Browsing by discipline "Commercial law"

Immateriaalioikeuksin suojataan tietoa ja ilmaisua, jota pidetään yhteiskunnassa tärkeänä esimerkiksi tiedon luonnin, innovaatioiden, poliittisen ilmaisun ja kulttuurin kehityksen kannalta. Tekijänoikeus tuottaa yksinoikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla sen yleisön saataviin. Tekijänoikeuksien haltijat ovat jo pitkään vaatineet korkeaa suojan tasoa. Tekijänoikeuksien suoja-alaa on laajennettu kattamaan uusia ilmiöitä ja suoja-aikoja on pidennetty. Usein on vedottu teknologian kehityksen tekijänoikeudelle aiheuttamiin haasteisiin. Vahvojen tekijänoikeuksien ylläpitoa on perusteltu, varsinkin digitaalisessa ympäristössä, teosmarkkinoiden luomisella. Ilman yksinoikeutta teoksen välittämiseen tai teoskappaleiden valmistamiseen ei olisi mekanismia, jolla oikeuksia voitaisiin muuttaa taloudellisiksi resursseiksi. Oikeuksien haltijat vaativat oikeudellisen kehyksen, joka mahdollistaa markkinat, joilla oikeuksien taloudellinen hyödyntäminen olisi ylipäänsä mahdollista. Käsittelen tutkielmassani Digital Single Market -direktiivin (DSM-direktiivi) 17 artiklaa eli niin kutsuttu arvokuiluartiklaa. DSM- direktiivin myötä oikeudenhaltijat eivät vaadi pelkästään markkinoiden luomista. 17 artiklan perusteella oikeudenhaltijat vaativat markkinoiden toimivan tietyllä tavalla ja johtavan heidän kannaltaan tiettyyn lopputulokseen. Kyse ei ole ainoastaan vaatimuksesta markkinoille pääsystä, vaan myös oikeudesta pärjätä siellä. Vaaditut muutokset perustuvat väittämälle arvokuilusta, jonka vuoksi oikeudenhaltijat eivät saa oikeudenmukaista korvausta oikeuksien hyödyntämisestä. Arvokuilun kaventamisella tavoitellaan sosiaalista kestävyyttä. Sosiaalisen kestävyyden mukaan ihmisten perustarpeet tulee tyydyttää ja heille tulee taata hyvä elämänlaatu. Se käsittää myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, jolla tarkoitetaan taloudellisten resurssien oikeudenmukaista jakautumista ja ihmisten yhtäläisiä mahdollisuuksia. Eurooppalainen moderni tekijänoikeus perustuu suuren tarinaan utilitarismista, taloustieteestä ja markkinoista. Postmoderni tekijänoikeus hylkää tämän narratiivin. Tekijänoikeusmarkkinoita tulee säädellä sisällöllisesti ja tekijänoikeudenhaltijoiden markkinoilta saamaan tuottoon tulee vaikuttaa tekijänoikeudellisella lainsäädännöllä. Moderni eurooppalainen tekijänoikeus takaa rawlsilaisen oikeudenmukaisuuden. Sen mukaan on oikeudenmukaista, että tekijänoikeuksien hyödyntämiseen liittyvä arvoketju jää markkinoiden jaettavaksi. Oikeudenmukaista on, ettei kukaan ole oikeutettu oikeudenmukaiseen korvaukseen. Postmoderni eurooppalainen tekijänoikeus hylkää rawlsilaisen oikeudenmukaisuuden riittämättömänä ja perustaa ajatuksensa seniläiselle sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. DSM-direktiivin myötä tekijänoikeutta ollaan taas vahvistamassa, mutta tällä kertaa perustelut nojaavat kestävään kehitykseen ja päämääränä ovat oikeudenmukaiset markkinat. Digitaaliympäristössä EUT:n ja EIT:n ratkaisuissa on pyritty kolmen eri tahon oikeuksien oikeudenmukaisen tasapainoon. Euroopan unionin perusoikeuskirjan tekijänoikeuksien suoja (17 art. 2 kohta), elinkeinovapaus (16 art.) ja tiedonvälityksen vapaus (11 art.) ovat suojanneet oikeudenhaltijoita, välittäjiä ja internetin käyttäjiä. Tekijänoikeuksien oikeudenmukaisen tasapainon kolmikentässä on kuitenkin neljäs taho eli ne, jotka lataavat sisältöä verkkosisällönjakopalveluihin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Heidän vastuunsa on esimerkiksi Suomessa sekä rikosoikeudellista että yksityisoikeudellista, mutta nykyisten turvasatamasäännösten mukaisen notice- and-takedown -järjestelmän vuoksi he ovat jääneet sivuosaan. Neljäs taho jätetään 17 artiklan automatic takedown -tyyppisessä vastuujärjestelmässä vastuun ulkopuolelle. 