Browsing by discipline "Criminal law"

Tiedekunta – Fakultet – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma – Utbildingsprogram – Degree Programme, OTM Tekijä – Författare – Author Kari Karanko Työn nimi – Arbetets titel – Title Lapsi seksuaali- ja pahoinpitelyrikoksen uhrina Oppiaine/Opintosuunta – Läroämne/Studieinriktning – Subject/Study track Rikosoikeus Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu Aika – Datum – Month and year 05-2020 Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages 75 Tiivistelmä – Referat – Abstract Pro gradu tutkielmassani olen tarkastellut lapseen kohdistuvia seksuaali- ja pahoinpitelyrikoksia hyvinkin käytännön läheisellä empiirisellä tutkimustasolla, joka mielestäni parhaiten selvittää lasten henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten tilanteen Suomessa. Tutkielmani perustuu myös pitkälti yli kolmenkymmen vuoden kokemukseeni lapsiasioissa aluksi neuvonantajana ja vuodesta 1995 lukien olen toiminut myös avustajana tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa sekä valtakunnallisissa lastensuojelujärjestöissä sekä asiantuntijana eri ministeriöissä ja eduskunnassa. Käytännön osaaminen kaikessa lapsiin liittyvissä asioissa on aina ollut se mitä olen painottanut sekä arvostanut lapsiasioissa ja suhtaudun yleisesti hyvinkin kriittisesti pelkkään paperilla olevaan asiantuntijaosaamiseen ilman käytännön mukanaan tuomaa kokemusta lapsiasioissa ja tämän näkökannan tuon myös tässä pro gradussani useasti esille. Pro graduni perustuu laajasti tutustumaani oikeuskirjallisuuteen ja käytäntöön sekä kaikille 12 poliisipiireille, 11 syyttäjävirastoille ja 7 hallinto-oikeudelle sekä 136 lastensuojeluviranomaiselle lähettämääni ao. oikeuden alaa koskevaan kyselyyn sekä myös henkilökohtaiseen haastatteluun poliisin, syyttäjän, lastensuojeluviranomaisten, käräjä- ja hallinto-oikeustuomareiden sekä muiden lapsialan asiantuntijoiden kanssa sekä osallistumiseeni vuosikymmenten ajan lukemattomiin seminaareihin, koulutuksiin ym. vuosikymmenten ajan. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Lapsi, seksuaalirikos, pahoinpitely, edunvalvonta Ohjaaja tai ohjaajat – Handledare – Supervisor or supervisors Dan Frände Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopisto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Tutkielman aiheena on legaliteettiperiaatteen merkitys lainsäätämisessä ja laintulkinnassa laittoman maahantulon järjestämisen ja sen törkeän tekomuodon tunnusmerkistössä. Aiheen kannalta olennaista on Euroopan unionin (EU) rikosoikeudellinen ulottuvuus, sillä rikostunnusmerkistöön vaikuttavat EU-oikeudelliset velvoitteet. EU:n rikosoikeudellisen ulottuvuuden kehittyminen nostaa esille kysymyksen rikosoikeuden yksilön oikeuksia suojelevan legaliteettiperiaatteen toimivuudesta uudessa kontekstissa. Arvioitaessa legaliteettiperiaatteen merkitystä kansallisesti täytäntöönpantujen, mutta eurooppalaista alkuperää olevien velvoitteiden osalta tulee ymmärtää unionin rikosoikeudellisen ulottuvuuden peruselementit kuten oikeudellisten instrumenttien luonne, ulottuvuuden kehittyminen ja asemoituminen osana laajempaa EU-oikeusjärjestystä. Laittomasta maahantulosta säätämisen unionitasolla voi osittain ymmärtää ongelmalliseksi toimivaltakysymysten ja näin myös legaliteettiperiaatteen näkökulmasta. Unionin lainsäätäjän omaksuma lainsäädäntötekniikka on vaikeuttanut laitonta maahantuloa sääntelevien instrumenttien soveltamisalan täsmällistä hahmottamista. Toimivaltakysymyksiä alemmalla tasolla legaliteettiperiaatteen osanormien käsitteellistäminen ja vaikutus ovat monimutkaistuneet. Oikeudellinen ketju on laajentunut sisältämään useampia toimijoita, joka vaikuttaa sekä oikeuslähdeopillisiin, metodisiin että koherenssin rakentumiseen liittyviin seikkoihin. Näiden elementtien muutokset vaikuttavat väistämättä myös legaliteettiperiaatteen toimivuuteen. Kansallisesti täytäntöönpantujen eurooppaoikeudellisten instrumenttien yhteydessä legaliteettiperiaate ei enää täysin ongelmitta pysty täyttämään tehtäväänsä kansallisen lain sanamuodon nojalla ennakoitavuutta rakentavana elementtinä, vaan eurooppalaisen oikeusjärjestyksen kehittyminen aiheuttaa yllätysmomentin kansallisen lainsoveltajan toimintaan. Analyysiosiossa tarkastellaan kansallisen lainsoveltajan omaksumia oikeuslähdeopillisia ja tulkintametodisia linjanvetoja laittoman maahantulon järjestämisen rikostunnusmerkistön soveltamiskäytännössä ilmaisujen kauttakulku ja maahantuloon vaadittavan viisumin soveltamisalan tarkentamisessa. Toiseksi tarkastellaan poikkeusperusteen hyväksyttävistä syistä tehdystä teosta soveltamisalaa sekä analysoidaan poikkeusperusteen merkitystä eurooppalaisten instrumenttien valossa. Analyysiosissa vastataan myös kysymykseen, onko laittomassa maassa oleskelussa avustaminen ja sen yritys tällä hetkellä kriminalisoitu. Lopuksi tarkastellaan laittoman maahantulon järjestämisen törkeän tekomuodon 2 kohdan mukaista kvalifiointiperustetta teon tekemisestä osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa legaliteettiperiaatteen näkökulmasta. Analyysiosiossa ilmenee, että vaikka legaliteettiperiaatteen toteumista perustavat elementit ovat ymmärrettävissä eurooppalaisen oikeusjärjestyksen koherenssia rakentaviksi, on kansallisella lainsäätäjällä ja lainsoveltajalla aineellisen rikosoikeuden kyseessä ollessa vaikea hahmottaa muutoksen merkitystä omassa toiminnassaan.

