Browsing by discipline "Constitutional law"

The aim of this master’s thesis is to examine the jurisprudence of the European Court of Human Rights (’the Court’) regarding same-sex couples and families in order to determine how their need for protection and legal recognition has been met by the Court. The primary method applied is legal dogmatics although the study will, to some extent, go beyond the traditional legal dogmatics and try to identify the major problems in, as well as the reasons behind the Court’s current approach. In addition, a de lege ferenda aspect is present in the thesis. The ‘right to respect for family life’ and the ‘right to marry and found a family’ are human rights that are guaranteed in article 8 and article 12 respectively in the European Convention of Human Rights (‘the Convention’). Furthermore, article 14 provides that enjoyment of these rights shall be secured without discrimination. These rights are protected, at first hand, in the national level in each contracting state, but in case of alleged breach, the European Court of Human Rights (‘the Court’) has the final jurisdiction and its judgment is binding. This thesis clarifies, through an analysing of the Court’s jurisprudence on same-sex family life, what is the Court’s current position on the legal recognition of same-sex families. Especially the most recent judgments strongly support the conclusion that any discrimination between unmarried different-sex couples and same-sex couples is unacceptable under the Convention. However, the special status of marriage still justifies the continuing exclusion of same-sex families from rights and benefits only available to marital families. Furthermore, the Convention does not require the contracting states to set up any kind of separate legal framework for same-sex couples. Given that the same-sex families have equal need for affirmation and legal recognition as different-sex families, the situation remains unsatisfactory until the same level of protection is afforded to them. Also, considering how much the Court’s position has evolved in the past twenty years it is very likely that in the coming decades the Court will find that the Convention requires the states to legally recognise same-sex families, first through civil partnership legislation and ultimately through marriage legislation. Meanwhile, it is important that the convention states do not hinder positive development in the field of same-sex family rights only because the Court currently allows them a wider margin of appreciation. Ideally, the contracting states should comply with the evolving human rights standards on their own accord.

Keskustelu eutanasiasta ja sen laillistamisesta on ollut kasvussa jo kauan. Keskustelua on vauhdittanut mm. Hollannin sekä Belgian eutanasialakien voimaantulo vuonna 2002. Vuonna 2017 suomalaiset tekivät kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisen puolesta. Aloite eteni eduskuntaan, joka hylkäsi aloitteen, mutta asetti kuitenkin asiantuntijatyöryhmän selvittämään elämän loppuvaiheen hyvää hoitoa ja mahdollisia sääntelytarpeita siihen liittyen. Kysymys eutanasian laillistamisesta on siten kovin ajankohtainen meillä Suomessa, ja eettisesti herkkään kysymykseen liittyy paljon erilaisia näkökantoja. Eutanasian laillistamisen puolesta sekä sitä vastaan voidaan esittää paljonkin erilaisia argumentteja vedoten ihmisoikeuksiin. Eutanasian laillistamisen puolestapuhujat painottavat itsemääräämisoikeuden toteutumista ja ihmisarvoista kuolemaa. Vastapuolella taas vahvana argumenttina voidaan vedota elämän suojeluun valtion velvollisuutena. EIT on ottanut ratkaisuissaan kantaa eutanasiakysymykseen liittyvien ihmisoikeuksien sisältöön. Tuomioistuin ei ole ratkaisuissaan katsonut eutanasian laillistamisen loukkaavan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattuja oikeuksia, mutta toisaalta se ei katso valtion velvollisuudeksi myöskään taata ihmisille oikeutta päättää omasta kuolemastaan. Kyseessä on EIT:n mukaan valtion harkintamarginaalin piiriin kuuluva asia. Jos eutanasia kuitenkin laillistetaan, tulee eutanasian suorittamisen reunaehdoista määrätä selkeästi. Mitä kaikkea eutanasian käsitteenä pitää sisällään, ei ole oikeustilassamme selvää. Käsitteiden määrittely onkin ensimmäinen