17 artikla ja siihen liittynyt lainvalmistelu ei kuitenkaan edes väitä, että ongelma olisi tässä neljännessä tahossa, vaan joidenkin verkkosisällönjakopalveluiden saamasta liian suuresta osuudesta teokseen liittyvästä arvoketjusta. Teknologian kehityksen aiheuttamiin muutoksiin olisi voitu reagoida kilpailuoikeudellisesti lisäämällä verkkosisällönjakopalveluiden välistä kilpailua. Vaihtoehtoisesti unohdetun neljännen tahon vastuuta voitaisiin palauttaa esimerkiksi notice-and-notice - järjestelmän avulla. Notice-and-notice -järjestelmässä vastuu jaettaisin tasapuolisemmin kaikkien oikeudenluokkaamiseen osallistuvien kesken. Automatic takedown -järjestelmä ei saavuta eurooppalaisen tekijänoikeuden oikeudenmukaisen tasapainon vaatimusta. Notice-and-notice järjestelmä palauttaisi vastuun pääasiasialliselle väärintekijälle ja palauttaisi oikeudenloukkausten arvioinnin tuomioistuimiin. DSM-direktiivin 17 artikla ratkaisee verkkosisällönjakopalveluiden vastuukysymyksen vetoamalla arvokuiluun ja siten sosiaaliseen kestävään kehitykseen eli eräänlaiseen tekijänoikeudelliseen oikeudenmukaiseen tulotasoon. Tämä ’perusoikeus’ ei ole ennen kuulunut eurooppalaiseen tekijänoikeuteen. Eurooppalainen tekijänoikeus on siirtymässä oikeudenmukaisesta tasapainon vaatimuksesta kohti vaatimusta oikeudenmukaisista markkinoista. Kun postmodernia tekijänoikeudellista tavoitetta lähdettiin sääntelemään modernin tekijänoikeuden periaatteiden ja keinojen kautta, tuloksena oli laajasti kritisoitu, kasuistinen, monitulkintainen ja ristiriitainen direktiivi ja sen 17 artikla. Oikeuden syvärakenteen modernit tekijänoikeudelliset periaatteet horjuvat postmodernin tekijänoikeuden vaatimusten vuoksi.

I syfte att skydda såväl aktieägare som borgenärer innehåller aktiebolagslagen (ABL) bestämmelser som är ämnade att försäkra kapitalets beständighet i aktiebolaget. Av dessa är bestämmelserna för hur medel får betalas ur bolaget de viktigaste, och ABL ställer därför tämligen strikta krav på hur detta utbetalningsförfarande ska se ut: ingen utbetalning får göras om det inte finns något utdelningsbart belopp (ABL 13:5) eller om det är känt eller borde vara känt att bolaget är insolvent eller att utbetalningen leder till insolvens (ABL 13:2). En olaglig utbetalning av medel kan, ifall det inte finns andra sätt att återfå de utbetalda medlen, aktualisera skadeståndsskyldighet för ledningen. Utbetalning av medel ska basera sig på det senast fastställda bokslutet, med beaktande av sådana omständigheter som har skett efter upprättandet av bokslutet (ABL 13:3). Ibland kan det dock hända att bokslutsinformationen visar sig vara felaktig så att utbetalningen i ljuset av den verkliga informationen visar sig vara olaglig, t.ex. som en följd av att en balanspost är felvärderad eller att bokslutet inte upprättats på rätt sätt. Det som är oklart är på vilket sätt en sådan felaktig bokslutsinformation påverkar bedömningen av ledningens skadeståndsansvar. Med utgångspunkt i idén om avtalsnätverk och huvudman-agentteorin ämnar avhandlingen för det första visa att bokslutet inte är en exakt beskrivning av bolagets verksamhet och ekonomiska ställning trots att både de nationella bokslutsnormerna och IFRS-standarderna konstant gett verkliga värden en mer framhävd roll, för det andra att ledningens förfarande i utbetalningsbeslutet ska bedömas utgående från bolagets syfte, vilket utgångsmässigt är att bereda största möjliga vinst åt hela aktieägarkollektivet. Detta innebär att ledningen i samband med utbetalningen i viss mån måste känna till en del av den ekonomiska verklighet som bolaget befinner sig i, en skyldighet som å andra sidan begränsas av skyldigheten att omsorgsfullt iaktta just bolagets, inte dess övriga intressegruppers, intresse. I det fallet att utbetalningen möjliggjorts av att bokslutet inte upprättats enligt behövliga bokslutsnormer kan ansvarsfrågor gällande upprättandet av bokslutet också aktualiseras.