Tutkielma käsittelee lievän pahoinpitelyn syyteoikeuden muutosta naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumisen näkökulmasta. Tutkielmassa kartoitetaan sitä, mikä on syyteoikeuden muutoksen merkitys parisuhdeväkivaltaan puuttumisen tehostamisessa. Tutkimuskysymyksiä ovatkin, mitä muutokselle asetetut tavoitteet vaativat toteutuakseen ja mitkä ovat muutoksen mahdollisia ongelmakohtia. Tutkielmassa kulkevat rinnakkain yleinen kriminaalipolitiikan tämänhetkistä tilaa kartoittava näkökulma ja erityinen näkökulma, josta käsin perehdytään syyteoikeuden muutokseen. Tutkielman alkuosassa pyritään hahmottamaan Suomen parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen valitsemaa kriminaalipoliittista linjausta. Tämän vuoksi tutkielmassa myös tarkastellaan parisuhdeväkivaltaan puuttumisen lainsäädäntökehitystä ja sitä mitä vaatimuksia kansainväliset ja eurooppalaiset sopimukset voivat puuttumiselle asettaa. Tutkielman jälkimmäinen osa keskittyy lievän pahoinpitelyn syyteoikeuden muutoksen taustan ja tarkoituksen tutkimiseen. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti lainvalmistelun materiaalia ja siinä listattuja uudistukselle asetettuja tavoitteita. Tarkastelun kohteena on myös se, millaiset seikat vaikuttavat muutoksella tavoiteltujen yleis- ja erityispreventiivisten vaikutusten toteutumiseen. Rangaistusjärjestelmän käytöstä tehtävillä poikkeuksilla voi olla preventiivisiä vaikutuksia heikentävä merkitys. Tutkielmassa pyritään antamaan kuva siitä, millä tavalla esimerkiksi seuraamusluonteinen syyttämättä jättäminen voi vaikuttaa preventiivisten vaikutusten toteutumiseen. Tutkielmassa keskitytäänkin siihen, mikä merkitys syyttäjien toiminnalla voi olla syyteoikeuden muutoksen tavoitteiden toteutumisen kannalta. Tätä kartoitetaan tutkimalla sitä, millaista tietoa seuraamusluonteisen syyttämättä jättämisen käytöstä voidaan saada ja millaisiin seikkoihin tulisi erityisesti kiinnittää huomiota parisuhdeväkivallan kohdalla. Syyteoikeuden muutoksen tarkoitus on osoittaa lähisuhdeväkivaltana tapahtuneiden tekojen erityinen moitittavuus. Tämän tulisi näkyä myös todellisuudessa seuraamusluonteisen syyttämättä jättämisen käytössä tiukentuneina arviointikriteereinä. Seuraamusluonteisen syyttämättä jättämisen käyttämistä havainnollistetaan tämän vuoksi tutkielmassa myös syyttäjille lähetetyn kyselyn avulla. Empiirisen osion avulla saadaan tietoa syyteoikeuden vaikutuksista käytännön työssä. Syyttäjät ovatkin kyselyssä ottaneet kantaa siihen, näkyykö arviointikriteerien tiukentuminen heidän työssään. Kyselyn avulla saadaan lisätietoa myös siitä, millaiset seikat aiheuttavat edelleen ongelmia parisuhdeväkivallan tapauksissa. Tutkielmassa pyritään antamaan myös ehdotuksia siitä, millä tavalla syyteoikeuden muutoksen merkitystä voitaisiin vielä tehostaa naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumisessa.

