Browsing by discipline "Esineoikeus"
Now showing items 41-56 of 56
-
(2014)Konkurssiyhtiöiden maksukyvyttömyyttä edeltäneessä varojenkäytössä voi ilmetä velkojien kannalta vahingollisia toimia. Velkojille jaettavien varojen määrä riippuukin konkurssissa realisointituloksen lisäksi siitä, miten tehokkaasti vahingolliseen varojenkäyttöön voidaan konkurssipesän toimesta jälkikäteen puuttua. Vaikka velallisen oikeustoimiin puuttumista ja siten varojen palauttamista käsitellään perinteisesti lähinnä TakSL:n takaisinsaantiperusteiden valossa, sisältyy Suomen lainsäädäntöön myös useita muita oikeudellisia perusteita, joilla konkurssia edeltäneeseen varojenkäyttöön on mahdollista puuttua. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin muilla varojenpalautusperusteilla on merkitystä takaisinsaantiperusteiden rinnalla. Tämän selvittämiseksi tutkimuksessa vertaillaan varojenpalautusperusteiden tehokkuutta. Varojenpalautuskeinojen tehokkuuteen liittyviksi piirteiksi tutkimuksessa on katsottu käyttöedellytysten monipuolisuus erilaisiin oikeustoimiin puuttumiseksi, vaatimusten kohdistamismahdollisuudet järjestelyn eri osapuoliin, menestyvältä kanteelta vaaditun näytön määrä, ajallinen ulottuvuus konkurssia edeltäneisiin tapahtumiin, varojenpalautuskeinoon liittyvät määräajat ja mahdolliset muut prosessuaaliset erityiskysymykset. Tutkimus on rajattu koskemaan osakeyhtiön konkurssia, sillä niitä esiintyy konkursseista eniten. Tutkielmassa käsitellään varojenpalautuskeinoina TakSL 5 §:n yleistä takaisinsaantiperustetta, TakSL 6 §:n lahjan peräyttämistä ja TakSL 10 §:n maksun peräyttämistä. Takaisinsaantiperusteisiin verrataan OYL 13 luvun laitonta varojenjakoa koskevia säännöksiä, KonkL 4:11 keinotekoisen varallisuusjärjestelyn syrjäyttämistä ja rikosprosessin yhteydessä esitettävää yksityisoikeudellista vaatimusta, joka on yleensä vahingonkorvausvaatimus. Edellytysten ja menettelyllisten erityispiirteiden vertailun valossa takaisinsaantiperusteet muodostavat ennakko-oletusten mukaisesti yleensä tehokkaimman keinon varojenpalautukselle. Oikeusvoiman laaja objektiivinen ulottuvuus tekee lisäksi muiden varojenpalautuskeinojen pidemmistä määräajoista tai määräajattomuudesta merkityksettömiä, mikäli varojenpalautusta vaaditaan ensisijaisesti takaisinsaantiperusteiden nojalla. OYL:n mukaisella laittomasti varoja saaneen palautusvelvollisuudella tai KonkL 5:11 keinotekoisen varallisuusjärjestelyn syrjäyttämisellä katsotaan tutkimuksen valossa olevan vain harvoin itsenäistä merkitystä varojenpalautuksessa takaisinsaantiperusteiden rinnalla, koska objektiivisten takaisinsaantiperusteiden olemassaolo on useimmiten niitä helpompaa näyttää toteen. Toisaalta voidaan havaita, että OYL:n mukainen johdon vahingonkorvausvastuu täydentää takaisinsaantia tuomalla konkurssipesälle uuden, varojensaajasta erillisen tahon, jolta varoja voidaan vaatia korvattavaksi. Lisäksi rikosprosessin yhteydessä esitetyllä vahingonkorvausvaatimuksella on mahdollista saavuttaa velkojien kannalta vähäriskisempi, vähemmän selvitystä sekä toimenpiteitä vaativa ja korkovaatimuksen osalta tehokkain palautusvaatimus. Rikosprosessin yhteydessä esitettävällä vahingonkorvausvaatimuksella on kuitenkin korkeammat ja hyvin erilaiset käyttöedellytykset verrattuna muihin käsiteltyihin varojenpalautuskeinoihin, sillä yksityisoikeudellisen vaatimuksen täyttymisen kriteerit liittyvät kiinteästi rikosvastuun edellytyksiin. Tutkimuksessa on päädytty siihen lopputulokseen, että takaisinsaannilla on varojenpalautuskeinona perustellusta syystä ensisijainen asema muihin palautuskeinoihin nähden. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vaihtoehtoiset keinot voitaisiin täysin jättää huomioimatta. Tietyissä erityistilanteissa myös tutkimuksessa käsiteltyjen vaihtoehtoisten keinojen avulla voidaan päästä tehokkaammin tavoitteeseen varojen palauttamiseksi. Lisäksi niillä voi olla merkitystä silloin, jos takaisinsaantiperusteita ei voida jostain syystä hyödyntää.
-
(2014)Nykyaikana monilla yrityksillä ei enää ole tarjota perinteisiä vakuusobjekteja rahoituksensa vastineeksi. Joissain tilanteissa tekijänoikeudet muodostavat suuren osan yrityksen varallisuudesta. Samaan aikaan tekijänoikeuksien taloudellinen merkitys on kasvanut. Näin ollen kysymykset tekijänoikeuden vakuuskäyttömahdollisuuksista ovat entistä merkityksellisempiä. Usein vakuuskäyttömahdollisuuksien esteeksi nousee tekijän vahva suojaaminen tai julkivarmistuskeinon puuttuminen. Tekijänoikeutta ei nimittäin voida rekisteröidä Suomessa. Tutkimuskysymyksenä tässä tutkielmassa on se, mitä vakuudeksi annetulle tekijänoikeudelle tapahtuu konkurssissa. Tätä tarkastellaan eri vakuuskäyttömahdollisuuksien valossa ja erotellaan sen mukaan, onko kyse tekijän vai luovutuksensaajan konkurssista. Tarkoituksena on myös pohtia, mitä vakuuskäyttömahdollisuuksien rajallisuudelle ja velkojien asemalle konkurssissa olisi mahdollisesti syytä tehdä de lege ferenda. Tämän tarkastelun taustalle tehdään oikeusvertaileva katsaus Yhdysvaltoihin sekä tarkastellaan EU-tasoisia teollisoikeuksien suojakeinoja. Metodologialtaan tutkielma on lainopillinen (oikeusdogmaattinen). Tutkielmassa pyritään siis muodostamaan kuva voimassa olevan oikeuden sisällöstä tutkimuskysymysten alalla. Toisaalta myös oikeusvertailevaa tutkimusmetodia hyödynnetään siltä osin kuin tutkielma keskittyy Yhdysvalloissa vallitsevan oikeustilan määrittämiseen ja oikeustilojen vertailemiseen Suomen ja Yhdysvaltojen välillä. Tämän lisäksi tutkielmassa käytetään oikeuspoliittista pohdintaa siltä osin, miten sääntelyä voitaisiin mahdollisesti kehittää. Tutkielmassa havaitaan, että vakuudeksi annetun tekijänoikeuden käyttäytyminen konkurssissa näyttäisi vaihtelevan huomattavasti vakuuskäyttötavan valinnan mukaan. Lisäksi asiaan vaikuttaa se, onko konkurssiin ajautuva osapuoli tekijä vai tekijänoikeuden luovutuksensaaja. Velkojien suojan ja näin ollen rahoittajien halukkuuden kannalta tekijänoikeuden erillisvakuuskäyttömahdollisuudet nousevat keskiöön. Nykylainsäädännön valossa tekijänoikeuden panttaus sivullisia sitovasti ei näyttäisi olevan mahdollista, vaikka eriäviäkin mielipiteitä on esitetty. Sen sijaan vakuusluovutuksen osalta näyttäisi vallitsevan ainakin jonkinlainen konsensus, että se on mahdollista tehdä myös sivullisia sitovasti. Vakuuskäyttömahdollisuuksien parantamiselle on nykyaikana tilausta. Tekijänoikeuteen pohjautuvan teollisuuden rahoitusongelmat ja kilpailuetu Yhdysvaltoihin nähden kannustavat pohtimaan vapaaehtoisen rekisteröintimahdollisuuden luomista esimerkiksi EU-tasolla. Osapuolten suojan, vakuuskäytön ja oikeusvarmuuden kannalta tärkeää olisi luoda järjestelmästä mahdollisimman yhtenäinen. Yhdysvalloissa tekijänoikeuden vakuuskäyttö vaikuttaisi olevan kehittyneempää ja näin ollen myös yleisempää kuin Suomessa. Tämä kannustaa myös osaltaan rekisteröinnin tuomien etujen tarkasteluun, sillä Yhdysvalloissa tekijänoikeuden rekisteröinti on mahdollista. Siellä esille nousseet ongelmat kaksinaisen vakuuskäyttöjärjestelmän osalta korostavat myös yhden yhtenäisen vakuuskäyttöjärjestelmän tärkeyttä. Tämän lisäksi voidaan pohtia sitä, tulisiko tekijän suojaa rajata niissä tilanteissa, joissa tekijänoikeus on luovutettu vakuudeksi ja vakuustoimen osapuoli ajautuu konkurssiin. Vaikuttaisi siltä, että esimerkiksi ulosmittaus- ja edelleenluovutuskieltojen taustalla on edelleen vanhentunut käsitys tekijänoikeuden ja sen siirron henkilökohtaisuudesta. Tilanteissa, joissa tekijä on esimerkiksi luovuttanut oikeutensa liikkeelle tai vakuudeksi, voitaneen ainakin joissain tilanteissa katsoa, ettei ulosmittaus- ja edelleenluovutuskielloille ole nykypäivänä samanlaista tarvetta kuin aiemmin. Sääntelyä voitaisiin tältä osin selkeyttää, vaikka jo nykyistä sääntelyä voidaan joidenkin tutkijoiden mukaan tulkita myös tarkoituksensa mukaisesti niin, että tekijän suoja on rajoitetumpaa kuin se tekijänoikeuslain sanamuodon perusteella vaikuttaisi olevan.
