Browsing by discipline "Eurooppaoikeus"

Suomi on sitoutunut sekä suvereenina valtiona että Euroopan unionin jäsenenä useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joiden tarkoituksena on ilmastonmuutoksen hillitseminen ja kasvihuonekaasujen vähentäminen. Yksi keino tavoitteen saavuttamiseksi on fossiilisten polttoaineiden korvaaminen uusiutuvilla energianlähteillä energiantuotannossa. Euroopan unioni on sitoutunut vähentämään kasvihuonepäästöjä vähintään 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Suomessa Juha Sipilän hallituksen hallitusohjelman yksi kärkihankkeista on ”Hiilettömään, puhtaaseen, uusiutuvaan energiaan kustannustehokkaasti”, jossa linjataan, muun ohessa, että päästöttömän, uusiutuvan energian käyttöä lisätään kestävästi niin, että sen osuus 2020-luvulla nousee yli 50 prosenttiin. Sähkön pientuotanto, esimerkiksi pientuulivoima ja aurinkosähkö, ovat yksi uusiutuvan energian tuotantomuoto, jonka hallitus odottaa lisääntyvän. Siirtyminen uusiutuvaan energiaan vaatii merkittäviä investointeja. Investointeja tehdään lähtökohtaisesti silloin, kun ne ovat taloudellisesti kannattavia ja pientuotannon kohdalla heikko kannattavuus on hidastanut sen lisääntymistä Suomessa. Pientuotannon kannattavuuden parantamiseksi on esitetty erilaisia keinoja. Yhdeksi keinoksi on esitetty nettolaskutusta, jolla tarkoitetaan sähkön käyttökohteeseen sähköverkosta otetun sähkön eri hintakomponenttien eli sähköenergian hinnan, siirtomaksujen ja verojen kompensoimista sähkölaskussa toisena ajankohtana verkkoon syötetyllä sähköllä. Tämä tutkimus tutkii sähkön eri hintakomponenttien nettolaskutuksen juridista toteuttamiskelpoisuutta nykylainsäädännön kannalta. Tutkimus on oikeusdogmaattinen eli tutkimuksen ja tulkinnan kohteena on säädetty oikeus. Pääasiallisena tutkimus- ja taustamateriaalina käytetään Suomessa ja Ruotsissa tehtyjä aikaisempia selvityksiä nettolaskutuksesta, sekä niistä annettuja eri tahojen antamia lausuntoja. Tutkimuksessa tehdään myös de lege ferenda -kannanottoja eli otetaan kantaa siihen kuinka lainsäädäntöä tulisi muuttaa, jotta nettolaskutus voitaisiin toteuttaa tulevaisuudessa. Tutkimuksessa päädytään johtopäätökseen, että joltain osin nettolaskutus on mahdollista toteuttaa nykyisen lainsäädännön puitteissa. Kaikkien komponenttien nettolaskutus ei ole mahdollista ja keskeiseksi esteeksi muodostuu harmonisoitu EU-lainsäädäntö.

Tutkielmassa tarkastellaan SEUT 101 ja 102 artikloiden täyden tehokkuuden (full effect/effet utile) vaatimusta kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvauskanteissa, ja peilataan tätä vaatimusta oikeusvarmuuden periaatteeseen. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle siitä olettamasta, että vaatimus SEUT 101 ja 102 artikloiden täydestä tehokkuudesta on ristiriidassa oikeusvarmuuden periaatteen kanssa, erityisesti EU-tuomioistuimen viimeaikaisen oikeuskäytännön ja taloudellista seuraantoa koskevan Skanska-ratkaisun (C-724/17) perusteella. Ristiriidan oletetaan kyseisen ratkaisun valossa koskevan oikeuden saatavuutta ja ennakoitavuutta, ja erityisesti taannehtivien vaikutusten kieltoa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, onko nykyisessä oikeustilassa täyden tehokkuuden ja oikeusvarmuuden väliseen jännitteeseen liittyvää oikeusvarmuusongelmaa. SEUT 101 ja 102 artikloiden täysi tehokkuus on vakiintunut osaksi EU-tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä niin kutsutussa Simmenthal-ratkaisussa. EU:n kilpailuoikeudessa täyden tehokkuuden vaatimus ilmenee sekä yksityis- että julkisoikeudellisessa täytäntöönpanossa, joista tutkielmassa keskitytään erityisesti kilpailuoikeuden yksityisoikeudelliseen täytäntöönpanoon. Jotta tutkielmassa pystyttäisiin analysoimaan ja systematisoimaan täyden tehokkuuden aineellisoikeudellista ulottuvuutta, tarkastellaan siinä myös täyden tehokkuuden suhdetta kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen yleisiin edellytyksiin. Näitä edellytyksiä ovat