Liiketoimintakielto, josta on säädetty laista liiketoimintakiellosta, on keino, jolla pyritään vähentämään talousrikollisuutta Suomessa. Sen alkuperäisenä tehtävänä oli estää toistuvia konkursseja samoilta henkilöiltä, millä he pyrkivät saamaan perusteetonta taloudellista etua. Lakia on muokattu useaan kertaan sen voimassatulosta. Mukautuminen on tapahtunut sen mukaan, miten lainsäädäntö ja yhteiskunta ovat kehittyneet viimeisen 40 vuoden aikana. Nykypäivänä sen tavoite on suunnattu enemmän harmaan talouden vähentämiseen ja ennaltaehkäisyyn. Liiketoimintakiellolla on tarkoitus olla pelotevaikutus, jota yrittäjät eivät pyrkisi toimimaan vilpillisesti liiketoiminnassaan sen pelossa, että he voivat menettää mahdollisuuden toimia elinkeinoelämässä. Tutkimuskysymykseni on liiketoimintakiellon arviointi seuraamuksena, joka määrittää sen mahdollisen rangaistusluonteen. Liiketoimintakieltolain alkuperäisistä säädöksistä asti on liiketoimintakielto luokiteltu turvaamistoimenpiteeksi, jonka tarkoituksena on estää liiketoiminnan harjoittamiseen sopimattomaksi osoittautunutta aiheuttamasta vastaisuudessa vahinkoa yhteiskunnalle ja yksityisille velkojille. Liiketoimintakiellon luokittelemista turvaamistoimenpiteeksi ei ole perusteltu erityisemmin, joka on johtanut siihen, että useat oikeusoppineet ovat alkaneet kyseenalaistamaan sen seuraamusluonnetta. Useat oikeusoppineet ovat viitanneet siihen, että liiketoimintakiellolla on piirteitä, joka johtaisi siihen, että sitä voitaisiin pitää Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaisena rangaistuksena. Liiketoimintakiellon määritteleminen EIS 6 artiklan mukaiseksi rangaistukseksi johtaisi siihen, että siihen sovellettaisiin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan ne bis in idem -periaatetta kaksioisrangaistuksen kiellosta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, mikä on EIS 6 artiklan mukainen rangaistus, ja voidaanko sitä soveltaa liiketoimintakieltoon. Rangaistuksen määritelmää ja sen soveltamista liiketoimintakieltoon on pyritetty selvittämään lähinnä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ennakkoratkaisujenpohjalta, sillä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin soveltaa Euroopan ihmisoikeussopimusta käytännössä. EU-oikeudessa rangaistuksen määrittelevät periaatteet painottuvat Engel-kriteereihin. Engel-kriteereiden arvioinnissa otetaan huomioon teon oikeudellinen luonnehdinta kansallisen oikeuden mukaan, teon todellinen luonne sekä määrättävissä olevan seuraamuksen luonne ja ankaruus. Seuraavaksi esitän vielä, miten EIT:n oikeuskäytäntö on vaikuttanut suomalaiseen oikeuskäytäntöön, jossa on usein eritelty hallinnolliset ja rikosoikeudelliset seuraamukset eri prosesseihin. Tutkielmassa esitetään oikeusvertailua liiketoimintakiellon sekä 2010-luvun alussa paljon esillä olleiden veronkorotustapausten välillä. Edellisessä luvussa esitellyn oikeusteorian perusteella esitän liiketoimintakiellon rangaistusluonnetta puoltavia ja sitä vastaan puhuvia argumentteja Engel-kriteerien valossa sekä suoritan näiden perusteella kokonaisarviota. Tämän jälkeen esitän oman johtopäätökseni liiketoimintakiellon rangaistusluonteesta. Lopuksi pohdin vielä hallinnollisten- ja rikosoikeudellisten rangaistustyyppien mahdollista yhdistymistä uuden EIT:n oikeuskäytännön valossa, sekä miten tämä voisi vaikuttaa liiketoimintakieltoon.

Menettämisseuraamukset ovat osa rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää. Menettämisseuraamuksella tarkoitetaan rikoksen johdosta tapahtuvaa, lakiin perustuvaa omaisuuden vastikkeetonta menettämistä valtiolle. Menettämisseuraamukset on katsottu Suomessa turvaamistoimiksi, eikä niitä ole katsottu voitavan käyttää rangaistuksina. Tästä huolimatta kysymys menettämisseuraamusten ja rangaistusten rinnastettavuudesta on tullut esille erityisesti tilanteissa, joissa on pohdittu, voidaanko ja millä perusteilla rattijuopumukseen syyllistyneiden henkilöiden ajoneuvo konfiskoida. Myös esimerkiksi WinCapita-oikeudenkäynnit ovat nostaneet esiin kysymyksen siitä, voidaanko ja millä edellytyksin rikok-seen syyllistymättömään tahoon kohdistuvaa menettämisseuraamusta kohtuullistaa. Menettämisseuraamuksen kohtuullistamisessa on kyse siitä, että seuraamus olisi ilman tapauksessa ilmenneitä erityisiä kohtuullistamisen puolesta puhuvia seikkoja tuomittu ankarampana. Tutkielmani keskittyy rikoslain 10 luvussa säädettyyn menettämisseuraamusten kohtuullistamissääntelyyn sekä sen lainopilliseen ja oikeuspoliittiseen arviointiin. Keskityn erityisesti RL 10:10.1:n 3 kohdan mukaiseen kohtuullistamissääntelyyn, jonka nojalla menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Pyrin oikeuskäytännön avulla selvittämään, ilmentääkö soveltamiskäytäntö menettämisseuraamuksen kohtuullistamisen ratiota sekä taustalla vaikuttavia kriminaalipoliittisia tavoitteita. Tavoitteenani on muun muassa selvittää, mikä merkitys on RL 10:10.1:n 3 kohdassa säädetyillä perusteilla, eli rikoksen ja esineen tai omaisuuden laadulla, vastaajan taloudellisella asemalla sekä muilla olosuhteilla seuraamuksen kohtuullisuutta arvioitaessa. Kohtuullistamisen ration lisäksi toinen keskeinen osa tutkimustani on menettämisseuraamuksen oikeudellisen luonteen arvioiminen. Rajaan tutkielmani koskemaan pääasiallisesti rikoslain 10 luvussa