Browsing by discipline "Obligation law"

Now showing items 61-80 of 240

Huolellisuus riskinjakajana liikesopimuksen vahingonkorvausriidassa

Immonen, Marko (2019)

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten liikesopimuksen osapuolilta sopimusneuvotteluissa ja sopimuksen täyttämisvaiheessa kohtuudella vaadittavat huolellisuus ja lojaali käytös vaikuttavat tuomioistuimen toteuttamaan jälkikäteiseen riskinjakoon vahingonkorvausriidassa. Erityisesti tarkoitus on selvittää, miten riski, tuottamus ja lojaliteettivaatimus liittyvät toisiinsa, miten tuottamus vaikuttaa sopimustulkinnassa, ja miten samoja tosiseikkoja koskeva huolimattomuutta tai muuta moitittavaa käyttäytymistä koskeva harkinta limittyy toisiinsa eri vaiheissa, kun tuomioistuimen täytyy ottaa kantaa sekä sopimuksen sisältöön että vahingonkorvauksen edellytyksiin. Tutkielma on lainopillinen, ja sen keskiössä on epätäydellinen, tasavertaisten osapuolten kertaluonteinen liikesopimus, joka ei kuulu erityislainsäädännön piiriin, joskin kauppalaista haetaan johtoa yleisille oikeusperiaatteille. Näkökulma on oikeudenkäyntiin valmistautuvan asianajajan, joka pyrkii ennakoimaan mahdollista lopputulosta todistusharkinta huomioiden. Näkemystä rakennetaan pohjoismaisen oikeuskirjallisuuden pohjalta verraten sitä korkeimman oikeuden prejudikaatteihin. Aluksi tutustutaan sopimus- ja vahingonkorvausoikeuden yhteiseen tehtävään ja taustalla vaikuttaviin sopimus- ja riskikäsityksiin. Sen jälkeen perehdytään tuottamusarviointiin ja eri tapoihin asettaa huolellisuusstandardi, yhtenä erityisen mielenkiinnon aiheena riskiperusteinen tuottamusarviointi. Huomiota kiinnitetään erikseen tulos- ja toimintavelvoitteisiin, ja pyritään täsmentämään kontrolli- ja ekskulpaatiovastuun välistä eroa. Seuraavaksi huomio kohdistetaan epätäydellisen sopimuksen tulkintaan ja täydentämiseen, ja kartoitetaan osapuolten tuottamuksen vaikutusta ensisijaisesti epäselvyyssäännöstä käsin laajentaen, mutta myös selvän sanamuodon sivuuttajana. Kolmanneksi kartoitetaan osapuolille asetettavia tietämis- ja käyttäytymisvaatimuksia erikseen sopimuksen neuvottelu- ja täyttämisvaiheessa. Neuvotteluvaiheessa erityishuomion kohteena ovat tiedonanto- ja huomautusvelvollisuudet, ja sopimuksen täyttämisvaiheessa alkuperäisen sopimuksen konkludenttinen muuttaminen ja yksipuoliset muuttamisyritykset. Oikeuskäytännön ilmaisemille käyttäytymisvaatimuksille etsitään oikeusperustaa lain ohella hyvän tavan noudattamisen vaatimuksesta, lojaliteettivaatimuksesta ja ns. luottamuksensuojasta. Lopuksi yritetään muodostaa kokonaiskuva tuomioistuimen harkinnasta silloin, kun tosiseikat ovat samat, mutta doktriinin mukaan tapauksessa suoritetaan sekä sopimuksen tulkinta tai täydentäminen ja täyttämisvaihetta koskeva tuottamusharkinta, joissa kaikissa arvioidaan osapuolilta vaadittavaa kohtuullista huolellisuutta. Koska huolellisuusarviointia vaikuttaa sisältyvän useaan vaiheeseen, tutustutaan lyhyesti vielä yhteen sen vaihtoehtoon, oikeustaloustieteen tavoittelemaan, kokonaistaloudellisin perustein määriteltävään ja objektiiviseksi väitettyyn riskinjakoon. Tutkielmassa päädytään siihen, että osapuolten huolimaton suhtautuminen tai tietoinen riskinotto, varsinkin vastapuolen kustannuksella, tulevat huomioiduksi useassa eri tuomioistuinharkinnan vaiheessa. Oikeustieteen hahmottelemista kokonaismalleista sopimuksen tavoitteellista tulkintaa ja täydentämistä sekä toisaalta riskiperusteista tuottamusharkintaa koskien löytyy prejudikaateista viitteitä hyvin vähän, jos ollenkaan. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että KKO jäljittää objektiivisesti havaittaviin seikkoihin nojaavia osapuolten perusteltuja odotuksia, ja tarjoaa niille luottamuksensuojaa silloin, kun ne perustuvat huolelliseen toimintaan tai vähintäänkin vastapuolta vähäisempään tuottamukseen. Osapuolen tietoisuutta ja ymmärrystä arvioidaan huolellisuusvelvoitteena, ja asiantuntemuksen vaatimustasoa nostava merkitys näkyy joka vaiheessa. Huolellisuusnäkökulmasta tarkastellen prejudikaattien lopputulokset sisältävät hyvin vähän yllätyksiä. Huolellisuuden ja hyvän neuvottelu- ja liiketavan noudattamisen arvostus näkyy prejudikaateissa, joten ehkä niiden tulisi saada vielä nykyistä näkyvämpi rooli myös sopimusperusteista vahingonkorvausriitaa koskevassa doktriinissa.
Huomattavan markkinavoiman sääntely EU:ssa : kiinteiden laajakaistapalvelujen markkinoilla ilmenevien ongelmien ratkaiseminen kilpailuoikeuden avulla

Koskinen, Essi (2015)

Tutkielmassa tarkastellaan kiinteiden laajakaistapalvelujen markkinoilla ilmenevien kilpailuongelmien ratkaisemista erityisen ja yleisen kilpailusääntelyn perusteella. Keskeiset kilpailuongelmat ovat pääsy huomattavan markkinavoiman teleyritysten (HMV) omistamiin kiinteisiin tilaajayhteysverkkoihin ja yhtäältä tilaajayhteysverkkoon pääsyn hinnoittelu. Ilman pääsyä tilaajayhteysverkkoon kilpailevat teleyritykset eivät kykene haastamaan HMV-teleyritystä, eikä vähittäismarkkinoille synny kilpailua. Kansalliset sääntelyviranomaiset voivat erityisen kilpailuoikeussääntelyn perusteella asettaa HMV-teleyrityksille velvollisuuden luovuttaa käyttöoikeus eli vuokrata tilaajayhteysverkkoja kilpaileville teleyrityksille sekä asettaa käyttöoikeuden luovutusvelvollisuuteen liittyviä hinnoitteluvelvollisuuksia. Erityisestä kilpailusääntelystä on tarkoitus luopua asteittain. Erityisen kilpailuoikeuden soveltamisen lisäksi näihin tilaajayhteysverkon käytöstä ja hinnoittelusta johtuviin ongelmiin voidaan puuttua yleisen kilpailuoikeuden ja määräävän markkina-aseman väärinkäytön perusteella. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mikä tarkempi roolijako erityiselle ja yleiselle kilpailuoikeudelle on muodostunut kiinteään tilaajayhteysverkkoon pääsyn ja kiinteään tilaajayhteysverkkoon pääsyn hinnoittelusta johtuvien kilpailuongelmien ratkaisemisessa. Tutkimuskysymykseen vastaamisessa huomioidaan nykyinen siirtymä uuden sukupolven nopeisiin valokuituverkkoihin, viestintäverkkoihin tehtävät investoinnit, kansainvälinen kilpailu ja näiden vaikutus sääntelyratkaisuun. Tutkimuksen tuloksena on, että kiinteään tilaajayhteysverkkoon pääsyn sääntely ja tilaajayhteysverkkoon pääsyn hinnoittelu perustuvat edelleen erityisen kilpailuoikeuden alaisille sääntelyllisille velvollisuuksille. Yleisellä kilpailuoikeudella on näiden ongelmien ratkaisemisessa täydentävä rooli. Tilaajayhteysverkkoon pääsyn sääntelyssä kansalliset sääntelyviranomaiset ovat asettaneet käyttöoikeuden luovutusvelvollisuuksia koskien kupari- ja valokuitupohjaisia tilaajayhteysverkkoja. Essential facility –doktriinin perusteella komissio voi jälkikäteen puuttua teleyritysten toimintaan, jos ne eivät noudata niille asetettuja sääntelyllisiä velvollisuuksia. Lisäksi erityisen kilpailuoikeuden keinoin HMV-teleyrityksille asetetaan entistä intensiivisempiä hinnoitteluvelvollisuuksia. Toisaalta komissio on puuttunut useaan kertaan laajakaistamarkkinoilla teleyritysten hinnoittelukäytäntöihin SEUT 102 artiklan perusteella. Tutkimuksessa on päädytty siihen, että käyttöoikeus- ja hintasääntely ei ole välttämättä paras keino kannustaa teleyrityksiä investoimaan uuden sukupolven infrastruktuuriin. Lisäksi on havaittu, että tämäntyyppisen erityissääntelyn tarpeellisuus tulee heikentymään lähitulevaisuudessa langattoman laajakaistan kehittymisen myötä.
Hyvityksen ja vahingonkorvauksen asema tekijänoikeuden loukkauksen kompensoimisessa digitaalisessa ympäristössä

Orjala, Tuomas (2020)

