Browsing by discipline "Property law"

Public Private Partnership (PPP)-malli on tapa järjestellä ja rahoittaa pitkäaikaisia, suurten pääomien sijoittamista vaativia julkisia hankkeita, jotka liittyvät tavanomaisesti julkisen infrastruktuurin rakentamiseen. Mallin muodostaa sopimuskokonaisuus, jonka kautta tilaajana toimiva julkinen sektori siirtää tehtäviä riskeineen yksityiselle sektorille ja tällä tavoin pyrkii saamaan niin kustannus- kuin laatuhyötyjä. Onnistunut PPP muodostaa tilanteen, jossa kaikki sen osapuolet hyötyvät. Kiinnostus mallin käyttöön on viime aikoina lisääntynyt Suomessa vuonna 2018 voimaan tulleiden EVL 15 §, 19 a § ja 27 c § sekä ALVL 15 § 4 mom ja 29 § 2 mom jaksotussääntöjen mahdollistaessa yksityisrahoitteisen PPP:n käytön muun muassa kunnallisissa koulujen toimitilahankkeissa. PPP-hankkeessa riskin siirto tapahtuu tyypillisesti perustamalla erillisyhtiömuotoinen projektiyhtiö. Yksityisrahoitteisessa PPP-mallissa erillisyhtiö järjestää myös hankkeen rahoituksen. Lainanantajan saama suoja hankkeessa on olennainen sen vaikuttaessa rahoituskustannuksiin ja tätä kautta hankkeen kokonaiskustannuksiin. Tyypillisesti PPP-hankkeita kategorisoidaan sen mukaan, kenellä hankkeen muodostamassa sopimuskonsortiossa on riski mallilla tuotettavan infrastruktuurin kysynnästä. Käyttö- ja konsessioperusteisessa mallissa riski on yksityisellä sektorilla, käytettävyysperusteisessa mallissa julkisella sektorilla. Käytettävyysperusteisen PPP-hankkeen kassavirrat perustuvat suurelta osin infrastruktuurin käytettävyystason perusteella julkiselta sektorilta saataviin palvelumaksuihin. Yksityisrahoitteiseen PPP-malliin sisältyy olennaisesti projektirahoituksen hyödyntäminen. Tämä on omiaan vaikuttamaan lainanantajan riskiin tältä lähtökohtaisesti puuttuessa tavanomaiset velkojan suojakeinot, kuten mahdollisuus arvioida velallisen maksukykyisyyttä perustuen sen aiempaan toimintaan sekä lainan limited- tai non-recourse-luonteisuus rakennettavan infrastruktuurin ollessa arvoltaan sekä esineoikeudellisesti ongelmallinen vakuuskohde. Näin mahdollisuudet projektiyhtiön kontrolloimiseen ja valvomiseen muodostuvat olennaiseksi velkojan suojan kannalta. Verrattuna tyypilliseen projektirahoitukseen käytettävyysperusteisuus vaikuttaa velkojan asemaan tehden hankkeen kassavirroista varmempia niiden ollessa ennalta määriteltyjä ja julkisen sektorin maksamia. Kassavirtojen käytettävyysperusteisuus ei niinkään muuta velkojan suojaamiseen käytettäviä instrumentteja, vaan pikemminkin muuttaa niiden painopistettä. Käytettävyysperusteisessa hankkeessa kovenantit ja muut suojakeinot pyrkivät erityisesti vähentämään lisäkustannusten syntymistä, tukemaan käytettävyyden toteutumista ja hallitsemaan hankkeen rahoitusstruktuuria. PPP-hankkeessa julkisen sektorin asema tilaajana ja sen mahdollinen velvollisuus tarjota infrastruktuuria voivat vaikuttaa lainanantajalle tarjolla oleviin suojakeinoihin esimerkiksi lisäten mahdollisuuksia henkilövakuuksien käyttöön.

