Browsing by discipline "Familje- och kvarlåtenskapsrätt"

Mikäli lapsi on välittömässä vaarassa, tulee hänet kiireellisesti sijoittaa. Välitöntä vaaraa aiheuttaa erityisesti lapseen kohdistunut rikos. Tämän tutkielman keskiössä ovatkin kiireellisesti sijoitetut lapset, joihin kohdistuu rikos tai sen epäily. Rikosepäily käynnistää lastensuojelutoimien lisäksi toisenlaisenkin prosessin – nimittäin poliisin toimittaman esitutkinnan. Täten lapsen ollessa kiireellisesti sijoitettuna lapseen kohdistuneen rikoksen vuoksi, joutuu lapsi kahden täysin erilaisen prosessin keskelle. Tutkin valittua aihetta välittömän vaaran ja rikosepäilyn näkökulmasta. Metodisesti tutkimukseni on lähinnä oikeusdogmaattista, jolloin tarkastelen voimassa olevan oikeuden sisältöä lainsäädännön, esitöiden ja oikeuskirjallisuuden avulla. Kvalitatiivinen tutkimukseni kohdistuu yhden Etelä-Suomen yli 100 000 asukkaan kunnan lastensuojelun vuonna 2017 tehtyjen kiireellisten sijoitusten päätösten ja lapsia koskevien muiden lastensuojeluasiakirjojen arviointiin. Kiireellisten sijoitusten kriteeristö ja täsmentäminen on herättänyt keskustelua lastensuojelulain uudistamisen jälkeen. Aiemmin lapsi voitiin kiireellisesti sijoittaa, jos lapsi oli ”välittömässä vaarassa tai muutoin kiireellisen sijoituksen ja sijaishuollon tarpeessa”, kun nykyisin kiireelliseen sijoitukseen voidaan ryhtyä vain, mikäli lapsi on ”välittömässä vaarassa”. Välitön vaara itsessään on häilyvä termi ja sen merkityssisältöä ei ole avattu edes lainvalmisteluasiakirjoissa. Empiirisestä aineistostani tutkin, mistä rikosnimikkeistä on kyse, millä perusteilla lapsia on kiireellisesti sijoitettu ja miten välitöntä vaaraa on kiireellisten sijoitusten päätöksissä arvioitu ja perusteltu. Pyrin vastaamaan kysymykseen, mikä on välittömän vaaran sisältö? Lapsen edun kannalta viranomaisten, erityisesti sosiaaliviranomaisten ja poliisin tiivis yhteistyö olisi kaikkein tarkoituksenmukaisinta juuri kiireellisen sijoituksen lyhyen keston ja välittömän vaaran arvioinnin vuoksi. Vaikka lapsiin kohdistuneita rikoksia olisi tutkittava viivytyksettä, saattaa esitutkintaprosessi kestää kauemmin kuin kiireellinen sijoitus. Tutkimuksessa tarkastelen, mitä tietoja voidaan vaihtaa ja millaista yhteistyötä poliisi ja sosiaaliviranomainen voisivat tehdä, jotta päästään lapsen edun ja lapsen turvallisuuden kannalta parhaimpaan ratkaisuun. Lisäksi tutkin empiirisen aineistoni asiakirjoista tekevätkö lastensuojelu ja poliisi yhteistyötä rikosepäilyn perusteella ja, jos tekevät, missä tapauksissa näin toimitaan ja millaisesta yhteistyöstä on kyse. Tutkielman keskeinen havainto on se, että välitöntä vaaraa aiheuttaa puutteet lapsen kasvuolosuhteissa. Tällaisia puutteita ovat esimerkiksi kodin olosuhteiden pitkäkestoinen epävakaus, vanhemman ymmärtämättömyys lapsen perustarpeista tai erityisen tuen tarpeesta, vanhempien kyvyttömyys asettaa kasvatuksellisia rajoja tai suojella lasta toiselta väkivaltaiselta vanhemmalta sekä vanhemman heikko toimintakyky tai päihteidenkäyttö. Yksittäinen rikosepäily on vain harvoin kiireellisen sijoituksen ainoa syy ja välitön vaara saa sisältönsä hyvin monesta eri osatekijästä. Eri rikostyyppien kohdalla välitöntä vaaraa arvioidaan hieman eri tavoin. Lisäksi tutkielmassa käy ilmi, että lainsäädäntö mahdollistaa hyvinkin monipuolisen yhteistyön tekemisen, mutta ”käytännön kentällä” lastensuojelun ja poliisin prosessit ovat erillisiä, eivätkä ne kommunikoi toistensa kanssa. Lapsen oikeusturvan ja yhdenvertaisuuden vuoksi kaikkia lapsia koskevat rikokset tulisi saattaa tutkintapyynnön tekemisvelvollisuuden piiriin. Nykyistä tilaa ei voida pitää lapsen edun mukaisena.