Tekijänoikeudella suojattujen teosten käyttö- ja jakeluympäristö on keskittynyt viimeisen kahden vuosikymmenen aikana kasvavassa määrin digitaaliseen ympäristöön eli internetiin. Tekijänoikeus itsessään on kokenut muutoksia, jotka ovat nähtävissä mm. muuttuneessa osapuoliasetelmassa sekä teosten hyödyntämistavoissa ja kasvaneessa varallisuusarvossa. Tietoverkon mahdollistamat oikeudenloukkaukset ovat nopeammin ja helpommin toteutettavissa ja oikeudenhaltijoiden kärsimät vahingot ovat usein suurempia analogiseen toimintaympäristöön verrattuna. Massaoikeudenloukkauksiin liittyvän anonymiteetin ja vastuun pirstaloitumisen seurauksena oikeudenhaltijoille aiheutuvat tosiasialliset vahingot uhkaavat jäädä kompensoimatta. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on tarkastella tekijänoikeuslain 57 §:n mukaisen korvausjärjestelmän toimivuutta oikeudenloukkauksen kompensoimisessa digitaalisessa ympäristössä. Korvausjärjestelmän osalta tarkastellaan tekijänoikeuslain 57.1 §:n mukaisen hyvityksen ja 57.2 §:n mukaisen vahingonkorvauksen edellytyksiä ja määrän arviointiin liittyviä tekijöitä. Kompensaatiomuotojen erityispiirteiden tarkastelun ohella tutkielmassa arvioidaan korvausjärjestelmän kykyä toteuttaa sille asetettuja tavoitteita, kuten reparaatiota eli oikeudenhaltijan saattamista siihen asemaan, jossa hän olisi ilman loukkaustekoa. Tutkielman punaisena lankana toimii tekijänoikeuslain korvausjärjestelmän toimivuuden tarkasteleminen suhteessa digitalisoitumisesta johtuviin muutoksiin ja haasteisiin. Näkökulma on puhtaasti siviilioikeudellinen, ja rikosoikeudellinen vastuu on rajattu tutkielmassa tarkastelun ulkopuolelle. Tutkielmassa käytetty tutkimusmetodi on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Vertailevaa näkökulmaa on haettu vertaamalla tekijänoikeuslain 57 §:n mukaista korvausjärjestelmää tuoreen liikesalaisuuslain säännöksiin liikesalaisuuden oikeudettoman hyödyntämisen kompensoimisesta. Tältä osin tarkastelun keskiöön on nostettu korvausjärjestelmien keskinäisen vertailun ohella tekijänoikeuslain korvausjärjestelmän erillisyyden tarkoituksenmukaisuuden arviointi ja kehittämismahdollisuudet. Tutkielmassa on hyödynnetty laajasti tuomioistuinten oikeuskäytäntöä, jonka avulla on pyritty havainnollistamaan oikeudenloukkausten kompensoimisessa tapahtunutta viimeaikaista kehitystä. Keskeisten korvausvastuun toteutumisen haasteiden voidaan katsoa liittyvän oikeudenloukkauksen hyvittämisen osalta hyvityksen asemaan käyttökorvausluontoisena maksuna sekä siihen, ettei hyvitykseen sovelleta täyden korvauksen periaatetta. Hyvitystä täydentävän korvauksen osalta ongelmallisena voidaan puolestaan pitää korkeita näyttövaatimuksia loukkausteon ja aiheutuneen vahingon välisestä kausaalisuhteesta sekä aiheutuneen vahingon määrästä. Hyvityksen ja vahingonkorvauksen määrän arviointia ja yhtenäisen korvauskäytännön muodostumista hankaloittavat lisäksi aineettomia teoksia koskeva arvostuksenvaraisuus, vahingon mittausteknisten seikkojen epäselvyys sekä vähäiset tai puutteelliset korvausmäärää koskevat perustelut oikeuskäytännössä.
Ihmisoikeusloukkauksen aiheuttaman aineettoman henkilövahingon korvaaminen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ja Suomen vahingonkorvausoikeudessa

Avela, Iikka (2012)

Ihmisoikeuksien merkitys tuomioistuinten toiminnassa on viime vuosikymmenien aikana kasvanut huomattavasti. Tuomioistuimet viittaavat ratkaisuissaan ihmisoikeuksiin yhä useammin ja käyttävät niitä yhtenä ratkaisuperusteena. Perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa julkiselle vallalle asetettu velvollisuus turvata ihmisoikeuksien toteutuminen edellyttää, että ihmisoikeusloukkauksen kohteella on käytössään tehokas oikeussuojakeino, kun hänen oikeuksiaan on loukattu. Ihmisoikeussopimuksessa ihmisoikeustuomioistuimelle on annettu toimivalta myöntää ihmisoikeusloukkauksen kohteelle tarvittaessa kohtuullinen hyvitys. Koska ihmisoikeussopimus on voimassa Suomessa lain tasoisena säädöksenä, ihmisoikeussopimuksen mukainen hyvitysjärjestelmä asettaa paineita tulkita vahingonkorvausoikeutta ihmisoikeustuomioistuimen hyvityskäytännön mukaisesti. Tässä työssä tutkin, minkälainen asema Euroopan ihmisoikeussopimuksella ja sitä täsmentävällä ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöllä on Suomen vahingonkorvausoikeudessa aineettomia henkilövahinkoja korvattaessa. Selvitän, miten ihmisoikeussopimuksen mukainen hyvitysjärjestelmä toimii, ja mitkä tekijät vaikuttavat hyvitykseen. Tutkin myös, minkälaisia hyvityksiä ihmisoikeustuomioistuin on määrännyt maksettavaksi Suomea koskevissa tapauksissa, ja miten Suomen vahingonkorvausoikeudessa suhtaudutaan ihmisoikeusloukkauksista aiheutuneiden aineettomien henkilövahinkojen korvaamiseen, jos vahinkoa ei voida korvata vahingonkorvauslain nojalla. Tarkoituksenani on lainopillisen sisällönerittelyn menetelmällä selventää voimassa olevan oikeuden sisältöä. Aineettomien henkilövahinkojen korvaamista ja ihmisoikeussopimuksen mukaista hyvitystä koskevien säännösten avoimuuden vuoksi kotimaisella ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöllä on keskeinen asema tutkimuksessani oikeuslähteenä. Ihmisoikeustuomioistuimen antamien ratkaisujen tosiasiallisen sitovuuden ja ihmisoikeuksien tehokkaan toteutumisen vuoksi kansallisten tuomioistuinten olisi pyrittävä tulkitsemaan kansallisia säännöksiä ihmisoikeusmyönteisesti. Myös vahingonkorvausoikeudessa ja ihmisoikeusloukkauksista aiheutuneiden aineettomien henkilövahinkojen korvaamisessa ihmisoikeussopimus ja sen sisältöä täsmentävä ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö on otettava huomioon. Ihmisoikeusloukkauksen kohteella on oltava oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta aineettomasta henkilövahingosta, vaikka kansallisessa laissa korvauksen saamiselle asetetut edellytykset eivät täyttyisi, jos ihmisoikeussopimuksen ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kyseessä on korvauskelpoinen vahinko.
Ihmisoikeusvelvoitteita sisältävä Code of Conduct -ohjeistus sopimusketjussa

Numminen, Laura (2019)

Tutkielmassa käsitellään ihmisoikeus- ja työntekijävelvoitteita sisältävän Code of Conduct -ohjeistuksen velvoittavuutta sopimusketjussa. Aihe liittyy yritysten yhteiskuntavastuun myötä tärkeänä pidettävään toimitus- ja hankintaketjujen vastuullisuuteen. Kun yritys haluaa sitouttaa välittömän sopimuskumppaninsa sopimuskumppanit eettiseen ohjeistukseen, se tulee tehdä tällaista velvollisuutta koskevan sopimusehdon avulla. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, milloin tällaiset vapaaehtoiset ihmisoikeusvelvoitteita sisältävät Code of Conduct -ohjeistukset ovat ylipäätään sitovia. Vakioluontoisten Code of Conduct -ohjeistusten osalta sitovuutta voidaan arvioida kuten yleisiä sopimusehtoja, ja vahvimpana liityntäperusteena päävelvoitetta koskevaan sopimukseen katsotaan olevan nimenomainen tahdonilmaisu ehtojen hyväksymisestä, taikka viittaus vakioehtoihin sopimuksessa sekä mahdollisuus tutustua ehtoihin. Tutkielmassa tarkasteltavan empiirisen aineiston perusteella nähdään, että yritysten käyttämien Code of Conduct -ohjeistusten ehdot toimittajan tai alihankkijan velvoitteesta jalkauttaa eettinen ohjeistus sopimusketjussa eroavat merkittävästi toisistaan. Tällaiset vastuullisuusehdot on monesti muotoiltu yleisellä tavalla, jolloin velvoitteen sisällön selvittäminen vaatii sopimuksen tulkintaa. Tutkielmassa esitetään sopimuksen sanamuotoa painottavat, eettisellä ohjeistuksella tavoiteltavat päämäärät huomioivat tulkintakannanotot tarkasteltavien sopimusehtojen sisällöstä sekä niiden luonteesta toiminta- tai tulosvelvoitteina. Tarkasteltavat sopimusehdot jaetaan tutkielmassa neljään ryhmään, joiden osalta yhteenvetona voidaan tiivistää, että yksi ryhmistä katsotaan tulosvelvoitteeksi ja muut kolme toimintavelvoitteiksi, joiden osalta vaadittava käytännön toiminta edellyttää tapauskohtaisten olosuhteiden arviointia. Voidaan huomauttaa, että tulosvelvoitteen osalta saattaa nousta esiin kysymys velvoitteen kohtuullisuudesta, vaikkakin kysymys tulee pitää erillään sopimusehdon tulkinnasta. Tarkasteltavien ehtoryhmien perusteella voidaan myös havaita, että osa ehdoista on niin ympäripyöreästi muotoiltuja, että vastuullisuuden jalkauttaminen sopimusketjussa ei niiden perusteella toteudu tehokkaasti. Mikäli sopimusvelallinen syyllistyy velvoitteensa osalta sopimusrikkomukseen, vahinkoa voi aiheutua sekä sopimusketjun yläpäässä toimivan, ehdot laatineen yrityksen, maineelle että ketjun alapäässä olevan yrityksen työntekijöille, joita Code of Conduct -ohjeistuksen ihmisoikeuksia koskevat ehdot suojaavat sopimus kolmannen hyväksi -doktriinin kautta. Tutkielmassa tarkastellaan välittömien sopimusosapuolten välistä vastuuta, toisin sanoen ehdot laatineen yrityksen sopijakumppanin vastuuta ehdot laatinutta yritystä kohtaan sekä ketjun alapäässä olevan yrityksen vastuuta omia työntekijöitään kohtaan. Mainevahingon korvauskelpoisuuteen liittyen katsotaan, että yrityksen maineella on taloudellista arvoa, jolloin aiheutuvat vahingot voivat tulla aineellisina korvattaviksi. Mainevahinko ja liikevaihdon väheneminen katsotaan tutkielmassa omiksi erikseen. Työntekijöille aiheutuvan vahingon osalta katsotaan, että varallisuusvahingon, kuten liian pienen tai saamatta jääneen palkan osalta vahinko on sopimusvastuun perusteella korvattavissa. Sen sijaan mahdollisen huonojen työolosuhteiden aiheuttaman kärsimyksen osalta todetaan, että vaikka sopimusvastuu ei lähtökohtaisesti sovellu aineettomien vahinkojen korvaamiseen, tutkielmassa tarkasteltavassa asetelmassa voisi olla perusteita myös tällaisten vahinkojen korvauskelpoisuudelle. Tutkielmassa esitetään lopuksi ehdotus toimivasta sopimusteknisestä muotoilusta ihmisoikeusvelvoitteita sisältävän Code of Conduct -ohjeistuksen jalkauttamiseksi sopimusketjussa. Tavoitteena on esittää sellaisia esitystapaan liittyviä seikkoja, jotka huomioitaessa vastuullisuus toteutuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Myös liike-elämän realiteetit on joissain määrin huomioitu esitettävässä argumentaatiossa. Tutkielmassa katsotaan, että huomiota tulisi kiinnittää asianmukaisen liityntäperusteen lisäksi sopimusehtomuotoilujen selkeyteen, käytettävyyteen, ja riittävän täsmälliseen yksilöimiseen sekä ehdon sanamuodon että edellytettävän käytännön toiminnan osalta. Lisäksi katsotaan, että on hyvä sopia valvonnasta, riittävän suuresta sopimussakosta, koulutuksesta sekä mahdollisen vastuunrajoituslausekkeen rajaamisesta Code of Conduct -ohjeistuksen ulkopuolelle.
Indemnity-ehdot lisenssisopimuksissa : erityisesti indemnity-ehdon vaikutus sopijapuolten vastuuseen kolmannen immateriaalioikeudellisista väitteistä

