Browsing by discipline "Constitutional law"

Uskonnonvapaus on merkittävä perus- ja ihmisoikeus, joka on suojeltu useissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa sekä Suomen perustuslaissa. Tässä tutkielmassa keskiössä on positiivinen uskonnonvapaus, eli perustuslain 12.2 §:ssä ilmaisu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa. Tutkimuskysymyksenä on tarkastella sitä, mitkä asiat Suomen lainsäädännössä, julkisen vallan käytännöissä ja yksilöiden välisissä suhteissa tukevat positiivista uskonnonvapautta ja mitkä taas rajoittavat. Koska toisella perus- ja ihmisoikeudella, syrjintäkiellolla, on keskeinen merkitys uskonnonvapauden toteutumisen kannalta, analysoidaan uskonnonvapautta myös sen näkökulmasta. Tutkielma on oikeusempiirinen tutkimus, joka pohjautuu olemassa olevaan kvalitatiiviseen ja kvantitatiiviseen aineistoon. Sikäli kuin tutkielmassa analysoidaan voimassa olevaa oikeutta, käytetään lainopin metodia. Aineistoa lähestytään critical legal studies -näkökulmasta. Tutkielmassa käytettyä aineistoa on jaoteltu ihmisoikeusindikaattorityössä käytetyllä tavalla rakenne-, prosessi- ja lopputulosindikaattoreihin. Työssä esitellään ensin uskonnonvapautta perus- ja ihmisoikeutena, keskittyen erityisesti positiiviseen uskonnonvapauteen. Luvussa kaksi käsitellään myös uskonnon ja valtion suhdetta Euroopassa, uskontoihin kohdistuvia rajoituksia sekä uskonnollisia vähemmistöjä Euroopassa. Luvussa kolme analysoidaan keskeistä kansallista lainsäädäntöä, julkisen vallan toimia sekä oikeuskäytäntöä ja ylimpien laillisuusvalvojien ynnä muiden oikeusturvatahojen ratkomia tapauksia. Luvun lopussa käsitellään omana osanaan kansallisia ja kansainvälisiä syrjintätutkimuksia uskontoon perustuvasta syrjinnästä. Luvussa neljä esitetään johtopäätökset. Uskontoihin ja uskonnon harjoittamiseen kohdistuu Euroopassa paljon rajoituksia. Pew-tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan rajoitusten määrä on noussut vuodesta 2007. Joissain maissa erityisesti vähemmistöjen totutusta poikkeavien uskonnollisten symboleiden käyttöä pyritään rajoittamaan vetoamalla neutraliteettiin ja sekularismiin. Kristinuskoon liittyviä symboleita ja traditioita saatetaan myös pitää osana kulttuuria niin, ettei niitä nähdä enää osana uskontoa. Tämä voi asettaa vähemmistöuskonnot huonompaan asemaan. Rajoitusten ja rakenteellisten ongelmien taustalla voi olla myös ymmärryksen puute uskonnonvapauden merkityksestä ja sen luonteesta perus- ja ihmisoikeutena. Rakenteellisia eriarvoisuuksia eri uskontokuntien välillä Euroopassa luo myös se, että useassa maassa valtiolla ja kirkolla on erityissuhde, jonka johdosta yleensä yksi uskontokunta on muita paremmassa asemassa. Suomessa valtion ja erityisesti evankelis-luterilaisen kirkon välinen suhde on vahva. Kirkon erityinen asema näkyy Suomessa lainsäädännössä ja muualla yhteiskunnallisessa kulttuurissa. Suomessa ei kuitenkaan varsinaisesti ole esimerkiksi sellaista lainsäädäntöä, jolla suoraan rajoitettaisiin uskonnon harjoittamista. Poikkeuksena tästä on esimerkiksi se, että ainoastaan evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on verotusoikeus ja että poliisin virkapuvun kanssa ei ole sallittua käyttää uskonnollisia symboleita, kuten ei myöskään armeijassa. Ongelmat ilmenevat erityisesti rakenteissa ja ne voivat merkittävällä tavalla vaikuttaa yksilön uskonnonvapauteen. Useat näistä liittyvät kirkon erityisasemaan. Esimerkiksi vankiloissa ja armeijassa työskentelee pappeja, joiden palkan valtio maksaa, mutta muiden uskontokuntien edustajat työskentelevät omakustanteisesti. Ongelmia on ilmennyt myös vähemmistöuskontojen jäsenten mahdollisuuksissa harjoittaa uskontoaan työpaikalla sekä palvontapaikkojen rakentamisessa. Uskonnonvapauden tosiasiallisen toteutumisen turvaaminen voi edellyttää julkiselta vallalta aktiivisia toimia ja perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Suomessa on myös positiivista uskonnonvapautta tukevia rakenteita, kuten uskonnonvapauslaki, jossa säädetään uskonnollisen yhdyskunnan rekisteröimisestä, sekä erilaiset rahalliset avustukset uskonnollisille yhdyskunnille. Lisäksi yhdenvertaisuuslaissa on säädetty viranomaiselle, koulutuksen järjestäjälle ja työnantajalle velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta. Osan tutkielmaa muodostaa uskontoon perustuvan syrjinnän analysointi. Syrjintä on Suomessa yleistä. Syrjintä vaikuttaa myös muun muassa yksilön mahdollisuuksiin ja kykyyn harjoittaa uskontoaan. Suomessa ei kuitenkaan ole juurikaan tehty nimenomaan uskontoon perustuvasta syrjinnästä tutkimusta. Tutkielma osoittaa tarpeen tutkia ensinnäkin tarkemmin positiivisen uskonnonvapauden toteutumista Suomessa, uskontoon perustuvaa syrjintää sekä syrjinnän vaikutuksia uskonnonvapauteen. Tutkimusta olisi perusteltua tehdä erityisesti muslimeista, joiden uskonnon harjoittamiseen Euroopan laajuisesti kohdistuu ja kohdistetaan erityisiä rajoituksia. Lisäksi muslimit kokevat vähemmistönä syrjintää monella tasolla ja heihin myös suhtaudutaan uskonnollisista vähemmistöistä kielteisimmin. Tutkielma osoittaa myös tarpeen suhtautua kriittisesti neutraaliksi koettuun lainsäädäntöön ja tapoihin, sillä ne voivat tosiasiassa vaikuttaa vähemmistöuskontoon kuuluvien henkilöiden mahdollisuuksiin harjoittaa uskontoaan.