I avhandlingen undersöks först vilka upphovsrättsligt relevanta åtgärder massdigitalisering innefattar. Efter att detta har gjorts analyseras hur ändamålsenliga två av de föreslagna lösningarna på problemen, som de föräldralösa verken medför för massdigitalisering, är. Den ena av dessa lösningar utgörs av Europaparlamentets och rådets direktiv om viss tillåten användning av anonyma verk samt den nationella lagen om användning av föräldralösa verk (8.11.2013/764) med vilken direktivet implementerats. Lagen om användning av föräldralösa verk och det bakomliggande direktivet medför en ny inskränkning i upphovsrätten. En förutsättning för att lagen och direktivet ska kunna tillämpas är att användaren inte efter en omsorgsfull efterforskning kunnat identifiera och lokalisera rättsinnehavarna till verket, som användaren vill utnyttja. Den andra föreslagna lösningen, som analyseras i avhandlingen, utgörs av avtalslicenssystemet. Massdigitaliseringsprojekten innebär framställning av exemplar av verk och överföring av dessa till allmänheten. Dessa åtgärder omfattas utgångsmässigt av rättsinnehavarnas ensamrätt och därför måste tillstånd till åtgärderna fås av rättsinnehavarna till verken, som man vill använda. På grund av att rättsinnehavarna till föräldralösa verk inte kan identifieras eller lokaliseras och därav inte tillstånd inhämtas av dem, krävs det mekanismer, som gör det möjligt att frångå kravet på tillstånd av rättsinnehavarna. I avhandlingen lyfts det fram vilka brister direktivet och den nationella lagen har som lösning på problemet med de föräldralösa verken för massdigitaliseringsprojekt. Till de största bristerna hör att kravet på omsorgsfull efterforskning leder till att kostnaderna blir för höga för att användarna ska kunna uttnyttja systemet i direktivet och lagen om användning av föräldralösa verk. En annan betydande brist är att direktivet och lagen inte erbjuder ett attraktivt system för användarna med tanke på deras rättssäkerhet. Det är inte möjligt för användarna att veta med säkerhet huruvida deras efterforskning varit omsorgsfull innan saken prövats i domstol i efterhand. Följden av att efterforskningen inte varit omsorgsfull är att alla rättsmedel, som skulle stå till rättsinnehavarnas förfogande vid upphovsrättsintrång, finns att tillgå för rättsinnehavarna. Möjligheten att förlita sig på andra inrättningars efterforskningar kan å sin sida ge upphov till svåra ansvarsfrågor, som varken direktivet eller lagen om användning av föräldralösa verk ger ett entydigt svar på hur ska lösas. Direktivet och lagen om användning av föräldralösa verk har även ett ytterst begränsat tillämpningsområde. Instrumenten kan t.ex. inte tillämpas på kommersiella användare. Till följd av detta kan direktivet och lagen om användning av föräldralösa verk utgångsmässigt endast erbjuda en begränsad lösning på de problem, som de föräldralösa verken medför för massdigitaliseringsprojekt. För avtalslicenssystemet är det å sin sida karakteriserande att rättssäkerheten är mycket bra för användarna. Avtalslicenssystemet erbjuder en alternativ lösning på problemet med föräldralösa verk för massdigitaliseringsprojekt. I Finland har 14.1 § (användning av verk inom undervisningsverksamhet och vetenskaplig forskning), 16 d § (användning av verk i arkiv, bibliotek och museer) och 25 g § (återanvändning av arkiverade program, tidningar och tidskrifter) i upphovsrättslagen (8.7.1961/404) potential att lösa en del av de problem, som de föräldralösa verken medför för olika massdigitaliseringsprojekt. Lagrummen tillämpas även delvis på kommersiella användare. Liksom direktivet och lagen om använding av föräldralösa verk har ändå också avtalslicenssystemet i sin nuvarande form i Finland endast ett begränsat tillämpningsområde. I avhandlingen framförs att man därför skulle kunna överväga att också i Finland införa s.k. generell avtalslicens, vilket skulle medföra en betydande flexibilitet i avtalslicenssystemet.

Legal scholars have extensively debated the merits of the monopolistic nature of patent rights in contrast to the public interest objectives of competition law. Recently, the discussion has turned to standard essential patents and patent holders’ right to seek and enforce injunctions ex-post making a commitment to license essential patents under FRAND (fair, reasonable, and non- discriminatory) terms and conditions. Although lacking a common definition thereof, FRAND commitments significantly impact the remedies available to standard essential patent (SEP) holders, particularly their right to seek and enforce injunctions and the amount of damages potentially awarded. In fact, based on a risk of patent hold-up, which largely lacks empirical support, recourse to injunctive relief after making a FRAND commitment has alternatively been characterized as a breach of contract as well as abuse of dominance. Nonetheless, some scholars continue to posit that patent law norms are alone sufficient to police the anticompetitive impacts potentially associated with seeking and enforcing injunctions in the standard essential patent context. Seeking and enforcing injunctions after making a FRAND commitment has recently been characterized as abuse of dominance under Article 102 TFEU by the European Commission in two landmark cases regarding the exclusionary behavior of Samsung and Motorola. Extending arguments introduced in the so-called “refusal to license” case law and delineating the standard setting process and the existence of a FRAND commitment as exceptional circumstances, the Commission stated that SEP-holders may not seek injunctive relief if the prospective licensee is willing to enter into a licensing agreement on FRAND terms. The Commission’s test is, however, highly subjective and thus likely to generate more legal uncertainty than it is to resolve the FRAND debate. Seeking and enforcing injunctions in the SEP context has also been characterized as a breach of contract law, although the application of contract law norms is problematic due to a lack of common understanding of either the meaning or contractual nature of FRAND commitments. Specifically, FRAND commitments have alternatively been described as binding contracts on behalf of third-party beneficiaries, promises to license, and mere agreements to negotiate. Focusing