-
(2013)Tutkielmassa käsitellään yrityksen omistamien patenttien ja tavaramerkkien panttauksen ja lisensoinnin perusteita, sekä niiden asemaa ja kohtelua panttivelallis-lisenssinantajayrityksen ajautuessa konkurssiin. Suomen lainsäädännössä patenttien ja tavaramerkkien pantti- ja käyttöoikeuksien perustamisesta säädellään niitä koskevissa erityislaeissa, mutta voimassa olevaan konkurssilakiin ei sisälly erityissäännöksiä niiden, tai muidenkaan teollisoikeuksien, kohtelusta yrityksen konkurssitilanteissa. Sekä patenttilain että tavaramerkkilain mukaan kumpikin oikeus on pantattavissa, josta tulee tehdä asianmukainen kirjaamishakemus kirjaamisviranomaiselle, joka on Suomessa patentti- ja rekisterihallitus. Kirjaamismerkintää tulee erikseen hakea, eikä se tapahdu automaattisesti. Samalla tavoin patentin tai tavaramerkin omistaja voi myöntää käyttöoikeuksia toiselle, jotka ovat rekisteröitävissä asianmukaisiin rekistereihin. Patentin ja tavaramerkin käyttöoikeuksien perustamisesta käytetään yleisesti termiä lisensointi, joka toteutetaan lisenssisopimuksella. Teollisoikeuksien käyttö vakuutena ei ole suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa saanut merkittävästi huomiota, vaan käsittely on keskittynyt perinteisiin aineellisiin varallisuusobjekteihin, kuten kiinteistöihin, koneisiin ja kalusteisiin, sekä muuhun yrityksen irtaimeen omaisuuteen. Teollisoikeuksien vakuuskäyttöön liittyy erityisenä ongelmana arvonmäärityksen vaikeus, joka mainitaan usein pääasiallisena syynä oikeus- ja taloustieteellisessä kirjallisuudessa teollisoikeuksien vähäiseen vakuuskäyttöön ja niihin kohdistuviin riskeihin. Kaikilla teollisoikeuksilla on omat ominaispiirteensä, jotka vaikuttavat niiden arvonmääritykseen, ja arvonkehitys on riippuvainen eri syistä. Teollisoikeuksiin liittyy myös suuria riskejä koko vakuusarvon menettämisestä, joten ei ole yllättävää, että luotonantajat voivat suhtautua niiden hyväksymiseen vakuutena kriittisemmin. Asiantilaan voi olla kuitenkin olosuhteiden pakosta tulossa merkittäviä muutoksia, koska yhä suurempi osuus yrityksien varallisuudesta on nimenomaisesti johdettavissa aineettomaan omaisuuteen, kuten patentteihin tai tavaramerkkiin kiinteästi sidoksissa olevaan yrityksen liikearvoon (goodwill). Suomen lainsäädäntö antaa jo nykyisellään tehokkaat keinot teollisoikeuksien panttaukselle, kuten tässä tutkielmassa tuodaan esille. Rekisteröity patentti ja tavaramerkki antavat lyhyesti määriteltynä taloudellisen yksinoikeuden kyseisen innovaation tai merkin käyttöön sen omistajalle. Koska vain harvoilla yrityksillä on kuitenkaan resursseja tai intressejä toimia maailmanlaajuisesti, voi tämän taloudellisen yksinoikeuden käyttöala jäädä suppeammaksi kuin olisi mahdollista. Toisaalta patentilla voi olla käyttöä myös muilla toimialoilla, joihin yritys ei kuitenkaan halua laajentaa toimintaansa. Mainitut tilanteet ovat vain lyhyt kuvaus esimerkeistä, jolloin teollisoikeuden lisensointi voisi tulla kysymykseen. Lisensoinnilla lisenssinantaja myöntää käyttöluvan lisenssinsaajalle tietyn teollisoikeuden taloudelliseen hyväksikäyttöön. Tarkemmista ehdoista sovitaan lisenssisopimuksessa, jotka voivat olla hyvin yksityiskohtaisia. Lisensoinnin välitön hyöty lisenssinantajalle perustuu lisenssinsaajan maksamiin korvauksiin, jotka usein rakennetaan rojaltiperusteisille, eli jatkuville korvauksille. Rojaltimäärä voidaan sitoa esimerkiksi lisenssinsaajan liikevoittoon tai määriteltyyn korvaukseen jokaisesta myydystä tuotteesta, jossa lisenssinantajan omistamaa patenttia tai tavaramerkkiä on käytetty hyödyksi. Suomen lainsäädäntö mahdollistaa teollisoikeuksien käyttöoikeuksien rekisteröinnin samoin perustein kun panttauksen. Konkurssissa panttivelallis-lisenssinantajayritys menettää määräämisvallan omaisuudestaan. Konkurssipesän pesänselvittäjän tehtävänä on konkurssilain 17:3.1 mukaan realisoida varallisuus siten, että siitä saadaan pesän kannalta paras myyntitulos. Panttivelkojan asemaan konkurssissa on kiinnitetty konkurssilaissa merkittävästi huomiota, mutta lisenssinsaajan näkökulmasta tilanne on merkittävästi epäselvempi. Konkurssipesän toteuttaessa konkurssipesän varallisuuden myyntiä, voi realisointitapa ratkaista sen, miten esineeseen kohdistuvat oikeudet säilyvät voimassa. Mikäli rekisteröity käyttöoikeus heikentää realisointiarvoa, voi konkurssipesä tai panttivelkoja pyrkiä suorittamaan realisaation tavalla, jolloin käyttöoikeus ei pysyisi voimassa luovutuksensaajaa kohtaan parhaan myyntihinnan saavuttamiseksi. Lisenssinsaajan liiketoiminta voi olla riippuvainen käyttöoikeuden pysyvyydestä, joten asiassa tulee tarkastella yleisesti eri käyttöoikeuksien pysyvyyttä konkurssitilanteissa ja verrata teollisoikeuden käyttöoikeuden luonnetta niihin, koska nykyisessä konkurssilaissa ei ole erityissäännöksiä immateriaalioikeuksista
-
testi (2012)
-
(2020)Rakennus on suomalaisessa oikeusjärjestyksessä varsin erityislaatuinen esine. Yksi keskeinen piirre sen omistajan oikeusasemassa on, että rakennus on aina tietyssä riippuvaisuussuhteessa siihen maa-alaan, jonka päällä se sijaitsee; näin on erityisesti silloin, kun rakennuksen ja maan omistaja eivät ole yksi ja sama henkilötaho. Rakentaminen toisen maalle voi perustua maanvuokralakiin (29.4.1966/258) tai kyse voi olla lailla sääntelemättömistä käyttöoikeuksista − kummassakin tilanteessa törmätään kuitenkin ennemmin tai myöhemmin siihen, että käyttöoikeutta koskeva sopimus päättyy, minkä jälkeen herää kysymys siitä, mitä rakennukselle tapahtuu sen alkuperäisen paikallaan pysyttämistä koskevan oikeusperusteen lakattua. Tässä käytännöllisen lainopin alaan kuuluvassa tutkielmassa tiedonintressinä on selvittää lainsäädännön, esitöiden sekä kotimaisen oikeuskirjallisuuden ja muiden sallittujen oikeuslähteiden pohjalta, millainen rakennuksen oikeudellinen kohtalo erityisesti sen omistajan näkökulmasta voi olla silloin, kun sopimus päättyy säännönmukaisesti eivätkä osapuolet ole sopineet asiasta mitään. Jos rakentaminen on tapahtunut maanvuokralain mukaisin oikeuksin, lainsäädäntö tarjoaa ainakin osaan tapauksista selkeän vastauksen: esimerkiksi 2 luvun tontinvuokrassa maanomistaja on velvollinen lunastamaan rakennuksen entiseltä vuokramieheltä, kun taas 5 luvun muussa maanvuokrassa maanomistajalla on pelkästään oletusarvoinen lunastusoikeus. Muun asuntoalueen vuokra, jota koskee maanvuokralain 3 luku, voidaan jakaa tilanteisiin, joissa alueen rakennukset joko rakennetaan sopimuksen mukaisesti pääasiassa vasta vuokra-ajan kuluessa tai ne ovat sijainneet paikalla ja vuokramiehen omistuksessa jo aikaisemmin. Ensiksi mainitussa tapauksessa maanomistajalla on 55.1 §:n mukaan dispositiivinen lunastusvelvollisuus; sen sijaan säädöksessä ei ole jälkimmäisiä olosuhteita koskevaa nimenomaista oikeusohjetta, jolloin on mahdollista argumentoida lainsäädännön olevan aukollista. Myös muiden maankäyttöoikeuksien kohdalla osapuolten välit olisi selvitettävä, vaikkei säädännäinen laki tai sopimus vastaisikaan kysymyksiin. Tutkielman puitteissa pyritään kartoittamaan erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja erityisesti tällaisiin aukollisiin tilanteisiin. Ensimmäinen tarkasteltu mahdollisuus on rakennuksen omistajan velvollisuus siirtää omaisuutensa pois alueelta, mikä de facto johtaa esineen purkamiseen ja siten taloudellisiin menetyksiin, jollei maanomistaja salli sen jättämistä sijoilleen ilman lunastuskorvauksen suorittamista. Varsinkin monet reaaliset argumentit, kuten osapuolten asemien välillä vallitseva epätasapainoisuus, puoltavat toisenlaista, rakennuksen omistajan oikeusasemaa paremmin huomioivaa tulkintaa. Teoreettisesti tällaiseen lopputulokseen voisi johtaa muun muassa entiselle käyttöoikeuden haltijalle suotu oikeus jatkaa sopimussuhdetta muodossa tai toisessa, mutta jatkaminen vaatii maanomistajan suostumusta − tämän tahdon vastaisesta jatkumisesta ei ole esimerkiksi korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä, joka tukisi ratkaisua. Sen sijaan lunastusvelvollisuutta puoltavaa käytäntöä voidaan kyllä osoittaa esimerkiksi tapauksen KKO 1984 II 77 muodossa, joskin sen laajempaan soveltumiseen liittyy avoimia kysymyksiä. Tutkielman kenties keskeisimpänä johtopäätöksenä voidaan todeta, että rakennuksen omistajan oikeusasemaan liittyy monia epävarmuustekijöitä, joita on tuotu esiin oikeustieteellisessä kirjallisuudessa ja jopa lainvalmistelutoiminnassa; tarve perusteelliselle tutkimukselle ja nykyisen sääntelyn uudelleenarvioinnille kehittyy yhä ilmeisemmäksi, mikäli sopimusten päättymiseen liittyvät ongelmat yleistyvät tulevaisuudessa. Sangen vähäisen oikeuskäytännön, kirjallisuuden ja seurausharkinnan perusteella maanomistajan lunastusvelvollisuus vaikuttaisi perustelluimmalta tavalta suhtautua avoimiin tilanteisiin, mutta tämäkään tulkinta ei poista toisen maalle pystytetyn rakennuksen omistamiseen liittyviä perimmäisiä ongelmia, sillä maa-alueen omistaja pystyy nykytilanteessa välttämään lunastuksen kiinnittämällä huomiota sopimusehtoihin.