The aim of this master’s thesis is to find how and if Finnish practice in schools regarding religious content is reconcilable with the current requirements of international human rights law and constitutional fundamental rights. This thesis offers a concise view on freedom of religion particularly in the public sphere and in the context of schools as a basis for the further evaluation of possible problems within Finnish practice. The main methodological approach is legal dogmatics with elements of critical legal study. Additionally, an element of de lege ferenda is applied. The main sources for this study include resolutions passed by the supreme guardians of Finnish law, jurisprudence of international human rights tribunals, jurisprudential literature and other academic works. The study is composed of four main segments followed by the findings and discussion. The first section of the thesis presents the framework and context for the study. This is followed by a summary of relevant and fundamental constitutional factors and international human rights instruments that are necessary for the further examination of freedom of religion in particular. The third chapter discusses the content and implications of freedom of religion as a fundamental and human right especially through jurisprudence. The fourth chapter maps out Finnish practice in school and applies the findings of chapter three to these and evaluates stances adopted by domestic authorities. Freedom of religion is an integral fundamental and human right and is one of the bases of a democratic society. This right imposes both positive and negative obligations on the state. The implications of this right are subject to the interpretations made by international human rights tribunals, which in turn shape the practical requirements at the state level. Therefore this thesis clarifies the contents of freedom of religion as a human right through the jurisprudence of both the European Court of Human Rights (ECtHR) and the United Nations Human Rights Committee (CCPR) and highlights differences in the stances adopted by these two human rights instruments. This study considers the nature of the margin of appreciation doctrine especially in ECtHR jurisprudence concerning freedom of religion and frames the problematic implications of the broad use of the margin in these cases. Finland is officially a secular country but awards special status to the Evangelical Lutheran Church of Finland. The church maintains a significant position within Finnish society, including schools. Most of this practice is founded on tradition and justified through cultural significance. There has been considerable public debate on the issue of religious content in schools, but this de-bate has mostly centred on one hymn sung at spring term festivities. The actual issue and subject of this thesis are much broader. This thesis examines religious content in Finnish basic education covering religious education, morning assembly, the Hymn-Quiz and other religious activities that schools partake in and evaluates this practice in the light of human rights jurisprudence and the constitution. Finnish religious education is carried out in a sectarian and segregated manner. Education in the pupils’ own religion is obligatory for pupils with officialized religious affiliation. Although this religious education is non-confessional according to law this is often not the case in practice. Therefore the compulsory nature is a problem for the actualization of freedom of religion. The large variety of religious content in Finnish schools and the consequent opt-out schemes have lead to a situation that makes protecting freedom of religion of all pupils equally unfeasible for practical reasons The results of this study suggest that current Finnish practice is not in line with all the requirements of international human rights law, especially those set by the ICCPR. Christian religion permeates Finnish schools in a manner that does not comply with the requirements for state neutrality. It would appear that domestic authorities are inclined to rely on the broad margin of appreciation evident in the ECtHR’s judgments regarding freedom of religion in school. Too little weight is placed on the resolutions of the CCPR apparently because there have been no recent cases brought by Finnish nationals or cases pertaining to the exact issues that are subjects of complaint in Finland. The Constitutional Law Committee is inclined to protect tradition and reluctant to address necessary changes despite of recent suggestions made by the Deputy Chancellor of Justice. Tradition is not on its own a justification for infringement on freedom of religion. Special attention should be paid to these issues especially because of the vulnerable position of children in compulsory schooling.

Saamelaiset ovat Euroopan unionin ja Pohjoismaiden ainoa alkuperäiskansa. He asuvat neljän valtion alueella: saamelaisten perinteisesti asuttama alue ulottuu Keski-Norjasta Ruotsin ja Pohjois-Suomen kautta Venäjälle Kuolan niemimaalle. Saamelaisilla on yhteinen kieli, kulttuuri ja historia mutta ei omaa valtiota. Yhteensä saamelaisia arvellaan olevan 65 000–100 000. Saamen kieliä on laskutavasta riippuen 6–10, ja ne ovat kaikki uhanalaisia vähemmistökieliä. Suomessa ja Norjassa saamelaisten oikeudesta käyttää kieltään on säädetty sekä perustuslaissa että tavallisen lain tasolla. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen oikeus saamelaisilla on kummassakin maassa käyttää saamen kieltä asioidessaan tuomioistuimissa ja viranomaisissa. Tarkastelun kohteena ovat lain tasolla taatut oikeudet sekä niiden toteutuminen käytännössä. Kyseessä on oikeusvertaileva tutkielma, johon olennaisena osana kuuluu saamelaisten kielellisten oikeuksien vertaaminen maiden välillä. Koska Norjassa saamelaisia asuu moninkertaisesti Suomeen verrattuna ja koska Norja lisäksi on ottanut itselleen roolin saamelaisoikeuksien mallimaana, on tutkielman eräänlaisena taustaoletuksena, että saamelaisil-la on laajemmat ja tehokkaammin toteutuvat kielelliset oikeudet Norjassa. Ennen kansallisen oikeuden tarkastelua tutkielmassa esitellään yleisesti vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen oikeuksien kehitystä. Lisäksi perehdytään saamelaisiin kansana ja heidän historiaansa. Nämä luvut antavat varsinaiselle tutkimukselle tarpeellisen taustan, jota vasten saamelaisten kielellisten oikeuksien nykytilaa ja kehitystä on helpompi ymmärtää. Tutkielman kolmannessa luvussa esitellään myös Suomen ja Norjan saamelaislakeihin sisältyvät määritelmät siitä, ketä on lakeja sovellettaessa pidettävä saamelaisena. Tutkielman neljännessä luvussa esitellään Suomen kansallista saamelaisten kielellisiä oikeuksia koskevaa lainsäädäntöä. Viidennessä luvussa tarkastellaan Norjan lainsäädäntöä vastaavalla tavalla. Ensinnäkin tutustutaan kummankin maan perustuslaeissa oleviin saamelaisia koske-viin pykäliin. Tämän jälkeen perehdytään alemmantasoiseen sääntelyyn, jossa tarkastelun keskiössä ovat nimenomaisesti saamen kielen käyttämistä koskevat lait, Suomessa saamen kielilaki ja Norjassa sameloveniin sisältyvät kielisäännökset. Tarkastelussa huomataan, että saamelaisille on kummassakin maassa turvattu melko laajat oikeudet käyttää saamen kieltä tuomioistuimissa ja viranomaisissa mutta että nämä oikeudet rajoittuvat lähinnä saamelaisten perinteisesti asuttamille alueille maiden pohjoisosissa. Tarkasteltaessa oikeuksien toteutumis-ta käytännössä havaitaan lisäksi, että todellisuudessa lakien soveltamisalaan kuuluvat viranomaiset eivät täytä niille säädettyjä velvollisuuk-sia. Suurimpana ongelmana oikeuksien toteutumisessa on saamenkielentaitoisen henkilöstön puute. Käytännön ongelmista huolimatta kum-massakin maassa on varsin vähän kielellisiä oikeuksia koskevaa oikeuskäytäntöä. Tutkielman varsinainen vertaileva osio sisältyy kuudenteen lukuun. Vertailun yllättävin tulos on se, että saamelaisten kielellisissä oikeuksissa ei Suomen ja Norjan välillä näytä olevan suurta eroa. Molempien maiden perustuslaeissa on saamelaisia koskeva pykälä, jonka tausta-ajatuksena on turvata saamelaisille mahdollisuus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan. Myös saamelaislakeihin sisältyvät kielisään-nökset ovat toistensa kaltaisia ja eroavat vain joiltakin yksityiskohdiltaan: Norjassa saame ja norja on säädetty tasa-arvoisiksi kieliksi, Suo-messa kielisäännökset koskevat hieman laajempaa joukkoa viranomaisia ja velvoittavat lisäksi tarjoamaan enemmän suullista saamenkielis-tä palvelua kuin Norjassa. Oikeudet myös toteutuvat molemmissa maissa lähes yhtä kehnosti. Erilaisten selvitysten perusteella panostus saamen kieleen näyttäisi kuitenkin olevan suurempaa Norjassa, ja siellä on myös perustettu saamelaisalueelle kaksikielinen tuomioistuin. Tutkielman lopuksi esitetään keskeisiä johtopäätöksiä. Norjan ja Suomen välisessä vertailussa voidaan todeta, että Norjassa saamelaisten oikeudet toteutuvat kenties hiukan paremmin kuin Suomessa. Molemmissa maissa oikeuksien toteutumiseen käytännössä tulisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota. Lisäksi, kun suuri osa saamelaisista nykyään asuu perinteisen saamelaisalueen ulkopuolella, kielellisten oike-uksien maantieteellistä rajausta olisi kummassakin maassa syytä pohtia. Lisäksi ehdotetaan harkittavaksi sitä, voisiko Suomessakin saamen kielen nostaa saamelaisten kotiseutualueella tasa-arvoiseksi kieleksi suomen ja ruotsin kanssa. Kaiken kaikkiaan saamelaisten kielellisten oikeuksien parantumisen todetaan heijastelevan yleismaailmallista alkuperäiskansojen oikeuksien kehitystä, jonka jatkumisen eteen on tärkeää tehdä töitä vastaisuudessakin.

Maaliskuun alussa 2012 Suomen valtiollisen tason päätöksentekojärjestelmä sai uuden välittömän vaikuttamisen elementin, kun kansalaisaloitetta koskeva lainsäädäntö astui voimaan. Kyseessä on uusi kansalaisten vaikuttamismahdollisuus, jonka avulla vähintään 50 000 äänioikeutettua Suomen kansalaista voi tehdä eduskunnalle aloitteen lain säätämiseksi. Tutkielmassa perehdytään tuoreen lainsäädännön sisältöön ja sen vaikutuksiin kansalaisten osallistumisoikeuksien näkökulmasta. Tutkielman näkökulma on demokratiamyönteinen ja kansalaisten osallistumisen merkitystä korostava, mikä heijastuu muun muassa kriittisenä otteena sääntelyn oikeusdogmaattisessa analyysissä. Kansalaisaloiteinstituution ja kansalaisten suorien vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen teoreettinen viitekehys löytyy demokratiateorioista. Teoreettista taustaa lähestytään oikeustieteen näkökulmasta mutta tarkastelua laajennetaan poliittisen filosofian alaan kuuluviin osallistuvan ja deliberatiivisen demokratian teorioihin. Tarkastelussa käy ilmi, että oikeustieteessä käytetty demokratiakäsite on perinteisesti nojannut hyvin voimakkaasti edustuksellisuuden periaatteeseen ja jäänyt puhtaasti proseduraalisen näkökulman vuoksi usein liian kapea-alaiseksi. Suoran demokratian muotoja esitellään Markku Suksen käyttämän kansanäänestystypologian avulla ja ulottamalla vastaava kategorisointi myös kansalaisaloitteisiin. Kansalaisaloitelainsäädäntö kytkeytyy vahvasti valtiojärjestyksen kansanvaltaiseen perustaan. Sääntelyä taustoitetaan tarkastelemalla välittömien vaikutusmahdollisuuksien historiallista kehitystä ja Suomen lainsäädäntöön sisältyviä muita suoran vaikuttamisen muotoja. Analyysi osoittaa, että osallistumismahdollisuuksien lisääminen on osa laajempaa historiallista kehityskulkua. Suomen perustuslakiin on jo 1990-luvulta alkaen sisältynyt edustuksellista demokratiaa koskevien säännösten ohella mainintoja kansalaisten suorista osallistumisoikeuksista, mutta tästä huolimatta kansalaisten