erityisesti vahingon syntyminen, syy-yhteys sekä tahallisuus tai tuottamus. Lisäksi tutkielmassa perehdytään EU-tuomioistuimen tuoreen oikeuskäytännön valossa tiettyihin erityiskysymyksiin kilpailuoikeudellisesta seuraantovastuusta sekä vanhentumisesta. SEUT 101 ja 102 artikloiden täyttä tehokkuutta voidaan tarkastella myös osana riittävän oikeussuojan toteutumista, minkä osalta täyden tehokkuuden vaatimuksen havaitaan toimivan EU-oikeudellisten tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteiden jatkeena. Oikeusvarmuuden periaate on yleinen ja kirjoittamaton EU-oikeudellinen oikeusperiaate, jonka asema on vakiintunut myös EU- tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Oikeusvarmuus kuuluu osana unionin arvopohjaan ja EU-oikeuden syvärakenteeseen, eikä sen asemasta ja tärkeydestä ole nykyisen oikeustilan valossa epäselvyyttä. Perinteisen käsityksen mukaan oikeusvarmuuden on katsottu liittyvän erityisesti vaatimuksiin oikeuden saatavuudesta (accessibility) ja ennustettavuudesta (predictability). Erityisesti tarkastelussa esiin nousseet selkeyden ja täsmällisyyden vaatimus, taannehtivien vaikutusten kielto, luottamuksensuoja ja oikeusvoimavaikutus ovat sellaisia oikeusvarmuuden osa-alueita, jotka ovat relevantteja tarkasteltaessa kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauskanteita. Oikeusvarmuuden periaatteen eri osatekijät voivat edustaa toisilleen vastakkaisia intressejä konkreettisessa yksittäistapauksessa, kuten myös Skanska-ratkaisua tarkasteltaessa huomataan. Oikeusvarmuuden periaatteen paradoksaalisuudesta kertoo se, että samalla kun oikeusvarmuus vaatii lainkäytön ennakoitavuutta, sen tarkemmat edellytykset vaikuttavat kuitenkin määräytyvän pitkälti tilannekohtaisen harkinnan perusteella konkreettisessa lainkäyttötilanteessa. Oikeusvarmuuden ja täyden tehokkuuden lähempi tarkastelu näyttää, että kyseisten periaatteiden välinen jännite ilmenee yhtäältä kansallisen oikeuden ja EU-oikeuden välisessä rajanvedossa sekä EU-oikeuden kansalliselle oikeudelle asettamissa hyväksyttävyysvaatimuksissa. Erityisesti kilpailuoikeuden tavoitteiden ja erityispiirteiden huomioon ottaminen osana täyden tehokkuuden toteutumista on omiaan heikentämään lainkäytön ennakoitavuutta. SEUT 101 ja 102 artikloiden täyden tehokkuuden ja oikeusvarmuuden välinen punninta edellyttää siten aina tapauskohtaista intressipunnintaa.

Tutkielman aiheena on Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä kehitetty sidosyksikköpoikkeus, jonka nojalla hankintayksiköt voivat tehdä hankintoja määräysvallassaan olevilta yksiköiltä tarjouskilpailua järjestämättä. Tutkielmassa käsitellään sidosyksikködoktriinin kehittymistä oikeuskäytännössä ja sitä, miten poikkeuksen kodifikaatio osaksi hankintadirektiiviä 2014/24/EU vaikutti sidosyksiköiltä tehtäviin hankintoihin. Tarkastelun kohteena ovat sidosyksikköhankinnan edellytysten ohella muut EUT:n ennakkoratkaisuissa esiin nousseet kysymykset, jotka liittyvät sidosyksiköiden oikeusasemaan. Tutkielman aineiston koostuessa pääasiallisesti EUT:n antamista ennakkoratkaisuista, lainopillisen tarkastelun lisäksi tutkielmassa käsitellään oikeusteoreettisesta näkökulmasta sitä, miten EUT on sidosyksikköhankintojen kontekstissa tulkinnut unionin oikeutta ja justifioinut ratkaisunsa. Lainopillisen ja oikeusteoreettisen näkökulman yhdistämistä perustellaan sillä, että lähestymistapojen synteesi mahdollistaa tutkimusaineiston syvällisemmän tarkastelun. Teoreettisena viitekehyksenä justifikaation analysoinnille toimii EUT:n ratkaisukäytännöstä rakennettu rationaalisen justifikaation malli, jota hyödyntämällä voidaan arvioida, vastaako ratkaisuissa esitetty oikeudellinen argumentaatio tuomioistuimen yleisesti noudattamaa tapaa perustella ratkaisunsa. Systemaattisesta näkökulmasta sidosyksikköhankinnat voidaan paikantaa hankintasopimuksen käsitteen ja hankintayksiköiden institutionaalisen itsemääräämisoikeuden rajapintaan. Yhtäältä on oikeudellisesti selvää, että hankintayksikön hankintasopimuksiin sovelletaan hankintadirektiiviä, mikäli kaikki hankintasopimuksen tunnusmerkit täyttyvät eikä tältä osin ole merkitystä, tehdäänkö hankinta yksityiseltä toimijalta vai toiselta hankintayksiköltä. Toisaalta julkisyhteisöt voivat organisoida toimintaansa oman institutionaalisen itsemääräämisoikeutensa puitteissa, millä ei lähtökohtaisesti ole EU-oikeudellista relevanssia. Jännite näiden lähtökohtien välille syntyy sen seurauksena, että julkisyhteisön organisoituminen toteutetaan usein järjestelyillä, jotka saattavat täyttää hankintasopimuksen tunnusmerkit. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että EUT on tulkinnut sidosyksikköpoikkeusta pääosin systeemisin ja dynaamisin argumentein. Jälkimmäisistä erityisesti tavoiteargumenteilla ja direktiivin tehokkaalla vaikutuksella on ollut huomattava painoarvo. EUT:n ratkaisuissa direktiivin vapaan kilpailun toteuttamiseen liittyvä tavoite on ymmärretty kilpailuoikeudellisena, ja tuomioistuin on kilpailutavoitteeseen vedoten pyrkinyt rajoittamaan sidosyksiköiden toiminnan aiheuttamia haittavaikutuksia markkinoihin. Tämä poikkeaa perinteisestä tavasta ymmärtää hankintadirektiivin kilpailua toteuttava päämäärä ainoastaan hankintamenettelyyn osallistuvia toimijoita koskevaksi periaatteeksi. EUT on lisäksi linjannut, että poikkeusta tulee tulkita supistavasti, mikä ei kuitenkaan näytä toteutuneen sen omassa ratkaisukäytännössä. Sidosyksikköpoikkeuksen käyttöala on säännönmukaisesti laajentunut EUT:n ennakkoratkaisujen seurauksena. Sidosyksiköiden on arvioitu voivan saada etua hankintayksiköiden kanssa solmituista hankintasopimuksista, mikä voi vääristää kilpailua sidosyksikön toimiessa kilpailluilla markkinoilla Oikeuskirjallisuudessa on esitetty eriäviä näkemyksiä siitä, tuleeko hankintasääntelyä käyttää kilpailuhaittojen torjumiseen vai tulisiko kilpailun vääristymistä arvioida ennemmin kiellettynä valtiontukena. Tutkielmassa on tämän vuoksi tarkasteltu sidosyksiköiden toimintaa myös valtiontukisääntöjen valossa. Tältä osin on esitetty, että valtiontukisääntöjen vastaisena voidaan pitää ainakin tilanteita, joissa sidosyksikkö voi ristiinsubventoida markkinatoimintojaan hankintasopimuksista saadulla ylikompensaatiolla. Koska asiasta ei ole oikeuskäytäntöä, oikeustila ei ole kuitenkaan kaikilta osin selkeä.

The primary objective of the thesis will be to focus on patent protection of software under the European Patent Convention, by analysing the different approaches that the European Patent Office has taken into consideration since the mid-1980s. These approaches are rooted in the different decisions that emanate from the Technical Boards of Appeal of the European Patent Office. The thesis will examine the most relevant decisions illustrating the juridical tendencies and fundaments that have been utilized to decide over the patentability of computer programs. The analysis will conclude with the latest approach taken by the Technical Board of the European Patent Office. The study will examine the patentability requirements of inventions in general established within the European Patent Convention. Subsequently, a case law analysis will be performed of relevant decisions taken by the Technical Boards of Appeal on the patentability of computer programs. Sources for carrying out this research such as case law, legislation, specialized legal commentary; journals and books will serve in this matter. The present study sustains that computer programs may be patented as long as they comply with all the general requirements of an invention prescribed under the European Patent Convention together with an inherent condition established by case law called the technical character requirement. Nevertheless, due to the fact that the Technical Boards of Appeal are not bound by previous case law, the current position could keep evolving as it relies on the political stance the European Patent Office has on patentability of computer programs.