Tutkielmassa käsitellään luotonantajan vastuuta varjojohtajana. Käsitteenä varjojohtajuus perustuu englantilaiseen shadow director -doktriiniin ja siitä säädetään Companies Actin 251:ssa. Doktriinin nojalla yhtiön ulkopuolinen taho voidaan katsoa yhtiön varjojohtajaksi, mikäli yhtiön johto tapaa toimia yhtiön ulkopuolisen tahon määräysten ja ohjeiden mukaisesti ja yhtiön ulkopuolisen tahon vaikuttaminen yhtiön johdon päätöksentekoon on pysyvämpää kuin kertaluontoista. Tiettyjen kriteerien nojalla varjojohtajan voidaan katsoa olevan vastuussa yhtiön velvoitteista. Suomessa osakeyhtio?lain johtohenkilo?iden vahingonkorvausvelvollisuudesta sa?a?deta?a?n lain 22:1:ssa?. Sa?a?nno?ksen nojalla vahingonkorvausvelvolliseksi voidaan katsoa yhtio?n toimitusjohtaja, hallituksen ja?sen seka? hallintoneuvoston ja?sen. Sa?a?nno?ksen nojalla vahingonkorvausvelvolliseksi voidaan katsoa myo?s henkilo?, joka on valittu hoitamaan johtohenkilo?n tehta?va?a? mutta, jota ei ole merkitty yhtio?n johtohenkilo?ksi kaupparekisteriin. Sa?a?nno?ksen nojalla yhtio?n johtohenkilo?ksi ei kuitenkaan voida katsoa niin sanottua varjojohtajaa ja na?in ollen suomalaisen yhtio?oikeudellisen sa?a?ntelyn voidaan katsoa eroavan englantilaisesta yhtio?oikeudellisesta sa?a?ntelysta?. Tavanomaisesti varjojohtajuus nousee esille tilanteissa, jossa yhtio? on ajautunut maksuvaikeuksiin. Ta?llo?in yhtio?n velkoja voi pyrkia? kontrolloimaan velallista, turvatakseen myo?nta?ma?nsa? luoton takaisinmaksun tai pyrkia?ksensa? parantamaan velallisyhtio?n maksukykyisyytta?. Tyypillisia? keinoja velkojalle ovat henkilo?n nimitta?minen valvomaan velallisyhtio?n toimia tai erilaisten pelastussuunnitelmien laatiminen velallisyhtio?lle. Mika?li velkojan nimitta?ma? henkilo? tai velkoja kontrolloi liian voimakkaasti velallisyhtio?n toimia, voidaan heida?t tiettyjen kriteerien ta?yttyessa? katsoa yhtio?n varjojohtajiksi. Tyypillisesti yhtio?n varjojohtajaksi on katsottu joko velallisyhtio?n luotonantaja tai luotonantajan nimitta?ma? henkilo?, joka valvoo velallisyhtio?n toimia. Vaikka Suomessa lainsa?a?da?nto? ei tunne varjojohtajuutta, on oikeuska?yta?nno?ssa?mme arvioitu hyvin samankaltaisia tilanteita kuin englantilaisessa varjojohtajuutta koskevassa oikeuska?yta?nno?ssa?. Suomessa tilanteet ovat liittyneet pa?a?sa?a?nto?isesti takaisinsaantilain la?heisyyskriteerin arviointiin, jolloin arviointi on kohdistunut velallisyhtio?n ja ta?ma?n luotonantajana toimineen pankin va?lisen suhteen arviointiin. Takaisinsaantilain ja osakeyhtio?lain lisa?ksi varjojohtajuutta voidaan Suomessa arvioida myo?s rikoslain ja ympa?risto?vahinkolain kannalta. Rikoslaissa yhtio?n johtohenkilo?n ka?site na?ytta?a? olevan laajempi kuin osakeyhtio?laissa. Ympa?risto?vahinkolain perusteella vastuu ympa?risto?vahingosta taas voidaan ankaran vastuun nojalla samaistaa vahingonaiheuttajan ulkopuoliseen tahoon tiettyjen kriteerien vallitessa hyvin samankaltaisesti, kuin Companies Actin varjojohtajuus sa?a?ntelyn nojalla yhtio?n ulkopuolisen tahon voidaan katsoa olevan vastuussa yhtio?n velvoitteista. Osittain eroja varjojohtajuuden sa?a?ntelyssa? voidaan selitta?a? oikeusja?rjestyksien ominaisilla piirteilla?. Englannissa yhtio?oikeudellinen ajattelu on perinteisesti ollut omistajakeskeista? ja sa?a?ntelylla? on pyritty suojamaan osakkeenomistajia. Varjojohtajuuden sa?a?ntelemisen voidaan jossain ma?a?rin na?hda? ilmentyma?na? pienosakkeenomistajan korkeasta sijoittajansuojasta. Suomessa yhtio?oikeudellinen ajattelu ei perinteisesti ole ollut omistajakeskeista? eika? sijoittajansuojan korostamista myo?ska?a?n ole aiemmin na?hty lainsa?a?da?nno?ssa?mme tarpeelliseksi.