suorat vaikutusmahdollisuudet ovat jääneet heikoiksi. Kontekstia kansalliselle aloiteinstituutiolle luo myös katsaus EU-kansalaisaloitteeseen, jota koskeva sääntely astui niin ikään voimaan keväällä 2012. Suomen kansalaisaloitejärjestelmää ei ole aikaisemmin juuri ehditty tutkia, joten sääntelyn sisältöä, aloitteen tekemiseen liittyviä menettelyjä ja lakia säätäessä tehtyjä valintoja tarkastellaan tutkielmassa yksityiskohtaisesti. Lainsäädännön soveltamisesta ei vielä ole käytännön kokemusta, mutta arvioita vaikuttamismuodon merkityksestä ja vaikutuksesta esitetään aloitejärjestelmän institutionaalisen rakenteen, kansainvälisen vertailun ja demokratiateorioiden avulla. Arviossa päädytään siihen lopputulokseen, että sisällöllisten kansalaisaloitteiden vaikutusmahdollisuudet ovat hyvin rajalliset, koska päätösvalta aloitteen kohtalosta on parlamentilla eikä kansalaisilla. Sisällöllinen kansalaisaloite toimii lähinnä keinona nostaa tietty poliittinen kysymys päätöksenteon asialistalle. Tutkielman johtopäätösten mukaan keskeisin muutostarve kansalaisaloitejärjestelmässä on sen sitovuuden lisääminen. Viime vuosikymmeninä tehdyt selvitykset muun muassa edustuksellisen demokratian ongelmista osoittavat selvästi, että kansalaisten suoria vaikutusmahdollisuuksia on lisättävä. Tämä on tarpeen myös kansalaisaloitelainsäädännölle asetettujen tavoitteiden täyttämiseksi. Demokratiapoliittista keskustelua on ryhdytty viime vuosina käymään entistä aktiivisemmin, mutta konkreettiset vaikuttamismahdollisuudet laahaavat perässä. Varsinaisen sitovan suoran demokratian ohella on oltava avoin teknisen kehityksen mahdollistamille uusille osallistumisen muodoille hallinnon eri tasoilla.

Vuonna 2008 alkanut taloudellinen taantuma on vaikuttanut vakavasti lasten elinolosuhteisiin ja hyvinvointiin Euroopassa. Vuosien 2008—2012 välillä köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen riskissä elävien lasten määrän voidaan katsoa kasvaneen jopa miljoonalla. Köyhyys vaikuttaa haitallisesti kaikkiin ikäryhmiin, mutta lapsille köyhyydestä aiheutuu tutkitusti muita ikäryhmiä haitallisempia ja pitkäkestoisempia seurauksia. Lapsiköyhyyden voidaan myös katsoa vaarantavan lapsen oikeuksien toteutumisen sellaisena kuin ne on turvattu esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa ja EU:n perusoikeuskirjassa. EU:n perusoikeuskirjan 51 artiklan mukaisesti Euroopan unionin tulee ottaa perusoikeuskirjassa turvatut oikeudet huomioon kaikessa toiminnassaan ja pidättyä toimenpiteistä, jotka voisivat merkitä niiden loukkausta. Lisäksi 51 artiklaa on mahdollista tulkita niin sanotusti laajasti, eli 51 artiklasta voidaan katsoa johtuvan EU:lle positiivinen velvollisuus ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin perusoikeuskirjassa turvattujen oikeuksien edistämiseksi. Lapsiköyhyyden kannalta merkitystä on erityisesti perusoikeuskirjan lapsen oikeuksia koskevalla 24 artiklalla sekä erinäisillä muilla perusoikeuskirjan säännöksillä, joiden voidaan katsoa edistävän lapsen oikeuksien toteutumista. Sekä suppeasti että laajasti tulkittuna perusoikeuskirjan mukainen velvollisuus perusoikeuskirjassa turvattujen oikeuksien edistämiseen koskee kuitenkin Euroopan unionia vain sille annetun toimivallan laajuudessa. EU:n toimivalta lapsiköyhyyttä ja lasten sosiaalista syrjäytymistä koskevissa kysymyksissä määräytyy SEUT 153 artiklan sosiaalista syrjäytymistä ja sosiaalisen suojelun järjestelmien nykyaikaistamista koskevan toimivallanjakosäännöksen perusteella. SEUT 153 artiklan nojalla unionilla on toimivalta ryhtyä lapsiköyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjumiseksi sellaisiin toimenpiteisiin, jotka eivät merkitse jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistamista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että EU:lla on toimivalta soft law -toimenpiteisiin lapsiköyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjumista koskevissa kysymyksissä. Lapsiköyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen kannalta EU:n keskeisin instrumentti on vuonna 2010 käyttöön otettu Eurooppa 2020 -strategia, jonka yhtenä tavoitteena on köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen riskissä elävien vähentäminen vuoteen 2020 mennessä. Perusoikeuskirjan 51 artiklan mukaisesti unionilla on siis velvollisuus huomioida perusoikeuskirjan mukaisten lapsen oikeuksien ja muiden siinä turvattujen oikeuksien toteutuminen Eurooppa 2020 -strategian puitteissa. Strategiassa ei ole asetettu nimenomaista tavoitetta lapsiköyhyyden tai sosiaalisen syrjäytymisen vähentämiseksi, mikä herättää kysymyksen lapsen oikeuksien edistämisen tehokkuudesta. Strategian valvontamekanismin puitteissa on kuitenkin otettu huomioon lapsiköyhyyttä koskevia kysymyksiä. Näin ollen EU:n toimenpiteet Eurooppa 2020 -strategian puitteissa saattavat, nimenomaisesta lapsiköyhyyttä koskevasta tavoitteesta huolimatta, edistää myös lapsiköyhyyden torjumista ja lapsen oikeuksien edistämistä tässä yhteydessä. Tässä tutkielmassa esitettyjen näkemysten perusteella EU:lla on tarpeellinen toimivalta lapsiköyhyyden torjumiseksi ja perusoikeuskirjan mukaisten lapsen oikeuksien edistämiseksi. Tästä huolimatta EU on omaksunut epäjohdonmukaisen lähestymistavan lapsiköyhyyden torjumiseen Eurooppa 2020 -strategian puitteissa. EU:lla olisi toimivaltansa puitteissa mahdollisuus ottaa käyttöönsä jo olemassa olevat lapsen oikeuksien edistämiseen perustuvat välineet lapsiköyhyyden torjumiseen. EU on kuitenkin tyytynyt edistämään lapsen oikeuksien toteutumista epäsuorasti strategian valvontamekanismin puitteissa annetuissa asiakirjoissa muun muassa viitaten lapsiköyhyyteen tai siihen vaikuttaviin tekijöihin. Voidaan siis todeta, ettei EU ole täysimääräisellä tavalla hyödyntänyt sille annettua toimivaltaa lapsiköyhyyden torjumiseksi ja lapsen oikeuksien edistämiseksi tässä yhteydessä.

