Browsing by study line "Obligationsrätt"

Aktiebolagen åtar en stor roll på marknaden i Finland. Aktieägarna i ett aktiebolag ingår som huvudregel ett aktieägaravtal för att reglera deras inbördes förhållande. Det är vanligt att inta en konkurrensklausul i aktieägaravtalet som begränsar aktieägarens möjlighet att idka konkurrerande verksamhet med bolaget så länge som aktieinnehavet i bolaget varar, samt en viss tid efter att aktieinnehavet upphört. Detta görs eftersom aktiebolagslagen (624/2006) inte innehåller bestämmelser som skulle reglera aktieägarnas inbördes förhållande vad gäller konkurrerande verksamhet. I Finland tryggar 18 § i Finlands grundlag (731/1999) den grundläggande fri- och rättigheten till näringsfrihet och rätt till arbete. För att undvika att individer blir bundna av för begränsande konkurrensförbud har man i olika lagar intagit bestämmelser som är tvingande gentemot parterna och vilka inte kan undgås med att avtala om annat. Dessa utgörs bl.a. av 38 § i lagen om rättshandlingar på förmögenhetsrättens område (228/1929, rättshandlingslagen) och 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen (55/2001), vilka även kan anses begränsa aktieägarnas avtalsfrihet gällande konkurrensförbud i aktieägaravtal. Syftet med avhandlingen är att redogöra för tolkningsproblemen som uppkommer gällande konkurrensklausuler i aktieägaravtal, då en aktieägare även utför arbete i bolaget. Målet är att utreda vilka faktorer som påverkar bedömningen när den tvingande arbetsrättsliga bestämmelsen i arbetsavtalslagen blir tillämplig på en konkurrensklausul i ett aktieägaravtal, varmed det utreds i vilka fall arbetsavtalslagens bestämmelser blir tillämpliga på arbete utfört av en aktieägare. Här genomgås kännetecken för ett anställningsförhållande och för företagarskap. Utöver detta kommer det i avhandlingen redogöras för vad som påverkar giltighetsbedömningen av en konkurrensklausul när aktieägaren åtar sig en sådan dubbelroll i bolaget. Ifall aktieägarens arbete inte uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, binder konkurrensförbudet aktieägaren, som härmed anses utföra arbete som företagare med egen risk, inom de gränser som ställs för konkurrensförbudets skälighet i 38 § i rättshandlingslagen. Ifall aktieägarens arbete uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, måste konkurrensförbudet överensstämma med de krav som förutsätts för konkurrensförbudsavtal i 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen. I gränsdragningen mellan arbetstagare och företagare kan de mest tyngande faktorn anses vara aktieägarens inflytande faktiska bestämmanderätt inom bolaget. Härmed kan aktieinnehavets storlek inte ges en liknande betydelse. Dock bör rättsförhållandets verkliga natur avgöras från fall till baserat på en helhetsbedömning av de rådande omständigheterna. Detta leder till att ett konkurrensförbud inte kan binda den som åtagit sig den negativa förpliktelsen i två olika roller, d.v.s. inte både som aktieägare och arbetstagare, ifall konkurrensförbuden skiljer sig från varandra till sitt sakliga innehåll. Avslutningsvis diskuteras verktyg att förebygga konkurrensklausulens oskälighet.