säädettyjä menettämisseuraamuksia, jotka tulivat voimaan 1 päivänä tammikuuta 2002. Tutkielmani oikeustapaukset olen valinnut sillä perusteella, onko ratkaisussa sovellettu rikoslain 10:10.1:n 3 kohtaa, tai onko ratkaisussa muuten otettu kantaa menettämisseuraamuksen kohtuullisuuteen. Menettämisseuraamus on ajankohtainen tutkimusaihe siitä syystä, että menettämisseuraamusten kansainvälinen merkitys on kasvanut. Kansainvälinen sääntely liittyy erityisesti rikoksen tuottaman hyödyn konfiskointiin, jolla on merkitystä rajat ylittävän, järjestäytyneen rikollisuuden torjunnassa. Rikoslain 10 luvun menettämisseuraamussääntelyä ollaan uudistamassa vastaamaan konfiskaatiodirektiivin (2014/42/EU) vaatimuksia. Myös ne bis in idem -kiellon merkitys Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä ja sen vaikutus myös kotimaisten tuomioistuinten ratkaisuihin haastaa pohtimaan menettämisseuraamusten oikeudellista luonnetta sekä rajanvetoa rangaistuksen ja turvaamistoimen välillä. Menettämisseuraamuksen kohtuullistamiseen on sekä oikeuskirjallisuudessa että oikeuskäytännössä suhtauduttu varauksellisesti, ja tämän tutkielman analyysiluku osoittaa, että menettämisseuraamus on käytännössä pääsääntö, kohtuullistaminen vain harvoin toteutettava poikkeus. Analysoimani oikeuskäytännön perusteella menettämisseuraamus vaikuttaa oikeudelliselta luonteeltaan eräänlaiselta hybridiltä. Konfiskaatiolajista ja rikoksen laadusta riippuen seuraamuksessa korostuvat joko turvaamistoimiluonne tai rankaisulliset piirteet. Menettämisseuraamuksella on kuitenkin myös kolmas ulottuvuus. Rikastumiskieltoperiaatteen taustalla voidaan nähdä yleisempi yhteiskunnallinen intressi oikeusjärjestelmän uskottavuuden ja toiminnan varmistamisesta. Jos rikoksista hyötymistä ei estettäisi, tämä rapauttaisi oikeusjärjestelmän integriteettiä. Näin ollen menettämisseuraamus kytkeytyy yleisempiin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin.

Miljön utsätts konstant för förstörelse både från statligt håll och som resultat av multinationella företags verksamheter, speciellt i fattigare länder. Miljöfrågor går ofta hand i hand med humanitära problem och därför har det redan i många år yrkats på att Internationella brottmålsdomstolen, ICC, skulle börja undersöka och åtala gärningar i relation med miljöförstörelse. I september 2016 utkom ett policydokument upplagt av Åklagarens kansli vid Internationella brottmålsdomstolen, ICC. I detta policydokument framfördes hur Åklagaren i fortsättningen kommer att prioritera och välja de fall, som tas upp till undersökning och eventuellt åtal i ICC. Policydokumentet fastställde att Åklagarens kansli kommer att bl.a. prioritera undersökningen av brott som görs genom, eller som resulterat i, miljöförstörelse, olagligt utnyttjande av naturtillgångar eller olagligt berövande av land. Avhandlingen behandlar brott mot mänskligheten under Romstadgan för Internationella brottmålsdomstolen, då det görs genom användningen av miljöförstörelse eller olagligt berövande av land. Detta görs genom att noggrant undersöka de kriterier som utgör brott mot mänskligheten under Romstadgan för Internationella brottmålsdomstolen samt undersöka olika situationer, där miljöförstörelse använts som ett reskap vid grymma människorättskränkningar. Situationerna som undersöks är olagligt berövande av land (s.k. markrofferi) i Kambodja, användandet av miljöförstöring som ett redskap mot civilbefolkning i Iraks våtmarker samt multinationella oljeföretag som förstört regnskogar i Ecuadors. Avhandlingen behandlar även juridiska personers ansvar vid brott mot mänskligheten under Romstadgan, i syfte att utreda hur t.ex. multinationella företag kunde hållas ansvariga för grymma miljöförstörelser som påverkar lokala samhällen. I den första delen av avhandlingen behandlas Internationella domstolen, dess historik och jurisdiktion. Jurisdiktionen är ändå det som mest begränsar ICC:s chanser att undersöka människorättskränkande situationer. Härefter granskas brottet brott mot mänskligheten utifrån vilka kriterier som måste uppfyllas för att en gärning kan anses utgöra brott mot mänskligheten. Sedan undersöks hur och under vilka omständigheter miljöförstörelse och olagligt berövande av land kan åtalas i ICC. Till sist diskuteras juridiska personers medverkan i brott mot mänskligheten, speciellt då det begås med hjälp av miljöförstörelse. Här granskas alltså ifall juridiska personer eller deras företagsledare på ett effektivt sätt kan hållas ansvariga för sådana brott. Syftet med avhandlingen är att undersöka ifall ICC kan användas som ett effektivt organ till att avsluta straffrihet i fråga om internationell miljöförstörelse, under hurudana omständigheter det är möjligt att väcka åtal om miljöförstörelse i ICC och om Policydokumenten egentligen gör någon verklig förändring i internationell straffrätt. I slutet av undersökningen uppkommer det dock luckor i den internationella straffrätten i fråga om juridiska personers ansvar vid grova människorättskränkningar och därför diskuteras även hur denna straffrihet för juridiska personer kunde avhjälpas. ICC:s förmåga att fungera som ett effektivt forum för åtal av internationell miljöförstörelse ifrågasätts också, speciellt på grund av dess snäva jurisdiktion, begränsade resurser samt komplementäritet.

