Browsing by study line "Environmental Law"

Metsät ovat alueita, joiden käytössä yhdistyvät useat erilaiset tavoitteet. Ne voidaan jakaa karkeasti taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin. Metsien hoidon ja käytön tulee olla näistä kaikista lähtökohdista käsin kestävää. Tavoitteista puolestaan on johdettavissa eri osa-alueille suuntautuvia, metsiin kohdistuvia arvoja. Monimuotoisuuden nimissä on tärkeää ottaa huomioon sen säilyttämistavoite mahdollisimman laajasti kaikessa luonnonvarojen käyttöä sekä ympäristön muuttamista koskevassa päätöksenteossa. Siksi on katsottu tärkeäksi, että on olemassa sääntelykeinoja erilaisten monimuotoisuutta uhkaavien tekijöiden ja syiden hallintaan. Metsät ovat laajasti kaavoituksen piirissä ja sen myötä metsäalueita koskevaa sääntelyä löytyy metsälain lisäksi maankäyttö- ja rakennuslaista (MRL 132/1999). Metsissä tehtäviä toimenpiteitä sääntelee siten monessa tapauksessa MRL 128 §:n mukainen maisematyölupa, jolla valvotaan ennakolta metsäalueisiin kohdistuvaa ja maisemaa muuttavaa toimintaa. Maisematyölupa saa perusilmaisunsa lainsäädännössä, mutta sitä koskeva sääntely on kirjoitettu eräiltä osin hyvin väljästi. Maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden alaraja on vedetty MRL 128.2 §:n mukaisiin vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin, joiden osalta käytännön viranomaistoiminnassa tapahtuva rajanveto on vähintäänkin häilyvä ja käsitteelle on annettu eri tahoilla hyvin erisisältöisiä merkityksiä. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selvennystä ja systematisointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää MRL 128.2 §:n mukaiselle vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle annettua merkityssisältöä niin lainsäädännön ja lain esitöiden, oikeuskäytännön, oikeuskirjallisuuden kuin viranomaistoiminnassa tehtyjen tulkintalinjojen kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko yksiselitteisen sisällön antaminen käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” ylipäätään mahdollista, saati järkevää. Tämän lisäksi pyrin antamaan oikeudellisesti perustellun tulkintasuosituksen siihen, millä tavalla ilmaus ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulee ymmärtää sovellettaessa MRL 128.2 §:a. Tarkastelu on rajattu koskemaan metsiä ja puustoisia alueita koskevia toimenpiteitä. Tutkimus on metodiikaltaan lainopillinen tutkimus. Tarkastelen pääasiassa käytännöllisen lainopin keinoin MRL 128.2 §:n mukaista käsitettä ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide”. Tarkastelen oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä sekä tuomioistuinratkaisuja ja pyrin näiden tulkinnan avulla selvittämään, millainen merkityssisältö käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulisi maankäyttö- ja rakennuslakia soveltaessa antaa. Lisäksi nojaudun teoreettisen lainopin keinoihin pyrkiessäni systematisoinnin avulla jäsentelemään voimassa olevaa oikeutta. Se, millainen toimenpide katsotaan vaikutuksiltaan vähäiseksi, on voimakkaasti riippuvainen muun muassa alueen erityispiirteistä, alueella voimassa olevasta kaavasta, kaavaan sisällytetyistä kaavamääräyksistä, alueella mahdollisesti olevista virkistyskäyttö- tai muista maisema-arvoista sekä tietenkin itse toimenpiteestä. Yksiselitteistä tai yleispätevää määritelmää vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle on siten vaikeaa antaa. Käytännön viranomaistoiminnassa on kuitenkin katsottu, että monilla kaavatasoilla normaalit metsänhoidolliset toimenpiteet, kuten taimikonhoito ja harvennushakkuut olisivat maisematyölupakynnyksen alittavia toimenpiteitä. Voimakkaampien toimenpiteiden osalta, kuten avohakkuut ja maanmuokkaus, lupakynnys varsin yleisesti ylittyy. Oikeuskäytännön linjauksen mukaan maisematyöluvan tarpeen määrittää alueen kaavamääräykset, eikä niinkään toimenpiteen vaikutus tai suhde alueen käyttötarkoitukseen. Ainoa yksiselitteinen ja suhteellisen selkeä näkemys, joka saa tukea niin oikeuskirjallisuudesta kuin maankäyttö- ja rakennuslain esitöistä on, että asemakaava-alueilla sellaisten yksittäisten puiden poisto, jotka eivät ole maisemallisesti erityisen erottuvia, voidaan tulkita lain tarkoittamassa mielessä vaikutuksiltaan vähäiseksi toimenpiteeksi. Kovin laajasti käsitteelle ei kuitenkaan ole mahdollista antaa tarkkaa merkityssisältöä ja tapauskohtainen harkinta tulee säilyttää olemassaan vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arvioinnin osalta. On kuitenkin syytä pohtia, onko metsäalueen suojelu maiseman muutokselta tarkoituksenmukaista, kun metsämaisema muuttuu joka tapauksessa luonnon omien prosessien myötä ilman ihmisen vaikutustakin.