Syyskuussa 2018 hallitus antoi esityksen laiksi huoneistotietojärjestelmästä ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Lailla perustettiin asunto-osakeyhtiöiden ja keskinäisten kiinteistöosakeyhtiöiden vaihdannan ja vakuuskäytön perusrekisteri, osakehuoneistorekisteri. Osakehuoneistorekisteriin kirjataan tiedot osakkeiden omistuksesta, panttauksesta ja muista rajoituksista. Laki on rakennettu silmällä pitäen yksittäisiä asunto-osakkeiden vaihdantatilanteita, eikä huomioon ole otettu sitä tosiasiaa, että liike-elämän transaktioissa usein koko osakekanta ja niihin liittyvät vakuusoikeudet vaihtavat omistajaa. Etenkin yhtiöoikeudellisiin muutostilanteisiin liittyen laki on jätetty varsin avoimeksi. Hallitus antoi syyskuussa 2022 esityksen, jolla ehdotetaan muutettavaksi eräitä huoneistotietojärjestelmää koskevia lakeja. Muutokset koskevat pääosin myös yhtiöoikeudellisia muutostilanteita. Tutkielmassa tarkastellaan asunto-osakkeeseen kohdistuvan oikeuden, kuten omistus- ja panttioikeuden ja huoneistotietojärjestelmästä annetun lain välisiä yhteyksiä yhtiöoikeudellisissa muutostilanteissa. Tutkielman ensimmäisenä tavoitteena on systematisoida niitä ongelmia, joita huoneistotietojärjestelmän myötä lain soveltamisessa on esiintynyt. Toisena tavoitteena on tarkastella, miten hallituksen muutosesityksessä on ehdotettu ratkaistavaksi yhtiöoikeudellisissa muutostilanteissa esiintyneitä ongelmia. Tutkielmassa havaitaan, että yhtiöoikeudellisiin muutostilanteisiin liittyvät epäselvyydet huoneistotietojärjestelmässä koskevat pääasiassa kolmansien oikeuksia. Tämä on aiheutunut pääosin kahden erillisen kirjaamisjärjestelmän menettelystä, jossa asunto-osakkeita koskevia tietoja käsitellään sekä Patentti- ja rekisterihallituksessa että Maanmittauslaitoksessa. Etenkin pantinhaltijan asema on herättänyt useissa tilanteissa epäselvyyksiä. Esimerkiksi sulautumisen yhteydessä panttioikeuteen liittyvä julkivarmistuksen toteutuminen on ollut kiinni pantinsaajan omasta aktiivisuudesta. Nämä epäselvyydet ovat johtuneet siitä, että 1) laissa ei ole säännelty asiasta 2) lain sanamuoto on ollut tulkinnanvarainen tai 3) lain esitöissä ei ole otettu kantaa asiaan. Hallituksen esityksessä pyritään vastaamaan esiintyneisiin epäselvyyksiin lisäämällä kirjaamista selventäviä säännöksiä huoneistoetietojärjestelmää koskeviin lakeihin. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että esitetyt muutokset ja lisäykset huoneistotietojärjestelmää koskeviin lakeihin ovat kannatettavia ja tarpeellisia. Etenkin kirjaamisen selventämistä koskevat säännökset huoneistotietolakiin poistavat käytännössä syntyneitä epäselvyyksiä. Jatkossa tulisi kuitenkin tarkastella, olisiko mahdollista toteuttaa sähköinen järjestelmä, jossa esine- ja yhtiöoikeudelliset seikat tutkitaan samassa kirjaamismenettelyssä.

Tutkielman aiheena on informaatioedun väärinkäyttö julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdannassa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdantaa koskevia informaatioedun väärinkäytöstilanteita säännellään sekä se, mitä oikeusvaikutuksia moitittavan informaatioedun väärinkäytöllä on julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdannassa. Markkinatoimijoiden informaatiotasapainoa vaihdannan kohteena olevaan arvopaperiin nähden voidaan pitää lähtökohtaisesti epäsymmetrisenä. Arvopaperien osalta