-
(2017)Tutkielman aiheena on tonttivarannon rahoittaminen pienessä ja keskisuuressa perustaurakointia harjoittavassa rakennusliikkeessä. Tonttivarannon rahoittamiseen perinteisessä rahoitusmuodossa liitetty taseen käyttäminen aiheuttaa rakennusliikkeille merkittävän markkinoille tulemisen esteen. Tonttivarannon ostaminen vieraalla pääomalla eli käytännössä pankkilainalla laskee rakennusliikkeen omavaraisuusastetta. Rakennusliikkeen lainansaannin kannalta on tärkeää, että omavaraisuusaste ja muut tunnusluvut pysyvät riittävän hyvinä, jotta lisärahoituksen saaminen ei hankaloidu tai kallistu liikaa. Toisaalta rakennusliike ei voi toimia, ellei sillä ole riittävästi tonttivarantoa tulevia projekteja varten. Tutkielmassa selvitetään tonttivarannon rahoittamisen keskeinen lainsäädännöllinen viitekehys. Viitekehyksen puitteissa voidaan arvioida, mitä eri vaihtoehtoja tonttivarannon rahoittamiselle on. Perustajaurakoinnin kannalta eri vaihtoehtojen soveltuvuutta tulee arvioida ensin rs-järjestelmän mukaista rahoitusta sääntelevän asuntokauppalain sekä sitä täydentävän turva-asiakirjoja koskevan asetuksen puitteissa. Näiden lisäksi tonttivarannon keskeinen viitekehys muodostuu maakaaresta, maanvuokralaista sekä yleisistä sopimusoikeudellista normeista ja periaatteista. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, mikä on käytettävissä olevista tonttivarannon rahoitusmuodoista kokonaistaloudellisesti edullisin vaihto pienelle ja keskisuurelle rakennusliikkeelle. Vaihtoehtoja vertailtaessa otetaan huomioon transaktio- ja verokustannukset sekä eri järjestelyjen aiheuttamat sopimusriskit. Perinteisin tapa tonttivarannon rahoittamiseen on ostaa tontti perustetulle tai perustettavalle asunto-osakeyhtiölle. Tällöin rakennusliikkeen kokonaan omistama asunto-osakeyhtiö ostaa tontin rahoituslaitokselta saadun lainan turvin. Omistuksen yhtenäisyydestä johtuen laina katsotaan tunnuslukuja laskettaessa rakennusliikkeen ottamaksi lainaksi. Rakennusliike joutuu myös sitoutumaan omavelkaiseen takaukseen asunto-osakeyhtiön lainasta. Omassa taseessa rahoittamisen etuja ovat matalat transaktio- ja verokustannukset sekä eri osapuolten matala sopimusriski. Järjestelyn ongelmana on se, että rakennusliike joutuu sitomaan omaa tasettaan tontteihin, mikä vaikuttaa heikentävästi rahoituksen saantiin ja rahoituksen hintaan. Omassa taseessa rahoittamisen rinnalle on noussut tonttivarannon rahoittaminen vuokratonttimallilla. Tällöin rahoitusyhtiö ostaa rakennusliikkeen neuvotteleman tontin ja vuokraa sen kaupan yhteydessä rakennusliikkeen kokonaan omistamalle asunto-osakeyhtiölle. Vuokratonttimalliin kuuluu yleisesti asunto-osakeyhtiölle annettu oikeus lunastaa tontti kokonaan tai osissa rahoitusyhtiöltä vuokrakauden aikana tai sen lopussa. Lunastusoikeus mahdollistetaan vuokrasopimukseen otetun lunastusoikeuden ja kiinteistön kaupan esisopimuksen myötä. Rahoitusmallin etuna on tonttivarannon rahoittaminen rakennusliikkeen taseen ulkopuolella, jolloin tasetta ei tarvitse sitoa tontteihin. Malli on myös transaktio- ja verokustannuksiltaan edullinen, joskin järjestely aiheuttaa enemmän kuluja kuin omassa taseessa rahoittamisen malli. Mallin ongelmana on maakaaren mukaisen kiinteistön kaupan esisopimuksen puutteellinen sivullissitovuus, joka voi aiheuttaa sen, ettei asunto-osakeyhtiöllä ole vuokrasopimuksen ja kiinteistön kaupan esisopimuksen mukaisesta lunastusoikeudesta huolimatta mahdollista lunastaa tonttia itselleen, mikäli tontin omistus vaihtuu vuokra-aikana. Lainsäädännön viitekehys ei myöskään ehdottomasti estä tonttivarannon rahoittamista keskinäisen kiinteistöosakeyhtiön avulla. Tällöin tonttivaranto arvopaperistetaan rahoituslaitoksen omistamaan kiinteistöosakeyhtiöön. Tämän jälkeen rahoituslaitos ja asunto-osakeyhtiö tekevät vuokrasopimuksen kyseisestä tontista ja osakekaupan esisopimuksen kyseisen tontin hallintaan oikeuttavista osakkeista. Osakekaupan esisopimuksen myötä asunto-osakeyhtiö voi halutessaan ostaa osakkeet itselleen rakennusvaiheen alussa, jolloin asunto-osakeyhtiöstä tulee tontin hallintaoikeuden omistaja. Mallin ongelmana ovat korkeat transaktio- ja verokustannukset. Kustannukset nousevat korkeiksi, sillä järjestely on uusi, vakiintumaton ja sisältää useita eri transaktioita.