Tutkielman aiheena on kiinteisiin muinaisjäännöksiin kohdistuneet rikokset 2010 -luvulla. Tutkimuksessa on selvitetty muinaisjäännöksiin liittyvää oikeustilaa käymällä läpi lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä vuosilta 2010- 2014. Muinaisjäännöksiin liittyvä oikeushyvä on tutkimuksessa kuvailtu ihmisoikeuksien, perusoikeuksien ja kansainvälisten arvojen kautta. Kyseessä on kollektiivinen oikeushyvä, johon liittyy sekä nykyisten että tulevien sukupolvien välinen yhdenvertaisuus, oikeudenmukaisuus ja kansalaisten osallistumisoikeudet. Muinaisjäännökset ovat osa ympäristöä ja niiden suojaamisessa tulee ottaa huomioon erityisesti ympäristöoikeudellinen kestävän kehityksen periaate. Rikosoikeudelliset ympäristökriminalisoinnit tulee nähdä osana ympäristönsuojelun kokonaisuutta, sen viimesijaisena keinona. Tutkimuksessa on käyty läpi rakennussuojelurikosta ja muinaisjäännösrikkomusta koskevat oikeustapaukset vuosilta 2010-2014. Oikeuskäytännön perusteella on hahmoteltu muinaisjäännösrikosten tyypillisiä piirteitä ja mitä problematiikkaa niihin oikeuskäytännön valossa liittyy. Tyypillisesti muinaisjäännösrikos tapahtuu rakennustoiminnassa tai metsänkäytön yhteydessä. Syynä on tavallisimmin kaavojen ja kaavamerkintöjen huomioimattomuus rakennuslupaprosessissa tai metsänkäytön suunnittelussa. Myös muuta karttamateriaalia on käytetty vajavaisesti eikä muinaisjäännöksistä ole otettu selvää esimerkiksi Museoviraston kaikille avoimesta muinaisjäännösrekisteristä. Muinaisjäännösrikosten tekijänä on tavallisesti ollut rakennuslupaviranomainen tai metsänkäyttösuunnitelman laatija. Rangaistukseksi muinaisjäännösrikoksesta on tuomittu pääsääntöisesti sakkorangaistus. Rangaistuskäytäntö vaikuttaa muodostuneen varsin lieväksi verrattuna muihin saman rangaistusasteikon omaaviin kriminalisointeihin. Tässä tutkimuksessa väitetään, ettei muiaisjäännöksiin liittyvää oikeushyvää ole osattu tunnistaa, eikä muinaisjäännöksiä ole rikosprosessissa käsitelty niiden merkittävyyteen suhteutetulla vakavuudella. Tutkimuksen tavoitteena onkin auttaa jatkossa tunnistamaan muinaisjäännösrikokset vakaviksi ympäristörikoksiksi, joiden taustalla on painavia ympäristöarvoja ja että tämä alkaisi heijastua myös oikeuskäytäntöön. Tutkimuksen pääasiallisena tuloksena on muinaisjäännösten taustalla vaikuttavan oikeushyvän tunnistaminen sekä eri tekijätyypeille hahmotellut huolellisusstandardit eli mitä kultakin toimijalta voidaan muinaisjäännöksiin kohdistuvassa toiminnassa edellyttää. Lähtökohtana on perustuslaillinen kaikkia koskeva vastuu ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä sekä muinaisjäännöksiin liittyvät arvot ja periaatteet. Tämän jälkeen huomioon tulee ottaa eri tekijätyyppejä koskeva erityislainsäädäntö ja muu normisto sekä tekijän henkilökohtaiset ominaisuudet. Pääperiaate on se, että jokaisen tulee toimia ympäristössä mahdollisimman huolellisesti sekä, ettei sellaiseen toimintaan tule ryhtyä lainkaan, jonka riskejä ei kyetä hahmottamaan tai johon omat kyvyt ei riitä. Lopuksi on esitetty joitain muinaismuistolain uudistusehdotuksia käsiteltyjen tapausten perusteella.

