Browsing by Subject "ihmisoikeudet"

Syyrian sisällissota ja siihen liittyvät tapahtumat ovat näkyneet uutisoinnissa jo lähes vuosikymmenen ajan. Viimeisen vuoden ajan Syyrian sotaan liittyviä uutisia ovat hallinneet uudet, terroristijärjestö ISISin kukistamiseen liittyvät aiheet. Uutisoinnissa on keskitytty erityisesti kysymykseen, mitä tehdä ISISin eloonjääneille taistelijoille ja heidän perheenjäsenilleen. Keväällä 2020 ISIS-taistelijoiden perheenjäsenet, niin kutsutut ISIS-naiset ja heidän lapsensa ovat suljettuina al-Holin leirillä. Joukossa on myös kymmenkunta täysi-ikäistä Suomen kansalaista ja noin 30 heidän alaikäistä lastaan. Tutkimuksen tehtävänä on vastata kysymykseen, minkälainen vastuu Suomen valtiolla on palauttaa Syyrian al-Holin leirillä pidettävät suomalaiset niin kutsutut ISIS-naiset takaisin Suomeen. Tutkimuskysymystä tarkastellaan Suomen perustuslaissa turvattujen perusoikeuksien ja Suomea velvoittavien ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tutkielma on metodologisesti puhtaasti lainopillinen. Tutkimuksen oikeusongelma tiivistyy kysymykseen siitä, mikä on valtion velvollisuus turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen oman oikeudenkäyttöpiirinsä ulkopuolella aktiivisin toimin muun muassa perustuslain 22 §:n nojalla. Tutkielma pyrkii liittämään varsinaisen tutkimuskysymystä koskevan oikeusongelman laajempaan perus- ja ihmisoikeuksien toteuttamista koskevaan kontekstiin. Johtopäätöksenä tutkielmassa katsotaan, että valtiolle syntyy vastuu kotiuttaa ISIS-naiset takaisin Suomeen. Lisäksi tutkielmassa ehdotetaan tulkintatapaa, jonka mukaan valtiolle syntyy positiivinen toimintavastuu turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen yksittäisessä tapauksessa myös valtion oikeudenkäyttöpiirin ulkopuolella silloin, kun 1) valtiolla on todellinen ja tehokas toimivalta toteuttaa perus- ja ihmisoikeuksia ja 2) kysymyksessä ovat kaikista perustavanlaatuisimmat oikeudet ja valtion toimista pidättäytyminen johtaisi ristiriitaan perustuslain 1 §:n 2 momentin ihmisarvon loukkaamattomuuden kanssa.

Yritysten yhteiskunnallinen asema on murroksessa. Olemme vähitellen siirtymässä puhtaasta voiton maksimoinnista kohti mallia, jossa yrityksillä katsotaan olevan voiton maksimoinnin ohella jonkinasteinen vastuu yritystoiminnan sosiaalisista, taloudellisista ja ympäristöllisistä vaikutuksista. Tätä vastuuta voidaan kutsua yritysvastuuksi. Yritysvastuu on perinteisesti ollut melko vapaaehtoista ja sääntelemätöntä, mutta viime vuosina sitä on alettu yhä enenevässä määrin sääntelemään oikeudellisesti sitovin säännöksin. Yhtenä esimerkkinä yritysvastuun sääntelystä voidaan mainita Ranskassa vuonna 2017 säädetty loi sur la devoir de vigilance, jonka tarkoituksena on saada yritykset tunnistamaan ja hallinnoimaan arvoketjuissaan ilmeneviä ympäristö- ja ihmisoikeusriskejä. Loi sur la devoir de vigilance asettaa tietyt kriteerit täyttäville yrityksille kokonaisvaltaisen velvollisuuden noudattaa asianmukaista huolellisuutta yritystoiminnan negatiivisten ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten selvittämiseksi ja ehkäisemiseksi. Tätä velvollisuutta voidaan kutsua huolellisuusvelvoitteeksi. Huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi yrityksille on asetettu vahingonkorvausvastuu niistä vahingoista, jotka olisivat olleet vältettävissä huolellisuusvelvoitteen asianmukaisella noudattamisella. Vastaavanlainen lainsäädäntöehdotus on parhaillaan valmisteltavana Euroopan komissiossa, joten aiheeseen liittyvälle