osapuolten informaatioetu voi koostua kyseisen arvopaperin tai yhtiön nykytilanteesta, tulevaisuuden hintakehityksestä tai muusta arvopaperin arvoon vaikuttavasta tekijästä, jolla, jos se olisi myös vastapuolen tiedossa, olisi olennainen vaikutus kyseisestä arvopaperista maksettavaan kauppahintaan tai yleisesti kauppasopimuksen syntymiseen ja sen ehtoihin. Arvopaperimarkkinaoikeudellisen sisäpiirisääntelyn soveltamisala on rajattu siten, ettei sitä sovelleta julkisesti noteeraamattomilla arvopapereilla käytävään vaihdantaan. Kun julkisesti noteeraamattoman arvopaperin vaihdannan voidaan pääsääntöisesti olettaa perustuvan osapuolten väliseen sopimussuhteeseen, tarkastellaan julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdannassa esiintyviä informaatioedun väärinkäytöstilanteita tässä tutkielmassa sopimusperusteisena irtaimen kauppana. Näin ollen tarkastelu keskittyy erityisesti kauppalain 17–19 §:ien sekä oikeustoimilain 30, 33 ja 36 §:ien arviointiin. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että sisäpiirinluontoisen tiedon muodostaman informaatioedun väärinkäytöstilanteita voidaan arvioida julkisesti noteeraamattomia arvopapereita koskevien transaktioiden osalta KL:n 17–19 §:ien virhevastuunormien perusteella. Tutkielmassa kuitenkin korostetaan erityisesti yrityskauppoja koskevissa osakekauppasopimuksissa vakiintuneen KL:n poissulkevan ehdon vaikutusta KL:n virhevastuunormiston soveltuvuuteen. Huomiota kiinnitetään myös ostajan mahdollisesti suorittamaan ennakkotarkastukseen sekä sen vaikutukseen myyjän tiedonantovirheen arvioinnissa. Jos KL:n ei voida katsoa soveltuvan julkisesti noteeraamattoman arvopaperin kauppaa koskevaan sopimukseen, jota rasittaa informaatioedun väärinkäyttö, on tiedonantovirhettä arvioitava viimesijaisesti OikTL:n pätemättömyysperusteiden (OikTL 30 tai 33 §) tai yleisen sovittelusäännöksen (OikTL 36 §) näkökulmasta. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan sopimuksen pätemättömyyden ja sovittelun osalta sitä, onko moitittavan informaatioedun väärinkäyttö ennemmin pätemättömyyden muodostama tekijä, vai tulisiko painoarvoa antaa sopimuksen sovittelun edellytysten täyttymistä koskevalle arvioinnille sopijapuolten mahdollisesta tasavertaisuudesta huolimatta.

I avhandlingen behandlas diskussionen om integrationsklausuler som förts i finländsk rättslitteratur. Integrationsklausuler har ofta behandlats som bifrågor i mycket olika framställningar - och följaktligen olika infallsvinklar - varför helhetsbilden i åtskilliga hänseenden framstår som tvetydig. Syftet med denna avhandling är att närmare belysa integrationsklausulens ställning i finländsk avtalsrätt. Avhandlingen inleds med en sammanställning och systematisering av det som framförts om integrationsklausuler. Utgående från nämnda systematisering diskuteras sedan finländsk avtalstolkning i syfte att belysa hur vad för inverkan integrationsklausuler har på tolkningen. Avslutningsvis behandlas integrationsklausuler utgående från den materiella allmänna avtalsrätten. Slutsatsen är att tröskeln för åsidosättande av en integrationsklausul i ett heltäckande kommersiellt avtal närmast kommer på frågan ifall ett upprätthållande av klausulen skulle strida mot tvingande avtalsrätt eller i begränsade fall – i avtal som fordrar särskild lojalitet avtalsparterna emellan – ifall lojalitetsplikten motiverar det.

