Browsing by discipline "Commercial law"

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten eurooppalaisessa oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä on käsitelty internetlinkittämisen ja yleisölle välittämisen suhdetta. Velvoite säätää oikeudenhaltijan yksinoikeudesta teoksen välittämiseen perustuu tietoyhteiskuntadirektiiviin ja WIPOn tekijänoikeussopimuksiin. Direktiivin ja sopimusten mukainen yleisölle välittämisen määritelmä ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen, että olisi selvää, kattaako se linkittämisen. Tutkielmassa tarkastellaankin sitä, pidetäänkö tekijänoikeudella tai lähioikeudella suojattuun aineistoon linkittämistä aineiston välittämisenä yleisölle. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, millä perusteella ainakin tietynlainen linkittäminen on rajattu yksinoikeuksien ulkopuolelle, vaikka linkittämistä pidettäisiin yleisölle välittämisenä. Lisäksi selvitetään, mikä tutkielmassa käsiteltyjen oikeuskirjallisuuteen ja -käytäntöön perustuvien ratkaisutapojen suhde on tutkielman kirjoitushetken oikeustilaan ja pohditaan kunkin ratkaisutavan vahvuuksia ja heikkouksia. Näitä vahvuuksia ja heikkouksia käsitellään erityisesti oikeudenhaltijan ja verkon käyttäjän intressien sekä perusoikeuksien näkökulmasta. Tietoyhteiskuntadirektiivin yleisölle välittämistä koskevan 3 artiklan 1 kohdan heikon ratkaisuvoiman vuoksi linkittämistä koskeva käytäntö on ollut Euroopassa hajanaista. Unionin tuomioistuimen viimeaikaiset Svensson- ja BestWater -tapaukset ovat selkeyttäneet oikeustilaa, mutta niiden myötä on herännyt myös uusia kysymyksiä. Tutkielman kirjoittamishetkellä unionin tuomioistuimessa on vireillä kaksi linkittämiseen liittyvää tapausta: GS Media ja Stichting Brein. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä ilmenevät mielipiteet yleisölle välittämisen soveltumisesta linkittämiseen voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan: ensimmäisen mukaan linkki tarjoaa pääsyn aineistoon ja on siis yleisölle välittä-mistä. Toisen mukaan linkki rinnastuu osoitetietoon tai viitteeseen eikä voi välittää aineistoa yleisölle. Unionin tuomioistuimen Svensson- ja BestWater -tapauksissa linkittäminen katsottiin lähtökohtaisesti yleisölle välittämiseksi. Ratkaisujen mukaan linkittäminen ei kuitenkaan ole direktiivin mukaista yleisölle välittämistä, ellei aineistoa välitetä uudelle yleisölle eli yleisölle, jota oikeudenhaltija ei ottanut huomioon antaessaan luvan alkuperäiseen välittämiseen. Käytännössä aineisto välitetään uudelle yleisölle, jos linkki kiertää yleisön pääsyn rajoittamiseksi toteutetun toimen. Ratkaisuista jää epäselväksi, mitä tällaisella toimella tarkoitetaan ja miten tulisi arvioida luvattomasti saataviin saatettuun aineistoon linkittämistä. Ratkaisuja on kritisoitu sekä siitä, etteivät ne mahdollista linkittämistä riittävän vapaasti että siitä, että ne johtavat oikeudenhaltijoiden yksinoikeuksien sammumiseen. Vireillä olevissa GS Media- ja Stichting Brein -asioissa on kyse linkittämisestä luvattomasti saataviin saatettuun aineistoon. Julkisasiamies on antanut GS Media -asiassa ratkaisuehdotuksen, jossa hän poikkeaa aiemman käytännön mukaisesta yleisölle välittämisen määritelmästä. Oikeustila saattaa siis muuttua. Myös hiljaisen suostumuksen konstruktion on katsottu voivan soveltua linkittämiseen. Konstruktio perustuu ajatukseen siitä, että asettamalla aineistoa saataville verkkoon oikeudenhaltija suostuu linkittämiseen. Konstruktio mahdollistaisi erilaisten linkittämistilanteiden tapauskohtaisen arvioinnin, mutta sen tarkempi sisältö on vakiintumaton ja siitä on oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä ristiriitaisia käsityksiä. Tietynlainen linkittäminen voi olla mahdollista myös tekijänoikeuden rajoitussäännösten nojalla. Nämä säännökset perustuvat tietoyhteiskuntadirektiiviin ja kansainvälisiin tekijänoikeussopimuksiin. Rajoitussäännösten soveltamisalasta on kuitenkin erimielisyyksiä, ja niiden sanamuodon perusteella ne mahdollistavat linkittämisen vain melko harvoissa tapauksissa. Lisäksi rajoituksista säätäminen ei ole pakollista, mikä voi johtaa lainsäädännön hajanaisuuteen eri maissa. Koska uuden yleisön edellytys mahdollistaa linkittämisen hiljaisen suostumuksen konstruktiota ja rajoitussäännöksiä laajemmin, näiden soveltamisala jäänee hyvin kapeaksi. Mahdollisuus linkittämiseen on tärkeä sananvapauden kannalta, sillä linkit edistävät tiedon vapaata liikkuvuutta ja sen löytämistä. Unionin tuomioistuimen tämänhetkinen käytäntö ei kuitenkaan mahdollista erilaisiin linkittämistilanteisiin liittyvien intressien arviointia, mikä saattaa aiheuttaa painetta suojata oikeudenhaltijoiden oikeuksia ainakin kaupallista linkittämistä vastaan muilla tavoin, esimerkiksi kustantajan lähioikeudesta säätämällä.

