Browsing by discipline "Family and inheritance law"

Avioliiton päättyessä toisen puolison kuolemaan on leskellä oikeus pitää ensiksi kuolleen puolison jäämistö jakamattomana hallinnassaan. Mikäli rintaperilliset vaativat jäämistön jakoa tai ensiksi kuolleen puolison testamentissa toisin määrätään, supistuu lesken hallintaoikeus käsittämään ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvan puolisoiden yhteisenä kotina käytetyn tai muun jäämistöön kuuluvan eloonjääneen puolison kodiksi sopivan asunnon. Leskellä on oikeus asunnon ja asuinirtaimiston hallintaan, mikäli lesken varallisuuteen ei sisälly tämän kodiksi sopivaa asuntoa. Yhteisessä kodissa oleva tavanmukainen asuntoirtaimisto on myös aina jätettävä jakamattomana eloonjääneen puolison hallintaan. Tässä tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan lesken oikeutta asunnon hallintaan. Leskeksi jäädään useimmiten vanhemmalla iällä. Vuonna 2019 leskeksi jäi yhteensä 17 818 henkilöä, joista 73 prosenttia oli yli 69-vuotiaita. On siten mahdollista, että jonkin ajan kuluttua puolison kuolemasta lesken toimintakyky laskee siinä määrin, ettei tämä ole enää kykenevä huolehtimaan omista asioistaan ja asumaan ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvassa asunnossa. Heikentyneen toimintakyvyn seurauksena leskelle voidaan tarvittaessa määrätä edunvalvoja hoitamaan tämän asioita, mikäli lesken asiat eivät tule muulla tavoin asianmukaisesti hoidetuksi. Tutkielman kysymyksenasettelu lähtee tästä tilanteesta. Kyseisestä tilanteesta nousee ensinnäkin kysymys siitä, miten lesken kyvyttömyys asua asunnossa vaikuttaa lesken hallintaoikeuden pysyvyyteen. Tutkielmassa päädytään siihen, että hallintaoikeuden pysyvyyden kannalta ei ole merkitystä sillä, asuuko leski asunnossa vaiko ei. Tämän tulkinnan jälkeen voidaan siirtyä käsittelemään sitä, miten leski voi määrätä hallintaoikeudesta ja sen alaisesta asunnosta, kun hän ei itse asu asunnossa. Määräämismahdollisuuksia tarkastellaan niin lesken kuin edunvalvojankin näkökulmasta. Kysymysten tarkastelu aloitetaan tekemällä katsaus siihen, miten lesken asema on kehittynyt voimassa olevan perintökaaren voimaantulosta lähtien. Tämän jälkeen käsitellään lesken hallintaoikeuden edellytyksiä, sisältöä ja pysyvyyttä. Lesken hallintaoikeuden tarkastelun jälkeen tehdään katsaus edunvalvontaoikeuden periaatteisiin sekä niihin säännöksiin, jotka määrittävät edunvalvojan oikeuksia ja velvollisuuksia päämiehensä omaisuuden hallinnassa. Lopuksi tarkastellaan edun-valvojan toimintaa tämän määrätessä lesken hallintaoikeudesta.

Aviovarallisuusjärjestelmämme rakentuu puolisoiden omaisuuden erillisyyden periaatteelle. Avioliiton aikana puolisot omistavat oman omaisuutensa ja voivat disponoida omaisuudestaan tietyin rajoituksin. Puolisoilla on kuitenkin avioliittolain 35 §:n perusteella avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Avio-oikeus konkretisoituu vasta osituksessa. Avioeron sattuessa puolisoiden välillä toimitetaan ositus, jossa vertaillaan puolisoiden omaisuuksien suuruutta velkojen vähentämisen jälkeen. Vähemmän avio-oikeuden alaista omaisuutta omistavalla puolisolla on oikeus saada toiselta puolisolta tasinkoa sen verran, että molempien puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden määrä on yhtä suuri. Toisin sanoen osituksessa omaisuus siis jaetaan tasan. Tutkimukseni ytimen muodostaa tämä avioliittolain 35 §:n mukainen puolisoiden laaja avio-oikeus toistensa omaisuuteen ja sen soveltuvuus nyky-yhteiskunnan arvokäsityksiin. Aviovarallisuusjärjestelmämme on kokenut verrattain vähän muutoksia avioliittolain voimaantulon jälkeen, vaikka lain säätämisen aikaan 1920-luvulla vallitsi hyvin erilaiset yhteiskunnalliset olot kuin tänä päivänä. Tuolloin avioerot olivat harvinaisia ja naisten työssäkäynti ei ollut vielä yleistä. Osituksessa puolittamisperiaatteen tarkoituksena oli suojata heikommassa taloudellisessa asemassa olevaa puolisoa eli yleensä naista. Työni toisessa kappaleessa perehdynkin lyhyesti avioliittolakimme syntyyn ja tarkastelen yhteiskunnan muutoksia. Tutkielman kolmannessa pääluvussa tarkastelen lähemmin avio-oikeutta ja avioero-ositusta. Tässä yhteydessä tutkimuksessa on oikeusvertailevaa otetta, sillä tarkastelen myös Ruotsin, Norjan, Saksan ja Englannin aviovarallisuusjärjestelmiä lyhyesti