EU:n perussopimusten valtiontukia koskevat artiklat ovat säilyneet sisällöllisesti muuttumattomina vuoden 1957 Rooman sopimuksesta lähtien. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 108 artiklan 3 kohdassa säädetty ennakkoilmoitus- eli notifiointivelvollisuus ja täytäntöönpanokielto eli standstill-velvoite ovat saaneet tarkemman sisällön unionin tuomioistuinten ratkaisukäytännössä vuosikymmenten aikana. Tutkielmassa pyritään rakentamaan kattava kuva standsill-velvoitteesta ja sen oikeusvaikutuksista valtiontukivalvonnan eri tilanteissa. Tutkielmassa perehdytään pääpiirteittäin valtiontuen tunnusmerkkeihin, sillä ilmoitusvelvollisuus ja täytäntöönpanokielto koskevat ainoastaan SEUT 107(1) artiklassa tarkoitettuja tukia. Notifiointivelvollisuus edellyttää, että jäsenvaltio ilmoittaa suunnittelemistaan toimenpiteistä komissiolle ennen niiden käyttöön ottamista. Velvollisuutta täydentää standstill-velvoite, jonka mukaan ilmoitettuja toimenpiteitä ei saa ottaa käyttöön ennen kuin komissio on tehnyt lopullisen päätöksen niitä koskien. Lisäksi selvitetään, miten jäsenvaltio täyttää ennakkoilmoitusvelvollisuutensa ja käydään läpi ilmoitusta seuraava komission tutkintamenettely. Notifiointivelvollisuutta ja tutkintamenettelyä tarkastellaan täytäntöönpanokiellon näkökulmasta kiinnittäen huomiota mm. siihen, miten jäsenvaltion valitsema ilmoituslaji ja tutkintamenettelyn eteneminen vaikuttavat täytäntöönpanokiellon voimaantuloon ja voimassaoloon. Käytännön kannalta tärkeä kysymys on, milloin standstill-velvoitetta on rikottu, sillä tämä luonteeltaan menettelyllinen virhe antaa tuensaajan kilpailijoille kanneoikeuden kansallisissa tuomioistuimissa. Kanneoikeus perustuu SEUT 108(3) artiklan välittömään vaikutukseen. Täytäntöönpanokiellon valvonta kuuluu sekä komissiolle että kansallisille tuomioistuimille, joista jälkimmäisen roolia voidaan väittää tärkeämmäksi. Standstill-velvoitteen ydinajatus on varmistaa, ettei sisämarkkinoille soveltumattomia valtiontukia koskaan toteuteta. Velvoitteen rikkominen tekee tuista sääntöjenvastaisia, jotka pääsääntöisesti tulee periä takaisin tuensaajalta. Takaisinperintää ei saa kuitenkaan vaatia, jos se olisi jonkin unionin oikeuden yleisen periaatteen vastaista. Keskeisin näistä periaatteista lienee luottamuksensuojan eli perusteltujen odotusten suojan periaate, joskin siihen vetoaminen harvoin käytännössä menestyy. Unionin edut saavatkin lähtökohtaisesti etusijan yksityisten etuihin nähden, paitsi aivan poikkeuksellisissa tapauksissa. Luottamuksensuojaan vetoamisen vaikeudesta kertoo osaltaan viimeaikainen oikeuskäytäntö (C-349/17 Eesti Pagar ja C-654/17 BMW), jossa on katsottu, että tuen myöntäneellä kansallisella viranomaisella on velvollisuus oma-aloitteisesti ryhtyä perimään tukea takaisin, mikäli se huomaa myöntämisen tapahtuneen EU:n valtiontukisääntöjen vastaisesti. Vaikka tuki on myönnetty tuensaajalle kansallisen viranomaisen päätöksellä, ei sille tällaisessa tilanteessa voi syntyä perusteltuja odotuksia tuen sääntöjenmukaisuudesta. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty runsaasti EU-tuomioistuinten ratkaisuja, sillä oikeuskäytännöllä on perinteisesti ollut tärkeä merkitys valtiontukioikeudellisten sääntöjen ja periaatteiden tulkinnassa.