Euroopan komissio voi määrätä yritykselle sakon, jos yritys rikkoo Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (”SEUT”) sisältämiä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä tai yritysten välisiä kiellettyjä kilpailunrajoituksia koskevia säännöksiä. Sakon tarkoituksena on rankaista kiellettyyn kilpailunrajoitukseen syyllistynyttä yritystä ja ennaltaehkäistä asianosaisen yrityksen ja muiden yritysten tulevia kilpailurikkomuksia. Samoja SEUT:n aineellisia kieltosäännöksiä sovelletaan myös EU:n jäsenvaltioissa. Yhteisen aineellisen kilpailuoikeuden ohella EU:n kilpailuoikeuden täytäntöönpanoa koskevia menettelysääntöjä ei ole kuitenkaan harmonioistu. Kansallisen prosessiautonomian vuoksi jäsenvaltiot ovatkin olleet lähtökohtaisesti vapaita määrittämään omat menettelysääntönsä, minkä seurauksena EU:n kilpailuoikeuden hajautetussa täytäntöönpanojärjestelmässä samojen aineellisten sääntöjen rikkominen on saattanut johtaa hyvin erilaisiin lopputuloksiin eri jäsenvaltioissa prosessuaalisten eroavaisuuksien vuoksi. Samojen aineellisten sääntöjen rikkomuksesta on esimerkiksi saatettu määrätä hyvin eri suuruisia sakkoja riippuen siitä, minkä jäsenvaltion kilpailuviranomainen on määrännyt sakon. ECN+-direktiivillä (EU 2019/1) on pyritty puuttumaan kilpailuoikeuden aineellisten ja prosessuaalisten sääntöjen välille muodostuneeseen jännitteeseen. Direktiivillä varmistetaan, että kansallisilla kilpailuviranomaisilla on sellaiset riippumattomuuden takeet, resurssit ja täytäntöönpano- ja sakotusvaltuudet, joita ne tarvitsevat voidakseen soveltaa SEUT:n kieltosäännöksiä tehokkaasti. Sakkojen osalta direktiivissä vahvistetaan, että jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten tulee EU:n kilpailuoikeuden tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon varmistamiseksi määrätä tehokkaita, oikeasuhtaisia ja varoittavia sakkoja. Lisäksi direktiivissä vahvistetaan, että myös kansallisten kilpailuviranomaisten on noudatettava unionin oikeuden ja EU:n perusoikeuskirjan yleisiä periaatteita soveltaessaan EU:n kilpailuoikeutta. Tutkielmassa tarkastelu kohdistuu siihen, miten SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta sakkoja määräävän kansallisen kilpailuviranomaisen harkintavaltaa on rajoitettu EU-oikeudessa. Relevantin primääri- ja sekundäärioikeuden tarkastelun jälkeen tutkielmassa selvitetään, miten vaatimus EU:n kilpailuoikeuden tehokkaasta ja yhdenmukaisesta täytäntöönpanosta rajoittaa jäsenvaltioiden prosessiautonomiaa. EU:n tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella voidaan katsoa, että tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon vaatimuksilla on pyritty saamaan jäsenvaltiot huolehtimaan EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden toteutumisesta. Kansallisilta kilpailuviranomaisilta on myös vaadittu nimenomaisesti positiivisia toimia täyden tehokkuuden varmistamiseksi. Niiden edellytetään esimerkiksi määräävän aktiivisesti sakkoja yrityksille. Tutkielmassa edetään tarkastelemaan, millaisia seikkoja kansallisten kilpailuviranomaisten on huomioitava sakkoharkinnassaan tehokkaiden, oikeasuhtaisten ja varoittavien sakkojen vaatimuksen perusteella. Tehokkuuden todetaan tässä yhteydessä tarkoittavan sitä, että sakoilla tulee päästä niillä tavoiteltuun päämäärään. Oikeasuhtaisuudella tarkoitetaan puolestaan sitä, että sakko on oikeasuhtainen sekä suhteessa päämääräänsä että teon vakavuuteen. Varoittavuudella taas tarkoitetaan sitä, että sakolla tulee saada aikaan ennaltaehkäisevä vaikutus sekä yksittäistapauksessa että yleisesti. Lopuksi tutkielmassa selvitetään, millä tavoin tietyt EU:n oikeusperiaatteet rajoittavat kansallisia kilpailuviranomaisia niiden määrätessä sakkoja SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta. Kilpailuviranomaisten todetaan joutuvan tekemään punnintaa kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen ja oikeusvarmuuden periaatteen, legaliteettiperiaatteen, taannehtivuuskiellon, lievemmän lain periaatteen ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen välillä. Tehokkuusperiaatetta todetaan edellytettävän tulkittavan usein varsin laajasti. Kansallisessa seuraamusmaksuja koskevassa ratkaisukäytännössä esiintyneissä punnintatilanteissa on pääsääntöisesti päädytty EU:n tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä vastaaviin lopputuloksiin kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen laajuudesta. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että EU-oikeus rajoittaa kansallisen kilpailuviranomaisen seuraamusharkintaa paitsi EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden myös EU:n muiden keskeisten intressien toteutumisen varmistamiseksi. Lisäksi havaitaan, että Suomessa kansallista prosessiautonomiaa on kavennettu myös vapaaehtoisen harmonisoinnin keinoin.

Julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuus määräytyy vahingonkorvauslain (412/1974) 3 luvun 2 §:n perusteella, mikäli vahinko on aiheutettu julkista valtaa käyttäen. Julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta rajoittaa vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin mukainen standardisäännös, joka rajaa julkisyhteisön vastuuta verrattuna yleiseen vahingonkorvausvastuuseen nähden. Syksyllä 2021 aloitetun julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun uudistushankkeen myötä julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun yhtenäistäminen yleisen vahingonkorvausvelvollisuuden kanssa on kuitenkin työn alla. Keskityn tutkielmassani tarkastelemaan julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuutta tuomioistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista. Tarkoituksenani on selvittää, millä edellytyksillä julkisyhteisölle voi syntyä vahingonkorvausvelvollisuus tuomistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista ja millaisia ovat tyypilliset tuomioistuintoiminnassa aiheutuneet vahingot. Tuomarin asema virkamiehenä sekä riippumattomana lainkäyttäjänä vaikuttaa häneltä vaadittavaan huolellisuusvaatimukseen. Oikeuskäytännön avulla selvitetään tyypillisiä tuomioistuintoiminnassa aiheutuneita vahinkoja, jotka voidaan jakaa lainsoveltamistoimintaan liittyviin virheisiin sekä varsinaisen päätöksentekomenettelyn ulkopuolisiin virheisiin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteen laiminlyöntien huomataankin aiheuttavan julkisyhteisölle vahingonkorvausvelvollisuuden tuomioistuintoiminnassa. Toiseksi tarkastelen tutkielmassani julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta syyttömästi vangitun tai tuomitun vapaudenmenetyksen perusteella. Julkisyhteisön vastuu määräytyy tässä erityistilanteessa ankaran vastuun perusteella syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (422/1974) mukaisesti. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vahvistettu, että lain perusteella maksettavan kärsimyskorvauksen määrään voi vaikuttaa sekä korvausta alentavia että korottavia seikkoja. Oikeuskäytännön perusteella muun muassa vapaudenmenetyksen aiheuttama julkisuus, vankeusrangaistuksen pituus, vankeuden olosuhteet ja vapaudenmenetyksen vaikutus henkilön sosiaaliseen asemaan ovat seikkoja, joilla voi olla vaikutusta kärsimyskorvauksen määrään. Korkein oikeus on kuitenkin korostanut kokonaisarvioinnin merkitystä yksittäistapauksissa. Vapaudenmenetyksen luonne sekä perus- että ihmisoikeuksiin kohdistuvana loukkauksena ulottaa tarkastelun myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) tasolle. EIS 5(5) artiklan mukaan syyttömästi pidätetyllä tai muuten vapautensa menettäneellä on oikeus vahingonkorvaukseen laittoman vapaudenmenetyksen perusteella. EIS 5(5) artikla täydentää kansallista sääntelyjärjestelmää syyttömästi vangitun ja tuomitun oikeudesta korvaukseen vapaudenmenetyksen perusteella ja korkein oikeus onkin soveltanut EIS 5(5) artiklaa myös suoraan korvauksen perusteena.

Ohjelmistoprojektien perinteisenä toimintamallina voidaan pitää vesiputousmallia, jonka vastapainoksi on kehitetty ketterät menetelmät. Ketterä ohjelmistokehitys tarkoittaa vaiheittaista kehitystä. Jokaisessa vaiheessa määritelmät ja suunnitelmat luodaan vasta edellisen päätyttyä ja juuri ennen uutta vaihetta. Tällä tavoin ketterät menetelmät eroavat vesiputousmallista, jossa jo projektin aluksi tehdään määritelmät ja suunnitelmat koko projektille. Enemmistössä ohjelmistoprojekteja käytetään nykyään ketteriä menetelmiä. Ketterää ohjelmistokehitystä on Suomessa hyödynnetty myös julkisissa ohjelmistohankinnoissa. Ketterissä menetelmissä kuitenkin korostuvat yksilölliset toimintatavat ja projektin jatkuva kehittyminen, kun taas julkisia hankintoja voidaan kuvata kaavamaisiksi, tiettyyn menettelyyn sidotuiksi ja muutoksia vierastaviksi. Ketterien menetelmien ja julkisten hankintojen välisestä ristiriidasta nousevatkin tämän tutkielman tutkimusongelmat: Voidaanko julkisella hankinnalla hankkia ketterästi toteutettava ohjelmistoprojekti sopimusoikeudellisesta näkökulmasta ja miten hankintasääntelyä voitaisiin kehittää mahdollistamaan paremmin ketterän ohjelmistokehityksen?