erityisesti siltä osin, kuin näiden maiden aviovarallisuusjärjestelmät poikkeavat kotimaisesta järjestelmästämme. Vaihtoehtoisten aviovarallisuusjärjestelmien tutkiminen on työni kannalta erityisen tärkeää, jotta pystytään pohtia, millaiseen suuntaan Suomen aviovarallisuusjärjestelmää olisi mahdollista tai syytä lähteä kehittämään esimerkiksi juuri aivo-oikeuden laajuuden osalta. Osituksessa omaisuuden puolittaminen on pääsääntö, mutta siihen on olemassa myös poikkeuksia. Tarkastelen työssäni avioehtosopimusta, omaisuuteen liitettyä vapaaomaisuusmääräystä ja osituksen sovittelua, koska nämä ovat merkityksellisimpiä tutkimukseni kannalta. Avioehtosopimukset ovat lisääntyneet paljon viime vuosikymmenten aikana, samoin kuin omaisuuteen liitetyt vapaaomaisuusmääräykset, joiden mukaan lahjan- tai testamentinsaajan aviopuolisolla ei ole avio-oikeutta tiettyyn omaisuuteen. Tämä antaa aiheen pohtia, onko järjestelmämme pääsääntö – laaja avio-oikeus – enää paras ratkaisu. On huomattava, että osituksen lopputulosta voidaan kuitenkin kohtuullistaa eli puolittamisperiaatteesta voidaan poiketa osituksen sovittelun avulla. Osituksen sovittelulla ei voida kuitenkaan vaikuttaa omaisuuteen liitettyyn vapaaomaisuusmääräykseen, joten sovittelukaan ei ole aina tehokas keino turvaamaan osituksen oikeudenmukaisuutta. Viidennessä pääluvussa tarkastelenkin oikeudenmukaista ositusta ja laajemmin hyvän aviovarallisuusjärjestelmän kriteerejä. Avioerot ovat nykyisin huomattavan yleisiä. Tämä on yksi tärkeimmistä seikoista, miksi laajaa puolittamista ei voida enää nykyaikana pitää tarkoituksenmukaisena. Oikeudenmukaisempaa saattaisi olla avio-oikeuden rajaaminen avioliiton aikana hankittuun omaisuuteen, jolloin puolitettavaksi tulisi se omaisuus, johon puolisot ovat yhdessä panostaneet. Tässä yhteydessä tarkastelen myös eläkkeiden ositusta ja sitä, miten eläkkeiden huomioon ottaminen osituksessa olisi toteutettavissa Suomessa. Lopuksi kokoan tutkimukseni päätelmät yhteen viimeisessä pääluvussa.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee muistisairaan laatiman testamentin pätevyyttä. Tarkastelen, millä perusteilla muistisairaan tekemän testamentin pätevyyttä voidaan moittia muistisairauteen liittyvistä syistä ja millaisten todisteiden pohjalta muistisairaan tekemän testamentin pätevyyttä yleensä arvioidaan tuomioistuimessa. Lisäksi tarkastelen, kuinka pätevyysnäkökohdat voidaan ottaa huomioon jo muistisairaan testamenttia laadittaessa. Tutkielmani on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Edetessään muistisairaus alentaa henkilön kognitiivista toimintakykyä heikentäen samalla myös tämän kykyä tehdä pätevä testamentti. Testamentintekokelpoisuuden menettämiselle ei kuitenkaan voida määritellä mitään tiettyä hetkeä, vaan kelpoisuutta joudutaan aina arvioimaan tilannekohtaisesti. Yleisimmin muistisairaan tekemää testamenttia moititaan nimenomaan puuttuneen testamentintekokelpoisuuden perusteella. Toinen tyypillinen moiteperuste on henkilön taivuttelu, jolle muistisairas on tervettä henkilöä alttiimpi. Testamentti voidaan todeta pätemättömäksi molemmissa tapauksissa vain silloin, jos muistisairaus on tosiasiallisesti vaikuttanut testamenttiin johtaen lopputulokseen, joka ei ole testamentin tekijän terveen tahdon mukainen. Moiteoikeudenkäynnissä tyypillistä näyttöä ovat testamentin todistusklausuuli, lääkärinlausunto sekä henkilötodistajat. Vahva lääketieteellinen liitäntä tuo lisähaasteen tuomioistuimen kokonaisharkintaan sen punnitessa eri todisteita keskenään. Sen on kyettävä muodostamaan tilannekohtainen arvionsa testamentin pätevyydestä painottamatta liikaa lääketieteellisten todisteiden arvoa, sillä testamentintekokelpoisuus on lopulta aina juridinen kysymys. Jos henkilöllä on todettu muistisairaus, pätevyysnäkökohdat olisi syytä huomioida jo testamenttia laadittaessa sekä itse testamentin tekijän että testamenttitoimeksiannon saaneen juristin toimesta. Haastattelun avulla juristi pystyy muodostamaan oman käsityksensä henkilön testamentintekokelpoisuudesta. Havainnot on hyvä kirjata ylös omiin muistiinpanoihin ja myös testamentin todistusklausuuliin etenkin tilanteissa, joissa on odotettavaa, että testamenttia tullaan moittimaan. Lisäksi on suositeltavaa aina pyytää lääkärinlausunto mahdollisimman läheltä testamentin tekoajankohtaa.

