Browsing by discipline "Criminal law"

Tutkielma käsittelee rikoslain 11 luvun 10 pykälässä kriminalisoitua kiihottamista kansanryhmää vastaan, eli kiihottamisrikosta. Tutkielman tarkastelun kohteena on vastuun kohdentaminen internetissä levitetystä lainvastaisesta aineistosta, eli tarkemmin sanottuna keskustelupalstan ylläpitäjän vastuu lainvastaisen aineiston saatavilla pitämisestä. Kyseessä on vallitsevan oikeustilan tarkastelu 1.6.2011 voimaantulleen lakimuutoksen jälkeen. Tarkoitus on tehdä tulkintakannanotto siitä, miten internetissä toimivien keskustelupalstojen ylläpitäjien vastuuta on arvioitava toisaalta nyt ja toisaalta tulevaisuudessa perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Koska lain voimaantulosta on jo jonkin verran aikaa, voidaan tutkielmassa myös arvioida lain soveltamisessa esiin tulleita ongelmatilanteita ja pohtia ratkaisuja niille. Koska kyseessä on tutkielma perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta, siinä tulee punnittavaksi keskenään kiihottamisrikoksen suojeluobjekti eli vähemmistöjen suojaaminen sekä sananvapaus. Toisin sanoen tarkoitus on määrittää milloin kyse on sananvapautta nauttimattomasta vihapuheesta ja milloin ylläpitäjän toiminta on RL 11:10:n nojalla ollut lainvastaista ja riittävän moitittavaa rikosoikeudellisen seuraamuksen määräämiseksi. Tutkielmassa etsitään vastausta tutkimuskysymyksiin pääasiassa Suomea velvoittavan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Tältä pohjalta arvioituna todetaan, että nykyistä rikoslain 11 luvun 10 pykälän säännöstä tulisi soveltaa niin, että sen avulla rajataan pois sellaiset keskustelupalstat, joiden ulospäin näkyvänä tarkoituksena on kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön täyttävien viestien levittäminen. Toisin sanoen ylläpitäjän tarkoituksena voidaan olosuhteista päätellen katsoa olevan lainvastaisen aineiston levittämiseen osallistuminen. Lisäksi toiminnan on ylitettävä tietty törkeyden taso, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että kaikkein vähäisimmät teot eivät aiheuta täysimittaista rikosprosessia. Tämä on yksi keino reagoida sananvapaustuomioiden aiheuttamaan hiljennysvaikutukseen, joka saattaa johtaa yhteiskunnallisen keskustelun latistumiseen ja tarpeettomaan itsesensuuriin. Tutkielmassa tuodaan esiin myös joitain nykysääntelyn ongelmia, joiden voidaan katsoa tiivistyvän siihen, että keskustelupalstan ylläpitäjä saa sananvapauslain sisältämät oikeudet, mutta ei ole esimerkiksi vastaavan toimittajan tavoin vastuussa palstansa sisällöstä. Keskustelupalstan perustaminen ei saa nykytilanteessa ja vallitsevan tulkinnan mukaisesti aikaan velvollisuutta seurata palstaa myöhemmin. Tämä saattaa johtaa, ja on johtanutkin, nykyisen säännöksen soveltamisongelmiin ylläpitäjän osalta, kuten tuomitsematta jättämiseen teknisen seikan perusteella, vaikka ylläpitäjän toiminta olisikin ollut moitittavaa. Tulevaisuudessa, ja jos internetin välityksellä levitetty vihapuhe nähdään edelleen ongelmalliseksi, todennäköinen vaihtoehto on ylläpitäjän vastuusta säätäminen lainsäädännön tasolla.

Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän roolia erityisen ja yksinomaisen syyteoikeuden haltijana. Valtakunnansyyttäjä on perustuslain (731/1999) nojalla ylin syyttäjä ja johtaa syyttäjälaitosta. Valtakunnansyyttäjälle on osoitettu yksinomainen syyteoikeus kahden rikosryhmän osalta. Toinen näistä rikosryhmistä on sananvapausrikokset, eli julkaistun viestin sisältöön perustuvat virallisen syytteen alaiset rikokset, joiden osalta sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain (460/2003) 24 §:n 1 momentissa säädetään, että valtakunnansyyttäjä päättää syytteen nostamisesta. Roolia tarkastellaan keskeisimmän sananvapausrikoksen, rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n kiihottamisesta kansanryhmää vastaan säännöksen valossa. Tutkielman aluksi esitetään, että valtakunnansyyttäjän rooli saattaisi poiketa sananvapausrikosten osalta muista syyttäjistä, mitä ilmentää se, ettei kiihottamisesta kansanryhmää vastaan nostettuja syytteitä juurikaan hylätä tuomioistuimissa ja rikoksesta on annettu vain yksi korkeimman oikeuden ennakkopäätös. Tutkimusasetelma kumpuaa julkisesta keskustelusta, jossa valtakunnansyyttäjää ja tuomioistuimia on kritisoitu kiihottamissäännöksen soveltamisen osalta. Valtakunnansyyttäjän roolia ei kuitenkaan voida yksinomaan perustaa syytteidenhylkäämisprosentteihin, vaan esitettyä tarkastellaan lainopillisen tarkastelun avulla, käyttäen lähdeaineistona Valtakunnansyyttäjän toimistossa (ent. virastossa) rikosnimikkeellä kiihottaminen kansanryhmää vastaan annettuja syyttämättäjättämispäätöksiä ajanjaksolta 1.6.2011-31.12.2019. Tutkielman tutkimuskysymyksenä esitetään, onko hylättyjen syytteiden ja syyttämättäjättämispäätösten valossa nähtävissä valtakunnansyyttäjän muusta syyttäjätoiminnasta poikkeavaa roolia sananvapausrikosten kohdalla? Jos on, niin mikä tätä kehitystä mahdollisesti selittää? Ja miten syyttämättäjättämiskäytännössä on tulkittu kiihottamisrikosta poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun tapauksissa? Tutkielman sivutuotteena esitetään tulkintasuosituksia kiihottamissäännöksen osalta ja sananvapauden asemasta perusoikeuksien kokonaisuudessa. Tutkielmassa käydään läpi rikosprosessin yleisiä oppeja kuvaten rikosprosessin etenemistä rikosilmoituksesta lainvoimaiseen tuomioon, keskittyen syyttäjän rooliin, tehtäviin ja näitä ohjaaviin arvo- ja tavoiteperiaatteisiin. Sananvapausrikosten syyteoikeus otetaan lähempään tarkasteluun ja sitä vertaillaan terrorismirikosten vastaavaan järjestelyyn. Tutkielmassa tuodaan esille näkökohta, että syyteoikeusjärjestelyn osoittaessa syyteoikeuden yksinomaisesti ylimmälle syyttäjälle yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa, asianomistajattomana rikoksena sekä useimmiten puhtaana oikeuskysymyksenä, tekee syyttämättäjättämispäätöksistä lopullisemman kuin syyttämättäjättämispäätökset yleensä, nostaen päätösten arvoa oikeuslähteenä. Tutkielman keskeisen perusoikeuden, sananvapauden tarkastelun keskiöön nostetaan sananvapauden ydinalueeksikin korotettu poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu, kiihottamisrikoksen liittyessä lähes poikkeuksetta poliittiseen keskusteluun, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kattava ja kansallisen kiihottamissäännöksen tulkinnan kannalta merkittävä ratkaisukäytäntö. Sananvapauden osalta osoitetaan, ettei ydinalue-käsitteelle ole tässä yhteydessä annettu perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin kuuluvan ydinalueen koskemattomuuteen liitettyä perusoikeuspunninnan syrjäyttävää vaikutusta, vaan esitöistä ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä johdettu ydinalue toimii syyttämättäjättämiskäytännönkin valossa sananvapauden suhteellista painoarvoa korottavasti. Tutkielmassa ehdotetaan, että ydinalue-käsitteestä tulisi tässä yhteydessä luopua, sen aiheuttaessa käsitteellistä epäselvyyttä. Rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n säännös käsitellään keskittyen panettelu ja solvaamistekotapoihin ja tahallisuuteen, jotka ovat sananvapauden rikosoikeudellisen rajanvedon kannalta keskeisimpiä. Tutkielman ulkopuolelle rajataan levittämis- ja ihmisryhmätunnusmerkit sekä uhkaamistekotapa. Kiihottamissäännöstä tarkastellaan myös sillä suojeltavien oikeushyvien valossa, erityisesti perustuslain 1 §:n 2 momentissa ilmaistu ihmisarvon loukkaamattomuus, sekä 6 §:n yhdenvertaisuus. Ihmisarvon loukkaamattomuuden osalta käsitellään sen ongelmallisuutta rikosoikeudellisessa kontekstissa ja tuodaan esille, että kiihottamisrikoksen yhteydessä ihmisarvon loukkaamattomuus rinnastuu yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 14 §:ssä säädettyyn häirintään. Kiihottamisrikoksen tulkinnan osalta huomataan syyttämättäjättämiskäytännössä, että ilmaisun poliittisuudelle ja yhteiskunnalliselle merkitykselle on annettu painoarvoa tulkinnassa ja että sallitun ja kielletyn sananvapauden käytön rajanveto käydään useimmiten poliittisen sananvapauteen kuuluvan sallitun ja liioittelun piirissä. Tutkielman johtopäätöksenä nostetaan esille valtakunnansyyttäjän poikkeavan roolin puolesta puhuvia näkökohtia. Selitystä kiihottamisrikoksen suhteellisen vähäiselle määrälle hylättyjä syytteitä ei rikosprosessin arvo- ja tavoiteperiaatteista käsin ole esitettävissä. Selittäväksi tekijäksi esitetään sananvapauden korostunut asema Suomen kaltaisessa länsimaisessa demokratiassa ja oikeudenkäynnissä hylättyjen syytteiden mahdollisesti aiheuttama hiljennysvaikutus. Valtakunnansyyttäjä on yksinomaisen syyteoikeutensa johdosta yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa asemassa, jossa hän voi tehokkaasti ehkäistä hiljennysvaikutusta.