oikeuspoliittiselle tutkimukselle on tarvetta juuri tällä hetkellä. Pyrin tutkielmassani tarkastelemaan huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi liitettävää vahingonkorvausvastuuta yhtäältä sen mahdollisen preventiivisen vaikutuksen ja toisaalta vahingonkärsijöiden oikeuksiin pääsyn näkökulmasta. Tavoitteena on tutkia vahingonkorvausvastuuta keinona edistää yritysvastuuseen liittyvän sääntelyn tavoitteita, joita ovat esimerkiksi ympäristö- ja ihmisoikeusloukkausten vähentäminen sekä vahingonkärsijöiden asianmukainen kompensointi. Nostan tutkielmassani esille useita vahingonkorvausvastuun elementtejä, jotka voivat oikeustaloustieteen valossa potentiaalisesti edistää preventiivistä vaikutusta negatiivisten ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten suhteen. Preventiivisen vaikutuksen tehostamiseksi lainsäätäjän tulisi kiinnittää huomiota esimerkiksi vahingonkorvausvastuun laajuuteen, todistustaakkaan sekä mahdolliseen vastuunrajoitukseen, jonka perusteella yrityksillä olisi mahdollisuus vapautua korvausvastuusta, mikäli yritykset pystyvät osoittamaan, että ne ovat noudattaneet kaikkea asiaankuuluvaa huolellisuutta välttääkseen vahingon aiheutumisen. Huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi säädettävän vahingonkorvausvastuun osalta on myös korostettava mahdollisia esteitä vahingonkärsijöiden oikeuksiin pääsylle, sillä nämä esteet pahimmassa tapauksessa vesittävät lainsäädännön tavoitteiden asianmukaisen toteutumisen. Nostan tutkielmassani esille erityisesti näyttötaakkaan liittyvät kysymykset, oikeudenkäyntikulut sekä kansainvälisen yksityisoikeuden lainvalintasäännöt. Tutkielmani keskeisenä johtopäätöksenä on se, että huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi säädettävällä vahingonkorvausvastuulla on paljon potentiaalia yritystoiminnasta aiheutuvien negatiivisten ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten vähentämiseksi sekä vahingonkärsijöiden kompensaation edistämiseksi. Lainsäätäjän olisi kuitenkin hyvä kiinnittää huomiota tutkielmassani esille nostettuihin seikkoihin, jotta lainsäädännön tavoitteiden toteutuminen voitaisiin varmistaa mahdollisimman hyvin.

Tekniikan kehittyminen on mullistanut ihmisten elinympäristön, kun elämä on siirtynyt ja siirtyy yhä enenevin määrin tietoverkkoon. Valtion turvallisuudelle uhkana oleva toiminta ei ole poikkeus tässä kehityksessä, vaan myös se on siirtynyt digitaaliseen ympäristöön. Valtion velvollisuutena on tarjota kansalaisille suojaa tällaisia uhkia vastaan ja tukahduttaa kansalaisia uhkaava toiminta. Tietoliikennetiedustelu toimii osana valtioiden vastausta kansallisen turvallisuuden suojelussa vakavia uhkia vastaan tässä muuttuvassa toimintaympäristössä. Samalla kun tietoliikennetiedustelu toimii tehokkaana keinona kansallisen turvallisuuden suojelussa se kuitenkin tehokkuudessaan asettaa myös viattomien sivullisten yksityisyyden entistä suurempaan varaan. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten tehtävänä on asettaa taso, jota valtioiden tulee omassa lainsäädännössään noudattaa. Ne asettavat sopimusvaltioille velvollisuuden kunnioittaa, suojella ja edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Näihin suojattaviin oikeuksiin kuuluu myös oikeus yksityisyyteen. Tämä tutkimus käsittelee kahta kansainvälistä ihmisoikeussopimusta ja niiden suhdetta tietoliikennetiedusteluun. YK:n Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta ja Euroopan ihmisoikeussopimusta, jotka molemmat ovat syntyneet samaa taustaa