Tutkielmassa tarkastellaan kuolinpesän hallinnon vahingonkorvausvastuuta. Ihmisen kuollessa hänen omaisuutensa ja velkansa siirtyvät kuolinpesälle, jonka varallisuudesta täytetään kuolinpesän edunhaltijoiden, kuten vainajan ja kuolinpesän velkojien, avustuksensaajien sekä legaatinsaajien oikeudet. Muiden pesän edunhaltijoiden oikeuksien täyttämisen jälkeen jäljelle jäävä omaisuus jää kuolinpesälle osakkaille. Kuolinpesän edunhaltijoille voi koitua menetyksiä siitä, että kuolinpesän asioita ei hoideta asianmukaisesti. Silloin he voivat vaatia kuolinpesän hallinnolta vahingonkorvausta kärsimästään vahingosta. Tutkielman dispositio rakentuu neljän pääluvun varaan. Ensimmäisessä pääluvussa käsitellään kuolinpesän eri hallintomuotoja ja niiden toimivaltaa ja erityispiirteitä. Kuolinpesän hallinnon muotoutuminen alkaa pesän väliaikaisesta hallinnosta, jossa eräillä perittävän läheisillä on velvollisuus ottaa haltuunsa perittävän omaisuus ja pyrkiä muodostamaan kuolinpesän pääsääntöinen hallintomuoto, osakkaiden yhteishallinto. Osakkaiden tai pesän edunhaltijoiden vaatimuksesta kuolinpesä saatetaan joutua luovuttamaan ulkopuolisen pesänselvittäjän hallintoon. Oman hallintomuotonsa muodostavat vielä perittävän määräämän testamentin toimeenpanijan hallinto sekä osakkaiden sopimuksella perustama sopimushallinto. Toisessa pääluvussa tutkitaan sitä, minkälaisessa vastuuasemassa kuolinpesän hallinnon jäsenet ovat. Pesän hallinto voi joutua korvausvelvolliseksi vahingonkorvauslain yleissäännösten ja perintökaaren erityisten vahingonkorvausnormien perusteella. Korvausvastuu edellyttää sitä, että vahinko on aiheutettu tuottamuksellisesti. Käsittelen vahingonkorvauslain ja perintökaaren vahingonkorvausnormien suhdetta ja sitä, minkälaisia kuolinpesän hallintoon liittyviä erityispiirteitä hallinnon toimien tuottamusarvioinnissa on otettava huomioon. Vahingonkorvausvastuun lisäksi osakkaat voivat joutua henkilökohtaiseen velkavastuuseen vainajan veloista tiettyjen perunkirjoitusrikkeiden perusteella. Henkilökohtainen velkavastuu vastaa sisällöltään käännettyyn näyttötaakkaan perustuvaa vahingonkorvausvastuuta. Tutkielman kolmannessa pääluvussa tarkastellaan kuolinpesän hallinnon velvollisuuksia ja niitä toimia, joihin hallinto saattaa joutua ryhtymään pesänselvityksessä. Hallinnon velvollisuutena on muun muassa pitää huolta kuolinpesän omaisuudesta niin, että se ei pääse suotta vähenemään. Pesään kuuluvista veloista ja vainajan sitoumuksista on otettava selvää, ja tarpeettomat sopimukset on irtisanottava, elleivät ne ole tarpeen pesän selvittämiseksi. Pesänselvittäjä voi joutua selvittämään, olisiko vainajan tai pesänselvittäjän hallintoa edeltäneen osakashallinnon aikana tehty sellaisia oikeustoimia, joiden perusteella pesään voitaisiin palauttaa omaisuutta takaisinsaannilla. Pesän omaisuutta voidaan joutua myymään rahavarojen hankkimiseksi pesään. Hallinnon pitää realisoida omaisuutta niin, ettei sitä aiheutu ylimääräistä vahinkoa pesän edunhaltijoille. Neljännessä pääluvussa käsitellään vahingonkorvausvastuun toteuttamista. Selvitettäväksi tulevat kysymykset siitä, kuinka toisaalta kuolinpesän varallisuuteen kohdistuvat vahingot ja toisaalta suoraan yksittäiselle edunhaltijalle aiheutuneet vahingot tulisi korvata. Jos osakkaat ovat aiheuttaneet pesälle vahinkoa, pesänjakaja voi ottaa kantaa korvaussaatavan olemassaoloon perinnönjaossa, ja pesänselvittäjä voi tietyissä tilanteissa ajaa pesän hyväksi vahingonkorvauskannetta pesälle vahinkoa aiheuttanutta osakasta vastaan. Luvussa käsitellään myös, kuinka pesänselvittäjän itsensä korvausvastuu olisi toteutettava. Viimeiseksi tarkastellaan sitä, kuinka korvausvastuu pitäisi jakaa useamman korvausvelvollisen kesken ja millä perusteilla korvausvastuuta voidaan sovitella.

Tutkielman tavoitteena on tarkastella ja arvioida puolison suojakeinoja tilanteessa, jossa toinen puoliso vähentää avio-oikeuden alaista omaisuuttaan lahjoittamalla sitä kolmannelle ja vaarantaa tällä tavoin toisen puolison tasinko-oikeuden toteutumisen omaisuuden osituksessa. Tarkastelu keskitetään lahjoihin, jotka puoliso on antanut ennen avioeron vireille tulemista. Tutkielmassa ei sen sijaan käsitellä tilanteita, joissa toinen puolisoista on kuollut ja puolisoiden välillä toimitetaan jäämistöositus. Ensimmäisessä pääluvussa käsitellään puolison vallinnanrajoitussäännösten kautta saamaa suojaa. Vallinnanrajoituksista säädetään AL 38 – 39 §:ssä. Säännösten pääasiallinen funktio on perheelle tärkeän omaisuuden, kuten perheen asunnon, pysyminen perheen käytössä, mutta niillä on kiistatta vaikutuksensa myös puolison tasinko-oikeuden toteutumiseen. Pääsääntöisesti omistajapuoliso tarvitsee toisen puolison suostumuksen tällaisen omaisuuden luovuttamiseen. Luovutus voi kuitenkin pätevöityä puolison kanneajan loppuun kulumisen tai luovutuksensaajan vilpittömän mielen vuoksi. Toisessa pääluvussa keskitytään AL 94 §:n hukkaamisvastikkeeksi nimitettyyn vastikesäännökseen. Hukkaamisvastikkeella voidaan korjata osituksen lopputulosta silloin, kun puoliso on käyttänyt väärin omaisuutensa vallintaoikeutta ja tästä toiminnasta on aiheutunut hänen avio-oikeuden alaisen omaisuutensa oleellinen vähentyminen. Vastikesäännös suojaa puolisoa myös tilanteissa, joissa puoliso on hukannut omaisuuttaan lahjoittamalla sitä kolmannelle. Luvussa keskitytään vastikesäännöksen soveltamisen edellytysten täyttymiseen. Kolmannessa pääluvussa käsitellään AL 40a §:n säännöstä, jonka mukaisesti lahjansaaja joutuu palauttamaan lahjan tai sen arvon siltä osin, kuin se loukkaa puolison oikeutta. Puolison oikeudella tarkoitetaan puolison oikeutta tasinkoon. Palautusvastuusäännös on tehokas puolison suojana toteutuessaan, mutta sen soveltamiselle on asetettu suhteellisen tiukat edellytykset, joita ovat saamatta jäänyt AL 94 §:n vastike, lahjansaajan vilpillinen mieli sekä se, ettei kyse ole AL 38 §:ssä tarkoitetusta omaisuudesta. Huomiota on kiinnitettävä lahjan määrittelemiseen säännöksen soveltamisen tilanteissa, sillä palautusvastuuseen voi joutua ainoastaan lahjansaaja. Luvussa käsitellään näiden edellytysten täyttymistä ja luvun loppupuolella käsitellään myös puolison suojaa tilanteissa, joissa toinen puoliso on antanut lahjanlupauksen. Neljännessä pääluvussa käydään läpi OikTL 33 §:n tarjoamaa suojaa lahjoitustilanteissa. Luvussa käydään läpi sitä, kuka voi vedota oikeustoimen pätemättömyyteen ja tuleeko puolison turvautua avioliittolain säännöksiin silloin kun se on mahdollista, vai ovatko AL:n säännökset ja OikTL 33 § vaihtoehtoisia puolison suojakeinoja.