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos/Institution– Department Tekijä/Författare – Author Sara Lehtilä Työn nimi / Arbetets titel – Title Tapaturma mieluummin liikenteessä kuin töissä? – Oikeusturva vakuutuskorvauspäätöksen muutoksenhakumenettelyssä perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta Oppiaine /Läroämne – Subject Valtionsääntöoikeus Työn laji/Arbetets art – Level Pro Gradu -tutkielma Aika/Datum – Month and year tammikuu 2019 Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages XII + 63 Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielman tarkoituksena on selvittää onko julkisuudessa esitetylle huolelle vahingonkärsijöiden epätasa-arvoisesta oikeusturva-asemasta vakuutuskorvauspäätöksen muutoksenhaussa oikeudelliset perusteensa. Tarkastelussa on oikeusturvan eri ulottuvuuksien toteutuminen lakisääteisten vakuutusten, liikennevakuutuslain sekä työtapaturmalain, muutoksenhakumenettelyssä, kun vakuutusyhtiön kielteiseen korvauspäätökseen haetaan muutosta. Tarkastelun keskiössä on vertailla vakuutuskorvauksen edellyttämän syy-yhteyden arviointia muutoksenhakuelimessä ja menettelyä tässä prosessissa perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Oikeusturvan toteutumisen ohella tarkasteluun tulee myös perustuslain 19.2§:n sisältämä yksilön oikeus perustoimeentuloturvaan, jonka täyttämisessä myös lakisääteisillä vakuutuksilla on sijansa. Oikeusturvan osa-alueiden määrittelyssä relevantteja ovat kansallisen perustuslain 21§ ja EU-säädöksistä Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklat 6 ja 13 sekä Euroopan perusoikeuskirjan 47 artikla. Vakuutuskorvauspäätöksen muutoksenhaussa oikeusturvan osa-alueista keskiössä ovat erityisesti oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja asianmukaiseen käsittelyyn sisältäen suullisen käsittelyn järjestämisen sekä päätöksen perustelut. Oikeusturvaelementtien toteutumisen tasoa tarkastellaan vakuutuslakien oikeuskäytännön avulla sekä lainsäädöksiin perehtymällä, joissa säädellään korvauksen myöntämisperusteita ja menettelyä muutoksenhaussa. Oikeuskäytännöstä tärkeimpänä lähteenä toimivat korkeimman oikeuden ennakkopäätökset vakuutuskorvauspäätösten syy-yhteysarvioinnista. Työtapaturmalain muutoksenhakutie kulkee tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan kautta vakuutusoikeuteen ja prosessimenettelyyn sovelletaan hallintolainkäyttölakia. Liikennevahinkojen muutoksenhaku on yleistä siviiliprosessia, jossa muutoksenhaku toteutetaan yleisten alioikeuksien kautta. Vakuutuskorvauksen edellyttämää lääketieteellistä syy-yhteyttä tulkitaan muutoksenhakuelimissä jo lähtökohdiltaan eri tavoin erilaisten prosessilakien ja ratkaisukokoonpanon vuoksi. Näytön arviointi ja prosessimenettely ovat tämän johdosta myös eroavat, työtapaturmien syy-yhteysarviointia leimaa vakiintuneet lääketieteelliset näkemykset, liikennevahinkotapauksissa ratkaisu perustuu enemmän esitettyyn näyttöön ja tapauskohtaiseen harkintaan. Työtapaturmissa syy-yhteysarvioinnin edellyttämä asiantuntemus hankitaan pääsääntöisesti ratkaisukokoonpanoon kuuluvilta lääkärijäseniltä, kun taas liikennevahinkotapaukissa asiantuntemus hankitaan tuomioistuimen ulkopuolelta. Työtapaturmalain alempien muutoksenhakuelinten kohdalla esiintyy lisäksi selviä oikeusturvapuutteita päätösten perusteluiden ja suullisen käsittelyn kohdalla. Valitushakuisuus korkeimpaan oikeuteen asti on myös huomattavasti suurempi työtapaturmien kohdalla. Työtapaturmalain alempien muutoksenhakuelimien korvauslinja poikkea yleisten alioikeuksien ja korkeimman oikeuden korvauslinjasta tavalla, joka tekee vahingonkärsijän oikeusturva-asemasta vakuutuslakien välillä epätasa-arvoisen. Työtapaturmalain muutoksenhakutie ei prosessikäytännöiltään eikä ratkaisun aineellis-oikeudellisen päätöksen osalta tyydytä oikeusturvan vaatimuksia, jolloin vahingonkärsijän asema liikennevahinkojen muutoksenhakuun verrattuna on huonompi. Oikeusturvaongelmat johtuvat pääasiassa työtapaturmalain ratkaisukokoonpanosta ja näiden jäsenten vakiintuneista prosessikäytännöistä ja lääketieteellisestä syy-yhteydentulkintatavasta. Erityisesti ratkaisukokoonpanoon kuuluvien lääkärijäsenien vaikutus päätöksentekoon on ongelmallinen läpinäkyvyyden ja hyväksyttävyyden kannalta. Myös vakuutuslaeille yhteisiä oikeusturvaongelmia löytyy erityisesti päätöksentekomenettelyyn liittyvän juridiikan ja lääketieteen yhdistämisen vuoksi. Useita