Tämän työn tutkimuskohteena oli maakaaren 14 luvun 1 pykälän kirjaamiskelpoiset, mutta kirjaamattomat erityiset oikeudet ja niiden pysyvyys kiinteistön omistajan konkurssissa. Tämän työn tavoitteena oli siis tutkia, millä edellytyksillä tällaiset oikeudet saavat tai menettävät pysyvyytensä konkurssitilanteessa. Tutkimuskohteeksi valittiin vain maakaaren 14:1:n mukaiset oikeudet, mutta työssä esitellään myös muita maakaaren mukaisia oikeuksia, jotta lukijalle muodostuu kuvat maakaaren 14 lukuun rakennetusta erityisiä oikeuksia koskevasta järjestelmästä. Työssä kävi ilmi, että maakaressa on useita erilaisia erityisiä oikeuksia, eikä eirtyisen oikeuden käsitettä ole määritelty. Maakaaren järjestelmä jää epäselväksi ja monimutkaiseksi. Lisäksi pelkästään maakaaren 14:1:n mukaiset oikeudet saavat toisistaan hyvin poikkeavan pysyvyyden oikeudesta riippuen. Maakaaren järjestelmä jäi siis epäselväksi ja sitä sekoitti vielä entisestään se, että osa erityisistä oikeuksista sai erilaisen pysyvyyden myös niihin liittyvän erityislainsäädännön perusteella. Konkursissa tärkeimmiksi tekijöiksi pysyvyyden kannalta nousi konkurssilain 17:3:n mukaien edullisemmuussääntö ja erityisiin oikeuksiin liittyvä kiinteistön hallinta. Edullisimmuus säännöstä voi seurata tilanne, jossa konkurssipesä on velvollinen iritsanomaan erityiset oikeudet heti konkurssin alettua. Tätä oikeutta rajoittaa kuitenkin hallintaan perustuva erityinen oikeus. Tällainen eirtyinen oikeus voi saada paremman pysyvyyden konkurssissa. Tällöinkään pysyvyys ei kuitenkaan ole kovin pitkä aikainen, koska pesä voi tietyin varauksin realisoidan pesän omaisuuden siten, että kaikki oikeudet menettävät pysyvyytensä, ellei erityisen oikeuden haltija ole valmis maksamaan oikeutensa pysyvyydesta.

Infrastruktuuriprojektit ovat julkisyhteisöjen hankkeita, joilla rakennetaan kansantalouden ja sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä, yleensä fyysisiä kohteita. Eräitä strategisesti tärkeimpiä kohteita ovat maantiehankkeet, joilla kyetään yhdistämään tehokkaasti toisiinsa maantieteellisesti erillisiä alueita. Myös Suomessa on viime vuosina alettu kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin maanteiden rakentaminen ja kunnostaminen olisi mielekkäintä rahoittaa. Juridisesti maantiehankkeessa ovat tärkeitä myös kysymykset julkisyhteisön maankäytöstä ja rahoituksessa annettavista vakuuksista. Tutkielma käsittelee maantieprojektin maankäyttö- ja vakuusratkaisuja silloin, kun tie rakennetaan elinkaarirahoituskehyksessä. Elinkaarirahoitus on projektirahoituksen erityismuoto, eli valtio toteuttaa hankkeen budjettinsa investointiosan ulkopuolella. Hankkeen suunnittelee, rahoittaa ja toteuttaa yksityinen palveluntuottaja, jolle kertyy tien operoinnista palvelumaksuja suoraan valtiolta. Tämänkaltaisella rahoitusmallilla pyritään yhdistämään valtion eli tilaajan vahva asema rahoituksen luotonvahvistajana ja ensisijaisena tienpitäjänä yksityisen sektorin usein tehokkaampaan tapaan toteuttaa resurssi-intensiivisiä hankkeita. Maankäyttö valtiojohtoisissa tiehankkeissa on Suomessa varsin joustamatonta. Valtion yksityiselle luovuttama lisenssi operoida tietä eli siihen kuuluvaa maapohjaa ja päälle rakennettavaa infrastruktuuria koostuu lähinnä sen tarkemmin yksilöimättömästä käyttöoikeudesta, jonka edelleen luovuttaminen tai siitä muutoin disponoiminen on sopimusteitse tehty hyvin hankalaksi. Eräs tutkielmani päätavoitteista onkin selvittää, missä kohdin lainsäädäntö on kenties liian joustamatonta elinkaarirahoitteiseen tiehankkeeseen, ja missä määrin näitä lainsäädännöllisiä ratkaisuja olisi mahdollista parantaa. Maankäytön ohella, tai sen joustamattomuudesta johtuen, myös projektirahoituksessa ja elinkaarirahoituksessa käytettävä vakuusomaisuus on hyvin niukkaa. Tutkielmassa on pyritty selvittämään, minkälaista vakuusomaisuutta tieyhtiöllä on käytettävissään projektin pankkikelpoisuuden kasvattamiseksi. Tältä osin vaikuttaisi siltä, että suomalainen tieprojekti on rahoittajien kontrolloitavissa myös sen insolvenssitilanteissa, mutta että kontrollia olisi kenties mahdollista vahvistaa lainsäädännöllisillä ratkaisuilla, jotka antaisivat projektivelkojille erityisaseman tieyhtiön insolvenssissa. Tiehankkeessa ja projektirahoituksessa yleisemmin korostuukin vakuuden kontrollifunktio, jota kyetään toteuttamaan erityisesti tieyhtiön osakkeiden ja projektisopimusten panttauksella. Vaikuttaa siltä, että tällä erää projektissa on nojattava suhteellisen voimakkaasti myös sponsoreiden ja valtion antamaan luotonvahvistukseen.

