Browsing by discipline "European law"
Now showing items 41-60 of 132
-
(2015)Julkisia hankintoja ja valtiontukia koskeva EU:n sääntely on pitkään pysynyt erillään siitäkin huolimatta, että niillä on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä sekä yhteinen tavoite eli pyrkimys luoda ja säilyttää vapaa kilpailu sisämarkkinoilla. EU:n julkisten hankinto-jen säännöksillä on ennen kaikkea tavoitteena edistää tasapuolista ja avointa kilpailua ja minimoida syrjinnän ja vilpin riski hankin-tasopimuksia tehtäessä. Kuitenkin on aina olemassa riski, että hankintayksikkö käyttäytyy kilpailun vastaisella tavalla. Näin käy, kun hankintayksikkö ei toimi kuten yksityinen toimija hankkiessaan tavaroita, palveluita tai urakoita. Yksityisen toimijan oletetaan pyrkivän minimoimaan mitä se joutuu maksamaan, maksimoimaan laatu tai saavuttamaan paras tasapaino hinnan ja laadun välillä. Jos hankintayksikkö ei pyri minimoimaan kustannuksia tai saamaan parasta mahdollista laatua, on hyvin mahdollista, että epäoi-keudenmukaista taloudellista etua annetaan tavaran, palvelun tai urakan toimittajalle. Hankintayksikkö voi loukata hankintasäännök-siä, kun samalla epäoikeudenmukainen taloudellinen etu, jonka toimittaja on saanut, voi loukata valtiontukisäännöksiä. Valtiontukien alalla on jo vakiintuneesti käytetty markkinataloustoimijatestiä arvioitaessa, onko jokin tietty yritys saanut taloudellis-ta etua ja onko valtiontuki SEUT 107(1) tarkoittamaa kiellettyä valtiontukea. Myös julkisten hankintojen osalta on yhä enenemissä määrin peräänkuulutettu edellä mainitun testin merkittävyyttä ja sitä, että sillä voidaan arvioida onko toimija saanut hankintasopi-muksella taloudellista etua, ja onko tästä seuraten käsillä mahdollisesti kielletty valtiontuki. Julkisissa hankinnoissa testi kulkee useammin nimityksillä, jotka kuvaavat julkisten tahon aktiivisuutta markkinoilla, kuin markkinataloustoimijatesti tai markkinata-loussijoittatesti. Testillä verrataan sitä, millä ehdoilla hankinta olisi toteutettu normaalien markkinaehtojen mukaisesti. Jos hankinta-sopimus sisältää sellaisia ehtoja, jotka voidaan katsoa olevan taloudellista etua, jota toimija ei normaalien markkinaehtojen mukai-sesti olisi saanut, voi tämä muodostaa kielletyn valtiontuen. Testiä sovellettaessa julkisissa hankinnoissa, joudutaan pohtimaan mikä olisi sellainen oikea verrattava markkinaehtoinen rajapyyk-ki eli mitä ehtoja yksityinen toimija olisi sisällyttänyt sopimukseen vastaavaa tavaraa, palvelua tai urakkaa hankkiessaan. Julkisten hankintojen osalta on huomioitava, että julkinen taho ei ole mikä tahansa hankkija, vaan se on taho, jolla on myös muita tavoitteita, kuin puhtaan taloudelliset tavoitteet. Uusien EU:n hankintadirektiivien myötä erityisesti sosiaaliset- ja ympäristöoikeudelliset tavoit-teet ovat saaneet lisää huomiota ja EU:n hankintadirektiiveillä pyritään kannustamaan jäsenvaltioita huomioimaan nämä tavoitteet. Suorahankintatilanteet ovat hankintadirektiivien mahdollistama poikkeus hankintayksikön kilpailuttamisvelvoitteesta. Hankintayksi-kön ei tarvitse suorahankintatilanteessa julkaista etukäteistä ilmoitusta hankinnasta vaan neuvottelee tavaran, palvelun tai urakan toimittamisesta hankintadirektiivien osoittamissa erityistilanteissa haluamiensa yhden tai useamman toimittajan kanssa. Hankintayk-sikön ei näin ollen tarvitse kutsua neuvotteluihin kuin ainoastaan yksi toimittaja niin halutessaan. Suorahankinnat on nähty myös ylipäänsä ongelmallisena, jonka myös Euroopan komissio on todennut. Se on muun muassa vuoden 2014 EU:n korruptiontorjunta-kertomuksessaan tuonut esille, että EU:n sääntöjen rikkomista liittyy kaikista eniten suorahankintoihin. Suorahankinta on poikkeuksellinen tilanne ja sitä tulee soveltaa rajoitetusti. Valtiontukiarvioinnin kannalta suorahankintatilanteet ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta samalla haasteellisia. EU:n tuomioistuin, EU:n yleinen tuomioistuin sekä komissio ovat toden-neet ratkaisukäytännössään, että hankintamenettelyn ollessa avoin, läpinäkyvä ja syrjimätön, voidaan lähteä siitä olettamuksesta, että SEUT 107(1) tarkoittamaa valtiontukea ei ole käsillä hankintasopimuksessa. Kuitenkin on melko ilmeistä, että suorahankinta ei menettelynä kykene täyttämään näitä elementtejä. Myös taloustieteellinen tarkastelu puoltaa, että näistä elementeistä poikkeaminen voisi mahdollisesti altistaa markkinavääristymille. Tästä huolimatta kuitenkaan, ei voida lähteä siitä päätelmästä, että koska menette-ly ei täytä näitä edellä mainittuja elementtejä, suorahankinta automaattisesti sisältäisi kiellettyä valtiontukea. Hankintasopimusta tulee lopulta arvioida sen seurausten perusteella eikä painopisteen tulisi niinkään olla menettelyn luonteen arvionnissa, joka tosin antaa viitteitä siitä kuinka valtiontuen mahdollisuutta voitaisiin epäillä olevan olemassa. Valtiontuen mahdollisuutta tulee tarkastella ennen kaikkea hankintasopimus- ja tapauskohtaisesti.
-
(2016)Julkisella yrityksellä tarkoitetaan EU-oikeudessa yritystä, jossa jäsenvaltion julkinen valta voi käyttää määräysvaltaa. Jäsenvaltion mahdollisuudesta käyttää määräysvaltaa julkisten yritysten toiminnassa seuraa, että julkisten yritysten sisämarkkinaoikeudellisessa sääntelyssä korostuu jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamien toimenpiteiden sääntely. Tutkielmassa tarkastellaan julkisten yritysten sääntelyä sisämarkkinoilla pääasiassa SEUT 106 (1) ja 102 artiklojen näkökulmasta. SEUT 106 (1) ja 102 artiklat kieltävät jäsenvaltioita ryhtymästä toimenpiteisiin, joiden seurauksena julkinen yritys rikkoo SEUT 102 artiklassa säädettyä määräävän markkina-aseman väärinkäytön kieltoa. EU-oikeuden nykyisessä kehitysvaiheessa SEUT 106 (1) ja 102 artiklat ovat tärkeimmät jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamia toimenpiteitä sääntelevät EU-oikeuden säännökset. Tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on, missä määrin SEUT 106 (1) ja 102 artiklojen soveltaminen perustuu julkisen yrityksen markkinakäyttäytymiseen, ja missä määrin jäsenvaltion toimenpiteen aikaansaamiin markkinavaikutuksiin. Jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamat toimenpiteet johtavat usein itsessään kilpailun rajoittumiseen markkinoilla ilman, että julkisen yrityksen tarvitsi tosiallisesti ryhtyä SEUT 102 artiklan vastaiseen toimintaan. Tutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan analysoimalla EU-tuomioistuimen SEUT 106 (1) ja 102 artiklojen soveltamiseen liittyvää oikeuskäytäntöä. SEUT 106 (1) ja 102 artiklojen ohella jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistuvat toimenpiteet voivat kuitenkin kuulua myös muiden EU-oikeuden säännösten soveltamisalaan. Tutkielmassa tarkastellaankin jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamien toimenpiteiden sääntelyä myös vapaata liikkuvuutta, valtion tukia ja julkisia hankintoja koskevien EU-oikeuden säännösten näkökulmasta. Tutkimusmetodi on lainopillinen. Tutkielmassa pyritään selventämään jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamien toimenpiteiden EU-oikeudellisten säännösten sisältöä erityisesti analysoimalla EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Lainopillisen metodin avulla pyritään myös havainnollistamaan jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamia toimenpiteitä sääntelevien sisämarkkinaoikeuden säännösten välinen yhteys toisiinsa.
-
(2017)Implisiittisellä valtiontakauksella tarkoitetaan toimenpidettä, joka on sekä luonteeltaan että vaikutuksiltaan eksplisiittisen valtiontakauksen kaltainen. Implisiittisen valtiontakauksen määrittäminen ei kuitenkaan vastaa eksplisiittisen takauksen määrittämistä. Implisiittisessä valtiontakauksessa takauksen käsite vastaa yleensä sellaista tosiseikkaa, joka on omiaan aiheuttamaan tiettyjä velvoitteita julkista tahoa kohtaan, kuitenkaan implisiittiseen takaukseen velkoja ei voi vedota samaan tapaan takauksen olemassaoloon kuin nimenomaisen takauksen. Implisiittisen takauksen oikeudellinen sitovuus perustuukin lähinnä siviilioikeudellisen vastuun yleisiin periaatteisiin Suomen kannalta keskeinen implisiittiseen valtiontakaukseen liittyvät tapaukset ovat komission Destia-päätös sekä Euroopan unionin tuomioistuimen La Poste-tapaus. Näiden tapauksien nojalla voidaan katsoa, että mikäli kilpailluilla markkinoilla tapahtuva toiminto ei voi mennä konkurssiin, kyse on implisiittisestä valtiontakauksesta. Implisiittisen valtiontakauksen keskeinen oikeusongelma on yksityisen ja julkisen tuotannon välinen kilpailuneutraliteetin vääristymä. Maksukyvyttömyysmenettelyn soveltumattomuus poistaa toimijalta liiketaloudellisen riskin, koska viime kädessä valtio vastaa toimijan veloista. Näin ollen luotonantajat voivat myöntää toimijalle luottoa edullisemmilla ehdoilla, koska luotonantajat voivat olla varmoja saatavansa saamisesta. Implisiittinen valtiontakaus koskee kuitenkin lainsäädännön perusteella vain osaa toimijoista, jolloin kyse ei ole kaikkien markkinoilla toimivien saatavilla olevasta edusta. La Poste-tapauksen perusteella tämä selektiivinen etu luo implisiittisiä valtiontakauksia koskevan olettaman valtiontuesta. Näin ollen voidaan havaita, että implisiittisen valtiontakauksen omaavalla toimijalla on olettama implisiittiseen ja rajoittamattomaan valtiontakaukseen pohjautuvasta kilpailuedusta markkinoilla. Implisiittisen valtiontakauksen luoma kilpailu- ja sisämarkkinaoikeudellinen ongelma on aihealue, joka varsinkin kansallisen oikeustilan kannalta on keskeinen tutkimuskysymys. Suomessa on Destia-päätöksen ja Palmia-tapauksen seurauksena säädetty yhtiöittämisvelvoitteen sisältävä kuntalaki, jossa on kuitenkin 13 poikkeusta koskien yhtiöittämisvelvollisuutta. Osa näistä poikkeuksista sisältää unionin oikeuden mukaista taloudellista toimintaa, johon sovelletaan unionin valtiontukisääntöjä. Valtiontukisääntöjen soveltuessa soveltuu kuntalain mukaisiin poikkeuksiin myös La Poste-tapauksen mukainen oikeuskäytäntö, jonka valossa toiminta tulisi yhtiöittää. Kuntalain ja unionin oikeuden välinen ristiriita muodostaa loppujen lopuksi sisämarkkinoiden kilpailuneutraliteetin kannalta epätoivottavan tilanteen, kun markkinat eivät toimi unionin tavoitteiden mukaisesti.