Tutkimus käsittelee osituksen toimittamatta jättämistä oikeudellisena ilmiönä ja ositusvaateen lakkaamisen edellytyksiä. Ensinnäkin tutkimuksessa jäsennetään osituksen toimittamatta jättämisestä ja osituksen viivästymistä aiheutuvia oikeudellisia seurauksia. Toiseksi systematisoidaan osituksen toimittamattomuuden ja ositusvaateen lakkaamisen välistä rajanvetoa. Systematisointi toteutetaan tarkastelemalla, millaisia kriteereitä ositusvaateen lakkaamiselle voidaan vallitsevan oikeuden perusteella jäsentää ja millaiseksi lakkaamista koskeva näyttötaakka muodostuu. Tarkastelussa erotetaan toisistaan toimitettuun ositukseen ja ositusvaateesta luopumiseen perustuva ositusvaateen lakkaaminen. Toimitetun osituksen osalta tutkittavana ovat tilanteet, joissa on arvioitava esimerkiksi muotovirheen rasittaman osituksen, osittaisen osituksen ja ennenaikaisen toimituksen luonnetta lopullisena ositusvaateen lakkauttavana toimituksena. Kolmanneksi tutkimuksessa arvioidaan nykyisen sääntelyn toimivuutta de lege ferenda. Avioliiton päätyttyä puolisolla tai tämän perillisellä on AL 85 §:n mukaisesti oikeus vaatia omaisuuden ositusta, jossa toteutetaan puolisoiden avio-oikeus ja puretaan puolisoiden välinen aviovarallisuussuhde. Avio-oikeuteen perustuva puolisoiden omaisuuksien kohtalonyhteys jatkuu siten avioliiton päättymisen jälkeenkin, sillä avio-oikeuden alainen omaisuus säilyttää tämän luonteensa aina lopulliseen ositukseen asti. Lainsäädäntöön ei sisälly osituspakkoa, joka varmistaisi, että aviovarallisuussuhde tulee lopetetuksi. Ositus voi tämän vuoksi jäädä pysyvästikin toimittamatta. Tutkimuksessa pyritään tuomaan kattavasti esiin osituksen toimittamattomuuteen liittyviä ongelmia, joiden välttämiseksi ositus olisi aina suotavaa toimittaa. Täydellisen osituksen toimittamattomuuden ohella osituksen viivästyminen aiheuttaa haasteita. Puolisoiden aviovarallisuussuhteiden selvittäminen ja purkaminen vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua ositusperusteen syntymisestä voi osoittautua hyvin vaikeaksi ja aiheuttaa paljon kustannuksia. Viivästyneeseen ositukseen sisältyy myös riski siitä, ettei toimituksella saavuteta samaa ositussääntöjen osoittamaa aineellisesti oikeaa lopputulosta, johon olisi päädytty toimittamalla ositus läheisessä yhteydessä avioliiton päättymisen kanssa. Ongelmia aiheutuu lisäksi siitä, ettei vallitsevan sääntelyn perusteella ositusvaatimuksen esittämiselle ole selvää ajallista takarajaa. Vakiintuneen käsityksen mukaan ositusvaade ei vanhene. Osituksen toimittamatta jättäminen on puolisoille riskialtis tapa lähteä avioliitosta, koska kumpi tahansa puolisoista voi lähtökohtaisesti vaatia pätevästi ositusta vielä pitkänkin ajan kuluttua avioliiton päättymisestä. Suomalais-ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa on pidetty mahdollisena, että puolison voidaan tietyn edellytyksin katsoa luopuneen ositusvaateestaan pitkään kestäneen passiivisuuden perustella. Tutkimuksessa todetaan, että tällaiseen luopumiseen perustuvan ositusvaateen lakkaamisen edellytykset ovat kuitenkin jääneet epäselviksi ja täsmentymättömiksi. Ositusvaateen lakkaamisen ja siihen liittyvien näyttötaakkasääntöjen arviointi on nykytilassa hyvin vaikeaa. Käytännössä rajanveto toimittamattoman osituksen ja ositusvaateen lakkaamisen välillä voi siksi olla varsin ennakoimatonta. Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella tilannetta olisi tarpeen selventää nimenomaisella sääntelyllä, minkä vuoksi tutkimuksessa esitetään myös de lege ferenda -ehdotuksia vallitsevan oikeustilan kehittämiseksi.