Osakeyhtiö on maailmanlaajuisesti suosittu tapa järjestää yritystoimintaa. Osakeyhtiön tunnusomaisiin piirteisiin kuuluu muun muassa korostunut voitontuottamisen tarkoitus. Yritysten yhteiskuntavastuu tarkoittaa yrityksen vastuuta toimintansa sidosryhmävaikutuksista sosiaalisen, taloudellisen ja ympäristöllisen vastuun osa-alueilla. Kaksituhattaluvulla ilmenneet yritysskandaalit ja voimistunut huoli yritystoiminnan ympäristövaikutuksista ovat saaneet aikaan kritiikkiä osakkeenomistajien erityisasemaa kohtaan. Keskustelua yritysten yhteiskuntavastuun merkityksestä ja sidosryhmien asemasta on kuitenkin käyty varsinkin angloamerikkalaisissa maissa jo vuosikymmeniä aiemmin. Vaihtoehtona osakkeenomistajakeskeiselle ajattelutavalle on esitetty esimerkiksi sidosryhmälähtöisiä malleja. Tässä tutkielmassa tarkastellaan yritysten yhteiskuntavastuuta osakkeenomistajien erityisaseman kannalta. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota yritysten yhteiskuntavastuun toteuttamisen keinoihin osakkeenomistajalähtöisessä ajattelussa ja tutkitaan, olisiko siirtyminen sidosryhmälähtöiseen päätöksentekoon tehokkaampi tapa yritysten yhteiskuntavastuun toteuttamiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan pienille ja keskisuurille yrityksille (pk-yritykset) tarkoitettua markkinapaikkaa ja sitä koskevia sääntelyhelpotuksia, joita markkinapaikalla toimivia liikkeeseenlaskijoita koskien on tehty kauppapaikan toiminnan tehostamiseksi ja pk-yritysten markkinoille pääsyn turvaamiseksi. Pk-yritysten lyhyt- ja pitkäaikaisen rahoituksen saaminen on perinteisesti ollut haastavaa johtuen pk-yrityksiin liittyvistä erityispiirteistä, jotka altistavat yrityksiä erilaisille ulkoisille markkinahäiriöille tehden niistä herkkiä konkursseille ja muille talousvaikeuksille. Tästä johtuen pk-yritysten mahdollisuudet saada tarvitsemaansa lyhyt- ja pitkäaikaista rahoitusta ovat olleet kovin rajalliset ja rahoitus on etenkin eurooppalaisilla yrityksillä keskittynyt hyvin vahvasti pankkirahoitukseen markkinaehtoisen rahoituksen osuuden jäädessä hyvin pieneksi. EU:n pääomamarkkinaunionin luomiseen pyrkivillä toimenpiteillä on paitsi tavoiteltu yhden unionin laajuisen pääomamarkkinan luomista, niin myös pyritty edistämään myös pk-yritysten pääsyä pääomamarkkinoille ja sitä kautta monipuolisempien rahoituslähteiden äärelle. Pk-yritysten kasvumarkkina on toisen rahoitusvälineiden markkinat -direktiivin (MiFID II) mukainen konsepti, joka mahdollistaa tietyt MiFID II:n asettamat vähimmäisedellytykset täyttävän monenkeskisen kaupankäyntijärjestelmän rekisteröimisen pk-yritysten kasvumarkkinaksi. Rekisteröinnin voimaan tultua pk-yritysten kasvumarkkinaksi rekisteröidyllä kauppapaikalla toimiviin liikkeeseenlaskijoihin sovelletaan tiettyjä kevennettyjä vaatimuksia esiteasetuksen ja markkinoiden väärinkäyttöasetuksen osalta. Näiden lainsäädännöllisten kevennysten tarkoituksena on ennen kaikkea tehdä pk-yritysten kasvumarkkinasta houkutteleva paitsi liikkeeseenlaskijoille niin myös sijoittajille ja sitä kautta tehostaa pääomamarkkinoiden toimintaa ja pk-yritysten markkinoille pääsyä. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella jo toteutettuja ja tulossa olevia pk-yritysten kasvumarkkinalla toimivia liikkeeseenlaskijoita koskevia sääntelyhelpotuksia ja sitä, miten hyvin ne toteuttavat sääntelylle asetetut vaatimukset ja millä tavoin ne vaikuttavat sijoittajansuojaan, jonka taso on pyritty säilyttämään korkeana huolimatta liikkeeseenlaskijoille asetettujen velvoitteiden vähenemisestä. Tutkielmassa tarkastellaan myös pk-yritysten asemaa osakepohjaiseen joukkorahoitukseen nähden, joka tarjoaa vasta hiljattain yleistyneen, mutta vastaavan rahoituslähteen kasvuyrityksille yksityisillä pääomamarkkinoilla. Aloitan käsittelemällä yleisesti pk-yritysten toimintaympäristöä EU:ssa sekä sitä, millaisiin toimenpiteisiin unionissa on ryhdytty pk-yritysten toiminnan turvaamiseksi. Käyn myös läpi yleisemmin sitä, millaisia tavoitteita rahoitussääntelyllä on ja mitkä tavoitteet ovat keskiössä erityisesti EU:n rahoitussääntelyssä. Tarkastelen myös pk-yritysten kasvumarkkinan paikkaa osana EU:n rahoitusmarkkinoita sekä sitä, mitkä ovat pk-yritysten kasvumarkkinan