-
(2014)Tässä tutkielmassa tarkastellaan kansallisten tuomioiden ja hallintopäätösten oikeusvoimaa Euroopan unionin (EU) oikeudessa. Oikeusvoiman periaatteen ydinsisältö on, ettei kertaalleen ratkaistua asiaa pääsääntöisesti voida ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Periaate tunnustetaan kaikissa EU:n jäsenvaltioissa ja unionin oikeusjärjestyksessä, jossa Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) on antanut sille suuren painoarvon. EUT:n oikeuskäytännöstä heijastuu kunnioitus jäsenvaltioiden prosessiautonomiaa ja kansallisten ratkaisujen oikeusvoimaa kohtaan: lopulliseksi tulleiden EU-oikeuden vastaisten ratkaisujen uudelleenkäsittelyä edellytetään vain, mikäli kansallinen oikeus mahdollistaa uudelleenkäsittelyn. Tutkielman luvuissa 2 ja 3 pyritään sijoittamaan oikeusvoiman periaate osaksi laajempaa EU-oikeudellisten periaatteiden verkostoa. EU-oikeudessa oikeusvoiman periaate on perinteisesti nähty osana laajempaa oikeusvarmuuden periaatetta, ja tätä lähestymistapaa noudatetaan tässäkin tutkielmassa. Tarkastelemalla oikeusvoiman periaatetta osana oikeusvarmuuden periaatetta pyritään ensinnäkin hahmottamaan oikeusvoiman periaatteen sisältö. Kuten tullaan huomaamaan, tehtävä ei ole helppo. Koska oikeusvoiman periaate ei ole sillä tavalla ehdoton, ettei ratkaisun lopullisuus olisi missään olosuhteissa murrettavissa, tarkastellaan lisäksi oikeusvoiman periaatteen suhdetta muihin keskeisiin EU-oikeuden periaatteisiin. Tarkastelussa keskitytään niihin periaatteisin, jotka joutuvat herkimmin konfliktiin oikeusvoiman periaatteen kanssa. Tutkielman luvussa 4 tarkastellaan niitä edellytyksiä, joiden täyttyessä EU-oikeus velvoittaa jäsenvaltioiden tuomioistuimet ja hallintoviranomaiset käsittelemään uudelleen ja mahdollisesti kumoamaan lopulliseksi tulleen, EU-oikeuden vastaisen kansallisen ratkaisun. Nämä edellytykset perustuvat EUT:n oikeuskäytäntöön, sillä oikeusvoiman periaatetta ei ole kodifioitu unionin lainsäädännössä. Oikeuskäytännön perusteella EUT puuttuu kansallisten ratkaisujen oikeusvoimaan vain poikkeuksellisissa olosuhteissa. Koska kansallisilla tuomioistuimilla on merkittävä rooli uudelleenkäsittelyä koskevien edellytysten arvioinnissa, tarkastellaan tässä yhteydessä myös muutamia Suomen korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja. Tutkielman luvussa 5 tarkastellaan jäsenvaltion vahingonkorvausvastuuta koskevan oikeuskäytännön suhdetta kansallisten ratkaisujen oikeusvoimaa koskevaan oikeuskäytäntöön. Jäsenvaltio on vastuussa EU-oikeutta rikkomalla aiheutetusta vahingosta myös, kun vahingon on aiheuttanut ylin kansallinen tuomioistuin. Koska jäsenvaltion vahingonkorvausvastuuta koskeva periaate ei edellytä vahingon aiheuttaneen ratkaisun muuttamista, mutta tuo ratkaisu yleensä sitoo myöhemmässä vahingonkorvausta koskevassa oikeudenkäynnissä, liittyy asiaan myös oikeusvoimaelementti. Luvussa 5 tarkastellaan myös tuoretta kotimaista ratkaisua KKO 2013:58, jossa valtion todettiin rikkoneen EU-oikeutta vahingonkorvausvastuun synnyttävällä tavalla.
-
(2018)Kartellien vahinko-olettamasta säädetään kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain (9.12.2016/1077) 2.3 §:ssä, jonka mukaan kartellin oletetaan aiheuttaneen vahinkoa, jollei rikkomiseen syyllistynyt muuta näytä. Tämä laissa säädetty olettama eli legaalinen presumptio on tämän tutkielman keskipisteenä. Ensilukemalta yksinkertaiselta vaikuttava oikeusnormi sisältää useita oikeudellisesti merkittäviä kysymyksiä, jotka olettamaa koskevan säännöksen kielellisen ilmaisun perusteella jäävät kuitenkin avoimiksi ja aidosti tulkinnanvaraisiksi. Normin perusteella ei esimerkiksi saada yksiselitteistä vastausta siihen, mitä käsitteillä kartelli, vahinko tai rikkomiseen syyllistynyt ylipäänsä vahinko-olettaman kontekstissa tarkoitetaan. Olettama kääntää todistustaakan kartellin vahingottomuudesta lähtökohtaisesti kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian vastaajalle. Tämä merkitsee poikkeusta yleisestä siviiliprosessuaalisesta pääsäännöstä, jonka mukaan näyttötaakka on lähtökohtaisesti vahingonkorvausasian kantajalla. Rikkomiseen syyllistyneellä on oikeus kumota olettama. Vahinko-olettamanormi kuitenkin vaikenee täysin siitä, kuinka vahvaa näyttöä asiassa on esitettävä, jotta olettama on tosiasiallisesti kumottavissa. Nämä kysymykset jäävät kansallisen prosessiautonomian piiriin. Vastaavaa vahinko-olettamasäännöstä ei kansallisessa laissa tai oikeuskäytännössä aikaisemmin ollut. Vahinko-olettaman normipohja on Euroopan parlamentin ja neuvoston marraskuussa 2014 antamassa direktiivissä 2014/104/EU tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin (vahingonkorvausdirektiivi). Tämä tuo tutkielmaan väistämättä EU-oikeudellisen ulottuvuuden. Oman haasteensa tutkimukselle tuottaa Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvat velvoitteet ja tutkielman aiheeseen liittyvän keskeisen sääntelykehikon monitasoisuus sekä vahingonkorvausdirektiivin paikoittainen vaikeaselkoisuus ja vastakkaisiin suuntiin tähtäävät tavoitteet. Tutkielmassa pyritään lainopillista metodia hyödyntäen ensinnäkin selvittämään, mikä on vahinko-olettaman sisältö ja milloin sitä sovelletaan. Toisekseen, tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, kuinka vahvaa näyttöä vahingonkorvausasiassa olisi esitettävä, jotta kartellien vahinko-olettama tulee kumotuksi. Kolmanneksi, tutkielmassa arvioidaan sitä, minkälainen vaikutus vahingonkorvausdirektiivin implementoinnilla yleisesti ottaen on kilpailuoikeuden yksityisoikeudelliseen täytäntöönpanoon kartellitapausten kannalta, etenkin direktiivin tavoitteiden ja vahinko-olettaman valossa. Tutkielmassa esitetyin perustein vahinko-olettamaa olisi johdonmukaisinta soveltaa kaikkiin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101(1) artiklan mukaisiin kilpailunrajoitusmenettelyihin. Vahingon käsitettä tulisi tulkita laajasti taloudellisessa kontekstissa, eikä sen voida katsoa tarkoittavan ainoastaan hintavaikutuksen muodossa ilmenevää vahinkoa. Vahingonkorvausvastuu olisi johdonmukaisinta kohdentaa seuraamusmaksua vastaavalla tavalla. Vahinko-olettamaa pitäisi soveltaa kantajamyönteisesti. Vastaajan tulisi siten esittää asiassa laajaa ja yksityiskohtaista todistelua, jotta asiaa käsittelevä tuomari voisi vakuuttua kilpailunrajoituksen vahingottomuudesta. Tutkielmassa ehdotetaan, että näyttökynnys tulisi asettaa niin sanotun abstraktin, uskottavan näyttöasteen ylärajalle, kuitenkin siten, ettei asiassa vaadita täyttä näyttöä. Sanotun näyttöasteen ylärajoille asettuva näyttökynnys olisi kantajamyönteinen, edistäisi preventiivistä pelotetavoitetta ja samanaikaisesti vastaaja säilyttäisi direktiivin takaaman oikeutensa kumota olettama. Lisäksi tällaisen näyttövaatimuksen voidaan katsoa kunnioittavan prosessioikeuden ja vahingonkorvausoikeuden päätavoitteita. Samalla noudatetaan myös kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen johtavaa periaatetta, joka tutkimuksessa on periaatteiden punninnan kautta määritetty tehokkuusperiaatteeksi. Tutkielmassa arvioidaan, että vahinko-olettaman merkitys yksittäisenä säännöksenä on vahingonkorvauskanteiden menestymisen kannalta rajallinen. Se saattaa kuitenkin joissain tapauksissa edesauttaa korvauskanteen menestymistä. Tutkimuksessa esitetyn arvion mukaan myöskään vahingonkorvausdirektiivin implementoinnin osalta ei ole odotettavissa radikaalia muutosta, sillä vahingonkorvausdirektiivi on pitkälti kodifiointia Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä vakiintuneista linjauksista. Tutkimus aiheesta on tärkeä, sillä siitä ei vielä tähän päivään mennessä ole esitetty ainakaan vakiintunutta tulkintaa. Lisäksi olettama on nähty suomalaiseen oikeusperinteeseen soveltumattomana. Tutkielmassa esitetyt huomiot ovat ensiasteen havaintoja siitä, minkälaisia käytännön vaikutuksia vahingonkorvausdirektiivin implementoinnilla ja vahinko-olettamalla voi tulevaisuudessa olla. Kun sen soveltamiseen liittyviä kysymyksiä ja kumottavuutta selvitetään tarkemmin, kartelliasioihin liittyvien vahingonkorvausoikeudenkäyntien ennakoitavuus paranee. Vahinko-olettaman käytännön merkitys täsmentyykin vasta tulevina vuosina, kun sen käytöstä on soveltamiskokemusta ja tulkintaratkaisuja tuomioistuimista. Tästä huolimatta vahinko-olettaman sisältöä, soveltamista ja mahdollisia käytännön vaikutuksia on syytä arvioida jo tässä vaiheessa.