haaste Suomalaisessa eutanasiakeskustelussa. Suomessa eutanasia, tai ainakin sen aktiivinen tekomuoto on oikeusjärjestyksemme vastainen teko. Avustettu itsemurha taas on ainakin lain tasolla hyväksyttävä teko. Kuitenkaan sen hyväksyttävyyttä ei ole lain tasolla perusteltu, eikä voimassaolevia tuomioistuinratkaisuita ole. Todellisuudessa itsemurhassa avustaminen voisi tulla tuomioistuimessa rangaistavaksi, varsinkin jos avustava taho olisi lääkäri, sillä vastuuasemansa perusteella lääkärit ovat laajemmassa vastuussa potilaan terveydentilasta, kuin sivulliset. Epäselvä tilanne ei ole ihanteellinen oikeusvarmuuden periaatetta ajatellen. Tilanne on kuitenkin hankala, sillä eutanasian hyväksyttävyyttä harkitessa ihmisoikeudet tunkeutuvat niille vieraalle oikeudenalalle, rikosoikeuteen, jonka yleiset opit eivät ole aiemmin joutuneet ottamaan tällaista näkökulmaa huomioon. Sen lisäksi, että oikeustilamme ei ole täysin selvä, on elämän loppuvaiheen hoitoa koskeva lainsäädäntö muutenkin puutteellista. Esimerkiksi saattohoitoa koskevaa lainsäädäntöä meillä Suomessa ei edes ole, vaan hoidon järjestäminen perustuu suosituksille. Suositukset eivät kuitenkaan ole käytännössä riittäneet siihen, että hoito olisi laadukasta ja sitä olisi yhdenvertaisesti saatavilla kaikkialla Suomessa. Kun eutanasian laillistamisesta nyt aktiivisesti keskustellaan, olisi tärkeää ottaa huomioon myös sen vaihtoehto, muu elämän loppuvaiheen hoito. Eutanasian sallimisella ei saada päätyä tilanteeseen, jossa eutanasia korvaa laadukkaan saattohoidon.

Transvanhemmuus on huomioitu puutteellisesti nykyisessä vanhemmuuslainsäädännössä. Vaikka transihmisten mahdollisuus tulla vanhemmiksi on huomioitu joissakin tilanteissa, transvanhemmat on pitkälti unohdettu vanhemmuuden määrittelyä koskevassa lainsäädännössä. Tilanne voi aiheuttaa transvanhemmille ja heidän lapsilleen käytännön ongelmia, ja se on ongelmallinen perhe- ja yksityiselämän suojan sekä yhdenvertaisuuden kannalta. Tästä syystä vanhemmuuden määrittelyä olisi tarkoituksenmukaista muuttaa transvanhemmat paremmin huomioivaksi samalla, kun transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetusta laista (28.6.2002/563) poistetaan sterilisaatiovaatimus. Vaatimuksen on katsottu olevan perus- ja ihmisoikeuksien vastainen. Nykyisessä vanhemmuuslainsäädännössä vanhemmuus määritellään sukupuolittuneesti siten, että lapsen synnyttäjä on äiti ja (oletettu) siittäjä isä. Tämän määrittelytavan mukaan lapsen siittäneestä transnaisesta tulee lapsen isä ja synnyttäneestä transmiehestä äiti, mikä vaarantaa yksityiselämän suojan, kun oikeudellinen vanhemmuus on ristiriidassa sukupuoli-identiteetin kanssa. Kaikissa tilanteissa oikeudellisen vanhemmuuden vahvistamisen prosessi ei ole selvä, vaan etenkin transnaiset voivat kohdata vaikeuksia avioliitosta ja biologisesta siteestä huolimatta. Myös perhe-elämän suojan toteutuminen on siten ongelmallista. Koska nykyinen tapa määritellä vanhemmuus johtaa epäjohdonmukaisiin, transvanhempien kannalta epäedullisiin lopputuloksiin, herää epäily myös lainsäädännön syrjivyydestä. Euroopan ihmisoikeussopimus suojaa lähtökohtaisesti transihmisten oikeutta perhe- ja yksityiselämän suojaan sekä syrjimättömyyteen. EIT:n oikeuskäytännössä nämä oikeudet eivät kuitenkaan ole olleet ehdottomia, vaan valtio on voinut joustaa niistä heppoisillakin perusteilla. EIT on ylipäätään arvioinut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen perheoikeudellisia asioita löyhemmin kuin mitä sen omat periaatteet mahdollistaisivat, ja sen metodologia on toisinaan ollut kyseenalainen. Euroopan neuvosto on kuitenkin lähivuosina kehottanut jäsenvaltioitaan huomioimaan näiden vähemmistöjen oikeudet entistä paremmin. EIT:n oikeuskäytännöstä ei ole löydettävissä yksiselitteistä oikeusohjetta transvanhemmuuden määrittelystä. Kotimaista perusoikeussuojaa ei ole tarkoituksenmukaista jättää EIT:n ratkaisuista luettavissa olevalle tasolle, vaan transoikeuksia on suojattava tätä paremmin. Mallia transvanhemmuuden oikeudelliselle tunnustamiselle voi hakea esimerkiksi Ruotsista, jossa sterilisaatiovaatimus on poistettu vuonna 2013. Sukupuoli-identiteetin kunnioituksen on oltava vanhemmuuden määrittelyn lähtökohtana, ja vanhemmuuden vahvistamisen esteet on poistettava perhe-elämän turvaamiseksi.