-
(2016)Sekä EU-sääntelyssä että kansallisella tasolla on asetettu sitovat tavoitteet koskien siirtymistä uusiutumattomien energianlähteiden käytöstä uusiutuvan energian käyttöön. Lisäksi uusiutuvaan energiaan liittyvillä investoinneilla on tutkimuksissa todettu olevan mm. Suomen kilpailukykyä ja työllisyyttä edistäviä vaikutuksia. Esimerkiksi tuulienergiahankkeiden toteuttamisen esteenä on kuitenkin monissa tapauksissa ollut tarvittavan rahoituksen puuttuminen. Monille rahoittajatahoille tuulienergia voi olla sijoituskohteena vielä tuntematon, ja rahoittajan sijoituspäätökseen vaikuttavat luultavasti odotetun tuoton lisäksi mahdollisuus mahdollisimman hyvin suojautua sijoitukseen liittyviltä riskeiltä. Vaikka joiltakin tuulienergiapuiston projektirahoitushankkeeseen liittyviltä riskeiltä voidaan suojautua sopimusoikeudellisin keinoin tai rahoitusinstrumentteja käyttäen, on myös monia sellaisia riskejä, joiden osalta tämä ei ole käytännössä mahdollista. Tällaisista riskeistä voidaan mainita esimerkiksi tuuliolosuhteiden vaihtelevuuteen liittyvä riski, tai kuluttajien kysynnän väheneminen suunnitellusta. Vastaavat riskit voivat vaikuttaa merkittävästi rahoittajien myöntämien lainojen takaisinmaksuun, ja näiden riskien toteutumiselta rahoittaja suojautuu käytännössä parhaiten asianmukaisen vakuuspaketin avulla. Projektirahoitusta on usein pidetty suuria alkuinvestointeja vaativiin hankkeisiin soveltuvana rahoitusmuotona. Tällä tavoin hankkeeseen liittyvät riskit saadaan eristettyä toimintaa harjoittavaan yhtiöön, mutta samalla käytännössä lähes kaikki projektivarallisuus tulee olemaan projektiyhtiön hallinnassa. Tuulienergiapuiston projektirahoitushankkeessa vakuuskelpoinen projektivarallisuus muodostuu käytännössä projektiyhtiön maanvuokraoikeuksista, tuulienergialla tuotetun sähkön myynnistä syntyvistä kassavirroista sekä yhtiön irtaimesta omaisuudesta. Lisäksi vakuuspakettiin sisältyy myös säännönmukaisesti projektiyhtiön osakkeisiin kohdistuva panttaus. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan projektiyhtiön maanvuokraoikeuksien sekä yhtiön sähkön myyntiin perustuvien ansaitsemattomien saatavien vakuuskäyttöä. Vuokraoikeuksien vakuuskäytön kannalta keskeiset säännökset löytyvät maakaaresta. Maakaaresta löytyvät mm. ne edellytykset, jotka kiinteistöön kohdistuvan oikeuden on täytettävä, jotta oikeutta voitaisiin käyttää itsenäisenä vakuuskohteena. Näiden edellytysten valossa tarkastellaan tuulienergiapuiston vuokrasopimusten laadinnassa huomioitavia seikkoja, sekä tuulienergiapuiston kannalta tarpeellisten oikeuksien vakuuskäyttöä. Erityistarkastelussa ovat siten esimerkiksi projektiyhtiön johtoalueita sekä tuulenottoaluetta koskevien oikeuksien vakuuskäyttö. Maakaaren alaisten erityisten oikeuksien osalta tarkastellaan myös sitä, mikä vaikutus oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä muodostuneilla ainesosia ja tarpeistoa koskevilla säännöillä on tuulienergiapuiston vakuusstrukturoinnin kannalta. Maakaaren 14:5 antaa mahdollisuuden vaikuttaa siihen, miten projektiyhtiön omaisuus jakautuu vuokraoikeuskiinnityksen ja yrityskiinnityksen välillä. Tämä lainkohta on siten merkittävä vakuusstrukturoinnin väline, sillä sen avulla voidaan määritellä eri rahoittajatahojen vakuusmassoja suhteessa toisiinsa, sekä valmistautua omaisuuden mahdolliseen realisointiprosessiin määrittämällä minkälaisina kokonaisuuksina omaisuuseriä voidaan realisoida. Lisäksi rahoittajan näkökulmasta on tärkeää, että sekä rahoittajan että erityisen oikeuden haltijan asemat ovat turvattuja suhteessa muihin kilpaileviin tahoihin. Loppupeleissä kattavan vakuuspaketin strukturoinnista ei kuitenkaan ole rahoittajalle mitään hyötyä, ellei rahoittajan asemaa suhteessa velallistahon muihin velkojiin voida riittävällä tasolla turvata, ja siksi myös samaan kohteeseen kohdistuvien oikeuksien etusijajärjestyksellä on suuri merkitys rahoittajan aseman kannalta. Projektiyhtiön ansaitsemattomien saatavien panttauksen osalta tarkastellaan oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten avulla, missä vaiheessa projektiyhtiön saatavia voidaan pitää pätevästi pantattuina. Koska kyseessä on panttaushetkellä ansaitsemattomista saatavista, oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että näihin saataviin kohdistuvasta panttauksesta tulee sitova siinä vaiheessa, kun niitä voidaan pitää pantinantajan toimenpiteiden perusteella ansaittuina. Erityisen huomion kohteena tutkielmassa ovat valtion maksamat syöttötariffit ja missä vaiheessa projektiyhtiön voidaan katsoa ansainneen nämä tariffisaatavat. Lisäksi tässä yhteydessä tarkastellaan, minkälainen takaisinsaantiriski ansaitsemattomien saatavien vakuuskäyttöön mahdollisesti voi liittyä.
-
(2020)Vaihtovelkakirjalainamarkkinat ovat Suomessa vielä kansainvälisesti vertaillen pienimuotoiset, mutta niiden käyttöön sisältyy merkittävää kasvupotentiaalia velkamuotoisen rahoituksen yleistyessä. Joukkovelkakirjamuotoisen lainarahoituksen yleistyttyä on esiin noussut uudenlaisia kysymyksiä liittyen niitä ympäröivään lainsäädäntökehikkoon sekä lain sallimiin mahdollisiin joustoihin säännösten soveltamisesta. Eräs näistä kysymyksistä liittyy pörssilistattujen vaihtovelkakirjalainojen takaisinostamiseen sijoittajilta ennen lainan maturiteetin, eli voimassaoloajan, päättymistä. Siten, vaikka kansallinen pörssilistattujen vaihtovelkakirjalainojen markkinoissa on vielä kasvuvaraa, olisi niiden tulevaisuuden näkymiä ajatellen hyvä selkeyttää sitä sääntelyllistä tilaa, jossa vaihtovelkakirjalainojen ja niiden takaisinostojen kanssa operoidaan. Listattujen arvopapereiden takaisinostoja on mahdollista toteuttaa pääsääntöisesti joko yksittäisinä kauppoina avoimilta markkinoilta tai koko lainakantaan kohdistuvalla julkisella ostotarjouksella. Menetelmän valinnalla on vaikutusta muun muassa soveltuvan lainsäädännön kannalta. Julkisia ostotarjouksia koskeva kansallinen lainsäädäntö pohjautuu ostotarjousdirektiiville, joka on implementoitu arvopaperimarkkinalain 11 lukuun. Suomessa sääntely ei kaikilta osin kuitenkaan täysin vastaa direktiivissä säädettyä, vaan lainsäätäjä on tehnyt joitakin direktiivistä poikkeavia linjauksia, jotka vaikuttavat myös vaihtovelkakirjalainojen takaisinostojen yhteydessä. Julkisia ostotarjouksia koskevassa sääntelyssä edellytetään ostotarjouksen olevan voimassa tietyn aikaa. Tavallisista joukkovelkakirjalainoista poiketen vaihtovelkakirjalainoissa osa sijoittajan tuotto-odotuksesta siirtyy liikkeeseenlaskijayhtiön osakkeen arvoon. Näin ollen julkisesti tehdyn takaisinostotarjouksen kannattavuuden arviointi mahdollistuu vasta tarjousajan viime metreillä, kun sijoittajien näkemys vaihtovelkakirjalainan kohde-etuutena olevasta osakkeen arvon kehityksestä tarkentuu. Takaisinostoa toteuttavan liikkeeseen laskijan näkökulmasta katsottuna tämä merkitsee riskiä koko takaisinostomenettelyn kariutumisesta. Tutkielman tutkimuskysymykset muodostuvat siten seuraavanlaisiksi: 1) kuinka tarkoituksenmukaista voimassa oleva ostotarjoussääntely on vaihtovelkakirjalainojen takaisinostotilanteissa, 2) olisiko voimassa olevaa sääntelyä syytä mukauttaa ja 3) olisiko vaihtovelkakirjalainojen liikkeeseen laskijoilla joitakin muita keinoja käytettävissään menettelyn tehokkaaksi toteuttamiseksi? Tutkielman tutkimusmetodeina on käytetty lainopillista sekä oikeustaloustieteellistä metodia. Tutkielmassa hyödynnetään lainopillista metodia niiltä osin, kun tavoitteena on vaihtovelkakirjalainoihin sekä niiden takaisinostoihin kohdistuvien säännösten systematisointi ja tulkinta. Oikeustaloustieteellisen metodin avulla arvioidaan soveltuvien säännösten tarkoituksenmukaisuutta ja mukauttamisen tarvetta. Lisäksi tutkielmassa on omaksuttu vaikutteita myös oikeusvertailusta, hakemalla vertailukohtaa erilaisille asetelmille mm. Ruotsista ja Yhdysvalloista.