-
(2016)Tutkielmani aiheena on henkilötietojen suoja EU:n digitaalisilla sisämarkkinoilla. Tutkielmani on tarkoitus vastata kahteen kysymykseen: Miten henkilötietojen suojasta tuli itsenäinen perusoikeus? Miten henkilötietojen suojan perusoikeusasema näkyy ja miten se vaikuttaa digitaalisten sisämarkkinoiden rakentamiseen ja toimintaan? Eurooppalaisessa keskustelussa tietosuojasta on korostettu henkilötietojen suojan evolutiivista luonnetta. Henkilötietojen suoja onkin kehittynyt paljon lyhyessä ajassa. EU:ssa henkilötietojen oikeudellinen suojaaminen alkoi varsinaisesti vuonna 1995, kun tietosuojadirektiivi 95/46/EY säädettiin. Toinen suuri kehitysaskel tapahtui Lissabonin sopimuksen myötä, kun Euroopan unionin perusoikeuskirjasta tuli oikeudellisesti sitova. Aiemmin henkilötietojen suoja liitettiin sekä lainsäädännössä että EUT:n oikeuskäytännössä yksityiselämän suojaan. Lissabonin sopimuksen myötä tilanne muuttui. Perusoikeuskirjassa henkilötietojen suojasta on oma, yksityisyydensuojasta erillinen artiklansa, ja viimeaikaisessa oikeuskäytännössä EUT on myös käsitellyt henkilötietojen suojaa itsenäisenä perusoikeutena. Nyt EU:ssa on käynnissä tietosuojauudistus. Sen kulmakivenä on tietosuojadirektiivin korvaava tietosuoja-asetus. Tällä hetkellä näyttää siltä, että henkilötietojen suoja on nostettu merkittävään rooliin digitaalisten sisämarkkinoiden rakentamisessa ja toiminnassa. Henkilötietojen suojan perusoikeusasema vaikuttaa monen säännöksen taustalla tietosuojauudistuksessa. Henkilötietosääntelyn tavoitteena on lisätä kansalaisten luottamusta digitaalisia sisämarkkinoita kohtaan, ja rekisteröityjen oikeuksia on vahvistettu tietosuojauudistuksessa. EUT on myös perusoikeusasemaan viittaamalla laajentanut EU-oikeuden alueellista soveltamisalaa tietojen käsittelyn osalta, mikä on otettu tietosuoja-asetuksessa huomioon. Tällä on vaikutuksia kansainvälisten yritysten kannalta. EUT ja tietosuoja-asetus painottavat myös viranomaisvalvonnan merkitystä: perusoikeutta henkilötietojen suojaan on pystyttävä tehokkaasti valvomaan ja puolustamaan. Henkilötietojen suoja ei kuitenkaan ole perusoikeusasemastaan huolimatta absoluuttinen oikeus. Oikeutta voidaan rajoittaa ja tasapainottaa muiden oikeuksien kanssa. Eri intressien tasapainottamisessa EUT on kuitenkin osoittanut, ettei henkilötietojen suoja ole kevyt punnus.
-
(2019)Keskinäinen luottamus on yhteistyötä unionissa ohjaava periaate, jonka sisältö tällä hetkellä muotoutuu johdetun oikeuden ja EUT:n oikeuskäytännön pohjalta. Periaatteella on erityistä merkitystä unionin vapauden, oikeuden ja turvallisuuden alueella, mitä suuri osa oikeuskäytännöstä koskee. Keskinäinen luottamus on edellytys vastavuoroisen tunnustamisen ja siten unionin ydintavoitteiden toteuttamiselle. Luottamuksen muodostuminen liittyy SEU 2 artiklan sääntelyyn, jota SEU 4 artikla tässä kontekstissa täydentää. Oikeusvaltio, demokratia ja perus- ja ihmisoikeudet muodostavat sen laajemman kontekstin, jossa keskinäistä luottamusta tulee tarkastella. Jäsenvaltioiden tulisi voida luottaa siihen, että myös toiset jäsenvaltiot noudattavat perusoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Tämä on edellytys demokratian toteutumiselle. Luottamusta ei tulisi nähdä ainoastaan horisontaalisena, vaan sen tulisi toteutua kaikessa unionin toiminnassa. Oikeuskäytännön valossa on selvää, että vaikka keskinäisen luottamuksen olettama on vahva, ei se merkitse ”sokeaa luottamusta”. EUT, unionin toimielimet ja jäsenvaltiot voivat toiminnallaan joko murentaa tai rakentaa luottamuksellista ilmapiiriä. Ajos-tapaus on esitetty esimerkkinä luottamuksen rikkoutumisesta. Kansallisen tuomioistuimen päätös jättää noudattamatta EUT:n tuomiota on poikkeuksellinen ja ajatuksia herättävä. Tapauksen analyysin kautta huomataan, että onnistunut dialogi on keskinäisen luottamuksen tärkeä osatekijä. Keskinäisen luottamuksen toteutuminen turvaa eurooppaoikeuden tehokkuuden ja unionin tavoitteiden toteutumisen. Lisäksi yhtenäinen unioni kykenee paremmin selviytymään sitä kohtaavista haasteista, joita se tulevaisuudessakin tulee väistämättä kohtaamaan.
-
(2017)Tutkielmassa käsitellään taloudellista seuraantovastuuta ja tarkastellaan kyseisen vastuuopin soveltuvuutta kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen. Kysymyksiä tarkastellaan seuraannonsaajan vastuuriskin näkökulmasta. Kilpailuvahingolla tarkoitetaan SEUT 101 ja 102 artikloiden mukaisia kilpailuoikeudellisia sääntöjä sekä vastaavia kansallisia kilpailuoikeudellisia sääntöjä rikkomalla aiheutettuja vahinkoja. Nykyisin kilpailuoikeudellinen vahingonkorvausvastuu perustuu edellä mainittujen artikloiden välittömän vaikutuksen lisäksi direktiiviin 2014/104/EU kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista sekä vastaavaan jäsenvaltioiden kansalliseen sääntelyyn. Tutkielman tavoitteina on vastata erityisesti seuraaviin kysymyksiin: Voiko juridisesti lakanneen kilpailurikkomukseen osallistuneen yrityksen seuraaja taloudellisen seuraannon nojalla joutua vastuuseen ensiksi mainitun toimiin perustuvista vahingonkorvausvastuista? Miten taloudellisen seuraannon vastuuoppi sopii kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen osaksi, erityisesti oikeusvoimavaikutuksen näkökulmasta? Kilpailurikkomuksesta vastaa henkilökohtaisen vastuun periaatteen mukaisesti se, joka on syyllistynyt kyseiseen rikkomukseen. Kilpailurikkomukseen osallistuneiden yritysten uudelleenjärjestelyistä voi kuitenkin seurata kilpai-luoikeudellisen vastuun näkökulmasta tilanteita, joissa kyseinen pääsääntö ei ole toteutettavissa. Taloudellisen seuraannon nojalla kilpailuoikeudellinen vastuu voidaan poikkeuksellisesti kohdistaa rikkomuksen tehneen oikeushenkilön sijasta siihen taloudelliseen toimintaan, jonka puitteissa rikkomus on tehty. Taloudellista seuraantoa sovelletaan kilpailuoikeuden julkisoikeudellisessa täytäntöönpanossa kilpailulain sekä unionin vakiintuneen oikeuskäytännön nojalla. Vastuuopin soveltumiselle kilpailuoikeuden yksityisoikeudelliseen täytäntöönpanoon ei ole löydettävissä vastaavaa tukea unionin - tai kansallisesta lainsäädännöstä. Tähän asti oikeuskäytäntö on ollut huomattavan vähäistä, mikä sekin on ollut kansallista. Taloudellisen seuraannon soveltamista on kansallisessa oikeuskäytännössä perusteltu unionin oikeuden tehokkaan toteutumisen vaatimuksella. Myös julkisoikeudellisen seuraamusratkaisun positiivisella oikeusvoimavaikutuksella on voitu perustella vastuuopin soveltamista. Opin sisältö itsessään on myös jossain määrin jäänyt tarkentamatta, ja vastuuopin soveltamiseen liittyy monia erityiskysymyksiä, joita tässä tutkielmassa on käsitelty. Tutkielman johtopäätöksenä on esitetty, että taloudellista seuraantovastuuta koskevaa riskiä ei seuraannonsaajan osalta voi sulkea pois, vaikka vastuuopin olemassaolosta ei ole lainsäädännössä eikä oikeuskäytännössä selkeää kantaa. Toiseksi kysymystä vastuuopin soveltuvuudesta yksityisoikeudelliseen täytäntöönpanoon on voitu arvioida useasta eri näkökulmasta. Johtopäätös, jonka mukaan vastuuoppi voitaisiin hyväksyä kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen soveltamisen piiriin, saa tukea erityisesti seuraamusmaksuratkaisun positiivisen oikeusvoimavaikutuksen nojalla, mikä on vahvistettu direktiivin 2014/104/EU 9 artiklassa. Myös unionin kilpailuoikeuden yleinen kehityslinja, jossa vahvasti pyritään vahingonkorvausvastuun tehokkaaseen toteuttamiseen sekä yhdenvertaistamaan kilpailuoikeuden yksityisoikeudellisen soveltamisen asemaa suhteessa julkisoikeudelliseen soveltamiseen, tukee soveltamisen hyväksyttävyyttä. On nähty, että vastuuoppi voisi soveltua osaksi kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta. Vastuuopin sisällölliset erot yksityis- ja julkisoikeudellisen soveltamisen välillä on prosessieroista johtuen kuitenkin nähty perustelluiksi, eikä oppia ole siten välttämättä syytä omaksua sellaisenaan suoraan julkisoikeudellisesta täytäntöönpanosta.