Verkkopiratismi, jolla viitataan yleisesti ilman oikeudenhaltijan lupaa tapahtuvaan teosten levittämiseen tietoverkon välityksellä, on globaali ilmiö, joka omaa merkittäviä yhteiskunnallisia ja kansantaloudellisia vaikutuksia. Vaikka arviot sen oikeudenhaltijoille ja laajemmin yhteiskunnalle aiheuttamista vahingoista vaihtelevat, voidaan pitää selvänä, että kyseessä on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Tekijänoikeuksien täytäntöönpanoa verkkoympäristössä leimaa tehokkaiden oikeussuojakeinojen puute. Viime aikoina oikeudellisessa keskustelussa huomio on kiinnittynyt yhä enenevässä määrin erilaisiin verkossa toimiviin välittäjiin (engl. ISP, Internet Service Provider), toisaalta niiden vastuuseen siirtämästään, tilapäisesti tallentamas- taan tai säilyttämästään tiedosta, ja toisaalta yleisemmin niiden rooliin verkkopiratismin ja sen vaikutusten torjunnassa. Tämä johtuu siitä, että välittäjillä on usein parhaat mahdollisuudet puuttua luvattomaan verkkojakeluun. Oikeudenhaltijat ja monet etujärjestöt ovat vaatineet välittäjille aktiivisempaa roolia loukkausten ehkäisemisessä. Tutkimus kohdistuu niin sanottuihin internetoperaattoreihin, ei muihin verkossa toimiviin välittäjätahoihin. Termillä viitataan tässä toimijoihin, jotka tarjoavat vain tekniset edellytykset internetin toiminnalle, eivätkä itse, ainakaan lähtökohtaisesti, osallistu sisällöntuotantoon. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, millä eri tavoin operaattorit osallistuvat tekijänoikeussuojan toteuttamiseen Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa, minkälaisia velvoitteita niihin kohdistuu, ja mihin nämä perustuvat. Toiseksi, pyrin selvittämään, mikä on operaattoreihin kohdistuvien toimintavelvoitteiden suhde niiden tietyin edellytyksin hyväkseen saamaan vastuuvapauteen. Luonnollisesti tämä edellyttää ensin vastuuvapautta koskevien säännösten tarkastelua ja vertailua. Kolmanneksi tutkin, miten eri osapuolten (tekijät, operaattorit, kolmannet) perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat tekijänoikeuksien täytäntöönpanossa verkkoympäristössä. Tämän mahdollistamiseksi kartoitan ensin aiheeseen liittyvät keskeiset oikeudet ja selvitän kyseisten oikeuksien sisältöä ja keskinäissuhdetta. Tutkimuksessa käy ilmi, että ilman internetoperaattoreiden myötävaikutusta tekijänoikeuksien täytäntöönpano verkkoympäristössä olisi käytännössä mahdotonta, eikä oikeudenomistajilla olisi juurikaan keinoja puuttua verkkopiratismiin. Tekijänoikeussuojan toteuttamiseksi omaksutut menettelyt vaihtelevat paljon, ja toisaalta samankaltaisiin ratkaisuihin ollaan päädytty hyvinkin erilaisin tavoin; osa menettelyistä perustuu lainsäädäntöön, osa oikeudenhaltijoiden ja operaattoreiden vapaaehtoisiin, yksityisiin sopimuksiin. Tutkimuksessa havaitaan, että oikeudenomistajien ja operaattoreiden yhteistyö verkkopiratismin torjumisessa on lisääntynyt. Tämä johtuu pitkälti siitä, että kyseisten tahojen intressit ovat lähentyneet toisiaan. Toisaalta vastuukysymyksiin liittyvät epävarmuustekijät estävät osaltaan operaattoreita sitoutumasta ainakaan kovin pitkälle meneviin toimenpiteisiin. Tutkimuksessa todetaan, että oikeudenomistajien kannalta lähtökohtaisesti tehokkaimmat menettelyt, kuten aineiston monitorointi ja suodattaminen, ovat samalla ongelmallisimpia kolmansien oikeuksien, kuten sananvapauden ja yksityisyyden suojan kannalta. Tutkimuksessa esitetään yleistys, jonka mukaan Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden lainsäädäntö mahdollistaa operaattoreihin kohdistettavan selvästi laajempia toimintavelvoitteita kuin Yhdysvaltojen lainsäädäntö. Tutkimuksessa osoitetaan, että lopulta kysymys palaa aina siihen, miten turvata eri osapuolten (tekijät, operaattorit, kolmannet) oikeuksien tasapaino. Tämä seikka on niin lainsäätäjän kuin tuomioistuintenkin otettava huomioon. Edellä mainitun yhtälön ratkaiseminen on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä; oman haasteensa tuo mukaan teknologian nopea kehitys. Vapaaehtoiset menettelyt mahdollistavat usein joustavamman ja nopeamman reagoinnin uusiin tilanteisiin, mutta toisaalta intressipunninta saattaa jäädä niissä vaillinaiseksi.