Tutkielmani käsittelee päällekkäisten kuolinpesien hallinnollisia kysymyksiä. Pääasiallisina lakeina toimivat perintökaari, holhoustoimilaki, ulosottolaki sekä maakaari. Lisäksi lähdeaineistoni muodostuu korkeimman oikeuden, korkeimman hallinto-oikeuden ja hovioikeuden ratkaisuista sekä perintöoikeudellisesta oikeuskirjallisuudesta. Tutkin tutkielmassani erityisesti, miten päällekkäisten kuolinpesien hallinto on järjestetty ja miten kuolinpesän eri oikeussubjektien väliset suhteet toimivat. Tutkielmassani käyn läpi kuolinpesän hallinnon järjestämisen. Se voi olla kuolinpesän osakkaiden yhteishallintoa perintökaaren 18 luvun mukaan, yhteishallintosopimukseen perustuvaa kuolinpesän osakkaiden hallintoa perintökaaren 24 luvun mukaan tai virallishallintoa, jossa asiavaltuus on tuomioistuimen määräämällä pesänselvittäjällä. Seuraavaksi käyn läpi edunvalvonnan järjestämisen tarpeen päällekkäisten kuolinpesien tilanteissa. Edunvalvontaa on eri tyyppistä riippuen edunvalvottavan tuen tarpeesta. Holhoustoimilain mukaisesti edunvalvonnan keinoin ei tule rajoittaa päämiehen toimikelpoisuutta enempää kuin on asian laadun ja laajuuden mukaan välttämätöntä. Viimeinen pääteema tutkielmassani on velkojien vaikutusmahdollisuudet sekä kiinteän omaisuuden vallinta päällekkäisissä kuolinpesissä. Tässä osiossa tutkin ulosottokaaren ja perintöoikeudellisen sääntelyn kautta velkojien oikeuksien turvaamisen tehokkuutta sekä osallistumisoikeutta kuolinpesän hallintoon. Kiinteän omaisuuden vallintaan liittyvät olennaisesti lainhuuto ja kirjaus asiat. Lopuksi esittelen tutkimukseni tulokset päätelmät luvussa.

Suomen holhous- eli edunvalvontaoikeudellinen järjestelmä on viime vuosikymmenten aikana muuttunut merkittävällä tavalla. Erityisen merkittäviä muutoksia ovat olleet holhouslain vuoden 1983 osittaisuudistus, jonka seurauksena asioidensa hoitoon kykenemätön henkilö ensi kertaa säilytti muodollisen täysivaltaisuutensa, ellei hänen holhottavaksi julistamiselleen ollut erityisiä perusteita, sekä vuoden 1999 kokonaisuudistus eli holhoustoimilain säätäminen, jolla edunvalvontajärjestelmää muutettiin sisällöllisesti, hallinnollisesti ja terminologisesti. Nykyään asioidensa hoitoon kykenemättömälle voidaan lain edellytysten ollessa käsillä määrätä edunvalvoja, jonka tehtävänä on yleensä huolehtia päämiehensä taloudellisten asioiden hoitamisesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuvaako käsitys täysivaltaisesta päämiehestä ja tätä tukevasta edunvalvojasta nykyistä järjestelmää osuvalla tavalla vai onko päämiehen täysivaltaisuus vain muodollista. Siten selvityksen kohteena on, millä tavoin tavanomainen edunvalvonta rajoittaa päämiehen kompetenssia ja immuniteettia. Kompetenssilla tarkoitetaan päämiehen kelpoisuutta muuttaa oikeudellista asemaansa omilla tahdonilmaisuilla ja immuniteetilla sitä, ettei edunvalvoja voi ilman päämiehen myötävaikutusta muuttaa tätä oikeudellista asemaa. Toisena tavoitteena on arvioida, ovatko päämiehen toimintakelpoisuudelle aiheutuvat rajoitukset hyväksyttäviä. Arvioinnissa on huomioitava erityisesti nykyiset ihmis- ja perusoikeuskäsitykset, joista tutkimuksen kannalta keskeisiä ovat päämiehen itsemääräämisoikeus ja ihmisarvon kunnioittaminen. Merkitystä on annettava myös edunvalvontaoikeuden yleisille periaatteille ja edunvalvojan määräämisen edellytyksille. Päämiehen taloudellisia asioita hoitava edunvalvoja voi puuttua päämiehen toimintaan sekä etukäteisillä että jälkikäteisillä toimilla. Päämies ei kykene ilman edunvalvojan myötävaikutusta käyttämään tilivarallisuuttaan ja aiheuttamaan itselleen siten vahinkoa. Edunvalvoja voi tarvittaessa hakea päämiehensä toimintakelpoisuuden rajoittamista, mikäli vaarana on, että tämä aiheuttaisi vahinkoa muulle omaisuudelleen. Mikäli päämies esittää vaatimuksen tietyn oikeustoimen tekemisestä, mutta ei kykene itse oikeustointa tekemään, edunvalvoja pystyy tosiasiallisesti rajoittamaan päämiehen toimintakelpoisuutta myös jättäytymällä passiiviseksi. Edunvalvojalla on tarvittaessa mahdollisuus tehdä päämiehen näkemysten kanssa ristiriidassa olevia oikeustoimia, jolloin päämies voi menettää mahdollisuutensa disponoida oikeustoimen kohteesta. Edunvalvoja voi jälkikäteen puuttua päämiehen tekemään oikeustoimeen neuvottelemalla oikeustoimen vastapuolen kanssa tai nostamalla kanteen oikeustoimen julistamiseksi pätemättömäksi. Edunvalvonnan julkisuus tehostaa sekä etukäteisten että jälkikäteisten suojakeinojen käyttöä. Oikeuskirjallisuudessa ja esitöissäkin esitetty käsitys päämiestään tukevasta edunvalvojasta ei ilmeisestikään kuvaa osuvalla tavalla nykyistä edunvalvontajärjestelmää: se ei sovellu edunvalvojan määräämisen tiukkoihin edellytyksiin, edunvalvojan laajaan kelpoisuuteen ja siitä seuraaviin velvollisuuksiin eikä edunvalvonnan historialliseen jatkumoon suojaavana