-
(2014)Johdannaisilla tarkoitetaan kahden osapuolen välisiä sopimuksia, joilla sovitaan tulevaisuudessa tehtävästä kaupasta ja kaupan ehdoista. Johdannaisissa sovitaan kaupan kohteesta ja suuruudesta sekä toteutushinnasta -ajankohdasta. Johdannaisille on ominaista niiden kaksoisluonne; toisaalta kyseessä on kahden osapuolen välinen sopimus tulevaisuudessa tehtävästä kaupasta, ja toisaalta kyse on ulkoisen arvon omaavasta rahoitusinstrumentista. Johdannaisten päätyyppejä ovat optiot ja termiinit. Optioilla tarkoitetaan sellaisia johdannaisia, joissa toisella sopimusosapuolella on oikeus mutta ei velvollisuutta toteuttaa sopimus. Tästä seuraa epäsymmetrinen riskiprofiili ostajan ja myyjän välille, mistä option ostaja joutuu maksamaan preemion. Termiineillä tarkoitetaan sellaisia johdannaisia, jotka velvoittavat molempia osapuolia toteuttamaan sopimuksessa määritellyn kaupan. Termiinien riskiprofiili on siten symmetrinen, ja molemmat osapuolet voivat joutua velvoitetuksi. Johdannaisen vakioinnilla tarkoitetaan johdannaissopimusten sisällön määrittämistä etukäteen siten, että johdannaiskauppaa käydään vain tietynsisältöisillä sopimuksilla. Johdannaisten vakiointi mahdollistaa toimivien sekundäärimarkkinoiden syntymisen; ilman vakioituja instrumentteja kaupankäyntiosapuolet joutuisivat tutkimaan tarkasti kaikki sopimusehdot, ja näin markkinoille aiheutuisi kitkaa. Vakioiduista johdannaisista käydään kauppaa johdannaispörsseissä, missä johdannaisia ostavat ja myyvät tahot käyvät kauppaa välittäjien välityksellä. Johdannaiskaupalle on ominaista kauppojen selvittäminen; selvittämisprosessissa johdannaiskauppa hajotetaan kahdeksi erilliseksi kaupaksi, joihin molempiin tulee osapuoleksi selvitysyhteisö. Kauppojen selvittäminen lisää markkinoilla luottoa, sillä luottoriski vähenee. Lisäksi selvitysyhteisöllä on parhaat resurssit arvioida johdannaissopimusten sisältö, ja määrittää jokaiselle sopimukselle oikea vakuus turvaamaan johdannaisen toteuttamista. Oikeudellisesti arvioituna johdannaiset, myös vakioidut johdannaiset, ovat sopimuksia kahden osapuolen välillä. Arvopaperioikeudellisesti arvioituna vakioiduilta johdannaisilta puuttuu arvopaperilta edellytetty vaihdantakelpoisuus; johdannaisessa olevan taloudellisen arvon voi luovuttaa eteenpäin vain sulkemalla johdannaispositio ja siirtämällä sulkemisesta saatu taloudellinen arvo. Lainsäädännössä vakioiduille johdannaisille annetaan legaalimääritelmäksi rahoitusväline. Tällä määritelmällä ei ole suoranaisia oikeusvaikutuksia. Suomen oikeudessa panttausta tehtäessä on otettava huomioon toisaalta panttaussopimuksen tekijöiden välinen suhde ja toisaalta sopimusosapuolten suhde kolmansiin osapuoliin. Lähtökohtaisesti panttauksen kohteena voi olla mitä tahansa irtainta omaisuutta, panttiobjekti ei siten ole aina reaaliesine. Panttikohteen tulee olla yksilöitävissä, ja sen tulee olla luovutus- ja ulosmittauskelpoinen. Lisäksi pantilla tulisi olla vaihdannallista varallisuusarvoa. Näiden vaatimusten täyttyminen on edellytys tehokkaalle panttaukselle inter partes. Suhteessa kolmanteen osapuoleen edellytetään panttauksen julkisvarmistusta, joka voidaan toteuttaa traditiolla, denuntiaatiolla tai kirjauksella rekisteriin. Vakioitu johdannainen voidaan pantata, inter partes, sitovalla tavalla. Johdannaisen luovutuskelvottomuudesta huolimatta johdannaisissa oleva taloudellinen arvo on luovutuskelpoinen erä. Lisäksi johdannaisen juoksuajan päättyminen johtaa johdannaisen muuttumiseen joko saatavaksi, arvopaperiksi tai muuksi irtaimeksi omaisuudeksi, joka voidaan myös käyttää panttaukseen. Surrogaattiperiaatteen mukaisesti tällainen erä on suoraan panttauksen alaisena johdannaisen toteutusajan jälkeen. Vakioituja johdannaisia koskeva panttaus voidaan kirjata rekisteriin, jos johdannainen on siirretty joko arvopaperitilille taikka arvo-osuustilille. Muussa tapauksessa panttauksesta on tehtävä panttausilmoitus johdannaista säilyttävälle taholle. Vakioitujen johdannaisten käyttö panttiobjektina on mahdollista, mutta sen juridisesta haasteellisuudesta ja johdannaisen ominaisuuksista johtuen vakioitu johdannainen ei sovellu pääasialliseksi panttikohteeksi. Sen sijaan vakioituja johdannaisia, erityisesti hyvässä positiossa olevia optioita, voidaan käyttää hyvin lisävakuutena siten, että niillä ei ole vakuusarvoa.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastelen rahoittajan asemaa yrityksen saneeraustilanteessa. Saneeraus voidaan toteuttaa sopimusperusteisesti tai yrityssaneerauslain mukaisessa menettelyssä. Sopimussaneeraukset on perinteisesti mielletty suurien yritysten saneeraustarpeen ratkaisijana, mutta valitsin tarkastelun kohteeksi niiden käytön pk-yrityksissä, joista suomalainen yrityskenttä pääasiassa muodostuu. Tutkimus on lainopillinen ja keskityn saneerauksen aineellisoikeudelliseen puoleen. Saneerauksen liiketaloudellinen puoli jää tutkimuksen ulkopuolelle. Saneerauksen tulisi aina perustua liiketaloudelliseen tarkoituksenmukaisuusharkintaan. Saneerauksessa pitää tehostaa yrityksen liiketoiminnallista puolta. Tämän lisäksi rahoitusta joudutaan järjestelemään uudelleen. Liiketoimintaa voidaan pyrkiä tehostamaan erilaisin yritys- ja henkilöstöjärjestelyin. Rahoituksen uudelleenjärjestelyssä voidaan käyttää esimerkiksi seuraavia toimenpiteitä: laina-ajan pidentäminen, korkojen ja lainakulujen pienentäminen, lainapääomien leikkaus ja lainapääoman konvertointi omaksi pääomaksi tai pääomalainaksi. Käytetyjen saneerausratkaisujen suhteen ei ole suurta merkitystä sillä, mikä saneeraustapa valitaan. Merkittävimmät erot saneeraustapojen välillä ilmenevät niiden oikeusvaikutuksissa. Legaalisaneerauksen etenemisestä ja oikeusvaikutuksista säädetään yrityssaneerauslaissa. Laissa määritellään, mitä oikeusvaikutuksia on menettelyn alkamisella, minkälaisin keinoin voidaan velkojien oikeuksiin puuttua ja minkälaiset oikeusvaikutukset on menettelyssä laaditulla saneerausohjelmalla. Saneerausmenettelyn aloittamisen keskeisin oikeusvaikutus on rauhoitusajan alkaminen. Lakiin on otettu säädökset siitä, miten saneerausohjelma tai yksittäinen velkajärjestely saadaan raukeamaan ja mitkä ovat raukeamisen seuraukset. Kun taas sopimussaneerauksissa samanlaiset oikeusvaikutukset pyritään tarvittavin osin saavuttamaan sopimuksilla, joihin sovelletaan sopimus- ja velvoiteoikeudellisia sääntöjä. Sopimussaneerauksen yhteydessä pystytään sopimaan rauhoitusajasta. Sopimukseen otetaan yleensä ehdot siitä, kuinka saneeraussopimus saadaan raukeamaan ja mahdollisesti sovitaan rahoittajien keskinäisistä suhteista. Ongelmaksi tällaisten ehtojen kohdalla nousee, voidaanko asioista sopia ja missä määrin tällaiset sopimukset sitovat ulkopuolisia tahoja. Sopimussaneerauksissa saattaa rahoittajalle syntyä riski siitä, että sitä sovitellaan oikeustoimilain perusteella tai sitten saneerauksen perusteella syntyy rikosoikeudellinen vastuu tai vahingonkorvausvastuu. En kuitenkaan pidä näitä merkittävinä riskeinä käytännössä, jos toimitaan asianmukaisesti ja oikeusjärjestystä noudattaen. Niin sopimussaneerauksiin kuin legaaliseen saneeraukseen sisältyy takaisinsaantiriski. Saneeraussopimuksilla pystytään saavuttamaan tarpeellisin osin hyvin pitkälle legaalisen saneerauksen mukaiset oikeusvaikutukset, joten rahoittajalle ei synny sellaista riskiä sopimusperusteisesta saneerauksesta, että tämä ohjaisi hakeutumaan legaalisen menettelyn piiriin. Sopimussaneerauksella voidaan saavuttaa merkittäviä hyötyjä legaalisaneerauksen verrattuna, minkä toivoisi johtavan niiden yleistymiseen. Sopimussaneerausten heikkoutena on niiden edellyttämä yksimielisyys. Pk-yritysten kohdalla niiden käyttökelpoisuutta rajoittaa jossain määrin yrityksen koko ja siitä seuraavat rajoitteet. Pienimissä yrityksissä niin toiminnan kuin rahoituksen järjestelyvara on pienempi kuin suurissa yrityksissä, lisäksi pk-yritysten perinteisesti luottolaitosten ja vakuuksien varaan perustuva rahoitus tuottaa hankaluuksia. Uskon sopimussaneerausten tästä huolimatta yleistyvän pk-yrityksissäkin sitä mukaan, kun niiden rahoitusratkaisut ja -lähteet kehittyvät. Edellytyksenä on kuitenkin, että rahoittajat saadaan paremmin tietoiseksi sopimussaneerauksen hyödyistä ja mahdollisuuksista ja näin heidän asennoituminen saneerausta kohtaan saadaan positiivisemmaksi.