Suomessa on etenkin viime vuosina esitetty sähköntuotannon näkökulmasta merkitykseltään vähäisten vesivoimalaitosten purkamista vesistöistämme. Keskeisimpänä syynä tälle on pienvesivoiman aiheuttamat haitalliset vaikutukset vesiekosysteemeille ja esimerkiksi vaelluskalakannoille, joista monet ovat uhanalaisia. Vesivoimalla on yleisesti katsottuna tärkeä rooli uusiutuvan energian tuotannossa ja samalla ilmastonmuutoksen torjunnassa erityisesti säätövoiman muodossa, mutta pienvesivoiman kohdalla tämä rooli on varsin marginaalinen. Vuonna 2015 yli puolet maan vesivoimalaitoksista oli teholtaan alle 2 MW laitoksia. Tämän tutkielman tarkoituksena on perehtyä pienvesivoiman purkamista koskevaan sääntelyyn ja tarkemmin siihen, 1) kenellä on mahdollisuus ryhtyä ajamaan pienvesivoiman purkamista vesistöstä, 2) miten pienvesivoimalaitoksen purkuhanketta säännellään ja mitä ympäristöoikeudellisia haasteita hankkeeseen voi tyypillisesti liittyä, ja 3) miten pienvesivoiman purkamista voitaisiin lainsäädännön keinoin edistää? Tutkimaani aihetta sääntelee pitkälti vesitalousasioiden yleislakina tunnettu vesilaki, ja erityisesti sen sisältämällä vesilain 3 luvun mukaisella lupajärjestelmällä on tämän aiheen kannalta keskeinen rooli. Vesiluvilla on perinteisesti katsottu olevan vahva pysyvyyssuoja lupien jälkikäteistä puuttumista vastaan, minkä lisäksi jälkikäteistä puuttumista vesivoimahankkeisiin vaikeuttaa vesivoiman kuuluminen perustuslaissa turvatun omaisuuden suojan piiriin. Näiden estämättä vesilupaa voidaan hakea raukeamaan siten kuin vesilain 3 luvun 24 §:ssä säädetään ja sen myötä luvanmukaiseen hankkeeseen liittyvät rakennelmat voidaan määrätä poistettavaksi. Lupa voidaan määrätä raukeamaan esimerkiksi sillä perusteella, että luvanhaltija sitä pyytää tai että hanke on menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Käytännössä kuitenkin muiden kuin luvanhaltijan on varsin hankala saada vesivoiman tuotantoon liittyvät luvat raukeamaan ja rakennelmat poistettaviksi. Koska vesivoimalaitoksen purkaminen voi aiheuttaa muutoksia ympäristöönsä ja näin myös mahdollisia haittoja yksityiselle ja yleiselle edulle, edellyttää purkaminen käytännössä vesilain mukaista lupaa. Tämän lisäksi vesivoimalaitoksen purkamisen voisi tulkita olevan vesilain 3 luvun 3 §:n 2 mom. mukaan aina luvanvarainen hanke. Vesilupa voidaan myöntää joko haittaamattomuuden tai intressivertailun perusteella, minkä lisäksi luvassa on otettava huomioon mm. vesipuitedirektiivin mukaiset tilatavoitteet ja luonnonsuojelulain sekä maankäyttö- ja rakennuslain vaatimukset. Tutkielman lopussa esitetään ehdotuksia vesilain muuttamiseksi, siten että käytöstä pois jääneen vesivoimalaitoksen luvan raukeamisen hakeminen ja näin myös laitoksen purkaminen voisi olla nykyistä helpompaa myös muun kuin luvanhaltijan hakemuksesta. Lisäksi vesivoiman tuotantoon liittyvän vesiluvan raukeaminen voitaisiin säätää tehosteeksi kalatalousmääräysten toteuttamiselle samalla, kun vesilakia on aikomus päivittää siten, että uusien kalatalousmääräysten lisääminen ns. nollavelvoitelaitoksiin tulee mahdolliseksi.