Tutkielma käsittelee rikoslain 47:3a kiskonnan tapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön suhdetta RL 25:3 ihmiskauppaan ja pakkotyöhön.Tutkielmassa keskeiset kysymykset ovat mitä on moderni pakkotyö, onko voimassa oleva RL 47:3a:ssa kiskonnantapainen työsyrjintä oikea tunnusmerkistö kuvaamaan työperäistä hyväksikäyttöä?Tutkimusmenetelmänä on käytetty oikeusdogmaattista lähestymistapaa. Tutkimuksessa on käytetty lähteinä oikeuskirjallisuutta sekä oikeuskäytäntöä. Tutkimuksen alussa tarkastellaan yleisesti yhdenvertaisuutta ja syrjintää, yhdenvertaisuuden ollessa suojattu perustulain 2:6 nojalla. Tutkielma etenee perustuslain 2:6 mukaisen yhdenvertaisuuden avaamisella ja tämän tarkoituksella. Yleisen syrjinnän määrittelystä edetään työsyrjintään.Työsyrjinnän kuvauksen kautta on mahdollista kuvata tutkimuskysymyksen kannalta olennaista kiskonnan tapaista työsyrjintää, sillä RL 47:3 a on työsyrjinnän niin sanottu eritysmuoto. Tarkastelun kohteena on työntekijöiden mahdollinen syrjintä ulkomaalaisuuden perusteella ja pahimmillaan hyväksikäyttö henkilön heikon ja haavoittuvan aseman perusteella. Tätä havainnollistetaan oikeuskäytännöstä saaduilla tiedoilla, tuoden esille miten kyseiset tilanteet tosiasiassa esiintyvät ja paneudutaan ongelma kohtiin. Suuri osa ihmiskaupan uhreista on alun alkaen lähtenyt kotimaastaan vapaaehtoisesti todennäköisesti paremman elämän perässä, ilman väkivallalla pakottamista tai sillä uhkaamista. Hyväksikäytön mukaiset tilanteet koskevat usein niitä aloja missä työntekijöden kysyntä ylittää tarjonnan. Tyypillisiä aloja, joilla hyväksikäyttöä esiintyy ovat ravintola-, siivous-, marjanpoiminta- ja rakennusala. Ihmiskauppaa koskevassa luvussa käsitellään työperäistä ihmiskauppaa ja pakkotyötä. Ensin käistellään RL 25:3 tunnusmeristö. Tässä luvussa nostetaan esille orjuuden historiaa ja pakkotyön määritelmän monimutkaisuutta. Pakkotyön määritelmän monimutkaisuus kiteytyy sen epätarkkarajaisuuteen, mikä on syy sille, miksei pakkotyötä voida laintasoisesti määritellä. Olennaisena ongelmana tuodaan esille ihmiskaupparikoksen 25:3 tunnusmerkistön ylittymiskynnys oikeuskäytännön nojalla. Kynnys tunnusmerkistön ylittymiseen on varsin korkealla ja täten tuomittuja ihmiskaupparikoksia on varsin vähän, vaikka tapauksia jotka lähestyvät tunnusmerkistöä on.Tutkimuksessa esitetään kritiikkiä mahdollisten vahingonkorvausten määrien eroon, mikäli kyse on ihmiskaupasta tai kiskonnan tapaisesta työsyrjinnästä, vaikka tosiasiassa itse teko on lähellä kumpaakin tunnusmerkistöä. Lopussa nostetaan esille nykytilaa ja mahdollisia muutoksia, joita on vireillä voimassa olevassa hallitusohjelmassa 2019. Alustatalouden tuomat haasteet otetaan huomioon mainintana uutena työnteon muotona jossa mahdollista työsuhteen tunnusmerkistöä tutkitaan.Tutkimustuloksena todetaan tilanteen ongelmallisuus RL 47:3a ja RL 25:3 ihmiskaupparikoksen välillä. Lopussa esitetään kriittinen näkemys yritysten tietoisesta valinnasta työvoimakustannusten minimoimisella “halvemman työvoiman perässä” ja huomio siitä, mitkä olisivat todelliset kustannukset aloilla missä työperäisät hyväksikäyttöä tapahtuu eniten. Mitä maksaisivat palvelut ja tuotteet, jos töiden tekijöille maksettaisiin näille oikeudenmukaisesti kuuluvat korvaukset.