Oikeusjärjestyksemme perustavanlaatuisiin periaatteisiin kuuluu, ettei ketään saa tutkia tai rangaista kahdesti saman teon perusteella. Kyse on niin sanotusta ne bis in idem -kiellosta, jota voidaan luonnehtia niin menettelyllisiä kuin aineellisia ulottuvuuksia omaavaksi rikosprosessioikeudelliseksi perus- ja ihmisoikeusnormiksi. Kyseinen normi on ollut pitkään varsin ajankohtainen. Tätä selittää muun muassa se aktiivisuus, jota niin eurooppalaisessa kuin kansallisessa oikeudenkäytössä on ne bis in idem -kiellon osalta harjoitettu. Oikeuskäytännössä on pyritty täsmentämään kiellon soveltumisen edellytyksiä. Nykyisellään selvää onkin esimerkiksi se, että kieltoa sovelletaan myös niin sanottuihin hallinnollisiin sanktioihin perinteisten rikosoikeudellisten sanktioiden ohella. Tutkielman fokus ei ole kuitenkaan yksinomaan ne bis in idem -kiellossa, sillä tarkoituksena on kartoittaa kiellon potentiaalisia uusia vaikutusalueita erityisesti rikoskonkurrenssioppien alueella. Rikoskonkurrenssioppien osalta käsitellään yksiköintiin ja lainkonkurrenssiin liittyviä tilanteita. Tutkielman ytimessä on niin sanottu ’historiallisen tapahtumainkulun’ käsite. Niin ne bis in idem - kiellon kuin rikoskonkurrenssioppien piirissä on nimittäin määriteltävä, miten tiettyyn historialliseen tapahtumainkulkuun niiden piirissä suhtaudutaan. Ne bis in idem -kiellon piirissä arvioinnin kannalta keskeisenä on tyypillisesti pidetty tiettyä faktuaalista tapahtumainkulkua. Rikoskonkurrenssioppien puitteissa sen sijaan myös tekojen oikeudelliselle luokittelulle on voitu antaa merkitystä, mikä ei välttämättä ole ongelmatonta juuri ne bis in idem -kieltoa silmällä pitäen. Edellä mainittua tematiikkaa käsitellään lainopillisia metodeja hyödyntäen. Tarkastelun keskeiseksi lähtökohdaksi asemoituu rikosprosessioikeudellinen ne bis in idem -kielto, jota vasten valittuja rikosoikeudellisia oppeja tarkastellaan. Näin ollen tutkimus sijoittuu rikos- ja rikosprosessioikeuden rajapinnoille. Tutkimusaineistona hyödynnetään muun aineiston ohella erityisesti eurooppalaista ja kotimaista oikeuskäytäntöä. Tiettyjä tapauksia nostetaan esille esimerkinomaisesti, minkä lisäksi tutkielmassa käsitellään myös uudempaa ne bis in idem -kieltoon liittyvää oikeuskäytäntöä. Kaksoisrangaistavuuden kiellon osalta esille tuodaan myös tiettyjä kansallisen ja eurooppalaisen tason eroavaisuuksia sekä näiden eroavaisuuksien mahdollista vaikutusta tutkittavan aiheen ja tehtävien tulkintojen kannalta. Myös tiettyjä seuraamuspuoleen liittyviä seikkoja käsitellään relevanteilta osin. Tutkielmassa toteutetun tarkastelun perusteella voidaan todeta ne bis in idem -kiellolla ja rikoskonkurrenssiopeilla olevan vahvojakin yhtymäkohtia, joista osa näyttäytyy vähintään jossain määrin ongelmallisena perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta sekä toisaalta oikeudenalojen rajat ylittävästä näkökulmasta tarkasteltuna. Vaikutusalueiden laajentumista kuitenkin vaikeuttavat juuri tietyt oikeudenalakohtaiset ominaisuudet, tulkintakontekstien erilaisuus sekä tietyt tulkinnoista ja tulkintametodeista itsestään johtuvat rajoitukset.

Tämän OTM-tukielman keskeinen tutkimuskysymys voidaan esittää seuraavasti: mistä syistä johtuu, että nuorisorangaistusta käytetään niin vähän? Nuorisorangaistus on alle 18-vuotiaalle rikoksentekijälle tarkoitettu, vähintään neljän kuukauden ja enintään yhden vuoden pituinen seuraamus, jonka aikana tuomittu on valvonnassa. Valvontaan on liitetty erityisesti nuorille suunnattuja sosiaalista toimintakykyä edistäviä tehtäviä ja ohjelmia sekä niiden yhteydessä annettavaa tukea ja ohjausta. Pääsääntöisesti nuorisorangaistus sisältää myös valvonnassa tapahtuvaa työelämään ja työn tekemiseen perehtymistä esimerkiksi kuntien nuorisotoimen nuorisopajoissa. Nuorisorangaistusta on käytetty huomattavasti vähemmän, kuin mitä sitä käyttöönottaessa alun perin arvioitiin. Viime vuosina nuorisorangaistuksia on tuomittu jopa alle kymmenen vuodessa. Muun muassa eduskunnan lakivaliokunta on ilmaissut huolensa nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä. Lisäksi tuoretta ja selvitettyä tietoa nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä tai yleensä nuorisorangaistuksesta ei ole. Tässä tutkielmassa tutkimusongelmaa lähestytään oikeustieteen perinteisen metodin ja päätehtävän eli lainopin (oikeusdogmatiikan) lisäksi empiirisestä näkökulmasta. Yhdistävänä tekijänä voidaan pitää kriminaalipoliittista orientaatiota, koska tutkielman tarkoituksena on tuottaa päätöksentekoa palvelevaa tutkimustietoa. Tutkielman voidaan sanoa olevan metodisten valintojen lisäksi monitieteinen myös siinä merkityksessä, ettei siinä noudateta perinteisiä