Suomen perustuslaki, kansallinen terveydenhuoltolainsäädäntö ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset turvaavat lapsen asemaa terveydenhuollossa periaatteessa kattavasti. Käytännössä intersukupuoliset lapset ovat kuitenkin kohdanneet oikeudenloukkauksia hoidossaan. Tarkoituksena tässä tutkielmassa on selvittää, miten intersukupuolisen lapsen henkilökohtaista koskemattomuutta turvataan. Tutkielman tavoitteena on jäsentää sääntelyn ja käytännön välillä vallitsevaa ristiriitaa. Lisäksi tutkielma pyrkii osoittamaan lainsäädännön muutostarpeita, jotta intersukupuolisen lapsen oikeus koskemattomuuteen pystytään parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla turvaamaan. Tutkielma perustuu siihen, että nykyiset intersukupuolisten lapsien hoitokäytännöt on usean tahon suunnalta tuomittu perus- ja ihmisoikeuksien vastaiseksi. Intersukupuolisten lasten omiin hoitokokemuksiin pohjaavat tutkimukset puoltavat sitä, että intersukupuolisten lasten normalisoivaa sukuelinkirurgiaa alettaisiin tarkastella terveydelle haitallisena toimenpiteenä sen sijaan, että sitä perustellaan lapsen edulla. Hoitokäytännöissä pitäisi lapsen kehon muokkaamisen sijasta muokata yhteiskunnan asenteita. Lapsen tulevaisuuden hyvinvointi turvataan varmimmin pidättäytymällä koskemattomuuteen puuttumisesta. Jo lain tulkintaa muuttamalla on mahdollista tuomita intersukupuolisten lasten puhtaasti kosmeettinen operointi. Kuitenkin lakia muokkaamalla esimerkiksi aidommin sukupuolen moninaisuuden tunnustavaksi ja lapsen oikeudet huomioivaksi päästäisiin siihen tilanteeseen, että intersukupuolisen lapsen oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen on vankasti turvattu.

Oikeuksien väärinkäytön kieltävä periaate on tunnettu länsimaisessa ja eurooppalaisessa oikeudellisessa perinteessä jo pitkään. Tyypillisesti periaatteella viitataan tilanteisiin, joissa tiettyyn oikeussääntöön vedotaan muodollisesti pätevällä tavalla, mutta joissa oikeussäännön soveltaminen johtaisi säännön tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen. Kyse on käytännössä lain hengen vastaisesta toiminnasta, jonka seurauksena syntyviä lopputuloksia ei voida hyväksyä. Periaatteen tarkoituksena on estää ja korjata tällaisesta toiminnasta aiheutuvat epäoikeudenmukaiset seuraukset. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa periaate nivoutuu perinteisesti kiinteästi yhteen demokraattisten arvojen kanssa. Perus- ja ihmisoikeuksien väärinkäytön määrittelemisen kannalta keskeiseksi kriteeriksi muodostuu pyrkimys demokraattisen ja ihmisoikeudet turvaavan järjestelmän hävittämiseen. Sellaisen toiminnan, joka uhkaa demokraattisen yhteiskunnan ydintä ja sen keskeisiä arvoja, ei voida sallia kuuluvan perus- ja ihmisoikeuksien takaaman suojan piiriin. Tämä erottaa perus- ja ihmisoikeuksien väärinkäytön kiellon siitä, kuinka oikeuden väärinkäytön kielto yleisenä oikeusperiaatteena perinteisesti ymmärretään. Suomen perustuslakiin ei sisälly mitään nimenomaista perusoikeuksien väärinkäytön kieltävää säännöstä. Tutkielman tarkoituksena on perehtyä oikeuksien väärinkäytön kiellon sisältöön kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja tutkia kiellon asemaa kotimaisessa perusoikeusjärjestelmässä. Tutkielma pyrkiikin vastaamaan kysymykseen siitä, voidaanko oikeuksien väärinkäytön kiellon katsoa sisältyvän kotimaiseen perusoikeusjärjestelmään. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätöksen, että oikeuksien väärinkäytön kiellon on katsottava sisältyvän perusoikeusjärjestelmäämme. Kielto vaikuttaa perusoikeusjärjestelmäämme erityisesti kahdella eri tavalla. Ensinäkin perustuslain 22 § asettaa julkiselle vallalle aktiivisen velvoitteen turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Oikeuksien väärinkäytön kielto sisältyy käytännössä kaikkiin keskeisimpiin Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja sen on katsottava olevan osa sitä ihmisoikeuksien muodostamaa kokonaisuutta, joiden turvaamiseen julkinen valta on perustuslain nojalla velvoitettu. Lisäksi kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän luonteesta seuraa, että ihmisoikeudet asettavat kansalliselle perusoikeusjärjestelmälle sen vähimmäistason, jonka perusoikeuksien on vähintään täytettävä. Oikeuksien väärinkäytön kiellon on katsottava kuuluvan myös tähän vähimmäistasoon sillä perusteella, että Suomi on useiden ihmisoikeussopimusten välityksellä sitoutunut noudattamaan kieltoa. Toisekseen, kansainvälinen oikeuskäytäntö on osoittanut, että oikeuksien väärinkäytön kieltoa sovelletaan myös oikeuksien rajoittamisen sallittavuutta koskevan arvioinnin yhteydessä. Myös valtiosääntöoikeuden yleiset opit perusoikeuksien rajoittamista koskien mahdollistavat oikeuksien väärinkäytön kiellon tällaisen epäsuoran huomioimisen. Lisäksi on syytä korostaa, että perus- ja ihmisoikeudet ovat perusoikeusuudistuksen myötä sisällöllisesti hyvin lähellä toisiaan. Perustuslakivaliokunta on tästä johtuen korostanut tarvetta perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tulkinnalliselle harmonisoinnille. Erityisesti sananvapautta ja kokoontumis- ja yhdistymisvapautta koskevia perusoikeuksia tulkittaessa tulisi siten huomioida myös Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten soveltamiskäytäntö, myös oikeuksien väärinkäytön epäsuoran soveltamisen osalta. Tällä on erityisesti merkitystä silloin, kun toiminnan katsottaisiin olevan luonteeltaan sellaista, että relevantin perusoikeuden soveltamisalan ulkopuolelle sulkeminen merkitsisi liian voimakasta puuttumista perusoikeuksiin.

Sananvapauden ja yksityiselämän suojan välinen jännite on tyypillistä kaikenlaiselle ihmisistä kertovalle valokuvajournalismille. Jännite edellyttää jatkuvaa perusoikeuspunnintaa, jonka kriteerien määrittelyssä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ollut merkittävässä asemassa. Erityistä merkitystä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut sille, kenestä julkaistut valokuvat on otettu ja osallistutaanko niiden julkaisulla yhteiskunnallisesti merkittävään keskusteluun. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi turvannut valokuvalla välitettyjä tietoja katsoen henkilöillä olevan tietyissä yhteyksissä oikeuden oman valokuvansa suojeluun. Tämän voidaan katsoa merkitsevän eräänlaista poikkeusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen muuten sananvapausmyönteisestä ratkaisukäytännöstä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millainen on sananvapauden ja yksityiselämän suojan suhde valokuvajournalismissa. Toisena tutkimuskysymyksenä puolestaan on, missä tilanteissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että henkilöllä on oikeus oman valokuvansa suojeluun. Tutkielman tarkoituksena on systematisoida oikeustilaa luoden selkeä yleiskuva valokuvan perusoikeudellisesta asemasta journalismissa. Tutkielmassa esitellään aluksi sananvapautta ja yksityiselämän suojaa erillisinä perus- ja ihmisoikeuksina. Tämän jälkeen keskitytään niiden väliseen suhteeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä syntyneiden punnintanormien valossa keskittyen valokuvajournalismille tyypillisimpiin tilanteisiin. Lopuksi arvioidaan oikeutta oman kuvan suojeluun erilaisissa olosuhteissa. Tutkielman tarkastelu rajataan niin sanottuun perinteiseen mediaan keskittyen erityisesti aikakausi- ja sanomalehtijulkaisuihin. Tutkielman aiheena on juuri sananvapauden ja yksityiselämän suojan suhde, joten kunniansuojaa ei tässä yhteydessä tarkastella. Vaikka tutkielmassa tarkastellaan myös valokuvan otto-olosuhteiden vaikutusta julkaisun sallittavuuteen, keskitytään tarkastelussa otetun valokuvan julkaisuun eikä kuvaamisen oikeudellisiin edellytyksiin. Tutkielman metodina on lainoppi, eli siinä on kyse voimassaolevan oikeuden systematisoinnista, tulkinnasta ja oikeudellisten ratkaisuvaihtoehtojen punninnasta. Tutkielmaa voidaan pitää