vasten; Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus esikuvanaan, toisen maailmansodan kauhut taustanaan, suojelemaan oikeusvaltiota ja sen kansalaisia viranomaisten mielivaltaiselta vallankäytöltä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensinnäkin tutkimus keskittyy selvittämään mikä on sopimuksissa yksityisyyden suojalle asetettujen rajoitusedellytysten sisältö, tutkimuskysymyksen rajoittuessa koskemaan välttämättömyysvaatimusta, suhteellisuusvaatimusta ja mielivallan kieltoa osana yksityisyyden suojaa valtion harjoittamassa tietoliikennetiedustelussa. Tutkimuksen toinen kysymys on käytännönläheisempi, ja se voidaan jakaa kahteen osaan. Ensinnäkin miltä osin nämä sopimukset valvontamekanismeineen ovat onnistuneet kestämään aikaa ja toisaalta vastaamaan rajoitusedellytyksiä tulkitessaan muuttuvan maailman mukana tuomiin haasteisiin. Toiseksi missä näiden sopimusten tulkinnan suurimmat ongelmat suhteessa niille määriteltyyn tehtävään ovat ilmenneet, ja onko näiden ongelmien taustalla nähtävissä selkeää syytä. Tutkimus on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus. Lainoppi on tiettynä ajankohtana yhteisössä voimassa olevan oikeuden systemaattista tutkimista ja esittämistä, ja sen tehtävänä on tulkita ja systematisoida voimassa olevaa oikeutta. Tutkimuksessa selvitetään oikeutta oikeuskäytäntönä, empiirisenä todellisuutena realistisen oikeusteorian mukaisesti. Lähdeaineiston runkona toimii KP-sopimuksen osalta YK:n ihmisoikeuskomitean yksilövalitusten käsittelyn yhteydessä muodostamat tulkintakannanot, yleiskommentit artiklojen sisällöstä ja merkityksestä sekä sopimusvaltioiden maakohtaisten raporttien yhteydessä esitetyt maakohtaiset johtopäätökset. Näiden lisäksi muilla YK:n ihmisoikeuksien valvontaelinten tulkintakannanotoilla, kuten YK:n ihmisoikeusneuvoston erikoisraportoijien tuottamilla raporteilla, on merkittävä asema tutkimuksessa. Vastaavasti Euroopan ihmisoikeussopimuksen osalta lähdeaineistona toimii ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansainvälisiä sopimuksia kokevalla Wienin yleissopimuksella on oma roolinsa tutkimuksessa. Aiheeseen liittyvästä oikeudellisesta tutkimuskirjallisuudesta ja artikkeleista on haettu apua sekä johdantoon että johtopäätösten tekemiseen. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että molemmat sopimukset itsessään, yleistasolla ilmaistuine sopimusteksteineen, pystyvät antamaan vastauksia myös muuttuvissa tilanteissa. Haasteita tosin asettaa nopeus, jolla muutokseen pitäisi pystyä vastaamaan. KP-sopimuksen valvontamekanismit ovat pystyneet tuottamaan tulkintateoriaa oikeuksien rajoitusedellytyksistä myös uudessa toimintaympäristössä, mutta yksittäisiin oikeuskysymyksiin ei vielä ole ratkaisuja. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole kyennyt samalla tavalla uudistamaan tulkintaansa, vaan se näyttäisi tuoreimmassa oikeuskäytännössään tukeutuvan vanhaan rajoitusedellytysten tulkintaan huomioimatta toimintaympäristön muutosta. Yhteisenä ongelmana nousi esiin sopimuksien ekstraterritoriaalinen soveltaminen. Kysymys ei ole uusi, mutta se realisoituu globaalin tietoliikennetiedustelun yhteydessä uudella tavalla. Ilman ekstraterritoriaalisen soveltamisen ratkaisemista on rajoitusedellytysten tulkintakin lopulta lähes merkityksetöntä, globaalin tietoliikennetiedustelun jäädessä lopulta käytännössä sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