Kiinteistöt ovat yksi merkittävimmistä varallisuusobjekteista yhteiskunnassa. Niiden erityisen luonteen vuoksi ne toimivat erityisen hyvinä vaihdannan ja vakuuskäytön kohteina. Suomessa kiinteistöjen vakuuskäyttö on perinteisesti toteutettu maakaaren mukaisen kiinnitysperusteisen kiinteistöpanttioikeuden avulla. Käytännön liike-elämässä on ollut kysyntää toteuttaa kiinteää omaisuutta koskevia vakuusjärjestelyjä myös muulla tavoin kuin perustamalla kiinnitys suoraan kiinteistöön. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mikä on voimassa olevan lainsäädännön suhtautuminen ulkomailla paremmin tunnettuun vakuusluovutukseen kiinteän omaisuuden osalta. Yleisesti vakuusluovutusta on käsitelty suppeasti Suomen oikeuskirjallisuudessa johtuen siitä, että muut kiinteän omaisuuden vakuuskeinot ovat Suomessa huomattavasti merkittävämmässä roolissa. Tutkimuksessa pyritäänkin käsittelemään muun muassa sitä, että miten kiinteän omaisuuden vakuusluovutusjärjestelyihin tulisi suhtautua Suomen oikeusjärjestyksessä nykypäivänä, ja onko vakuusluovutukselle olemassa riittävästi kysyntää yhteiskunnassa lainsäädännöllisten muutosten tekemiseksi. Tutkielmassa pohditaan kolmea toisiinsa liitännäistä oikeudellista kysymystä, joihin pyritään löytämään vastaus hyödyntämällä tutkimusmenetelmänä lainoppia ja hakemaan tutkielman oikeuspoliittisen osioon tukea hyödyntämällä myös oikeusvertailua muihin pohjoismaihin. Tutkielman tutkimuskysymyksiksi on asetettu seuraavat kiinteän omaisuuden vakuusluovutusta käsittelevät kysymykset: 1) onko kiinteää omaisuutta koskeva vakuusluovutus suoraan pätemätön voimassa olevan lainsäädännön nojalla, 2) mikä on vakuusluonteisten järjestelyjen sitovuus asianosais- ja sivullissuhteissa ja 3) miten kiinteän ja irtaimen omaisuuden väliseen erotteluun tulisi suhtautua, ja tulisiko vakuusluovutus tunnistaa omatyyppiseksi vakuusmuodokseen Suomessa? Tutkielman rakenne jakautuu siten, että toinen pääjakso taustoittaa tutkielman aihetta ja siinä määritellään mitä esineellä, omaisuudella ja vakuudella ylipäätänsä tarkoitetaan varallisuusoikeuden näkökulmasta. Lisäksi jaksossa käsitellään lyhyesti omaisuuden luovuttamisen eri muodot sekä tehdään jaottelua kiinteän ja irtaimen omaisuuden välille ja tuodaan ilmi mitä eroa kiinteällä ja irtaimella omaisuudella lopulta on. Kolmas pääjakso lähtee liikkeelle vakuusluovutuksen määritelmästä, eli mitä vakuusluovutuksella ylipäätänsä tarkoitetaan ja miten vakuusluovutus voidaan konkreettisesti toteuttaa. Neljännessä pääjaksossa siirrytään arvioimaan vakuusluovutuksen sallittavuutta ja sen sitovuutta. Käsittelyyn tulee kiinteän omaisuuden vakuusluovutus ja kiinteän omaisuuden sale and lease back -järjestely, etenkin kun se on toteutettu vakuustarkoituksessa. Viides pääluku keskittyy mahdollisiin reaalisiin ja vertaileviin argumentteihin siitä, mihin kiinteän omaisuuden vakuusluovutusta koskevan lainsäädännön tulisi pohjautua tulevaisuudessa sekä esitetään kannanottoja omaisuuslajien välisen erottelun tarpeellisuudesta. Viimeinen pääjakso toimii koko tutkielman kokoavana jaksona ja siinä pyritään lyhyesti kokoamaan yhteen keskeisimmät johtopäätökset käsiteltävistä tutkimuskysymyksistä ja luomaan katsaus kiinteän omaisuuden vakuusluovutuksen asemasta Suomessa potentiaalisena vakuusmuotona.

Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia kilpailukieltovelvoitteen käyttöä yritysten välisessä sopimustoiminnassa. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä pyritään voimassa olevia oikeusnormeja ja muita oikeuslähteitä tulkitsemalla ja systematisoimalla selvittämään voimassa olevan oikeuden sisältöä. Tutkielman alussa perehdytään kilpailukieltovelvoitteen määritelmään sekä siihen, mitä velvoitteen käytöllä tavoitellaan. Kilpailukieltovelvoitteella tarkoitetaan yksinkertaistetusti sitä, että siihen sitoutunut osapuoli sitoutuu olemaan harjoittamatta kilpailevaa toimintaa vastapuolta vastaan. Toisaalta kilpailukieltovelvoite voi olla myös molemminpuolinen, jolloin molemmat osapuolet pidättäytyvät harjoittamasta kilpailevaa toimintaa. Kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen, kuten yrityskauppojen tai jälleenmyyntisopimusten, välillä. Koska kilpailukieltovelvoitteessa on pääsääntöisesti kyse kilpailua rajoittavasta velvoitteesta, tarkastellaan tutkielman alussa myös kilpailukieltovelvoitteen käyttöön liittyviä rajoituksia sekä sitä, milloin velvoite voi olla pätemätön. Siten myös kilpailukieltovelvoitteeseen liittyvää sääntelyä on syytä käydä läpi. Merkittävimmät rajoitukset kilpailukieltoon tulevat OiKTL 38 §:stä sekä kilpailulainsäädännöstä, jotka ovat luonteeltaan indispositiivista, eli niistä ei voida poiketa sopimalla. OikTL 38 § seuraa, että kilpailukieltovelvoitteen on oltava kohtuullinen. Se, mikä on kohtuullista, on arvioitava tapauskohtaisesti. Kilpailulainsäädännöllä, jolla pyritään turvaamaan Euroopan unionin sisämarkkinoiden toiminta sekä terveet ja toimivat markkinat, kilpailukielto velvoitteen käyttöä rajataan sopimusoikeudellista sääntelyä sekä merkittävämmin että konkreettisemmin. Kilpailulainsäädännöstä seuraa kilpailukieltovelvoitteen käytölle muun ohella asiallisia, ajallisia ja alueellisia rajoituksia. Myös perustuslain voidaan nähdä rajoittavan kilpailukieltovelvoitteen käyttöä: kilpailukieltovelvoite rajoittaa PL 18 §:ssä turvattua elinkeinovapautta, sillä velvoite rajoittaa siihen sitoutuneen osapuolen mahdollisuutta harjoittaa elinkeinotoimintaa. Pakottavan lainsäädännön vastainen kilpailukieltovelvoite on pätemätön joko kokonaan tai osittain. Pätemättömyyden ohella myös kohtuusperusteinen sovittelu tai uudelleen neuvottelu voi tulla kyseeseen. Koska kilpailukieltovelvoitteella pyritään suojaamaan sitä vaativan liiketoimintaa, on siihen sitoutuneilla osapuolilla intressissä sopia myös velvoitteen rikkomisen seuraamuksista. Kilpailukieltovelvoitteen rikkomisessa onkin kysymys sopimusrikkomuksesta, jolloin velvoitteen rikkomisen seuraukset vastaavat pitkälti tavanomaisia sopimusrikkomuksen seuraamuksia. Velallisen rikkoessa kilpailukieltovelvoitteita on velkojalla käytössä joukko erilaisia oikeussuojakeinoja. Näitä ovat sopimussakko, vahingonkorvaus, kieltokanne, turvaamistoimi sekä viime kädessä sopimuksen purkaminen, joista merkittävin on sopimussakko. Kilpailukieltovelvoitetta käytetään hyvin erilaisissa yritysten välisissä sopimuksissa. Yhtäältä kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen välillä. Kilpailukieltovelvoitteella voidaan pyrkiä esimerkiksi tietotaidon suojaamiseen, yhteistoiminnan järjestämiseen tai osapuolten sopimuksen perusteella tekemien investointien suojaamiseen. Tutkielman päätelmässä käydään läpi tutkielman keskeisimmät tulokset kilpailukieltovelvoitteen käyttämisestä ja tarkoituksista erityyppisissä sopimussuhteissa. Päätelmissä käydään myös läpi tutkielman perusteella ilmi tulleita käytännön suosituksia kilpailukieltosopimuksesta sopimiseen.