Vapaan liikkuvuuden historiaa Euroopan unionissa kuvataan usein kehityskulkuna työvoiman vapaasta liikkuvuudesta unionin kansalaisuuteen. Muiden kuin työntekijöiden vapaa liikkuvuus on kuitenkin useassa jäsenvaltiossa nähty uhkana kansallisen hyvinvointivaltion kestokyvylle. Jäsenvaltiot ovatkin pyrkineet rajoittamaan taloudellisesti epäaktiivisten EU-kansalaisten oikeutta vastaanottaa sosiaalietuuksia. Euroopan unionin tuomioistuin on viime vuosina antanut useita ratkaisuja, joissa se on suhtautunut sallivasti taloudellisesti epäaktiivisten unionin kansalaisten rajaamiseen sosiaalietuuksien ulkopuolelle vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Tutkielman pääpaino on oikeustapausanalyysissa, jonka tarkoituksena on hahmottaa tämänhetkistä tulkintakäytäntöä oikeudesta sosiaalietuuksiin toisessa jäsenvaltiossa. Tutkielmassa todetaan, että EUTI on rajannut eri henkilöryhmien pääsyä sosiaalietuuksiin pääasiassa direktiivin 2004/38 perusteella. Työnhakijoiden osalta tämä on ristiriidassa aikaisempaan oikeuskäytäntöön nähden, jossa työnhakijoiden oikeutta etuuksiin tarkasteltiin SEUT 45 artiklan työvoiman vapaan liikkuvuuden kannalta. EUTI on jättänyt vaille painoarvoa sen seikan, että oikeus välttämättömään toimeentuloon on useiden jäsenvaltioiden perustuslaeissa ja perus- ja ihmisoikeussopimuksissa yhdistetty ihmisarvon suojelemiseen. Tulkintalinjan riskinä on lisäksi sosiaalisen syrjäytymisen kasvaminen ja lapsen oikeuksien laiminlyönti. Talouteen keskittynyt eurooppalainen integraatio on monella tapaa haastanut kansallista hyvinvointivaltiota. Vastauksena jo 1970-luvulta lähtien on käyty keskustelua Euroopan unionin ”sosiaalisesta ulottuvuudesta”. ”Sosiaalisen ulottuvuuden” kehittämistä on jarruttanut, että jäsenvaltiot ovat suhtautuneet varautuneesti sosiaalipolitiikan yhtenäistämiseen eurooppalaisella tasolla. Tärkeä rooli kansallisen hyvinvointivaltion suojelemisessa on ollut EUTI:llä, joka on useissa ratkaisuissaan antanut kansalliselle hyvinvointivaltiolle suojaa sisämarkkinoiden ja kilpailuoikeuden vaatimuksilta.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan EU:n yhtenä perusvapautena turvattua tavaroiden vapaata liikkuvuutta sekä immateriaalioikeudellista oikeuksien sammumisen periaatetta erityisesti tekijänoikeuden näkökulmasta. Tutkielman kohde sekä kysymyksenasettelu kietoutuvat pitkälti EUT:n vuonna 2012 antaman, merkittävän tekijänoikeudellisen ratkaisun C- 128/11 UsedSoft ja siinä esiin nousseiden teemojen ympärille. Ratkaisussa EUT rinnasti aineettomassa muodossa olevan tietokoneohjelman kappaleen lataamisen Internetistä fyysisen ohjelmakappaleen myyntiin, joka johti tekijänoikeuteen kuuluvan levitysoikeuden sammumiseen. Toisin sanoen EUT sovelsi vakiintunutta oikeuksien sammumisen periaatetta tietokone- ohjelman digitaaliseen toimittamiseen, johon sen ei ole aiemmin ajateltu soveltuvan. UsedSoft on otettu tutkielmassa analyysin kohteeksi erityisesti siitä syystä, että se kuvaa hyvin nykyisen EU-tekijänoikeussääntelyn ongelmakohtia nopeasti digitalisoituvassa maailmassa. Tapaus on kiinnostava myös siitä näkökulmasta, että siinä EUT oli valmis menemään hyvin pitkälle varmistaakseen tavaroiden vapaan liikkuvuuden toteutumisen tekijänoikeuden haltijan yksinoikeuden kustannuksella. Esitys etenee yleisemmästä sisämarkkina- ja immateriaalioikeudellisesta tarkastelusta ajankohtaisiin tekijänoikeudellisiin kysymyksiin. Tavoitteena on ollut tutkia ensinnäkin, miten tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaate ja immateriaalioikeuksien suoja on pyritty tasapainottamaan EU-oikeudessa. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen taustalla vaikuttavat erityisesti teollis- ja tekijänoikeuksien sekä EU:n perusvapauksien väliset sisäiset jännitteet. Vaikka immateriaalioikeudet voidaan nähdä keinona kannustaa innovointiin ja lisätä sekä kilpailua että työllisyyttä EU:ssa, ne voivat myös olla keino markkinoiden jakamiseen ja erilaisten hintatasojen säilyttämiseen eri jäsenvaltioissa. Lähtökohdaksi tarkastelulle on tästä näkökulmasta otettu SEUT 34 artiklan tuonnin määrällisten rajoitusten ja niitä vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden kielto, sekä SEUT 36 artikla, jonka mukaan SEUT 34 kiellosta voidaan tietyin edellytyksin poiketa teollisen ja kaupallisen omaisuuden suojelemiseksi. Tutkielmassa sisämarkkinoiden perusvapauksien ja oikeudenhaltijoiden intressien välisiä jännitteitä on tarkasteltu erityisesti yhteisönlaajuisen oikeuksien sammumisen periaatteen kautta. Oikeuksien sammumisen periaate on nimittäin ollut yksi EUT:n keinoista varmistaa tavaroiden vapaan liikkuvuuden toteutuminen sisämarkkinoilla sekä tasapainottaa eri tahojen intressejä. Periaate merkitsee käytännössä, että esimerkiksi patentin, tavaramerkin tai tekijänoikeuden luoma yksinoikeus ”kuluu loppuun” sen jälkeen, kun keksintö, tavaramerkillä varustettu tuote tai tekijänoikeudella suojattu teos on ensimmäisen kerran saatettu markkinoille EU:n tai ETA:n alueella. Näin ollen oikeudenhaltija ei voi enää määrätä tällaisen tuotteen jälleenmyynnistä eikä estää sen rinnakkaistuontia toisesta jäsenvaltiosta. Tutkielmassa on tarkasteltu periaatteen sisältöä sekä vakiintumista erityisesti EUT:n patentteja, tavaramerkkejä ja tekijänoikeutta koskevan oikeuskäytännön valossa. Vaikka tavaroiden vapaan liikkuvuuden esteitä on kyetty poistamaan oikeuksien sammumisen periaatteen avulla EU:n primaarinormiston kontekstissa, immateriaalioikeuksien territoriaalisuudesta johtuvaan ongelmaan on jouduttu puuttumaan myös sekundaarinormiston tasolla harmonisoimalla kansallisia lainsäädäntöjä. Tutkielmassa on otettu erityisen tarkastelun kohteeksi EU:n tekijänoikeus, joka on ollut viime vuosina pinnalla sekä poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa että EUT:n oikeuskäytännössä. Tekijänoikeutta on tähän asti harmonisoitu lähinnä tiettyjä erityiskysymyksiä koskevien direktiivien kautta, eikä unionissa ole toistaiseksi onnistuttu luomaan yhtenäistä ”EU-tekijänoikeutta”. Näin ollen tekijänoikeutta koskeva EU-sääntely on yhä pirstaleista, eikä tekijänoikeuksien territoriaalisuudesta johtuvaa ongelmaa ole kyetty poistamaan. Tästä johtuen EUT on päätynyt viime vuosina ottamaan hyvin aktiivisen roolin tekijänoikeudellisten käsitteiden ja periaatteiden kehittämisessä antamalla lukuisia merkittäviä ennakkoratkaisuja, mukaan lukien UsedSoft, jotka ovat herättäneet vilkasta keskustelua Euroopassa. Aihe on hyvin ajankohtainen, sillä tekijänoikeussääntelyn nykyaikaistaminen sekä yhtenäistäminen on nostettu agendalle komission toukokuussa 2015 julkaisemassa digitaalisten sisämarkkinoiden strategiassa, jolla tähdätään digitaalisten sisämarkkinoiden luomiseen Euroopassa. Tutkielman yhtenä tavoitteena onkin tarkastella digitalisaation mukanaan tuomia haasteita tekijänoikeudelle. Erityisenä kysymyksenä on, miten tekijänoikeudessa vakiintuneet käsitteet ja periaatteet – erityisesti oikeuksien sammumisen periaate – soveltuvat digitaaliympäristöön. Tästä näkökulmasta tutkielmassa tarkastellaan EUT:n UsedSoft-ratkaisua, joka toimii erinomaisena esimerkkinä tapauksesta, jossa nykyiset tekijänoikeudelliset käsitteet ja periaatteet eivät sellaisenaan sovellu vaivattomasti digitaalisiin tuotteisiin ja palveluihin. Tutkielmassa pyritäänkin tuomaan esiin nykyisen EU-tekijänoikeuden moninaisia haasteita, jotka johtuvat osin tekijänoikeuden territoriaalisuudesta, pirstaleisesta harmonisoinnista sekä toisaalta kiihtyvästä digitalisaatiosta, joka vaatii nykysääntelyltä yhä enemmän joustavuutta. Tästä näkökulmasta tutkielmassa esitetään, että yhtenäisemmän tekijänoikeussääntelyn luominen EU:ssa on näihin haasteisiin vastaamisen näkökulmasta välttämätöntä.

