Browsing by discipline "Process- och insolvensrätt"

Syyttäjän vastuulla on rikosoikeudellisen vastuun toteuttaminen tasapuolisesti, joutuisasti ja taloudellisesti asianosaisen oikeusturvan ja yleisen edun edellyttämällä tavalla. Syyttäjällä on velvollisuus nostaa syyte, kun on todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi suoritetun esitutkinnan ja siitä valmistuneen esitutkinta-aineiston perusteella. Syyttäjän on todistelulla näytettävä toteen haastehakemukseen kirjattu teonkuvaus ja siten rikoksen tunnusmerkistönmukaisuus. Rikosprosessissa todistustaakka on lähtökohtaisesti syyttäjällä. Syyttäjä arvioi esitutkinnan riittävyyttä lähtökohtaisesti suhteessa todistustaakkaan ja tuomitsemiskynnykseen eli siihen, riittääkö näyttö langettavaan tuomioon vai ei. Syyttäjä perustaa arvionsa olettamaansa tuomioistuimen todistusharkintaan. Syyttäjän näytön arviointi ei rajoitu pelkästään oikeudenkäynnissä esitettävään todisteluun. Syyttäjän on arvioitava teon toteen näytetyksi tulemista myös päätyessään syyttämättäjättämispäätökseen tai rangaistusvaatimukseen, vaikkakaan tällöin ei ole kyse varsinaisesta oikeudenkäynnissä tapahtuvasta todistelusta vaan todistelua lähellä olevasta näytön arvioinnista. Syyttäjän on perusteltava syyttämättäjättämispäätös esitutkinta-aineistosta saatavin tiedoin eli todistein. Seuraamusluonteisessa syyttämättäjättämispäätöksessä on erikseen perusteltava, millä perusteella teko voidaan lukea syyksi ja millä perusteella syytteestä eli toimenpiteistä luovutaan. Rangaistusmääräysmenettelyssä puolestaan syyttäjä, arvioituaan näyttöä, ilman kirjallisia perusteluja katsoo vastaajan toimineen rikoksen tunnusmerkistön mukaisesti. Jotta todistelua ja muuta näytön arviointia voidaan tasapuolisesti, joutuisasti ja taloudellisesti suorittaa, edellyttää tämä poliisin laatimalta esitutkinta-aineistolta tiettyjen laadullisten kriteereiden täyttymistä. Nämä kriteerit muotoutuvat lainsäädännön, oikeuskäytännön ja ohjeistusten perusteella. Nykyisin yhä enenevissä määrin Euroopan ihmisoikeussopimus ja sen perusteella Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuottama oikeuskäytäntö vaikuttuvat rikosprosessin ensivaiheena olevaan esitutkintaan ja siten myös esitutkinta-aineiston laatimiseen. Vaikka poliisi laatii esitutkinta-aineiston, lopulta syyttäjä vastaa esitutkinnan riittävyydestä syyteharkintaa varten. Tässä tutkielmassa käydään läpi lainsäädäntöä, oikeuskäytäntöä ja ohjeistuksia, jotka vaikuttavat esitutkinta-aineiston laatimiseen. Tätä tarkastellaan sekä poliisille että syyttäjälle asetettujen tehtävien perusteella. Näin pyritään selvittämään pääpiirteittäin, mitä esitutkinta-aineistolta vaaditaan, jotta syyttäjä voisi parhaalla tavalla suorittaa todistelun ja muun näytön arvioinnin. Tämän selvityksen jälkeen tutkielmassa käydään läpi syyttäjiltä kyselytutkimuksella saatua empiiristä tietoa poliisin tuottaman esitutkinta-aineiston laadusta. Empiiristä aineistoa verrataan pääpiirteittäin määriteltyyn syyttäjän todistelun ja muun näytön arvioinnin kannalta hyvään esitutkinta-aineistoon. Esitutkinta-aineistoissa esiintyneitä virheitä ja puutteita jaotellaan niiden merkityksen mukaan. Tutkielmassa hyväksikäytetyn kyselytutkimusaineiston perusteella hyvä esitutkinta-aineisto syyttäjän todistelun ja muun näytön arvioinnin kannalta toteutuu kohtalaisesti. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisia syitä tähän ja mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan työtoimenpitein tai lainsäädännöllisin keinoin. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan tilannetta tulevaisuudessa. Tutkielmassa myös lyhyesti suoritetaan oikeusvertailua Ruotsin kanssa. Tutkielman tutkimusmetodi on lainopin, empiirisen oikeustutkimuksen, oikeuspoliittisen tutkimuksen, toimintatutkimuksen, lainsäädännön vaikutustutkimuksen ja oikeusvertailun yhdistelmä.