Rekilä, Terhi (2015)

Indemnity-ehto on anglomamerikkalaisesta perinteestä Suomeen rantautunut ehtotyyppi, jota käytetään erityisesti muun muassa lisenssisopimuksissa. Indemnity-ehtojen sisältöä ja roolia osana suomalaista sopimusoikeutta on kuitenkin käsitelty oikeuskirjallisuudessa vain vähän. Oikeuskirjallisuutta, jossa olisi keskitytty indemnity-ehtoihin nimenomaisesti vain lisenssisopimuksissa, ei ole lainkaan. Tämä tutkielma pyrkii täyttämään kyseisen aukon. Tarkalleen ottaen tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten indemnity-ehto vaikuttaa lisenssisopimuksen osapuolten väliseen vastuuseen kolmannen immateriaalioikeudellisista oikeudenloukkausväitteistä. Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan indemnity-ehtojen käyttötarkoitusta, laajuutta ja sopimuksen osapuolia ensin yleisesti ja tämän jälkeen nimenomaan lisenssisopimuksiin sovellettuina. Ymmärrystä syvennetään analysoimalla vastuunjakoa lisenssisopimuksiin sisältyvien indemnity-ehtojen tyyppitilanteessa eli silloin, kun indemnity-sitoumuksen antaja on lisenssinantaja. Tämän jälkeen tarkastellaan vielä indemnity-ehtojen suhdetta muihin vastuuriskien hallintaehtoihin, indemnity-ehtojen tulkintaa sekä mahdollisia kohtuuttomuus- ja sitomattomuustilanteita. Indemnity-ehtoja voidaan yleisellä tasolla kuvata vastuuriskien hallintamekanismiksi. Lisenssisopimusten kontekstissa ehdoilla sovitaan tyypillisesti kysymyksestä, kumman sopijapuolen vastuulle mahdolliset kolmannen esittämät yksinoikeuden loukkausväitteet ja niistä aiheutuvat seuraamukset kuuluvat osapuolten keskinäisessä suhteessa. Kyse on siis pohjimmiltaan vastuunjakoehdosta, mutta ehto voi tilanteesta riippuen tarkentua osapuolten välillä muutoinkin vallitsevan vastuunjaon vahvistajaksi, vastuun rajoittajaksi tai vastuun siirtäjäksi yhdeltä osapuolelta toiselle. Mikä näistä ehtotyypeistä on käsillä määräytyy sen mukaan, miten vastuu olisi jakautunut ilman ehtoa. Ilman tätä tietohana ei voida määrittää, miten indemnity-ehto muuttaa vastuun jakautumista. Lisenssinantajan vastuun määräytymiseen ilman ehtoa ei ole muodostunut oikeuskirjallisuudessa vakiintunutta kantaa. Voidaan kuitenkin pitää selvänä, että lisenssinantajalla ei ole vastuuta kolmannen perusteettomista väitteistä aiheutuneista kustannuksista. Perusteettomilla väitteillä tarkoitetaan kolmannen vaateita, jotka tulevat oikeudenkäynnissä tai muussa riidanratkaisumenettelyssä hylätyiksi. Sen sijaan silloin, kun kolmannen vaatimukset menestyvät tai niistä sovitaan, vastuu on mahdollinen. Indemnity-ehdon funktio suhteessa näihin tilanteisiin on toimia vastuunjaon selventäjänä. Lisenssinantajalla on vastuu suoraan ehdon perusteella. Indemnity-ehtoa käytettäessäkin voi kuitenkin olla epäselvää, missä vaiheessa lisenssinantajan hyvitysvelvollisuus aktualisoituu ja voiko lisenssinantaja vapaasti sopia riidan kolmannen kanssa ilman, että menettää oikeuttaan saada hyvitystä lisenssinantajalta. Vastauksena todetaan, että lisenssinantajan mahdollinen velvollisuus huolehtia lisenssinsaajan puolustuskustannuksista heti kolmannen tehtyä väitteensä riippuu osapuolten päättämästä ehdon sisällöstä. Lisäksi tutkielmassa katsotaan, että lisenssinsaajalla on oikeus sopia riita kolmannen kanssa edellyttäen, että lisenssinsaaja pyytää lisenssinantajalta kantaa asiaan. On mahdollista, että indemnity-ehto on ristiriidassa esimerkiksi välilliset vahingot pois sulkevan vahingonrajoitusehdon kanssa. Näin ollen indemnity-ehtojen sisältö saattaa yksittäistapauksissa muokkautua muiden ehtojen vaikutuksen takia. Lisäksi indemnity-ehtojen sisältöön voi riitatilanteissa vaikuttaa niiden tulkinta. Ensisijainen ehtojen tulkintatapa on tulkita ehtoa sopijapuolten alkuperäisen yhteisen tarkoituksen mukaisesti. Mikäli se ei ole mahdollista, ehtoa on perusteltua tulkita sopimusvelvoitteiden tasapainoa tukevan tulkintatavan mukaisesti. Joissakin tilanteissa kyseeseen voi tulla myös ehdon suppea tai kaikkien ehtojen pätevyyttä painottava tulkinta. Ehtojen kohtuuttomuus- ja sitomattomuusriski sen sijaan on kohtuullisen matala. Lähinnä kyseeseen voi tulla ehdon sitomattomuus toisen osapuolen tahallisen tai törkeän tuottamuksen seurauksena tai vakioehtoja käyttävän osapuolen laiminlyötyä tuoda ehdot sopimuksen piiriin.
Informationskovenanter som en del av bankens riskhanteringsmedel och borgenärskontroll : särskilt vid avtalsmässig finansiering av privata aktiebolag

Lindberg, Hanna (2020)

Vid kreditfinansiering är parterna vanligen obekanta för varandra, vilket betyder att exempelvis en bank som utgångspunkt inte är insatt i hur gäldenärens ekonomiska situation ser ut eller hur den kommer att utvecklas. För att ge banken en möjlighet att bättre kunna övervaka gäldenärens verksamhet och hantera de risker som hänför sig till kreditgivningen, så kan kovenanter inkluderas i kreditavtalet. Kovenanter är en typ av specialvillkor, med hjälp av vilka banken strävar efter att hantera sina kredit-, avkastnings- och informationsrisker. För att kovenanterna ska uppfylla sin funktion måste banken få information om gäldenären, exempelvis genom informationskovenanter. Informationskovenanter är kovenanter som innefattar en på förhand specificerad och överenskommen informationsskyldighet för gäldenären gentemot banken. Exakt hurdan betydelse och vilket ändamål informationskovenanterna har för banken och om och i så fall hur informationskovenanterna förverkligar bankens borgenärskontroll är dock inte entydigt, varför dessa frågor utgör kärntemat för denna avhandling. Syftet med avhandlingen är att genom tillämpning av rättsdogmatisk metod klargöra vilket syfte och hurdan betydelse informationskovenanterna har som en del av kovenantfinansieringen och i synnerhet med tanke på bankens ställning som borgenär. Vidare är syftet att analysera informationskovenanternas roll vid förverkligandet av bankens avtalsmässiga borgenärskontroll. Detta görs bland annat genom att granska förhandlingen och utformningen av kovenanter inklusive informationskovenanter, de avtalsrättsliga påföljder som brott mot kovenanter kan få, innebörden av och syftet med informationskovenanter som typiskt används vid bankfinansiering samt hurdana egenskaper som förväntas av den information som gäldenären ska tillhandahålla banken. Avhandlingens slutsatser är att den information som banken erhåller på basis av informationskovenanterna ger denne en möjlighet att övervaka gäldenärens verksamhet och ekonomiska tillstånd samt vidare en möjlighet att reagera på förändringar i gäldenärens verksamhet i syfte att förebygga realiseringen av bankens kreditgivningsrelaterade risker. Vad gäller informationskovenanternas betydelse med tanke på borgenärskontrollen, så är slutsatsen att informationskovenanterna ger banken en möjlighet att påverka och i viss mån styra gäldenärens verksamhet, om än inte direkt i bestämmande eller kontrollerade mening. Informationskovenanterna kan således ge banken ett visst inflytande i förhållande till gäldenären, men bedömningen av hurdant detta inflytande är i praktiken bör göras in casu.
Isännänvastuu alustataloudessa : on demand -alustayritysten isäntäaseman arviointia