This thesis focuses on the overlap between data protection law and competition law in what I have defined as data markets in the big data era. Most recently, the discussion has focused on whether these markets can be regulated through competition law. As such, the argument of my thesis is threefold. I: Does competition law ensure effective data protection? Firstly, I ask how and with what modifications can competition law be used as a means to protecting data. I argue that competition law can be used to regulate some aspects of data protection law, but at the same time traditional competition law analysis needs to be modified in order to grasp the particular characteristics of data markets. This is because although, a firm in a dominant market position abusing its position by using its data will be caught by traditional competition laws, there exists conduct in these data markets, which though not an infringement under competition law, nevertheless impedes effective competition on the market. II: Does data protection law ensure effective competition? Secondly, I bring a new twist into the discussion and question whether data protection law can act as a means to protecting effective competition on the market. I argue that increasingly in situations where there is a need to regulate the market and a market failure is not caught by existing competition laws, they can be regulated by data protection law. This is particularly so in the big data economy. III: Is data protection law the new intellectual property law? Finally, I finish the thesis by trying to understand the new framework that is developing between competition law and data protection law. I do this by comparing it with the well-known discussion between the balance of competition law and intellectual property. Consequently, the thesis is titled Is data protection law the new intellectual property law – Competition law enters into uncharte(re)d territory.

Tässä tutkielmassa tutkitaan arvopaperimarkkina- ja yhtiöoikeudellisesta näkökulmasta julkisesti noteerattujen osakeyhtiöiden johtohenkilöiden kaupankäyntiä markkinoiden väärinkäyttöasetuksen asettaman suljetun ikkunan aikana ja tulkitaan kaupankäyntiä erityisesti osakeyhtiön päämies-agenttisuhteen tehokkuuden näkökulmasta. Tulkittaessa suljetun ikkunan kaupankäyntikieltoa päämies-agenttisuhteen tehokkuuden näkökulmasta korostuu tulkinnassa sääntelyn taloudellinen tehokkuus. Kuten sisäpiiritiedon väärinkäyttösääntelyssä yleensä, myös suljetun ikkunan osalta tulee sääntely osin irrottaa teoreettisesta viitekehyksestään ja arvioida sitä taloudellisiin suhteisiin vaikuttavana tekijänä. Arvopaperimarkkinaoikeuden huomattavan taloudellisen liitännäisyyden takia tutkielmassa käytetään tutkimusmetodeina oikeustaloustieteellistä ja oikeusdogmaattista metodia. Osakkeenomistajan ja johtohenkilön välisen päämies-agenttisuhteen tehokkuus määrittää, kuinka vähäisin agenttikustannuksin liikkeeseenlaskijan johto pystyy toteuttamaan tehtävänsä. Päämies-agenttisuhteen tehokkuutta tarkasteltaessa keskeisessä asemassa ovat osakkeenomistajan ja johdon toisistaan poikkeavat intressit, jotka johtuvat osapuolten erilaisista riskipositioista. Tästä johtuen päämies-agenttisuhteen tehokkuutta lisäävien toimien kannalta tulee arvioida keinoja, joilla johdon intressejä on mahdollista lähentää osakkeenomistajien intresseihin nähden ja aikaansaada tehokkaampi päämies-agenttisuhde. Avainasemassa johdon intressien lähentämisessä osakkeenomistajien intresseihin on johdon riskin samaistaminen osakkeenomistajien riskeihin tarkoittaen käytännössä johdon palkkauksen riippuvuutta liikkeeseenlaskijan tuloksesta ja johdon sitouttamista liikkeeseenlaskijaan osakeomistuksen avulla. Johtohenkilöiden mahdollisimman vapaa kaupankäynti liikkeeseenlaskijan arvopapereilla on päämiesagenttisuhteen kannalta tehokas ratkaisu johdon palkitsemiseen ja johdon yhtiölle tuottaman lisäarvon mittaamiseen. Suljettu ikkuna