-
(2018)Tutkielmassa tarkastellaan kansallisten kilpailurikkomuspäätösten vaikutuksia SEUT 101 tai 102 artiklan sekä kilpailulain (948/2011) 5 tai 7 §:n rikkomiseen perustuvissa kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä Suomessa. Kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain (1077/2016) 3.1 §:n mukaan vahingonkorvausasiaa käsittelevän tuomioistuimen on otettava lainvoimaisessa Kilpailu- ja kuluttajaviraston, markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todettu kilpailuoikeuden rikkominen ratkaisunsa perustaksi. Kilpailurikkomuspäätöksen sitova vaikutus myöhemmässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä edistää oikeusvarmuutta ja vahvistaa vahinkoa kärsineiden kantajien asemaa keventämällä näiden todistustaakkaa kilpailurikkomuksen olemassaolon toteennäyttämisen osalta. Kilpailurikkomuspäätöksen sitova vaikutus on merkittävä prosessiekonominen edistysaskel kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausprosessien tehostamisessa. Sitovan vaikutuksen laajuus on kuitenkin katsottu epäselväksi. Tutkielma vastaa oikeusdogmaattisen tutkimusmetodin avulla kysymykseen siitä, missä laajuudessa vahingonkorvausasian vastaaja voi Suomessa tulla sidotuksi kansalliseen kilpailurikkomuspäätökseen kilpailuoikeudellisen seurannaiskanteen yhteydessä. Kysymys kilpailurikkomuspäätöksen sitovan vaikutuksen laajuudesta on olennainen, sillä se määrää merkittävällä tavalla päätökseen sidotun elinkeinonharjoittajan asemasta myöhemmissä vahingonkorvausoikeudenkäynneissä. Tutkimuskysymykseen vastaaminen edellyttää erilaisille kilpailurikkomuspäätöksille annettavan sitovan vaikutuksen ja suomalaisessa oikeusjärjestelmässä vakiintuneen oikeusvoimavaikutuksen periaatteen systematisointia ja tulkintaa sekä hallintolainkäytön oikeusturvakeinojen kriittistä tarkastelua kilpailuvahinkodirektiiville asetettujen tavoitteiden valossa. Tutkielmassa tarkastelun keskiössä ovat Suomessa annetut kilpailurikkomuspäätökset. Tutkielmassa todetaan, että kansallisen täytäntöönpanojärjestelmän ominaispiirteistä johtuen sitovan kilpailurikkomuspäätöksen muodostumishetken määritteleminen on riippuvainen annetun päätöksen tyypistä. Kilpailulain 9 §:n mukainen lopettamismääräyksen tai toimitusvelvoitteen sisältävä kilpailurikkomuspäätös voi muodostua sellaisenaan sitovaksi, ellei päätökseen haeta muutosta. Sen sijaan lain 12 §:n mukainen seuraamusmaksuesitys saa sitovan vaikutuksen aikaisintaan markkinaoikeuden seuraamusmaksuasiassa antamalla päätöksellä. Tutkielmassa todetaan, että kilpailurikkomuspäätöksiä, jotka sisältävät sekä lain 9 §:n mukaisen päätöksen että 12 §:n mukaisen seuraamusmaksuesityksen (ns. hybridipäätökset), on sitovan vaikutuksen syntymisen kannalta arvioitava kahtena toisistaan erillisenä päätöksenä. Tutkielmassa päädytään kilpailurikkomuspäätöksen sitovan vaikutuksen sekä sille asetettujen tavoitteiden ja oikeusvoimavaikutuksen laajuuden tarkastelulla siihen johtopäätökseen, että prosessilajien välistä positiivista oikeusvoimavaikutusta on tulkittava kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä perinteistä oikeusvoimavaikutusta laajemmin. Tutkielmassa osoitetaan, että kilpailurikkomuspäätöksen oikeusvoimavaikutus ulottuu myös julkisoikeudellisen rikkomusprosessin asianosaispiirin ulkopuolisiin vahingonkärsijöihin eikä se rajoitu vain kilpailurikkomuspäätöksen päätöslauselmaan. Kilpailurikkomuspäätöksen sitovaa vaikutusta on tutkielmassa osoitetulla tavalla kuitenkin sovellettava sille asetetuissa rajoissa, jotka turvaavat erityisesti päätökseen sidotuksi tulevan elinkeinonharjoittajan puolustautumisoikeuksia. Lopuksi tutkielmassa todetaan, että kilpailurikkomuspäätösten sitova vaikutus myöhemmässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä korostaa kilpailuoikeuden julkisoikeudellisen täytäntöönpanoprosessin merkitystä. Julkisoikeudellisilla soveltajilla on jatkossa velvollisuus tuottaa täsmällisiä ja yksiselitteisiä kilpailurikkomuspäätöksiä, joissa otetaan kantaa kaikkiin myöhemmässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä sitovaksi muodostuviin seikkoihin. Jotta kilpailurikkomuspäätöksen sitova vaikutus saavuttaa sille asetetut tavoitteet, julkisoikeudellisista soveltamispäätöksistä on käytävä ilmi kilpailurikkomuksen luonne ja sen aineellinen, henkilöllinen, ajallinen ja maantieteellinen ulottuvuus.
-
(2018)Sekä EU:n sähkö- että maakaasumarkkinat ovat vahvasti verkkosidonnaisia markkinoita. Sähkö- ja maakaasumarkkinoiden verkkosidonnaisuus tarkoittaa, että kilpailullisten energiamarkkinoiden onnistuminen on vahvasti riippuvainen kolmansien osapuolten verkkoon pääsyä koskevasta sääntelystä. Kolmansien osapuolten verkkoon pääsyä onkin sanottu Eurooppalaisten energiamarkkinoiden liberalisoinnin kulmakiveksi. Ellei tosiasiallista pääsyä siirtoverkkoihin – useimmiten vertikaalisesti integroitujen yhtiöiden hallussa oleviin niin kutsuttuihin luonnollisiin monopoleihin – ole olemassa, sekä vapaus itse tuottaa että vapaus ostaa energiaa tuottajilta ovat merkityksettömiä energia-alalla toimiville yrityksille. Tutkielmassa tarkastellaan, miten ja millä ehdoilla energia-alalla toimivat yritykset saavat pääsyn energiaverkkoon, ja minkälaisia esteitä on olemassa näiden yritysten energiaverkkoon pääsylle. Tutkielman kannalta keskeistä oli näin olleen selvittää mitkä seikat vaikuttavat kolmansien osapuolten verkkoon pääsyyn ja mitä mahdollisia jännitteitä näiden seikkojen välillä on, ja tarkastella eri energia-alan toimijoiden verkkoon pääsyä koskevien velvollisuuksien taustalla vaikuttavia tekijöitä sekä näiden velvollisuuksien oikeudellista ulottuvuutta. Kolmansien osapuolten verkkoon pääsy perustuu sektorikohtaisessa sääntelyssä järjestettyyn ns. säänneltyyn pääsymenettelyyn, jonka mukaisella, julkaistuihin tariffeihin perustuvalla järjestelmällä taataan energiamarkkinoiden toimijoille syrjimättömät ja tasapuoliset lähtökohdat verkkoon pääsylle. Kolmansien osapuolten verkkoon pääsyä koskeva EU-oikeudellinen sääntely rakentuu jäsenvaltioiden ja verkonhaltijoiden velvollisuuksiin varmistaa, että kolmansille osapuolille tarjotaan avoin ja syrjimätön pääsy energiaverkkoihin. Pääsyn antaminen kolmansille osapuolille on sektorikohtaisen sääntelyn pääsääntö, josta verkonhaltijalla on tietyin edellytyksin mahdollisuus poiketa. Kolmansien osapuolten verkkoon pääsyn todetaan olevan moniulotteinen ilmiö, jota leimaa eri energia-alan yritysten päällekkäiset ja erisuuntaiset intressit. Kolmansien osapuolten verkkoon pääsyä rasittaa vertikaalisesta integraatiosta, määräävistä markkina-asemista ja olennaisten toimintaedellytysten hallinnasta muodostuvat tilanteet sekä sektorikohtaisen energiamarkkinasääntelyn puutteiden mahdollistamat menettelyt, jotka aiheuttavat avoimen ja syrjimättömän verkkoon pääsyn estymisen. Energiamarkkinoille on tunnusomaista markkinoiden korkea keskittymisaste ja yksittäisten toimijoiden huomattavan korkeat markkinaosuudet. Voimassa olevan sääntelykehyksen analysoinnin ja tutkielmassa käsiteltyjen tapausten pohjalta tehdään myös se johtopäätös, ettei energia-markkinoita koskevalla sektorikohtaisella sääntelyllä ole täysin onnistuttu varmistamaan tehokasta kolmansien osapuolten verkkoon pääsyä. Tietyt verkkoon pääsylle olemassa olevat poikkeusperusteet ja verkonhaltijoiden riippumattomuutta sääntelevät säädökset todetaan tarpeettoman laajoiksi ja mahdollistavan niiden kolmansien osapuolten verkkoon pääsylle haitallisen väärinkäytön. Kolmansien osapuolten verkkoon pääsyä koskevan ratkaisukäytännön osalta tutkielmassa keskustellaan liberaalin kolmansia osapuolia suosivan ratkaisulinjan vaikutuksista markkinoihin. Liian kevyin perustein annetun pääsyn verkkoon todetaan aiheuttavan muun muassa investointihalukkuuden laskemista.