Tutkielma käsittelee Euroopan rajat ylittäviä turvaamistoimiprosesseja, erityisesti Bryssel I -asetuksen piiriin kuuluvia siviiliprosessuaalisia turvaamistoimia. Rajat ylittävää turvaamista koskeva lainsäädäntö on eurooppalaisella mittapuulla suhteellisen tuoretta ja on tämän tutkielman laatimisajankohtana uudistuksen kohteena. Bryssel I -asetuksen soveltaminen keskittyy turvaamistoimien osalta pääasiallisesti niiden rajat ylittävään täytäntöönpanoon, ts. vieraan valtion tuomioistuimessa annetun tuomion tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa. Kuitenkin turvaamistoimia koskevat eurooppalaiset oikeusohjeet ovat toistaiseksi melko jäsentymättömiä ja tiivistyvät hajanaisessa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Näiden oikeusohjeiden ja tulkintojen ymmärtäminen vaatii kattavaa Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön tutustumista. Tutkielmassa nämä oikeussäännöt on koottu yhteen ja niiden vaikutuksia on arvioitu suhteessa kotimaisiin sekä erilaisiin eurooppalaisiin käytäntöihin. Kirjoituksessa esitellään myös rajat ylittävälle täytäntöönpanolle rinnakainen, eurooppalaisessa valmistelussa oleva, yhtenäiseurooppalainen turvaamistoimisäännös. Kirjoituksessa arvioidaan erilaisten lähestymistapojen vaikutuksia rajat ylittävään turvaamiseen erityisesti turvaamistoimen hakijan perspektiivistä. Kuitenkin tämän vastakohtana tutkielmassa on huomioitu myös turvaamistoimiasian vastaajan oikeusturvaongelmat, erityisesti erot eurooppalaisissa käsityksissä vakuuksista ja oikeudesta vahingonkorvaukseen tarpeettoman turvaamisen tullessa kyseeseen. Rajat ylittävän täytäntöönpanon problematiikka näyttäytyy erityisen vahvasti turvaamisasioiden yhteydessä - turvaamistoimilta tyypillisesti odotetut halpuus, nopeus ja tehokkuus vaarantuvat herkästi kun rajat ylittävä täytäntöönpano lisää tosiasiallisesti turvaamistoimien soveltamisen esteitä mm. eksekvatuuriprosessin muodossa. Tutkielman premissinä on tunnustettu tosiseikka - tyypillisesti kansallinen turvaaminen on tehokkaampaa kuin rajat ylittävä täytäntöönpano ja näin ollen moni rajat ylittävä turvaamistoimiprosessi jää tyystin käynnistämättä ylihankaluuden vuoksi. Tämä johtaa oikeudenmenetyksiin eurooppalaisten toimijoiden keskuudessa, jota taas ei voida pitää suotavana eurooppalaisen integraatiokehityksen kannalta. Eurooppalainen säädöskehitys on erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana pyrkinyt kaventamaan tätä kansallisen ja ylikansallisen turvaamisen välistä tehokkuuskuilua poistamalla rajat ylittävien tuomioiden täytäntöönpanon esteitä. Tutkielmassa arvioidaan eurooppalaisen lainsäätäjän valitsemia ratkaisuja säädöstasolla ja esitellään niihin liittyvää koti- sekä ulkomaista oikeudellista ajattelua sekä aiheeseen liittyviä unionin tuomioistuimen ratkaisuja. Rajat ylittävän turvaamisen problematiikka tiivistyy ennen kaikkea turvaamistoimi -käsitteen avoimuuteen ja tulkinnanvaraisuuteen, turvaamistuomioistuimen ja pääasiassa toimivaltaisen tuomioistuimen toimivaltakysymyksiin sekä osin välimiesmenettelyihin liittyviin turvaamisasioihin. Erityiseksi tutkimuskohteiksi tulevan säätelyn osalta nousevat Bryssel I -asetuksen 2015 voimaan tulevat muutokset sekä valmisteilla oleva eurooppalainen tilinjäädyttämisasetus ennakkotapauksenomaisena ensimmäisenä yhtenäiseurooppalaisena turvaamistoimisäännöksenä. Lopuksi tutkielmassa analysoidaan tulevien säännösuudistusten vaikutusta rajat ylittävään turvaamiseen ja esitellään erilaisia näkemyksiä eurooppalaisen rajat ylittävän turvaamisen tulevaisuudesta rajat ylittävänä täytäntöönpanona tai vaihtoehtoisesti ja rinnakkaisesti yhtenäiseurooppalaisina oikeussääntöinä.