perusoikeuspluralistisena, sillä siinä huomioidaan kansallisen perustuslain lisäksi myös kansainväliset ihmisoikeuksia suojaavat järjestelmät. Valokuvajournalismin kannalta merkittävimpänä näistä voidaan pitää Euroopan ihmisoikeussopimusta, jota koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö toimii yhtenä tutkielman merkittävimmistä lähteistä. Aineistona käytetään myös kotimaisten tuomioistuinten ratkaisuja sekä lainvalmisteluasiakirjoja. Näiden lisäksi tutkielmassa hyödynnetään suomalaista ja eurooppalaista oikeuskirjallisuutta. Valokuva paljastaa luonteensa vuoksi usein kirjoitettua tekstiä enemmän kohteestaan. Vaikka valokuva toisinaan rinnastetaan henkilön nimen julkaisuun, on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsonut kuvan paljastavan henkilön yksilölliset piirteet sillä tavalla, että tämän kuvan julkaisussa tulee antaa erityistä suojaa yksityiselämälle. Oikeus oman valokuvan suojeluun voi lisäksi syntyä tilanteessa, jossa valokuvien ottaminen häiritsevässä ilmapiirissä saattaa estää hänen oikeuttaan elää arkipäiväistä elämäänsä ja muodostaa henkilökohtaisia suhteita muiden puuttumatta hänen elämäänsä. Valokuvan julkaisun arviointiin on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa suhtauduttava huolellisesti. Arvioinnissa tulee kiinnittää huomiota etenkin valokuvan julkaisun osallistumiselle yleisesti kiinnostavaan keskusteluun sekä henkilön oikeuteen elää rauhassa muiden puuttumiselta.

Tutkielman aiheena on tekijänoikeus sananvapauden ja omaisuudensuojan kannalta arvioiden. Tekijänoikeus ja siihen liittyvät perus- ja ihmisoikeudelliset kysymykset ovat olleet paljon esillä viime vuosina. Tässä tutkielmassa on tarkoitus tutkia, miten tekijänoikeudessa ja erityisesti Suomen tekijänoikeuslaissa suojataan sananvapautta ja omaisuudensuojaa sekä arvioida toteutuvatko nämä oikeudet tasapainoisesti tekijänoikeuden yhteydessä. Tutkielman tarkoituksena on näin tutkia tekijänoikeutta perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Omaisuudensuojan ja sananvapauden arvioinnissa otetaan huomioon niin Suomen perustuslaki, Euroopan unionin perusoikeuskirja kuin eräitä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Omaisuudensuojaa tarkastellaan teosten oikeudenhaltijoiden näkökulmasta ja sananvapautta laajasti yleisön oikeuksien kautta. Tutkielmassa tutkitaan, miten omaisuudensuojaa ja sananvapautta voidaan katsoa suojattavan tekijänoikeuslaissa ja arvioidaan omaisuudensuojan ja sananvapauden toteutumista ja keskinäistä punnintaa lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä. Tutkielmassa tuodaan esille, että digitalisaatio ja internetin kehitys ovat tuoneet haasteita tekijänoikeuden yhteyteen, myös sananvapauden ja omaisuudensuojan toteutumiselle. Sananvapauden ja omaisuudensuojan toteutumisesta tekijänoikeuden yhteydessä erityisesti internetiin liittyvissä asioissa on paljon uutta oikeuskäytäntöä, jonka tutkiminen ja arvioiminen ovat tärkeässä osassa tässä tutkielmassa. Keskeisenä johtopäätöksenä on, että sekä oikeudenhaltijoiden omaisuutta että yleisön sananvapautta suojataan tekijänoikeudessa ja Suomen tekijänoikeuslaissa. Sananvapaudella ja omaisuudensuojalla voi olla tekijänoikeuden yhteydessä yhteinen luovuutta tukeva tavoite, mutta nämä oikeudet voivat olla myös keskenään jännitteessä. Omaisuudensuoja ja sananvapaus ovat molemmat tekijänoikeuden yhteydessä esillä olevia perus- ja ihmisoikeuksia, ja niitä molempia pyritään suojaamaan tekijänoikeuden yhteydessä. Toisena keskeisenä johtopäätöksenä on, että tekijänoikeudessa teosten oikeudenhaltijoiden omaisuudensuoja on suojattu korkealla tasolla ja sananvapauden toteutumiselle on ongelmakohtia. Sanavapauden toteutumista sekä omaisuudensuojan ja sananvapauden keskinäistä tasapainoa tekijänoikeuden yhteydessä voitaisiin parantaa. Tutkielmassa esitellään tämän vuoksi ehdotuksia sananvapauden ja omaisuudensuojan keskinäisen tasapainon parantamiseksi.