kuitenkin rajoittaa johdon vapaata kaupankäyntiä. Suljetun ikkunan toimintakielto määrittelee liikkeeseenlaskijan johdolle ajallisen kaupankäyntikiellon liikkeeseenlaskijan arvopapereihin ennen tulosjulkistusten tekemistä. Suljettu ikkuna poikkeaa sisäpiiritiedon käyttökiellosta henkilöllisen ulottuvuutensa osalta, koska suljettu ikkuna soveltuu lähtökohtaisesti vain henkilöihin, joilla on tosiasiallisesti samanaikainen pääsy sisäpiiritietoon ja valtuudet tehdä liiketoiminnallisia päätöksiä liikkeeseenlaskijassa. Suljetun ikkunan kaupankäyntikielto ja sisäpiiritiedon käyttökielto kattavat käytännössä samat oikeustoimet, mutta suljetun ikkunan soveltamisala kiellon koskevien arvopaperien osalta on kapeampi. Suljetun ikkunan kaupankäyntikielto soveltuu vain liikkeeseenlaskijaan liittyviin julkisesti noteerattuihin tai julkisesti noteerattujen arvopaperien perusteella hinnoiteltaviin arvopapereihin. Tulkinnallisesti vaikean tilanteen muodostavat listaamattomat arvopaperit, joiden hinnanmuodostus ei välttämättä perustu julkisesti noteerattuun arvopaperiin. Rikottaessa suljetun ikkunan kaupankäyntikieltoa ja samanaikaisesti syyllistyttäessä rikokseksi katsottavaan sisäpiiritiedon käyttökiellon rikkomiseen suljetun ikkunan ja sisäpiiritiedon väärinkäytön suhde sanktioiden näkökulmasta muodostaa tulkintatilanteen ne bis in idem -periaatteen soveltamisen kannalta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hallinnollisessa menettelyssä määrättävä rangaistus suljetun ikkunan asettaman kaupankäyntikiellon rikkomisesta ja rikosprosessissa erikseen määrättävä rangaistus sisäpiiritiedon väärinkäytöstä eivät tule samanaikaisesti kyseeseen tekojen tosiseikkojen samankaltaisuuden vuoksi. On kuitenkin mahdollista, että suljetun ikkunan kaupankäyntikiellon ja rikokseksi katsottavaan sisäpiiritiedon käyttökiellon rikkomisesta johtuvia hallinnollisia menettelyjä suoritetaan samaan aikaan kuin rikosprosessia. Suljetun ikkunan kaupankäyntikieltoon on mahdollista tehdä liikkeeseenlaskijan luvalla poikkeuksia, jotka päämies-agenttisuhteen kannalta katsottuna edistävät tehokkaan päämies-agenttisuhteen toteutumista. Poikkeusperusteiden arvioinnissa on keskeisessä asemassa sisäpiirisääntelyssä omaksuttu periaate, jonka mukaan sitoutuminen oikeustoimeen etukäteen poistaa lähtökohtaisesti johdon tiedollisen etumatkan kaupankäynnistä ja vähentää sisäpiiritiedon väärinkäytön riskiä. Tulkinnallisesti keskeisessä asemassa ovat myös päämies-agenttisuhteen tehokkuutta ylläpitävien poikkeusten salliminen ja johtohenkilön henkilökohtaiset taloudelliset syyt. Johtohenkilö voi ensinnäkin häntä koskevien poikkeuksellisten taloudellisten olosuhteiden vallitessa myydä omistamiaan liikkeeseenlaskijan osakkeita. Osakkeiden myynti on lisäksi mahdollista kannustinjärjestelmän toteuttamiseen liittyvien syiden puitteissa. Sallittua on myös myydä arvopapereita, joita johtohenkilö on saanut toteuttamalla rahoitusvälineitä, joiden toteuttamiseen on sitouduttu ennen suljetun ikkunan määrittämän ajanjakson alkamista. Rahoitusvälineiden hankkimista koskeva poikkeusperuste sallii johtoaseman edellyttämien ja säästöjärjestelmiin liittyvien rahoitusvälineiden hankinnan. Poikkeusperusteiden piiriin kuuluvat myös arvopaperien siirrot, joissa velvoiteoikeudellista luovutusta ei tapahdu. Myös osallistuminen osakeanteihin, joissa omistuksellinen osuus liikkeeseenlaskijassa ei muutu, voidaan tulkita kuuluvan poikkeusperusteiden joukkoon. Suljetun ikkunan poikkeusperusteilla on jokseenkin kokonaan onnistuttu poistamaan kaupankäyntikiellon aiheuttamat päämiesagenttisuhteen tehokkuutta vähentävät vaikutukset. Poikkeusperusteilla on mahdollista riisua suljetun ikkunan sääntelyä päämiesagenttisuhteen tehokkuuspäämäärien näkökulmasta siten, että jäljelle jää vain sisäpiiritiedon käyttökielto. Ilman tehokkuutta ylläpitäviä poikkeuksia sääntely olisi epätehokkuutta aiheuttavaa ja siten kokonaistaloudellisilta vaikutuksiltaan epätoivottavaa.