on FRAND commitments made to ETSI, this research indicates strong support for considering FRAND commitments binding contracts with all prospective standards-implementers third-party beneficiaries thereof. Even though recent EU-level decisions regarding seeking and enforcing injunctions ex-post making a FRAND commitment have provided some clarity to the legal framework surrounding standard essential patents and FRAND licensing, the determination of a FRAND royalty rate in itself remains highly debated and uncertain. Failure to adequately reflect the value of a patent when courts set FRAND royalties may discourage either essential patent holders or prospective licensees from participating in standards- setting. Accordingly, distinguishing appropriate measures for determining FRAND royalties should represent a core focus area for both academia and courts alike. Although the excessive pricing test established in United Brands represents an upper boundary for FRAND royalties, the test alone is insufficient and overtly strict. Absent EU-level case law regarding FRAND royalty setting, this study reviews recent United States case law in order to determine the key issues that distinguish rate determinations for FRAND- encumbered standard essential patents from non-essential patents. Matters of particular concern relate to distinguishing patent value from value created by a standard, the risk of royalty stacking, and the identification of an appropriate royalty base. Although some, albeit limited, progress has recently been made with regard to addressing the availability of injunctive relief in the standard essential patent context, the FRAND debate remains far from resolved. Until the CJEU renders a decision in the matter, the use of the competition law defense against essential patent holders’ recourse to injunctive relief will remain somewhat uncertain in the European Union. Nevertheless, establishing guidelines for determining FRAND royalties should be a key priority, wherein practices already applied in the United States can be leveraged. In fact, in order to ensure a fair balance between the interests of standard essential patent holders and prospective standards-implementers and accordingly safeguard standards- setting in its current form, the main future questions pertain to the judicial determination of FRAND royalties and the empirical assessment of the risks of patent hold-up and reverse hold-up.

I samband med en börsintroduktion kan emissionsinstitutet utföra stabiliseringsåtgärderna. Stabilisering, för det mesta sker i samband med en övertilldelningsoption, innebär köpande av aktier på eftermarknaden. Prisstabilisering är i princip marknadsmanipulation, men lagstiftaren tillåter verksamheten under vissa begränsningar. Detta har lagstiftningsmässigt skett genom en safe harbour regel i värdepapperslagstiftningen, närmare bestämt på ett undantag i reglerna om marknadsmanipulation. Emissionsinstitutet gör ofta stora vinster på arrangemanget, vilket bemötts med kritik från marknaden. Det övergripande syftet med denna framställning att kartlägga safe harbour-regeln i kommissionens återköpsförordning samt dess ratio legis i en ekonomisk kontext. För att kunna svara på denna fråga undersöker avhandlingen vem som i slutändan drar nytta av arrangemanget och om det faktiskt skyddar svagare parter på marknaden. Först utreds den gällande lagstiftningen på området, motiv för att reglera marknadsmissbruk samt slutligen lagstiftarnas syfte att tillåta marknadsmanipulation vid börsintroduktioner, det vill säga stabiliseringsåtgärder och övertilldelningsoptioner. Sedan granskas den finansiella litteraturen och forskningen på området och sedan utförs egna liknande statistisk-empiriska rättsvetenskapliga undersökningar på den finska marknaden. För det första dras slutsatsen att stabilisering på eftermarknaden sannolikt troligtvis faller under den senare formen av manipulation. Som jag ovan konstaterar kräver denna form av kursmanipulation otillbörligt utnyttjande av kurskontroll genom att låsa fast aktiepriset på en onormal nivå. Eftersom stabiliseringsaktioner, genom att köpa aktier på eftermarknaden, intervenerar i de fria prissättningsmekanismerna på marknaden och på det sättet håller aktiepriset på en okonstlad nivå, bör tolkningen vara att det i princip är marknadskraftsbaserad kursmanipulation. För det andra kan konkluderas att motiven och syftena bakom safe harbour-regeln inte är helt klara. I värdepapperslagstiftningen anges lakoniskt att undantaget stiftats av ekonomiska skäl. Vad dessa ekonomiska skäl är att upprätthålla en ordnad marknad för värdepappren som listas på börsen. En ordnad marknad bidrar till ökat förtroende för marknadsparterna, av vilka lagstiftarna speciellt nämner emittenten och investerarna. Ett ökat förtroende kommer enligt regleraran att underlätta företag att lista sig på börsen. Investerare kommer också att känna sig mer säkra och trygga, eftersom de kan försäkra sig om att, åtminstone under en begränsad tid, en ordnad marknad kommer att bibehållas. Den empiriska delen av avhandlingen gör slutsatsen att stabilisering utförts i FInland på ett förväntat sätt, det vill säga enligt teorin. Vidare visar den empiriska undersökningen att stabiliseringseffekten endast verkar vara temporär, och avtar med tiden. Den är alltså inte effektiv. Det sista empiriska testet visar att övertilldelningsoptioner inte medfört att emissionsinstitutet skulle underprissätta aktien i mindre grad, det vill säga att aktens volatilitet skulle miska på eftermarnaden. Att således stabiliseringsundantaget i marknadsmanipulationslagstiftningen skulle ha den av lagstiftarna önskade effekt på marknaden är i högsta grad oklart. Att övertilldelningsoptioner medför en stor fördel för emissionsinstitutet är relativt klart, vilket sker delvis genom möjlighet till högre vinster och skyddat rykte. Emittenten drar också troligtvis nytta av arrangemanget genom mindre gross spreads. Lagstiftningens syfte är dock att skydda svagare parter på värdepappermarknaden, vilket även utryckts som syfte i kommissionens återköpsförordning. Dessa svagare parter är icke-professionella investerare. Av denna avhandling kan man inte rakt dra slutsatsen att lagstiftarna lyckats eller misslyckats med att uppnå syftet med safe harbour-regeln.