Tämän lainopillisen tutkielman aiheena ovat suunnittelutarvejärjestelmä ja suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytykset. Suunnittelutarvejärjestelmän merkittävyys on todettu oikeuskirjallisuudessa; suunnittelutarvealuetta koskevan MRL 16 §:n on esitetty olevan maankäytön suunnittelun kannalta yksi keskeisimmistä säännöksistä. Suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytysten tutkiminen on taasen tarkoituksenmukaista niiden tekijöiden selvittämiseksi, jotka indikoivat suunnittelutarveratkaisun kannattavuutta eli voimassa pysyttämistä muutoksenhaussa. Myöntämisedellytysten kumulatiivisuudesta huolimatta tarkastelussa keskitytään erityisesti MRL 137.1 §:n 1 kohdan mukaiseen kaavoitushaitan kieltoon sen oikeuskäytännössä korostuneen merkityksen vuoksi. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, kuinka suunnittelutarvejärjestelmä toimii ja mitä ongelmia siihen sisältyy, mitä kaavoitushaitan kiellolla käytännössä tarkoitetaan ja millaisissa tilanteissa rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa. Relevantin oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi tutkielmassa asetetaan erityinen painoarvo oikeuskäytännölle, sillä suunnittelutarveratkaisujen myöntämisedellytysten tulkinnan täsmentäminen on pitkälti KHO:n ratkaisukäytännön aikaansaamaa, eikä kaavoitushaittaa ole mahdollista käsitellä tyhjentävästi ilman oikeuskäytännön tuntemusta. Suunnittelutarvejärjestelmän keskeisin ongelma on suunnittelutarveratkaisujen ylikorostunut soveltaminen, joka näkyy muutoksenhaussa kumottujen suunnittelutarveratkaisujen suurena määränä. Tämä on pääasiassa seurausta MRL:n turhan avoimista ja abstrakteista säännöksistä. Kuitenkin myös päätöksiä tekevät kunnat ovat usein osa ongelmaa. Kuntien tulee ymmärtää suunnittelutarvejärjestelmän asema osana laajempaa maankäytön suunnittelua. Kaavoitushaitan kielto osoittaa käytännössä MRL:n säännösten avoimuuden ja abstraktisuuden. Se, mitä kaavoitushaitan kiellolla tarkoitetaan, vaihtelee tilannekohtaisesti, eikä sille täten voida esittää yleiskäsitteellistä määritelmää. Kaavoitushaitan havainnollistamiseksi on kuitenkin mahdollista esittää erinäisiä nyrkkisääntöjä, jotka voivat yksittäisissä tapauksissa osoittaa kaavoitushaitan esiintymisen. Myös vastaus viimeiseen tutkimuskysymykseen perustuu nyrkkisääntöön: rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa silloin, kun ratkaisua myönnettäessä on selkeästi osoitettu, että alueelle jätetään riittävä kaavoitusvara. Kaavoitusvaran jättämisellä tarkoitetaan, että myönnetystä suunnittelutarveratkaisusta huolimatta alueen tuleva asemakaavoitus on mahdollista eikä ratkaisulla toteuteta alueella rakentamista siten, miten se ei olisi mahdollista asemakaavoituksella. Uudessa kaavoitus- ja rakentamislaissa tulisi huomioida nykyisen suunnittelutarvejärjestelmän ongelmat ja pyrkiä aktiivisesti selkeyttämään tilanteet, joissa suunnittelutarveratkaisun hyödyntäminen on kannattavaa. Tätä ei kuitenkaan tulisi toteuttaa unohtamatta asemakaavoituksen ensisijaisuutta maankäytön suunnittelun keinona suunnittelutarvealueilla, vaikkakaan KRL ei aseta asemakaavoitukselle nykyisenlaista painoarvoa.