instituutiona. Yhteiskunnallisessa muutoksessa on viime vuosikymmeninä korostunut itsemääräämisoikeuden merkitys, millä taasen on merkitystä sen kannalta, onko nykyistä edunvalvontajärjestelmää pidettävä hyväksyttävänä. Toisaalta päämiehen ihmisarvoinen elämä vaarantuu, mikäli hänen sallitaan itsemääräämisoikeuden nimissä aiheuttaa itselleen vahinkoa. Kysymys on pitkälti siitä, onko nykyisessä päämiehen toimintaa rajoittavassa ja siten päämiestä sekä muodollisesti että tosiasiallisesti tehokkaalla tavalla suojaavassa mallissa sellaisia periaatteellisia ongelmia, joille tulisi antaa suurempi painoarvo kuin rajoitusten karsimisesta väistämättä seuraaville käytännön ongelmille. Edunvalvonta on ymmärrettävä viimesijaiseksi, ei vaihtoehtoiseksi asiainhoitokeinoksi. Vaikka päämiehen tukeminen ja neuvominen voivat yksittäistapauksessa olla merkittävä osa edunvalvojan toimintaa, yksinomaan tukea ja neuvoja tarvitseva ei ole laissa tarkoitetulla tavalla edunvalvonnan tarpeessa, eikä hänen asioitaan tule hoitaa edunvalvonnan keinoin. Edunvalvonnan ei tarvitse nykyisinkään näkyä merkittävällä tavalla päämiehen arjessa, mutta edunvalvojalla tulee olla mahdollisuus tarvittaessa puuttua päämiehen toimintaan. Sillä seikalla, että jotkut edunvalvojat saattavat rajoittaa päämiestensä taloudellisia toimintamahdollisuuksia enemmän kuin on tarpeen, ei voitane perustella sitä, etteikö nykyinen järjestelmä olisi hyväksyttävä. Edunvalvojan toiminnan epäkohtiin puututaan holhousviranomaisen valvonnalla.

I denna avhandling har jag undersökt de olika sätt på vilka en patient kan framföra sin vilja i fråga om vården. Trots att Finland varit en av de första länderna som infört en specifik lag om patientens ställning och rättigheter kvarstår det ändå en hel del tolk-ningsproblem och olösta frågor om när och i vilken utsträckning patientens vilja ska beaktas i vården. Det finns inga klara regler för hur minderårigas vilja i frågan om vården ska beaktas, och man har inte heller lyckats lösa frågan om vårdtestamentens tolkningsbarhet på ett hållbart sätt. Inte heller frågan om möjligheten att utse en ställföreträdare för vårdbeslut har ännu upptagits i den finska lagen. Genom att granska både det rådande rättsläget i Finland och också lagstiftningen och rättskulturen i andra länder (Sverige, Danmark, USA, Belgien och England) har jag försökt lyfta fram de mest kontroversiella frågorna i anslutning till patientens vilja. Samtidigt har jag velat diskutera kring huruvida det skulle vara möjligt att också i Finland ta exempel av praxis som använts i de övriga länderna t.ex. vad gäller möjligheten att utse en ställföreträdare åt sig för situationer där man inte själv längre är kapabel till att uttrycka sin bestämda vilja i fråga om vården. En komparativ granskning ger på många sätt möjligheter till att bättre ifråga-sätta och lyfta fram sådana frågor som fortfarande borde lösas. Avhandlingens fokus ligger främst på vårdtestamentet och hur man förhåller sig till det både nationellt och på det internationella planet. Jag har i synnerhet övervägt hur man kunde utnyttja de nya elektroniska arkiven för att lösa en del av de problem som kan uppstå då vårdtestamenten ofta har upprättats en lång tid tillbaka eller annars har utformats i helt för allmänna ordalag. Förutom den rent juridiska aspekten har jag också betonat det ansvar som yrkesutbildade personer inom hälso- och sjukvården har med tanke på att informera patienten i tillräcklig utsträckning. Mina slutsatser baserar sig ganska långt på de förslag som upptagits i Social- och hälsovårdsministeriets arbetsgruppspromemo-ria 2003:25 Promemoria av projektgruppen med uppgift att utreda behovet att revidera 6 § i patientlagen, där man redan ingå-ende lyft fram en del förslag till hur i första hand § 6 i lagen om patientens ställning och rättigheter (785/1992) kunde förtydligas och göra mer ändamålsenlig. Det står helt klart att individens självbestämmanderätt allt mer betonas i dagens samhälle. Hur detta då på bästa sätt också kan beaktas med tanke på patientens självbestämmanderätt är en fråga som kräver ytterligare granskning, inte minst till följd av patientens rätt att vägra vård och den omfattande eutanasidiskussionen som hela tiden pågår. I andra länder har man försökt lösa en del av de ovannämnda problemen genom att i lag uppställa en maximitid för hur länge ett vårdtestamente är i kraft, förordna om en slags hierarki för vem som kan besluta om patientens vård då denna inte själv kan göra det samt genom att komma på olika sätt för att bäst tillgodose patientens självbestämmanderätt då dennes på förhand uttryckta vilja ska beaktas. En del av dessa lösningar skulle helt säkert också vara välkomna i den finska lagstiftningen, men det skulle behövas ett starkt incentiv för att genomföra reformer med tanke på patientens ställning i vården.