Tutkielma on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus. Tutkimustehtävänä on tutkia ensiksi kuolleen puolison lakimääräisten toissijaisten perillisten vastikeoikeuden edellytykset perintökaaren 3 luvun 3 §:n 1. momentin perusteella. Tutkimuksessa huomioidaan erikseen sellainen tilanne, jossa leski on antanut testamenttiin rinnastuvan lahjan. Tutkimushypoteesina on se, että voiko lesken testamenttiin rinnastuvana lahjana annettu vähempiarvoinenkin lahja oikeuttaa vastikkeeseen siinäkin tapauksessa, kun samanarvoinen lesken antama muu lahja ei vielä vastikkeeseen oikeuta. Ensiksi kuolleen puolison lakimääräisten toissijaisten perillisten vastikeoikeus on seurausta siitä, että jälkeläisittä kuolleen puolison perii aluksi leski, ja vasta lesken kuoleman jälkeen ensiksi kuolleen puolison sukulaiset. Ensiksi kuolleen puolison sukulaisten eli toissijaisten perillisten perintöoikeus toteutetaan osuutena lesken kuolinpesästä. On mahdollista, että leski aiheuttaa elinaikanaan varallisuutensa olennaista vähentymistä, ja siinä tapauksessa lesken toiminnan voidaan katsoa loukanneen toissijaisten perillisten perintöoikeutta. Ensiksi kuolleen aviopuolison toissijaisten perillisten perintöoikeuden loukkaus kompensoidaan vastikeoikeudella. Perintökaaren 3 luvun 3 §:n 1. momentin vastikesäännöksen sanamuodon mukaisesti tässä tutkielmassa tutkittavia vastikeoikeuden edellytyksiä on kolme. 1). Leski on antanut lahjan tai tehnyt muun siihen rinnastettavan toimen. 2). Leski ei ole edellisen kohdan mukaisella toimellaan ottanut huomioon asianmukaisesti toissijaisten perillisten perintöoikeutta. 3). Leski on kohdan 1). mukaisella toimellaan aiheuttanut omaisuutensa olennaisen vähentymisen. Noita kolme edellytystä nyt tutkitaan, ottaen samalla tässä vastikeoikeuden edellytysten tutkinnassa erikseen huomioon lesken antamat testamenttiin rinnastuvat lahjat. Tutkimuksen alussa selvitetään lyhyellä katsauksella perintökaaren lainvalmisteluun sitä, miksi lainsäätäjä on tahtonut lesken perivän jälkeläisittä kuolleen puolisonsa ensiksi, ja miksi ensiksi kuolleen puolison perii kuitenkin lopullisella tavalla hänen sukulaiset. Katsauksen jälkeen käydään läpi sitä, minkälaisia oikeuslähteitä tutkimuksessa on hyödynnetty. Samassa yhteydessä määritetään se, minkälainen on lesken antama testamenttiin rinnastuva lahja, ja tuota lahjaa jo tutkitaan hieman yleisemmällä tasolla toissijaisten perillisten vastikeoikeuden kannalta. Perintökaari, ja siis myös lain 3 luvun 3 §:n 1. momentin vastikesäännös, vastaa paljolti ruotsalaista perintölakia eli ärvdabalkenia. Perintökaaren 3 luvun 3 §:n 1. momentin vastikesäännöksen tulkinnan helpottamiseksi tutkielmassa käydään varsin perusteellisesti läpi vastaava ruotsalainen säännös, joka koskee lakimääräisten toissijaisten perillisten vastikeoikeutta. Tutkimuksessa tuohon mennessä saadun tiedon avulla käydään läpi nyt tutkittavaa kolmea eri vastikeoikeuden edellytystä. Jokaisen kolmen edellytyksen tulee täyttyä lesken toimen osalta, jotta toissijaiset perilliset voivat saada vastiketta. Ensimmäisenä selvitetään sitä, mikä lesken toimi voi oikeuttaa toissijaiset perilliset saamaan vastiketta. Seuraavaksi tutkitaan sitä, millainen lesken toimi on sopimatonta toissijaisten perillisten perintöoikeuden kannalta, sillä lesken toimen sopimattomuus on vastikeoikeuden toinen edellytys. Viimeisenä tutkitaan sitä, millä perusteella lesken toimi on vähentänyt lesken varallisuutta jo olennaisesti, koska siinä tilanteessa toissijaiset perilliset voivat saada vastiketta. Samalla arvioidaan sitä, onko tutkimuksen tutkimushypoteesi paikkansa pitävä. Eli voiko lesken testamenttiin rinnastuvana lahjana annettu lahja oikeuttaa vastikkeeseen siinäkin tapauksessa, kun samanarvoinen lesken antama muu lahja ei siihen vielä oikeuta. Tutkielman viimeisessä luvussa kootaan tutkimuksen havainnot yhteen ja tehdään niistä johtopäätökset.