-
(2017)Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä 1.12.2009 ja sitä myöten Euroopan unionin perusoikeuskirjan (POK) sitovaksi oikeuslähteeksi vahvistaminen varmisti perusoikeuksien pysyvän paikan unionin oikeudessa. Nykyään Euroopan unionista tehty sopimus tunnustaa kolme eri lähdettä unionin perusoikeuksille: perusoikeuskirja, Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) sekä unionin yleiset oikeusperiaatteet siten, kuin ne on tunnustettu jäsenvaltioiden yhteisissä valtiosääntöperinteissä. Perusoikeuksien asema unionin oikeudessa on nykyään siten laajalti tunnustettu sekä niiden tarjoaman suojan tulisi olla useiden lähteiden johdosta varsin kattava. Euroopan unionin kilpailusääntöjen täytäntöönpanoa koskeva neuvoston asetus 1/2003 tuli voimaan vuonna 2004 ennen unionin perusoikeusjärjestelmän uudistusta. Asetuksen perusteella Euroopan komissiolla on laaja harkintavalta koskien unionin kilpailusääntöjen rikkomisten havaitsemista, tutkimista sekä rankaisemista. Kilpailunrajoituksia tutkiessaan komissiolla on valtuudet suorittaa yllätystarkastuksia yritysten liiketiloissa ja muissa tiloissa, mikäli se epäilee tarkastuksen edesauttavan kilpailunrajoituksen selvittämistä. Yllätystarkastukset voidaan toimittaa suoraan tarkastuksen kohdetta sitovan komission päätöksen perusteella. Tarkastusten yhteydessä komissiolla on muun muassa valtuudet päästä yritysten kaikkiin tiloihin, tarkastella ja kopioida mitä tahansa tarkastuksen kohteeseen liittyviä asiakirjoja sekä vaatia suullisia selvityksiä yrityksen edustajilta paikan päällä. On selvää, että tällaisella tarkastustoiminnalla voi olla vakavia vaikutuksia yritysten unionin oikeuden perusteella nauttimaan perusoikeuksien suojaan. Tarkastustoiminnan yhteydessä etenkin yksityisyyden ja kotirauhan suoja sekä oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin nousevat esille. Perusoikeuksien suojaamisen vaatimuksesta ja komission velvollisuudesta toteuttaa unionin kilpailusääntöjä tehokkaasti etenkin yllätystarkastusten muodossa seuraa, että nämä kaksi vaatimusta ovat usein ristiriidassa keskenään. Komission täytäntöönpanotoimien tulisi olla tarpeellisia ja suhteellisia niillä tavoiteltuihin päämääriin nähden. Lisäksi komission tulisi noudattaa ja kunnioittaa unionin oikeudessa taattuja perusoikeuksia kilpailusääntöjen täytäntöönpanoon liittyvässä toiminnassa. Lopullisesti on Euroopan unionin tuomioistuimen tehtävä valvoa, että komissio noudattaa näitä vaatimuksia toiminnassaan. Unionin tuomioistuin onkin muotoillut oikeuskäytännössään eri oikeusturvatakeita, jotka liittyvät yritysten perusoikeuksiin komission yllätystarkastusten yhteydessä. Tutkielma käsittelee yllä kuvattujen perusoikeusvaatimuksien sekä komission suorittamien yllätystarkastusten välistä suhdetta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää unionin oikeudessa nykyään vaikuttavien perusoikeuslähteiden vaikutusta sekä niiden asettamia vaatimuksia suhteessa komission suorittamiin yllätystarkastuksiin. Tutkimuskysymykseni on seuraava: täyttääkö komission ja unionin tuomioistuinten nykyinen käytäntö yllätystarkastuksiin liitettyjen oikeusturvatakeiden suhteen sille eri perusoikeuslähteistä, etenkin EIS:stä, peräisin olevat tavoitteet ja edellytykset? Etenkin EIS:n ja siihen liittyvän Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön merkitystä pyritään korostamaan sekä osoittamaan, että Euroopan unionin tuomioistuin ei huomioi tätä oikeuskäytäntöä siinä laajuudessa kuin sen tulisi huomioida. Niin komissio kuin unionin tuomioistuin tulkitsee perusoikeuksia unionin oikeusjärjestelmän kontekstissa siten, että painoarvoa annetaan liikaa kilpailusääntöjen täysimääräiselle toteutumiselle yrityksen oikeusturvan kustannuksella. Tutkielmassa tarkastellaan ensin yllätystarkastuksiin liittyvien perusoikeuksien vaikutusta ja merkitystä. Tämän jälkeen kartoitetaan unionin tuomioistuinten oikeuskäytännössä mainitut yllätystarkastuksiin liittyviä oikeusturvatakeita sekä tarkastellaan niiden riittävyyttä unionin perusoikeusjärjestelmän niille aiheuttamien vaatimusten suhteen. Tutkielmassa esitän, että unionin oikeudessa yllätystarkastuksiin liittyvät yrityksen suojana toimivat perusoikeuksiin perustuvat oikeusturvatakeet eivät kaikissa aspekteissaan tosiasiallisesti ole tehokkaita. Huomiota kiinnitetään etenkin siihen, miten oikeusturvatakeiden tehokkuus ja tosiasiallinen toimivuus on tulkittu EIT:n oikeuskäytännössä.
-
(2017)Koneoppiminen on yksi merkittävä big data -analytiikan sovellus ja samalla tekoälyn tutkituin osa-alue. Sen merkitys kasvaa jatkuvasti ja hyödyntäminen yleistyy eri sektoreilla. Kun koneoppimisessa käytetään henkilötietoja, nousee keskeiseksi kysymykseksi koneoppimisprosessin yhteensopivuus tietosuojalainsäädännön kanssa. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten EU:n yleinen tietosuoja-asetus vaikuttaa koneoppimisen hyödyntämiseen ja havaita mahdolliset tietosuojaongelmat koneoppimisprosessissa. Työn tavoitteena on jäsennellä nämä ongelmat artiklakohtaisesti koneoppimisprosessin eri vaiheisiin ja tunnistaa mahdollisia riskitekijöitä, jotka voivat johtaa asetuksen rikkomiseen. Tällä jäsentelyllä on tarkoitus selventää sitä kehystä, jonka sisällä operoidaan, kun koneoppimisessa käytetään henkilötietoja. Koneoppimisen soveltamista tarkastellaan työssä erityisesti automaattisen päätöksenteon kannalta. Tutkielmassa perehdytään ensinnäkin tietosuojakysymyksiin koneen opettamisvaiheessa, eli kun koneoppimisalgoritmille syötetään harjoitusdataa, jonka perusteella algoritmi opetetaan toimimaan tietyssä tehtävässä. Tällöin olennaisia kysymyksiä nousee esiin perinteisten tietosuojaperiaatteiden, kuten käyttötarkoitussidonnaisuuden, tietojen minimoinnin ja säilytyksen rajoittamisen suhteen. Nämä periaatteet rajoittavat käytettävissä olevan datan määrää ja siten osaltaan vaikeuttavat tehokkaan koneoppimisalgoritmin luomista. Big data -analytiikan on yleensä katsottu hyötyvän käyttötarkoitussidonnaisuuden ja säilytyksen rajoittamisen periaatteisiin liittyvästä poikkeuksesta, joka sallii joustamisen datan keräämisen ja käsittelyn rajoittamisessa, mikäli henkilötietoja käytetään tilastollisiin tarkoituksiin. Koneoppimisen yhteydessä ei ole kuitenkaan lainkaan selvää, että tämä poikkeus on käytettävissä, mikäli koneoppimista halutaan hyödyntää automaattisessa päätöksenteossa. Opettamisvaiheessa merkitystä on myös anonymisoinnilla, joka oikein toteutettuna mahdollistaa operoimisen tietosuojalainsäädännön ulkopuolella. Anonymisointi ei ole kuitenkaan aina yksinkertainen ratkaisu. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan koneoppimista sen soveltamisvaiheen kannalta, josta esimerkkinä käytetään automaattista päätöksentekoa. Tietosuoja-asetuksessa on automaattista päätöksentekoa koskien oma artiklansa, joka lähtökohtaisesti rajoittaa mahdollisuuksia tehdä automaattisia päätöksiä. Olennaiseksi tässä yhteydessä nousee artiklan sanamuodon tulkinta siinä, millainen päätös katsotaan asetuksen tarkoittamalla tavalla automaattiseksi ja yksilölle merkittäviä vaikutuksia aiheuttavaksi. Artiklassa on kuitenkin säännelty myös poikkeustilanteista, joissa automaattisen päätöksenteon käyttöä ei rajoiteta. Lisäksi tässä yhteydessä on hyvä ottaa huomioon tietosuoja-asetuksen vaatimukset vaikutustenarvioinnin suorittamisesta. Lopulta koneoppimista käsitellään kokonaisuutena suhteessa tietosuoja-asetuksen 5(1)(a) artiklan periaatteisiin, joiden mukaan henkilötietojen käsittelyn on oltava lainmukaista, kohtuullista ja läpinäkyvää. Näiden periaatteiden noudattaminen ei ole koneoppimisen yhteydessä yksinkertaista. Lainmukaisuutta tarkastellaan erityisesti suostumuksen näkökulmasta, kohtuullisuutta taas syrjimättömyyden kannalta ja läpinäkyvyyttä niiden tietojen kautta, joita automaattisen päätöksenteon yhteydessä rekisteröidylle tulee antaa. Lisäksi todetaan, että asetuksen mukaiset hallinnolliset sakot kohdistuvat koneoppimisen kannalta kaikista haastavimpien artikloiden noudattamisen rikkomiseen. Kokonaisuutena tietosuoja-asetus ei parhaimmalla mahdollisella tavalla taivu koneoppimisen erityispiirteisiin, mistä johtuen jännitteitä on havaittavissa koko koneoppimisprosessissa. Asetuksen artikloiden tulkinnalla on suuri merkitys siihen, kuinka hyvin koneoppimista on mahdollista toteuttaa asetuksen aikakaudella.