Under de senaste årtiondena har företagsförvärven kommit att bli allt vanligare i Finland. På företagsförvärv tillämpas som utgångspunkt köplagen om inte parterna avtalat om annat. I köplagen återfinns en riskfördelning enligt vilken säljarens upplysningsplikt är primär medan köparens undersökningsplikt är sekundär. Syftet med avhandlingen är att utreda gällande rätt beträffande den köprättsliga undersökningsplikten som ställs på en köpare vid ett företagsförvärv. Avhandlingen strävar efter att utreda huruvida man i ljuset av det rådande rättsläget kan anse att en köpare automatiskt har en ökad undersökningsplikt utan att parterna avtalat om detta separat. Vidare strävar avhandlingen efter att utreda när den ökade undersökningspliktens kan anses vara uppfylld, samt vilka faktorer som inverkar på den. I och med att ett företagsförvärv är av stor ekonomisk betydelse kan man ställa vissa objektiva krav på en köpares undersökning, varav man kan anse att en köpare har en ökad undersökningsplikt vid ett företagsförvärv. Den ökade undersökningsplikten kan i sin tur ökas ytterligare som en följd av andra subjektiva grunder. Numera är det vanligt att man i samband med ett företagsförvärv företar en företagsbesiktning (due diligence), med vilket avses undersökningar av ett målbolag. I och med att det för en företagsbesiktning inte finns några fastställda standarder, är det i grund och botten en undersökning i enlighet med köplagen. Genom att företa en företagsbesiktning kan en köpare uppfylla sin undersökningsplikt. Säljaren å sin sida kan uppfylla sin upplysningsplikt genom att förse köparen med riktiga uppgifter. Köparens undersökningsplikt kan aktualiseras på flera olika sätt. Vanligen företar köparen en frivillig undersökning, men undersökningsplikten kan även uppkomma som en följd av bland annat avtalet mellan parterna, säljarens uppmaning, köparens misstanke om fel och handelsbruk. Det kan numera anses att företagsbesiktningar blivit sådant handelsbruk att en köpare alltid vore skyldig till att företa en undersökning av målbolaget, varav man kan anse att en köpare alltid har ökad undersökningsplikt vid ett företagsförvärv. Som utgångspunkt ska köparen granska allt det material som denne förser köparen med. I tillägg till det ska köparen även granska målbolagets kärnegenskaper och sådant som är av betydelse för köparen. Omfattningen av undersökningsplikten kan påverkas av olika faktorer, såsom tiden för undersökningen samt säljarens garantier. Det anses godtagbart att en köpare kan uppfylla sin undersökningsplikt genom att företa stickprovsundersökningar. Dessa får dock inte vara alltför slumpmässiga, utan fokus i dessa bör ligga på väsentliga och riskfyllda områden. Vid ett övervägande av sådana undersökningar bör man dock ta i beaktande målbolaget, mängden och typen av material samt de tillgångar som köparen är ute efter.