Tämän työn tavoitteena on selvittää oikeudellinen viitekehys, jonka puitteissa Suomessa tehdään koulukiusaamisen vastaista työtä ja löytää kehityskohteita, joiden myötä koulukiusaamisen vastainen työ tehostuisi. Koulukiusaaminen on toistuvaa ja tahallista samaan oppilaaseen kohdistuvaa vihamielistä käyttäytymistä. Olennaista on tapahtuman osapuolten epätasaväkisyys. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan valtion on ryhdyttävä kaikkiin asianmukaisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin, sosiaalisiin ja koulutuksellisiin toimiin suojellakseen lasta mm. ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta. Perustuslain mukaan jokaisella yksilöllä on oikeus mm. henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja maksuttomaan perusopetukseen. Nämä oikeudet ovat vaarassa jäädä toteutumatta kiusatun osalta koulukiusaamisen vuoksi. Perusopetuslain 29 §:n mukaan oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Opetuksen järjestäjän tehtävänä on taata jokaiselle oppivelvolliselle samat mahdollisuudet opiskella ilman kiusaamista. Koulun keinot koulukiusaamisen vastaiseen työhön voidaan jakaa ennaltaehkäiseviin ja jälkikäteisiin keinoihin. Perusopetuslaissa on säädetty koulun jälkikäteisistä keinoista. Niitä ovat kasvatukselliset keinot, kurinpitokeinot ja turvaamistoimet. Koulun keinot eivät aina riitä lopettamaan kiusaamista. Tällöin tarvitaan yhteistyötä poliisin ja lastensuojelun kanssa. Koulukiusaamiseen sisältyy lähes aina tekoja, jotka täyttävät jonkun rikoslain tunnusmerkistön. Yleensä tulee kyseeseen pahoinpitely tai kunnianloukkaus. Koulukiusaamista käsitellään harvoin rikosoikeudellisesta näkökulmasta, johtuen mm. tekijän iästä ja koulun keinojen käytön ensisijaisuudesta. Koulukiusaamiseen liittyvät tuomiot ovat olleet lieviä. Koulukiusaaja voi joutua myös vahingonkorvausvastuuseen aiheuttamastaan vahingosta. Suomessa on toteutettu hankkeita, joiden tavoitteena on lisätä viranomaisyhteistyötä kiusaamisen selvittämisessä. Sovittelun käyttöä tulisi myös lisätä. Koulukiusaamisen vastaista työtä tulee tehostaa. Koulukiusaamisen kriminalisointi olisi keino parantaa kiusatun asemaa. Perusopetuslakiin tulisi määritellä tarkemmin vastuut ja velvollisuudet koulukiusaamisen puuttumiseen, ja koulujen keinovalikoimaa tulisi vahvistaa. Koulujen viranomaisvalvontaa pitäisi myös tehostaa. Koulut, poliisi ja lastensuojelu tarvitsevat enemmän resursseja, jotta jokaisen oppilaan oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön toteutuu.

Avhandlingen har som syfte att föra en kritisk diskussion kring tolkningen av legalitetsprincipen i samband med kriminaliseringen av sexuella trakasserier i Finland. Straffrättens syfte och legitimitet anknyter till att upprätthålla ett ordnat samhällsliv och trygga individen från kränkningar av grundläggande rättigheter. Staten är således å ena sidan skyldig att frånhålla sig från ingrepp men å andra sidan även skyldig till aktiva åtgärder inom den privata sfären. Utgående från genusrättsvetenskaplig forskning har det straffrättsliga systemet visat sig vara bristfälligt när det gäller att beskydda kvinnors rättigheter, speciellt beträffande rätten att inte bli utsatt för sexuellt våld. Våld mot kvinnor är numera en explicit uttalad människorättskränkning och Finland har förbundit sig genom ratificering av Istanbulkonventionen att vidta aktiva åtgärder för att motverka problemet. Genom 2013 års reform av strafflagen var det ursprungligen meningen att stifta en straffbestämmelse som täcker alla de former av sexuella trakasserier som ingår i artikel 40 i Istanbulkonventionen. Det föreslagna straffbudet blev dock inskränkt under riksdagsbehandlingen i och med att bestämmelsen i grundlagsutskottet och lagutskottet ifrågasattes utgående från obestämdhetsförbudet. Uppsatsen har som syfte att göra en rättsdogmatisk framställning av nuvarande straffbestämmelse om sexuellt antastande i SL 20:5a i ljuset av den folkrättsliga kriminaliseringsplikten. Uppsatsen lyfter även fram den nationella bestämmelsen i en nordisk kontext och gör en jämförande analys med den svenska motsvarande bestämmelsen i 6. kap 10 § BrB. Genom att granska de nordiska ländernas kriminaliseringar av sexuella trakasserier är syftet att föra en diskussion kring huruvida det föreligger konsensus beträffande den sexuella integritetens omfattning i en relevant referensgrupp. I uppsatsen diskuteras även den folkrättsliga kriminalpolitiska utvecklingslinjens förhållande till den humana straffrättspolitiken. Uppsatsen lyfter följaktligen fram den brist i systematiken i det nationella straffrättsliga systemet som uppstått i och med inskränkningen av gärningsbeskrivningen i SL 20:5a och ifrågasätter därtill överprioriteringen av statens negativa förpliktelser i anknytning till tolkningen av legalitetsprincipens obestämdhetsförbud.