-
(2015)Tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitkä ovat laadun vertailuperusteiden käyttöä koskevat säännöt ja mitä seurauksia näiden sääntöjen laiminlyönnillä on hankintamenettelyn kokonaisuuden kannalta hankintayksikön näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on kuvata laadun vertailuperusteiden asettamista koskevien sääntöjen keskinäisiä suhteita sekä tuoda esille tyypillisimpiä ongelmatilanteita, joita laadun vertailuperusteiden käyttöön liittyy. Tutkielmaa kirjoitettaessa kansallista hankintalainsäädäntöä ollaan uudistamassa. Uudistuksen tarkoituksena on implementoida EU:n uudet hankintadirektiivit osaksi kansallista lainsäädäntöä. Hankintadirektiivien uudistamisen tavoitteena on ollut erityisesti sääntelyn selkeyttäminen ja sitä kautta hankintamenettelyn yksinkertaistaminen ja joustavoittaminen. Kansallisella tasolla samat tavoitteet vaikuttavat lainsäädäntöuudistuksen taustalla, mutta näiden lisäksi yhtenä keskeisimmistä uudistuksen päämääristä voidaan katsoa olevan hankintojen laadun kohentaminen ja laatuseikkojen kokonaisvaltaisemman huomioimisen edistäminen. Vaikka tutkielmassa tarkastelu pohjautuu voimassa olevaan lakiin julkisista hankinnoista (348/2007), on kuitenkin uudet direktiivit ja ehdotetut kansalliseen lainsäädäntöön tehtävät muutokset otettu huomioon tutkimusongelman käsittelyssä. Vakiintuneen tarkastelutavan mukaan hankintayksiköllä on laaja harkintavalta niin hankinnan kohteen kuvaamisessa, laadun vähimmäisvaatimusten määrittelyssä kuin vertailuperusteiden asettamisessa. Hankintalaki ei siten sääntele sitä, mitä hankintayksikkö voi ostaa tai millä nimenomaisilla vertailuperusteilla se voi tarjouksia vertailla. Laadun vertailuperusteiden käyttämiseen liittyy kuitenkin huomattava määrä ennen muuta oikeuskäytännössä täsmentyneitä sääntöjä, joita hankintayksikkö ei voi sivuuttaa hankintamenettelyn aikana. Valitessaan laadun vertailuperusteita hankintayksikön tulee varmistua, että vertailuperuste on tasapuolisen kohtelun vaatimuksen mukainen ja ettei kyseinen peruste syrji ketään potentiaalisista tai todellisista tarjoajista. Tämä edellyttää eritoten sitä, että vertailuperuste on riittävän tarkkarajaisesti ja selkeästi määri-telty ja se toteuttaa vaatimusta puolueettomuudesta siten, että vertailuperusteen perusteella tarkasteltavana olevat seikat ovat objektiivisesti arvioitavissa. Näillä edellytyksillä turvataan myös se, ettei hankintayksikölle muodostu rajoittamatonta valinnanvapautta tarjouksen valinnassa. Hankintalain ja oikeuskäytännössä täsmennetyn mukaan laadun vertailuperusteen tulee liittyä hankinnan kohteeseen. Tutkielmassa jäsennetyllä tavalla vertailuperuste voi palveluhankintojen kohdalla liittyä hankinnan kohteeseen joko välittömästi, välillisesti tai se voi koskea tarjoajayritystä tai sen palveluksessa olevan henkilöstön ominaisuuksia. Vertailtavien ominaisuuksien tulee kuitenkin jokaisessa tapauksessa olla relevantteja hankinnan kohde huomioon ottaen ja niillä tulee olla tosiasiallista merkitystä hankittavan palvelun laadulle sekä sitä kautta tarjouksen kokonaistaloudelliselle edullisuudelle. Vertailuperusteen hankintayksikköön suoraan kohdistuva taloudellinen merkitys ei ole voimassa olevan oikeuden mukaan laadun vertailuperusteen ehdoton käyttöedellytys, vaan taloudellisuuden vaatimus voi toteutua myös hankintayksikölle koituvana välillisenä taloudellisena hyötynä. Yhtäältä on mahdollista, että vertailuperusteella ei ole selkeää tai puhdasta taloudellista merkitystä, mikäli asia on perusteltavissa hankinnan luonteeseen liittyvillä seikoilla. Laadun vertailuperusteiden käyttöä koskevat vaikutukset tiivistyvät tasapuolisen ja syrjimättömän kohtelun periaatteen sisältöön ja sen toteutumisen arviointiin. Lähtökohtana on, että vertailuperusteen käyttöön ei ole mahdollista puuttua kuin tilanteissa, joissa kyseisen perusteen soveltaminen voi johtaa tarjoajien ja ehdokkaiden tasapuolisen ja syrjimättömän kohtelun vaarantumiseen.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan kartellista vahinkoa kärsineen osapuolen oikeutta tutustua kartelliyrityksen vapaaehtoisesti toimittamiin leniency-asiakirjoihin. Kartellien salaisen luonteen vuoksi niiden tutkiminen ja paljastaminen on usein hankalaa ilman mukana olevien yritysten yhteistyötä. Kartellin sisäiseen ilmiantoon perustuvan leniencyn avulla komissio ja kansalliset kilpailuviranomaiset ovat viimeisen vuosikymmenen aikana pystyneet paljastamaan ja rankaisemaan yhä useampia salaisia kartelleja kustannustehokkaasti ja suuria voimavaroja säästäen. Leniency-menettelyn yhteydessä toimitetut asiakirjat ovat näin ollen ensiarvoisen tärkeitä kilpailuviranomaisten kartellitutkimusten ja tehokkaan julkisoikeudellisen täytäntöönpanon kannalta. Leniency-asiakirjojen sisältämien merkityksellisten tietojen takia myös kartellista vahinkoa kärsineiden tahojen pyrkimyksenä on päästä tutustumaan niihin ja käyttää niitä todisteena vahingonkorvausoikeudenkäynnissä. Koska erityisesti vahingon määrän ja syy-yhteyden todistaminen on haastavaa, leniency-asiakirjojen sisältämät tiedot voivat keventää merkittävästi vahingonkärsijän todistustaakkaa. Vahingonkärsijän tavoite tutustua yrityksen vapaaehtoisesti toimittamiin todisteisiin ja toisaalta leniencyä hakeneen yrityksen halu suojata nämä tiedot kolmansilta osapuolilta on aiheuttanut merkittävän jännitteen kilpailuoikeudellisten vahingonkorvauskanteiden ja leniency-menettelyn välille. Vastakkaisina intresseinä ovat toisaalta leniencyn tehokkuuden ja houkuttelevuuden turvaaminen ja toisaalta pyrkimys edistää kilpailuoikeudellisten vahingonkorvauskanteiden nostamista unionin jäsenvaltioissa. Koska leniency-menettelyn ja kilpailuoikeudellisten vahingonkorvauskanteiden välille ei ole EU-oikeudessa vahvistettu oikeudellista arvojärjestystä tai ensisijaisuusjärjestystä, jännitteen purkamiseen ei löydy voimassa olevan oikeuden perusteella yksiselitteistä vastausta. Tutkielman ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä tarkastellaan sitä, onko vahingonkärsijällä oikeus tutustua leniency-asiakirjoihin ja käyttää niitä todistusaineistona kartellivahinkoon perustuvassa vahingonkorvausoikeudenkäynnissä. Koska tutkielma sijoittuu EU-oikeuden ja EU-kilpailuoikeuden alaan, tutkimuskysymystä tarkastellaan sen kannalta, minkälaisia esteitä ja mahdollisuuksia unionin oikeus asettaa vahingonkärsijän tutustumisoikeudelle sekä asiaan sovellettaville kansallisille menettelysäännöille. Erityisesti unionin tuomioistuimen Pfleiderer-ennakkoratkaisu on osoittanut, että vahingonkärsijän tutustumisoikeutta ei tule sulkea kategorisesti pois. Tapauksessa vahvistettujen periaatteiden mukaan kansallisten tuomioistuinten tulee ratkaista tutustumisoikeutta koskeva kysymys tapauskohtaisesti punnitsemalla unionin oikeudessa suojattuja intressejä. Tapauskohtainen intressipunninta voi näin ollen johtaa kansallisesta lainsäädännöstä ja kyseisestä tapauksesta riippuen joko tutustumisoikeuden myöntämiseen tai epäämiseen. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö ei näin ollen tarjoa yksiselitteistä vastausta leniency-asiakirjoihin tutustumista koskevaan kysymykseen. Tästä johtuen tutkielman toisena tutkimuskysymyksenä tarkastellaan sitä, miten vahingonkärsijän tutustumisoikeutta koskeva kysymys käytännössä ratkeaa EU-oikeuden asettamien edellytysten ja unionin oikeuskäytännön perusteella. Toisin sanoen tutkielmassa tarkastellaan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä esitettyjen periaatteiden soveltamista käytännössä. Tarkastelun avulla selvitetään niitä seikkoja, joita kansalliset tuomioistuimet ovat huomioineet suorittamassaan tapauskohtaisessa intressipunninnassa. Lisäksi tutkitaan tapauskohtaisesta intressipunninnasta aiheutuneita ongelmia. Tutkielmassa tarkastellaan myös komission kesäkuussa 2013 julkaisemaa direktiiviehdotusta kilpailuoikeudellisiin vahingonkorvauskanteisiin sovellettavista menettelysäännöistä ja siinä esitettyjä ratkaisuehdotuksia havaittuihin ongelmiin.
-
(2020)Liikesalaisuuksien korostunut rooli modernissa verkostoituneessa tietoyhteiskunnassa on asettanut niiden oikeudellisen suojan muutospaineen alle ja edellyttänyt toimia sekä kansallisella että Euroopan unionin tasolla. Yksi keskeisistä tekijöistä lainsäädännön muutostarpeeseen on epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen. Merkittävä muutos tapahtui vuonna 2016, jolloin voimaan astuneen liikesalaisuusdirektiivin myötä etenkin siviilioikeudellinen liikesalaisuus-sääntely uudistui kauttaaltaan sekä kansallisella että unionin tasolla. Epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen haastaa kuitenkin yhä liikesalaisuussääntelyä, sillä epätyypillisiin työsuhteisiin liittyy muun muassa liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen arvioinnin kannalta erityispiirteitä. Epätyypillisissä työsuhteissa salassapitovelvoitteen sisältöä ja laajuutta arvioitaessa on sitä lähestyttävä eri näkökohdista kuin tyypillisissä työsuhteissa. Tässä tutkielmassa arvioin liikesalaisuuksia koskevaa salassapitovelvoitetta epätyypillisissä työsuhteissa. Tämän tutkielman on tarkoitus vastata lainopillisin tutkimusmenetelmin seuraaviin käsitemääritelmällisiin tutkimuskysymyksiin: Mikä on liikesalaisuus ja millaisia rajanveto-ongelmia liikesalaisuuden määritelmään kuuluu, ja: Mitä ovat epätyypilliset työsuhteet ja mitkä erityispiirteet yhdistävät näitä erityisesti liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen näkökulmasta? Kahden ensimmäisen käsitemääritelmällisen tutkimuskysymyksen lisäksi pyrin vastaamaan nykyisen liikesalaisuuslainsäädännön analyysillä kysymykseen: Mitkä ovat varsinaisen epätyypillisen työsuhteen ja työsuhteenomaisen palvelussuhteen väliset erot liikesalaisuuksia koskevan lakisääteisen salassapitovelvoitteen näkökulmasta? Tutkimukseni kohteena on sekä kansallinen että ylikansallinen liikesalaisuuksia koskeva lainsäädäntö. Tässä tutkielmassa osoitan aiempaan tutkimukseen pohjautuen, että liikesalaisuudelle on asetettu lainsäädännössä ja oikeuskirjallisuudessa kolme vaatimusta, joita ovat: salaisuusvaatimus, salassapitointressi ja tosiasiallisen salassapidon vaatimus. Merkillistä on rajanveto työntekijän ammattitaitoon. Rajanveto-ongelma ammattitaidon ja liikesalaisuuden välillä on merkittävä liikesalaisuussääntelyssä ilmenevä epäkohta, sillä tällä hetkellä ei lainsäädännössä eikä oikeuskäytännössä kyetä liikesalaisuuksia erottamaan selvästi työntekijän ammatillisen ja elinkeinovapauden piiriin kuuluvasta ammattitaidosta. Tämä heikentää nähdäkseni sekä liikesalaisuuksien tehokasta suojaamista että työntekijän ammatillisen ja elinkeinovapauden toteutumista. Erityisesti tämä on ongelmallista epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien kannalta. Epätyypillisten työsuhteiden osalta esitän, aiempaa tutkimusta pidemmälle vieden, että epätyypilliset työsuhteet voidaan jaotella kahteen alaluokkaan: varsinaisiin epätyypillisiin työsuhteisiin (osa-aika- ja määräaikatyö) ja työsuhteenomaisiin palvelussuhteisiin (työvoiman vuokraus). Liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen osalta osoitan, että epätyypillisissä työsuhteissa kansallisen liikesalaisuuslain, työsopimuslain ja rikoslain mukaisen salassapitovelvoitteen arvioinnissa tulee huomioida epätyypillisessä työsuhteessa työskentelevän työntekijän työsuhteen erityispiirteet, joita ovat korostunut ammatillisen ja elinkeinovapauden merkitys ja työsopimuslain mukaisen lojaliteettivelvoitteen kaventuminen verrattuna tyypillisiin työsuhteisiin. Käytännössä nämä seikat saattavat kaventaa liikesalaisuuksia koskevaa salassapitovelvoitetta epätyypillisissä työsuhteissa verrattuna tyypillisiin työsuhteisiin.