Viitanen, Salla (2019)

Alustayritysten oikeudellinen asema on polttavan ajankohtainen kysymys niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Uudenlainen liiketoiminta aiheuttaa ainakin väitetysti uudenlaisia vahinko- ja vastuutilanteita, joita oikeustieteen tehtävänä on selventää. Yksi olennainen esille noussut kysymys on, voiko vahingonkärsijä vaatia korvausta sopimuksenulkoisesta vahingosta alustayritykseltä isännänvastuun nojalla. Useat alustayritykset ovat kiistäneet isännänvastuun mahdollisuuden. Yritykset väittävät, että niiden liiketoiminta on puhtaasti teknologisen alustan ylläpitämistä, jolloin isännänvastuu työnsuorittajien aiheuttamista vahingoista ei ole mahdollinen. Tutkielmassa tarkastellaan tulkinnallisen lainopin metodein, voiko aikaan ja paikkaan sidottua palvelua tarjoava on demand -alustayritys olla vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n isännänvastuusäännöksen nojalla vahingonkorvausvastuussa lähetti- tai kuljettajatyönsuorittajan aiheuttamasta sopimuksenulkoisesta vahingosta. Keskeisessä asemassa on sen tarkastelu, estääkö alustayritysten liiketoimintamalli itsessään säännöksen soveltamisen, ja toisaalta sen arviointi, ovatko alustayritysten työnsuorittajat joko työntekijäasemassa tai VahL 3:1:n tarkoittamia työntekijään rinnasteisia itsenäisiä yrittäjiä. EUT:n oikeuskäytäntö näyttää viittaavan siihen, että aikaan ja paikkaan sidottua palvelua tarjoavat on demand -alustayritykset eivät ole vain teknologisen alustan ylläpitäjiä. Vaikka todettaisiin, että alustayritys on pääasiallisesti teknologisen alustan ylläpitäjä, on vaikea keksiä perusteita sille, miksi yksistään tämä tosiseikka estäisi isännänvastuun soveltumisen. Sen sijaan lainopillisesti ei ole nähtävissä estettä sille, etteikö liiketoiminnan organisointia voitaisi tarkastella osana työntekijäaseman tai rinnasteisen itsenäisen yrittäjän aseman kokonaisarviointia. Analogista tukea tälle on löydettävissä KKO:n ratkaisuista. Ei tosin ole sanottua, että ratkaisu olisi tällöin alustayrityksen intressien mukainen. Kun tarkastellaan TSL:n työsuhteen käsitettä, on todettava, että oikeustila on epäselvä alustayritysten työnsuorittajien aseman suhteen. Tutkielman keskeinen huomio on, että jokainen tapaus tulisi arvioida yksitellen, in casu. Yritysten välillä on eroja, minkä lisäksi myös saman alustayrityksen työnsuorittajien tosiasiallisissa oloissa voi olla vaihtelua. Kategorinen linjaus kaikkien alustayritysten työnsuorittajien asemasta ei vaikuta mahdolliselta. Erityisesti työnsuorittajiin kohdistuva elektroninen valvonta ja sanktiointi sekä algoritmisen hallinnon mahdollistama työaikojen joustavuus ovat seikkoja, joiden arviointi suhteessa direktio-oikeuteen on haastavaa. Sovelluksen kautta järjestetty työn organisointi sisältää elementtejä, joita perinteiset työsuhteen kriteerit eivät ota huomioon. Voitaisiin kuitenkin argumentoida, ettei yritys voi vähentää vastuitaan automatisoimalla työnjohtoa sovellukselle. Oikeustila ei ole selvä senkään osalta, rinnastuvatko alustayritysten työnsuorittajat työntekijään. Tarkasteltaessa on demand -alustayritysten toimintaa suhteessa lakiin, oikeuskäytäntöön ja -kirjallisuuteen, vaikuttaa kuitenkin todennäköiseltä, että ainakin osa työnsuorittajista kuuluu tähän kategoriaan. Tutkielmassa esitetään kootusti seikkoja, jotka voitaisiin ottaa huomioon työnsuorittajan aseman kokonaisarvioinnissa. Isännänvastuutilanteissa oikeudelliseen harkintaan vaikuttanevat myös vahingonkärsijän suojaan sekä muihin isännänvastuun tarkoituksiin liittyvät argumentit. Keväällä 2019 annettiin direktiivi avoimista ja ennakoitavista työoloista Euroopan unionissa. Direktiivi saattaa johtaa sellaisiin alustayritysten työntekijöiden asemaa koskeviin EUT:n ennakkoratkaisuihin, jotka voivat olla omiaan uudistamaan työsuhteen olemassaolon arviointia Euroopassa. Tämä voinee vaikuttaa myös isännänvastuun soveltumiseen.
Isännöitsijän sopimusperusteinen vahingonkorvausvastuu ja professiovastuu

Undén-Selander, Anna (2015)

Tutkielmassa tarkastellaan asunto-osakeyhtiön johdon, tarkemmin isännöitsijän sopimusperusteista vahingonkorvausvelvollisuutta. Lisäksi selvitetään onko isännöitsijällä professiovastuu, eli vastuuta, joka edellyttää asiantuntijalta korottetua huolellisuutta. Isännöitsijän vahingonkorvausvastuu perustuu asunto-osakeyhtiölain vahingonkorvaussäännöksiin. Isännöintiyhteisöt ovat kuitenkin perinteisten isännöintipalveluiden lisäksi alkaneet tuotteistaa ja tarjota myös muita asiantuntijapalveluita. Tämä tarkoittaa sitä, että velvollisuudet määräytyvät entistä laajemmin sopimuksen perusteella. Tutkimuskysymyksenä on se, mitä vaikutuksia vastuuperusteen laajentumisella on isännöintiyhteisön käytännön toimintaan. Tämän lisäksi tutkitaan professiovastuuta. Tutkimustulosten pohjalta arvioidaan, voidaanko isännöitsijällä katsoa olevan professiovastuu. Professiovastuuta ja isännöitsijän roolia asiantuntijana sekä vastuuperusteen käytännön seurauksia ei ole kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa kovinkaan paljon käsitelty, minkä takia tutkimuksessa on käytetty pohjoismaista materiaalia. Kyseessä ei siis ole varsinainen oikeusvertaileva tutkimus vaan ulkomaista materiaalia on käytetty ensisijaisesti informaatio- ja perehtymistarkoituksessa. Lopputulos on, että professiovastuun soveltamisala on huomattavasti yleistynyt aikaisemmasta. Professiovastuu määräytyy ennemmin suoritettavan työn funktion kuin työn suorittajan ammatillisen asiantuntijastatuksen perusteella. Myös isännöitsijälle on, hänen hoitaessaan asunto-osakeyhtiölain mukaista isännöintiä, muodostunut professiovastuu. Isännöitsijän professiovastuu ei kuitenkaan ole täysin selväpiirteinen ottaen huomioon isännöitsijän hyvin yleisellä tasolla määritellyt tehtävät, joita voi verrata osakeyhtiön toimitusjohtajan tehtäviin. Sen sijaan isännöitsijän suorittaessa muita asiantuntijapalveluita, voi hänellä olla professiovastuu riippuen siitä, minkälaista palvelua hän suorittaa. Tutkielman lopputuloksena on, että isännöitsijän vastuuperusteen laajentuminen voi johtaa siihen, että isännöintiyhteisön harjoittama toiminta muuttuu sellaisella tavalla, että toiminnan vastuuvakuutus ei välttämättä kata isännöitsijän mahdollisesti aiheuttamia vahinkoja. Tämän lisäksi isännöitsijän tulee asiantuntijapalveluita tarjotessaan yllettävä samalle tasolle kuin jos kyseessä olisi kyseisen alan ammattilainen
Isännöitsijän vahingonkorvausvastuun rajoittamisesta

Forsblom, Maria (2020)