Tutkielman aiheena on perintökaaren 23 a luvussa säännelty perinnönjaon oikaisun sovittelu. Perinnönjaon oikaisussa puututaan jo toimitettuun perinnönjakoon, jossa yksi tai useampi perillinen tai testamentin saaja on tullut sivuutetuksi. Jaon oikaisu edellyttää sitä, että virheellisessä jaossa omaisuutta saaneet palauttavat kuolinpesään omaisuutta uutta jakoa varten. Tutkimuksessa arvioidaan ensinnäkin, millä edellytyksillä tätä palautusvastuuta voidaan sovitella PK 23a:8 nojalla. Analyysi sisältää sekä PK 23a:8 säännöksessä esitettyjen sovitteluperusteiden yksittäisen tulkinnan että näiden perusteiden keskinäisen kokonaisharkinnan. Toiseksi tutkimuksessa vastataan kysymykseen, miten sovittelumahdollisuus vaikuttaa PK 23 a luvun palautusvastuuseen, erityisesti sen ankaruuteen palautusvelvollisen kannalta. Apuna palautusvastuun ankaruuden ja ominaispiirteiden hahmottamisessa käytetään kahta ennallistamisperiaatetta, alkutilan palautuksen periaatetta ja rikastumisperiaatetta, sekä eräitä kotimaisia ja pohjoismaisia palautusvastuujärjestelmiä. Tutkimuksen metodi oli pääosin lainopillinen. Käytettäväksi tulivat perinteisten lainopin keinojen lisäksi punninnan metodit, koska sovittelusäännösten tulkinta edellyttää eri suuntaan vaikuttavien tekijöiden kokonaisharkintaa. Tutkimuksen tarkoituksena oli tuottaa de lege lata –tyyppisiä kannanottoja eli tulkintasuosituksia. Tärkeässä roolissa tutkimuksen teossa oli vertailu muihin koti- ja pohjoismaisiin palautusvastuujärjestelmiin. PK 23a:8 sovittelusäännöksen ensimmäistä sovitteluperustetta, palautusvelvollisen tietoisuutta oikaisua vaativan oikeudesta, arvioitiin tyyppikohtaisesti riippuen siitä, millainen taho vaati oikaisua. Jos perillinen oli tullut perillisasemaan vasta perinnönjaon jälkeen, tietoisuus tämän oikeudesta näytti edellyttävän yleensä, että palautusvelvollinen tiesi tai tämän olisi pitänyt tietää positiivisesta isyystestistä ja isyyden vahvistamiskanteesta. Jos perillisasema oli ollut selvä jo perinnönjaon hetkellä, tietoisuuden arvioinnissa oli keskiössä perittävän jälkeen toimitettu sukuselvitys. Jos sukuselvitys oli toimitettu puutteellisesti ja sivuutettu perillinen olisi selvinnyt täydellisestä sukuselvitysketjusta, palautusvelvollinen ei ole ollut vilpittömässä mielessä. Tieto sivuutetun testamentin saajan oikeudesta oli monimutkaisempi kysymys, sillä esitöissä ei ollut pohdittu sitä laisinkaan. Testamentin näkemisen perittävän kuoleman jälkeen tulkittiin tarkoittavan, että palautusvelvollinen oli tietoinen oikaisua vaativan oikeudesta. Jonkun väitteelle testamentin olemassaolosta ja muille toisen käden havainnoille testamentista päädyttiin tutkimuksessa antamaan vaikutusta sitä kautta, että ne nostivat palautusvelvolliselta edellytettävää huolellisuuden tasoa. PK 23a:8 säännöksen toinen sovitteluperuste on omaisuuden saamisesta palautusvaatimuksen esittämiseen kulunut aika. Työssä päädyttiin esittämään tulkintaa, että huomioitavan aikajanan alkupisteenä on pidettävä perinnönjakokirjan allekirjoittamista ja omaisuuden haltuun saamista. Myös oikaisua vaativan tai pesänselvittäjän esittämä muu kuin kannemuotoinen palautusvaatimus katkaisee sovittelussa palautusvelvollisen hyväksi huomioitavan hallinta-ajan. PK 23a:8 kolmas kohta esittää sovitteluperusteeksi palautusvelvollisen ja oikaisua vaativan taloudelliset olosuhteet ja palautusvelvollisuuden vaikutukset heidän toimeentuloonsa. Tutkimuksessa suositettiin tulkintaa, jonka mukaan tilanteissa, joissa täysimääräinen palautusvastuu romahduttaisi palautusvelvollisen toimeentulon tason alle nk. toimeentulominimin, palautusvelvollisen taloudelliset olosuhteet puhuisivat vahvasti vastuun sovittelun puolesta. Jos taas palautusvastuu heikentäisi palautusvelvollisen toimeentulomahdollisuuksia huomattavasti romahduttamatta kuitenkaan tämän taloutta alle em. minimin, palautusvelvollisen taloudelliset olosuhteet puhuisivat edelleen sovittelun puolesta, tosin nyt hieman pienemmällä painoarvolla. Tutkimuksessa esitetään, että PK 23a:8 neljännessä kohdassa esitettyinä muina seikkoina sovitteluharkinnassa voitaisiin huomioida perintönä saadusta omaisuudesta maksetut verot sekä palautusvelvollisen ja oikaisua vaativan erittäin sopimaton käytös, joka on johtanut virheelliseen jakoon tai hankaloittanut huomattavasti virheellisen jaon oikaisua. Tutkimuksessa päädyttiin siihen, että palautusvelvollisen tietoisuus oikaisua vaativan oikeudesta sekä palautusvelvollisen taloudelliset olosuhteet saavat eniten painoa sovitteluharkinnassa. Omaisuuden saamisesta kuluneella ajalla ja muilla seikoilla taas olisi lähtökohtaisesti pienempi vaikutus kokonaisharkintaan. PK 23 a luvun sovittelematonta palautusvastuuta voidaan pitää alkutilan palautuksen periaatetta toteuttavana järjestelmänä. Lähtökohtaisesti palautusvelvollisen on palautettava kaikki saamansa omaisuus, ensisijaisesti vielä esineellisesti samat objektit. Palautusvelvollinen kantaa yksin riskin saadun omaisuuden huonontumisesta tai menettämisestä hallinta-aikanaan. Pääsäännön mukainen palautusvastuu on siis melko ankaraa palautusvelvollisen kannalta. Tätä kovaa vastuuta on pyritty pehmentämään PK 23a:8 sovittelusäännöksellä. Se tuo PK 23 a luvun järjestelmään elementtejä rikastumisperiaatteesta siirtäen osittain riskiä perintönä saadun omaisuuden myöhemmästä kohtalosta myös kuolinpesälle ja lopulta oikaisua vaativalle. Sovittelusäännös lieventää erityisesti sellaisen vilpittömässä mielessä olevan palautusvelvollisen vastuuta, jonka jäämistösaanto kävisi täyden palautusvelvollisuuden myötä tappiolliseksi tai jonka taloudelle täysi palautusvastuu aiheuttaisi merkittäviä vaikeuksia.