Kunnia on vanhastaan kuulunut rikoslainsäädännössä suojattuihin oikeushyviin. Rikoksena kunnianloukkaus on kuitenkin sen tyyppinen, että se on altis yhteiskunnan kehityksen tuomille muutoksille. Sen tekotavat ja toimintaympäristö ovatkin muuttuneet vuosien saatossa. Etenkin tiedotusvälineiden ja tietotekniikan kehitys on lisännyt suurta vahinkoa aiheuttavien kunnianloukkausrikosten mahdollisuuksia, vaikka kunnian loukkaaminen näyttää menettäneen merkitystään ihmisten totuttua uudenlaiseen yksityisasioiden käsittelemiseen julkisuudessa. Kunnian suoja on jatkuvassa jännitteessä sanomisen vapauden kanssa. Etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö on mennyt kohti sananvapausmyönteisempää tulkintaa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavoin EIT:n ratkaisukäytännön kehitys ja muuttunut ilmapiiri on otettu huomioon Suomen lainsäädännössä ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä. Tutkielma pyrkii myös selvittämään kunnian asemaa nyky-yhteiskunnassa sekä sitä, minkälainen on tyypillinen kunnianloukkausrikos ja mitä ilmoitetuille kunnianloukkaustapauksille käy; saavatko kansalaiset oikeusturvaa näissä tapauksissa. EIT:n ratkaisukäytännön huomioon ottamista lähestytään selvittämällä kunnian suojan suhdetta sananvapauteen. Tutkielmassa kuvataan kunnianloukkausta koskevaa lainsäädäntöä ja sen muutoksia. Vuoden 2014 alussa voimaan tulleella lainmuutoksella on otettu huomioon EIT:n viimeaikainen sananvapautta korostava käytäntö. Myös korkein oikeus on alkanut ottaa entistä enemmän EIT:n käytäntöä ratkaisuissaan huomioon. Kunnianloukkausta ja sananvapautta koskevissa ratkaisuissa on edelleen tärkeää perustella perusoikeuksien välistä punnintaa. Sen selvittämiseksi, minkälaisia ratkaisuja kunnianloukkausjutuista on tehty rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, tutkielmassa on purettu Länsi-Uudenmaan syyttäjänviraston tietoon vuosina 2009–2013 tulleita kunnianloukkausrikoksia. Jutuista on tutkittu, kuinka moni rikosilmoituksista on rajoitettu jo esitutkinnan aikana ja kuinka moni on päätynyt syyttäjänvirastoon syyteharkintaan. Syyttäjälle edenneistä jutuista on edelleen selvitetty, mistä jutuista on tehty syyttämättäjättämispäätös tai haastehakemus ja kuinka moni niistä on lähetetty sovitteluun. Tutkimuksen avulla on luotu konkreettinen käsitys siitä, minkälaisista kunnianloukkausjutuista tehdään rikosilmoituksia ja mitä niille käytännössä tapahtuu. Suurin osa kunnianloukkausjutuista rajoitetaan jo esitutkinnassa ja merkittävästä osasta tehdään syyttämättäjättämispäätös. Pieni osa kunnianloukkauksista etenee tuomioistuimeen. Jotta ihmisten oikeusturva toteutuisi, on syytä kiinnittää huomiota siihen, että syyteharkinnassa ja esitutkinnan rajoittamisessa noudatetaan yhtenäistä, tasapuolista ja oikeudenmukaista rajaa.

Vankeusrangaistus on Suomen seuraamusjärjestelmän ankarin keino ja valtion voimakkain puuttuminen kansalaisten asemaan ja koskemattomuuteen. Vankeinhoidon kokonaisuudistusta koskeva lainsäädäntö tuli voimaan 1.10.2006. Kokonaisuudistuksen lähtökohtana oli säätää vankien oikeuksista ja velvollisuuksista sekä vankien perusoikeuksien rajoituksista täsmällisesti lain tasolla perustuslain ja ihmisoikeussopimusten velvoitteiden mukaisesti. Vankilassa tapahtuvasta kurinpidosta säädetään vankeuslain 15 luvussa, jonka mukaan vangille voidaan kurinpitorangaistuksena määrätä varoitus, oikeuksien menetys tai yksinäisyysrangaistus. Kurinpitojärjestelmä auttaa vankilan järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämistä. Lievien rikosten käsittely kurinpitomenettelyssä on nopeampaa ja tehokkaampaa kuin niiden saattaminen yleiseen tuomioistuimeen käsiteltäväksi. Tehokkuusnäkökulma toteutuu, kun seuraamus rikkomuksesta voidaan määrätä mahdollisimman pian rikkomuksen tapahtumisen jälkeen. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten vankilassa tapahtuvasta kurinpidosta on säädetty lain tasolla ja miten kurinpitojärjestelmää sovelletaan käytännössä. Tutkielmassa kuvataan kurinpitoa koskevaa lainsäädäntöä ja sen muutoksia. Sen selvittämiseksi, millaisia kurinpitorangaistuksia vankilassa käytännössä määrätään ja mitkä tapaukset saatetaan normaaliin poliisin esitutkintaan, tutkielmassa on purettu Rikosseuraamuslaitoksen kurinpitotilastoja ja Helsingin vankilan kurinpitoasiakirjoja vuosilta 2009-2012. Tutkielman toisena pääteemana on kurinpitorangaistuksen suhde Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan ne bis in idem –kieltoon. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, onko vankilassa määrättävä kurinpitorangaistus sellainen seuraamus, joka kuuluu EIS:n 6. artiklan mukaisen rikossyytteen piiriin ja tällä tavalla estää mahdollisen syytteen nostamisen samassa asiassa. Tätä kysymystä selvitetään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen ja korkeimman oikeuden ratkaisun 2012:46 avulla. Tutkielman avulla on luotu konkreettinen kuva siitä, minkälainen kurinpitojärjestelmä suomalaisissa vankiloissa on ja millaisia ongelmia siihen liittyy. Tutkielma on myös tuotu käytännön tasolle tarkastelemalla yksityiskohtaisemmin Helsingin vankilassa annettuja kurinpitorangaistuksia. Vangit eivät välttämättä ole tasa-arvoisessa asemassa, koska määrättävä kurinpitorangaistus ja sen pituus riippuu vankilan johtajan harkintavallasta. Lisäksi yksinäisyysrangaistuksesta on tullut yleisin seuraamus, vaikka kansainvälisten suositusten mukaan sen käyttö tulisi poistaa tai sen käyttö tulisi rajata koskemaan vain erityistilanteita. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2012: 46 todettiin, että vangille määrätty kurinpitorangaistus ei estänyt samaa asiaa koskevan syytteen nostamista. Tapauksessa vanki oli poistumisluvalta palatessaan tuonut kehonsisäisesti vankilaan doping- ja huumausaineita. Tällä perusteella vangille oli määrätty kurinpitorangaistus poistumislupaehtojen rikkomisesta ja vankia kohtaan oli myöhemmin nostettu syyte doping- ja huumausainerikoksista. Ne bis in idem –kiellon tulkinta ei saa olla liian kaavamaista ja jokaisen tapauksen erityispiirteet tulisi ottaa huomioon. EIT:n ratkaisukäytännön avulla tutkielmassa on päädytty siihen tulokseen, että korkeimman oikeuden ratkaisun perusteella ei voida vetää sellaista suoraa johtopäätöstä, että kurinpitorangaistus ei koskaan voisi olla sellainen seuraamus, joka estää syytteen nostamisen samasta asiasta.

Tutkielmassa verrataan henkilökohtaisen rikosvastuun sisältöä suomalaisessa ja kansainvälisessä rikosoikeudessa erityisesti laajennetun tekijävastuun näkökulmasta. Laajennetulla tekijävastuulla viitataan perusmuotoisen tekijävastuun käsitteen ulottamiseen sellaisiin rikoksiin, joissa vastuuperusteen ja sitä kautta rikoskumppanuuden osoittaminen on hankalaa. Kyseessä on rikosoikeuden yleisiin oppeihin kuuluva (teoreettis-) lainopillinen ja oikeusvertaileva tutkimus. Näkökulmaa laajennettuun tekijävastuuseen etsitään kansainvälisen rikosoikeuden osallisuusopeista. Tutkielmassa tarkastellaan ensin rikosoikeuden osallisuusoppeja pääosin kotimaisen rikoslain näkökulmasta. Tämän jälkeen muodostetaan kokonaiskäsitys voimassaolevista henkilökohtaisen rikosvastuun muodoista ja vastuun laajuudesta kansainvälisessä rikosoikeudessa. Kattavan kuvan muodostamiseksi käydään läpi myös kansainvälisen rikosoikeuden sääntelyn historiaa. Erityisesti huomiota kiinnitetään laajennetun tekijävastuun kehityskaareen. Lähteinä ovat ad hoc -tuomioistuinten ja ICC:n oikeuskäytäntö, sekä niitä koskevat kommentaarit. Laajennettu rikosvastuu soveltuu erityisesti organisaatiomuotoisen rikollisuuden vastuumalliksi. Sen avulla on mahdollista kohdistaa rikosoikeudellinen vastuu myös hierarkian ylimpiin johtajiin, joiden tuomitseminen yleisten osallisuusoppien avulla on hankalaa. Tarkasteltavia osallisuusmuotoja ovat erityisesti rikoskumppanuus ja välillinen tekeminen. Kansainvälisen rikosoikeuden osallisuusmuotoina nousevat esiin joint criminal enterprise ja teonherruusteorian sovellutuksena erityisesti organisaatioherruusteoria. Aiheella on läheinen liityntä esimiehen vastuuta koskevaan problematiikkaan, mutta esimiehen vastuu Rooman perussäännön 28 artiklan tarkoittamana osallisuusmuotona on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle Tutkimuksessa järjestelmien väliset erot osoittautuivat odotettua pienemmiksi ja ennemminkin erilaisista rikostyypeistä kuin periaatteellisista valinnoista johtuviksi. Tarkoituksena oli myös tutkia, olisiko kansainvälisestä rikosoikeudesta omaksuttavissa laajennettua tekijävastuuta koskeva osallisuusmuoto, jota voitaisiin soveltaa kotimaassa vakavien rikosten vastuuperusteena. Osoittautui, että varsinaista estettä tulkita osallisuutta esimerkiksi organisaatioherruusopin mukaisesti ei nytkään ole. Laillisuusperiaatteen näkökulmasta tilanne on kuitenkin ongelmallinen ja vaatisi osallisuutta koskevien rikoslain yleisten oppien uudelleenmuotoilua täyttääkseen tiukimmatkin laillisuusperiaatteen asettamat vaatimukset. De lege ferenda -tavoitteena voidaankin pitää osallisuusoppien systematisointia rikoslaissa yhteen säädökseen nykyisen hajanaisen sääntelyn sijaan.