Tehokkuusperiaate on EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisukäytännössään kehittämä periaate, jolla se turvaa EU-oikeuden välittömän vaikutuksen ja ensisijaisuuden EU-oikeuden täytäntöönpanossa kansallisella tasolla. Lähtökohtana EU:n kilpailuoikeuden täytäntöönpanossa on kansallinen prosessiautonomia, jonka mukaan jäsenvaltiot määrittelevät EU:n kilpailusääntöjen täytäntöönpanoon liittyvät menettelysäännöt ja oikeussuojakeinot. Klassisen tehokkuusperiaatteen mukaan kansalliset menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa muodostaa EU-oikeuden toteutumista kansallisella tasolla käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. EU-tuomioistuimen ratkaisutoiminta perustuu teleologiseen eli tavoiteliitännäiseen tulkintaan. EU-tuomioistuin käyttää tehokkuusperiaatetta usein välineenään, jolla se pyrkii toteuttamaan tiettyjä ennalta määrättyjä tavoitteita. Tehokkuusperiaatteen avulla EU-tuomioistuin on pyrkinyt erityisesti EU-oikeuden käytännölliseen tehokkuuteen (effet utile) ja EU-oikeuden yhtenäisen soveltamisen varmistamiseen. EU-tuomioistuimella katsotaan tutkielmassa olevan tärkeä rooli myös institutionaalisena toimijana, ei pelkästään lainkäyttöelimenä. Tehokkuusperiaatteesta seuraa lukuisia vaatimuksia EU:n kilpailuoikeuden kansalliseen täytäntöönpanoon liittyville jäsenvaltioiden menettelysäännöille. Vaatimukset kohdistuvat esimerkiksi kansallisiin määräaika- ja vanhentumissäännöksiin, todisteluun, kilpailuviranomaisten toimivaltaan ja oikeussubjektin asiavaltuuteen. Myös kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen doktriinin synty perustuu tehokkuusperiaatteeseen ja EU-tuomioistuimen tältä osin relevanttiin oikeuskäytäntöön. Tehokkuusperiaate-liitännäistä EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä on nykyisin kodifioitu myös EU:n lainsäädäntöön. Tutkielma rakentuu pääosin EU-tuomioistuimen oikeuskäytännölle. Tarkoituksena on systematisoida ja tulkita EU:n kilpailuoikeuden ja tehokkuusperiaatteen kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä sekä identifioida tavoitteita, jotka tutkielman kannalta relevanttien EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisujen taustalla ovat olleet. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi tehokkuusperiaatteen näkökulmasta yksityiskohtaisesti EU-tuomioistuimen ratkaisuja asioissa C-360/09 Pfleiderer, C-199/11 Donau Chemie ja C-536/11 Otis.

Tässä tutkielmassa tutkitaan tekijänoikeuden oikeudenhaltijoille antaman yksinoikeuden ja tavaroiden sekä palveluiden vapaan liikkuvuuden välille syntyviä jännitteitä erityisesti digitalisaation mukanaan tuomien uusien kysymysten kannalta. Tekijänoikeus on oikeudellinen instituutio, jolla on vanhakantainen tausta mutta joka on enenevissä määrin tekemisissä nopeasti muuttuvan uuden digitaalisen ympäristön kanssa. Muutosten tuomiin uusiin kysymyksiin voidaan vastata vanhoja sääntöjä soveltamalla tai sitten uusia sääntöjä säätämällä. Uudessa digitaalisessa ympäristössä vanha rajanveto tavaran ja palvelun välillä ei välttämättä olekaan itsestäänselvää. Epäselväksi on käynyt myös tekijänoikeuden perinteisten elementtien kuten yksinoikeuden valmistaa teoskappaleita ja yksinoikeuden välittää teosta yleisölle tarkoituksenmukaisuus ja laajuus. Tässä tutkielmassa teosten vapaalla liikkuvuudella tarkoitetaan tekijänoikeuden suojaa saavien tavaroiden vapaata liikkuvuutta ja tekijänoikeuden suojaa saavaa sisältöä sisältävien palveluiden vapaata liikkuvuutta. Tutkielmassa edetään tekijänoikeuden taustan ja relevanttien sisämarkkinoiden sääntöjen tarkastelun kautta voimassaolevan EU:n tekijänoikeuden määrittelemiseen. EU:n toimivalta tekijänoikeuden osalta on rajallinen mutta EU:lla on valta vaikuttaa siihen, miten tekijänoikeutta käytetään sisämarkkinoilla. EU on harmonisoinut tekijänoikeutta joukolla eri aikaan annettuja säädöksiä, joilla on puututtu erilaisiin sisämarkkinoiden toimintaa vääristäviin tekijänoikeudellisiin ilmiöihin pääsääntöisesti yksitellen. Tämän ratkaisun seurauksena EU:n tekijänoikeus on kerrostunut ja samasta tekijänoikeuden elementistä voi olla useampi eri soveltamisaloilla sovellettava säännös. EUT on EU:n tekijänoikeuslainsäädäntöä tulkitsevissa ratkaisuissaan ottanut myös aktiivisen EU:n tekijänoikeuden harmonisoijan roolin. Toteutuneesta EU:n tekijänoikeuden harmonisoinnista huolimatta tekijänoikeuden merkittävä piirre on sen alueellisuus, mikä tarkoittaa, ettei ole yhtä universaalia tekijänoikeutta vaan kunkin valtion alueella on aina sen kansallisen tekijänoikeuslain mukainen tekijänoikeus. EU:ssa on onnistuttu ratkaisemaan tekijänoikeuden alueellisuuden sisämarkkinoita jakavaa vaikutusta esimerkiksi televisiolähetysten satelliittivälitykseen sovellettavalla säännöllä, jonka mukaan tuo oikeudenhaltijan yksinoikeuden piiriin kuuluva välittäminen katsotaan tapahtuvaksi vain ohjelmasignaalin lähtömaassa