-
(2016)Liiketoiminnan arvopaperistamisessa jokin liiketoiminnan ala eriytetään omaan arvopaperistettavaan yhtiöön (operatiivinen yhtiö), jonka rahoitusta varten lasketaan liikkeeseen joukkovelkakirja. Joukkovelkakirja lasketaan tätä tarkoitusta varten perustetun erillisyhtiön kautta. Joukkovelkakirjan vakuudeksi luodaan kattava vakuuspaketti, johon kootaan operatiivisen yhtiön kaikki vakuuskelpoinen omaisuus. Lisäksi vakuuspakettia täydennetään myös ulkopuolisilla vakuuksilla. Näistä ulkopuolisista vakuuksista olennaisin on operatiivisen yhtiön koko osakekanta, jonka liikkeeseenlaskija antaa vakuudeksi vierasvelkapanttina. Luotonantajia edustaa liiketoiminnan arvopaperistamisessa edunvalvoja suhteessa erillisyhtiöön. Edunvalvonnan järjestäminen toteutetaan Suomen oikeudessa valtuutuksen kautta. Liiketoiminnan arvopaperistamisen keskiössä on operatiivisen yhtiön tulevaisuudessa tuottamat kassavirrat, jolla joukkovelkakirja on tarkoitus maksaa takaisin. Liiketoiminnan arvopaperistamisessa luotonantajien suhde lopulliseen velalliseen eli operatiiviseen yhtiöön on etäisempi kuin tavallisessa yritysluotonannossa. Operatiivisen yhtiön ja luotonantajien välillä ei ole järjestelyssä suoraa sopimussuhdetta. Liiketoiminnan arvopaperistamisessa luotonantajat ovat edustettuna välillisesti suhteessa todelliseen velalliseen. Tämä vaikeuttaa luotonantajien mahdollisuuksia valvoa velallista, koska velkoja-aseman mukanaan tuomat oikeudet suhteessa velalliseen kuuluvat järjestelyssä erillisyhtiölle. Tutkimuksessa tarkastellaan, mitä kontrollikeinoja luotonantajilla on käytettävissään suhteessa arvopaperistettavaan yhtiöön, ja kuinka tehokkaan suojan tämä kontrolli tuottaa. Toisena tarkastelun kohteena on luotonantajien suhde edunvalvojaansa. Edunvalvojan asema perustuu joukkovelkakirjan merkitsemisen yhteydessä laadittuun valtuutukseen. Valtuutus määrittelee edunvalvojan kelpoisuuden rajat. Valtuutuksen antajalla on kuitenkin mahdollisuus ohjeillaan määritellä myös kelpoisuutta suppeampi toimivalta, jonka rajat eivät kuitenkaan ole samalla tavalla ulkopuolisten objektiivisesti havaittavissa kuin kelpoisuuden rajat. Valtuutusta on myös perinteisesti pidetty Suomen oikeudessa vapaasti peruutettavissa. Nämä seikat yhdessä tarkoittavat käytännössä, että jokainen yksittäinen luotonantaja pystyy halutessaan irtautumaan yhteisestä edunvalvontajärjestelystä joko rajaamalla edunvalvojan toimivaltaa tai kokonaan peruuttamalla valtuutuksen. Tutkimuksessa selvitetäänkin, onko valtuutukseen perustuva edunvalvoja riittävä väline luotonantajien tarpeisiin, mutta onko luotonantajilla samalla riittävät keinot valvoa edunvalvojansa toimia. Liiketoiminnan arvopaperistamisen toteuttamiskelpoisuuden kannalta ratkaiseva kysymys on, minkälainen asema luotonantajilla on operatiivisen yhtiön maksukyvyttömyystilanteessa. Tätä kysymystä lähestytään tutkielmassa tarkastelemalla luotonantajien asemaa ulosotossa, konkurssissa sekä sopimusjärjestelyihin perustuvassa realisoinnissa, jolla pyritään liiketoiminnan jatkamiseen. Tarkastelun keskiössä on liiketoiminnan jatkamiseen tähtäävät realisointikeinot, koska liiketoiminnan arvopaperistamisessa velkojien kannattaa pääsääntöisesti pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin ylläpitämään kassavirtoja. Konkurssi voi olla perinteinen likvidaatiokonkurssi, jossa velallisen omaisuus myydään eniten tarjoavalle. Vaihtoehtoisesti konkurssi voi olla myös saneerauskonkurssi, jossa liiketoimintaa jatketaan konkurssipesän kautta. Tutkimuksessa keskitytään erityisesti saneerauskonkurssin mahdollisuuksiin liiketoiminnan arvopaperistamisessa. Toinen velkojien käytössä oleva mahdollinen liiketoimintaa jatkava realisointimenetelmä on operatiivisen yhtiön osakekannan haltuunotto vierasvelkapantattujen osakkeiden realisoinnin kautta. Tähän menetelmään liittyy kuitenkin ongelmana lex commissoria -kielto eli pantin menettämisseuraamuksen kielto. Tutkimuksessa tarkastellaan vaihtoehtoisten realisointimenetelmien vaikutuksia luotonantajien kannalta tarkoituksena selvittää, mitkä menetelmät tuottavat luotonantajien kannalta optimaalisen lopputuloksen.
-
(2017)Takaus ja vierasvelkapanttaus ovat modernissa luottokäytännössä merkittäviä vakuusinstrumentteja. Molemmissa instrumenteissa keskeisenä yhdistävänä tekijänä on sopimukseen perustuva sitoutuminen vastuuseen toisen velasta. Ta-kaukseen ja vierasvelkapanttaukseen on historiallisesti liittynyt käsite takautumisoikeudesta. Takautumisoikeus on tunnistettu ja laajasti oikeuskirjallisuudessa sekä oikeuskäytännössä hyväksytty instituutio jo ennen kuin se kodifioitiin Lakiin takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta vuonna 1999. Takautumisoikeuteen liittyy keskeisesti takaajan tai vierasvelkapantinantajan oikeus saada takautumissaatavalleen suoritus päävelan vakuudeksi annetusta omaisuudesta. Ulosottomenettelyssä takautumisoikeuden suojaksi säädettyä panttioikeutta on tulkittu ja toteutettu eri tavoin. Myös oikeuskäytäntö aiheen ympärillä on ollut epäyhtenäistä. Tutkielmassa on syvennytty takautumisoikeuden ja sen suojaksi säädetyn panttioikeuden historiaan ja kehityslinjoihin. Keskeisenä tutkimusaiheena on ollut myös takautumisoikeuden luonne oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä. Oikeuskirjallisuudessa takautumisoikeutta on käsitelty sekä uutena, syntyvänä saamisoikeutena että päävelkojan oikeusaseman siirtymisenä takautumisoikeusvelkojalle. Tutkielmassa on myös systematisoitu legaalisia panttioikeuksia ja tutkittu legaalisen panttioikeuden tunnusmerkistöä. Takautumisoikeuden suojaksi säädettyä panttioikeutta tutkitaan panttioikeuden yleisten oppien valossa. Keskeinen kantava teema läpi tutkielman tiivistyy seuraavaan kysymyksenasetteluun: Miten takaajan tai vierasvelkapantinantajan takautumisoikeuden lakisääteinen panttioikeus velallisen päävelan vakuudeksi antamaan omaisuuteen toteutetaan ulosottomenettelyssä? Ulosottokäytännössä erityisen ongelmalliseksi ovat osoittautuneet tilanteet, joissa sama esine on sekä velallisen antamana päävelan panttina, että sivullisen antamana vierasvelkapanttina. Aihetta ei ole tästä näkökulmasta käsitelty ulosottolainsäädännössä, lain esitöissä eikä oikeuskirjallisuudessakaan. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiallisesti esineoikeudellisesta sekä ulosotto-oikeudellisesta oikeuskirjallisuudesta, asiantuntija-artikkeleista, lainsäädännöstä, lainsäädännön esitöistä sekä Helsingin hovioikeuden, Kouvolan hovioikeuden ja korkeimman oikeuden julkisten ratkaisujen yksityiskohtaisesta tarkastelusta. Tutkimuksen metodi on pääasiassa lainopillinen ja osin systematisoiva. Tutkielmassa esitetään myös de sententia ferenda- tutkimukselle tyypilliseen tapaan perusteltuja ratkaisuvaihtoehtoja lainkäyttöviranomaiselle. Tutkielmassa tunnistetaan ja systematisoidaan ulosottokäytännössä ilmenneet tulkintatavat kolmeen eri kategoriaan sen mukaan, miten takautumisoikeus ja etenkin takautumisoikeuden suojaksi säädetty panttioikeus on ulosottomenettelyssä toteutettu: 1) hypoteekkituomion täytäntöönpanossa takautumisoikeutta tai sen suojaksi säädettyä panttioikeutta ei voida valvoa ilman ulosottoperustetta, 2) takaus ja vierasvelkapanttaus tulkitaan täytevakuudeksi ja panttisaatava katetaan ensisijaisesti velallisen kauppahintaosuudesta, 3) Vierasvelkapantinantajan takautumisoikeuden panttioikeus tunnistetaan ja sitä suojataan. Tutkielman pohjalta päädytään suosittamaan seuraavia tulkintavaihtoehtoja: 1) Vierasvelkapanttaus täytevakuutena, joka soveltuu erityisesti ulosmitatun yhteisomistusesineen realisointiin, 2) Takautumisoikeuden panttioikeuden malli, joka soveltuu vierasvelkapantin sisältävän hypoteekkituomion täytäntöönpanoon. Tutkielmassa takautumisoikeuden suojaksi säädetty panttioikeus tunnistetaan ja systematisoidaan legaaliseksi panttioikeudeksi, mitä ei ole kirjallisuudessa aiemmin tehty. Tutkimuksen johtopäätösosassa esitetään täytäntöönpanoviranomaiselle kehittämisehdotuksia menettelyn yhtenäistämiseksi.