Tutkielmassa tarkastellaan 1.1.2016 voimaantulleen OK 17 luvun muutoksen lähisuhdetodistelusäännöksiä (erit. OK 17:17, 17:18 ja 17:25) parisuhdeväkivallan näkökulmasta. Tutkielmassa käsitellään lähisuhdetodistelusäännösten soveltamista esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Tutkielmassa tutkitaan myös rikosvastuun toteutumisen periaatteen jännitteisyyttä yksityiselämän suojaan. Rikosprosessissa lähisuhdetodistelulla tarkoitetaan tilannetta, jossa todistaja on lähisuhteessa rikoksesta epäiltyyn/vastaajaan. Oikeudenkäynnissä vastaajaan lähisuhteessa olevalla on oikeus kieltäytyä todistamasta (OK 17:17.1). Asianomistaja, joka on epäiltyyn/vastaajaan samanlaisessa läheissuhteessa, katsotaan hänet läheisasianomistajaksi. Oikeudenkäynnissä läheisasianomistaja, jolla ei ole vaatimuksia, muuttuu todistajaksi (OK 17:29.2). Läheisasianomistajalla, joka on muuttunut todistajaksi, on kieltäytymisoikeus todistaa oikeudenkäynnissä (OK 17:17.1). Tuomioistuimella on oikeus murtaa kieltäytymisoikeus, jos on syytä epäillä, että kieltäytyminen ei tapahdu omasta tahdosta (17:18.2). OK 17:25:n mukaan todiste voidaan asettaa hyödyntämiskieltoon, jos todisteen hyödyntäminen loukkaisi läheisen kieltäytymisoikeutta. Tutkimus toteutettiin yhdistelemällä lainopin metodia ja empiiristä tutkimusmetodia. Lainopin metodi ilmenee tutkielmassa voimassa olevien todistelusäännösten sisällön tarkoituksen selvittämisellä. Lainoppia toteutetaan tutkielmassa teleologisella eli tarkoitusperäopillisella ja arvoperusteisella tulkinnalla. Empiiristä tutkimusmetodia toteutetaan tutkielmassa haastattelututkimuksella. Haastattelututkimus on tehty haastattelemalla yhteensä kymmentä lähisuhdeasioiden parissa työskentelevää asianajajaa, poliisia ja syyttäjää. Haastateltaville esitetyt kysymykset koskivat OK 17 luvun lähisuhdesäännöksiä (OK 17:17, 17:18 ja 17:25) ja niiden käytännön toteutumista. Haastattelujen myötä kävi ilmi, että OK 17 luvun uudistetut lähisuhdetodistelusäännökset ja kokonaisuuteen uutena tullut hyödyntämiskieltosäännös koetaan hankalina rikosprosessin asianosaisten keskuudessa. Lisäksi säännösten soveltamislinja ei ole täysin selvä. Tämä voidaan nähdä ongelmana ennustettavuuden sekä oikeusturvan kannalta. Tutkielmassa pyritään kriittisellä, mutta käytännönläheisellä otteella tarkastelemaan uudistuneita OK 17 luvun säännöksiä. Haastatteluista saadun informaation myötä tutkielmassa tehdään myös de lege ferenda -kannanottoja. Tutkielmassa tullaan lopputulokseen, että OK 17:17.1:a tulisi muuttaa siten, että epäillyn/vastaajan läheisen tulisi tehdä valinta kieltäytymisoikeuden käyttämisestä jo esitutkinnassa. Näin suojattaisiin paremmin asianomistajan oikeuksia.