korjausehdotuksia ja lakiuudistuksia on annettu vakuutuslakien oikeusturvatilanteen tasapainottamiseksi mutta niiden tosiasiallinen vaikutus on jäänyt vähäiseksi. Pääasialliset oikeusturvaongelmat näyttävät merkittävimmiltä osin johtuvan työtapaturmalain muutoksenhakuelimiin vakiintuneesta tavoista, joihin eivät korjauskehotukset ja lainsäädännön keinot ole auttaneet. Vakuutuslakien eri muutoksenhakujärjestelmät aiheuttavat osaltaan myös oikeusturva-aseman objektiivisen vertailun vaikeutumista ja ilmiönä on nähtävillä myös liikennevahinkojen muutoksenhakutien väärinkäyttöä. Tämä johtaa kyseenalaistamaan vakuutuslakeihin valitut eri prosessilait ja erityisesti työtapaturmalain muutoksenhakutien tarkoituksenmukaisuuden. Oikeusturvatilanteen parantamiseksi on esitetty muun muassa jopa nykyisen työtapaturmien muutoksenhakujärjestelmän lakkauttamista ja siirtämistä hallinto-oikeuksille. Merkittäviä lainsäädännöllisiä mutta myös asenteellisia korjaustoimenpiteitä tarvitaan, jotta käsiteltyjen vakuutuslakien oikeusturva olisi vahingonkärsijälle tasavertainen. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Oikeusturva – Muutoksenhaku – Vakuutuskorvaus – Työtapaturma – Liikennevahinko – Perus- ja ihmisoikeudet – Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin Yliopiston pääkirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Regimes of guardianship have been subject to various legal reforms around the world, but the current wave challenges their very existence. Article 12 of the Convention on the Rights of Persons with Disabilities (CRPD) has been considered as the embodiment of a paradigm shift in legal capacity. This thesis examines the normative content of the right to equal recognition before the law of Article 12 of the CRPD and the obligations it sets out to States parties. In addition, this thesis reviews the relevant Finnish legislation in order to assess what changes might be required to be made after Finland has ratified the Convention. Article 12 has been one of the most contentious Articles in the Convention and, consequently, it has generated several interpretations. The debate concerns the issue of whether Article 12 of the CRPD obligates States parties to abolish all regimes of substituted decision-making or if substituted decision-making could still be allowed as a last resort. Article 12 provides persons with disabilities with a right to receive support in the exercise of legal capacity. The right to support has potential to influence the foundational premises of personhood in moral philosophy and our understanding of autonomy. The CRPD is based on a perception of personhood which does not give primacy to rationality and recognizes the interdependence of all individuals. During the negotiations of the CRPD a system of supported decision-making was presented as the legal framework that could fulfil the obligation to provide support in the exercise of legal capacity. A system of supported decision-making can take various different forms, which allows States parties to take into account their specific cultural and political framework. Supported decision-making respects person’s will and preferences while also protecting the right to be free from abuse and exploitation. The prominent difference between substituted decision-making and supported decision-making is that supported decision-making demands replacing the principle of objective “best interests” of a person with the principle of respecting the person’s will and preferences. The Guardianship Services Act (GSA) in Finland is not regulated upon the kind of construction of a person’s right to self-determination required by the CRPD. The GSA is precisely based on the principle of “best interests” and the opinion of a principal is not binding on the guardian. Furthermore, the GSA allows the declaration of incapacity as well as restrictions on a principal’s right to exercise rights, which can be argued to be discriminatory in effect. The support guardian in the GSA has potential to fulfil the requirements for supported decision-making, if the necessary changes to the Act will be made. The Act concerning special services of persons with disabilities, which is currently being drafted, would contain a provision on the right to receive support in decision-making. It appears promising that Finland will have a statutory provision on supported decision-making in the near future.