ja näin oikeudenhaltijan välitysoikeutta ei loukata muissa ohjelmasignaalin vastaanottavissa maissa. Samanlainen säännös on otettu käyttöön esimerkiksi asetuksessa (EU) 2017/1128 verkkosisältöpalveluiden siirrettävyydestä mutta tällaisia yksittäisiä ratkaisuja laajemmin teosten välittäminen sisämarkkinoilla voi edelleen törmätä tekijänoikeuden alueellisuuteen. Oikeudenhaltijan yksinoikeus sallia tai kieltää teostensa levittäminen sammuu sisämarkkinoiden laajuisesti teoksen ensimmäisen myynnin yhteydessä mutta tämän oikeuden sammumisen periaatteen soveltuminen digitaaliseen maailmaan ei ole ollut täysin selvää. Tutkielmassa tehdyn voimassaolevan EU:n tekijänoikeuden analyysin valossa oikeuden digitaalista sammumista ei tapahdu paitsi tietyin edellytyksin ohjelmistodirektiivin 2009/24/EU soveltamisalalla. Näin oikeudenhaltijat säilyttävät teoksien liikkuvuuden rajoittamisen mahdollistavan yksinoikeutensa. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten oikeudenhaltijat voivat rajoittaa teosten vapaata liikkuvuutta lisensioinnilla eli käyttöoikeuksien myöntämisellä. EU ei ole toistaiseksi onnistunut luomaan koko sisämarkkinat kattavan lisensioinnin järjestelmää ja näin oikeudenhaltijat voivat rajoittaa teosten liikkuvuutta sisämarkkinoilla alueellisilla lisensseillä, joita on mahdollista tehostaa alueen ulkopuolelta pääsyn estävillä maarajoituksilla. Tutkielmassa pyritään tarjoamaan sen lukijalle mahdollisimman ymmärrettävä kuva jokseenkin epäyhtenäisten EU:n tekijänoikeuden sääntöjen vaikutuksista teosten liikkuvuuteen muuttuvilla sisämarkkinoilla. Tutkielman perusteella vaikuttaa siltä, että voimassaolevan EU:n tekijänoikeuden salliman teosten digitaalisen liikkumisen rajoittamisen mahdollisuudet tulevat lisääntymään samaa tahtia kuin teosten liikkuminen sisämarkkinoilla siirtyy perinteisestä analogisesta maailmasta moderniin digitaaliseen maailmaan.

This master’s thesis discusses the development and the role of credit ratings in European Union prudential bank regulation within the context of political economy and tries to offer a regulatory theoretic and interdisciplinary perspective on the regulatory use of the credit ratings in prudential bank regulation. In addition to the legal viewpoint, this thesis analyses the legal norms within the context of comparative political economy. Credit ratings are assessments of a credit risk which are issued by the credit rating agencies, which are private companies. From the economic perspective, the function of the credit ratings is to decrease the information asymmetry on the financial markets. These ratings were, and are still, used in plethora of regulation. In this thesis the scope is the use of credit ratings as a regulatory tool in European Union prudential bank regulation. The goal of the thesis is to build a coherent and contextualized framework of the regulatory use of the credit ratings as a method of risk assessment in prudential bank regulation through analysing bank capital requirements regulation within the context of political economy development. The focus point is the global financial crisis of 2008 and its implications and consequences to the regulation. The subprime mortgage market crisis in U.S. led to an international banking crisis which revealed massive systemic risks within global financial markets which are partly attributable to use of rating-based regulation. Role of the credit rating based regulation is analysed through normative assessment of the capital requirements legislation before and after the crisis. This includes review of Basel Accords and its implementation to European Union legislation through Capital Requirement Directive(s) and Regulation with a partially comparative review of the U.S. regulation. The role of the regulation as a partial cause of the financial crisis is reviewed through its the economic effects. These include pro-cyclicality and systemic risk caused by the over-reliance to the credit ratings by regulators and the market participants. Possible alternatives for rating-based regulation are also reviewed. From theoretical perspective, this thesis analyses the development of the credit rating based regulation from 1970s onwards by reflecting the legislative choices to the changes in the global political economy after the fall of Bretton Woods system. This thesis argues that public regulators have, over time and gradually, delegated (quasi-)regulatory power to credit rating agencies as the Western world has shifted towards disembedded liberalism. The reasons for this delegation are explained through varieties of capitalism approach, whereas the delegation itself and its nature are assessed through principal–agent and resource dependency theories. These findings are then used to assess the nature and the role of the credit ratings in capital requirements as a part of prudential regulation.