Tutkielmassa tarkastellaan osakeyhtiön hallituksen jäsenen yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta Venäjällä ja Suomessa sekä pyritään ymmärtämään ajattelua sääntelyerojen taustalla. Lisäksi selvitetään, olisiko Venäjän sääntelyn hyvistä puolista mahdollista ottaa mallia Suomen mahdolliseen sääntelyuudistukseen ja toisinpäin. Vaikka Venäjä oli vuonna 2013 Suomen suurin kauppakumppani, Venäjän yhtiöoikeuden tutkimus on ollut Suomessa varsin vaatimatonta. Tutkielma pyrkii vastaamaan myös tähän puutteeseen. Teema on erityisen ajankohtainen, sillä Venäjällä tuli 1.9.2014 voimaan yhtiöoikeuden kannalta merkittävä uudistus yhtiöoikeudelle puitteet luovaan Siviilikoodeksiin. Lisäksi Venäjän federaation Korkein siviilioikeus antoi 30.07.2013 venäläisessä oikeuskirjallisuudessa vallankumoukselliseksi kutsutun alemmanasteisia tuomioistuimia velvoittavan oikeusohjeen ”kaupallisen organisaation orgaaniin kuuluvien henkilöiden vahingonkorvausvastuusta”. Oikeusohje selventää merkittävästi teemaa koskevaa oikeustilaa. Molemmissa maissa osakeyhtiön hallituksen jäsenen yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu on kytketty niin sanottujen hallituksen toiminnan standardien rikkomiseen. Venäjän osakeyhtiölain 71 §:stä ilmenevän standardin mukaan hallituksen tulee toimia yhtiön intressissä vilpittömässä mielessä ja järkevästi harkiten. Standardi sisältää myös velvollisuuden noudattaa kaikkea soveltuvaa lainsäädäntöä sekä yhtiön sisäisten dokumenttien määräyksiä. Samassa pykälässä säädetään hallituksen jäsenen vahingonkorvausvastuusta yhtiötä kohtaan standardin vastaisella toiminnallaan yhtiölle aiheutuneista vahingoista. Hallituksen jäsenen vahingonkorvausvastuu kohdistuu lähtökohtaisesti vain yhtiötä kohtaan. Suomen standardi ilmenee osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:stä, jonka mukaan hallituksen jäsenen tulee huolellisesti toimien edistää yhtiön etua. Standardi on kaksiosainen ja sisältää myös niin sanotun lojaliteettivelvoitteen. Lisäksi standardi sisältää velvollisuuden noudattaa osakeyhtiölain muita säännöksiä ja osakeyhtiölakiin rinnastettavia lakeja sekä yhtiöjärjestyksen määräyksiä. Muiden lakien ja yhtiön sisäisten dokumenttien määräysten sisältyminen standardiin ratkaistaan tapauskohtaisesti. Hallituksen jäsenen vahingonkorvausvastuu on sidottu standardin rikkomiseen osakeyhtiölain 22 luvun 1 §:ssä. Säännöksen mukaan hallituksen jäsen on vahingonkorvausvastuussa yhtiötä kohtaan standardin rikkomisesta aiheutuneista vahingoista. Lisäksi hallituksen jäsen voi joutua vahingonkorvausvastuuseen osakkeenomistajia ja kolmatta kohtaan. Vahingonkorvausvastuu näitä tahoja kohtaan ei voi kuitenkaan perustua pelkkään standardin yleisen osan, yleisen huolellisuusvelvollisuuden rikkomiseen, vaan hallituksen jäsenen on täytynyt rikkoa myös osakeyhtiölain muuta nimenomaista määräystä tai yhtiöjärjestyksen määräystä. Tutkielma kulminoituu näiden standardien sekä niiden rikkomisesta aiheutuvan vahingonkorvausvastuun vertailuun. Lisäksi molemmissa maissa standardeja tarkentavat hieman erilailla formuloidut liiketoimintapäätösperiaatteet, joilla on molemmissa maissa keskeinen asema liiketoimintapäätöksen toiminnan standardinmukaisuuden arvioinnissa. Venäjän oikeuden tuntemattomuuden vuoksi tutkielmassa käsitellään tarkoin venäläisen osakeyhtiön ja sen hallituksen toimintaympäristö ja sääntely. Suuren huomion saavat myös Venäjän yhtiöoikeudelliset periaatteet. Keskeisenä Venäjän ja Suomen sääntelyjen eroja selittävänä tekijänä voidaan pitää maiden erilaisia toimintaympäristöjä, joiden erityispiirteet huomioiden maihin on säädetty erilaiset osakeyhtiölait. Venäjän osakeyhtiölaki on säädetty niin sanotun ”itsestään toteutuvan mallin” mukaiseksi. Suomen osakeyhtiölaki on sen sijaan salliva ja periaatekeskeinen. Tämä selittää osittain myös maiden erilaisia yhtiökäsityksiä, joista voidaan johtaa hallituksen jäsenen yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta koskevien sääntelyjen erot. Selittävän tekijänä voidaan pitää myös Venäjän konservatiivisesti ja ahtaasti tulkittua Siviilikoodeksia.