Nykyisessä yhteiskunnassamme, jossa perhesuhteet ovat monimuotoisia ja perillisten keski-ikä nousee, on jäämistösuunnittelulla varsin korostunut merkitys. Perittävän on järkevää suunnitella omaisuuden siirtyminen yhdessä perikuntansa kanssa, sikäli kuin tämä vain on mahdollista. Pitkään jatkunut taloudellinen laskusuhdanne on johtanut siihen, että velkaantuminen on lisääntynyt. Velallisena oleva perillinen ei välttämättä halua, että hänen perintöosuutensa menee velkojen maksuun ja haluaa mieluummin ohjata perinnön omille edunsaajilleen. Tässä työssä tarkastellaan, miten velallisena oleva perillinen voi pätevästi luopua perinnöstä, niin ettei se mene velkojen maksuun. Toisaalta tutkielmassa pohditaan, mitä mahdollisuuksia velkojilla on puuttua perillisen määräämistoimiin. Tutkielman alussa selvitetään, minkälainen oikeustoimi perinnöstä luopuminen on ja mitä perillisen tulee huomioida, jotta luopuminen tapahtuu tehokkaasti. Luvussa tarkastellaan, mitä eroa on ennakollisella luopumisella ja jälkikäteisellä luopumisella, sekä selvitetään, mitä toimia perillinen voi suorittaa ilman, että hänen katsotaan tosiasiallisesti ottaneen perintöä vastaan. Myös sijaantuloperimyksen määräytymistä pohditaan. Seuraavaksi tutkielmassa käsitellään perinnöstä luopumisen tehokkuutta suhteessa velkojatahoihin. Luopumista tarkastellaan ulosottovelkojien, konkurssivelkojien sekä yksityishenkilön velkajärjestelyn kannalta. Tarkoituksena on selvittää, missä ajassa ja millä keinoin perillisen tulee luopua perinnöstä, jotta luopuminen olisi tehokasta ja sitovaa velkojiin nähden. Perintöosuus on ulosmittauskelpoista omaisuutta, mutta koska se on velkojien kannalta sattumanvarainen saanto, ei siihen perustuvaa luotonantoa tarvitse erityisesti turvata. Kyseessä on siten eräänlainen kilpailu velallisen ja velkojien välillä, jossa velallisen tulee luopua perintöosuudesta oikein ja ajoissa, jotta sitä ei käytettäisi velkojen maksuun. Henkivakuutuskorvaukset on tutkielmassa otettu omaksi tarkasteltavaksi kokonaisuudekseen. Säästöhenki- ja eläkevakuutusten suosio on jatkuvassa kasvussa ja niihin liittyy myös jäämistöoikeudellisia piirteitä. Vakuutuksenottaja voi ottaa vakuutussopimukseen edunsaajamääräyksen, jolla hän määrää vakuutuskorvaukset maksettavaksi tietylle tai tietyille edunsaajille. Nämä korvaukset eivät tällöin ole kuolinpesään kuuluvaa omaisuutta, joten mahdollisuus luopua niistä on ratkaistava tulkinnan kautta. Tämänhetkisen lainsäädännön puitteissa ei voida tyhjentävästi päätellä, onko vakuutuskorvauksista mahdollista luopua velkojia sitovasti. Nähtäväksi jää, tuleeko tämä kysymys ratkaistavaksi oikeuskäytännössä. Lopuksi pohditaan velkojien oikeussuojakeinoja. Kyseeseen voi tulla tilanne, jossa perillinen yrittää luopua perinnöstä, jonka hän on jo faktisesti ottanut vastaan. Tällöin velkoja voi vaatia oikeuttaan loukkaavan luovutuksen peräyttämistä takaisinsaantisäännösten perusteella. Perillinen voi myös luopua perinnöstä sinänsä pätevästi, mutta säilyttäen kuitenkin tosiasiallisen määräysvallan omaisuuteen, mitä voidaan pitää keinotekoisena varallisuusjärjestelynä. Velkojien on mahdollista puuttua tähänkin, jolloin omaisuus olisi luopumisesta huolimatta käytettävissä velkojen maksuun. Olennaista on, että kaikki velallisen vilpilliseen toimintaan puuttuminen edellyttää velkojalta reagointia. Se, turvautuuko velkoja käytettävissään oleviin keinoihin, riippuu hänen omasta aktiivisuudestaan. Perinnöstä luopuminen on kokonaisuutena arvioiden hyvin joustavasti toteutettavissa oleva oikeustoimi. Lainsäädäntö takaa perilliselle mahdollisuuden harkita jäämistön ohjautumista, mikäli hän haluaa välttää omaisuuden joutumisen velkojille. Myös velkojien oikeudet ovat riittävässä määrin turvattuja, sillä heillä on mahdollisuus turvautua takaisinsaantiin tai puuttua keinotekoisiin järjestelyihin.