Asunto-osakeyhtiölaissa säädetään isännöitsijälle kuuluvista tehtävistä ja isännöitsijän vahingonkorvausvastuusta. Asunto-osakeyhtiön isännöitsijäksi valitun henkilön tai yhteisön tehtävät ja vastuut suhteessa taloyhtiöön määräytyvätkin lähtökohtaisesti asunto-osakeyhtiölain nojalla. Useimmiten isännöitsijän tehtäviä on kuitenkin määritelty myös isännöintiyrityksen ja asunto-osakeyhtiön välillä laaditussa isännöintisopimuksessa. Mainitussa suhteessa tulee noudatettavaksi isännöintisopimus sopimusoikeudellisine periaatteineen. Isännöitsijän tehtäviä ja vastuuta, joudutaan siis usein arvioimaan sekä yhtiöoikeudellisten säännösten että laaditun sopimuksen nojalla. Sopimusvapauden periaatteen mukaisesti sopimukseen perustuvan vastuun rajoittaminen sopimusmääräyksin on lähtökohtaisesti sallittua edellyttäen, että rajoitusehdot eivät ole pakottavana pidettävän lainsäädännön vastaisia. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, onko asunto-osakeyhtiössä yhtiöön johtoon kuuluvan isännöitsijän vahingonkorvausvastuun rajoittaminen tehokkaasti mahdollista. Tutkimusaihe on ajankohtainen, sillä viime aikoina isännöintisopimuksiin on enenevissä määrin sisällytetty vastuuta rajoittavia ehtoja. Tutkimuksen tärkeänä osakysymyksenä on sen selvittäminen, miten isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvat tehtävät voidaan määritellä. Asunto-osakeyhtiölain mukainen isännöitsijän yhtiöoikeudellinen vastuu koskee sellaisia vahinkoja, jotka isännöitsijä on aiheuttanut tehtävässään. Kysymystä isännöitsijän vastuun laajuudesta ja sen rajoittamisen mahdollisuuksista on nähdäkseni lähestyttävä isännöitsijän tehtävien määrittämisen kautta. Siten voidaan vastata myös varsinaiseen tutkimuskysymykseen lakimääräisen vastuun sisällöllisistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista vastuun rajoittamiseen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensisijaisesti kirjoitetun lain ja lain esitöiden perusteella tukeutuen myös oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin. Pääosin tutkimukseni edustaa perinteistä lainopillista tutkimusta. Tutkimuksessani selvitän myös isännöintisopimuksissa käytettyjen vastuunrajoitusehtojen sisältöä ja vastuunrajoitusehtojen yleisyyttä. Tutkimuksellisessa käytössäni on ollut Uusimaan alueella toimivien 21 isännöintiyrityksen käyttämiä isännöintisopimuksia vuosilta 2009-2020. Tarkastelemissani sopimuksissa vastuunrajoitusehdot oli useimmiten liitetty isännöitsijän muihin kuin niin sanotusti lakimääräisiin tehtäviin, mutta myös isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvaa vastuuta oli osassa sopimuksia pyritty rajoittamaan. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sekä isännöitsijän vahingonkorvausvastuuta sekä isännöitsijän tehtäviä koskevaa sääntelyä voidaan pitää pakottavana. Näin ollen isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvaa vahingonkorvausvastuuta ei voida rajoittaa. Myöskään isännöitsijän tehtäviä ei voida supistaa asunto-osakeyhtiölaissa säädetystä. Vastuunrajoitusehdon liittäminen sellaiseen tehtävään, jota ei voida pitää asunto-osakeyhtiölain mukaan isännöitsijälle kuuluvana on kuitenkin mahdollista. Isännöitsijän ns. lakimääräisten tehtävien ja muiden tehtävien erottaminen on kuitenkin vaikeaa ja nähdäkseni monin tavoin ongelmallinen tulokulma isännöitsijän vastuun rajoittamiseen. Tutkimuksessa selvitetään myös isännöitsijän tehtävien jaotteluun liittyvää problematiikkaa.
Joukkolainanhaltijoiden edustajan asema : Edustussuhteen pysyvyys ja yksittäisen lainanhaltijan toimintakelpoisuuden rajoittaminen

Fallström, Ben (2017)

A bond arrangement or a bond issuance can be described as an arrangement where mainly professional investors offer financing to an issuer in exchange for transferable debt securities. Due to the good liquidity of the bonds on the secondary market there are great administrational risks related to them. As a solution, a bondholders’ agent is used to minimise the judicial risks relating to the administration of the bonds and to lower the transaction costs, as well as to increase the legal protection of the investors. From an investors’ point-of-view, the use of a bondholders’ agent is aimed especially at facilitating the monitoring of the compliance of the terms and conditions, as well as unifying acceleration and enforcement actions, in addition to increasing equal treatment and negotiation between the issuer and the bondholders. Then again, the use of a bondholders’ agent prevents opportunistic behaviour of individual bondholders and therefore enables smoother amendment of the terms and conditions. The bondholders’ agent has been completely unregulated on both domestic and EU level. Additionally, there is no domestic case law regarding the bondholders’ agent. Hence, the capacity of the bondholders’ agent has rested mainly on established contract practises and related general doctrine. The absence of regulation and the unclear legal status weakens the legal safety of the players on the securities market when using a bondholders’ agent. It is possible to increase the market players’ confidence in the functionality of the bond market by clarifying the current legal status. The purpose of this thesis is to study and systematise judicial questions relating to the irrevocability of the agency according to the current legislation in Finland. The principal research questions are finding out whether a single bondholder is permitted to terminate the agency relationship and whether bondholders are eligible to use their bondholders’ rights despite the prevailing agency relationship. The current legal status is systematised in this thesis by fitting the bondholders’ agent into existing forms of representation. The applicability of current doctrines regarding the termination of an agency relationship to the bondholders’ agent faces some system internal problems. Contractual restriction of someone’s competence is related to restricting someone’s legal capacity and seen as inappropriate use of one’s freedom of contract. It is regarded as incompatible with the principles of Finnish civil law because it constitutes an avoidance of legal institutions covered by imperative legislation. Some aspects affecting the scope of the parties’ freedom of contract is displayed in this thesis e.g. restrictions imposed by imperative legislation, the weight of different objects of legal protection and internal conflicts regarding the general doctrines. As a result of the assessment the collective interests of the bondholders and the market players’ confidence in the functionality of the bond market were found to be supporting a deviation of the general principles regarding the termination of an agency relationship. In addition, the representation is seen as such a material part of the complete arrangement that permitting a single bondholder to terminate the agency would undermine the purpose of the whole arrangement. During the writing of this thesis, a legislative proposal regarding bondholders’ agents has been prepared by the Finnish Ministry of Finance. The effects of the special enactment to the current legal status have been taken into consideration as applicable in the thesis. However, the new legislation is non-mandatory, which will put emphasis on the present conditions.
Joukkorahoituksen välittäjän vastuut ja velvoitteet erityisesti tiedonantovelvoitteiden näkökulmasta

Kim, Hanna (2019)

Tutkielmassa tarkastellaan joukkorahoituksen välittäjän vastuita ja velvoitteita tiedonantovelvoitteiden näkökulmasta. Joukkorahoituksen välittäjän asemaa pyritään selventämään yhdistämällä tämä uusi ja voimakkaasti kasvava rahoitusmuoto velvoiteoikeudelliseen ja arvopaperimarkkinaoikeudelliseen kehykseen. Tutkielmassa selvitetään joukkorahoituksen välittäjän ja joukkorahoituksen saajan välistä vastuunjakoa tiedonantovelvoitteiden täyttämisessä. Lisäksi tutkielmassa kiinnitetään huomiota siihen, miten sijoituspalvelulain soveltuminen eräissä tilanteissa vaikutta joukkorahoituksen välittäjän tiedonantovelvoitteisiin. Tutkielmassa päädytään siihen, ettei joukkorahoituksen välittäjän tiedonantovelvoitetta voida pitää kovinkaan laajoina johtuen siitä, että sen joukkorahoituksen saajassa tekemä yritystarkastuksen sisältö rajoittuu lähinnä julkisista rekistereistä saataviin tietoihin. Tukeutuen niihin argumentteihin, joita arvopaperimarkkinaoikeudellisessa kirjallisuudessa on esitetty liittyen informaatiovirhetilanteita koskevaan vahingonkorvauksen jakautumiseen emissionjärjestäjän ja liikkeeseenlaskijan välillä, tutkielmassa tehdään johtopäätös, jonka mukaisesti joukkorahoituksen saajan korvausvelvollisuus informaatiovirhetilanteissa joukkorahoituksen välittäjän sijaan on pääsääntö joukkorahoituksen välittäjän ja saajan välisessä suhteessa. Sijoittajalle joukkorahoituksen välittäjään yltävä tiedonantovelvollisuus tarkoittaa kuitenkin lisäsuojaa, koska se voi kohdistaa vahingonkorvausvaateensa kumpaan tahansa tahoon. Tutkielmassa on selvennetty joukkorahoituslain ja sijoituspalvelulain välistä suhdetta joukkorahoituksen velvoitteiden määrittäjänä. Tutkielmassa päädytään puoltamaan kantaa, jonka mukaisesti sijoituspalvelulain soveltuminen sijoitusmuotoista joukkorahoitusta rahoitusvälineellä välittävään tahoon ei lopulta tarkoita juurikaan muutoksia välittäjää koskeviin tiedonantovelvoitteisiin. Tämä johtuu siitä, että sijoituspalvelulain tiedonantovelvoitteet koskevat joukkorahoituksen välittäjää suurelta osin jo joukkorahoituslain viittaussäännösten perusteella ja että sijoituspalvelulakiin sisältyy joukkorahoituslakia vastaava kielto harhaanjohtavien ja totuudenvastaisten tietojen antamiseen. Lisäksi joukkorahoituslain 11 §:n 2 momentin mukaisen tiedonantovelvoitteen on katsottava soveltuvan joukkorahoituksen välittäjään myös sijoituspalvelulain soveltumisen tilanteissa. Sijoituspalvelulain soveltuminen tarkoittaa siten ennen kaikkea joukkorahoituslakia tarkempia velvoitteita toiminnan järjestämisestä, ei laajempia tiedonantovelvoitteita. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten muut kuin lainsäädännölliset seikat voivat vaikuttaa siihen, millaiseksi joukkorahoituksen välittäjän tiedonantovelvoitteet voivat muodostua. Erityisesti mainehaitta voi kannustaa joukkorahoituksen välittäjiä suorittamaan vaadittua laajemman yritystarkastuksen joukkorahoituksen saajassa. Lainsäädännöstä johtuvien joukkorahoituksen välittäjän vastuiden arvioidaan kuitenkin olevan niin kevyitä, ettei joukkorahoituksen välittäjien voida katsoa toimivan portinvartijoina joukkorahoitusmarkkinoilla. Tutkielmassa esitetään myös lyhyesti tärkeimmät joukkorahoituksen välittäjän velvoitteisiin vaikuttavat uudistukset, joita ehdotettu EU:n joukkorahoitusasetus toisi voimaantullessaan.
Joukkovelkakirjalaina urheilujärjestöjen varainhankinnassa