-
(2016)Tutkielma käsittelee yhteismetsää omistamisen, sijoittamisen ja vakuuskäytön näkökulmasta. Yhteismetsä on kiinteistöil-le kuuluva yhteinen alue, jonka tarkoituksena metsätalouden harjoittaminen. Yhteismetsän oikeudellinen toimintaympä-ristö liittyy siis vahvasti kiinteistöihin liittyvään juridiikkaan. Yhteismetsää säätelee yleislakina vuodelta 2003 oleva yh-teismetsälaki, mutta yhteismetsän toimintaan vaikuttavat myös muun muassa metsälain, kiinteistönmuodostamislain ja maakaareen säännökset. Yhteismetsä on ikivanha suomalainen instituutio, minkä takia nykyiset yhteismetsät ovat voi-neet syntyä hyvinkin erilaisilla tavoilla. Yhteisiä alueita on tunnettu jo keskiajalta lähtien, mutta 1700-luvulla alkanut iso-jako oli ensimmäinen ajanjakso, jolloin yhteismetsiä perustettiin laajamittaisesti. Yhteismetsiä syntyi paljon 1900-luvun asutuslainsäädännön yhteydessä. Ennen 2003 lainsäädännön uudistusta yhteismetsälain tavoitteena oli estää osuuk-sien joutuminen muun kuin metsätalouden harjoittajien käsiin. Taustalla oli 1800-luvulta periytyvä pelko siitä, että Suo-men metsät kaadettaisiin kokonaan pois. Vuoden 2003 uudistuksen yhteydessä tästä ajattelutavasta halutiin eroon, joten yhteismetsäosuuksien vaihdantakelpoisuutta parannettiin. Vuoden 2003 uudistuksen jälkeen syntyi uusia yhteis-metsätyyppejä, kuten suvun ja sijoittajien yhteismetsät. Tutkielmassa yhteismetsän omistamista on käsitelty lähinnä sopimuksella perustettujen yhteismetsien näkökulmasta. Tutkielmassa on käyty läpi sopimusperusteisen yhteismetsän elämänkaari käsittelemällä yhteismetsän sopimusperustei-nen perustaminen, hallinto ja purkaminen erillisinä kokonaisuuksinaan. Yhteismetsä perustetaan tulevien osakkaiden välisellä perustamissopimuksella, johon on otettava määräykset esimerkiksi yhteismetsän perustajista ja yhteismetsäksi muodostettavasta alueesta. Osuuksien suuruudet määritellään myös tässä perustamisvaiheessa, ja tässä suuruuksien määrittelyssä on lähtökohtana, että kenenkään oikeus ei saa huonontua. Yhteismetsä muodostetaan kiinteistötoimituk-sella, johon sovelletaan pääsääntöisesti yhteismetsälain 10 luvun säännöksiä. Yhteismetsää hallinnoi osakaskunta, jonka päätettäväksi kuuluvat kaikki tärkeimmät yhteismetsää koskevat asiat. Osakaskuntaan kuuluvat kaikki osakaskiin-teistöjen omistaja. Osakaskunnan jäsenet käyttävät päätösvaltaansa osakaskunnan kokouksissa. Kokousten välillä yhteismetsän juoksevista asioista huolehtii hoitokunta tai toimitsija. Yhteismetsä voidaan lopettaa sopimusperusteisessa yhteismetsässä sopimuksin, kun taas muissa yhteismetsissä kyseessä on luvanvarainen toimi. Käytännössä yhteismet-sän lopettaminen voidaan toteuttaa esimerkiksi myymällä yhteismetsä. Sijoittamista koskeva osio käsittelee yhteismetsäsijoitukseen liittyviä juridisia ja taloudellisia kysymyksiä. Osiossa tar-kastellaan sitä, miten yhteismetsäsijoitus on mahdollista tehdä. Mahdollisia yhteismetsän osakkaaksi pääsemistapoja ovat metsän luovuttaminen yhteismetsään ja valmiin yhteismetsäosuuden ostaminen jo osakkaana olevalta taholta. Suora rahasijoitus yhteismetsään ei ole mahdollinen. Osiossa käsitellään myös yhteismetsään liittyviä verokysymyksiä. Tuloverotuksessa osakkaan kannalta hyödyllisin seikka on se, että yhteismetsän kohdalla ei ole kaksinkertaista vero-tusta, toisin kuin esimerkiksi osakeyhtiön tapauksessa. Myös yhteismetsään liityttäessä osakas saa veroedun, sillä met-sän liittämistä yhteismetsän osaksi ei käsitellä vastikkeellisena luovutuksena. Osiossa tarkastellaan myös yhteismet-säsijoituksen luonnetta taloudellisessa mielessä. Tutkielmassa on päädytty siihen, että yhteismetsä on pitkäaikainen ja vakaa sijoituskohde, jonka tuotto ei kuitenkaan ole kovin korkea. Vakuuskäyttöä koskevassa osiossa on tarkasteltu yhteismetsän käyttöä vakuutena sekä osakaskunnan että yksittäisen osakkaan näkökulmasta. Osakaskunnan kannalta suurimman ongelman muodostaa se, että osakaskunta ei omista maa-pohjaa, jota se hallinnoi. Näin olleen maapohjaa ei voida myöskään käyttää vakuutena. Tutkielmassa ongelman ratkai-semiseksi on tarjottu erilaisia vaihtoehtoja, kuten yhteismetsään kuulumattoman maan käyttämistä kiinteistövakuutena. Osakkaan näkökulmasta tarkasteltuna tutkielmassa on kiinnitetty huomiota erityisesti ongelmaan, joka syntyy yhteismet-säosuuden kiinnityskelvottomuudesta. Koska osuus ei tilasta erillään ole nykyisen käsityksen mukaan kiinnityskelpoi-nen, yhteismetsäosuutta ei voi käyttää tilasta erillään vakuutena muodostamatta siitä omaa kiinteistöään. Ongelman ratkaisuksi tutkielmassa on ehdotettu lainsäädännön muutosta tai jonkin muun julkivarmistuskeinon sallimista.
-
(2016)Tutkielman aiheena on vierasvelkapanttauksen käyttö osakekaupan rahoituksen yhteydessä. Tutkielmassa tarkastelen sitä, millä edellytyksillä osakekaupassa ostettava yhtiö eli kohdeyhtiö voi antaa vierasvelkapantin ostajayhtiön yrityskauppaa varten ulkopuoliselta rahoittajalta saaman velan vakuudeksi. Pantin antamisessa on tällaisessa tilanteessa kyse vierasvelkapanttauksesta. Tutkimuksessa vierasvelkapantinantajana on suomalainen osakeyhtiö, joten pantinantoa rajoittavat useat osakeyhtiölain (21.7.2006/624, jäljempänä OYL) säännökset. Tutkin vierasvelkapanttausta ensinnäkin OYL 13:10:n rahoitusapukiellon valossa. Rahoitusapukielto asettaa rajoituksia pantin antamiselle osakekaupan yhteydessä. Kun vierasvelkapantti annetaan yrityskaupassa osakkeiden oston jälkeen, tapahtuu vierasvelkapantin antaminen konsernissa. Tarkastelen tutkielmassa yrityskaupan myötä syntyvän konsernisuhteen vaikutusta vierasvelkapantinantoon yrityskaupan yhteydessä. Tarkastelen tutkielmassa vierasvelkapanttausta lisäksi yhtiön toiminnan tarkoitusta sääntelevän OYL 1:5:n ja johdon lojaliteettivelvollisuutta sääntelevän OYL 1:8:n sekä yhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen näkökulmasta. Kaikki edellä mainitut säännökset rajoittavat osaltaan kohdeyhtiön mahdollisuutta antaa vierasvelkapantti yrityskaupan yhteydessä, ja ne tulee ottaa vierasvelkapantinannossa huomioon. Tarkastelen tutkielmassa myös kunkin edellä mainitun OYL:n säännöksen osalta sitä, mitä seuraa, jos vierasvelkapantti katsotaan annetuksi säännöksen vastaisesti. Tarkoitukseni on selvittää, onko vierasvelkapanttaus pantinantajayhtiötä ja vakuudensaajaa sitova vai onko vierasvelkapanttaus tällaisessa tilanteessa näitä tahoja sitomaton.