Tässä tutkielmassa on mielenkiinnon kohteena EIT.n suhtautuminen sananvapauden rajoittamiseen Suomen RL:n 11.10 §:n kiihottamisen kansanryhmää vastaan perusteella. Oleellisimmat tarkasteltavat ylikansalliset normit ovat EIS:n sananvapautta koskeva artikla 10 ja oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskeva artikla 17. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1.) Millaisia seuraamuksia tunnusmerkistöstä kiihottaminen kansanryhmää vastaan voidaan tuomita Suomessa ilman EIS 10 artiklan loukkausta? 2.) Milloin EIS 10 artiklaa loukataan sovellettaessa Suomen tunnusmerkistöä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan? 3.) Miten EIS 17 artikla suhteutuu Suomen oikeustilaan kiihottamisrikoksen osalta? Työssä taustoitetaan eurooppalaisen sananvapauden eetosta ja käydään läpi artiklat 10 ja 17. Pääsääntöistä EIS 10 artiklaa sovellettaessa sananvapauden rajoituksen on oltava laissa säädetty, jonkun nimenomaisen rajoituskriteerin täyttävä ja EIT:n tulkinnan mukaan välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Poikkeustapausten EIS 17 artiklaa sovellettaessa väittämä jää automaattisesti sananvapaussuojan ulkopuolelle. Sananvapausasioissa keskeiset harkintamarginaalin, suhteellisuusperiaatteen ja konsensusperiaatteen käsitteet esitellään. Suomalaista sananvapauskäsitystä suhteutetaan yleiseurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen sananvapauteen. RL 11.10 §:ää käydään läpi tunnusmerkistötekijöiden, tahallisuuden ja oikeuskäytännön rangaistavuuden rajan osalta. Oleellisimmat kriteerit tunnusmerkistössä ovat ryhmään kohdistuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen, ns. levittämiskriteeri ja olosuhdetahallisuuden soveltaminen. Työssä käydään läpi EIT:n sananvapauden loukkauskanteisiin antamia ratkaisuja, jotka koskevat eri EIS:n soveltamisalueen maissa annettuja kiihottamisrikosta vastaavia tuomioita. Osassa todetaan sananvapauden loukkaus, osassa todetaan, ettei sananvapautta loukattu ja osassa katsotaan väittämien jääneen kokonaan sananvapauden soveltamisen ulkopuolelle. Osassa ratkaisuja EIT käyttää vihapuheen käsitettä ja osassa ei. Tapauksista esitetään hypoteettiset arviot, miten ne olisi ratkaistu, jos ne olisivat koskeneet Suomea ja niitä verrataan myös keskeiseen RL 11.10 §:ää koskevaan suomalaiseen prejudikaattiin KKO 2012:58, jossa kunnallispoliitikko tuomittiin somaleita koskeneista väittämistään. EIS 10 artiklaa sovellettaessa sakkorangaistus katsotaan useimmiten oikeasuhtaiseksi ja ehdoton vankeusrangaistus suhteellisuusperiaatteen vastaiseksi. Vankeusrangaistuksen mahdollisuuteen ei suhtauduta silti aivan yhtä jyrkän torjuvasti kuin kunnianloukkaustapauksissa. EIS 17 artiklan soveltamisen väkivallalla uhkaamisen tapaiset tyyppitapaukset näyttävät olevan Suomessa rangaistavia. EIS 17 artikla keskittyy kuitenkin RL 11.10 §:ää vahvemmin sanomisten ideologiseen sisältöön siinä, missä RL 11.10 §:n lähtökohta on sanomisen tapa eli uhkaavuus, panettelevuus tai solvaavuus. Aineistoon perustuen on todennäköistä, että EIT ei olisi todennut vain sakotetun tapauksen KKO 2012.58 poliitikon kohdalla sananvapauden loukkausta. Tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että EIT antaa sananvapauden suojaa paremmin lehdistön sanankäytölle ja uskonnolliselle puheelle kuin poliittiselle keskustelulle, vaikka viimeksi mainittua korostetaan kirjallisuudessa sananvapauden ydinalueena. Myös vihapuheen uhrikategoriat näyttävät olevan EIT:n käytännössä eriarvoisessa asemassa keskenään. Vaikuttaa siltä, että antisemitistisiksi ja islamofobisiksi miellettyihin sekä vähemmistöihin kohdistuviin väittämiin suhtaudutaan torjuvammin