keskeisimmät tavoitteet lainsäädännön osalta. Näitä tavoitteiden sisältöä on avattu yksityiskohtaisemmin käyttäen apuna soveltuvia taloustieteen oppeja rahoitusmarkkinoiden toiminnasta. Kolmannessa pääluvussa käyn läpi pk-yritysten kasvumarkkinaa koskevat sääntelyhelpotukset ja niiden sisällön ja arvioin sitä, miten hyvin sääntelymuutokset toteuttavat niille asetetut vaatimukset ja mitä ongelmia niihin mahdollisesti liittyy. Lisäksi tarkastelen sitä, millaisia lainsäädännöllisiä kevennyksiä tai muita toimenpiteitä voitaisiin vielä tehdä pk-yritysten kasvumarkkinan käytön edistämiseksi. Luvussa tehdään myös lyhyt katsaus Yhdysvaltojen ja Itä-Aasian pääomamarkkinoihin tarkoituksena selvittää, voitaisiinko kyseisiltä markkinoilta poimia toimintamalleja, joilla EU:n pääomamarkkinoiden toimintaa voitaisiin edelleen tehostaa. Neljännessä pääluvussa teen vielä lyhyen vertailun osakepohjaisen joukkorahoituksen ja pk-yritysten kasvumarkkinan välillä keskittyen erityisesti sijoittajansuojaan, rahoitusmuotojen saavutettavuuteen sekä rajat ylittävän toiminnan mahdollisuuksiin. Joukkorahoituksen osalta soveltuvaa sääntelyä tarkastellaan pääasiassa hiljattain hyväksytyn EU:n joukkorahoitusasetuksen näkökulmasta. Viimeisessä pääluvussa on tiivistetty keskeiset havainnot tutkielman aiheesta sekä hahmoteltu EU:n pääomamarkkinoiden tulevaisuudennäkymiä sekä sitä, millaisia toimenpiteitä tarvittaisiin ottaen huomioon tällä hetkellä vallitsevat erityisolosuhteet.

Företagande och i synnerhet startup-företagande är nu trendigt. I en tid av osäkra utsikter har såväl politiker som näringslivet fastnat för företagande, med nygrundade företag i spetsen, som en livboj för konkurrenskraften i Finland. Trots det till synes stora intresset för startup-bolag har man inte i den offentliga diskussionen gått inför att behandla de särdrag som gäller deras finansieringsarrangemang och i synnerhet inte på ett mera detaljerat juridiskt plan. Startup-bolag utgör ett från vanligt företagande avvikande och ny form av entreprenörskap som strävar till ambitiös tillväxt genom innovativa affärsidéer och har ofta ett akut finansieringsbehov. Trots likheter emellan dem avviker startup-bolag därmed från s.k. tillväxtbolag som har en närmast teknisk definition enligt OECD och Eurostat. Då man betraktar startup-bolagets finansiering i sin helhet måste det beaktas att bolaget inte fritt kan välja källan av sin finansiering, eftersom den är endast begränsat tillgänglig från parter som kan bära bolagets finansieringsrisk. Avsaknaden av realsäkerheter och ett positivt kassaflöde kan med fog anses utgör problempunkterna vid finansiering av startup-bolag. Det understryker betydelsen av själva finansieringsinstrumentens avkastningskrav, riskhanteringsmöjligheter och kontrollrättigheter då man planerar ett startup-bolags finansieringsstruktur och då man väljer passande finansieringsinstrument. För att en kapitalplacerare skall kunna investera i bolaget krävs snabbt växande marknad, skalbara teknologier och verksamhet samt potential för stor återbetalning med snabb tidtabell. Investeringskriterierna som placerarna använder sig av kan destilleras till teamet, marknaden och teknologin. Oberoende av om investering sker enligt eget kapital, främmande kapital eller med hjälp av mezzanininstrument, innebär det alltid en delaktighet i startup-bolagets företagsrisk. Kännetecknande för startup-bolag är att verksamhets- och avtalsmodellerna samt instrumenteringen har recipierats ur den anglosaxiska världen. Samtidigt som den moderna bolagsrätten möjliggör en praktiskt taget obegränsad mängd varierande instrument innebär det en utmaning för entreprenören att – även med hjälp av rådgivare – följa med placeringsinstrumentens utveckling och verkliga innebörd då det kommer till fördelning av risken, kontrollen samt juridiska ställning och handlingsutrymme. Startup-bolag strävar till att kontrollera ägarkretsen genom inlösenklausuler i bolagsordningen i tillägg till motsvarande stadganden i delägaravtalet. Delägaravtalet är det centrala dokumentet som reglerar placerarens och entreprenörens inbördes förhållande och innehållet och fungerar som ett flexibelt och preciserande instrument som knyter