Tutkielmani koskee ulkomailta adoptoidun lapsen etua ja sen merkitystä ensisijaisena ratkaisuperiaatteena. Kiinnostukseni aiheeseen on lähtöisin työkokemuksestani adoptiolautakunnan asiantuntijasihteerinä. Lapsen edulle ei ole olemassa yhtenevää ja yleismaailmallista määritelmää. Arvio on tehtävä tapauskohtaisesti ja kunkin tapauksen erityispiirteet huomioon ottaen. Lapsen edun ensisijaisuus on lapsioikeuden keskeisin lähtökohta ja velvoittaa kaikkia niitä aikuisia ihmisiä, jotka ovat lasten kanssa tekemisissä. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (SopS 59–60/1991) 3 artiklan 1 kohdan mukaan lapsen etu on asetettava ensisijalle kaikessa lapsia koskevassa toiminnassa. Lasten oikeuksien sopimus on ollut Suomessa lakina voimassa vuodesta 1991. Adoptiota sääntelee adoptiolaki (22/2012), joka tuli voimaan 1.7.2012. Se korvasi lapseksiottamisesta annetun lain (153/1985). Suomi on osapuolena myös adoptioon liittyvissä kansainvälisissä sopimuksissa. Toinen niistä on eurooppalainen yleissopimus lasten adoptioista (SopS 39/2012). Toinen on yleissopimus lasten suojelusta sekä yhteistyöstä kansainvälisissä lapseksiottamisasioissa (Haagin sopimus) (SopS 29/1997). Euroopan unionilla sen sijaan ei ole adoptiota koskevaa sääntelyä. Menetelmällinen lähestymistapani aiheeseen on lainopillinen. Tutkin lapsen edun sisältöä laeissa, kansainvälisissä sopimuksissa, oikeuskäytännössä ja kirjallisuudessa. Ainoastaan oikeustieteen keinoin ei adoptiolapsen etua voi määritellä, vaan sen tukena on oltava myös tutkimustietoa kansainvälisesti adoptoitujen lasten kehityksestä ja muista erityisominaisuuksista. Käytän hyödykseni myös työkokemustani adoptiolautakunnan sihteerinä. Ulkomailta adoptoidun lapsen etu ja sen ensisijaisuus adoptiossa tarkoittavat adoptiolapsen edun ja erityispiirteiden tuntemista. Ne tarkoittavat esimerkiksi sen ymmärtämistä, että kellään ei ole subjektiivista oikeutta adoptioon, vaan adoptiossa ainoastaan lapsella on oikeuksia. Lapsen etu on asetettava kaikkien muiden intressien yläpuolelle. On myös ymmärrettävä, että lapsen edun ensisijalle asettaminen on juridinen velvollisuus, joka koskee kaikkia aikuisia. Käytännössä on kuitenkin usein niin, että aikuisten oikeudet ovat ohittaneet lapsen edun ensisijaisuuden periaatteen. Näitä tilanteita tarkastelen kriittisesti tutkielmassani. Tutkimukseni voi olla hyödyksi kaikessa ulkomailta adoptoituja lapsia koskevassa päätöksenteossa ja toiminnassa. Lapsen edun ensisijaisuuden periaate velvoittaa laajasti kaikkia lasten kanssa tekemisissä olevia ja lasten asioissa päätöksiä tekeviä aikuisia. Jotta viranomaiset ja muut toimijat voivat aidosti asettaa lapsen edun ensisijaiseksi ratkaisuperiaatteeksi, on ulkomailta adoptoidun lapsen edun sisältö tunnettava hyvin. Ainoastaan silloin lapsen lapsen etu voi aidosti tulla huomioiduksi ensisijaisena ratkaisuperiaatteena.

Tutkielman aihe on lapsen elatuksen turvaaminen voimassa olevan oikeuden mukaan. Tutkielmassa käsitellään lapsen elatusta, vanhemman elatusvelvollisuutta sekä yhteiskunnan vastuuta lapsen elatuksen turvaamisessa. Tutkielmassa keskitytään Suomessa voimassa olevaan sääntelyyn ja oikeustilaan, vertailu muihin maihin on suurelta osin rajattu pois tutkielmasta. Tutkielman tarkoitus on luoda kokonaiskuva elatuslainsäädännöstä sekä siitä, miten lapsen elatuksen turvaaminen on huomioitu tilanteissa, joissa yksityisoikeudellinen elatus jää kokonaan tai osin toteutumatta. Tutkielman metodina on käytetty perinteistä lainoppia. Voimassa olevaa oikeustilaa tarkastellaan oikeussäännösten, lain esitöiden, oikeuskirjallisuuden, tilastojen ja oikeuskäytännön valossa. Tutkimuksen rikastuttamiseksi ja sitomiseksi reaalimaailmaan on tutkimuksessa hyödynnetty empiiristä aineistoa. Tutkimuksen aineistona on käytetty lääninoikeuksien, hallinto-oikeuksien, vakuutusoikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja liittyen elatustukiin. Tutkielmassa selvitetään elatuslain (704/1975) ja elatustukilain (580/2008) suhdetta, sekä sitä kuinka nämä lait vaikuttavat toisiinsa. Tästä johtuen tutkielman alussa on käyty läpi voimassa olevaa yksityisoikeudellista elatusavun käsitettä sekä elatusavun määräytymistä. Elatustukilakia tarkastellaan oikeutena elatustukeen, määrän ja maksamisen osalta, Kansaneläkelaitokselle kuuluvat perinnän näkökulmasta sekä Kansaneläkelaitoksen suorittaman elatustuen ja –avun takaisinperinnän kannalta. Keskeisin havainto tutkimuksessa on se, että elatustukeen liittyvää yhteneväisen oikeustosiseikaston omaavaa oikeuskäytäntöä vähän. Erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden ennakkoratkaisuja on vähän. Vähäinen määrä johtuu pääosin siitä, että suurta osaa elatustukien asiaryhmistä koskee valituskielto korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joten ainoa reitti on purkuhakemuksen laatiminen. Lainvoimaisen tuomion purkamiselle on asetettu laissa tiukat edellytykset. Tutkimuksesta käy ilmi, että osassa elatustukeen liittyvistä kysymyksistä on olemassa erilaisia tulkintoja sekä oikeuskirjallisuudessa että oikeuskäytännössä. Oikeuskäytännön perusteella on esimerkiksi vakiintunut tulkinta, että Kansaneläkelaitoksella on oikeus periä lapsikorotus