kuin soveltamismaan valtaväestöön kohdistuviin väittämiin. Valtaväestöön kohdistuvan väkivallan oikeuttamiseen suhtautuminen on kuitenkin viime aikoina tiukentunut. Työssä myös kritisoidaan EIT.n ratkaisukäytäntöä, ja perusoikeuskysymysten viimekätistä poliittista ulottuvuutta tuodaan esille. Tutkielmassa päädytään kannattamaan eurooppalaista sananvapaustraditiota, joka sinänsä antaa mahdollisuuden sananvapauden rikosoikeudelliselle rajoittamiselle rajoituskriteerien täyttyessä. Poliittista keskustelua julkisen mielenkiinnon kohteena olevista asioista tulisi suojata kuitenkin nykyistä paremmin kriteerien tiukemmalla tulkinnalla ja ohjenuoraksi tulisi ottaa EIT-ratkaisun Féret vs. Belgia eriävä mielipide: Todennettavissa olevaa uhkaa ilmentämätön vihapuhe tulisi jättää rankaisematta. Tapauksen KKO 2012:58 poliitikon kirjoitukselle olisi tullut antaa sananvapauden suojaa. Median raportointi vastaavista kommenteista saa nykykäytännössä sananvapauden suojaa. EIT:n käytännön ja Ruotsin korkeimman oikeuden siihen viittaavan tuomion perusteella on puolestaan todennäköistä, että esimerkiksi uskonnollisessa asiayhteydessä esitetyt kielteiset kommentit homoseksuaalisuudesta saavat sananvapauden suojaa. Jatkotutkimusta tarvitaan vihapuheen käsitteen käytön kehityksestä EIT:n ratkaisuissa.

Oikeus on ollut yksi Euroopan unionin tärkeimpiä keinoja vastata ympäristönsuojelun haasteisiin. EU:n ympäristölainsäädäntö kattaakin lähes kaikki ympäristönsuojelun osa-alueet ja sen asettamat ympäristöstandardit ovat maailman tiukimpien joukossa. EU on julistanut olevansa ja pyrkivänsä jatkossakin olemaan etulinjassa etenkin ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tutkielmassa tarkastellaan ympäristönsuojelun valtiosääntöoikeudellista eli konstitutionaalista asemaa Euroopan unionin oikeudessa. Näkökulmana on erityisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjan 37 artikla, joka edellyttää, että ympäristönsuojelun korkea taso ja ympäristön laadun parantaminen sisällytetään unionin politiikkoihin ja varmistettaan kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. Perusoikeuskirjan 37 artiklan sisältö on varsin monitahoinen kokonaisuus, joka määrittyy pitkälti perussopimusten ympäristöartiklojen (SEUT 11, SEUT 191 ja SEU 3(3) artiklat) kautta. Artikla luo unionin toimielimille suuntaviivoja siinä, milloin niillä on toimivalta ryhtyä ympäristönsuojelutoimenpiteisiin, kuinka tehokasta ja laadukasta ympäristönsuojelun tulee olla, milloin ja millaisen tiedon valossa toimenpiteisiin voidaan tai täytyy ryhtyä sekä missä ja kenen kustannuksella ympäristöhaitat on estettävä ja korvattava. Edelleen se ohjaa toimielimiä katsomaan luonnonvarojen käytössä pitkälle tulevaisuuteen ja sovittamaan ympäristönsuojelun vaatimuksia yhteen muun unionin politiikan kanssa. Artiklan tulkintaan vaikuttavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kautta Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tunnustetut ihmisoikeudet ihmisten hengen, terveyden ja kotirauhan suojaamiseksi. Kaikessa perusoikeuskirjan 37 artiklan mukaisessa tulkinnassa tulee lisäksi huomioida yhdenmukaisuus jäsenvaltioiden yhteisen valtiosääntöperinteen kanssa. Unionin tavoitteiden mukaisesti tulkinnassa on syytä painottaa ympäristönsuojelulle suuremman painoarvon antavia valtiosääntöperinteitä. Perusoikeuskirjan selityksissä POK 37 artikla on luokiteltu periaatteeksi erotuksena perusoikeuskirjan oikeuksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että artikla osoittaa ensisijaisesti julkiselle vallalle tehtävän saavuttaa ja ylläpitää ympäristönsuojelun korkeaa tasoa. Pääsääntöisesti artikla edellyttää täytäntöönpanotoimia ollakseen tehokas. Lisäksi siihen voidaan vedota tuomioistuimissa lähinnä unionin säädösten tai unionioikeutta implementoivan jäsenvaltioiden lainsäädännön tulkinnan apuvälineenä tai näiden laillisuuden arvioimiseksi. Periaateluontoisena säännöksenä POK 37 artiklan toimintalogiikka perustuu säännöille ominaisen soveltamisala-arvioinnin sijasta sen luonteeseen optimointikäskynä, jota on toteutettava niin pitkälle kuin mahdollista ja punniten vasten muita periaatesäännöksiä. Läpäisyperiaatteen nojalla POK 37 artiklan vaatimukset tulee soveltuvin osin ottaa huomioon kaiken unionin sekundaarilainsäädännön tulkinnassa. Sen sijaan Euroopan unionin tuomioistuin voi todeta säädöksiä pätemättömiksi POK 37 artiklan nojalla vain, jos käsillä on unionin toimielimen ilmeinen arviointivirhe. POK 37 artiklan mukainen tulkinta on siten ensisijainen keino poistaa ristiriitaisuudet unionin sekundaarilainsäädännön ja kyseisen artiklan väliltä. Tutkielmassa tarkastellaan myös mahdollisuutta johtaa POK 37 artiklasta subjektiivisia oikeuksia, joiden toteuttamista yksilöt voisivat vaatia tuomioistuimissa – tutkielman rajauksen mukaisesti erityisesti EUT:ssa. Koska subjektiivisten oikeuksien muodostuminen edellyttää unionille asetettuja tarkasti määriteltyjä velvoitteita, on POK 37 artiklan merkitys tällaisten oikeuksien muodostumisessa toistaiseksi jäänyt melko rajalliseksi johtuen artiklan sisällöllisestä yleisluontoisuudesta. Subjektiivisten oikeuksien muodostuminen ei kuitenkaan tutkielmassa esitettyjen havaintojen perusteella ole täysin poissuljettua, etenkään jos on kyse artiklan ydinaluetta koskevista unionin velvoitteista. Kun POK 37 artikla perustuu perussopimusten ympäristöoikeudellisiin periaatteisiin, on huomattava, että varovaisuusperiaatteen nojalla on voitu johtaa unionille yksityiskohtaisestikin määriteltyjä velvoitteita. Myös jäsenvaltioiden valtiosääntökehityksessä ilmenevä suuntaus kohti ympäristönsuojelun vahvempaa perusoikeussuojaa sekä EIT:n ympäristönsuojelua ja siihen liittyviä valtioiden positiivisia toimintavelvoitteita koskeva oikeuskäytäntö tukevat mahdollisuutta subjektiivisten oikeuksien muodostumiseen. Toisaalta subjektiivisten oikeuksien muodostumista rajoittaa se unionin oikeudessa vallitseva periaate, että jos kyseinen lainsäädännön ala on unionin tasoisin säädöksin harmonisoitu, subjektiivisia oikeuksia voidaan johtaa ainoastaan suoraan tästä sekundaarioikeudesta. Tutkielmassa tehdyn empiirisen tarkastelun pohjalta huomataan, että POK 37 artiklan tosiasiallinen merkitys unionin oikeuden soveltamisessa on jäänyt melko vähäiseksi. EUT ei ole pääosin viitannut artiklaan yksinään vaan se on liittynyt SEUT 191 artiklan ja SEU 3(3) kanssa samaan ympäristönsuojelun korkeaa tasoa painottavaan konstitutionaaliseen normikehikkoon. Myöskään komissio tai muut unionin toimielimet eivät ole antaneet artiklalle kovin suurta merkitystä norminannossaan. EUT:n tuoreen ratkaisukäytännön perusteella voidaan kuitenkin tehdä varovaisia päätelmiä artiklan itsenäisen merkityksen kasvusta. POK 37 artiklan nimeämistä perusoikeuskirjan selityksissä periaatteeksi ei tulisikaan enää painottaa yksinomaisena artiklan oikeudellista luonnetta määräävänä tekijänä. Tutkielman lopussa esitetään havaittavissa olevia kehityskulkuja, joiden perusteella perusoikeuskirjan 37 artiklan merkitys unionin oikeudessa on tulevaisuudessa todennäköisesti kasvussa.