ihop hela finansieringsarrangemanget. Då kapitalplaceringsverksamheten saknar närmare reglering i Finland, måste den rättsliga bedömningen av delägaravtalet göras i avtalsrättens och bolagsrättens skärningspunkt. Man kunde hävda att en viss branschpraxis redan uppkommit i Finland. Överföring av alla immateriell egendom till bolaget och placerarens rätt till avkastning är de mest centrala villkoren i delägaravtalet. Vanligtvis innehåller avtalet även stadganden om entreprenörens arbetsprestation och konkurrensförbud samt regler om beslutsmekanismer och parternas rätt vid försäljning av bolaget. Ytterligare tar delägaravtalet fasta vid överlåtelsebegränsning och inlösenklausuler, som även gäller medarbetare som lämnar bolaget. Inkomstfinansiering kan vid ett tidigt skede hjälpa bolaget och kassaflödet och det bundna kapitalets andel kan optimeras genom utnyttjande av factoring och leasing arrangemang. Då verksamheten växer förutsätts ytterligare instrument. Då placeraren eftersträvar maximering av aktiens värde framom utdelning av startup-bolagets medel och bolagets kassaflöde i sin helhet används som till bolagets verksamhet, är skuldinstrument - till skillnad från skuldfinansierade företagsköp - inte placerarens första val per se. Bolagets grundare besitter bolagets stamaktier, och placeraren intar villkor som medför en mera fördelaktig avkastningsprofil, antingen i form av preferensaktier som kan vara konvertibla men också diverse mezzanininstrument, såsom kapital- och optionslån. Slutligen kan bolagets finansieras genom lån med kovenanter, men denna typ av finansiering torde vara mindre förekommande för startup-bolag.

Tutkielman aihe on rahoitusleasing vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa. Tavoitteena tutkielmassa on ollut selvittää perusteellisesti rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema silloin, kun vuokralleottaja ajautuu konkurssiin tai häneen kohdistetaan ulosottotoimenpiteitä. Aihetta lähestytään siten korostuneesti vuokralleantajan näkökulmasta. Konkurssin osalta erityistä huomiota on kiinnitetty konkurssipesän sijaantulo-oikeuden vaikutukseen vuokralleantajan oikeusasemaan. Ulosottoa käsittelevässä jaksossa käsitellään sekä leasingesineen ulosmittausta että leasingsopimuk-seen perustuvan vuokralleottajan oikeusaseman ulosmittausta. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu ainesosa- ja tarpeistokysymyksiin liittyviä epävarmuustekijöitä, joiden ratkaisemiseksi voimassaoleva oikeutemme ei tarjoa suoria vastauksia. Tutkielmassa on pyritty tuomaan esille argumentteja, joiden perusteella ainesosa- ja tarpeistosuhteen oi-keuksien yhteisyyttä koskevan edellytyksen täyttyminen tulisi ensisijaisesti ratkaista. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä keskitytään vuokralleantajan oikeusaseman jäsentämiseen suomen oikeu-den mukaan. Lähteiden osalta tutkielma nojaa ensisijaisesti suomalaiseen lainsäädäntöön, oikeuskäytäntöön ja –kirjallisuuteen. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu, että sekä tavallista irtaimen vuokraa että omistuksenpidätyseh-toa koskevat säännöt on täytynyt ottaa vertailun ja tutkimuksen kohteeksi kaikkien tutkimuskysymysten osalta. Keskeis-ten asiakokonaisuuksien osalta on tukeuduttu myös muuhun pohjoismaiseen oikeuskirjallisuuteen ja oikeuslähteis-töön. Lainsäädännön puuttuessa argumentaatiossa on pyritty nojaamaan myös reaalisiin argumentteihin. Lisäksi tut-kimuskysymysten osalta tehtyjä havaintoja on läpi tutkielman peilattu tutkielman liitteiksi oheistettuihin mallileasingso-pimuksiin. Rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa on voimassa olevan oi-keutemme mukaan käytännössä täysin riskitön silloin, kun rahoitusleasingjärjestely on toteutettu oikein, omistusva-kuus on alun alkaen perustettu tehokkaan omistusvakuuden yleisiä ja erityisiä edellytyksiä noudattaen ja leasingesine on erotettavissa vuokralleottajan muusta varallisuudesta. Yksi tutkielmassa tehdyistä havainnoista onkin, että perinteis-ten kollisionratkaisunormien kategorinen noudattaminen on omiaan johtamaan epätarkoituksenmukaisiin lopputulok-siin erityisesti silloin, kun kysymys aktualisoituu perusvuokrakauden loppuvaiheessa tai sen jo päätyttyä. Vallitseva oikeustila ei ota huomioon rahoitusleasingin ominaispiirteitä eikä tunnusta rahoitusleasingiä omatyyppisenään va-kuusoikeustoimena. Velkojien tasa-arvon periaate, rahoitusleasingjärjestelyn luonne luottovelkasuhteena sekä sepa-raatio-oikeuden todellinen funktio tarjoavat kriittisen argumentin vallitsevaa oikeustilaa kohtaan. Nykyisen oikeustilan silmissä ainesosa- ja tarpeistosuhde on kiistatta merkittävin riski vuokralleantajan oikeusasemal-le vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa, mutta oikeutemme ei anna yksiselitteisiä vastauksia suhteen syntymi-sen edellytyksille. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että kokonaisarvioinnissa tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomiota leasingsopimuksen yksityiskohtaiseen sisältöön sekä alalla vallitsevaan käytäntöön. Havainto on mielen-kiintoinen esineoikeudellisen julkisuusperiaatteen näkökulmasta, sillä julkisuuden kannalta sopimusehdot ja alalla vallitseva käytäntö ovat kaukana toisistaan.

Tutkielman tarkoituksena on tutkia irtainten esineiden, kuten prosessiteollisuuden koneiden ja laitteiden ulkoistamistarkoituksessa toteutettavia sale and lease back –järjestelyjä. Varsinkin ns. pääomaintensiivisillä toimialoilla on yritysten käyttöomaisuuteen tyypillisesti sitoutunut merkittävästi pääomaa, joka on sale and lease back –järjestelyn avulla mahdollista muuttaa likvideiksi varoiksi ja käytettäväksi muihin liiketoiminnan tarpeisiin. Rahoituksellisten näkökohtien lisäksi järjestelyillä on usein tavoiteltu kirjanpidollisia ja verotuksellisia etuja. Tutkielmassa selvitetään tutkimuskohteena olevien sale and lease back -järjestelyjen esineoikeudelliseen, kirjanpito-oikeudelliseen ja vero-oikeudelliseen sääntelyyn sisältyviä ongelmakohtia rahoittaja-vuokralleantajan, sijoittajien ja veronsaajien intressien näkökulmasta. Työssä pyritään vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka tarkoituksenmukaista ja perusteltua voimassa oleva sale and lease back –järjestelyjä koskeva sääntely on oikeustaloustieteen kannalta, olisiko sale and lease back –järjestelyjä koskevaa sääntelyä tarpeellista muuttaa ja mitä mahdolliset muutokset lainsäädäntöön voisivat olla. Lainsäädännön ongelmakohtien osalta tutkimuksen pääpaino on sellaisissa sale and lease back –järjestelyissä, joissa kaupan ja takaisinvuokrauksen kohteena oleva kone tai laite sijaitsee myyjä-vuokralleottajana toimivan yrityksen omistaman kiinteistön yhteydessä. Esineoikeudelliselta kannalta keskeistä on rahoittaja-vuokralleantajan näkökulmasta selvittää, kuinka järjestelyn esineoikeudellista sitovuutta suhteessa myyjä-vuokralleottajan muihin velkojiin on arvioitava tilanteissa, joissa nämä esittävät myyjä-vuokralleottajan omistamaan kiinteistöön kohdistuvia vaatimuksia. Rahoittaja-vuokralleantajan separaatio-oikeuteen liittyvien ongelmakohtien johdosta tutkielmassa perehdytään erityisesti maakaaren kirjaamisjärjestelmän tarjoamiin keinoihin rahoittaja-vuokralleantajan oikeuden vahvistamiseksi ja näiden soveltuvuuteen tarkastelun kohteena olevissa sale and lease back –järjestelyissä. Sale and lease back –järjestelyjä koskevaa kansallista ja kansainvälistä tilinpäätösnormistoa (IFRS) tutkielmassa lähestytään sijoittajien suojaamisen näkökulmasta, jolloin päähuomio on kirjanpito-oikeudelliseen sääntelyyn liittyvien ongelmakohtien tarkastelussa. Nämä kytkeytyvät puolestaan lainsäädännön taustalla oleviin taloudellisen tehokkuuden ja markkinahäiriöiden, kuten epäsymmetrisen information, torjunnan tavoitteisiin. Tutkielmassa selvitetään myös sale and lease back –järjestelyä koskevan veronormiston pääasiallinen sisältöä ja ongelmakohdat, kuten vero-oikeudellisen omistajuuden määräytyminen ja vuokrasopimuksen tosiasiallisen luonteen merkitys verokohtelun kannalta.Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi hyväksyttävän verosuunnittelun ja laittoman veronkierron välistä rajanvetoa sekä veronsaajien mahdollisuuksia puuttua epäasiallisiksi katsottaviin järjestelyihin. Erityiskysymyksenä tutkielmassa nostetaan esiin kansainvälisen kirjanpitonormiston ja verotuksen yhteensovittamiseen liittyvät, edelleen ratkaisematta olevat ongelmakohdat ja näiden taustatekijät.