The thesis will be focusing on the newly adopted island derogation, which was included when the EU revised the EU ETS and expanded it to the maritime sector. The island derogation means that Member States of the EU can choose to allow that allowances for emissions are not required on routes between the mainland and an island. Derogations for maritime MBMs as well as the EU ETS has been the topic of prior research, but with the EU ETS expanding and derogations such as the island derogation forming, there is a clear gap in the research that should be addressed. This thesis aims to contribute to the academic discussion regarding maritime MBMs and the EU ETS by asking two research questions. Firstly, how is the island derogation described throughout the legislative process in the EU? This question opens the concept of a derogation in a maritime MBM and aims to find what the EU institutions wanted to achieve with the derogation. The findings show that the island derogation can be classed as a roue-based derogation, but still holds characteristics of a ship-type derogation. In the original proposal to the revision of Directive 2003/87/EC, the Commission did not include an island derogation. The need for an island derogation was recognized both in the Parliament and the Council, however the final adopted formation of the island derogation can be seen as to be formed through the discussion in the Council. The second research question focuses on the implementation of the Directive on the national level in Finland, and specifically which problems regarding the derogation can be identified in the national preparatory documents. Through researching the preparatory documents such as the bill proposal HE 71/2023 vp and the memorandum on the maritime expansion of the EU ETS by the Ministry of Transport and Communications, problems of allocating the benefit from the island derogation and skewing of competition between the shipping companies is identified as being the most relevant problems. Even though these problems are acknowledged, Finland does not seem discouraged of using the voluntary island derogation. Instead, there are plans to support the maritime sector that do not benefit from the island derogation similarly. The findings create a base for further research and show that the island derogation, in its adopted form, includes loopholes that are hard to fill at the national level. With the derogation being relevant between 2024-2030, it should be researched after how influential the island derogation was on easing the impact of the ETS on the Åland Islands, or if it only provided an option for shipping companies to lag behind in the green transition.

Tutkielmassa arvioidaan ilmastolain (609/2015) kaltaisen kansallisen puitelainsäädännön hyödyntämistä luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin turvaamiseksi. Aihetta ei ole aiemmin käsitelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. Tarkasteltua lakia nimitetään biodiversiteettilaiksi (BD-laiksi). Ihmistoiminnan aiheuttamaa luonnon monimuotoisuuden häviämistä eli luontokatoa ei ole onnistuttu pysäyttämään kansallisella tai ylikansallisella tasolla, vaan luontokato etenee osin kiihtyvällä tahdilla. BD-lain tarpeellisuutta ja soveltuvuutta arvioidaan ympäristön tilan, biodiversiteettiä koskevan säädösympäristön sekä osin myös ilmasto-oikeudellisen tutkimuksen perusteella. Luontokadon ohella ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ympäristöongelma, joka edellyttää laaja-alaisia muutoksia yhteiskunnan eri aloilla. Ilmasto-oikeudelliset puitelait ovat yleistyneet maailmalla vastaamaan tarpeisiin ilmastopolitiikan laaja-alaisuudesta, johdonmukaisuudesta, pitkäjänteisyydestä, tietoperusteisuudesta ja hyväksyttävyydestä. BD-lailla voitaisiin tavoitella vastaavia biodiversiteetin turvaamiseen liittyviä hyötyjä, minkä arvioimiseksi työssä kartoitetaan myös ilmastonmuutoksen ja luontokadon välisiä liittymäkohtia, yhtäläisyyksiä ja eroja. Tutkielmassa BD-lain mahdollisten toteutustapojen arviointia tukee oikeusvertaileva katsaus, joka kattaa Norjan, Ranskan ja Japanin ”biodiversiteettilait”. Lisäksi BD-lain toteutustapojen arvioinnissa