elatusapuvelan korvauksena. Toisaalta oikeuskirjallisuudessa on esitetty tulkinta, että lapsikorotus tulisi jättää elatusvelvollisen käyttöön lapsen tapaamisista aiheutuvia kustannuksia varten. Elatusapuvelan takaisinperinnässä elatusvelvollisen oman käytöksen merkitystä ovat tuomioistuimet tulkinneet vaihtelevasti. Osa tuomioistuimista on korostanut elatusvelvollisen tosiasiallista maksukyvyttömyyttä ja osa elatusvelvollisen omaa käytöstä sekä vapaata valintaa esimerkiksi vuorotteluvapaata koskeneissa ratkaisuissa. Selkeä linja oli oikeuskäytännöstä löydettävissä sille, että elatustukea oli oikeutettu nostamaan lapsen tosiasiallinen hoitaja, jos lapsi asui hänen luonaan. Oikeudellisen tulkinnan merkitys on korostunut niissä kysymyksissä, joissa ratkaisun perustana oleva normi on moniselitteinen. Kansalaisten yhdenvertaisuus ja tasa-arvoinen kohtelu ovat oikeudenkäytön keskeisiä periaatteita. Tutkimuksen lopussa on pohdittu sitä, miten voimassa olevan lainsäädännön yhtenäinen tulkinta tulisi jatkossa varmistaa. Tutkimuksesta on mahdollista nostaa useita eri kysymyksiä jatkotutkimuksen kohteeksi. Tutkimusta voisi jatkaa ottamalla tutkimuksen aineistoksi Vakuutusoikeuden antamat elatustukiratkaisut. Vakuutusoikeuden päätösten analysointi koko elatustuen voimassa olon ajalta olisi tarpeellista yhteneväisten linjausten löytämiseksi. Yksittäisen kysymyksen osalta olisi tarpeen selvittää myös Kansaneläkelaitoksessa tehtyjä linjauksia. Kansaneläkelaitos ensimmäisenä asteena tulkitsee ja täsmentää elatustukilain säännöksiä sekä ratkaisee suuremman määrän eri oikeuskysymyksiä koskevia tapauksia, joten Kansaneläkelaitoksen linjauksilla on selvä ohjaava vaikutus kansalaisten käyttäytymiseen. Kansaneläkelaitoksen rooli elatustukiasioiden ensimmäisenä ratkaisunantajana on merkittävä.

Tutkielma käsittelee lapsen kuulemista huolto- ja tapaamisriidoissa. Lapsen kuulemisen merkitystä on korostettu viime vuosikymmeninä runsaasti. Nykyisin lapsen omiin oikeuksiin on kiinnitetty entistä enemmän huomiota, eikä lasta nähdä enää ainoastaan suojelun kohteena. Tutkielmassa keskitytään lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (8.4.1983/361, LHL) lapsen kuulemista ja mielipiteen selvittämistä koskevien säännösten tulkitsemiseen ihmisoikeusnäkökulmasta tarkasteltuna. Tutkielmassa tarjotaan myös ehdotuksia ihmisoikeuksien paremmasta toteutumisesta koskien lapsen kuulemista. Aihetta käsitellään pääosin oikeuskirjallisuuden, YK:n lapsen oikeuksien komitean antamien yleiskommenttien ja suositusten sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen kautta. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artikla takaa lapselle oikeuden osallistua ja vaikuttaa häntä koskevassa asiassa. Toisaalta lapselle tulee taata osallistumisoikeuden lisäksi myös yleissopimuksen 3 artiklan mukainen suojelu. Tutkielmassa käsitelläänkin lapsen etua ja suojelua suhteessa hänen oikeuteensa tulla kuulluksi. Lapselle ei saisi aiheutua kuulemisesta haittaa, eikä hän saisi joutua huoltoriidan keskelle. On myös tilanteita, joissa lapsen kuulemisesta on hänen hyvinvointinsa vuoksi luovuttava kokonaan. Lapsen kuulemista koskevissa kysymyksissä on aina punnittava lapsen suojelun ja osallistumisoikeuden intressejä keskenään. LHL:n mukaan lasta voidaan kuulla joko sosiaalitoimen selvityksen kautta tai tuomioistuimessa suoraan. Mikäli tuomioistuin ei koe tarpeelliseksi selvityksen hankkimista eikä myöskään lapsen kuuleminen tuomioistuimessa tule kyseeseen, riittää lapsen mielipiteen selvittäminen vanhempien toimesta. Ihmisoikeuksien valossa lapsen etu on aina ensisijaisesti otettava huomioon kuulemistapaa harkittaessa. Tutkielmassa käsitellään näitä kuulemisen toteuttamistapoja ja niiden edellytyksiä sekä mahdollisia ongelmakohtia ihmisoikeusnäkökulmasta arvioituna. Lisäksi tarkastellaan esimerkiksi iän ja kehitystason merkitystä lapsen kuulemisessa, pohditaan lapsen kuulemiselle LHL:ssa asetettuja ohjeellisia ikärajoja sekä asiantuntija-avustajan hyödyntämistä tuomioistuimessa tapahtuvassa kuulemisessa. YK:n lapsen oikeuksien komitea on suositellut, että lapsen tulisi saada ilmaista mielipiteensä suoraan tuomarille näin halutessaan. Tutkielmassa onkin katsottu, että tällaiseen lapsen esittämään pyyntöön tulisi aina suostua, jollei lapsen suojelu ehdottomasti edellyttäisi toisin. Tutkielmassa on ehdotettu myös, että tuomari voisi osallistua sosiaalitoimessa tapahtuvaan kuulemiseen. Lasta koskeva huoltoriita on ratkaistava lapsen edun mukaisesti (LHL 10.1 §). Lapsen mielipide on otettava huomioon ratkaisua tehtäessä, mutta kuulemisen merkitykseen ja tarkempaan painoarvoon päätöksenteossa vaikuttaa muun muassa lapsen ikä ja kehitystaso. Lapsen mielipiteen saamaa juridista painoarvoa on arvioitu oikeuskäytännössä informed consent –kriteeristön avulla. Tutkielman loppupuolella tarkastellaan myös näitä aiheita. Esiin nousee myös pohdinta lapsen tahdon ja edun vastakkainasettelusta. Lapsi ei saa tulla huoltoriidassa ratkaisijan asemaan, vaan lapsen mielipide tulee ottaa huomioon osana muuta ratkaisumateriaalia. Lisäksi arvioidaan kuulemisen merkitystä tarkemmin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen näkökulmasta.