Tutkimuksen kohteena on kiinteistön omistajan oikeudellisen määräämisvallan sopimusperusteinen rajoittaminen MK 12:5:n tarkoittamalla vallintarajoituksella. Tavoitteena on tutkia kiinteistön sopimusperusteisten vallintarajoitusten esineoikeudellinen luonne ja sivullissitovuus, jotta selviää, voidaanko MK 12:5:n mukaista kirjaamismahdollisuutta lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin ja sen tuomia oikeusvaikutuksia, kuten sivullissitovuutta, käyttää myös sopimusperusteisten vallintarajoitusten osalta. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, koska pyrin selvit-tämään voimassa olevan oikeuden sisältöä tutkimalla ja systematisoimalla sitä käyttäen oikeuslähteinä säädöstekstejä, niiden esitöitä ja oikeuskirjallisuutta. Tutkimusaiheeni kuuluu varallisuusoikeuden alaan, joka sisältää velvoiteoikeudellisen ja esineoikeudellisen puolen. MK 12:5:n mukaiset sopimusperusteiset vallintarajoitukset ole erityisiä oikeuksia, koska vallintarajoituksen kohde on omistajan oikeudellisen määräämisvallan rajoittaminen, kun erityisen oikeuden kohde on kiinteistö. Näiden sopimusperusteisten vallintarajoitusten sivullissitovuus ei siten ratkea MK 3:7:n tai MK 3:8:n kollisionratkaisusääntöjen nojalla. MK 12:5:n sopimusperusteisiin vallintarajoituksiin liittyviin kollisiotilanteisiin voitaisiin soveltaa velvoiteoikeuden pätemättömyysperusteita kuten hyvän tavan vastaisuuden ja oikeuden väärinkäytön kiellon periaatetta sekä OikTL 33 §:n kunnianvastaista ja arvotonta menettelyä. Toinen vaihtoehto on vaatia vahingonkorvausta sopimussuhteen toiselta osapuolelta. Myös VahL 5:1:n mukainen vahingonkorvaus sopimussuhteen ulkopuoliselta voi tulla kyseeseen. Luottosopimusten panttauskompetenssinrajoitukset ole kirjattavissa MK 12:5:n nojalla vallinta-rajoituksina lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin, koska luottosopimus ei ole kiinteistön saantoon liittyvä ehto. MK 12:5:n mukaisesta sopimusperusteisesta vallintarajoituksesta ei ole apua kiinteistön salaisen omistajan ongelman ratkaisemisessa, koska salaisen omistuksen kohde on tietty yksilöity kiinteistö tai siellä oleva rakennus. Nykyisin vallitsevasta saanto-käsitteestä ja omistusoikeuden siirtymisen hahmotustavasta johtuen MK 12:5:n mukaisia sopimusperusteisia vallintarajoituksia ei ole juuri käytetty avioero-osituksessa, jäämistöosituksessa tai perinnönjakosopimuksessa. Toisenlaisia näkemyksiä on nousemassa esiin, joiden perusteella nämä saanto-tavat hahmotetaan eri tavalla, mikä mahdollistaisi MK 12:5:n sopimusperusteisten vallintarajoitusten käyttämisen niissä. MK 12:5:n mukaisten sopimusperusteisten vallintarajoitusten käyttö on jäänyt vähäiseksi niiden hyvin kapean käyttöalamahdollisuuden johdosta. Laajemmat käyt-tömahdollisuudet edellyttäisivät lainsäädännön muutosta. Avainsanat vallintarajoitus, esineoikeus, sivullissitovuus, ositus, perinnönjakosopimus, hyvän tavan vastaisuus,