Savola, Matias (2015)

Velkakirjalain 5 luku käsittelee joukkovelkakirjoja koskevia erityiskysymyksiä. 34 §:ssä säädetään nimenomaisesti yhdistystä koskevasta joukkovelkakirjalainan liikeeseenlaskusta. 90-luvun alussa tehdyllä muutoksella mahdollistettiin näin ollen myös joukkovelkakirjalainat yhdistysten toiminnassa. Urheiluorganisaatiot ovat pääsääntöisesti aatteellisia yhdistyksiä lukuun ottamatta ylimpiä sarjatasoja, joissa seurat toimivat osakeyhtiömuotoisina. Viime aikoina urheilussa on myös herätty mahdollisuuteen käyttää joukkovelkakirjalainarahoitteista varainhankitaa toiminnan tukemiseksi. Tästä esimerkkeinä ovat mm. TPS:n ja Vaasan Sport Oy:n suorittamat vaihtovelkakirjalainat. Aatteellisen yhdistyksen tarkoitus on yhdistyslaissa muotoiltu olevan jotakin muuta kuin taloudellisen voiton tuottaminen. Tältä osin se eroaa osakeyhtiömuotoisesta toimintamallista. Tämä nostaa osaltaan kysymyksen joukkovelkakirjarahoitteisen varainhankinnan käyttämisen mahdollisuuksista yhdistyksen toiminnassa ilman, että yhdistyksen perimmäinen tarkoitus aatteellisena toimijana vaarantuu. Joukkovelkakirjalainatyyppejä on suomalaisilla markkinoilla useita. Velkakirjalain 34 §:n mukaisesti kaikki nämä eri vaihtoehdot ovat yhdistyksen käytettävissä. Tosiasiallisesti osa näistä kuitenkin rajautuu yhdistystoiminnan ulkopuolelle jo joukkovelkakirjalainan tyypin ominaispiirteistä johtuen. Yleisesti voidaan todeta, ettei aatteellinen yhdistys velkakirjalain mahdollisuudesta huolimatta ole käytännössä käyttänyt hyväkseen joukkovelkakirjalainamuotoista rahoitusta varainhankinnassaan. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan sitä, onko tämä kyseinen 34 §:n mahdollisuus kuitenkin yhdistykselle nykyisen yhdistyslain valossa mahdoton toteuttaa. Joukkovelkakirjalainoja koskeva lainsäädäntö elää tällä hetkellä murroksen aikaa. Valmisteilla on joukkolainan haltijoiden edustajia koskeva lainsäädäntö, jonka olisi tarkoitus valmistua keväällä 2016. Tällä on osaltaan vaikutusta joukkovelkakirjalainojen käytännön toteutukseen. Tutkimuksessa luodaan lyhyt katsaus myös tähän tulevaisuuden sääntelyyn.
Julkisen hankintasopimuksen muuttaminen sopimuskaudella ennakoimattoman olosuhdemuutoksen perusteella

Sampio, Saija (2017)

Julkiset hankinnat ovat ajankohtainen ja taloudellisesti merkittävä aihe sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Suomessa julkisilla varoilla ostetaan vuosittain tuotteita, palveluja ja urakoita noin 35 miljardilla eurolla. Summa vastaa noin 17 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Julkisten hankintojen kokonaisarvo Euroopan unionissa on noin 14 prosenttia EU:n bruttokansantuotteesta, eli noin kaksi triljoonaa euroa vuodessa. Euroopan komissio antoi joulukuussa 2011 kolme julkisia hankintoja ja käyttöoikeussopimuksia koskevaa direktiiviehdotusta, jotka hyväksyttiin keväällä 2014. Direktiivit tuli saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä huhtikuussa 2016. Monissa jäsenmaissa niiden kansallinen täytäntöönpano kuitenkin myöhästyi ja uusi laki julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista (1379/2016) tuli Suomessakin voimaan vasta tammikuussa 2017. Julkisten hankintojen sääntelyn painopiste on perinteisesti ollut hankintamenettelyssä. Hankintalain soveltamisalaa on kuitenkin laajennettu myös hankintamenettelyn jälkeiseen aikaan hankintasopimuskaudelle ja sääntelyn painopiste on siirtymässä sopimuskauden aikaisten muutosten kontrollointiin. Hankintasopimuksen muuttamista sopimuskaudella koskevien sääntöjen selventäminen on nähty hankintalainsäädännön tärkeänä tavoitteena. Julkista hankintasopimusta ei saa pääsääntöisesti muuttaa olennaisesti sen voimassaoloaikana. Sopimuskaudella olosuhteissa voi kuitenkin usein ilmetä muutoksia, joihin hankintasopimusta tulee mukauttaa. Hankintasopimuksen muuttamista ennakoimattomien olosuhteiden perusteella koskevan sääntelyn on nähty olevan yksi tärkeimmistä hankintasopimusten muuttamista koskevista uudistuksista. Tässä tutkielmassa arvioidaan, miten julkista hankintasopimusta voidaan muuttaa sen voimassaoloaikana ennakoimattoman olosuhdemuutoksen perusteella hankintalain 136 §:n 2 momentin 1 ja 3 kohtien nojalla. Hankintalain 136 §:n 2 momentin 1 ja 3 kohdat koskevat sopimuksen muuttamista ennakoimattoman olosuhdemuutoksen perusteella. Kohtien nojalla hankintasopimusta voidaan muuttaa sopimusehdon nojalla sekä ilman sopimusehtoa. 2 momentin 1 kohdan mukaan hankintasopimusta voidaan muuttaa ilman uutta hankintamenettelyä, jos muutos perustuu hankintamenettelyn aikana tiedossa olleisiin sopimusehtoihin, jotka ovat selkeät, täsmälliset ja yksiselitteiset, eivätkä ne muuta hankintasopimuksen yleistä luonnetta. 2 momentin 3 kohdan mukaan muutos on sallittu, jos muutoksen tarve johtuu olosuhteista, joita huolellinen hankintayksikkö ei ole voinut ennakoida, eikä muutos vaikuta hankintasopimuksen yleiseen luonteeseen. Muutos ei saa tällöin myöskään olla yli 50 prosenttia alkuperäisen sopimuksen arvosta. Kysymyksenasettelun kannalta on olennaista selvittää millainen ennakoimaton olosuhteiden muutos voi olla perusteena hankintasopimuksen muuttamiselle ja mitä hankintasopimuksen yleisen luonteen muuttuminen tarkoittaa. Olosuhteiden ennakoimattomuuteen vaikuttaa myös hankintayksikön huolellisuusvelvoite hankintaa suunniteltaessa. Kysymystä tarkastellaan sekä sopimuksen yksipuolisen että sopimuksen kaksipuolisen muuttamisen näkökulmista.
Kaksiasianosaissuhteen ylittävän vastuun riskienhallinta sopimusverkostoissa

Saari, Josetta Milla Maritta (2019)

Sopimuksen kaksiasianosaisuus on perinteisesti yksi sopimusoikeuden kulmakivistä. Se on erityisesti englantilaisesta privity of contract –doktriinista peräisin oleva periaate. Se tarkoittaa, että sopimuksen oikeusvaikutukset jäävät sopijapuolten välisiksi. Kaksiasianosaissuhteesta seuraa, että kolmatta ei voida velvoittaa mihinkään toisten tekemällä sopimuksella. 1990-luvulta lähtien alkoi vaikuttaa yhteisen kilpailuedun ja liittoutumista korostava strategisen johtamisen näkemys, jossa korostetaan asiakkaiden, toimittajien ja horisontaalisten yhteistyökumppanien kanssa verkottumista. Nykyisin markkinataloutta hallitseekin jo globaalit arvoketjut, joissa yritykset keskittyvät omaan ydinliiketoimintaansa ulkoistaen kaiken muun toisille toimijoille. Lopputuloksena on lukuisista yrityksistä koostuva, kansalliset rajat rikkova sirpaloitunut verkosto. Liikesopimusten luonne riskienhallinnan instrumenttina on korostunut. Nykyisessä verkottuneessa taloudessa yrityksen toiminnan jatkuvuuteen vaikuttaa myös hänen suoritusapulaisensa toiminta. Vastuunrajoitusehtojen avulla yritys voi hallita omaa, mutta myös suoritusapulaisensa vastuuta ja riskejä. Pro Gradu –tutkielmani tarkastelee sopimusverkoston muodostaman sopimuskokonaisuuden vastuiden ulottumusta yli välittömän sopimussuhteen. Kaksiasianosaisuuden ylittävä vastuu sopimusverkostossa voidaan argumentoida perustuvan vaihdannan reaalisiin rakenteisiin, sopimusverkoston kokonaisjärjestelyn luonteeseen ja toisaalta sopimus kolmannen hyväksi –instituutioon. Sopimus kolmannen hyväksi on järjestely, jossa kolmas saa oikeuden esittää sopimusperusteisia suoritusvaatimuksia siitä huolimatta, että ei ole aktiivisesti osallistunut sopimuksen päättämiseen. Sopimusperusteisessa vastuunormistossa vetoaminen on mahdollista ainoastaan sopimusosapuolilla, joten mikäli osapuolten välillä ei ole sopimussuhdetta, on mahdollisuus saada vahingonkorvausta ainoastaan deliktivastuuseen perustuen. Sopimustodellisuudessa tapahtuneen muutoksen seurauksena sopimuksensisäisen ja –ulkoisen vastuun välinen rajanveto on kuitenkin hämärtynyt. Lainsäädännössä olisi tarpeen ottaa systemaattisemmin huomioon taloudellisia lainalaisuuksia heijastavampi näkökulma, jossa vastuusuhteita tarkastellaan enemmän reaalisten vaihdantasuhteiden kuin muodollisen kaksiasianosaissuhteen valossa. Tällöin kaksiasianosaissuhteen ylittävä vastuu voitaisiin hyväksyä poikkeuksellisesti, mutta kuitenkin säännönmukaisesti sopimusverkostossa, jossa yhteistyöstä ei olla sovittu sopimuksin. Haasteeksi kuitenkin muodostuu vastuusubjektien kasvava määrä sekä vastuiden kasaantuminen epätasaisesti niille toimijoille, joilla vastuunkantakyky on korkeampi.
Kansallisgallerian status ja verotuksellinen asema