Tutkielmani aiheena on ulkomaalaislain (UlkL 301/2004) 39 §:ssä säädetty oleskeluluvan toimeentuloedellytyksen soveltaminen ulkomaalaisen perheenyhdistämisessä. Toimeentulo¬edellytystä koskevaa kansallista sääntelyä on viime vuosina muutettu useamman kerran. Tuorein muutos tuli voimaan 1.7.2016. Tuolloin toimeentuloedellytys ulotettiin koskemaan entistä laajemmin kansainvälistä suojelua saaneiden perheenyhdistämistä. Muutos on osa laajempaa eurooppalaista kehitystä. Tarkoitukseni on tässä tutkielmassa avata, mitä toimeentuloedellytyksen soveltaminen käytännössä tarkoittaa ja missä määrin perus- ja ihmisoikeusnormistolla sekä Euroopan unionin oikeudella on siinä merkitystä oikeuskäytännön valossa. Tutkielmani vastaa ensinnäkin kysymykseen, miten toimeentuloedellytystä on korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä sovellettu ja minkä merkityksen perus- ja ihmisoikeudet sekä Euroopan unionin lainsäädäntö tässä yhtälössä saavat. Huomionarvoista on sekä toimeentuloedellytyksen sisällöllinen tulkinta että se, milloin edellytyksestä voidaan poiketa. Hyödynnän tältä osin lähteinä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja vuosilta 2010–2017. Toinen keskeinen tulokulma tutkielmassani on kansallisen toimeentuloedellytyksen normatiivinen perusta eli Euroopan unionin lainsäädäntö ja sitä koskeva Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Käytän lähteinä Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisuja. Vastaan tältä osin kysymykseen, mitä tulkinnallisia suuntaviivoja ja periaatteita Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä on johdettavissa toimeentuloedellytyksen soveltamiselle. Selvennän myös perhe-elämän suojan ja lapsen edun normipohjaa ja sitä koskevaa oikeuskäytäntöä. Käsittelen työssäni toimeentuloedellytystä sekä yleisesti että suhteessa kansainvälistä suojelua saaneisiin. Edellisen hahmottaminen on välttämätöntä ensin, koska ei ole olemassa kansainvälistä suojelua saaneen toimeentuloedellytystä. On vain yleinen toimeentuloedellytys. Näin ollen myös toimeentuloedellytystä koskevan oikeuskäytännön ymmärtäminen perheenkokoajan asemasta riippumatta on esiehto sille, että voisi sanoa jotakin kansainvälistä suojelua saaneen perheenyhdistämisestä uuden lainsäädännön tultua voimaan. Uuden toimeentuloedellytyksen soveltamista kansainvälistä suojelua saaneen perheenyhdistämisessä koskevia valituksia ei ole vielä ollut korkeimman hallinto-oikeuden arvioitavana. Tästä johtuen kolmas tulokulmani aiheeseen on se, mitä toimeentuloedellytyksen soveltaminen kansainvälistä suojelua saaneen perheenyhdistämiseen voi kaiken edellä tutkielmassa esitetyn perusteella tarkoittaa. Arvioin siis sitä, miten edellytystä käytännössä tultaneen soveltamaan kansainvälistä suojelua saaneiden perheenyhdistämisen edellytyksenä. Esitän tutkielmani lopuksi myös oman näkemykseni siitä, miten toimentuloedellytystä tulisi soveltaa kansainvälistä suojelua saaneiden tapauksessa ja yleisestikin. Pohjaan näkemykseni tämän tutkielman kirjoitustyötä varten läpi käymääni aineistoon ja erityisesti Euroopan unionin oikeudessa syntyneisiin, tulkintaa ohjaaviin suuntaviivoihin. Metodini on lainopillinen. Huomio kiinnittyy tällöin myös normin tulkintaan sekä oikeusperiaatteiden punnintaan ja yhteensovittamiseen systematisoimalla mainittuja elementtejä. Lähestymistapani tulee lähimmäksi tulkinnallista lainoppia. Lähestymistavan tehtävänä on johtaa lainsäädännöstä, oikeuskäytännöstä ja muista lähteistä perusteltuja tulkintakannanottoja voimassa olevasta oikeudesta.

Globaalien kommunikointi- ja liikkumismahdollisuuksien lisääntyessä elämänkumppani löydetään yhä useammin oman maan ulkopuolelta. Koska perheenyhtenäisyyden ylläpitäminen myös edistää ulkomaalaisten integroitumista oleskeluvaltioon, valtiorajat ylittävä perheenyhdistäminen on tärkeä tae ihmisen mahdollisuudelle viettää elämäänsä haluamallaan tavalla ja valitsemiensa henkilöiden kanssa. Toisaalta perheenyhdistäminen muiden maahanmuuttoa koskevien ulkomaalaisoikeudellisten kysymysten tapaan kytkeytyy tiiviisti kansainvälisen oikeuden vakiintuneeseen periaatteeseen suvereenin valtion oikeudesta määrätä ulkomaalaisten maahan pääsystä ja maassa oleskelusta. Perheenyhdistäminen oikeudellisena ilmiönä edellyttääkin jatkuvaa perus- ja ihmisoikeuksiin kytkeytyvien yksilön etujen sekä maahanmuuton kontrolloimiseen liittyvien valtion intressien oikeudenmukaista tasapainottamista. Tutkielmassa selvitetään, millaisia vaatimuksia perus- ja ihmisoikeuksista johtuu perheenyhdistämiselle ja sitä koskevalle harkinnalle. Tarkastelu on rajattu puolisoiden perheenyhtenäisyyteen liittyviin, valtiorajat ylittäviin tilanteisiin. Puolisoiden perheenyhdistämistä tutkitaan valtiosääntöoikeudellisesta, perus- ja ihmisoikeuksien tulkinnallista harmonisointia ja perus- ja ihmisoikeusmyönteistä tulkintaa painottavasta näkökulmasta. Kyse on lainopillisesta tutkimuksesta, jossa tutkitaan perheenyhdistämistä koskevan oikeuden sisältöä yhtäältä perus- ja ihmisoikeuksien ja toisaalta ulkomaalaislain (301/2004, UlkL) valossa. Tärkeintä lähdeaineistoa ovat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus (SopS 18–19/1990, EIS) ja sitä tulkitsevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytäntö, Suomen perustuslaki (731/1999, PL), UlkL:n 36 ja 66 a §:t niitä koskevine lainvalmisteluaineistoineen, perustuslakivaliokunnan lausunnot ja mietinnöt, korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö sekä oikeuskirjallisuus. Puolisoiden perheenyhdistämistä tarkastellaan yhtäältä yksilön oikeuksien ja toisaalta valtion velvoitteiden näkökulmasta. Tutkimusaiheen kannalta merkityksellisimpiä yksilön perus- ja ihmisoikeuksia ovat yksityis- ja perhe-elämän suoja (PL 10 §, EIS 8 artikla), liikkumisvapaus (PL 9 §), oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin (PL 17 §), oikeus avioliittoon (EIS 12 artikla) sekä syrjinnän kielto (EIS 14 artikla). Vaikka oikeutta perheenyhdistämiseen ei ole perus- tai ihmisoikeutena nimenomaisesti turvattu, valtiolle saattaa yksittäistapauksen erityisolosuhteissa syntyä – kansainvälisoikeudellisesta pääsäännöstä poiketen – velvollisuus sallia ulkomaalaisen perheenyhdistäminen alueellaan. Valtion velvollisuudet perheenyhtenäisyyttä koskevissa tilanteissa tavataan jakaa negatiivisiin velvoitteisiin, jotka edellyttävät julkiselta vallalta yksilön oikeuksien kunnioittamista ja niihin puuttumattomuutta, sekä positiivisiin velvoitteisiin, jotka puolestaan vaativat valtiolta aktiivisia toimia yksilön oikeuksien tehokkaaksi toteutumiseksi. EIT:n aiemmin tiukasti ylläpitämä erottelu valtion negatiivisiin ja positiivisiin velvoitteisiin ulkomaalaisasioissa on suhteellistunut niin, ettei velvoitteiden erillään pitäminen ole tätä nykyä tarkoituksenmukaista. Molempien velvoitteiden noudattamisen arviointia koskevat samankaltaiset periaatteet yksilön ja yhteiskunnan etujen oikeudenmukaisesta tasapainottamisesta ja valtiolle jätettävästä harkintamarginaalista. Perheenyhdistämistilanteissa elimellisen kilpailevien etujen oikeudenmukaisen tasapainottamisen arviointia varten EIT onkin 2000-luvun ratkaisukäytännössään vakiinnuttanut nk. perheenyhdistämiskriteerit, joissa sekä yksilön oikeudet että yhteiskunnan maahanmuuttokontrolliin liittyvät intressit otetaan tasapuolisesti huomioon. Yksilön suojan kannalta erityisen merkittäviä perheenyhdistämiskriteereitä ovat ylitsepääsemättömät esteet perhe-elämän viettämiseksi muualla sekä maahanmuuttajastatuksen epävarmuus perhe-elämän alkamishetkellä siihen liittyvine konkreettisten ja poikkeuksellisten olosuhteiden kriteereineen. EIT onkin hiljalleen alkanut antaa perheen erossaolon aiheuttamille inhimillisesti kestämättömille olosuhteille aiempaa vahvemman merkityksen perheenyhdistämistä koskevassa harkinnassa. Samalla perheenyhdistämisestä konkreettisissa tilanteissa päättävien lain soveltajien harkintavaltaa on täsmennetty ja valtion aiemmin varsin laajaa toimivaltaa maahanmuuttokysymyksissä kavennettu. Tutkielmassa perehdytään puolisoiden perheenyhdistämiseen PL:n, EIS:n ja sitä koskevan EIT:n ratkaisukäytännön lisäksi kotimaisen sääntelyn näkökulmasta. Perusoikeuksien rajoitusedellytysten ja Suomea sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden perusteella perheenyhdistämistilanteisiin liittyvän harkinnan tarkentamiselle UlkL:ssa olisi tarvetta. Jopa UlkL:n kokonaisuudistukselle olisi tilausta. Kotimaisten lain soveltajien taas tulisi tuntea perusteellisemmin ihmisoikeuksista ja erityisesti EIT:n ratkaisukäytännöstä perheenyhdistämiselle johtuvat vaatimukset. Yleisen tietämyksen lisääminen perheenyhdistämisessä vaikuttavista perus- ja ihmisoikeuksista onkin eräs tutkielman päätavoitteista. Vaikka tutkielmassa paljolti keskitytään vain yksilön suojan vähimmäistason osoittavan EIS:n merkitykseen ulkomaalaisasioille, on kuitenkin muistettava, että perheenyhdistämismahdollisuuksien vahvistaminen kansallisin toimin on paitsi inhimillisesti toivottavaa myös perus- ja ihmisoikeuksien keskinäissuhdetta määrittävien periaatteiden valossa suorastaan välttämätöntä.

Translain 1 §:n mukaan sukupuolen vahvistamisen edellytyksenä on Suomessa sterilointi tai muulla tavalla saavutettu lisääntymiskyvyttömyys. Tutkielmassa vastaan kahteen kysymykseen: 1. Onko tämä edellytys perustuslain ja Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden mukainen? 2. Tuleeko tuomioistuimen jättää tämä translain säännös soveltamatta perustuslain 106 §:n nojalla? Menetelmänä on käytännöllinen lainoppi. Käytän tutkielmassa diskurssianalyysin keinoja tarkastellessani seitsemää PL 106 §:n soveltamistapausta korkeimmasta hallinto-oikeudesta. Tutkimus kytketään perusoikeusuudistuksen jälkeiseen perusoikeusparadigmaan, jonka mukaan kaikessa julkisen vallan käytössä perus- ja ihmisoikeudet on turvattava tosiasiallisesti ja tehokkaasti. Tältä pohjalta tarkastelen ensin perusoikeuksien rajoitusedellytysten täyttymistä lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksesta säädettäessä, siten kuin perustuslakivaliokunta kenties asiaa tarkastelisi. Tämän jälkeen omaksun tuomioistuimen näkökulman ja tarkastelen, ylittyisikö PL 106 §:n etusijasäännöksen soveltamiskynnys, jos lisääntymiskykyinen transsukupuolinen veisi asiansa (korkeimpaan) hallinto-oikeuteen. Lisääntymiskyvyttömyyden vaatiminen merkitsee puuttumista henkilökohtaiseen koskematto-muuteen ja yksityiselämän suojaan. Vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on kielteinen: lisääntymiskyvyttömyysvaatimus on perustuslain ja ihmisoikeusvelvoitteiden vastainen. Siltä puuttuu hyväksyttävä rajoitusperuste eikä se ole suhteellisuusperiaatteen mukainen. Vaatimus saattaa myös merkitä ihmisarvoa loukkaavaa kohtelua, joka on kielletty ehdottomasti, ja saattaa näin loukata myös vaatimusta perusoikeuden ydinalueen koskemattomuudesta. Vastaus toiseen kysymykseen on myönteinen: lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen soveltamisen ja perustuslain välillä on ilmeinen ristiriita, jolloin tämä translain säännös tulisi tuomioistuimissa syrjäyttää perusoikeuksien eduksi. Pitkällä aikajänteellä ristiriita tulisi korjata translakia uudistamalla.