hyödynnetään ilmasto-oikeudellisia puitelakeja koskevaa kirjallisuutta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan BD-lain suhdetta muuhun lainsäädäntöön käyttäen esimerkkinä luonnonsuojelulakia (1096/1996), joka on parhaillaan uudistettavana. Tutkielmassa tarkastellaan BD-lain ja luonnonsuojelulain välisiä soveltamisalakysymyksiä, kytkemismahdollisuuksia sekä tiettyjen säännösten vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja. Tutkielman johtopäätöksenä BD-laki vaikuttaa tarpeelliselta ja soveltuvalta keinolta biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehittämiseen. Samalla se on vain yksi vaihtoehdoista sääntelyn kehittämiseksi, eikä ilmastolakia suinkaan voida yksioikoisesti toisintaa BD-laiksi, koska ilmiöt eroavat toisistaan. Tutkimusnäyttö puitelakien vaikutuksista on yhä vähäistä niin ilmasto-oikeudessa kuin biodiversiteettioikeudessa. BD-laki voitaisiin toteuttaa sisällöllisesti eri tavoin, ja valinnat toteutustapojen välillä yhdessä lain toimeenpanon kanssa määräisivät lain vaikutukset. Tärkeää on järjestää BD-lain ja muun lainsäädännön suhde tavalla, joka mahdollistaa riittävän tehokkaan biodiversiteettiä turvaavan vaikutuksen, kun oikeutta tarkastellaan kokonaisuutena. Säädössuhteiden konkreettinen arviointi edellyttää pitemmälle jalostunutta ehdotusta BD-lain sisällöstä ja tietoa luonnonsuojelulainsäädännön kokonaisuudistuksen lopputuloksesta. Jatkossa luontokadon pysäyttämiseksi on arvioitava biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehitystarpeita ja vaihtoehtoja avoimesti ja perusteellisesti. Tutkielma avaa oven monitieteiselle jatkotutkimukselle, jossa arvioidaan BD-lakia suhteessa muihin sääntelyn vaihtoehtoihin ottaen huomioon myös ylikansallinen kehitys. Tämän mahdollistamiseksi on tärkeää ryhtyä yksityiskohtaisemmin määrittelemään BD-lain vaihtoehtoisia toteutustapoja ja BD-lain suhdetta muuhun oikeuteen.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisteri Opintosuunta: Ympäristöoikeus Tekijä: Saila Tallqvist Työn nimi: Varovaisuusperiaatteen merkitys luonnonsuojelulain säännöksistä ja Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamisessa luonnon monimuotoisuuden suojelun näkökulmasta Työn laji: Pro gradu -tutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2022 Sivumäärä: 71 Avainsanat: varovaisuusperiaate, luonnonsuojelulain säännöksistä poikkeaminen, Natura 2000 -verkosto, luonnon monimuotoisuuden suojelu Ohjaaja tai ohjaajat: Professori Kai Kokko Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: Tiivistelmä: Varovaisuusperiaatteen ydinajatuksena on, että täydellistä tieteellistä varmuutta ei edellytetä ennen suojatoimenpiteisiin ryhtymistä tilanteissa, joissa ympäristölle tai ihmisten terveydelle on todennäköisesti aiheutumassa haitallisia seurauksia. Varovaisuusperiaatteen avulla on mahdollista reagoida luonnon monimuotoisuutta mahdollisesti uhkaaviin toimiin ennalta. Varovaisuusperiaate antaa siten ennalta varautuville toimille oikeutuksen silloin, kun on uhka siitä, että ympäristölle aiheutuu vakavaa haittaa. Varovaisuusperiaatteeseen turvautumisen perusteena on aito tieteellinen epävarmuus sekä uhka vakavasta haitasta. Tutkielmassa tutkitaan varovaisuusperiaatteen merkitystä luonnonsuojelulain säännöksistä ja Natura 2000 -verkoston suojelusta poikettaessa luonnon monimuotoisuuden suojelun näkökulmasta. Tarkastelun kohteena on erityisesti varovaisuusperiaatteen merkitys suotuisan suojelutason arvioinnissa, merkittävän vaikutuksen arvioinnissa sekä korvaavien toimenpiteiden toteuttamisen arvioinnissa. Tutkielmassa käsitellään luonnonsuojelulain suojelusäännöksistä poikkeamista sekä Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamista ja siihen liittyviä korvaavia toimenpiteitä. Arvioitaessa edellytyksiä luonnonsuojelulain säännöksistä ja Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamiselle, korostuu varovaisuusperiaatteen rooli tulkintaperiaatteena arvioitaessa suotuisan suojelutason sekä merkittävän haitan käsitettä, mikä on vahvistettu myös Euroopan unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä. Varovaisuusperiaatteella on myös harkintaa ohjaava merkitys lupaedellytyksiä arvioitaessa.