Tutkielmassa tarkastellaan lapsen asemaa esitutkinnassa. Tarkastelu kohdistuu tilanteisiin, joissa lapsi on rikosprosessissa asianomistajan asemassa. Tutkielman tarkoituksena on luoda monialainen katsaus lapsen kuulemiseen vaikuttaviin tekijöihin, pohtia viranoamisten kykyä arvioida lapsen kertomuksen luotettavuutta sekä tarkastella aihepiiristä muotoutunutta oikeuskäytäntöä. Tutkielman alussa tarkastellaan esitutkintalain edellytyksiä ja esitutkinnan tehtävää. Esitutkinnan valmistelutehtävä korostuu lapsiin kohdistuvissa rikoksissa ja rangaistusvastuun oikea kohdentuminen riippuu lapsiin kohdistuvissa rikoksissa keskeisesti esitutkinnan toimivuudesta ja laadusta. Virhe tutkinnassa tai aineiston keräämisessä voi pahimmassa tapauksessa estää rikosvastuun toteutumisen. Tämä johtuu siitä, että lapsiin kohdistuneissa rikoksissa pääasiallisena näyttönä on usein lapsen esitutkinnassa antama kertomus. Menettelyssä esiintynyttä puutetta on vaikea korjata alle 15-vuotiaiden lasten kohdalla prosessin myöhäisemmässä vaiheessa, sillä heitä ei kuulla enää uudelleen oikeudenkäynnissä. Lasta kuullaan esitutkinnassa, kun epäillään, että hän on joutunut rikoksen uhriksi. Kuulemisen tarkoituksena on selvittää mahdollisimman luotettavasti, mitä on tapahtunut. Koska esitutkinnan merkitys lapsiin kohdistuvissa rikoksissa on suuri, on sille asetettu tiettyjä erityisvaatimuksia, joista esitutkintaviranomaisen on huolehdittava. Esimerkiksi ajan kuluminen tapahtumista vaikuttaa kuultavan kertomukseen. Tämän vuoksi parhaan mahdollisen näytön hankkimiseksi lasta olisi kuulusteltava mahdollisimman pian tapahtumien jälkeen. Toinen tärkeä esitutkinnalle asetettava erityisvaatimus on lapsen ominaisuuksien huomioon ottaminen kuulemistilanteessa. Kuulustelussa on keskeistä huomioida lapsen ikä ja kehitystaso, sillä lapsen muisti ja kyky sanoittaa muistoja kehittyvät lapsen kasvaessa. Tutkielmassa pohditaan myös lapsen kertomuksen luotettavuuteen vaikuttavia tekijöitä. Rikosprosessissa on usein välttämätöntä arvioida lapsen lausunnon luotettavuutta. Lapsen kertomuksen luotettavuutta arvioitaessa tulisi kiinnittää huomiota lapsen iän ja kehitystason ohella myös lapsen motiiveihin sekä lapseen liittyviin taustatekijöihin. Ensinnäkin lapset, kuten aikuisetkin, valehtelevat. Toiseksi traumakokemuksilla voi olla vaikutusta niin muistiin kuin lapsen tuottamaan kertomukseen. Arvioinnin onnistumiseen vaikuttavat viranomaisten käsitykset lapsesta uhrina. Tämän vuoksi on tärkeää, että viranomaisilla on ajantasaiset ja oikeat tiedot lapsen ominaisuuksista sekä lasten ja aikuisten välisistä eroavaisuuksista. Tutkimusten perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että viranomaisten tiedoissa esiintyy puutteita. Tutkielman lopussa käsitellään tuomioistuimen suorittamaa näytön arviointia ja esitellään aihepiirin oikeustapauksia. Näyttökysymykset tulevat rikosasioissa arvioitavaksi vapaan todistusteoria perusteella. Teorian lähtökohtana on se, että tuomioistuin ei ole sidottu laissa määriteltyihin joustamattomiin sääntöihin arvioidessaan tapauksessa esitetyn näytön todistusvoimaa. Tuomioistuimen on punnittava asiassa esitettyä näyttöä huolellisesti kaikki esiin tulleet seikat huomioiden. Lapsiasioiden käsittely, lapsen asianmukainen kuuleminen ja kertomuksen luotettavuuden arviointi vaativat tuomarilta vähintään oikeus- ja kehityspsykologisen tutkimustiedon sekä oikeustieteen tuntemusta. Kuitenkin myös omien ennakkokäsitysten ja ajatusten tunnistaminen ja niiden vaikutuksen huomioiminen on välttämätöntä. Aihepiiri vaatiikin paljon itsetuntemusta aihealueen emotionaalisuuden johdosta. Aihepiirin vaativuuden vuoksi lapsiin kohdistuvien rikosten tutkintaan ja ratkaisutoimintaan osallistuvien ammattilaisten kouluttaminen on äärimmäisen tärkeää rikosprosessin osallisten oikeusturvan kannalta. Tästä syystä lapsiin liittyvien asioiden käsittelyyn osallistuvat viranoamiset eli poliisi, syyttäjä sekä tuomari ovat usein aihepiiriin erikoistuneita. Tutkielman lähdeaineistona on hyödynnetty kotimaista rikos- ja prosessioikeudellista oikeuskirjallisuutta ja –käytäntöä sekä kehitys- ja oikeuspsykologista tutkimustietoa.