Tutkielmassa analysoidaan yritysten sosiaalisen vastuun sääntelyn kehitystä EU:ssa, erityisesti työntekijöiden oikeuksien kannalta. Kehitystä tarkastellaan etenkin viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Yritysvastuun osa-alueesta, sosiaalisesta vastuusta on tullut merkittävä yritysvastuun alue esille nousseiden ihmisoikeusloukkausten myötä. Yritysvastuun osa-alueita ovat ympäristövastuu, taloudellinen vastuu ja sosiaalinen vastuu. Yritysten sosiaalinen vastuu kohdistuu yritysten toimien vaikutusten kohteena oleviin ihmisiin, eli työntekijöihin, asiakkaisiin ja kuluttajiin sekä muihin sidosryhmiin. EU:n sosiaalisen vastuun kehitykseen koskien työntekijöiden oikeuksia ovat vaikuttaneet EU:n omat toimielimet sekä kansainvälisten organisaatioiden julistukset ja käytänneohjeet. Sosiaalisen vastuun kehitys on muuttunut alun perin komission vapaaehtoista luonnetta painottavista suosituksista ja ohjeista selkeään sääntelyyn. Vuosien myötä EU:n toimielimet ovat huomanneet, etteivät yritysten vapaaehtoisuuteen nojautuvat suositukset riitä, vaan tarvitaan lainsäädännöllisiä toimia minimoimaan yritysten ihmisoikeusloukkaukset ja väärinkäytökset, etenkin arvoketjuissa. Sosiaalista vastuuta on pyritty aiemmin sääntelemään tiettyjen, ihmisoikeuksille alttiimpien toimialojen arvoketjujen due diligence -velvoitteilla. Uusimpana EU:n yrityksenä minimoida työntekijöiden oikeuksien loukkauksia yritysten arvoketjuissa on yritysvastuulakiehdotus, jonka olennaisena osana on asianmukaisen huolellisuuden järjestelmä, ihmisoikeuksien due diligence kaikkien toimialojen osalta. Myös termi sosiaalinen vastuu on muuttunut vuosien myötä. Viime aikoina on alettu käyttää sosiaalisen vastuun vastinparina tai jopa synonyyminä, kun puhutaan työntekijöiden oikeuksista, termiä ”yritystoiminta ja ihmisoikeudet” sekä ”säällinen työ”. Tutkielmassa vastataan sosiaalisen vastuun sääntelyn kehityksen lisäksi kysymyksiin: miten yritystoiminta ja ihmisoikeudet liittyvät toisiinsa, sekä mikä on työntekijöiden oikeuksien suhde ihmisoikeuksiin. Kysymykset liittyvät olennaisesti sosiaalisen vastuun kehitykseen työntekijöiden osalta. Kysymyksillä määritellään yleisemmin sosiaalisen vastuun suhdetta ihmisoikeuksiin, sekä puolestaan sosiaalisen vastuun keskiössä olevien ihmisoikeuksien suhdetta työntekijöiden oikeuksiin. Määritelmät riippuvat lainkäyttöalueesta ja ajankohdasta.