Tutkielmassa tutkitaan lainsäädännön asettamia edellytyksiä joukkovelkakirjarahoitukselle pienten ja keskisuurten (pk-) liikkeeseenlaskijayritysten näkökulmasta. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on, mitä rajoitteita eli pk-yrityksen näkökulmasta ”hidasteita” lainsäädännöstä johtuu yrityksen joukkovelkakirjan liikkeeseenlaskulle, ja miten pk-yritys voi lain vaatimuksiin vastata. Lisäksi lainsäädäntötutkimusta käytäntöön soveltaen tutkitaan, tulisiko joukkovelkakirjalainsäädäntöä kehittää lainsäädännölle asetettujen tavoitteiden toteutumiseksi ja oikeustilaa siten parantaa. Joukkovelkakirja on tyypiltään velkakirjalain 31.7.1947/622 2 luvussa tarkoitettu juokseva velkakirja ja arvopaperimarkkinalain 14.12.2012/746 2:1.1,2:n mukainen arvopaperi. Joukkovelkakirjan liikkeeseenlasku edellyttää liikkeeseenlaskijalta erilaisia tiedonantovelvoitteita riippuen liikkeeseenlaskun tavasta. Tutkielmassa vertaillaan eri liikkeeseenlaskutapoja koskevaa sääntelyä pk-yrityksen tarpeiden ja resurssien kannalta. Vertailtavat markkinapaikat ovat säännelty markkina, monenkeskinen markkinajärjestelmä, private placement – järjestely, ja joukkovelkakirjarahoitusta muistuttava joukkorahoitus. Keskeiseksi erottelevaksi tekijäksi nousee yhtiö- ja arvopaperimarkkinalainsäädäntöön perustuvien tiedonantovelvoitteiden määrä. Tiedonantovelvoitteita pidetään merkittävinä hidasteina pk-yrityksen joukkovelkarahoitukselle erityisesti institutionaalisimmissa markkinapaikoissa. Osapuolten välisten sopimusvelvoitteiden todetaan vastaavasti lisääntyvän vähemmän säännellyissä liikkeeseenlaskutavoissa. Joukkolainarahoituksen arvioidaan näyttäytyvän pk-yrityksille monin tavoin hankalana, mutta tarpeellisena rahoituskanavana. Joukkovelkakirjarahoituslainsäädännön kehittämiseksi tutkielmassa etsitään ratkaisuideoita Norjassa kauan sopimuksenvaraisena toimineesta luottamusmiesrakenteesta sekä Tanskassa suunnitellusta pk-yritysluottojen arvopaperistamisesta uudelleenrahoitusrekisterin avulla.

Tutkielmani käsittelee suomalaisen ja angloamerikkalaisen käytännön pohjalta keskeisimpiä julkisen ostotarjouksen suojamekanismeja ja niiden käyttöä Suomessa erityisesti kohdeyhtiön hallituksen fidusiaaristen velvollisuuksien näkökulmasta. Suomessa vapaaehtoisen julkisen ostotarjouksen menestymistä pyritään usein turvaamaan erilaisin sopimusjärjestelyin, jollei kyse ole konserninsisäisestä transaktiosta. Keskeisimmät suojamekanismit sisältyvät kohdeyhtiön hallituksen ja tarjouksen tekijän välisiin yhdistymissopimuksiin, joihin on viimeisten yhdentoista vuoden aikana käytännössä aina sisällytetty jonkinasteinen kielto olla neuvottelematta kilpailevista tarjouksista. Tämän lisäksi niissä on yleensä asetettu kohdeyhtiön hallitukselle tarkat ehdot, joiden on täytyttävä, jotta se voi muuttaa AML:n mukaisen osakkeenomistajille annettavan lausuntonsa sisältöä. Ostotarjouksen suojajärjestelyihin liittyy perustavanlaatuisia ongelmia etenkin kohdeyhtiön hallituksen näkökulmasta. Ollakseen tehokkaita ostajan kannalta niiden tulee lähtökohtaisesti rajoittaa kohdeyhtiön hallituksen vapautta hankkia parempia tarjouksia tai tehdä muutoin yhteistyötä kilpailevien ostajaehdokkaiden kanssa. Ostotarjouksen suojajärjestelyt ovatkin siksi sanamuotojensa puolesta usein ristiriidassa kohdeyhtiön hallituksen OYL:n mukaisten fidusiaaristen velvollisuuksien kanssa. Tämän takia lähes jokaiseen yhdistymissopimukseen on sisällytetty fiduciary out -ehtoja, joiden nojalla hallitus voi vetäytyä suojajärjestelyjen noudattamisesta rikkomatta yhdistymissopimusta. Täyttääkseen tehtävänsä fiduciary outit tulisi laatia mahdollisimman kattaviksi, jotta ne myös käytännössä antaisivat hallitukselle riittävästi liikkumavaraa. Tällöin ne tosin ostajan näkökulmasta vähentävät tarjouksen suojamekanismien tehokkuutta ja voivat tehdä näistä käytännössä jopa täysin merkityksettömiä. Käytännössä yhdistymissopimusten ja niiden sisältämien suojamekanismien tehokkuus Suomessa perustuu pitkälti siihen, että niiden asianmukaisuutta harvoin kyseenalaistetaan. Voidaan mielestäni perustellusti kysyä, ovatko ostotarjouksen suojaamisella saavutetut vaikutukset tarpeellisia ja objektiivisesti tarkastellen hyväksyttäviä.