oikeudenalarajoja. Tutkielmassa oikeusdogmatiikka luo kehyksen, jonka avulla tarkastelu rajataan tutkittavaan ilmiöön eli nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syihin sekä siihen, mikä on tältä kannalta oikeudellisesti olennaista. Sen sijaan empiirisen oikeustutkimuksen avulla ymmärretään ja selitetään tutkimuskohdetta eli nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syitä. Tutkielmassa tutkimusongelmaa on lähestytty kvalitatiivisen tutkimusotteen menetelmin. Nuorisorangaistus otettiin ensimmäistä kertaan käyttöön alueellisena kokeiluna vuonna 1997, seitsemässä käräjäoikeudessa, 15-17-vuotiaille rikoksentekijöille tarkoitettuna erityisseuraamuksena. Nuorisorangaistuksen käyttöönottoa voidaan pitää yhtenä 1990-luvun merkittävimpänä uudistuksena suomalaisessa seuraamusjärjestelmässä. Nuorisorangaistus tuli pysyvään käyttöön koko maassa sen jälkeen, kun laki nuorisorangaistuksesta tuli voimaan 1.1.2005. Nuorisorangaistuksen vakinaistaminen ja laajeneminen valtakunnalliseksi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen lainsäädäntöprosessi. Nykyään nuorisorangaistusta koskevat keskeisimmät säännökset ovat rikoslaissa, nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetussa laissa ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetussa laissa. Suomessa on omaksuttu järjestelmä, jossa nuorten vakavampaa rikollisuutta käsiteltäessä, sosiaaliviranomaisen ja Rikosseuraamuslaitoksen edustajien on laadittava nuoresta rikoksentekijän henkilöstä ja hänen elämäntilanteestaan seuraamusselvitys tuomioistuimelle. Seuraamusselvityksellä ja siitä saaduilla tiedoilla on keskeinen merkitys tuomioistuimessa tapahtuvassa seuraamusharkinnassa RL 6:10 a.1 §:ssä säädetään nuorisorangaistuksen tuomitsemisen edellytyksistä. Säännöksen mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta tuomitaan nuorisorangaistukseen, jos: 1) sakko on rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys ja tekijän aikaisemmat rikokset huomioon ottaen riittämätön rangaistus eivätkä painavat syyt vaadi ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemista ja 2) ehdollista vankeutta valvontoineen ei ole pidettävä riittävänä tekijän sosiaalisen selviytymisen edistämiseksi tai uusien rikosten ehkäisemiseksi. Näin ollen nuorisorangaistuksen tuomitseminen edellyttää moitittavuus- ja tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Sen jälkeen, kun rikos on moitittavuusharkinnan perusteella paikallistettu sakon ja ehdottoman vankeuden väliin, suoritetaan tarkoituksenmukaisuusharkinta. Tarkoituksenmukaisuusharkinnassa huomio kiinnitetään tukitoimenpiteiden tarpeeseen, uusimisriskiin, yhteistyövalmiuksiin ja kykyyn suoriutua rangaistuksesta, motivaatioon rangaistuksen suorittamiseen sekä vaikuttavuuteen. Suomessa on omaksuttu ratkaisu, jossa rikos- ja lastensuojeluoikeudelliset instituutiot ovat periaatteellisella tasolla erotettu toisistaan. Näin ollen nuorten tekemien rikosten käsittely on organisoitu kahden toistaan poikkeavan järjestelmän piiriin. Käytännössä tämä näkyy siten, että lastensuojelua koskeva lainsäädäntö on riippumaton rikosoikeudesta. Toisaalta lastensuojelutoimenpiteet, ennen muuta avohuollon tukitoimet sekä huostaanotto ja sijaishuolto, voivat johtaa ne bis in idem -kiellon soveltamiseen tai rangaistuksen kohtuullistamiseen. Vain hyvin poikkeuksellisesti nuori onnistuu suorittamaan nuorisorangaistuksen ilman, että Rikosseuraamuslaitoksen tarvitsee puuttua nuorisorangaistukseen sisältyvien velvollisuuksien rikkomiseen. Tästä syystä velvollisuuksien noudattamisen tehosteeksi lainsäädäntöön on otettu säännökset siitä, mitä sanktioita velvollisuuksien rikkomisesta voi nuorelle seurata. Nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syitä arvioidaan eri kokonaisuuksissa, joita ovat: 1) tunnettavuus, 2) viranomaisten välinen yhteistyö sekä resurssit ja käytännöt, 3) lainsäädäntö, 4) törkeä velvollisuuksien rikkominen ja uuden rangaistuksen tuomitseminen, 5) lastensuojelun tukitoimet, 6) nuorisorangaistuksen tuomitseminen ensimmäisenä rangaistuksena, 7) nuorten uusintarikollisuus, 8) nuorisorangaistukseen soveltuvan kohdejoukon suuruus, 9) valvonnan intensiivisyys sekä 10) Rikosseuraamuslaitoksen suositusten ja tuomioiden vastaavuus. Nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä huolimatta ollaan varsin yksimielisiä siitä, että se tulee säilyttää osana nuorten rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää. On kuitenkin välttämätöntä pohtia, millä keinoin nuorisorangaistuksen käyttöä voidaan lisätä. Keskeisimmät ehdotukset liittyvät lainsäädännön kehittämiseen ja selkiyttämiseen, viranomaisyhteistyön parantamiseen ja käytäntöjen muuttamiseen sekä koulutukseen.