Det sätt människan lever på idag präglas av en ökad konsumtion och tryck på jordens naturresurser. Globalt lever och konsumerar människan som om vi hade 1,7 jordklot, istället för det enda vi har. För att en hållbar utveckling ska vara möjlig måste dagens beteenden förändras, både på individ- och företagsnivå. I och med att konsekvenserna av klimatförändringarna blivit alltmer oförutsägbara krävs brådskande åtgärder för att anpassa politiken till den nya verkligheten. För att EU senast år 2030 ska uppnå de mål som man enats om i Parisavtalet, inklusive en minskning av växthusgasutsläppen med 40 %, måste ett årligt investeringsgap på närmare 180 miljarder euro fyllas enbart för att uppnå EU:s mål på klimat- och energiområdet. För att uppnå EU:s klimatmål krävs således åtaganden från alla delar av samhället. Idag förväntar vi oss att företag till en allt större utsträckning ska ta ett ansvar när det handlar om ekonomiska, miljömässiga och sociala frågor. Som ett sätt för investerare att påverka företags ansvar gentemot samhälle och miljö, har även efterfrågan ökat på investeringsprodukter med en hållbar inriktning. Det ökade intresset för hållbarhet reflekteras även på regleringsnivå med bland annat EU:s aktiva arbete med att bygga upp ett finansiellt system som stöder hållbar tillväxt. Den finansiella sektorn har en avgörande roll i detta sammanhang eftersom finansieringsbehovet inte enbart kan täckas med offentliga medel, utan det behövs privat kapital för att nå de gemensamma klimatmålen. Hur privata investeringar riktas kan således ha en avgörande betydelse för en hållbar utveckling. För att möjliggöra en hållbar utveckling bör investeringar således riktas till sådana områden som gynnar hållbarhet och styras bort från aktiviteter som undergräver det. Idag finns det dock ett informationsgap mellan slutkunder och finansiella marknadsaktörer. För att underlätta och förbättra kundens förmåga att utvärdera finansiella produkters hållbarhetskriterier, krävs ett harmoniserat och standardiserat ramverk för hållbara investeringar. Avsaknaden av en entydig definition ligger som grund till den problematik som föreligger gällande slutkunders förmåga att utvärdera en investerings hållbarhet. Utan standardiserade rapporteringsmetoder, redovisar finansiella aktörer för ESG-faktorer på olika sätt och försvårar således möjligheten till att jämföra hållbara investeringar sinsemellan. Trots viss självregleringen på området, skapar regleringens frivilliga natur utmaningar för slutkunder ifråga om produkters jämförbarhet och detta skapar även utrymme för grönmålning på marknaden. I slutet av 2016 tillsatte EU-kommissionen en högnivågrupp för hållbara finanser och gruppen lade fram sin slutrapport i januari 2018. Denna slutrapport innehåller en övergripande vision om hur man bygger upp en hållbar finansieringsstrategi för EU. I rapporten ingår tio åtgärdsförslag som ska leda till bättre transparens i fråga om hållbarhet så att investerare kan fatta mer välinformerade beslut. Avhandling granskar de rättsliga styrmedel som idag reglerar informationsskyldigheten för aktörer på den finansiella marknaden samt den inverkan EU-kommissionens slutrapport kan komma att ha på slutkunden. Beaktat de mål som länder enats om i Parisavtalet och den finansiella sektorns avgörande roll i detta arbete samt även investerares ökade intresse och medvetenhet för ansvarsfulla investeringar, ger frågeställningarna i avhandlingen således en insikt om/hur de rättsliga styrmedlen kan anses främja hållbar utveckling. Syftet med avhandlingen är således att utgående från det rådande rättsläget skapa en förståelse över vad de enhetliga unionsreglerna kommer att innebära för slutkund. Avhandlingen har kommit till den slutsatsen att EU:s åtgärdsförslag förbättrar tillgänglig information för slutkund genom harmoniserade och standardiserade upplysningskrav. Information kommer att vara mera jämförbar och