Tutkielma käsittelee kansallisen tekijänoikeuslain soveltumista ulkomailta lähtöisin oleviin tekijänoikeusloukkauksiin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää kansainvälisen oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön, sekä EUT:n ratkaisujen pohjalta, millä edellytyksin Suomen tekijänoikeuslaki voi tulla sovellettavaksi ulkomailla tapahtuneeseen oikeudenloukkaukseen. Käsiteltävinä on kaksi erilaista tyyppitilannetta, ensimmäisessä tilanteessa tutkitaan tekijän taloudellisiin oikeuksiin kuuluvan levitysoikeuden loukkausta, kun ulkomaisesta verkkokaupasta myydään Suomeen kansallista tekijänoikeutta loukkaavia tuotteita. Toisessa tyyppitilanteessa taas verkkosivuilla joko välitetään suoraan tekijänoikeutta loukkaavia teoksia tai markkinoidaan tekijänoikeutta loukkaavia fyysisiä tavaroita. Tässä yhteydessä selvitetään millaisin edellytyksin verkkosivu voi tulla Suomen tekijänoikeuslain piiriin, ja sillä olevan materiaalin voidaan katsoa loukkaavan suomalaista tekijänoikeutta. Tekijänoikeudet ovat luonteeltaan kansallisia oikeuksia. Jokaisen valtion oma tekijänoikeuslaki soveltuu vain valtion alueella tapahtuvaan toimintaan alueellisuus- eli territorialiteettiperiaatteen mukaisesti. Vaikka tekijänoikeus syntyy tekijälleen jo teoksen luomisen perusteella useassa eri valtiossa, nämä oikeudet syntyvät valtioiden kansallisten lakien nojalla ja ovat siksi erillisiä toisistaan. Tästä johtuen, jos tekijän oikeuksia loukataan useassa eri valtiossa, tekijä joutuu hakemaan suojaa oikeuksilleen erikseen jokaisen eri valtion lain nojalla. Eri maiden tekijänoikeuslait vaihtelevat muun muassa teoskynnyksen, suojan laajuuden ja suoja-aikojen osalta, joten myöskään tekijän näkökulmasta ei ole yhdentekevää, onko loukkaukseen mahdollista puuttua esimerkiksi juuri Suomen lain nojalla. Jotta Suomen laki voisi tulla sovellettavaksi tekijänoikeusloukkaukseen, jonkin osan tekijänoikeusloukkauksesta täytyy tapahtua Suomen alueella. Loukkaavan fyysisen tuotteen levityksen osalta on keskeistä, mitkä teot voidaan ensinnäkin katsoa teoksen levitysoikeutta loukkaaviksi, ja onko jokin näistä teosta tapahtunut Suomen alueella. Verkkokaupan välityksellä tapahtuva fyysisen tuotteen levittäminen voi suuntautua maahan EU:n ratkaisukäytännön mukaan ensinnäkin silloin, kun osa levitysoikeutta loukkaavista toimista on tapahtunut valtion alueella. Tästä johtuen sama teko voi eri vaiheissaan loukata usean eri valtion suojaamaa levitysoikeutta. Lisäksi on arvioitava myyjän tarkoitusta, onko hän nimenomaisesti ottanut valtion alueella olevan yleisön kohteekseen loukkaavia tuotteita levittäessään. Levitysoikeutta voi loukata myymällä loukkaavat tavarat yleisölle kohdevaltiossa. Edellytyksenä kohdevaltion lain soveltumiselle ei tällöin välttämättä ole, että varsinainen kauppa olisi tehty valtion alueella, vaan myös esimerkiksi myyjän tavarasta tekemät myyntitarjoukset, myyjän järjestämä tuotteen maahan kuljetus ja jopa tuotteen valtioon suunnattu mainonta, ainakin yhdessä muiden elementtien kanssa, voi loukata kohdevaltion tekijänoikeutta. Erityisen haastavaa loukkauksen tapahtumispaikan määrittäminen on, kun loukkaus tapahtuu Internetissä. Verkkosivun tulemista kansallisen lain piiriin tutkitaan tutkielmassa ulkomaisen sekä EUT:n oikeuskäytännön pohjalta hyödyntäen myös kansainvälistä oikeuskirjallisuutta. Oikeustapausten perusteella on todettavissa, että ainakin kun verkkosivu on jollain tavoin suunnattu valtioon, loukkauksen voidaan katsoa tapahtuneen sen alueella. Pelkkä pääsy Internetsivustolle valtion alueelta ei kuitenkaan riitä lain soveltumiseksi. Sekä WIPO:n suositus Joint Recommendation Concerning Provisions on the Protection of Marks, and Other Industrial Property Rights in Signs, on the Internet, että European Max Planck Group:in laatima ehdotus Conflict of Laws in Intellectual Property (CLIP) määrittävät erilaisia seikkoja, joiden avulla voidaan arvioida verkkosivun suuntaamista tiettyyn valtioon. Tällaisia ovat muun muassa verkkosivun valtion markkinoilla synnyttämät “kaupalliset vaikutukset”.