Avhandlingen granskar hurdan inverkan lagen om Finlands ekonomiska zon (1058/2004) har på utbyggandet av och investeringar i havsbaserad vindkraft. Med hjälp av utvärderande forskning och styrmedelsforskning tas det fasta på de hinder och frågor som lagen aktualiserar avseende ekonomiskt utnyttjande av den ekonomiska zonen och forskning som avser utnyttjandet av den i enlighet med 6 § i lagen om Finlands ekonomiska zon. Den nuvarande bestämmelsens effektivitet och funktion bedöms utifrån dess förutsägbarhet för aktörerna inom vindkraftsmarknaden samt utifrån dess miljöpåverkan, med beaktande av Finlands möjlighet att uppfylla de klimat- och energipolitiska mål som åtagits. Utbyggandet av vindkraft har framställts som en väsentlig del i kampen mot klimatförändringen och för att främja den gröna omställningen. Lagen om Finlands ekonomiska zon har däremot inte utarbetats med beaktande av särdragen för energiproduktion och omfattar inte möjligheten att tilldela exklusivitet, vilket innebär att flera aktörer tilldelats forskningstillstånd på samma områden i den ekonomiska zonen. Ett beviljat forskningstillstånd ger heller inte företräde till vidare utnyttjanderätt eller det samtycke som krävs för att få bygga vindkraft i den ekonomiska zonen. Avsaknaden av exklusivitet som en rättslig osäkerhet behandlas med beaktande av den rättsliga osäkerhetens följder för viljan att bygga ut och investera i vindkraft i den ekonomiska zonen. Statens roll för att främja energiproduktion som är hållbar i ordets verkliga bemärkelse betonas även. Två åtgärder för att påverka den rättsliga osäkerheten och skapa exklusivitet i den ekonomiska zonen tas fasta på; en företrädesrätt med gruvlagens (621/2011) bestämmelser som utgångspunkt, samt implementerande av ett auktionsförfarande i den ekonomiska zonen, likt det förfarande som för närvarande enbart tillämpas i de finska territorialvattnen. Avhandlingens slutsats indikerar att vindkraft har en viktig roll för att Finland ska kunna uppnå de klimat- och energipolitiska målen som åtagits. Statens roll är dock för närvarande passiv i den ekonomiska zonen. Det krävs således att staten åtar en större roll för implementerandet av exklusivitet i förfarandet, men även för att öka miljöpåverkan vid utvecklandet, särskilt då det råder en avsaknad av tidigare erfarenhet av energiproduktion inom Finlands ekonomiska zon. För att Finland ska vara ett lockande investeringsmål och de investeringsmöjligheter i andra fossilfria industrier som betonats i den allmänna diskussionen ska kunna förverkligas, bör förutsägbarheten ökas.

Vuonna 2000 annettu vesipuitedirektiivi (2000/60/EY) asetti EU:n jäsenvaltioiden tavoitteeksi savuttaa pinta- ja pohjavesissä vähintään hyvä tila vuoteen 2015 mennessä. Vesien tilatavoitteiden sitova luonne on sittemmin vahvistettu sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto- oikeuden oikeuskäytännössä. Hyvän tilan tavoitteen saavuttamisen määräaikaa on Suomessa jatkettu useiden pintavesimuodostumien osalta vuoteen 2021 tai 2027 ja edelleen merkittävä osa Suomen pintavesimuodostumista luokitellaan hyvää huonompaan tilaan etenkin rannikkovesistöissä. Vesien tilan parantamisen kannalta keskeisessä asemassa on vesimuodostumien sisäisten ja ulkoisten kuormitustekijöiden sekä paineiden yhteisvaikutusten hallinta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia voidaan hallita erityisesti nykyisen vesienhoidon suunnittelua koskevan lainsäädännön ja ympäristölupajärjestelmän puitteissa. Edellä esitetyn tutkimuskysymyksen selvittämiseksi valittu tutkimussuuntaus on pääasiassa lainopillinen: tutkielmassa pyritään selvittämään yhteisvaikutusten hallintaa koskevaa voimassa olevaa oikeustilaa. Tutkielmaa on rajattu käsittelemään pääasiassa ympäristönsuojelulakiin (527/2014) perustuvaa ympäristölupajärjestelmää sekä vesipuitedirektiiviin ja sitä täytäntöönpanevaan vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annettuun lakiin (1299/2004) perustuvaa vesienhoidon suunnittelujärjestelmää. Kokonaiskuvan riittäväksi hahmottamiseksi näiden järjestelmien perusteellisen käsittelyn lisäksi tutkielmassa tutustutaan pintapuolisesti