-
(2016)Tutkielmassa tarkastellaan määräävässä asemassa olevan yrityksen alennuskäytäntöjen arviointia EU:n kilpailuoikeudessa. Tutkielman metodi on pääosin lainopillinen, mutta tutkielmassa on myös hyödynnetty taloustiedettä aputieteenä. Kilpailuoikeudessa taloustieteellä on niin keskeinen merkitys, että on mahdotonta erotella tarkasti kilpailuoikeudellisen tutkimuksen lainopillisia ja taloustieteellisiä osia. Tutkielmassa taloustiedettä hyödynnetään esitettyjen arviointimenetelmien arvioimisessa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten alennuskäytäntöjä arvioidaan SEUT 102 artiklan nojalla. Nykyisen oikeustilan kartoittamisen lisäksi perehdytään esitettyjen arviointimenetelmien etuihin ja haittoihin. Tutkielman alussa pääluvuissa kaksi ja kolme selvitetään arviointimenetelmien taustoja ja tavoitteita sekä tarkastellaan EUT:n alennuksia koskevaa oikeuskäytäntöä. Pääluvuissa neljä ja viisi puolestaan perehdytään toiseen tutkimuskysymykseen eli muodollisen ja taloustieteellisen arvioinnin etuihin ja haittoihin. Lisäksi arvioidaan vaihtoehtoisen rule of reason -arvioinnin soveltuvuutta alennuskäytäntöjen arviointiin Perinteisesti määräävässä asemassa olevan yrityksen myöntämiä alennuksia on arvioitu muodollisesti. Alennukset on ryhmitelty kolmeen luokkaan, joita koskevat erilaiset laillisuusolettamat. Paljousalennukset ovat lähtökohtaisesti sallittuja ja uskollisuusalennukset kiellettyjä. Uskollisuutta lisäävien alennusten sallittavuus riippuu tapauskohtaisen arvioinnin tuloksesta. Ne ovat kiellettyjä, mikäli ne syrjäyttävät kilpailijoita markkinoilta. Vuonna 2009 komissio esitteli vaihtoehtoisen taloustieteellisen arviointimenetelmän, missä kaikkia alennuksia arvioidaan yhtä tehokkaan kilpailijan testillä (AEC-testi). Komissio on myös soveltanut esittelemäänsä menetelmää käytännössä. AEC-testin avulla voidaan puuttua muodosta riippumatta sellaisiin alennuksiin, missä määräävässä asemassa oleva yritys myy niin halvalla, että kilpailija ei pääse markkinoille, koska se ei saisi katettua omia kustannuksiaan. Toistaiseksi AEC-testiä ei ole sovellettu oikeuskäytännössä alennusten arviointiin. EUT on kuitenkin katsonut, että periaatteellista estettä AEC-testin hyödyntämiselle ei ole. Tutkielma osoittaa, että alennusjärjestelmien muodollisesta arvioinnista tulisi luopua. Kaikkia alennuksia tulisi arvioida tapauskohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti, koska alennuksen muodosta ei voi päätellä millaisia vaikutuksia alennuksella on kilpailulle. Kaikilla alennuksilla, muodosta riippumatta, voi olla sekä kilpailua haittaavia että kilpailua edistäviä vaikutuksia. Tutkielman perusteella myös taloustieteellisessä arvioinnissa on ongelmia. Ongelmat liittyvät lähinnä AEC-testiin, jonka tulokset eivät aina ole luotettavia. AEC-testi ei myöskään sovellu kaikkien tilanteiden arviointiin. Arvioiduista arviointimenetelmistä parhaimpana voidaan pitää rule of reason -tyyppistä arviointia, missä arviointi tehdään kokonaisvaltaisesti. Rule of reason -arvioinnissa voidaan hyödyntää AEC-testiä tarvittaessa, mutta testin käyttäminen ei ole välttämätöntä. Rule of reason -arviointimenetelmässä otetaan myös aina huomioon todelliset vaikutukset ja yrityksellä on aito mahdollisuus esittää tehokkuuspuolustuksia.
-
(2020)Globalisaation vaikutukset verotukseen ovat olleet kaksijakoisia: yhtäältä kansainvälinen kauppa ja rajat ylittävä sijoitustoiminta edistävät talouskasvua ja nostavat elintasoa lisäämällä jäsenvaltioiden verotuloja ja toisaalta globalisaatio on avannut ovia haitalliselle verokilpailulle. Globalisaation myötä myös aggressiivisesta verosuunnittelusta on tullut jäsenvaltioiden ongelma. Kansallisten verojärjestelmien eroavaisuudet luovat mahdollisuuksia veron välttämiseksi ja voittojen siirtäminen alhaisemman verotuksen maihin on ollut mahdollista myös EU:ssa. Yritysten onkin ollut mahdollista hyötyä kansallisten verojärjestelmien eroavaisuuksista siirtämällä keinotekoisesti voittoja alhaisemman verotuksen maihin, pienentäen näin maksamansa veron kokonaismäärää. Tämä on aiheuttanut huolta jäsenvaltioiden kansallisten veropohjien rapautumisesta verotulojen menettämisen johdosta. Euroopan parlamentin tekemän tutkimuksen mukaan aggressiivisen verosuunnittelun johdosta menetetyn verotulon määrän arvioidaan olevan 50-70 miljardia euroa EU:n laajuisesti. Ongelmat ovat hiljalleen herätelleet myös EU:ssa veronkierron vastaisten toimenpiteiden yhtenäistämiseksi ensiksi erilaisin soft law -keinoin ja sittemmin myös lainsäädäntötoimenpitein. Maastapoistumisverotuksen tarkoituksena on turvata valtioiden veropohjaa maksamalla vero siellä, missä arvo ja voitto ovat syntyneet. Maastapoistumisverotus liittyy erityisesti sijoittautumivapauteen, mutta sitä voidaan arvioida myös pääomien vapaa liikkuvuuden kannalta. Vapaan liikkuvuuden käyttäminen voi kuitenkin olla ristiriidassa jäsenvaltion verotusvallan turvaamisen tavoitteen kanssa, johon jäsenvaltiot ovat pyrkineet vastaamaan maasta-poistumisverotuksen avulla. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkä sisältöiseksi maastapoistumisverotus on kehittynyt EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Toisin sanoen tutkielmassa on 1) tarkoitus selvittää, mitkä ovat ne maastapoistumisverotusta koskevat edellytykset, jotka EU-tuomioistuimen on ratkaisukäytännössään linjannut. EU-tuomioistuimen maasta-poistumisverotusta koskeva oikeuskäytäntö voidaan jakaa juridisia ja luonnollisia hen-kilöitä koskeviin ratkaisuihin, joissa luonnollisia ja juridisia henkilöitä koskevien vaa-timusten voidaan katsoa eroavan toisistaan. Tutkielmassa on tarkoitus selvittää myös, 2) voidaanko tällä jaolla katsoa olevan vielä merkitystä. Tarkoituksena on myös 3) vertailla, miten veronkiertodirektiivi, jonka tulisi heijastaa EU-tuomioistuimen maasta-poistumisverotusta koskevaa oikeuskäytäntöä, kykenee vastaamaan maastapoistumis-verotusta koskeviin ongelmiin. Näissä tarkoituksissa tutkielmassa tarkastellaan EU-tuomioistuimen relevanttia ratkaisukäytäntöä sekä veronkiertodirektiivin säännöksiä suhteessa kyseiseen oikeuskäytäntöön.