Tutkielmassa on kyse perinnöttömäksi tekemisestä lakiosaoikeutta rajoittavana säännöksenä ja rintaperillisen oikeussuojakeinoista silloin, kun hän haluaa riitauttaa perinnöttömäksi tekemisen. Lähtökohtana tässä lainopillisessa tutkielmassa on perintökaaren 15 luvun 4 §:n säännös, jonka mukaan perittävä voi testamentissa tehdä rintaperillisen perinnöttömäksi. Testamenttimääräyksessä on mainittava perinnöttömäksi tekemisen peruste. Perusteita on kaksi, ja kutsun niitä rikosperusteeksi ja elämäntapaperusteeksi. Rikosperuste täyttyy, mikäli rintaperillinen on tehnyt perittävää syvästi loukkaavan tahallisen rikoksen. Elämäntapaperusteessa on kyse perillisen jatkuvasti viettämästä kunniattomasta ja epäsiveellisestä elämästä. Sen, joka vetoaa testamenttiin, on näytettävä peruste toteen. Mikäli perittävä on tehnyt lakiosaa loukkaavan testamentin ja rintaperillinen haluaa vedota lakiosaansa, hänen on vaadittava lakiosaa perintökaaren 7 luvun 5 § 3 momentin mukaisella lakiosailmoituksella. Mikäli perittävä ei ole määrännyt, kenelle perinnöttömäksi tehdyn rintaperillisen osuus menee, sovelletaan perintökaaren 15 luvun 5 §:n säännöstä. Tulkintani mukaan myös tällaista perillistä on pidettävä testamentinsaajana lakiosailmoitussäännöstä sovellettaessa. Lakiosailmoituksen lisäksi lakiosaa on vaadittava perinnönjaossa. Rintaperillinen voi moittia testamenttia jollakin perintökaaren 13 luvun pätemättömyysperusteella nostamalla kanteen tuomioistuimessa. Jos kanne menestyy, rintaperillinen saa koko perintöosan jäämistöstä. Päädyn tutkielmassani siihen, että testamenttia ei voida julistaa muotovirheen vuoksi pätemättömäksi sillä perusteella, että siinä ei ole mainittu lainkaan perinnöttömäksi tekemisen perustetta. Jos testamentintekijä on erehtynyt perinnöttömäksi tekemisen perusteen olemassa olosta, testamentti voi olla pätemätön tahtovirheen vuoksi. Testamentin moitekanteen yhteydessä perillinen voi esittää lakiosailmoituksensa, mutta moitekanne itsessään ei toimi lainmukaisena lakiosailmoituksena. Rintaperillinen voi esittää testamentin riitautuksen pesänjakajalle toimitusjaossa. Pesänjakajan toimivalta on laaja ja hän voi tehdä ratkaisun siitä, onko perinnöttömäksi tekemisen peruste olemassa. Oikeuskirjallisuudessa on keskusteltu siitä, voiko pesänjakaja arvioida perinnöttömäksi tekemisen rikosperusteen olemassaoloa, jos rikoksesta ei ole annettu tuomiota rikosoikeudenkäynnissä. Päädyn tutkielmassa siihen, että pesänjakaja on kelpoinen tekemään myös tämän ratkaisun. Testamenttiin vetoavan on kuitenkin näytettävä, että rikos on todella tapahtunut ja että se on syvästi loukannut perittävää. Pesänjakajan toimitusjakoa voi moittia PK 23 luvun 10 §:n mukaan. Keskittämisperiaatteesta huolimatta oikeudessamme ei tunneta pesänjakajapakkoa. Päädyn tutkielmassa siihen, että rintaperillinen voi saattaa perinnöttömäksi tekemisen perusteiden poissulkevan vahvistuskanteen tuomioistuimen tutkittavaksi sekä toimitusjaon vaihtoehtona että toimitusjaon aikana. Lakiosaoikeuden säilyttääkseen rintaperillisellä ei kuitenkaan tulkintani mukaan ole velvollisuutta nostaa kannetta. Kanteen voi nostaa myös testamentinsaaja tai muu osakas. Toimitusjaon aikana kanteen käsittely edellyttää, että kantaja osoittaa perustellun oikeussuojan tarpeen asian tuomioistuinkäsittelylle.