vesistökuormitusta koskevaan sektorilainsäädäntöön. Lainopillisen tutkimussuuntauksen tukemiseksi tutkielmassa on käytetty menetelmänä laadullista tuomioistuinkäytännön empiiristä analyysiä. Empiirisen analyysin keinoin tarkastellaan myös soft law’ksi luettavia vesienhoitosuunnitelmia ja toimenpideohjelmia. Vesien tilatavoitteiden saavuttaminen edellyttää onnistunutta vesienhoidon suunnittelua, jonka keskeisimpiä instrumentteja ovat vesienhoitosuunnitelmat ja niihin kuuluvat toimenpideohjelmat. Tiettyjä vesistövaikutuksia arvioidaan ja niiden sallittavuus ratkaistaan myös yksittäisten hallintopäätösten – erityisesti ympäristölupapäätösten – kautta. Ympäristölupajärjestelmän keinoin voidaan kuitenkin (pääasiassa) hallita vain järjestelmän piiriin kuuluvien pistekuormittajien päästöjä, eikä yksittäisen luvan kautta pystytä tehokkaasti hillitsemään vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia, jos vastaanottavaan vesimuodostumaan kohdistuu runsaasti muutakin luvitettavasta hankkeesta riippumatonta sisäistä tai ulkoista kuormitusta. Vesistöihimme kohdistuu runsaasti hajakuormitusta, jonka hillitsemisestä on annettu hajanaista sektorikohtaista lainsäädäntöä, mutta pääosin hajakuormitusta aiheuttavaa toimintaa ohjataan muilla ohjauskeinoilla. Ulkoisten kuormitustekijöiden lisäksi vesistöihin kohdistuu luonnollista sisäistä kuormitusta, joka on otettava huomioon yhteisvaikutusten arvioinnissa. Koska ympäristölupajärjestelmän keinoin pystytään hallitsemaan vain yksittäisten pistekuormittajien aiheuttamia päästöjä, eikä hajakuormitusta hillitä vastaavankaltaisen hallinnollisen järjestelmän kautta, eri yhteisvaikutusten huomioimisen ja hallinnan kannalta olennaisimmassa roolissa on tehokas vesienhoidon suunnittelu ja siihen kuuluvat toimenpiteet. Vesipuitedirektiivissä asetettu hyvän tilan tavoite sitoo jäsenvaltioita, joiden toimivaltaisten viranomaisten tehtäväksi vesienhoitosuunnitelmien ja toimenpideohjelmien laatiminen on asetettu. Vesien tilatavoitteita ja vesienhoidon suunnittelujärjestelmää koskeva lainsäädännöllinen viitekehys on kuitenkin verrattain monimutkainen kokonaisuus, jonka hahmottamiseksi on tunnettava myös aihetta koskeva unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö, jonka kautta on muotoiltu keskeisiä tutkimuskysymykseen vaikuttavia oikeusohjeita.

Tutkielmassa käsitellään voimassa olevan ympäristöluvan muuttamista valvontaviranomaisen aloitteesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millä perusteilla valvontaviranomainen voi puuttua voimassaolevan ympäristöluvan sisältöön ympäristönsuojelulain (”YSL”) 89 §:n mukaisesti ja tutkimuskysymykseni avulla pyrin hahmottamaan myös sitä, mikä rooli muuttamissäännöksellä on ympäristölupajärjestelmässä, erityisesti YSL 71 §:n tarkistamismenettelyn kumoamisen jälkeisessä tilanteessa. Tarkistamismenettelyn kumoaminen tapahtui vuonna 2015 ja lakimuutoksen yhteydessä valvontaviranomaisaloitteisten lupien muuttamisasioiden merkityksen arvioitiin kasvavan. Ympäristöluvalla asetetaan toiminnanharjoittajalle sallitun toiminnan rajat ja vaatimukset, joita toiminnassa tulee noudattaa. Ympäristöluvalla on hallintopäätöksenä tietty pysyvyys ja toiminnanharjoittajan luottamusta suojataan – toiminnanharjoittaja voi perustellusti odottaa, että toiminta saa jatkua luvan mukaisena. Ympäristöluvan muuttamista koskeva säännös ja muuttamisperusteiden soveltaminen muodostavat ympäristöluvan suhteellisen pysyvyyden rajat. Tutkielman alussa hahmotetaan muuttamissäännöksen kontekstia ja tämän jälkeen kerrotaan säännöksen soveltamisessa keskeisistä asioita, kuten ympäristöoikeuden joustavien normien tulkinnasta, jälkivalvonnasta ja ympäristölupamenettelystä lupaharkinnan osalta. Tämän jälkeen tarkastellaan säännöksessä eriteltyjen muuttamisperusteiden sisältöä ja soveltamista lainopillisesti. Tutkielmassa käytetään muuttamissäännökseen liittyvien soveltamistodellisuuden ongelmien hahmottamiseksi päätösempiriaa, jossa tarkastellaan lupaviranomaisen päätöksiä, jotka on tehty valvontaviranomaisen vireille paneman luvan muuttamisaloitteen perusteella. Päätösempirian osuudessa dokumentoidaan ja