tillförlitlig, vilket kommer att minska informationsasymmetrin mellan slutkund och marknadsaktör. Genom att etablera en gemensam taxonomi och spelregler på den europeiska marknaden, kommer slutkunder att få mer relevant information för att utvärdera en investerings hållbarhet och därmed minimeras risken för grönmålning. Fastän åtagandena sannolikt kommer att förbättra slutkundens förmåga att fatta ett välgrundat investeringsbeslut finns dock en risk att en för stor mängd information, som kunden ska ta till sig, inte minskar informationsbördan. Således kan det argumenteras att det troligtvis ändå kommer att existera ett informationsgap på marknaden som kan behöva andra lösningar i framtiden

Tiivistelmä/Referat – Abstract Teknologian kehitys aiheuttaa erilaisia haasteita toimivan kilpailun kannalta. Viimeaikaisena kehityssuuntana on ollut kilpailurikkomusten siirtyminen verkkoympäristöön hinnoittelualgoritmien laajamittaisen käyttöönoton myötä. Hinnoittelualgoritmien haittavaikutuksien on katsottu olevan erityisen suuria, sillä ne voivat edesauttaa sekä nimenomaisen että myös hiljaisen kolluusion syntyä. Hinnoittelualgoritmien lisääntynyt käyttö yritystoiminnassa voikin muuttaa kilpailuympäristöä suuntaan, jossa kilpailu voi olla heikentynyttä. Tutkielma tarkastelee, milloin ja millä edellytyksillä hinnoittelualgoritmien käyttö johtaa yritysten väliseen kiellettyyn kilpailunrajoitukseen ja on näin kiellettyä. Tutkielmassa arvioidaan hinnoittelualgoritmien suhdetta kilpailuoikeuteen sellaisessa digitaalisessa ympäristössä, jonka ominaispiirteitä ovat algoritmitoimijuus ja miltei täydellinen läpinäkyvyys hinnoissa. Algoritmisessa toimintaympäristössä tapahtuvien kilpailurikkomusten osalta tutkielma jakaa algoritmisessa toimintaympäristössä käytettyjen hinnoittelualgoritmien osalta tilanteet voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: 1. Klassinen digitaalinen kartelli 2. Harmaaseen alueeseen kuuluvat kolmikantaiset kartellit eli hub-and-spoke-järjestelyt 3. Oligopoliongelman laajentuminen markkinoita seuraavien algoritmien myötä Hinnoittelualgoritmien kiellettävyyttä kussakin kategoriassa arvioidaan SEUT 101 artiklan 1 kohdan kartellikiellon näkökulmasta. Erityisen keskeisessä roolissa on yhdenmukaistetun menettelytavan käsite, jonka avulla arvioidaan, pidetäänkö yritysten markkinakäyttäytymistä hiljaisena kolluusiona eli sallittuna toimintana vai nimenomaisena kolluusiona eli kiellettynä kartellina. Yhdenmukaistetun menettelytavan olemassaolon osalta tutkielmassa keskitytään menettelytavan tunnusmerkistön täyttymiseen hinnoittelualgoritmeissa sekä siihen, milloin riittävän näytön vaatimus täyttyy. Tutkielma päätyy lopputulemaan, jonka mukaan ensimmäisen ja toisen kategorian tapauksissa puuttuminen SEUT 101 artiklan 1 kohdan nojalla onnistuu. Tuomioistuimella on nykysääntelyn nojalla riittävät keinot soveltaa yhdenmukaistetun menettelytavan käsitettä hinnoittelualgoritmeihin. Ensimmäisen ja toisen kategorian osalta voidaan kuitenkin päätellä, että kartellin toteuttamistapa on muuttunut. Kartelli toteutuu yhä useammin löyhempien järjestelyjen ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen kautta verkkoympäristössä. Kolmannen kategorian osalta kuitenkin huomataan, että samansuuntaisten ja markkinoita seuraavien algoritmien avulla voidaan saavuttaa hiljaisen kolluusion tasapaino ilman yhteydenpitoa kilpailijoiden välillä. Ongelmallista tämän kysymyksen osalta on, että vaikka hiljainen kolluusio on juridisesti sallittu ja jää kilpailurikkomuksia koskevan sääntelyn ulkopuolelle, se vaikuttaa markkinoilla usein vahingollisesti ja voi vahingollisilta vaikutuksiltaan vastata jopa nimenomaista kolluusiota hintojen noustessa yli kilpailukykyisen hintatason. Hiljaista kolluusiota edesauttavat hinnoittelualgoritmit ovatkin ilmiönä uusi ja haastavat voimassaolevaa lainsäädäntöä. Vastakkain ovat kartellikiellon tehokkuus ja yritysten oikeusturva.