-
(2020)TIIVISTELMÄ Tarkastelen tutkimuksessani sitä, juontuuko Euroopan unionin kilpailuoikeudesta mahdollisia vaikutuksia Suomen kansalliseen siviiliprosessioikeuteen yleisen tuomioistuimen käsitellessä kilpailuoikeudellisia asioita, erityisesti määräävän markkina-aseman perusteella kilpailurikkomukseen pohjautuvia vahingonkorvausasioita. Mielenkiinto tähän asiaan on herännyt suhteellisen tuoreeseen, Helsingin käräjäoikeudessa 18.6.2019 ratkaistuun niin sanottuun Maitosota -tapaukseen, tutustuessa. Helsingin käräjäoikeus on Maitosota -tapauksen lainvoimaisessa ratkaisuissaan arvioinut kysymystä kilpailuvahinkodirektiivin antamista aiemmin vallinneeseen oikeustilaan erityisesti Euroopan unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen huomioiden. Tämän vuoksi se on erittäin osuva lähtökohta kilpailuvahinkodirektiivin antamisen ja voimaansaattamisen suomalaisen kansallisen siviiliprosessioikeuden vaikutusten tarkasteluun. Sen kautta voidaan hahmottaa kilpailuoikeudellinen verkko, joka aktualisoituu kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen käsittelyssä käräjäoikeudessa ja arvioida kilpailuvahinkodirektiivin antamisen vaikutuksia tällaisten asioiden käsittelyyn. Kansallinen oikeutemme perustuu pitkälti tapaoikeuteen, oikeuskäytäntöön, siviiliprosessia ohjaavissa oikeusohjeissa. Tutkimuksen keskiössä onkin se, millaisia edellytyksiä tai vaatimuksia EU:n oikeudesta juontuu tai juontuuko sellaisia lainkaan, yleisissä tuomioistuimissa kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausasioiden käsittelylle. Tämän vuoksi esitellään suomalainen kansallinen siviiliprosessioikeus tutkimukselle keskeisin osin keskittyen erityisesti oikeusvoimaoppiin ja hallintoprosessissa todetun kilpailurikkomuksen vaikutukseen sen perusteella vaadittavan vahingonkorvausasian käsittelyssä. Lisäksi on välttämätöntä tarkastella hallintomenettelyn (hallintolainkäytön) ja yleisen lainkäytön eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä. Kilpailuvahinkolain vaikutusten kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsittelyssä ymmärtämiseksi on kilpailuoikeuden sekä vahingonkorvausoikeuden aineellisoikeudellisen puolen ymmärtäminen on keskeistä. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsitteleminen ja ratkaiseminen yleisessä tuomioistuimessa edellyttää näiden ymmärrystä. Voidaan esittää, että ne muodostavat kokonaisuuden, joka kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen asianosaisen ja lainsoveltajan tulee hahmottaa ja sisäistää. Tämän vuoksi on tarpeen esitellä kilpailuoikeuden osalta yleiskatsaus Euroopan unionin oikeudesta tutkimuksessa keskeisiltä osin ja Suomen kansallisista kilpailuoikeudellisista oikeusohjeista. Erityistä huomiota kiinnitetään tässä yhteydessä kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausdirektiiviin ja sen kansallisella tasolla voimaansaattamiseen kilpailuvahinkolain säätämisellä sekä niiden vaikutuksiin kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen käsittelyyn yleisissä tuomioistuimissa. Vaikutusten arvioinnin mahdollistamiseksi tullaan avaamaan oikeustilan tausta ennen kilpailuvahinkodirektiiviä ja kilpailuvahingonkorvauslakia sekä mahdolliset muutokset kilpailunrajoituksesta aiheutuneen vahingonkorvauskanteen nostajan näkökulmasta riitaprosessissa kilpailuvahinkodirektiivin antamisen sekä voimaansaattamisen jälkeen. Lopuksi asiasta esitetään johtopäätöksiä, joiden lisäksi on mahdollista arvioida tulevaisuuden näkymiä huomioiden kilpailuvahinkodirektiivin mahdollisesti tuoma muutos. Tätä tutkielmaa kirjoitettaessa yleisissä tuomioistuimissa ei kilpailuvahinkodirektiivin antamisen ja kansallisen voimaansaattamisen jälkeen ole annettu kilpailuoikeudellisia vahingonkorvausta koskevia ratkaisuja vahingonkorvausasioissa, joissa korvausta on vaadittu määräävän markkina-aseman väärinkäytön vuoksi hallintoprosessissa todetun kilpailunrikkomuksen perusteella. Tutkimuksen perusteella kilpailuvahinkodirektiivin antamisella voidaan odottaa olevan vaikutusta kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausasioiden käsittelyyn tulevaisuudessa yleisissä tuomioistuimissa niiden asettaessa hallintoprosessissa todetun kilpailurikkomuspäätöksen tuomionsa perustaksi. Siten kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsittely yleisessä tuomioistuimessa kokenee tällaisen vahingonkorvausasian käsittelyä selkeyttävän ja tämän vuoksi mitä positiivisimman muutoksen tulevaisuudessa.
-
(2016)Euroopan unionissa on jo pitkään nähty tärkeäksi säännellä valtiontukia, jotta sisämarkkinoilla toimiville yrityksille voitaisiin taata yhdenvertaiset toimintaedellytykset. Samalla Euroopan unionin valtiontukisääntelyllä pyritään ennen kaikkea estämään jäsenvaltioiden taloudellisten resurssien epätehokas käyttö ja kilpailun vääristyminen sisämarkkinoilla. Valtiontukia koskeva sääntely voidaankin nähdä yhtenä sisämarkkinapolitiikan kulmakivenä. Valtiontukien valvontaa kiteyttävä SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukainen valtiontukikielto on sellaisenaan laaja ja kattaa jäsenvaltioiden missä tahansa muodossa myöntämät valtiontuet. Aina ei kuitenkaan ole täysin selvää, milloin on kyseessä sisämarkkinoille soveltumaton tukitoimenpide, ja milloin julkinen valta toimii markkinoilla puolestaan SEUT 345 artiklan oikeuttamalla tavalla. Julkisella vallalla on nimittäin kiistämättä oikeus toimia markkinoilla siinä missä yksityisilläkin tahoilla. SEUT 345 artiklan turvin jäsenvaltiot voivat muun muassa myöntää yrityksille lainoja, antaa takauksia, toimia velkojina, yksityistää omaisuuttaan tai esimerkiksi sijoittaa varojaan. Tämä julkisen vallan markkinoilla toimiminen edellyttää aina kuitenkin sitä, ettei SEUT 107 artiklan 1 kohdan valtiontukikieltoa rikota. Euroopan unionin komissio ja Euroopan unionin tuomioistuin ovat kehittäneet valtiontuen olemassaolon arvioinnin helpottamiseksi niin sanotun markkinataloustoimijaperiaatteen, jonka mukaisesti julkisen vallan on markkinoilla toimiessaan käyttäydyttävä siten kuin vastaavassa tilanteessa oleva yksityinen taho olisi toiminut. Jos periaatetta ei noudateta, on kyseessä todennäköisesti jollekin markkinatoimijalle annettu etu, ja mahdollisesti myös sisämarkkinoille soveltumaton valtiontuki. Toisin sanoen, markkinataloustoimijaperiaatteesta on tullut apuväline määritettäessä sitä, sisältyykö julkisen vallan toimenpiteeseen valtiontukea. Lisäksi periaatteella voidaan niin ikään todentaa mahdollisen valtiontuen suuruus. Tutkielmassa kuvataan sitä, mihin kaikkeen julkisen vallan toimintaan markkinataloustoimijaperiaate on sovellettavissa, ja miten sitä käytännössä sovelletaan arvioitaessa mahdollista valtiontukea. Samalla pyritään antamaan kuva periaatteen nykyisestä merkityksestä valtiontukien arvioinnissa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yleisellä tasolla periaatteen historiaa, kehittymistä ja eräitä periaatteeseen liittyviä ongelmia. Nykyisin vakiintuneen käytännön mukaisesti periaatetta käytetään tavallisesti esimerkiksi julkisen vallan sijoitusten, sen antamien luottojen, takausten ja valtion omaisuuden yksityistämisen markkinaehtoisuuden arviointiin. Lisäksi muun muassa julkisten toimijoiden suorittaman velkojen perinnän sekä niiden myymien ja ostamien tavaroiden ja palveluiden markkinaehtoisuuden arviointi on periaatteen tavanomaista käyttöalaa. Periaatteella voidaan niin ikään arvioida myös muunkinlaisen taloudellisen toiminnan markkinaehtoisuutta hyvin laajasti ajateltuna. Markkinataloustoimijaperiaatteen käyttö on kuitenkin sittemmin laajentunut tästä perinteisestä julkisen vallan harjoittamasta taloudellisesta toiminnasta. Viime aikoina on saatu enenevässä määrin viitteitä siitä, että periaatteella voidaan potentiaalisesti arvioida jopa osittain myös julkisen vallan käyttöön liittyviä toimenpiteitä, jos niillä on tarpeeksi vahva taloudellinen liityntä. Tässä suhteessa periaatteen soveltamisala kattaa tietyissä tilanteissa nykyään myös esimerkiksi verotuksen kautta annetut tuet. Markkinataloustoimijaperiaatteen liian laaja soveltamisala saattaa kuitenkin aiheuttaa myös käytännön ongelmia. Nämä ongelmat liittyvät pääosin julkisten ja yksityisten toimijoiden luontaisiin eroihin sekä kilpailuneutraliteetin ja oikeusvarmuuden mahdolliseen vaarantumiseen.
-
(2020)This thesis was inspired by the debate that followed the Siemens/Alstom merger prohibition concerning European Champions. The thesis will in particular examine the process of market definition in merger control proceedings, and how the Commission’s margin of discretion in market definition analysis affects legal certainty. The purpose of merger control is to assess the effects of mergers before they are carried out and to prevent mergers that may have adverse effects on competition. In order for markets to work properly and to ensure effective competition, significant market power needs to be supervised and any harmful exercise of such needs to be prohibited. In order to assess an undertakings market power on a given market, the relevant markets need to be defined. This thesis will only focus on the definition of the relevant product market. The main purpose for market definition is to identify in a systematic way the competitive constraints that the undertakings involved face. Effective competition requires that the undertakings active on a particular market are subject to a sound degree of competitive constraints, demand substitutability, supply substitutability and potential competition. Definition of the relevant market is conducted primarily by considering demand substitutability. Demand substitutability is commonly measured by using the SSNIP test but ideally the assessment combines many types of evidence and makes use of all available data. However, the SSNIP test is not applicable in all situations, increasingly so due to digitalisation. There are several instances where the traditional approach to market definition is not possible due to the structure of the market, such as in the case of aftermarkets, innovation markets, and multisided markets. In these instances, the market definition process needs to be altered to fit the market structure in question. However, considerable uncertainties regarding market definition on these markets still exist. Due to the fact that merger assessment is conducted ex ante, it inherently involves some degree of speculation. In addition, definition of the relevant market is conducted on a case-by-case basis, which means that undertakings cannot rely on previous practice in order to foresee the likely effects of their actions, which augments the problems concerning predictability in the market definition process. The Notice on Market Definition does little to improve predictability, especially with regard to the increasing amount of unclear questions relating to market definition in the digital era. The Commission has been granted a margin of discretion in the assessment of complex economic and technical issues. In practice, this means that the Commission has a wide discretion concerning the definition of the relevant market. This further affects the predictability of merger control in the EU. As market definition can determine the direction of the whole case, it allows the Commission to implement its own competition policy. Given that there is no division of powers when it comes to merger control and that the Commission is subject to ‘light judicial review’ by the EU Courts, the Commission has the possibility to steer merger control in the EU according to its will, and impose a strict competition policy on European undertakings. Therefore, it can be concluded that the Commission’s margin of discretion is too wide. The problems concerning predictability affect the legal certainty in merger control. Without legal certainty and predictability market players in the EU become less willing to initiate merger proceedings. The lack of predictability creates a deterrence effect and hinders economic growth in the EU.
Now showing items 41-60 of 132