jäsennellään muuttamisaloitteita koskevia tietoja, sekä tyypitellään ja teemoitetaan muuttamisaloitteisiin liittyviä perusteluita. Päätösempirian perusteella on tehty havaintoja esimerkiksi siitä, että muuttamisaloitetta käytetään valvontaviranomaisessa varsin vähän. Tutkimuksen perusteella muuttamissäännös on luonteeltaan poikkeussäännös ja muuttamisperusteiden soveltamisedellytykset ovat varsin korkealla. Muuttamissäännöksen rooli on tutkielman perusteella ymmärrettävä merkittäväksi jälkivalvonnan instrumentiksi, jolla on pyritty hallitsemaan toiminnasta aiheutuvia kielteisiä vaikutuksia jo ennen niiden aiheutumista. Säännöksen soveltamiseen liittyvät vaikeudet yhdistettynä muuttamissäännöksen roolissa tutkimuksessa havaittuihin epäselvyyksiin aiheuttavat kuitenkin ongelmia säännöksen käyttämiselle valvontaviranomaisessa. Havainnot pohjautuvat muuttamissäännöksen lainopilliseen tarkasteluun, päätösempiriaan ja Ympäristöministeriön tarkistamismenettelyn poistamisen vaikutuksista laaditun raportin tietoihin. Muuttamissäännös on tällä hetkellä voimassa olevana eri roolissa, kuin alkuperäisen säätämisensä aikana tarkistamismenettelyn kumoamisen vuoksi. Tutkielman perusteella muuttamissäännökseen kohdistuu muutospainetta, tai vähintään tarvetta ohjeistaa säännöksen soveltamista ja muuttamisperusteiden tulkintaa valvontaviranomaiselle tarkemmin. Viimeaikaisen oikeuskäytännön perusteella luvan muuttamisen joustamattomuus voi vaikuttaa myös lupaharkintavaiheessa ja vaikeuttaa luvan saamista toiminnalle, minkä perusteella muuttamissäännöksellä on mahdollisesti ennakoimattomia vaikutuksia ympäristölupajärjestelmään. Tutkielman lopussa tehdään ehdotus lainsäätäjälle muuttamissäännöksen muokkaamiseen liittyen.

Vallitsevalla ympäristökriisin aikakaudella ja ympäristötietoisuuden kasvaneen merkityksen seurauksena yritystoiminnan yhteiskunnalliseen vaikutukseen liittyvät kysymykset ovat yhä ajankohtaisempia. Yrityksissä tapahtuvan ympäristörikollisuuden kontrollointi rikosoikeuden keinoin on yhä ratkaisematon haaste, jonka selättämiseksi on olennaista omaksua uudenlaisia lähestymistapoja. Yrityksissä tapahtuvien rikosten selittämisessä ymmärretään yhä paremmin sosiaalisten tekijöiden merkitys yksilön päätöksentekoon. Yrityksessä näitä sosiaalisia tekijöitä ilmentää yrityskulttuuri. Yrityskulttuurin ja yrityksissä tapahtuvien ympäristörikosten välistä suhdetta ei ole kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa tutkittu. Yrityskulttuurin lähemmän tarkastelun avulla on mahdollista kiinnittää huomiota prosesseihin, jotka johtavat yrityksissä tapahtuviin väärinkäytöksiin, mikä mahdollistaa rikosten ja ympäristövahinkojen ennaltaehkäisemisen. Tutkielmassa tutkitaan kriminologisella ja kriminaalipoliittisella metodilla sitä, mitkä tekijät yrityskulttuurissa selittävät yrityksissä tapahtuvia ympäristörikoksia. Yritystoiminnan puitteissa tapahtuvat ympäristörikokset paikannetaan tutkielmassa osaksi talousrikoksia. Tutkielmassa tarkastellaan ensin kriminologisen, sosiaalipsykologisen ja sosiaaliantropologisen tutkimustiedon pohjalta yritysrikosten taustalla vaikuttavia tekijöitä. Jotta rikokseen päätyviä sosiaalisia prosesseja on mahdollista tarkastella niiden syntyjuurilta lähtien, tutkielmassa keskitytään analysoimaan sääntöjen rikkomista laajassa merkityksessä eli lainvastaista sekä muiden lainkaltaisten normien, sääntöjen ja yleisten moraalikäsitysten vastaista käytöstä. Tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että yrityksessä tapahtuvalle sääntöjen rikkomiselle altistavat kulttuuriset tekijät ovat seurausta usean samanaikaisen sosiaalisen prosessin vuorovaikutuksesta. Nämä sääntöjen rikkomiselle altistavat tekijät on jaoteltu tutkielmassa sääntöjen rikkomista normalisoiviin, mahdollistaviin ja haittaaviin sekä sääntöjen ja havaittavien normien välistä ristiriitaa ilmentäviin tekijöihin. Tämän jälkeen arvioidaan ja havainnollistetaan näiden kulttuuristen tekijöiden ilmenemistä tapausesimerkin avulla. Tapausesimerkkinä on öljy-yhtiö BP, jonka yrityskulttuuria analysoidaan Deepwater Horizon -öljykatastrofia edeltävänä aikana sekä onnettomuuden jälkipuinnin aikaan.