Vallanjakoperiaatetta ja tuomioistuinten riippumattomuutta on pidetty oikeusvaltion itsestään selvinä lähtökoh- tina. Riippumattomien tuomioistuinten asemaa vallanjaon kokonaisuudessa ei kuitenkaan ole juuri tutkittu, vaikka tuomiovallan kuulumista riippumattomille tuomioistuimille pidetään vallanjaon dogmina. On esitetty, että vallan- jako ja tuomioistuinten riippumattomuus olisivat juurtuneet huonosti suomalaiseen oikeudelliseen ja poliittiseen kulttuuriin. Tutkimuksessa tarkastellaan vallanjakoa ja tuomioistuinten riippumattomuutta pyrkien oikeusdogmatiikan meto- dein selvittämään näiden valtiosäännön perusperiaatteiden sisältöä. Tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti tuo- mioistuinten rakenteellista ja ulkoista riippumattomuutta. Tutkimuksessa selvitetään, miten organisatorisen vallan- jaon erottamat valtioelimet voivat vaikuttaa toistensa toimintaan lain sallimin keinoin. Tutkimuksessa havainnoi- daan myös oikeuden ja politiikan rajapinnoille sijoittuvaa ylimpien valtioelinten välistä tosiasiallista toimintaa val- tiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta. Kyseessä on institutionaalinen valtiosääntöoikeudellinen tutkimus, joka pyrkii vastaamaan siihen, mikä on vallanjaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden merkitys ylimpien valtioelinten välisissä suhteissa. Vallanjaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden käsitteitä ei ole määritelty lainsäädännössä. Tarkasteltaessa kä- sitteiden sisältöä tarkemmin havaitaan, että ne eivät ole yksiselitteisiä tai tarkkarajaisia. Ylimpien vallankäyttäjien väliset suhteet näyttäytyvät monimutkaisena oikeudellisten ja tosiasiallisten vaikutuskanavien verkkona, jossa mo- lemminsuuntaiset vaikutussuhteet sijoittuvat oikeuden ja politiikan rajapinnalle. Lisäksi vallankäyttäjien väliset yhteydet näyttävät sijoittuvan suuressa määrin vallanjaon harmaalle alueelle, jossa suhteiden oikeudellisen arvi- ointiperustan lisäksi kuvaan tulevat myös poliittisen kulttuurin ja moraalin kaltaiset tekijät. Median esille nostamat ja ylimpien laillisuusvalvojien käsittelemät tapaukset havainnollistavat, että vallankäyttäjät eivät ole aina tunnistaneet vallanjaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden merkitystä omassa toiminnassaan. Ylimpien vallankäyttäjien tulisi huomioida asemastaan johtuvat, vallanjakoon ja tuomioistuinten riippumattomuu- teen liittyvät rajoitteet. Tuomioistuinten riippumattomuuden tosiasiallisen vaarantumisen lisäksi on kysymys tuo- mioistuinten riippumattomuuskuvasta – siitä, miltä toiminta tai järjestely näyttää objektiivisesti ulospäin. Tuomioistuinten riippumattomuutta pidetään välttämättömänä vaatimuksena oikeusturvan – sekä ihmisoikeuksien että oikeusvaltioperiaatteen – toteutumiselle. Riippumattomuuden periaatteellisen tärkeyden ja symbolisenkin mer- kityksen vuoksi voitaisiin harkita riippumattomuuden käsitteen määrittelyä lainsäädännössä.

Tutkielmassa pohditaan uskonnon- ja omantunnonvapauden ja syrjinnän kiellon näkökulmasta sitä, millä edellytyksillä ja missä olosuhteissa työnantajan on mahdollista asettaa rajoituksia työntekijän oikeudelle pitää uskontoon tai vakaumukseen liittyviä symboleita, tunnuksia tai asusteita työpaikalla. Tarkastelun kohteina ovat sekä yksityisten työnantajien työntekijät että virkamiehet ja muut julkisyhteisöjen palveluksessa olevat. Tutkielma koskee sekulaareja, tunnustuksettomia työpaikkoja. Uskonnolliset yhdyskunnat ja yhteisöt sekä muut työpaikat, joilla on vakaumuksellinen eetos, jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Lähteinä käytetään lainsäädäntöä, lainsäädännön esitöitä ja muita virallislähteitä, oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta ja -artikkeleita. Suomalaista käytäntöä on aiheesta vähän, joten pääpaino on ylikansallisten elinten tulkintaratkaisuilla, joista pyritään etsimään uskonnon- ja omantunnonvapauden suojan minimitasoa. Tärkeitä lähteitä ovat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ja sen edeltäjän ihmisoikeustoimikunnan sekä YK:n ihmisoikeuskomitean ratkaisut. Lisäksi merkitystä on kahdella EU-tuomioistuimen antamalla ennakkoratkaisulla, jotka antavat lisävaloa yhdenvertaisuuslain taustalla vaikuttavan työsyrjintädirektiivin tulkintaan. Kansainvälisen suojan minimitasoa pyritään selvittämään vertailemalla keskenään EIT:n ja ihmisoikeuskomitean käytäntöä, jotka eroavat toisistaan ennen kaikkea EIT:n soveltaman harkintamarginaalidoktriinin vuoksi, ja sovittamalla käytännöstä saatavia johtopäätöksiä yhteen EU-oikeudellisen tulkinnan kanssa. EU-oikeudessa lähtökohta on syrjinnän kiellossa, ja olennaista on välittömän ja välillisen erilaisen kohtelun ero ja niihin sovellettavat erilaiset oikeuttamisperusteet. Tutkielma koostuu kuudesta pääkappaleesta. Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa avataan tutkimuskysymyksen valtiosääntöoikeudellista taustaa, uskonnon- ja omantunnonvapautta ja syrjinnän kieltoa perus- ja ihmisoikeuksina sekä työnantajan työnjohto- ja valvontaoikeutta. Kolmannessa kappaleessa pyritään selvittämään, minkälaisia uskontoja ja muita vakaumuksia uskonnon- ja omantunnonvapauden suojan piiriin kuuluu, ja millainen yhteys asulla tai tunnuksella tulee olla kyseessä olevaan vakaumukseen, jotta sen pitäminen saisi suojaa uskonnon tai uskon tunnustamisena. On esimerkiksi epäselvää, suojaako uskonnon- ja omantunnonvapaus myös poliittisia ja filosofisia vakaumuksia ja voidaanko vakaumuksen tai sen tunnustamisen laadulle asettaa objektiivisia kriteerejä, vai onko lähdettävä uskonnonvapauteen vetoavan henkilön omasta näkemyksestä. Neljännessä kappaleessa tarkastellaan uskonnollisten asujen ja tunnusten käytölle asetettavien rajoitusten hyväksyttävyyttä kansainvälisen käytännön valossa niin uskonnonvapauden rajoitusten kuin syrjintäkieltojenkin näkökulmista. Viidennessä kappaleessa pyritään tuomaan tarkastelua käytännöllisemmälle tasolle pohtimalla uskonnollisten tunnusten käytölle asetettavien kieltojen tai rajoitusten sallittavuutta erilaisissa esimerkkikonteksteissa ja erilaisilla perusteilla kotimaisessa oikeusjärjestelmässä. Esimerkkeinä pohditaan muun muassa yksityisen työnantajan intressiä välittää neutraalia yrityskuvaa ja asiakkaiden mielipiteiden merkitystä uskonnollisten tunnusten rajoittamisen sallittavuudelle, sekä julkisen vallan neutraaliusintressiä, jonka piirissä tarkastellaan esimerkiksi poliisien, tuomareiden ja opettajien oikeudellista asemaa. Tämän jälkeen siirrytään johtopäätöksiin.