-
(2016)Liikesuhteissa solmittavat kiinteistön kaupat toteutetaan lähes poikkeuksetta anglosaksisesta oikeusjärjestelmästä omaksutulla yrityskauppasopimusrakenteella. Anglosaksisessa yrityskauppasopimusrakenteessa osapuolten väliseen riskien jakamiseen vaikuttavat erityisesti kaupan kohteelle suoritettava due diligence -tarkastus, myyjän antamat vakuutukset ja takuut sekä korvausvastuulausekkeet. Vaikka kiinteistön kauppa toteutetaan anglosaksisesta oikeusjärjestelmästä omaksutulla yrityskauppasopimusrakenteella, sovelletaan kauppaan tästä huolimatta maakaarta. Virhevastuu ja kaupan osapuolten vastuun jakautuminen rakentuu anglosaksisessa yrityskauppasopimuksessa kuitenkin täysin päinvastoin kuin maakaaressa. Maakaari on pääosin tahdonvaltainen, mutta siltä osin kuin on kyse maakaaren pakottavista normeista, osapuolet eivät voi niistä sopia toisin. Maakaaren 2:9.2:ssa säädetään siitä, ettei ostajan maakaaren 17–34 §:n mukaisia oikeuksia voida rajoittaa kuin sopimalla yksilöidysti siitä, miten ostajan asema poikkeaa laissa säädetystä. Toisin sanoen maakaaren 2:9.2:ssa säädetään myyjän vastuunrajoitusehdoilta edellytettävästä yksilöintivaatimuksesta. Yksilöintivaatimusta ei voi sivuuttaa edes kahden elinkeinonharjoittajan välillä toteutetussa kiinteistön kaupassa. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen, voiko myyjä yrityskauppasopimusrakenteella rajoittaa pätevästi vastuutaan maakaaren määrämuodossa myydyn kiinteän omaisuuden osalta. Toisena tutkimuskysymyksenä on kysymys siitä, täyttävätkö yrityskauppasopimusrakenne tai yksittäiset sopimuslausekkeet maakaaressa vastuunrajoitusehdolle asetetun yksilöintivaatimuksen. Tutkimuskysymyksiä lähestytään asettamalla niin sanottu perinteinen kiinteistön kauppa vastakkain anglosaksisen yrityskauppasopimusrakenteen kanssa. Rakenteen avulla pyritään osoittamaan perinteisen kiinteistön kaupan ja anglosaksisen yrityskauppasopimusrakenteen erilaiset periaatteelliset lähtökohdat ja niiden vaikutus virhevastuun rakentumiseen ja vastuun rajoittamiseen. Suomalaisessa oikeusjärjestelmässä ei tunneta due diligence -tarkastusta, eikä myyjän antamia vakuutuksia tai takuita. Due diligence ymmärretään lähtökohtaisesti ostajalähtöiseksi prosessiksi. Myyjän antamat vakuutukset ja takuut puolestaan anglosaksisessa yrityskauppasopimusmallissa rajaavat myyjän vastuun myyjän vakuutuksiin ja takuisiin. Korvausvastuulausekkeissa puolestaan rajoitetaan myyjälle vakuutusten ja takuiden rikkomisesta seuraavaa vastuuta siirtämällä vastuuta ostajan kannettavaksi. Yrityskauppasopimusrakenteen osalta perehdytään tarkemmin kuhunkin osapuolten vastuuta jakavaan seikkaan. Perinteisessä kiinteistön kaupassa myyjän tulee antaa ostajalle tietoa tiedonantovelvollisuutensa nojalla. Myyjälle on maakaaressa asetettu tiedonantovelvollisuuden ohella selonottovelvollisuus. Ostajalla on kiinteistön kaupassa selonottovelvollisuus, joka pääasiallisesti tarkoittaa ostajan kiinteistön ennakkotarkastusvelvollisuutta. Kiinteistön kaupan vastuunrajoitusehtojen osalta tutkielmassa huomio kiinnittyy erityisesti elinkeinonharjoittajien välisiä vastuunrajoitusehtoja koskeviin ratkaisuihin KKO 2012:72 ja KKO 2012:1, joiden myötä elinkeinonharjoittajien välisissä käytettäviä vastuuta rajoittavia ehtoja arvioidaan. Tutkielmassa havaitaan ensinnäkin, ettei yrityskauppasopimusrakenne rajoita myyjän vastuuta samalla tavoin kuin anglosaksisessa oikeusjärjestelmässä. Tutkielman keskeisin huomio on, että anglosaksisessa muodossa toteutettu due diligence -tarkastus tulee toteuttaa myyjälähtöisesti, jotta maakaaressa myyjälle asetettu tiedonanto- ja selonottovelvollisuus tulisi täytetyksi. Myyjän vastuuta rajoittavien sopimuslausekkeiden pätevyyden arvioinnissa myyjän huolellisuuden arvioiminen korostuu. Myyjän kaupan kohteesta antamat vakuutukset ja takuut vaikuttavat erityisesti virheen salaisuuden arviointiin. Vakuutukset ja takuut ensi sijassa osoittavat osapuolten kaupantekohetken riidattomia seikkoja.
-
(2013)Tutkielmassa tarkastellaan yrityskiinnitykseen perustuvaa panttioikeutta yrityssaneerauksessa sekä yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden arvon määrittämistä ja tulkitaan yrityssaneerauslain esitöistä ilmenevää lainsäätäjän tahtoa sekä saneeraus- ja hovioikeuskäytäntöä tavoitteena muodostaa kanta siihen, minkä menetelmän mukaan vakuusomaisuuden arvo tulisi yrityssaneerauksessa määritellä. Tutkielman teoreettinen tausta on lainopillinen ja rakentuu Aulis Aarnion ja Kaarle Makkosen edustaman analyyttisen oikeusteorian varaan. Teoreettisessa lainopissa tavoite on oikeussäännöksiä systematisoimalla muodostaa kokonaiskuva ja hahmottaa olennaiset kysymykset. Praktinen lainoppi vastaa epäselvän oikeussäännön tapauksessa nousevaan tulkinnan tarpeeseen. Tulkinnan lähtökohdat ovat positiivisessa oikeudessa sellaisena kuin se tosiasiallisesti ilmenee. Kirjoitettu laki on samalla sekä tutkimuksen kohteena että perusta normiväitteille. Praktisessa lainopissa tavoitellaan ja edellytetään tulkintakannanottoa, jonka tulee olla aineellisesti ja rationaalisesti hyväksyttävä sekä sellainen, että oikeusyhteisön enemmistö voi sen hyväksyä. Suojattavia intressejä ovat oikeusturva ja ratkaisujen aineellinen oikeudenmukaisuus, joten myös arvoilla on vaikutusta tulkintakannanottoon. Menetelmä on argumentatiivinen, ja keskiössä on perusteluiden vakuuttavuus. Lainopissa lähtökohtana on perinteisen oikeuslähdeopin hierarkia. Arvostamiskysymykseen ei ole korkeimman oikeuden ratkaisua, joten oikeuskäytännön osalta ongelmaksi nousee hovioikeuskäytännön merkitys oikeuslähteenä. Aarnion mukaan oikeuslähteiden arvo ei ole niinkään hierarkiassa vaan perusteluiden vakuuttavuudessa. Oikeuslähteiden tulkinnassa lähdetään oikeudellisen ratkaisutoiminnan päättelymalleista sekä punninnasta, joka on tarpeen oikeusaukkotilanteessa. Tällöin ratkaistava asia on käsiteltävä kokonaistaustaansa vasten, jolloin pohdittavaksi tulee mm. lain tarkoitus ja tarkoituksenmukaisuuskysymykset. Yrityssaneerauksessa velkojien etuihin voidaan puuttua saneerausohjelmassa toteutettavilla velkajärjestelyillä, joista vahvin on velan pääoman leikkaaminen. Vakuusvelaksi katsottava velka on suojattu pääoman leikkaamiselta, mutta vain siltä osin kuin vakuuden arvo riittää kattamaan vakuusvelan vähennettynä rahaksimuuttokustannuksilla. Näin ollen vakuusvelkojan etuun vaikuttaa keskeisesti se, minkä arvoiseksi vakuus arvostetaan ja mitä katsotaan rahaksimuuttokustannuksiksi. Yrityssaneerauksessa vakuuden arvo määritellään sen mukaiseksi, millainen se olisi arvostamishetkellä tapahtuvassa hypoteettisessa realisoinnissa. Yrityskiinnitykseen perustuvan vakuuden arvo on vaikea määritellä vakuuden erityisen luonteen vuoksi. Panttioikeuden kohteena on yrityksen liiketoiminnassa käyttämä lähes yksilöimätön irtain omaisuus, jonka hallinta ja määräysvalta pysyvät velallisella. Panttioikeus lakkaa normaalissa luovutustilanteessa. Täten vakuuden arvo vaihtelee sitä mukaa, kun kiinnityksen piiristä poistuu omaisuutta ja kun sen piiriin tulee lisää omaisuutta. Vakuudenhaltijan riskiä lisää se, ettei yrityskiinnitykseen kohdistuvan panttioikeuden suoma etuoikeus kata vakuuden koko arvoa. Lakiin on tietoisesti jätetty aukko arvostamiskysymyksen osalta. Oikean arvostamismenetelmän valinnasta vallitsee epäselvyys. Vallalla ovat konkurssilikvidaatioarvoon perustuva arvostamismenetelmä ja liiketoiminnan jatkumiseen perustuva going concern -periaatteen mukainen menetelmä. Saneerausohjelman laativa selvittäjä ratkaisee arvostamiskysymyksen yhteistoiminnassa velkojien ja mahdollisesti asiantuntijoiden kanssa. Velkoja-autonomiaa ja selvittäjän toimintaa rajoittaa edellytys toimia puolueettomasti ja tasapuolisesti yhtäkään velkojaa tai velkojaryhmää suosimatta tai syrjimättä. Arvostamiskysymykseen liittyviä ongelmia ovat arvostamismenetelmästä vallitseva epäselvyys, saneeraus- ja oikeuskäytännön vaihtelevuus, rahaksimuuttokustannusten tulkinta sekä se, että selvittäjän suorittamaa arvostamista on vaikea riitauttaa. Myös selvittäjän kokemattomuus tai osaamisen puute on koettu ongelmaksi. Eri menetelmillä voidaan päätyä merkittävästi toisistaan poikkeaviin vakuusarvoihin, mikä muodostaa riskin sekä vakuusvelkojille että tavallisille velkojille. Tutkielmassa muodostetaan kannanotto siitä, mitä arvostamismenetelmää tulisi käyttää, analysoimalla lainsäätäjän tahtoa, oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Kannanoton mukaan arvostamismenetelmän valinnassa on käytettävä saneerauksen ominaispiirteet huomioivaa harkintaa ja tilanneherkkyyttä ottaen huomioon velkojien tasapuolisen kohtelun periaate. Silloin kun se on mahdollista, arvostamisessa tulisi käyttää konkurssilikvidaatioarvon ja going concern -arvon välimuotoa, jossa rahaksimuuttokustannukset sisältävät realisointikustannukset siltä osin kuin ne koituisivat tosiasiallisista realisointitoimista.
Now showing items 41-56 of 56