Jokaisen perus- ja ihmisoikeus on, että häntä koskeva oikeudenkäynti tapahtuu kohtuullisen ajan kuluessa. Rikosprosessioikeuden alaan kuuluvassa tutkielmassa tarkastellaan joutuisuuden merkitystä ja oikeudenkäynnin viivästymisen haittoja sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen EIS 13 artiklan uuden tulkinnan vaatimuksia ihmisoikeussopimuksen jäsenvaltioille. Toiseksi pohditaan, millainen oikeussuojakeino on tehokas EIT:n oikeuskäytännön perusteella, sekä millä tavalla oikeudenkäynnin viivästyminen voidaan tehokkaasti hyvittää rangaistusta määrättäessä. Tutkielmassa käsitellään hyvityslain sisältöä etenkin EIT:n EIS 6(1) artiklaa koskevan oikeuskäytännön perusteella. Vielä selvitetään hyvityslain tehokkuutta EIS 13 artiklan asettamien vaatimusten suhteen, sekä lain vaikutusta oikeudenkäyntien viivästymiseen ja käydään läpi hyvityslain mahdollisesti ongelmallisia kohtia. Lyhyesti tarkastellaan myös sitä, mitkä seikat selittävät osaltaan oikeudenkäyntien pitkää kestoa Suomessa, ja näkökulmaa laajennetaan vielä hyvityslain ulkopuolelle jääviin perus- ja ihmisoikeusloukkauksiin sekä niiden mahdolliseen korvattavuuteen. Tutkielmassa todettiin, että EIT on todennut hyvityslain EIS 13 artiklan mukaisesti tehokkaaksi valtionsisäiseksi oikeussuojakeinoksi. Varsinaiseen ongelmaan eli oikeudenkäyntien liialliseen kestoon lailla katsottiin olevan hyvin rajattu ja pieni vaikutus. Hyvityslaki myös sisältää joitakin ongelmallisia kohtia. Esimerkiksi esitutkinnassa ja syyteharkinnassa tapahtunut viivästys on kategorisesti hallituksen esityksessä rajattu lain soveltamisen ulkopuolelle. Tutkielmassa havaittiin, että hyvityslain soveltamisalan ulkopuolelle jäävä esitutkinnassa tai syyteharkinnassa viivästynyt rikosasia, jossa ei lopulta nosteta syytettä, ei toisin kuin lain esitöissä on perusteltu vaikuta kovin harvinaiselta tilanteelta. Tutkielmassa päädyttiin suosittamaan, että esitutkinnan ja syyteharkinnan viipymisen hyvittämisestä tulisi säätää laissa. Nykyinen käytäntö asettaa vahingonkärsijät eriarvoiseen asemaan riippuen muun muassa siitä, mitkä ovat heidän tietonsa esimerkiksi mahdollisuudesta hakea korvausta Poliisihallitukselta. Samalla voitaisiin säännellä muiden perus- ja ihmisoikeusloukkausten korvaamisesta. Tutkielmassa havaittiin edelleen, että toinen hyvityslain ongelmallinen kohta liittyy asianomistajan oikeudenkäynnin viivästymistä laskettaessa oikeudenkäynnin alkamisajankohtaan. Hyvityslain 5 §:n mukaisesti oikeudenkäynnin katsotaan asianomistajan osalta alkavan vasta siitä hetkestä, kun hänen vaatimuksensa tulee tuomioistuimessa vireille. Ihmisoikeustuomioistuimen EIS:ta koskevassa oikeuskäytännössä oikeudenkäynnin katsotaan EIS 6 artiklan soveltuessa kuitenkin alkavan jo siitä, kun asianomistaja on esittänyt korvausvaatimuksensa, esimerkiksi rikosilmoitusta tehdessään tai esitutkinnassa. Ristiriidan katsottiin olevan ongelmallinen paitsi siksi. että hyvityslain tarkoituksena on, että viivästyneen oikeudenkäynnin asianosainen saisi kansallisesti vastaavan hyvityksen kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta EIS 6 artiklan nojalla ja lain perusteluissa on nimenomaan korostettu sitä, että oikeudenkäynnin kestoa ja viivästymistä arvioitaessa tulee ottaa huomioon ihmisoikeustuomioistuimen EIS 6(1) artiklaa koskeva vakiintunut ratkaisukäytäntö, myös siksi, että mainittujen ajankohtien välinen ero voi tapauskohtaisesti olla jopa useita vuosia. Perustuslain 21 §:n mukainen oikeus oikeudenkäyntiin ilman aiheetonta viivytystä koskee kuitenkin kaikkia asianosaisia, myös asianomistajaa. Asianomistajan rangaistusvaatimuksen osalta oikeudenkäynnin laskemisen tulisi alkaa siitä, kun hän rikosilmoitusta tehdessään tai esitutkinnassa ilmoittaa vaativansa rangaistusta. Tutkielmassa osoitetaan, että hyvityslaki on tehokas oikeussuojakeino ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan tarkoittamassa mielessä, mutta laki sisältää joitain ongelmallisia kohtia ja lisäksi laki itsessään ei ole ratkaisu oikeudenkäyntien viivästymisen ongelmaan. Laki ei myöskään näytä jouduttaneen oikeudenkäyntejä. Lisäksi koska oikeudenkäynnin kohtuuttoman keston korvaaminen jälkikäteen ei usein tosiasiallisesti poista pitkittyneen prosessin aiheuttamaa kärsimystä tulee oikeudenkäytön kehittämisen painopisteen olla ongelman alkulähteillä, eli oikeudenkäyntien viivästymisen ehkäisemisessä ja oikeudenkäytön nopeuttamisessa muita perusoikeuksia kuitenkaan vaarantamatta.