Tutkielmassa tutkitaan, millaisiin kohtuullisiin mukautuksiin vammaisella henkilöllä on oikeus oppivelvollisuuden piiriin kuuluvassa maksuttomassa perusopetuksessa, toisen asteen koulutuksessa ja korkeakoulutuksessa. Tutkielman tuloksia voi hyödyntää myös muunlaisessa koulutuksessa. Tutkielma on lainopillinen. Tutkielmassa tarkastellaan yhdenvertaisuutta ja syrjimättömyyttä sekä oikeutta koulutukseen. Vammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti muiden kanssa oikeus koulutukseen. Yhdenvertaisuudessa ja syrjimättömyydessä on kysymys ihmisarvosta, ja ne ovat perustavanlaatuisimpia perus- ja ihmisoikeuksia. Myös oikeus koulutukseen on perustavanlaatuinen perus- ja ihmisoikeus. Sen toteutuminen vaikuttaa useiden muiden oikeuksien toteutumiseen, ja sillä on yksilön ylittävä, yhteiskunnallinen vaikutus. Suomi on ratifioinut yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista vuonna 2016. Yleissopimus perustuu vammaisuuden ihmisoikeusmallille, jonka mukaan vammaisuus on seurausta sellaisesta vuorovaikutuksesta vammaisten henkilöiden ja asenteista ja ympäristöstä johtuvien esteiden välillä, joka estää näiden henkilöiden täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisen yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa. Ihmisoikeusmalli tunnustaa vammaisuuden yhteiskunnan luomaksi rakenteeksi ja vain yhdeksi osaksi henkilön identiteettiä. Ihmisoikeusmalli ohjaa yhteiskuntaa purkamaan asettamiaan esteitä. Sopimus tunnustaa oikeuden inklusiiviseen koulutukseen. Tällä tarkoitetaan sitä, että vammaisuus ei voi olla perusteena sulkea vammaisia henkilöitä yleisen koulutusjärjestelmän ulkopuolelle. Vammaisilla henkilöillä on oikeus päästä yhdenvertaisesti muiden kanssa tavallisiin kouluihin, joissa on inklusiivista ja laadukasta koulutusta. Inklusiivisessa koulutuksessa yleisen koulutusjärjestelmän tulee vastata erilaisten oppijoiden tarpeisiin sen sijaan, että vammaisten henkilöiden tulisi mukautua yleiseen koulutusjärjestelmään. Sopimuksen mukaan vammaisille henkilöille on tehtävä kohtuulliset mukautukset yhdenvertaisuuden edistämiseksi ja syrjinnän poistamiseksi. Yhdenvertaisuuslaki asettaa viranomaiselle, koulutuksen järjestäjälle, työnantajalle sekä tavaroiden tai palvelujen tarjoajalle velvollisuuden tehdä kohtuulliset mukautukset. Oikeus inklusiiviseen koulutukseen edellyttää, että vammaisia henkilöitä varten tehdään heidän yksilöllisten tarpeidensa mukaiset kohtuulliset mukautukset. Kohtuullisilla mukautuksilla tarkoitetaan tarvittaessa yksittäistapauksessa toteutettavia tarpeellisia ja asianmukaisia muutoksia ja järjestelyjä, joilla ei aiheuteta suhteetonta tai kohtuutonta rasitetta ja joilla varmistetaan vammaisten henkilöiden mahdollisuus nauttia tai käyttää kaikkia ihmisoikeuksia ja perusvapauksia yhdenvertaisesti muiden kanssa. Kohtuullisten mukautusten epääminen on syrjintää. Mukautusten kohtuullisuutta arvioidaan vammaisen henkilön näkökulmasta. Mukautus on kohtuullinen, jos se saavuttaa tavoitteensa ja vastaa yksilöllisesti vammaisen henkilön tarpeisiin. Toisaalta mukautukset eivät saa aiheuttaa suhteetonta tai kohtuutonta rasitetta niiden tekemiseen potentiaalisesti velvoitetulle toimijalle. Mukautukset ja niiden kohtuullisuus määrittyvät tapauskohtaisesti. Kohtuullisten mukautusten tekemiseen potentiaalisesti velvoitetun toimijan tulee käydä vuoropuhelua vammaisen henkilön kanssa ratkaisujen löytämiseksi. Kohtuullisilla mukautuksilla tavoitellaan tosiasiallista yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden moninaisuus ja kohtuullisten mukautusten tapauskohtaisuus tarkoittavat, että mukautukset voivat olla monenlaisia. Eri oppilaat saattavat tarvita erilaisia mukautuksia, vaikka kyse olisi samasta vammasta. Koulutuksen järjestäjän tulee käydä keskustelua vammaisen oppilaan ja tilanteesta riippuen vammaisen oppilaan huoltajien kanssa. Kohtuulliset mukautukset koulutuksessa voivat liittyä esimerkiksi koulumatkoihin, oppitunnin sijainnin vaihtamiseen, lisäajan antamiseen oppilaalle ja monisteiden tarjoamiseen vaihtoehtoisessa muodossa. Tutkielmassa pohditaan myös mahdollisia ongelmakohtia kohtuullisten mukautusten toteuttamisessa. Koska mukautukset ovat tapauskohtaisia, toimijoille voi olla epäselvää, mikä heidän velvollisuutensa sisältö milloinkin on. Toimijan tulisi pystyä arvioimaan mukautusten kohtuullisuutta sekä itsensä että vammaisen henkilön kannalta. Olennaista on, käyvätkö vammainen henkilö ja toimija käytännössä keskenään aitoa vuoropuhelua. Oikeuden toteutumisen kannalta tietoisuuden lisääminen kohtuullisista mukautuksista on tärkeää.