As online shopping has been depriving market share from the traditional retailers, the importance of keywords used in online searching has also increased. Companies selling their products or services online might wish to maximise their visibility by using as many keywords as possible to draw attention to their merchandise, including also keywords that correspond to a competitor’s trademark. The brand-conscious trademark owners have felt unfairly biased by such marketing strategies and have tried to sue not only the advertisers but the internet intermediaries. This paper firstly explains what keyword advertising is and why it is used before providing a summary of trademark legislation in EU and explaining that the justification for trademark protection is increasing information to the consumers and hence lowering their search costs. A brief summary of the previous case law of the Court of Justice of the European Union (the “CJEU”) in connection with comparative advertising is provided as that serves as the backdrop for the keyword cases. Then a thorough examination of how the courts in the EU have interpreted the liability of the advertisers and the internet intermediaries for keyword advertising. The potential liability of online market places is also discussed. Based on the case law, this thesis argues that the CJEU has lost sight of the consumer benefit as an original justifications for trademark regulation and have interpreted the infringement provisions so widely that trademarks have become very close to proprietary rights potentially posing risks for the fundamental freedoms. This trend started with comparative advertising, which was the predecessor to keyword advertising and has created problems for the courts in subsequent cases. As a result of earlier case law in the area of comparative advertising, the CJEU has had to utilise various assumptions and circular arguments to ensure that the risk of confusion is one of the main elements to determining liability for the purchase of someone else’s trademark as keyword. This paper provides also a critical analysis of the various elements of determining confusion, focussing on the initial interest confusion doctrine and the concept of average internet user. Further, this paper suggests that, as a result of the extended functions of the trademarks introduced by the CJEU, the exact borders of finding confusion have not been clearly set for the national courts. With the help of comparisons to United States case law, this paper makes some suggestions for amending the law to ensure that original aim of better information for consumers is better served. Finally some analysis on how the intermediaries and advertisers might avoid confusion in practice is provided.

Tutkielmassa selvitetään mitä sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain (SopMenL) mukaisella kilpailijan halventamisella ja väheksymisellä tarkoitetaan vertailevan markkinoinnin kontekstissa. Tarkemmin ottaen tutkielmassa pyritään selvittämään miten kilpailijan arvostelua, halventamista ja väheksymistä on oikeudellisesti arvioitu sekä miten kilpailijan arvostelua, halventamista ja väheksymistä tulisi arvioida. Kilpailijan ja mm. tämän tuotteiden halventaminen ja väheksyminen on ollut Suomessa kiellettyä jo pitkään. Vertailevaa markkinointia koskevat säännöksen harmonisoitiin direktiivitasolla hieman ennen vuosituhannen vaihdetta ja kieltosäännös implementoitiin kuluttajansuojalain kautta SopMenL 2a §:n 1 momentin 5-kohtaan. Tutkielmassa identifioidaan markkinoinnin eri osapuolten intressit ja pyritään selvittämään oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa esitettyjen, kilpailijan halventamista ja väheksymistä koskevien tulkintojen ja johtopäätösten asianmukaisuus näiden intressien toteutumisen valossa. Erityishuomiota on kiinnitetty perusoikeuksiin. Tutkielmaan on kerätty ja siinä on referoitu runsas määrä liiketapalautakunnan, markkinaoikeuden ja -tuomioistuinten sekä korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä säännönmukaisuuksien löytämiseksi ja tulkintakäytäntöjen tunnistamisek-si. Vertailun sekä halventamisen ja väheksymisen edellytysten täyttymistä arvioidaan keskivertokuluttajan saaman vaikutelman perusteella. Tutkielmassa pyritään selvittämään suomalaisen kuluttajan valveutuneisuus sekä kriittisyys ja näiden havaintojen valossa selvitetään halventamisen ja väheksymisen täyttymisen asianmukaiset edellytykset. Tutkielmassa selvitetään onko SopMenL:n systematiikassa erotettavissa eriasteista ja eri säännöksiin perustuvaa kilpailijan halventamista ja väheksymistä sekä tarkastellaan vertailun täyttymistä osana SopMenL:n mukaista halventamista ja väheksymistä. Oikeudellisen lähdeaineiston ja uusien havaintojen perusteella tutkielmassa eritellään halventamisen ja väheksymisen perinteisten tunnusmerkkien lisäksi uusia arviointikriteereitä. Perinteisinä tunnusmerkkeinä voidaan pitää mm. kilpailijan saattamista epäilyttävään valoon sopijakumppanina, kilpailijoiden tuotteiden esittämistä yleisesti heikkolaatuisina, tarpeetonta arvostelua, suhteettoman aggressiivista sävyä, pääasiallista vahingoittamistarkoitusta, irrelevanttia vertailutapaa sekä epäasiallisia arviointiperusteita. Ero harhaanjohtavuuteen tai totuudenvastaisuuteen voi monesti olla hyvin häilyvä. Halventamisen ja väheksymisen yksittäistapauksellisessa arvioinnissa uusina arviointikriteereinä voitaisiin tutkielman perusteella pitää mm. vertailun suoruuden astetta, alan tavanomaista kielenkäyttöä, mainoksessa esitettyjen mielipiteiden perusteluja, mielipiteiden taustalla olevia ja vastaanottajan kannalta aidosti merkityksellisiä taustatietoja tai havaintoja, mainoksen selkeää huumoria, vahingon vaaraa sekä loukkaavuuden vähäisyyttä (de minimis). Mainoksen arvostelevien ilmaisujen ulkoasua voitaisiin arvioida myös kauppiaallisen kehumisen konstruktion avulla. Perusoikeuksilla näyttäisi olevan yksittäistapauksellisessa arvioinnissa kuitenkin melko vähäinen merkitys.

Julkinen ostotarjous voidaan määritellä tarjoukseksi, jossa sen tekijä tarjoutuu julkisesti ostamaan tarjouksen kohteena olevan osakeyhtiön osakkeita tai niihin oikeuttavia arvopapereita, jotka ovat kaupankäynnin kohteena säännellyllä markkinapaikalla eli pääsääntöisesti arvopaperipörssin ylläpitämällä pörssilistalla. Se on nopea ja kustannustehokas tapa hankkia määräysvalta pörssiyhtiössä, jonka omistus on usein laajalti hajautunut. Suomessa ostotarjoussääntely on monitahoinen. AML, johon on implementoitu Euroopan parlamentin ja neuvoston vuonna 2004 antama ostotarjousdirektiivi, pyrkii luomaan järjestelmälliset menettelytavat ostotarjouksen toteuttamiselle. AML:n ohella ostotarjouksia säännellään lakia alemmanasteisin viranomaisnormein sekä elinkeinoelämän itsesääntelyn keinoin. Lisäksi OYL sääntelee yleislakina julkisen ostotarjouksen osapuolina olevien yhtiöiden hallitusten toimintaa ostotarjousprosessin eri vaiheissa. Tutkielma aloitetaan tarkastelemalla ostotarjoussääntelyä yleisesti. Tutkimuksessa on otettu huomioon hallituksen 19.4.2012 eduskunnalle antama esitys arvopaperimarkkinalainsäädännön kokonaisuudistukseksi. Tarkastelu kattaa myös Yhdysvallat ja EU:n, joiden lähestymistavat yritysvaltaus- ja ostotarjoussääntelyä kohtaan eroavat perustavanlaatuisesti toisistaan. Ostotarjoussääntelyä koskevan yleiskatsauksen jälkeen tutkielmassa keskitytään kohdeyhtiön hallituksen toimintaan julkisissa ostotarjouksissa. Ostotarjoustilanteessa kohdeyhtiön hallituksen ja osakkeenomistajien intressien välillä katsotaan vallitsevan luonnostaan tietynlainen ristiriita. Hallitus saatetaan vaihtaa menestyksekkään ostotarjouksen seurauksena, minkä vuoksi hallituksella voidaan olettaa olevan henkilökohtainen intressi vastustaa ostotarjousta. Sen sijaan kohdeyhtiön osakkeenomistajille julkinen ostotarjous on lähtökohtaisesti positiivinen asia, sillä osakkeenomistajille avautuu yleensä mahdollisuus myydä omistamansa osakkeet vastikkeesta, joka pääsääntöisesti ylittää osakkeiden senhetkisen markkina-arvon. OYL 1:8:n mukaan ”yhtiön johdon on huolellisesti toimien edistettävä yhtiön etua”. Kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa ei olla oltu yksimielisiä siitä, mikä on ”yhtiön etu” eikä siitä, mitä yhtiön edun mukaan toimiminen yhtiön hallitukselta edellyttää. Ostotarjoustilanteessa kohdeyhtiön hallituksen velvollisuuksia arvioidaan kuitenkin tavanomaisesta poikkeavasti, koska julkinen ostotarjous kohdistetaan osakkeenomistajille, ei itse kohdeyhtiölle. Hallituksen rooli näyttäytyy selkeämmin osakkeenomistajan edustajana tällaisessa tilanteessa, jolloin sen on pyrittävä osakkeenomistajien kannalta parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Tämä tutkielma keskittyy tarkastelemaan kohdeyhtiön hallituksen toimintaa ostotarjoustilanteessa. Keskeisenä tavoitteena on selvittää, mitä konkreettisia velvollisuuksia kohdeyhtiön hallituksella on ja millaisiin toimenpiteisiin sen on ostotarjouksen johdosta ryhdyttävä. Tutkielman erityinen mielenkiinto kohdistuu kysymykseen, voiko kohdeyhtiön hallitus ryhtyä ostotarjouksen torjumiseen tähtääviin toimenpiteisiin ja edellyttävätkö tällaiset toimenpiteet kohdeyhtiön osakkeenomistajien suostumusta. Tutkielman vertaileva näkökulma osoittaa, miten eri tavalla asiaan suhtaudutaan toisaalta EU:ssa ja Suomessa sekä toisaalta Yhdysvalloissa, erityisesti Delawaren osavaltiossa.