Tietokoneohjelma saa Suomessa immateriaalioikeudellista suojaa pääasiassa tekijänoikeuslain nojalla. Immateriaalioikeuksille tyypilliseen tapaan tekijänoikeuksien valvonta voi olla haastavaa ja niiden loukkaaminen esimerkiksi irtaimiin esineisiin verrattuna helppoa. Yksinoikeuden loukkaukseen voi myös syyllistyä tietämättään ja taloudelliset seuraamukset voivat nousta mittaviksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää minkälaisia kolmannen osapuolen oikeuden loukkausriskejä tietokoneohjelmaan sisältyvät yksinoikeudet synnyttävät lisensoinnissa ja kuinka näihin riskeihin voidaan sopimuksellisesti ennakolta varautua. Riskinhallintakeinoista tutkielmassa keskitytään niin sanottuihin indemnity –tyyppisiin vastuunsiirtoehtoihin, joista käytetään konkretisoivana esimerkkinä IT2015 Yleisten sopimusehtojen immateriaalioikeuksien loukkauksia koskevia sopimusehtoja. Indemnity -ehdot ovat peräisin angloamerikkalaisesta oikeus- ja sopimusperinteestä, mutta ehdot on tänä päivänä omaksuttu suomalaiseen sopimuskäytäntöön muun muassa tietokoneohjelmistojen lisensoinnin yhteydessä. Eräs tutkielman tavoitteista onkin selvittää, kuinka hyvin indemnity -ehdot soveltuvat oikeusjärjestelmäämme ja sopimuskäytäntöömme.

Tutkielmani tavoitteena on ensinnäkin systematisoida ja eritellä innovaatioparametrin kannalta relevanttia EU:n säädösmateriaalia sekä kilpailuoikeudellista tapauskäytäntöä. Pyrin erityisesti tuomaan esille niitä tekijöitä, joiden vuoksi Euroopan komissio ja EU:n tuomioistuimet ovat katsoneet yritysten välisten transaktioiden johtavan innovaatiohaittoihin. Toiseksi tarkastelen lääketoimialalla lisääntynyttä T&K-yhteistyötä, sen ilmenemismuotoja ja sen potentiaalisesti aiheuttamia innovaatiohaittoja. Tutkielman ensimmäinen osa sisältää johdannon aiheeseen sekä selvityksen käytetystä tutkimusmetodista. Toisessa osassa käsittelen innovaatioparametria koskevaa normimateriaalia, talousteorioita sekä tapauskäytäntöä. Tarkoituksenani on esittää EU:n kilpailuoikeuden innovaatioparametria sekä innovaatiohaittoja koskevan analyysin taustoja sekä niitä tekijöitä ja olosuhteita, joiden komissio on katsonut johtavan innovaatiohaittojen syntymiseen. Tarkastelen ensiksi komission käsittelemiä transaktioita yleisesti, minkä jälkeen keskityn lääketoimialalle sijoittuviin tapauksiin. Kolmannessa osassa siirryn lääkealalla havaitsemiini T&K-yhteistyötä koskeviin viimeaikaisiin trendeihin. Erityisesti keskityn T&K-alihankintaan, sen kilpailuoikeudelliseen käsittelyyn sekä potentiaalisesti aiheuttamiin innovaatiohaittoihin, joiden mahdollisuus tulisi näkemykseni mukaan ottaa huomioon kyseistä transaktiotyyppiä koskevassa kilpailuoikeudellisessa analyysissä. Neljännessä osassa esitän loppupäätelmäni. Transaktiosta aiheutuvat innovaatiohaitat johtuvat näkemykseni mukaan joko (i) osapuolten, transaktion seurauksena syntyvän entiteetin taikka kolmansien tahojen innovointikannustimien heikkenemisestä tai (ii) osapuolten tai kolmansien tahojen innovointikykyjen heikkenemisestä. Innovointikannustimet heikkenevät, mikäli yhtiön odotettavissa olevat voitot pienenevät tai niiden kohtaama kilpailupaine heikkenee. Innovointikyky heikkenee, mikäli yhtiön käytettävissä olevien innovaatioiden tuottamisen kannalta välttämättömien tuotantopanosten määrä vähenee. Lääketoimialalla toteutettujen transaktioiden kilpailuoikeudellinen käsittely eroaa muita toimialoja koskevasta käsittelystä siinä, että lääketoimialan T&K-prosessit ovat selväpiirteisesti jäsentyneitä, minkä vuoksi kehitteillä olevat tuotteet voidaan helpommin sisällyttää analyysiin joko potentiaalisina kilpailijoina tai kilpailevina T&K-keskuksina. Lisäksi vaikuttaisi siltä, että lääkeyhtiöiden T&K-investoinnit johtuvat enemmän odotettavissa olevista voitoista kuin kilpailupaineesta, minkä vuoksi niille tulisi antaa suurempi painoarvo käsiteltäessä lääketoimialalle sijoittuvia transaktioita. Kolmas lääketoimialaa muista toimialoista erottava tekijä liittyy patenttien keskeiseen asemaan, minkä seurauksena niillä on korostunut merkitys myös lääketoimialan transaktioita koskevissa kilpailuanalyyseissä.