Kavasto, Aleksa (2014)

Tutkimukseni taustalla on vallalla oleva trendi julkioikeudellisten oikeushenkilöiden omaisuutensa ja toimintamuotojensa säätiöittämisestä. Uusimpana esimerkkinä jul-kisyhteisön omaisuutensa säätiöittämiselle on vuoden 2014 alusta voimaan tullut laki Kansallisgalleriasta. Kysymyksessä olevalla lailla valtion keskushallinnon organisaa-tio muutettiin itsenäiseksi oikeuskelpoiseksi oikeushenkilöksi. Kansallisgallerian kaltaisten julkisoikeudellisten säätiöiden toimintaan sisältyy sekä yksityisoikeudellisia että julkisoikeudellisia piirteitä. Yleislakia ei julkisoikeudellisista säätiöistä ole säädetty ja niiden asema oikeuden kentällä on jokseenkin epäselvä. Tarkoituksena olisikin tässä opinnäytetyössä ensin lyhyesti hahmottaa, mihin julkisoi-keudellinen säätiö asettuu oikeushenkilöopissa. Säätiöt harjoittavat laajasti erilaista taloudellista toimintaa. Kuitenkin vasta verotuksen jälkeen selviää taloudellisen toiminnan lopullinen kannattavuus. Tutkimuksen pääasi-allisena tavoitteena on selvittää Kansallisgallerian verotuksellista asemaa. Yleishyödylliseksi yhteisöksi luokittelu voi vaikuttaa julkisoikeudellisen säätiön talou-teen merkittävällä tavalla, sillä yleishyödyllinen yhteisö voi olla tuloistaan joko osittain tai kokonaan verovapaa. Yleishyödyllisyyskysymysten käsittely jakaantuu kahteen eri luokkaan sen mukaan, onko kysymyksessä ns. tuloverolain mukainen normaali yleis-hyödyllinen yhteisö vai onko kyseessä yleishyödyllisten yhteisöjen veronhuojennuk-sista annetun lain mukainen yhteiskunnallisesti merkittävää toimintaa harjoittava ns. superyleishyödyllinen yhteisö. Ns. superyleishyödyllinen yhteisö on tuloverolain mu-kaista yleishyödyllistä yhteisöä paremmassa asemassa, sillä se voi olla kokonaan va-pautettu elinkeino- ja kiinteistöverosta. Mielenkiintoinen kysymys on myös se, miten yleishyödyllisten yhteisöjen verotuskoh-telu vaikuttaa EU:n valtiontukikieltoihin. Veronhuojennuksen myöntämisen on sanottu perustuvan veroviranomaisten laajaan harkintavaltaan. Tämä tekee kysymyksestä ongelmallisen oikeusvarmuuden kannalta. Työssä keskitytään siksi myös veron-huojennusten myöntämisen ongelmiin ja perusoikeusnäkökohtiin.
Kauppalain mukaisen taloudellisen liikavaikeuden arviointi liikesopimussuhteessa

Hytinantti, Hertta (2020)

Taloudellinen liikavaikeus tarkoittaa kauppalain (KL) 23.1 §:n mukaista tilannetta, jossa myyjällä on oikeus olla täyttämättä sopimusta, koska ”sopimuksen täyttäminen edellyttäisi uhrauksia, jotka ovat kohtuuttomia verrattuna ostajalle siitä koituvaan etuun, että myyjä täyttää sopimuksen”. Taloudellisen liikavaikeuden määritelmä on avoin ja jättää tilaa monenlaisten tapauskohtaisten seikkojen huomioimiselle. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä eri seikkoja tarkastelemalla voidaan arvioida, onko kyseessä KL 23.1 §:n mukainen taloudellinen liikavaikeus. Tutkielmassa tapauskohtaisesti tarkasteltavia seikkoja arvioidaan ja systematisoidaan lainopin metodilla. Lainopillista argumentaatiota tuetaan oikeustaloustieteellisellä argumentaatiolla kauppalain tavoitteiden ja liikesopimusten liiketaloudellisten lähtökohtien vuoksi. Sääntö taloudellisesta liikavaikeudesta pohjautuu kauppalakia edeltävään oikeuskirjallisuuteen ja -käytäntöön. Kauppalain aikaisessa oikeuskirjallisuudessa tai -käytännössä ei sen sijaan ole muodostunut selkeää linjaa KL 23.1 §:n tulkinnasta. Liikavaikeussääntöä koskevan aineiston oikeuslähdearvon selvittämiseksi tutkielmassa tarkastellaan liikavaikeusopin kehittymistä sekä KL 23.1 §:n lainsäädännöllistä taustaa. KL 23.1 §:n tausta osoittaa liikavaikeussäännön kehittyneen kansainvälisessä kontekstissa, jossa KL 23.1 §:ää on tarkoituksenmukaista tarkastella. Kansainvälisissä yhteyksissä taloudellista liikavaikeutta vastaavana pidetään hardship-käsitettä, jota on tulkittu muun muassa YK:n yleissopimukseen (Yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista 11.4.1980) perustuvassa oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa sekä kansainvälisissä sopimusoikeudellisissa periaatekokoelmissa, joista tutkielman kannalta tärkeimmiksi nostetaan UPICC (UNIDROIT Principles of International Commercial Contracts), PECL (Principles of European contract law) ja DCFR (Draft Common Frame of Reference: Principles, Definitions and Model Rules of European Private Law). Periaatekokoelmat ovat erityisen kiinnostavia siksi, että niissä on nimenomaisesti määritelty hardshipin edellytykset. Tutkielmassa taloudellisen liikavaikeuden olemassaoloa arvioitaessa tarkasteltavat seikat on ryhmitelty lukuihin sellaisten kysymysten mukaan, joiden muodostamalla kokonaisuudella voidaan arvioida in casu taloudellisen liikavaikeuden olemassaoloa. Tutkielmassa todetaan KL 23.1 §:n mukaisen luontoissuoritusvelvollisuudesta vapautumisen tulevan kyseeseen poikkeuksellisesti ja säännöksen soveltamisen lopputuloksen olevan siinä määrin ennakoimattomissa, että olosuhdemuutoksiin olisi hyvä varautua liikesopimuksissa olosuhdemuutoksia koskevilla sopimusehdoilla.
Kauppalain poissulkevien ehtojen vaikutukset liikesopimuksissa : kauppalain täydellisen poissulkemisen mahdollisuus lain sisältämien yleisten periaatteiden valossa

Piikki, Anni (2019)