Tutkielman aihe on lapsikaappauksiin liittyvän oikeudellisen sääntelyn toimivuus erityisesti siltä kannalta, miten poikkeusperusteiden tulkinta vaikuttaa Haagin lapsikaappaussopimuksen soveltamiseen. Tämän lisäksi tarkastellaan lapsikaappauksia koskevaa kerroksellista kansainvälistä sääntelyä. Lapsikaappaukset ovat ikävä modernin kansainvälistyneen maailman ilmiö. Niitä ei ole mahdollista hallita ilman sääntelyä. Sääntelemätön tila voi johtaa vahvimman oikeuden käyttämiseen erojen yhteydessä käytävissä huoltoriidoissa ja vastakaappauksiin. Keskeisin lapsikaappausten sääntelyinstrumentti on Haagin lapsikaappaussopimus vuodelta 1980. Myös Euroopan unionilla (Bryssel IIa) ja Euroopan neuvostolla (Luxemburgin sopimus) on omat lapsikaappauksia sääntelevät instrumenttinsa. Lapsikaappausten kannalta relevantteja sääntöjä sisältyy myös Haagin lastensuojelusopimukseen, Euroopan ihmisoikeussopimukseen sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Kerroksittainen sääntely saattaa tehdä sovellettavasta säännöstöstä hankalan hahmottaa. Haagin lapsikaappaussopimus on laajalle levinneenä sopimuksena yksinkertaisuudessaan tehokas: huolto-oikeuksien haltijalta luvattomasti poisviety lapsi on palautettava asuinpaikkavaltioonsa. Haagin sopimuksen järjestelmään kuuluu keskusviranomaismekanismi, jonka avulla taataan summaarinen menettely ja lapsen joutuisa palauttaminen. Sopimuksen tehokkuudelle muodostavat uhan siihen sisällytetyt poikkeusperusteet. Tuomioistuin voi kieltäytyä määräämästä luvattomasti asuinpaikastaan poisvietyä lasta palautettavaksi a. lapsen vastustuksen takia, b. siksi, että lapsi joutuisi palauttamisen jälkeen vakavaan vaaraan tai c. kaappaamisesta on kulunut yli vuosi ja lapsi on sopeutunut uuteen ympäristöönsä. Varsinaisten kieltäytymisperusteiden lisäksi sopimuksen määritelmiin liittyy käsitteitä, joiden tulkinnan kautta lapsi voidaan jättää palauttamatta. Näiden osalta ei ole kyse poikkeuksesta sinänsä, koska palauttamatta jättäminen liittyy lapsikaappauksen keskeisiin määritelmiin. Tällaisia ovat asuinpaikan ja huolto-oikeuksien käsitteet. Tutkimuksessa käytetään kieltäytymisperusteista ja sopimukseen liittyvistä käsitteistä yhteisnimitystä palauttamattajättämisperusteet. Oikeustieteilijät eri maissa ovat huolissaan lapsikaappaussopimuksen ns. palauttamattajättämisperusteiden tulkinnan nakertavan perustaa sopimuksen tarkoitukselta. Suomelle oli erityisen merkittävää, että Venäjä liittyi sopimukseen vuonna 2011. Sopimusta aletaan soveltaa Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa vuoden 2013 alusta. Tutkimuksessa tarkastellaan Venäjän kautta esimerkinomaisesti, miten oikeuskulttuurilla ja sen erityispiirteillä voi olla vaikutusta sopimuksen soveltamiseen kansallisissa tuomio-istuimissa. Vaikka lapsikaappausten kannalta relevantteja oikeudellista sääntelyä on paljon, on lapsikaappaussopimus merkittävin sääntelyinstrumentti. Samalla on selvää, että vaikka lapsikaappaussopimus on toimiva ja tehokas sääntelyinstrumentti, jota ilman lapsikaappaustapausten selvittäminen ja hoitaminen olisi huomattavasti hankalampaa, on silläkin heikkoutensa. Sopimuksen laajallelevinneisyys on sopimuksen keskeisimpiä vahvuuksia, mutta samalla se vaikeuttaa sopimuksen soveltamiskäytännön yhtenäisyyttä. Konvention piirissä tehdään työtä yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi, mutta koska sopimuksen sisällön yksinkertaisuus on myös sen valtteja, paljon jää kansallisesti hallittavaksi. Tämä mahdollistaa tietyn jouston palauttamattajättämisperusteiden ehdottoman suppeaksi tarkoitetussa tulkinnassa. On kuitenkin katsottavissa, että käsitteiden joustavuus sekä palautta-misperusteiden tulkinta eivät mahdollista pelkästään laajentavaa tulkintaa, vaan myös tapauskohtaisen harkinnan. Lapsikaap-paustapauksille on tunnuksenomaista se, että ne lapsioikeudellisina asioina ovat vahvasti omanlaisiaan kukin. Jokainen näistä tapauksista tulee ratkaista kyseessä olevan lapsen edun mukaan.

Tutkimuksen aiheena on legaatinsaajan oikeussuoja kuolinpesän yhteishallinnon aikana. Tutkimuksen tarkoitus on ensinnäkin selvittää, mitkä seikat aiheuttavat legaatinsaajan oikeussuojatarpeen kuolinpesän osakkaiden yhteishallinnon aikana. Toiseksi tarkoitus on tarkastella, millaisia oikeussuojakeinoja legaatinsaajalla on käytettävissään, jos hänen oikeutensa joutuu uhatuksi. Millaiset ovat oikeussuojakeinojen käyttämisen edellytykset, millaista turvaa oikeussuojakeinot antavat käytännössä ja liittyykö niiden käyttöön joitain ongelmia? Kolmanneksi tutkimuksessa tarkastellaan, millainen on legaatinsaajan oikeussuoja muissa Pohjoismaissa. Kiinnostuksen kohteena on se, miten legaatinsaajan oikeussuoja on järjestetty muissa Pohjoismaissa, sekä mitä yhtäläisyyksiä ja eroja maiden välillä on löydettävissä. Legaatinsaajan aseman ja oikeussuojan varsinainen vertaileva tarkastelu tapahtuu erityisesti suhteessa Norjaan ja Tanskaan, jotka muodostavat vastinparin Suomelle ja Ruotsille. Tutkimuksessa myös selvitetään pohjoismaisten kuolinpesien hallintoratkaisujen pääpiirteet sekä järjestelmien keskeisimmät erot. Tutkimuksessa käytetään sekä perinteisen lainopin että oikeusvertailun metodeja. Tarkastelu keskittyy jakamattomasta kuolinpesästä täytettäviin omistusoikeuden tuottaviin esinelegaatteihin ja rahalegaatteihin. Legaatilla tarkoitetaan testamenttimääräystä, jolla testamentin tekijä on määrännyt saajalle tietyn yksilöidyn etuuden. Legaatin merkittävin ero verrattuna yleisjälkisäädökseen on, että legaatinsaaja ei PK 18:1:n perusteella lähtökohtaisesti ole kuolinpesän osakas. Osakasaseman puuttumisella on huomattava vaikutus legaatinsaajan asemaan ja oikeussuojatarpeen syntymiselle. Tutkimuksessa selvitetään osakasaseman puuttumisen merkitystä legaatinsaajan asemaan käytännössä sekä tarkastellaan, milloin legaatinsaajalle voitaisiin lähtökohdasta poiketen antaa kuolinpesän osakasasema. Lisäksi selvitetään, mitkä muut seikat synnyttävät legaatinsaajan oikeussuojatarpeen yhteishallinnon aikana ja millaiseksi legaatinsaajan asema kuolinpesän yhteishallinnon aikana muodostuu. Tutkimuksessa mielenkiinto kohdistuu siihen, että kuolinpesän tilanne on lähtökohtaisesti sellainen, että legaatti voitaisiin täyttää, mutta kuolinpesän osakkaat ovat teoillaan tai laiminlyönneillään saaneet aikaan legaatinsaajan oikeuden vaarantumisen. Se, että legaatinsaajan oikeus vaarantuu, voi johtua muun muassa siitä, että pesän osakkaat eivät ole kykeneviä hoitamaan ja hallitsemaan pesää. Tavatonta ei kuitenkaan ole se, että osakkaat saattavat tietoisesti ja jopa tarkoituksellisesti ryhtyä legaatinsaajan oikeutta loukkaaviin toimiin. Tutkimuksessa tarkastellaan legaatinsaajan pääasiallisia oikeussuojakeinoja kuolinpesän yhteishallinnon aikana. Tutkimuksessa tarkasteltavat legaatinsaajan oikeussuojakeinot ovat legaattiomaisuuden asettaminen erityiseen hoitoon ja vakuus, pesänselvittäjän määräyksen hakeminen, legaatinsaajan kanneoikeus kuolinpesää vastaan ja legaatinsaajan itsenäinen kanneoikeus pesää koskevassa asiassa sekä osakkaiden vahingonkorvausvastuu. Lisäksi tarkasteltavia oikeussuojakeinoja ovat turvaamistoimet, osakkaiden vastuu legaatin täytäntöönpanosta sekä vaatimus pesän puolesta tehdyn oikeustoimen julistamisesta pätemättömäksi. Tarkemmin tutkimuksessa selvitetään muun muassa sitä, milloin legaatinsaaja on osoittanut, että pesänselvittäjän määräys on tarpeen legaatin täytäntöön saattamiseksi. Tutkimuksessa otetaan kantaa myös esimerkiksi siihen, voidaanko legaatinsaajalle myöntää itsenäinen kanneoikeus pesää koskevassa asiassa kuolinpesän ollessa osakkaiden yhteishallinnossa, ja jos voidaan, millä edellytyksillä mahdollinen kanneoikeus voidaan myöntää.

Lesken jäämistöoikeudellisen suojan parantaminen on yksi jäämistöoikeuden merkittävistä kysymyksistä, johon on esitetty erilaisia ratkai-suja vuosien saatossa. Viimeisin merkittävä muutos lesken asemaan tehtiin 1980-luvulla, kun leskelle annettiin oikeus hallita ensiksi kuol-leen puolison jäämistöä jakamattomana. Tätä suojaa täydennettiin niin sanotulla vähimmäissuojalla, joka mahdollistaa leskelle oikeuden hallita ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvaa asuntoa ja asuntoirtaimistoa. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut kuitenkin sitten 1980-luvun, mutta merkittäviä muutoksia lesken asemaan ei ole sen jälkeen tehty. Oikeusministeriön asettama työryhmä perehtyi mietinnössään lesken asemaan sekä siihen liittyviin mahdollisiin muutostarpeisiin. Työryh-män mietinnöstä sekä siihen liittyvistä lausunnoista kävi ilmi, että lesken asemaan olisi hyvä tehdä parannuksia, etenkin asumissuojaan liittyvien kysymysten osalta. Ongelmaksi koettiin etenkin se, että leskellä ei ole mahdollisuutta ilman rintaperillisten suostumusta myydä ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvaa asuntoa ja hankkia tilalle itselleen sopivampaa. Lesken asumissuojan osalta on tullut ilmi myös muita ongelmia. Osa on seurausta siitä, että lesken enimmäissuojaa ja vähimmäissuojaa säädettäessä ei oltu riittävästi pohdittu sään-nösten seurausvaikutuksia. Onkin tullut ilmi tilanteita, joissa lesken asumissuojaa koskevien säännösten soveltaminen on johtanut kohtuut-tomiin lopputuloksiin joko lesken tai rintaperillisten kannalta. Uudistuksella olisi tarve puuttua näihin ongelmiin. Tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa lesken asumissuojaan liittyviä ongelmakohtia sekä esittää mahdollisia ratkaisuja näihin ongelmiin. Huomioon ei oteta ainoastaan vain lesken etuja, vaan tarkastelussa pyritään tarkastelemaan tilannetta myös rintaperillisen etujen kannalta. Tutkimus keskittyy ainoastaan lesken ja rintaperillisen väliseen suhteeseen ja tutkimuksen lähtötilanteena on kuolinpesä, johon kuuluu lesken lisäksi vain rintaperillisiä. Aviovarallisuussuhteita ei huomioida paitsi silloin kun se on tarkastelun kannalta välttämätöntä. Keskityn tässä tutkielmassa tarkastelemaan nimenomaan lainsäädännössä omaksuttuja lesken ja rintaperillisen suojanormeja, jolloin lähtökohta tarkastelulle on, että perittävä ei ole tehnyt omaisuudestaan testamenttia. Näin ollen testamentti ja siihen liittyvät ongelmat on rajattu tutki-muksen ulkopuolelle. Keskeisimpänä lähteenä tässä työssä on ollut oikeusministeriön asettaman työryhmän mietintö 2004:6, jossa on pohdittu eri ratkaisuja lesken aseman parantamiseksi. Myös muu lainvalmisteluaineisto sekä oikeuskirjallisuus ovat merkittävässä roolissa lähdeaineistona. Ottaen huomioon suomalaisen ja ruotsalaisen jäämistöoikeuden yhteisen historian, myös ruotsalaiset lainvalmisteluasiakirjat ovat merkittävä lähde tarkasteltaessa aihepiirin kysymyksiä. Kun kysymyksessä on erityisesti lainsäädännön kehitystarpeita kartoittava työ, ei pelkästään nyky-lainsäädäntöön perehtyneet kirjoitukset tuo riittävää kuvaa asian suhteen. Tästä syystä tutkimuksessa on huomioitu myös oikeusministeriön työryhmän mietinnöstä annetut lausunnot, jotka ovat omiaan tuomaan käytännön näkökulmaa siihen, miten lainsäädäntöä tulisi kehittää. Tutkimus alkaa aiheen taustan ja historian kuvauksella, jonka jälkeen esittelen aihepiirin kannalta olennaiset oikeussäännöt. Ongelmien esittelyn yhteydessä tuon esiin oikeuskäytännössä sekä oikeuskirjallisuudessa esitettyjä tulkintoja ja ratkaisuja näihin kysymyksiin. Tämän lisäksi esittelen vielä vaihtoehtoisia malleja nykyiselle järjestelmälle. Arvioin eri mallien hyviä ja huonoja puolia suhteessa nykyjärjestel-määmme ja esitän lopuksi arvioni siitä, mikä olisi nykytilanteessa paras vaihtoehto, ottaen erityisesti huomioon nykyinen järjestelmämme ja siinä havaitut ongelmat. Keskeisin kysymys aiheen kannalta on se, kuinka vahva lesken suojan tulisi nykyään olla. Arvioinnissa tulee huomioida etenkin rintaperil-listen edut, joita ei ainakaan täysin voida ohittaa. Erimielisyyttä vallitsee siitä, mikä on sopiva lesken suojan taso ja miten tämä tulisi käy-tännössä toteuttaa. Yhtenä keinona on esitetty nykyisen järjestelmän kehittämistä muun muassa niin, että leskelle annettaisiin mahdollisuus hakea myyntilupaa hallintaoikeutensa kohteena olevalle, ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvalle asunnolle. Lisäksi on kannatettu sitä, että leskelle annettaisiin avio-oikeudesta riippumaton osakasasema ensiksi kuolleen puolison kuolinpesässä. Muina vaihtoehtoina on esitetty vallintaoikeuden antamista leskelle ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvaan asuntoon ja asuntoirtaimistoon tai vaihtoehtoi-sesti Ruotsissa omaksuttua mallia, jossa leski asettuu perimyksessä ainakin yhteisten rintaperillisten edelle. Vaihtoehtoisissa malleissa on etuna se, että edellä esitetty ongelma, jossa leskellä on tarve myydä hallintaoikeuden alainen asunto, poistuu. Toisaalta kun asunto näissä malleissa sisältyy lesken omaan varallisuuteen, ne tulevat näin myös lesken velkojien ulottuville. Lisäksi täysin uuden mallin omaksumista voidaan pitää tarpeettoman voimakkaana puuttumisena järjestelmään, jonka voisi katsoa pikemminkin kaipaa-van vain tietynlaista hienosäätöä. Tästä syystä nykyisen mallin kehittämistä on pidettävä parhaimpana ratkaisuna ongelmaan.