Välimiesmenettelyssä, kuten riidanratkaisussa yleensäkin, edellytetään tuomion perustamista lakiin. Välimiesmenettelyn asianosaisilla on kuitenkin VML 31 §:n 3 momentin nojalla mahdollisuus sopia, että välitystuomio perustetaan siihen, minkä välimiesoikeus katsoo kohtuulliseksi (ex aequo et bono). Ex aequo et bono -ratkaisutoiminta on käytännössä hyvin harvinaista, sillä asianosaiset eivät lähestulkoon koskaan valtuuta välimiehiä perustamaan välitystuomioitaan kohtuusnäkökohtiin. Kohtuusperusteiseen ratkaisutoimintaan on suhtauduttu epäluuloisesti sen vuoksi, että sen on ajateltu antavan liikaa harkinnanvaraa välimiehille ja mahdollistavan mielivaltaiset ratkaisut. Asiaan perehtyminen ei ole kuitenkaan antanut aihetta epäillä välimiehiä mielivaltaisten ratkaisujen antamisesta, sillä välimiesoikeuksilla on saamistaan valtuuksistaan huolimatta vaikuttanut olevan taipumuksena antaa hyvin pitkälti kansallisten lakien kanssa linjassa olevia ratkaisuja. Ex aequo et bonon tarve on kyseenalaistettu nykymaailmassa sen vuoksi, että kohtuullistamissäännöksiä sisältyy nykyään aikaisempaa enemmän aineellisen oikeuden puolelle. Aineellisoikeudellisilla kohtuullistamissäännöksillä ei kuitenkaan ole täysin samanlaista funktiota kuin ex aequo et bonolla. Siinä missä ex aequo et bono edellyttää asianosaisten yhteistä sopimusta siitä, että asia voidaan ratkaista kohtuusperusteella, aineellisoikeudelliset kohtuullistamissäännökset tulevat lähtökohtaisesti sovellettaviksi toisen asianosaisen eduksi tämän omasta vaatimuksesta. Joissakin poikkeuksellisissa tapauksissa lain säännöksiin perustuva kohtuullistaminen voi jopa tulla kyseeseen, vaikka kumpikaan asianosaisista ei olisi vaatinut kohtuullistamista. Sekin on syytä huomioida, että välimiesoikeudella ei ole velvollisuutta soveltaa lakiin perustuvia kohtuullistamissäännöksiä, vaikka jompikumpi asianosaisista olisi sellaisiin vedonnut. Tässä suhteessa ex aequo et bonon voi jopa ajatella lisäävän menettelyn ennustettavuutta, sillä kohtuusnäkökohtien huomioiminen ei tule kummallekaan asianosaisista yllätyksenä. Asianosaisten on myös mahdollista sopia, että heidän välisensä riita on ratkaistava kansainvälisen kauppaoikeuden eli lex mercatorian nojalla. Ex aequo et bonon ja lex mercatorian suhteeseen liittyy oma problematiikkansa, sillä oikeuskirjallisuudessa on esiintynyt taipumusta rinnastaa nämä ratkaisuperusteet toisiinsa. Yksi tutkielmani keskeisimmistä tavoitteista on eritellä ex aequo et bonon ja lex mercatorian yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Näistä ex aequo et bono antaa välimiesoikeudelle vapaammat kädet, sillä välimiesoikeudella on tällaiset valtuudet saatuaan vapaus soveltaa – tai olla soveltamatta – niin kansallisia lakeja, ylikansallisia oikeusohjeita kuin myös lex mercatoriaa. Tämän laajan harkinnanvaran vuoksi ex aequo et bono -ratkaisutoiminta edellyttää aina asianosaisten välistä nimenomaista sopimusta kohtuusperusteella ratkaisemisesta. Lex mercatorian soveltamiseen välimiehet voivat sen sijaan tietyin edellytyksin päätyä myös omasta aloitteestaan. Tutkielmani toisena tavoitteena on selvittää, minkälaista ratkaisutoiminta on ex aequo et bono -välimiesmenettelyssä – ja minkälaista sen tulisi olla. Vaikka ex aequo et bono -välimiesmenettelyssä välimiesoikeuden ratkaisutoimintaa ei olekaan sidottu lain säännöksiin, ei välimiesoikeus voi siltikään päätyä minkälaiseen lopputulokseen tahansa. Välimiesoikeuden toimivallan rajoja ex aequo et bono -välimiesmenettelyssä ei ole mahdollista määritellä tyhjentävästi, ja näiden määräytymiseen vaikuttaa keskeisesti se, ovatko asianosaiset sopineet jonkin lain soveltamisesta kohtuusperusteella ratkaisemisen lisäksi. Jos asianosaiset ovat sopineet myös jonkin lain soveltamisesta, välimiesoikeuden tulee lähtökohtaisesti soveltaa valittua lakia ja poiketa siitä ainoastaan silloin, kun valittua lakia soveltamalla ei päästä kohtuullisena pidettävään lopputulokseen. Välimiesoikeuden ratkaisutoimintaa sitoo tällöin myös valitun lain pakottavat säännökset. Riippumatta siitä, ovatko asianosaiset sopineet jonkin lainsäädännön soveltamisesta, välimiesoikeuden tulee aina huomioida asianosaisten välinen materiaalinen sopimus ja public policyn vaatimukset. Tutkielmani kolmannella tavoitteella on käytännönläheisempi ulottuvuutensa, sillä se sisältää sovellettaviin oikeusohjeisiin ja lainvalintaan liittyvään sääntelyyn perehtymistä ja de lege ferenda -kannanottojen esittämistä. Näiden roolia tutkielmassani selittää VML:n lakitekninen ratkaisu, jossa sekä ex aequo et bonosta että sovellettavista oikeusohjeista päättäminen sisältyvät samaan lainkohtaan. Maaperä de lege ferenda -tutkimukselle on tällä hetkellä erityisen hedelmällinen, sillä VML:n uudistamistarpeet ovat puhututtaneet suomalaista välimiesmenettely-yhteisöä runsaasti viime aikoina. Sen vuoksi olen halunnut myös omassa tutkielmassani pohtia, minkälaisia muutoksia välimiesmenettelyä koskeva sääntely kaipaisi tutkielmani aihepiirien tiimoilta. Tekemieni huomioiden pohjalta ehdottaisin seuraavia lisäyksiä VML:iin: 1) säännös, josta ilmenee, miten soveltuvat oikeusohjeet määräytyvät, kun asianosaiset eivät ole niistä sopineet; 2) ”rules of law” -ratkaisutoiminnan mahdollistaminen; ja 3) vaatimus välitystuomion perustelemisesta.

När en konkurs bli anhängig vid en domstol är det upp till domstolen att utse en boförvaltare, detta framgår redan ur konkurslagens (KonkL) första paragraf. Enligt KonkL 1:1.2 finns det för vården och försäljning av gäldenärens egendom samt för övrig förvaltning av konkursboet en boförvaltare, som domstolen utser. Således är saken inte i sig dispositiv fastän man brukar höra de största borgenärerna angående valet av boförvaltare. En boförvaltares uppgifter är givetvis krävande på flera plan, därför har domstolen en viktig uppgift när de utser denna fysiska person Detta insolvensrättsliga arbete kommer dock endast kort att förklara huvuddragen angående valprocessen och boförvaltarens uppgifter. I stället koncentrerar jag mig på boförvaltarens behörighetskrav. Boförvaltarens behörighet kan delas in i allmänna behörigheter och särskilda behörigheter. Med allmän behörighet menas personens allmänna förmåga att ta hand om uppgiften. Med särskild behörighet menas personens förmåga att sakligt klara av den specifika uppgiften. Huvudsakliga problematiken har jag valt att sätta på en boförvaltares allmänna behörighet. Behörigheten stiftas i KonkL 8 kapitels 5 §. För att inte bara få teoretisk aspekt i detta arbete har jag gjort intervjuer med advokater i Vasa och Österbotten. Detta för att boförvaltning är mycket praktiskt arbete och genom intervjuer kan jag från det praktiska livet få en mycket god grund att arbeta ifrån. Jag antar att det är här det riktigt värdefulla ligger i detta arbete. Att domstolen enligt lagstiftaren ska ha den slutgiltiga bestämmanderätten att utse en boförvaltare som är passande för just den anhängiga konkursen torde vara klart från regeringens proposition. I dagens värld kan denna situationsanpassade systematik anses vara föråldrad och inte längre svarar särskilt väl mot dagens verklighet. När man ser till dagens ekonomiskt svaga läge och medföljande stor mängd konkurser, kan det vara svårt för tingsrätterna att behandla varje konkurs enligt fall-till-fall metoden. Här torde tingsrätten inte ha möjlighet att granska hur lämplig varje boförvaltare är för den specifika konkursen. Att licensiera eller ge tillstånd till boförvaltning skulle rätta till läget där man kan ifrågasätta rättssäkerheten när tingsrätterna utser boförvaltare eller där någon vill bli prövad om han är behörig. Licensiering är av stor vikt för att säkerställa behöriga boförvaltare. Licensiering eller ett tillståndssystem skulle absolut vara till för borgenärernas bästa och för hela konkursinstitutets trovärdighet

This master’s thesis examines the new group coordination proceedings established in the renewed EU Insolvency Regulation (the Recast Regulation). The theme of this thesis as such is not new, as coordination of insolvency proceedings has been studied both in national and international levels. However, for the first time it is possible to study an actual solution for coordination of insolvency proceedings of multinational groups of companies, as the European Union tries to solve the problems of group insolvency by establishing rules for coordination of insolvency proceedings. This thesis aims to answer the following ostensibly simple question: what are group coordination proceedings? Because the rules concerning group coordination proceedings are so new, this kind of basic research conducted in this thesis is in order, especially as there is no knowledge on how the group coordination proceedings work in real-life and there is no case law that would demonstrate how the rules concerning the group coordination proceedings should be interpreted. As for the relevant theoretical framework, this thesis provides analysis on the definition of a group of companies in the context of the Recast Regulation. Furthermore, the separate legal nature of group members shall be discussed and the opposing theories, the theory of legal separateness and the theory of unification shall be examined. In addition, the cross-border aspect of the thesis shall be investigated as well as different ways to coordinate insolvency proceedings opened in respect of different group members. In the thesis, these different ways are divided into three different categories: coordinated cooperation, joint administration and substantive consolidation. The chapters before the conclusions are dedicated to the specific rules concerning group coordination proceedings. Thus, opening of the group coordination proceedings as well as the tasks of the coordinator shall be discussed. Not all the problematics shall be introduced as the length of the thesis is quite limited. The aim has been to highlight the most important problematics. It is concluded that the theory of legal separateness presents itself extremely well in the group coordination proceedings, thus it is clear that the theory is followed almost to the letter. As for the group coordination proceedings as a whole, it is suitable only to large insolvency cases where to costs of the coordination can be taken care of. In addition, the choice of an outside coordinator is probably not the best solution, as it takes time for the coordinator to get to know all the relevant proceedings. On the other hand, interests of conflicts are avoided better by choosing an outsider to act as the coordinator. However, the group coordination proceedings do not necessarily lead to efficient and effective coordination of insolvency proceedings opened in respect of group members. In conclusion, the concept of the group coordination proceedings is a beautiful idea, but the situations where such coordination is used are more of an exception than a rule.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella muutoksehakualttiutta ja valittamista asunto- ja kiinteistökauppariidoissa. Arvioinnin kohteena pyritään selvittämään sitä, kuinka hyvin nykylainsäädäntö on onnistunut pitämään myös laajoissa yksityishenkilöiden välisissä riidoissa riitaprosessin etupäässä alioikeudessa vai jääkö käräjäoikeus lopulta ainoastaan “hovioikeuden valmisteluistunnoksi”. Toimivuusanalyysin tarkoituksena on ongelmakohtien löytämisen ohella etsiä ja arvioida kehitysehdotuksia käräjäoikeuspainotteisuuden parantamiseksi. Tutkielmassa todetaan, että riitelykustannukset asunto- ja kiinteistökauppariidoissa kohoavat helposti useimpiin kymmeniin tuhansiin euroihin. Tähän katsotaan vaikuttavan riidan selvittämistä ja näyttöä varten koottava aineisto, joka paisuu parhaimmillaan useampaan suullisesti kuultavaan todistajaan ja laajaan kirjalliseen aineistoon. Tämän ohella riitatyypin lopputuloksen ennustaminen osoittautuu useimmiten jopa kokeneille asiamiehille haastavaksi tuomioistuimen laajan harkintavallan ja epäyhdenmukaisen lainkäytön takia. Näin ollen käräjäoikeuden tuomion oikeellisuus on helppo kyseenalaistaa valitusperusteissa ja hakea ratkaisun muuttamista hovioikeudelta. Samalla epäselvä tilanne korkeiden kustannusten pelotteineen antaa ristiriitaista viestiä laajemmin yhteiskuntaan, kannustaen osapuolia myös vilpilliseen menettelyyn. Yleisimmin asianosaisen valitusperusteena on katsoa käräjäoikeuden päätyneen ratkaisussa virheelliseen johtopäätökseen näytön arvioinnin osalta. Muutoin valituksissa tuodaan esiin havaintoihin ja ristiriitaiseen todisteluun sekä prosessijohtoon liittyviä virheellisyyksiä. Hovioikeusprosessissa vaikuttaa tyypillisesti vastakkaisiin suuntiin vetävät oikeudenkäynnin tehokkuuden ja asianosaisen oikeussuojan tavoitteet. Viimeisinä vuosikymmeninä ovat kotimaisessa oikeusperinteessä nämä yhdistyneet hovioikeuden tavoitteenasettelussa niin sanottuun överprövning-ajatukseen, jonka mukaan prosessissa tulisi arvioida lähtökohtaisesti vain käräjäoikeuden virheellisyyttä. Siten hovioikeusvaiheen tarkoituksena ei olisi siis käsitellä jo kertaalleen ratkaistua asiaa uudelleen uudessa ylioikeuden menettelyssä. Tutkielmassa katsotaan, että asunto- ja kiinteistökauppariitojen riitelyhalukkuutta puoltavien seikkojen lisäksi muutoksenhaussa vaikuttaisi olevan parannettavaa siinä miten rajoittamismenettelyjä lainkäytössä sovelletaan jos käräjäoikeuspainotteisuuteen halutaan tosissaan pyrkiä. Tutkielma kiinnittää erityishuomion asianosaisten puutteellisuuksiin valituskirjelmien analyysissä ja valitusperusteiden muodostamisessa, jotka eivät pahimmillaan keskustele lainkaan käräjäoikeuden tuomion kanssa taikka osoita sen virheellisyyksiä.

Tutkielmani aiheena on hyödyntämiskielto erityisesti lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa oikeudenkäynneissä. Ensimmäinen tavoitteeni on näyttää, että tietyissä todistelutilanteissa hyödyntämiskielto on välttämätön ja ainoa keino turvata oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus. Todistetta rasittaa tällöin korjaamiskelvoton virhe, jonka taustalla on yleensä viranomaisen laiminlyönti. Toinen tavoitteeni on osoittaa, että hyödyntämiskieltoa ei tarvita, jos rikosmenettely itsessään on kokonaisuutena oikeudenmukainen. Oikeudenmukaisuuden pitää olla itseisarvo, mutta se ei saa estää rikosvastuun toteuttamista. Hyödyntämiskielto on vasta viimeinen keino välttää epäoikeudenmukainen oikeudenkäynti. Osoitan toisaalta myös, että hyödyntämiskiellot eivät ole pitkäaikaisesta vastustuksesta huolimatta oikeusjärjestelmäämme sopimattomia. Seksuaalirikoksia käsittelevät oikeudenkäynnit ovat jo lähtökohtaisesti arkaluontoisia, mikä vaikuttaa oikeudenkäynnin luonteeseen. Arkaluontoisuus korostuu entisestään, kun uhri on lapsi. Asetelma vaikuttaa olennaisesti myös todisteluun. Kun oikeudenkäynnin asianomistaja on lapsi, voidaan lapsen edun vuoksi poiketa tavanomaisista menettelytavoista. Lasta ei pakoteta esimerkiksi kohtaamaan syytettyä oikeudenkäynnissä, koska se on tarpeeton koettelemus ja usein lapselle haitallista. Henkilökohtaisen kuulemisen sijaan lapsen kertomus voidaan tallentaa ennen oikeudenkäyntiä esitutkintavaiheessa. Tällöin on syytetylle kuitenkin varattava tilaisuus esittää lapselle kysymyksiä. Lapsen kertomus on usein merkittävin ja jopa ainoa todiste syytettyä vastaan, minkä vuoksi syytetyllä on oltava kunnollinen mahdollisuus puolustautua. Oikeudenkäynnissä on siis tasapainotettava keskenään vastakkaiset intressit eli syytetyn oikeusturva ja hänen oikeutensa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä rikosvastuun toteuttaminen ja pyrkimys suojella lasta menettelyn aiheuttamilta haitoilta. Käsittelemissäni oikeustapauksissa hyödyntämiskielto liittyy olennaisesti oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimuksiin, jotka saavat sisältönsä suurelta osin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Menettelyjen puutteet ovat koskeneet lähinnä kuulemis- eli kontradiktorista periaatetta ja erityisesti siihen sisältyvää syytetyn vastakuulusteluoikeutta. Kuulemisperiaatteen kannalta keskeisimpiä vaatimuksia käsiteltävissä tapauksissa on, että syytetyllä on asianmukainen mahdollisuus esittää lapselle kysymyksiä. Jos kuulemisperiaatetta ei ole noudatettu ja esitutkintatallenne on pääasiallinen tai ratkaiseva todiste, tallenteen esittäminen loukkaa syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Epäoikeudenmukaisuus korjaantuu, kun kuulemisperiaatteen vastainen todiste asetetaan hyödyntämiskieltoon. Hyödyntämiskielto on moniulotteinen käsite. Sillä on sekä prosessiteknisiä että yhteiskunnallisia tehtäviä. Valotan aluksi hyödyntämiskiellon teoreettista taustaa, perusteita sen käytölle sekä sen haittoja ja hyötyjä. Sen jälkeen avaan hyödyntämiskiellon suhdetta oikeudenmukaisuuteen ja esittelen, miten hyödyntämiskieltoa sovelletaan oikeuskäytännössä. Aineistona olen käyttänyt pääasiallisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä ja Suomen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Varsinkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö on vaikuttanut laajasti sekä Suomen lainsäädäntöön että oikeustilaan. En käsittele syyllisyyskysymyksiä enkä tuomioiden aineellisen oikeuden mukaisuutta lainkaan. Tutkielmani keskiössä on suomalaisten oikeudenkäyntien oikeudenmukaisuus todistelun näkökulmasta. Oikeustapausten perusteella selvitän, millaista todistelun tulisi oikeudenkäynnissä vähintäänkin olla, miten todistelun oikeudenmukaisuus on Suomessa toteutunut ja millaisia puutteita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat Suomen oikeusjärjestelmässä paljastaneet. Tutkielmassa käsitellään myös rikosmenettelyä yleisesti, sillä hyödyntämiskieltoon liittyy olennaisesti keskustelu rikosmenettelyssä noudatettavista periaatteista. Esittelen aineellisen totuuden periaatteen ja vapaan todistusteorian, jotka ovat vaikuttaneet paljon hyödyntämiskiellon asemaan Suomen oikeusjärjestelmässä. Lyhyesti tarkastelen myös rikosmenettelyn erityispiirteitä silloin, kun asianomistaja on lapsi. Todistelussa on otettava huomioon esimerkiksi lapseen liittyvät todistajanpsykologiset seikat.

Oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta on keskeistä, miten näyttökysymys ratkaistaan eli mitä tuomioistuin katsoo asiassa selvitetyksi. Rikosasioissa velvollisuus esittää selvitystä on syyttäjällä ja syytetty voidaan tuomita vain, jos hänen syyllisyydestään ei jää varteenotettavaa epäilyä. Ennen näytön riittävyyden arviointia on kuitenkin määriteltävä, mitä todistelua asiassa voidaan ylipäätään hyödyntää. Jos hyödyntämistä rajoitetaan, syyttäjän esittämä todistelu ei kenties riitä langettavaan tuomioon, vaan syyte hylätään. Rikosasian käsittelyssä tasapainoillaan jatkuvasti rikoslainsäädännön tehokkaan toteuttamisen ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden välillä. Tämä pätee myös todisteluun. Lähtökohtaisesti rikosprosessin tavoitteet eivät ole ristiriidassa, vaan syyte tulee voida näyttää toteen niin, että todistelu on luotettavaa, eikä todistelumenettely vaaranna syytetyn oikeusturvaa. Tutkielmassa esitettävä todistusoikeudellinen oikeudenmukaisuusmalli havainnollistaa tätä tasapainoa sekä sitä, miten tavoitteet konkretisoituvat säännöksiksi. Malli hyödyntää Kaarlo Tuorin kriittisen oikeuspositivismin teoriaa, jossa oikeus hahmotetaan kolmella eri tasolla. Näyttöharkinta on lähtökohtaisesti vapaata, mikä tarkoittaa, että siinä merkitystä on vain todistelun luotettavuudella. Menettelyvirheellä ei siten välttämättä ole näyttöarvoa laskevaa vaikutusta, ellei se ole heikentänyt todistelun luotettavuutta. Hyödyntämiskielto taas poistaa menettelyvirheen rasittaman näytön kokonaan näyttöharkinnan piiristä. Kyseinen näyttö ei siis saa vaikuttaa lainkaan tuomioistuimen päätöksentekoon. Näiden ääripäiden väliltä voi kuitenkin löytää tilanteita, joissa todistelun hyödyntämistä ei täysin sallita eikä täysin kielletä, vaan sitä rajoitetaan. Tutkielmassa esitetään, että tällöin on kyse hyödyntämisrajoituksesta. Uuden käsitteen omaksuminen on välttämätöntä tilanteiden hahmottamiseksi. Tutkielmassa tarkastellaan vastakuulusteluoikeuden puuttumista esimerkkinä menettelyvirheistä todistelussa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että tällaisen menettelyvirheen rasittama todistelu voidaan sallia, mutta hyödyntämistä rajoittavat kolmenlaiset edellytykset. Ensinnäkin vastakuulusteluoikeuden puuttumiselle on oltava hyvä syy. Toiseksi sen puuttumista on kompensoitava syytetyn oikeuksien turvaamiseksi. Kolmanneksi asiaan vaikuttaa se, onko kyse pääasiallisesta näytöstä vai ei. Kahta ensimmäistä edellytystä koskevan harkinnan olen nimennyt menettelyvirhepunninnaksi, kolmatta edellytystä koskevan taas näyttöosuuspunninnaksi.

I juris magisteravhandlingen har arbetsrelaterad människohandel och ockerliknande diskriminering i arbetslivet undersökts, med fokus på den straff- och processrättsliga aspekten. Avhandlingens syfte var att reda ut begreppet arbetsrelaterad människohandel, hurudana uttryck detta fenomen tar, typiska kännetecken, förhållandet till ockerliknande diskriminering i arbetslivet samt att diskutera förslag till reformer. I avhandlingen har en modern rättsdogmatisk metod använts, dels för att avspegla den moderna rättsutvecklingen, dels för att människohandel som ett självständigt kriminaliserat brott i den finländska lagstiftningen är ett relativt nytt fenomen. Gällande rätt har undersökts utifrån den finländska lagstiftningen och internationella konventioner, fyra finländska underrättsavgöranden, avgöranden från den Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna, doktrin samt forskning om utnyttjande och diskriminering av utländsk arbetskraft. Undersökningen och analysen visade att Finland har en diversifierad lagstiftning om arbetsrelaterad exploatering, men problem uppstår vid identifieringen av offer och gränsdragningen mellan olika brottsrekvisit. Oklarheter finns även kring tolkningen av begreppet tvångsarbete i rekvisitet för människohandel. Tydligare riktlinjer behövs för gränsdragningen och för arbetsgivarens ansvar för arbetstagare som har rekryterats från utlandet. Det finns även behov av en ökad medvetenhet om arbetsrelaterad exploatering i samhället. Åtgärderna som vidtas för att avhjälpa missförhållandena måste vara av olika slag, kriminaliseringar måste backas upp av effektiv reglering av arbetsvillkor, migration och förvaltning. Därtill är koordination och samarbete av största vikt i myndigheternas förfarande.

Punitive damages is a legal concept generally recognized only in common law countries. These damages are awarded in addition to compensatory damages, and are meant for punishment and deterrence of wrongdoers. While this type of damages can be typically awarded in common law countries, tort law of European civil law countries are based on the principle of restitution and prohibition of enrichment. This distinction creates a clash between civil law and common law countries. This distinction has raised interpretations also in the field of international commercial arbitration . This thesis is consentrating on the question of how the concept of punitive damages should be treated in international commercial arbitration, which is known of its complexity with regards of choice of law questions and attributes of different legal systems. The first question concerns the powers of arbitrators, more precisely, whether they have the power to award punitive damages. Secondly, if such damages have been awarded, are those awards enforceable in the European civil law countries, which do not recognize such concept. This issue is discussed mainly in relation to public policy principle laid down in the New York Convention as a ground for non-enforcement of arbitral award. Because the United States is the most prominent ground for punitive damages claims, it provides the best and most appropriate starting point for this thesis in relation to measuring powers of arbitral tribunals. Therefore, the analysis is highly based on the case law of the United States. However, also legislation and case law of European countries are discussed. As for the enforceability issue, the legislation and relatively rare case law are analyzed in European countries such as France, Germany and England. This analysis discloses that the principles of party autonomy and pro-arbitration have a great value in international arbitral proceedings expanding the powers of arbitrators to include powers regarding awarding punitive damages. The requirements for awarding punitive damages are quite well settled in the United States because of the substantial amount of case law regarding the issue, but European situation still seems to be more ambiguous. The final outcome depends on the mixture of applicable substantial law and lex arbitri as well as on the will of the parties. The question of enforceability of punitive damages awards, on the other hand, have proven to be a difficult issue to interpret. While the majority of legal community tend to interpret the ordre public principle narrowly, thus covering only the basic notions of morality and justice, lack of proper case law in Europe regarding the issue turns the unequivocal answer impossible.