Kauppalakia pidetään toisinaan epätoivottavana normilähteenä. Kauppalaki on tahdonvaltainen laki ja tulee sovellettavaksi, mikäli sopimuksesta ei johdu muuta. Kauppalaki vaikuttaa siis ”itsestään” sen soveltamisalan piiriin kuuluvissa tilanteissa, joissa tiettyä kysymystä ei ole säännelty sopimuksessa. Vastaavasti kauppalakia ei lähtökohtaisesti katsota sovellettavan, mikäli osapuolet ovat sopineet jostakin asiasta kauppalain säännöksistä poikkeavasti. Yleinen sopimusvapaus sallii kauppalaista poikkeavan sopimisen. Sopimuksen lain poissulkemisesta ei tarvitse olla nimenomainen, mutta mahdollisuus sen säännöksistä poikkeamiseen on johtanut liike-elämän tietyillä osa-alueilla käytäntöön, että sopimukseen otetaan nimenomainen ehto siitä, ettei kauppalaki sovellu. Liike-elämän moninaisten sopimusten kannalta on katsottu olevan välttämätöntä, että osapuolet voivat sopia yksittäisistä kysymyksistä kauppalain säännöksistä poikkeavasti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää esimerkkiehtojen valossa Suomen kauppalain (27.3.1987/355) ja kansainvälisen kauppalain (yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista 11.4.1980, United Nations Convention on Contracts for the International Sale of Goods) poissulkevien sopimusehtojen vaikutuksia, niiden mahdollisia riskejä ja hyötyjä sekä tyypillistä ilmenemistä liikesopimuksissa. Tavoitteena on selvittää, minkälaisin sopimuslausekkein kauppalain poissulkeminen sopimuksesta on tarkoituksenmukaisinta toteuttaa, ja minkälaisiin lopputuloksiin erilaiset lausekkeet todennäköisesti johtavat. Tutkielmassa arvioidaan ehtoja etenkin niiden tehokkuuden näkökulmasta, sillä kauppalain katsotaan sisältävän yleisiä sopimusoikeudellisia periaatteita, joiden vuoksi kauppalain täydellisen poissulkemisen mahdollisuus tulee kyseenalaistaa. Lisäksi sopimuslausekkeita arvioidaan niiden käytännöllisyyden näkökulmasta: kuinka hyvin kauppalain poissulkevat ehdot toteuttavat osapuolten tarkoitusta ottaen huomioon, että kauppalain poissulkevalla ehdolla suljetaan tyypillisesti pois merkittävästi käyttökelpoista sopimuksen täydentävää ainesta aukko- ja tulkintaristiriitatilanteissa. Kauppalain soveltamisalan piiriin kuuluvien tilanteiden ohella tutkielmassa tulevat tarkasteltavaksi kauppalain soveltamisalan piiristä poissuljetut sopimustyypit, joissa kauppalain poissulkemista analogian pelossa voi esiintyä. Kauppalain poissulkeva ehto muodostua ongelmalliseksi tehokkuutensa puolesta, mikäli sen katsotaan olevan radikaalisti ristiriidassa kauppalain sisältämien yleisten periaatteiden kanssa. Arvioitaessa ehdon kohtuullisuutta on kauppalakia pidetty tärkeänä vertailukohtana. Sovittelukynnys liikesuhteissa on kuitenkin osapuolten tasavertaisuuteen ja rationaalisuuteen liittyvien oletusten vuoksi korkea. Liikesopimusten kohtuullistamisen voidaan katsoa merkitsevän epävarmuutta liike-elämälle, ja lisäksi sopimustasapainon jälkikäteisen määrittämisen yhtenä ongelmana nähdään käyttökelpoisen vertailumitan löytyminen. Monesti esimerkiksi suurissa yritysjärjestelyissä myös käytetään ulkopuolisia asiantuntijoita. Sopimusten laadintaan käytetään toisaalta paljon resursseja ja toisaalta osa käytännöistä voidaan katsoa vakiintuneiksi, mikä korostaa osapuolten tahdonautonomialle annettavaa merkitystä ja vastaavasti laskee kohtuullistamisriskiä. Kauppalain poissulkevat sopimusehdot ovat tavallisia lähinnä yrityskaupoissa. Yrityskaupoissa kauppalain nimenomainen poissulkeminen voi olla perusteltua ottaen huomioon kauppalain tiettyjen säännösten soveltumattomuuden osakkeenkauppaan sekä sen, että yrityskaupoissa sopimuksen valmisteluun käytetään tavallisesti paljon resursseja, mikä pienentää riskiä sopimusmääräysten aukollisuudesta ja ristiriitaisuuksista. Esimerkiksi kauppalain virhevastuun sääntelylle vaihtoehtoiset myyjän vakuutukset ovat tyypillisesti hyvin seikkaperäisiä, mikä vähentää riskiä tulkintamateriaalin puutteellisuudesta. Onkin oleellista, että yksittäisen kauppalain kategorisesti poissulkevan ehdon lisäksi sopimus sisältää riittävällä tarkkuudella kauppalain säännöksille vaihtoehtoiset määräykset, joista on tilanteen erityispiirteiden vuoksi tarkoituksenmukaista määrätä kauppalain säännöksistä poikkeavasti.
Kiinteistönvälittäjän tiedonantovelvollisuus asunto-osakkeen kaupassa

Koskinen, Annika (2014)

Suomessa vuosittain tehtävistä asunto- tai kiinteistönkaupoista noin 80- 90 % tehdään kiinteistönvälittäjän avustuksella. Kiinteistönvälittäjä ei ole kaupan varsinainen osapuoli, vaan hän toimii yleensä myyjän toimeksiannon osapuolena ja edustajana ja on sopimussuhteeseen verrattavassa tilassa ostajaan. Kiinteistönvälityspalveluiden tarjoaminen kuuluu asiantuntijapalveluiden piiriin, joissa palveluiden tarjoajan keskeisin velvollisuus on tiedonantovelvollisuuden täyttäminen. Tiedon merkityksen kasvaessa vaihdannassa on asiantuntijoille asetettu lainsäädännössä ja oikeuskäytännön kautta yhtä laajempia tiedonantovelvollisuuksia. Kiinteistönvälittäjällä on toimeksiantonsa puitteissa erilaisia velvollisuuksia, joista yksi keskeisimpiä on tiedonantovelvollisuus. Kiinteistönvälittäjän välityslain mukainen tiedonantovelvollisuus jakautuu erikseen toimeksiantajalle ja toimeksiantajan vastapuolelle annettaviin tietoihin. Toimeksiantajalle ennen toimeksiantosopimuksen päättämistä annettaviin tietoihin kuuluvat kaikki ne tiedot, jotka välittäjä tietää, tai jotka hänen pitäisi tietää vaikuttavan sopimuksesta päättämiseen. Myös toimeksiantajan vastapuolelle on annettava kaikki ne tiedot, jotka välittäjä tietää tai pitäisi tietää vaikuttavan kaupasta päättämiseen. Kiinteistönvälittäjän välityslain mukaisiin velvollisuuksiin kuuluu myös selonottovelvollisuus, jolla on läheinen suhde tiedonantovelvollisuuden kanssa. Myyjän tiedonantovelvollisuus ja sen sisältö ostajalle asunto-osakkeen kaupassa määrittyy asuntokauppalain virhemäärittelyn kautta. Lain mukaan myyjä vastaa myös edustajansa antamista tiedoista, joten myyjän tiedonantovelvollisuudet koskevat siten myös kiinteistönvälittäjää. Kiinteistönvälittäjän tiedonanto- ja selonottovelvollisuuksien laajuus on kasvanut jatkuvasti oikeuskäytännön kautta, jossa on katsottu että velvollisuudet kattavat jopa ns. epävarmoina pidettäviä tietoja. Näiden velvollisuuksien laajetessa ja tiedon merkityksen kasvaessa on kiinteistönvälittäjien ammatilliselle pätevyydelle asetettava yhä suurempi merkitys.
Kilpailunrajoitukseen osallistumisen vaikutus kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen Suomessa

Autio, Pirjo (2015)

Kilpailuoikeudellisten vahingonkorvauskanteiden määrä on kasvanut Euroopassa viimeisen kymmenen vuoden aikana huomattavasti. Kanteiden määrän kasvusta huolimatta monet kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauskanteita koskevat kysymykset ovat edelleen avoimia tai vähintäänkin tulkinnanvaraisia. Tämä johtuu pitkälti siitä, ettei kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista ole kanteiden yleistymisestä huolimatta ehtinyt vielä muodostua merkittävää oikeuskäytäntöä. Vuoden 2014 lopulla annettu kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauskanteita koskeva direktiivi ja sen johdosta jäsenvaltioissa tehtävät lainsäädäntöuudistukset tulevat kuitenkin selkeyttämään useita epäselviä kysymyksiä. Direktiivi jätti kuitenkin edelleen avoimeksi kilpailunrajoitukseen osallisuuden merkityksen kilpailuoikeudelliselle vahingonkorvaukselle. Tutkielmani tavoitteena on selvittää miten osallisuus kilpailunrajoitukseen vaikuttaa osapuolen kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen Suomessa. Osallisuuden arviointi on mielekkäintä systematisoida osaksi velvoiteoikeudessa omaksuttua vahingonkärsijän myötävaikutusta koskevaa oppia. Tämä on tarkoituksenmukaista, koska näiden periaatteiden avulla Suomen oikeudessa on perinteisesti arvioitu vahingonkorvausvastuun jakautumista tilanteessa, jossa vahingonkärsijä on itse osallistunut tai muutoin vaikuttanut vahinkonsa syntymiseen. Tutkielmani kannalta keskeistä on myös se, millainen toiminta on katsottava Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) tarkoittamaksi merkittäväksi kilpailun vääristämiseksi. Tämä on keskeistä, koska EU-oikeus sallii vahingonkorvauksen epäämisen kokonaisuudessaan osallisuuden perusteella ainakin tapauksessa, jossa osapuolella on katsottava olleen merkittävä vastuu kilpailun vääristämisestä. Osallisuuden merkitystä tutkittaessa on tärkeä erottaa toisistaan prosessuaalinen kanneoikeus ja materiaalinen oikeus vahingonkorvaukseen. Suomessa jokaisella kilpailunrajoituksesta vahinkoa kärsineellä on voimassaolevan lainsäädännön mukaan oikeus vaatia vahingonkorvausta. Prosessuaalista kanneoikeutta voidaan siis pitää Suomessa laajana ja kanneoikeutettujen piiriin lukeutuu mukaan myös kilpailua rajoittavan sopimuksen osapuoli. Pelkkä kanneoikeus ei kuitenkaan tarkoita, että kantajalla olisi oikeus myös materiaaliseen korvaukseen. Osallisuus on yksi niistä seikoista, jotka voivat poistaa oikeuden materiaaliseen vahingonkorvaukseen. Osallisuuden vaikutus kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen on jätetty pitkälti kansallisen prosessiautonomian piiriin. Tästä huolimatta arvioinnissa on otettava huomioon EU-oikeuden asettamat vaatimukset. EU-oikeuden valossa vaikuttaa siltä, että osallisuutta ja sen merkitystä vahingonkorvaukselle arvioitaessa on tasapainoiltava kahden EUT:n oikeuskäytännössä esille nostaman oikeusohjeen välillä. Toisaalta kansallisen tuomioistuimen on huolehdittava, ettei kilpailunrajoitukseen osallistunut taho hyödy kilpailusäännösten vastaisesta toiminnastaan, mutta toisaalta tuomioistuimen on samaan aikaan varmistettava kilpailusäännösten tehokas täytäntöönpano. Merkittävän vastuun kriteerin ja myötävaikutusoppien avulla voidaan havaita useita keinoja, joiden avulla osallisuuden merkitystä vahingonkorvaukselle voidaan arvioida. Nykyinen oikeustila antaa joka tapauksessa kansallisille tuomioistuimille huomattavan laajan harkintavallan osapuolen materiaalista vahingonkorvausoikeutta koskevissa tilanteissa. Tämän vuoksi oikeuskäytäntö näyttääkin olevan se kanava, jota kautta osallisuuden merkitys vahingonkorvaukselle tulee tulevaisuudessa selventymään.

Now showing items 61-80 of 240

Browsing by discipline "Obligation law"

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO