Browsing by discipline "Obligation law"
Now showing items 81-100 of 240
-
(2013)Tutkin Pro Gradu -tutkielmassani kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta ja siihen liittyviä erityispiirteitä kartelleja koskien Suomessa. Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus on verrattain tuore instrumentti Euroopassa, ja on kuulunut kotimaiseen kilpailulainsäädäntöön vasta vuodesta 1998. Kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta on toistaiseksi tutkittu Suomessa suhteellisen vähän, eikä oikeuskäytäntöä ole juurikaan ehtinyt siitä muodostumaan. Tutkielma jakautuu viiteen pääosaan. Toisessa luvussa tarkastelen kartellien vahingollisuutta kilpailuoikeudellisesta näkökulmasta, pyrkien esittämään kartelleihin liittyviä motiiveja ja kartellien toimintaperiaatteita. Toisessa luvussa käsittelen myös sitä vahinkoa, jota kartellit tyypillisesti aiheuttavat. Kartellien yleisellä vahingollisuudella ja niiden aiheuttamalla vahingolla pyrin pohjustamaan niitä prosessioikeudellisia premissejä, joita esitän tutkielman myöhemmissä luvuissa. Kolmannessa luvussa käsittelen kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen oikeudellista perustetta. Kilpailulain 20 §:n mukainen vahingonkorvaus on pääsääntöinen kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen peruste, joskin kartelliyhtiön ja vahingonkärsijän välinen oikeussuhde määrittää sitä, millaisia vaihtoehtoisia vahingonkorvausperusteita vahingonkärsijällä on käytettävissään. Pyrin kolmannessa luvussa tutkimaan näiden vahingonkorvausperusteiden eroja sekä tuomaan esille kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen EU-oikeudellisen taustan. Neljännessä luvussa tarkastelen vahingon määrää, sen kvantifioimista sekä määrään mahdollisesti vaikuttavia ulkoisia, kartellista riippumattomia, tekijöitä. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen määrä perustuu toteutuneen ja sellaisen hypoteettisen tapahtumainkulun väliseen erotukseen, jossa kilpailunrajoitusta ei olisi ollut. Esittelen niitä menetelmiä, joita taloustieteessä on kehitetty tämän hypoteettisen tapahtumainkulun arvioimiseksi. Pyrin lisäksi tuomaan esille näiden menetelmien ominaispiirteitä. Käsittelen lisäksi sitä problematiikkaa, joka liittyy vahingon jakautumiseen tuotanto- ja jakeluketjussa. Todistelua koskevassa viidennessä luvussa tutkin ensinnäkin todistelukeinoihin liittyviä erityiskysymyksiä kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia silmälläpitäen. Viidennessä luvussa tarkastelen myös todistustaakan jakautumista, joka lähtökohtaisesti perustuu yleisen vahingonkorvauksen mukaiseen todistustaakan jakoon. Pohdin todistustaakan jakoon liittyviä tekijöitä sekä pyrin perustelemaan tarkoituksenmukaisen todistustaakan jakamisen kartelleita koskevissa kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvauksissa ottaen huomioon aineellisen oikeuden tarpeet, kartellien vahingollisuutta koskevat yleiset kokemussäännöt sekä vahingonkorvausta koskevat näyttövaikeudet. Pyrin lisäksi esittelemään muissa valtioissa omaksuttuja todistustaakkaratkaisuja indisiona siitä, mikä vallitseva käsitys kartellien vahingollisuudesta muissa valtioissa on. Kuudennessa luvussa tarkastelen näytön arviointiin liittyvää problematiikkaa. Näytön arvioinnin voidaan katsoa olevan olennaisessa asemassa vahingonkorvauksen tehokkaassa toteutumisessa. Pyrin tuomaan esille näytön arviointiin liittyviä huomioita, siihen vaikuttavia tekijöitä erityisesti kilpailuoikeudellisiin vahingonkorvauksiin liittyvien erityiskysymysten valossa, sekä selvittämään taloustieteellisen näytön arviointia tuomioistuimissa.
-
(2012)Sopimuksen muuttumista koskevat väitteet ovat melko yleisiä sopimusriitojen yhteydessä. Tutkittavana on tilanne, jossa alkuperäisen sopimuksen väitetään muuttuneen hiljaisen hyväksynnän, suullisen sopimisen tai passiivisuuden kautta. Kyse voi olla sellaisesta osapuolten välisestä käytännöstä, jonka toisen sopimuspuolen väitetään hyväksyneen, koska hän ei ole reklamoinut sitä vastaan. Toisinaan esiintyy myös väitteitä koskien suullista sopimusta sopimuspuolten työntekijöiden kesken. Kyse saattaa olla myös siitä, että osapuoli on tullut tietoiseksi muutokseen tähtäävistä toimista, mutta ei ole reklamoinut niiden johdosta. Tilanteisiin liittyy useita oikeudellisia ongelmia. Toisessa luvussa selvitetäänkin, mitä konkludenttinen sopimuksen muuttaminen on, ja mitä merkitystä sopimuskumppanin hiljaisuudelle voidaan tällaisissa tilanteissa antaa. Luvussa selvitetään myös sopimuksen muuttumista sopimusoikeuden laajemmassa kontekstissa. Kolmannessa luvussa käsitellään näytön arviointia, sillä sopimuspuolten ollessa erimielisiä siitä onko sopimus muuttunut, asia ratkaistaan yleensä oikeudessa esitetyn näytön perusteella. Muutokseen vetoavan on esitettävä korkea-asteista näyttöä hiljaisen yhteisymmärryksen olemassaolosta. Näytön arviointiin vaikuttavat monet seikat, ja työssä tuodaan esiin muutamia erityisiä näkökohtia, joita KKO on ottanut huomioon ratkaisuissaan. Näitä ovat muun muassa se, missä asemassa sopimuspuolet ovat, ja minkälaisten velvoitteiden muuttumisesta on kyse. Arviointiin vaikuttaa myös se, ettei rationaalisen taloudellisen toimijan katsota kuin poikkeustilanteissa haluavan luopua vastikkeetta varallisuusoikeuksistaan. Neljännen luvun keskeinen kysymys on, onko sopimusmuutosta vastaan reklamoitava, vaikka muutos olisi yksipuolinen. Yleisesti on katsottu, ettei sopimusehtojen yksipuoliseen muutosyritykseen yleensä tarvitse reagoida, jos muutosyrityksen oikeudettomuus on selkeää. Kirjallisen sopimuksen vastaista käytäntöä on kuitenkin voitu seurata pitkän aikaa toisen tekemättä minkäänlaista reklamaatiota tai edes huomautusta asiaa koskien. KKO:n kanta kuitenkin on, että toisinaan sopimuskumppanilta voidaan vaatia reklamointia sopimusmuutosta vastaan, jos myöhemmin voidaan näyttää hänen tulleen tietoiseksi muutoksesta. Tietoisuus muutoksesta saattaa johtaa reklamaatiovelvollisuuteen perusteetontakin muutosyritystä vastaan. Passiivisuuskin voi siis toisinaan johtaa sopimuksen muuttumiseen. Viidennessä luvussa tarkastellaan sitä, milloin työntekijöiden toimet sitovat oikeushenkilöä hiljaisen tai suullisen sopimisen tapauksissa. Sopimuskumppanin voi toisinaan olla vaikeaa tietää, millaisia oikeustoimia eri asemassa olevilla henkilöillä on oikeus tehdä asemansa perusteella. Asemavaltuutuksen ollessa kyseessä on verrattava kussakin tapauksessa valtuutetun kelpoisuutta lain ja tavan mukaan vastaavilla henkilöillä olevaan kelpoisuuteen. Tällöin on hyvä ottaa huomioon sopimuksen muuttamisolosuhteet, ja niihin liittyvät luottamusta rakentavat tekijät, jotka vaikuttavat siihen, miltä tilanne ja valtuutetun toimivalta näyttävät sopimuskumppanin silmin. Kuudennessa luvussa tarkastellaan lopuksi sopimustekniikan näkökulmasta muotomääräyksiä, ja sitä, voidaanko niillä estää sopimuksen muuttuminen. Muotomääräykset vaikuttavat tehokkailta, mutta pohjoismaisessa oikeuskäytännössä kohtuus ja osapuolten tarkoitus korostuvat niiden tulkinnassa. Sopimusmääräykset eivät saa sitä täyttä merkitystä, joka niille pitäisi antaa sopimusvapauden vallitessa. Toisaalta muotomääräyksiin vetoamalla ei pitäisi voida spekuloida ja pyrkiä saamaan epäoikeutettua etua toisen sopimuspuolen kustannuksella. Muotomääräysten tulkinnan pitäisi tukeutua niille asetettuun funktioon, joka taas voi vaihdella sopimustyypistä ja toimintaympäristöstä riippuen. Useimmiten muotomääräykset palvelevat ennakoitavuuden ja riskinhallinnan intressejä.
-
(2015)Arvopaperimarkkinat ovat kasvaneet huomattavasti viimeisten vuosikymmenien aikana Suomessa. Sääntely arvopaperimarkkinoilla on lisääntynyt sekä markkinoiden kasvun johdosta, että Suomen liityttyä Euroopan unioniin (EU). Sääntelyn ensisijaisena tarkoituksena voidaan pitää kansantaloudellisia syitä, mutta nyt asiaa voidaan tarkastella myös velvoiteoikeudelliselta kannalta. Toisin sanoen sääntelyä on mahdollista tarkastella markkinoilla osakkeenomistajien oikeuksien ja velvollisuuksien näkökulmasta. Osakkeenomistajan oikeutta vahingonkorvaukseen arvopaperimarkkinoilla on mielenkiintoista pohtia. Pelkästään yleisellä tasolla vahingonkorvausta arvopaperimarkkinoilla ei ole mielekästä pohtia, jonka takia tutkimuksen aiheeksi on valittu julkinen ostotarjous ja siihen liittyvä vahingonkorvausvastuu. Tästä syystä julkisen ostotarjouksen osakkeenomistajien oikeus vahingonkorvaukseen puutteellisesti tai väärin toteutetun julkisen ostotarjouksen yhteydessä on tutkimuksen keskeisin kysymys. Markkinoiden kasvaessa sääntelyssä on pitänyt kiinnittää huomiota osakkeenomistajien luottamukseen markkinoiden toimivuudesta. Toimivat markkinat saavat aikaan pääoman vapaan liikkuvuuden. Pääoman vapaa liikkuvuus lisää investointien määrää, mahdollistaa uusien yritysten syntymisen sekä edesauttaa jo olemassa olevien yritysten mahdollista kasvua. Tehokkaat ja luotettavat markkinat tarvitsevat kuitenkin toimiakseen selkeät säännöt. Selkeät säännöt vähentävät markkinoiden väärinkäytöksiä ja pienentävät sijoittamiseen liittyvää riskiä. Tästä huolimatta sijoittamiseen liittyy aina riski. Kuitenkaan riski ei saisi liittyä markkinarakenteiden vääristymiseen tai muuhun laittomaan toimintaan, sillä siinä tapauksessa osakkeenomistajien luottamus markkinoihin heikkenee. Jotta osakkeenomistajien luottamus arvopaperimarkkinoihin voidaan säilyttää, lainsäätäjä on pyrkinyt selkeyttämään ja täsmentämään arvopaperimarkkinaoikeudellista sääntelyä. Tutkimuksessa tutkitaan kohdeyhtiön osakkeenomistajan oikeutta vahingonkorvaukseen julkisen ostotarjouksen yhteydessä. Tutkimuskysymys on kohdeyhtiön osakkeenomistajan oikeus vahingonkorvaukseen väärin tai puutteellisesti toteutetun julkisen ostotarjouksen takia. Kohdeyhtiöllä tarkoitetaan julkisen ostotarjouksen kohteena olevaa yhtiötä, eli yritystä josta tehdään ostotarjous . Osakkeenomistaja tässä tutkimuksessa on julkisen ostotarjouksen kohteena olevan yhtiön osakkeenomistaja . Tutkimuksen oikeudenalana on vahingonkorvausoikeus. On mielenkiintoista yhdistää tutkimukseen vahingonkorvausoikeudellisia oppeja ratkaistaessa arvopaperimarkkinaoikeudellista kysymystä. On hyvä ymmärtää, että perinteisesti vahingonkorvausoikeutta ei ole ajateltu osaksi arvopaperimarkkinaoikeutta tai vahingonkorvausoikeuden asema ei ole täysin selvä kansallisilla arvopaperimarkkinoilla.
-
(2016)Kolmannelle eli välilliselle vahingonkärsijälle aiheutuneen vahingon korvauskelpoisuuteen on perinteisesti suhtauduttu torjuvasti. Tähän lähtökohtaan on tehty poikkeuksia lainsäädännössä lisäämällä vahingonkorvauslakiin henkilövahingon kärsineen läheisen oikeus korvauksiin tälle vahingosta aiheutuneista kuluista ja kärsimyksestä. Osin kyse on ollut oikeuskäytännössä tehtyjen linjauksien siirtämisestä lakiin ja osin lailla on paikattu oikeuskäytännössä esiin tulleita epäkohtia. Esinevahingosta kolmannelle aiheutuneesta vahingoista ei ole säädetty vahingonkorvauslaissa vastaavalla tavalla. Oikeuskäytännössä on käsitelty esinevahingoista kolmannelle aiheutuneita vahinkoja erityisesti voimalinjojen vahingoittumisesta seuranneiden vahinkojen osalta. Jos vahingonkärsijä ei ole omistanut voimalinjoja, eikä tällä ole ollut näihin omistusoikeuteen rinnastuvaa rajoitettua esineoikeutta, on tätä pidetty lähtökohtaisesti kolmantena ja korvausvastuu on sulkeutunut tällä perusteella pois. Kuitenkin jos vahingonkärsijä on esimerkiksi sijaintinsa vuoksi läheisessä yhteydessä vahingoittuneeseen esineeseen, on tällä arvioitu olevan mahdollisuus korvaukseen tälle aiheutuneesta vahingosta. Varallisuusvahinkojen korvauskelpoisuutta on rajoitettu vahingonkorvauslaissa jo ensivahingonkärsijän osalta, joten varallisuusvahingosta kolmannelle aiheutuneiden vahinkojen on katsottu olevan lähes aina korvauskelvotonta. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ää (16.6.2004/509) voitaisiin tulkita laajemminkin niin, että varallisuusvahinko, joka on kärsitty jonkun toisen henkilö- tai esinevahingon seurauksena, voitaisiin korvata VahL 5 luvun 1 §:n nojalla pykälän mukaisin edellytyksin. Ero suppeaan tulkintaan, jossa korvaus on mahdollista vain erikseen säädetyissä tilanteissa tai jos vahingonkärsijä esimerkiksi rinnastuu ensivahingonkärsijään, ei ole kuitenkaan välttämättä suuri, sillä laajassa tulkinnassa adekvaattisuusvaatimus rajoittaa vahinkojen korvauskelpoisuutta vastaavalla tavalla. Sopimussuhteessa aiheutuneessa vahingossa oikeus korvaukseen on lähtökohtaisesti vain sopimussuhteen osapuolilla sopimusvastuun periaatteiden mukaisesti. Lainsäädännössä on tehty tähän lähtökohtaan poikkeuksia laajentamalla korvausvastuuta sivullisen asemassa olevaa muun muassa kuluttajan suojaksi. Oikeuskäytännössä vastuuta on laajennettu yli välittömän sopimussuhteen vahingonaiheuttajan asiantuntija-aseman perusteella.Vahvana pääsääntönä voidaan kuitenkin pitää, jos asiasta ei ole erikseen säädetty, että sopimussuhteen ulkopuolinen taho ei voi esittää vaatimuksia sopimussuhteessa aiheutuneesta vahingosta.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan sopimuksen ulkopuolisen kolmannen tahon asemaa sopimusketjussa sekä tämän mahdollisuutta rajoittaa vastuutaan toimiessaan osana sopimusketjua. Sopimusketjut ja -verkostot ovat nykymuotoisessa vaihdannassa yhä tavanomaisempia liiketoiminnan rakentumismuotoja. Velvoiteoikeuden kannalta sopimusketjujen ja -verkostojen erityispiirre on se, etteivät kaikki ketjussa tai verkostossa toimivat tahot ole keskenään sopimussuhteessa, vaikka toimijoiden kahdenvälisissä sopimussuhteissaan tekemät suoritukset vaikuttavat ketjun tai verkon muiden toimijoiden tekemiin tai saamiin suorituksiin. Merkitystä tällä on erityisesti vahingonkorvausvastuun kannalta, sillä sopimusperusteinen ja sopimuksenulkoinen vastuu eroavat keskeisesti toisistaan. Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka kolmas osapuoli voi hallita sopimusketjussa syntyvän ulkopuolisiin kohdistuvan vastuuriskinsä sopimus kolmannen hyväksi -instituution avulla. Vastuuriski voi syntyä joko sopimuksenulkoisen tuottamusvastuun perusteella tai ns. välittömän sopimussuhteen ylittävän vastuun perusteella. Sopimusta kolmannen hyväksi käytetään vastuuriskin hallintakeinona siten, että kolmannen oma sopijakumppani sopii edelleen oman sopijakumppaninsa kanssa vastuunrajoituksesta kolmannen hyväksi. Keskeisellä sijalla tutkimuksessa on selvittää sopimuksia kolmannen hyväksi koskevat oikeussäännöt, joilla on merkitystä perustettaessa vastuunrajoitus kolmannelle. Samalla tutkitaan, kuinka sopimus kolmannen hyväksi jäsentyy osana velvoiteoikeuden systematiikka. Tutkittavat oikeussäännöt liittyvät yhtäältä kolmannen oikeusaseman syntymiseen sekä toisaalta saavutetun oikeusaseman pysyvyyteen. Kolmannen oikeusaseman syntyminen ratkaistaan ensisijaisesti sopimuksen tulkinnalla, kun taas oikeusaseman pysyvyyden arvioinnissa kiinnitetään huomiota sopimusosapuolten toimintaan ja kolmannen perusteltuihin odotuksiin. Tutkielman lopuksi tarkastellaan tarkemmin sopimus kolmannen hyväksi -instituutiolla perustettua vastuunrajoitusta osana sopimusketjua ja joitakin siihen liittyviä erityispiirteitä, kuten sopimusosapuolien mahdollisuutta peruuttaa tai muuttaa kolmannelle perustettu vastuunrajoitus.
-
(2020)I Finland används aktieägaravtal flitigt särskilt i framväxande småaktiebolag. I dessa avtal mellan aktiebolagets ägarkrets ingår så gott som alltid ett förbud mot att bedriva konkurrerande verksamhet med det aktiebolag som är föremål för aktieägaravtalet, eftersom aktiebolagslagen (624/2006) inte föreskriver om aktieägarnas skyldighet att avstå från konkurrerande verksamhet pga. ett aktieinnehav. I praktiken är aktieägaravtalets konkurrensförbud i huvudregel anknutet till de förpliktade parternas aktieägande i bolaget, alltså till aktieägarförhållandet, och utgör därmed ofta väldigt omfattande begränsningar i aktieägarnas handlingsfrihet. Å andra sidan anses fri konkurrens utgöra en utgångspunkt för ekonomisk verksamhet och dessutom innebär ett konkurrensförbud alltid en begränsning av den grundläggande näringsfriheten enligt 18 § Finlands grundlag (731/1999). Detta innebär att ett starkt samhälleligt behov av kontroll anknyter sig till dessa avtalsförpliktelser, och följaktligen att aktieägarnas avtalsfrihet i fråga om konkurrensförbud inte är obegränsad. Det sagda gäller i synnerhet då en eller flera aktieägare på ett eller annat sätt arbetar i bolaget, liksom ofta är fallet särskilt i bolag med en mindre ägarkrets, och då kan meningsskiljaktigheter och tolkningsproblem uppstå i fråga om förbudets skälighet och giltighet med tanke på en enskild aktieägares ställning i bolaget och i förhållande till de övriga aktieägarna. I denna pro gradu-avhandling ligger fokus på giltigheten av konkurrensförbud i anknytning till aktieägaravtal som gäller sådana enskilda aktieägare som även arbetar i bolaget. Med stöd av den rättsdogmatiska forskningsmetoden ämnar forskningen framför allt besvara frågan om hur en enskild aktieägares dubbelroll i det aktiebolag som är föremål för aktieägaravtalet påverkar giltigheten i fråga om aktieägaravtalets konkurrensförbud. Med andra ord undersöks hur en aktieägares dubbelroll begränsar samtliga aktieägares inbördes avtalsfrihet i fråga om konkurrensförbudet. I syfte att besvara denna huvudsakliga forskningsfråga identifieras, definieras och indelas aktieägarna inledningsvis i tre kategorier av dubbelroller – arbetstagaraktieägare, ledande arbetstagaraktieägare och direktör- eller företagaraktieägare – på basis av den tvingande lagstiftning som pga. en enskild aktieägares arbete och ställning i bolaget reglerar giltigheten av aktieägaravtalets konkurrensförbud. Därefter analyseras gränsdragningen arbetstagare – företagare i syfte att fördjupa bedömningen av vilken betydelse aktieägarens dubbelroll de facto har med tanke på giltigheten av ett konkurrensförbud. Med andra ord ämnar avhandlingen först besvara den bakgrundsläggande forskningsfrågan om när en aktieägare som arbetar i det aktiebolag vars aktier den äger är i ett anställningsförhållande till bolaget kontra utför företagararbete i bolaget. I avhandlingen granskas framför allt kriterierna för konkurrensförbudets avtalsrättsliga giltighet och skälighetsbedömning enligt 38 § lagen om rättshandlingar på förmögenhetsrättens område (228/1929, rättshandlingslagen) med hänsyn till förbudets arbetsrättsliga giltighetsförutsättningar enligt 3:5 arbetsavtalslagen (55/2001) i syfte att utreda omfattningen av aktieägarnas avtalsfrihet i fråga om konkurrensförbud. Avhandlingens centrala observation är att det alltid och i synnerhet då det råder osäkerhet i fråga om en aktieägares rättsliga status lönar sig att omsorgsfullt vid sidan om 38 § rättshandlingslagen beakta arbetsavtalslagens tvingande begränsningar, också då ett konkurrensförbud ingås i på basis av ett aktieägarförhållande. Aktieägarnas dubbelroller i bolaget inverkar först och främst på omfattningen av den avtalsrättsliga skälighetsbedömningen enligt 38 §: ju mindre arbetsavtalslagen begränsar aktieägarnas inbördes avtalsfrihet, desto större betydelse får 38 § vid bedömningen av vad som utgör ett godtagbart ändamål för ett konkurrensförbud; vad som är en skälig tidsmässig, geografisk och saklig omfattning för ett konkurrensförbud; och vad som ska anses utgöra en skälig ersättning för ett konkurrensförbud. Inget entydigt svar på när aktieägaravtalets konkurrensförbud utgör en skälig begräsning av den förpliktade aktieägarens handlingsfrihet och är avtalsrättsligt giltigt kan dock framställas, eftersom varken giltigheten eller skäligheten av ett konkurrensförbud i anknytning till ett aktieägaravtal någonsin är en självklarhet. I sista hand avgörs giltigheten av aktieägaravtalets konkurrensförbud utifrån en helhetsbedömning i varje enskilt fall, alltså på basis av de rådande omständigheterna och det ifrågavarande rättsförhållandet mellan en arbetstagare och en arbetsgivare, en aktieägare och ett aktiebolag, samt framför allt i det inbördes förhållandet mellan det ifrågavarande aktiebolagets aktieägare. Avslutningsvis diskuteras aktieägarnas möjligheter att förebygga sådana tvister och tolkningsproblem som kan uppkomma pga. aktieägarnas dubbelroller i aktiebolaget, samt mer allmänt i anknytning till aktieägaravtalets konkurrensförbud. I detta sammanhang framförs en handfull konkreta rekommendationer på praktiska och avtalstekniska lösningar för att förstärka giltigheten och skäligheten av ett konkurrensförbud i anknytning till ett aktieägaravtal.
-
(2014)Tutkielman aiheena ovat konossementin funktiot kansainvälisessä kaupassa. Konossementti on merikuljetuksissa käytettävä kuljetusasiakirja, jolla on kolme perinteistä funktiota. Konossementti on ensinnäkin kuitti siitä, että rahdinkuljettaja on vastaanottanut tavarat kuljetusta varten. Konossementti on myös todiste kuljetussopimuksesta ja sen ehdoista. Tämän lisäksi konossementti on juokseva asiakirja, jonka arvopaperimaiset ominaisuudet mahdollistavat tavaroiden myymisen ja panttaamisen kuljetuksen aikana. Nämä konossementin eri funktiot ovat tärkeitä kansainvälisessä kaupassa useiden eri sopimusten, kuten kauppa- ja rahoitussopimusten näkökulmasta, vaikka kuljetussopimuksessa on kyse vain rahdinkuljettajan, lastinantajan ja tavaroiden vastaanottajan välisestä kolmikantasopimuksesta. Nykyisen oikeudellisen tilanteen valossa konossementin siirtäminen sähköiseen käyttöympäristöön on kuitenkin erityiseen haastavaa erityisesti näiden konossementin funktioiden takia. Siirtyminen sähköisen konossementin käyttöön edellyttää myös, että sähköinen konossementti on hyväksyttävä näiden muiden kansainväliseen kauppaan liittyvien sopimussuhteiden valossa. Tutkielman ensimmäisessä osassa selvitetään ensinnäkin, mitkä konossementin funktiot ovat, ja mikä näiden merkitys on kansainvälisessä kaupassa. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvitetään erilaisia käytännön toimintatapoja, jotka heikentävät konossementin merkitystä. Tietyt konossementin ominaisuudet, kuten tavaroiden luovutusmekanismi, tekevät konossementista kömpelön käyttää, ja tästä syystä konossementteja käytetäänkin usein väärin. Nämä väärinkäytökset taas johtavat siihen, että konossementin funktiot ovat osittain menettäneet merkityksensä kansainvälisessä kaupassa. Tästä huolimatta näitä samoja funktioita peräänkuulutetaan sähköisten konossementtien osalta. Työn toisessa osassa käsitellään sähköisen konossementin käyttöön liittyviä oikeudellisia ongelmia. Nämä ongelmat ovat sekä velvoite- että esineoikeudellisia. Tällä hetkellä ei ole voimassa sähköisiä konossementteja koskevia säännöksiä. Tämä tarkoittaa sitä, että sähköisen konossementin tulee sopeutua nykyiseen oikeudelliseen sääntelyyn. Tutkielman toisessa osassa vastataan kysymykseen, voiko sähköinen konossementti olla oikea konossementti, ja jos ei niin, voidaanko paperisen konossementin oikeusvaikutukset saada aikaan muulla tavoin, joko sopimusehdoilla ja/tai muiden oikeudellisten konstruktioiden avulla.
-
(2013)Tutkielma käsittelee vastuunjakoa kortinhaltijan ja korttiyhteisön välillä tilanteissa, joissa luottokorttia on käytetty oikeudettomasti. Tutkimuksen aiheen kannalta tärkein normisto on maksupalvelulaki ja erityisesti sen 7 luvun 62 pykälä. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat, miten vastuunjako määräytyy erilaisissa olosuhteissa ja miten oikeustilaan on vaikuttanut EU:n maksupalveludirektiivin saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan huolimattomuuden arviointia, sillä se on usein ratkaiseva tekijä vastuunjaon kannalta. Oikeusvertailullisesti tarkastellaan myös Ruotsin lainsäädäntöä ja sitä, miten maksupalveludirektiivi on siellä saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä. Ensimmäisessä luvussa esitellään ja rajataan tutkielman aihe sekä käydään läpi tutkielman lähteet. Toinen luku avaa tutkielman avainkäsitteitä, keskittyen erityisesti luottokorttiin. Kolmannessa luvussa käsitellään itse vastuunjakoon liittyvää oikeudellista problematiikkaa. Aluksi käydään läpi ennen maksupalveludirektiivin implementoimista voimassa ollut lainsäädäntö. Seuraavaksi esitellään maksupalvelulain oikeudetonta käyttöä koskevat säännökset yksittäisiin oikeussääntöihin pilkottuna ja johdetaan niistä lain esitöiden ja relevantin oikeuskäytännön avulla toimivia tulkintaohjeita. Maksupalvelulain jälkeen tarkastellaan Ruotsin lainsäädännön vastaavia säännöksiä ja haetaan selityksiä siihen, mistä erot Suomen lainsäädäntöön johtuvat. Lopuksi vielä paneudutaan huolimattomuuden arviointiin liittyviin kysymyksiin, hakien tukea erityisesti vahingonkorvaus- ja rikosoikeuden pitkästä tulkintaperinteestä. Tutkielman lopuksi vedetään vastuunjakoon liittyvät tulkintaohjeet yhteen ja arvioidaan, miten hyvin tutkimuskysymyksiin pystyttiin vastaamaan. Vaikka tutkielma on rajattu käsittelemään vain luottokortteja, voidaan sen tuloksia soveltaa analogisesti muihinkin maksuvälineisiin, joiden käyttöön on oikeutettu vain määrätty henkilö. Siten soveltumisalan ulkopuolelle jäävät käteiseen rinnastuvat maksuvälineet, joiden haltija on aina oikeutettu niitä käyttämään. Tutkielmassa käsitellään ainoastaan kortinhaltijan ja korttiyhteisön välistä oikeussuhdetta, joten esimerkiksi maksun vastaanottajan, eli kauppiaan, vastuu laiminlyönneistään korttiyhteisölle tai korttia oikeudettomasti käyttäneen sivullisen vastuu kortinhaltijalle jäävät kokonaan tutkielman ulkopuolelle. Lisäksi tutkielmassa käsitellään vain vastuuta oikeudettoman käytön tilanteissa, joten muut osapuolten väliset vastuut jäävät myös tutkielman ulkopuolelle.
-
(2020)Talouselämän toimintakentän kansainvälistyminen ja maailmantalouden yleinen globalisoituminen ovat johtaneet siihen, että myös yrityskaupat ovat monimutkaistuneet vuosikymmenten saatossa. Yrityskaupoissa voidaan joutua ottamaan huomioon useamman valtion lainsäädäntö ja liiketoiminnallinen ympäristö. Liikesopimuksissa noudatetaan pitkälti alun perin Englannissa ja Yhdysvalloissa kehitettyä sopimustraditiota – yrityskauppojen asiakirjat ja dokumentaatio perustuvat angloamerikkalaisiin sopimuslausekkeisiin ja -malleihin, joiden seurauksena sopimukset ovat yhä useammin detaljiorientoituneita ja monimutkaisia kokonaisuuksia. Kansainvälistyvän sopimus- ja yritystoiminnan ytimessä ovat riskienhallinta ja korvausvastuisiin varautuminen. Yrityskauppoihin liittyy aina odottamattoman kehityksen mahdollisuus, joka yritysten on päätöksenteossaan osattava ottaa huomioon. Riskienhallintakentän jatkuvan laajenemisen seurauksena vastuuriskeille haetaan yhä useammin ulkopuolista vastuutahoa, joka tyypillisesti on vakuutusyhtiö. Siten yrityskauppojen riskienhallinnallinen puoli on erottamattomasti liitännässä vakuuttamiseen. Nykyisin onkin tavanomaista turvata yritysjärjestelyjä muun sopimustoiminnan ohella ottamalla erillinen yrityskauppavakuutus, joka täydentää yritysjärjestelyn muuta dokumentaatiota ja allokoi riskejä. Vakuutus turvaa etenkin tilanteilta, jossa kaupan kohde ei syystä tai toisesta vastaakaan odotettua. Warranty ja indemnity -vakuutukset ovat vakuutussopimuksia, jotka kattavat vahingot, jotka johtuvat tai ovat seurausta osakekauppakirjassa esitettyjen takuuehtojen tai vastaavien myyjän vakuutusten rikkomisesta. W&I-vakuutukset tarjoavat suojaa tuntemattomien ja ennalta-arvaamattomien riskitekijöiden varalta, ja niitä käytetäänkin suhteellisen vakiintuneesti yrityskauppojen riskienhallintakeinona. Tällaisten suojakeinojen suosio on kasvanut Pohjoismaisessa kehikossa jatkuvasti 1990-luvun lopusta lähtien. Erityisen mielekkäitä yrityskauppavakuutukset ovat perinteisesti olleet silloin, kun myyjänä on pääomasijoitusyhtiö, koska tällaiset yhtiöt tekevät yrityskauppoja jatkuvasti osana liiketoimintaansa ja kaipaavat siten suojaa sen varalta, että kauppaehdot eivät kaikilta osin vastaa sovittua. W&I-vakuutusten käyttö ei kuitenkaan enää samalla tavalla riipu siitä, millaista liiketoimintaa myyjä tai ostaja harjoittavat, vaan niitä voisi luonnehtia suosituiksi instrumenteiksi yrityskauppojen riskienhallinnassa kautta linjain. Muutos johtuu kasvavasta markkinakokemuksesta ja -valveutuneisuudesta, alhaisemmista preemioista sekä vakuutusmeklarien ja vakuutusyhtiöiden nousevasta kiinnostuksesta ja aktiivisuudesta Suomen markkinalla, jossa ostajat tyypillisesti tekevät huolellisen yritystarkastuksen ja sopimusrikkomuksiin liittyvät riidat ovat hyvin harvinaisia. Tämä tutkielma tarkastelee 1) W&I-vakuutuksia sopimustyyppinä, 2) niiden henkilöllistä ulottuvuutta sekä a) ennen sopimuksen päättämistä että b) sen jälkeen ja 3) niiden soveltamisalaa erityisesti sopimusvastuuseen varautumisen ja riskienhallinnan näkökulmista. Keskeisenä tavoitteena on siten ensinnäkin selvittää, millainen instrumentti W&I-vakuutus on sopimustyyppinä, miten sillä hallinnoidaan riskejä ja miten sitä tulkitaan. Lisäksi tutkielma valottaa sitä, miten yrityskauppavakuutukset suhteutuvat arkisempiin vakuutussopimuksiin tiedonantovelvollisuuden kannalta, kun tiedollisesti ylivoimaisin taho ei välttämättä ole vakuutussopimuksena lainkaan osallisena. Lopuksi tarkastellaan myös sitä, mitkä ovat W&I-vakuutuksen rajapinnat ja mitä voidaan tai pitäisi voida vakuuttaa yrityskaupan yhteydessä.
-
(2019)Tutkielmassa tarkastellaan kuntotarkastajan vahingonkorvausvastuuta suhteessa sellaiseen tahoon, joka ei ole kuntotarkastussopimuksen sopijapuoli. Kuntotarkastajan vastuusta ei ole lain tasoista sääntelyä. Tämän johdosta kuntotarkastajan vastuuta on arvioitava lähtökohtaisesti sopimusoikeuden yleisten oppien nojalla. Tutkielma nojautuu oikeuskirjallisuudessa esitettyihin teorioihin ja näkökulmiin sekä korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön, joka käsittelee sopijapuolen vastuuta sivulliseen nähden. Kuntotarkastuksen oikeudellista luonnetta arvioitaessa havaitaan, että kuntotarkastuksen ei voida katsoa saaneen tarkkarajaista määritelmää. Kuntotarkastussopimusta voidaan joka tapauksessa pitää toimeksiantosopimuksena ja kuntotarkastusta asiantuntijapalveluna. Toimeksisaaja voi joutua vahingonkorvausvastuuseen sivullista kohtaan joko sopimuksenulkoisen tai sopimusoikeudellisen vastuunormiston perusteella. Sopimuksenulkoinen vahingonkorvausvastuu perustuu vähäisin poikkeuksin vahingonkorvauslakiin, kun taas sopimusperusteinen vahingonkorvausvastuu perustuu sopimuksen rikkomiseen. Tutkielmassa havaitaan, että sopimusperusteinen vahingonkorvausvastuu voi perustua joko sivullisen sivullisintressenttiasemaan tai sivullisen asemaan sopimusketjussa. Korvausvastuun edellytykset eroavat sen mukaan, kummalla perusteella sopimusvastuuta arvioidaan. Sopimuksenulkoinen vahingonkorvausvastuu ei lähtökohtaisesti tule sovellettavaksi, mikäli vahinko on aiheutunut sopimusrikkomuksesta. Tutkielmassa esitetään, että kuntotarkastajan vastuuta suhteessa sivulliseen tulisi arvioida sopimusketjuasetelman mukaisesti. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössä torjunut vastuun suhteessa sivulliseen sopimusketjutilanteissa, jonka takia kuntotarkastajan tulisi vastata kuntotarkastuksen laatuvirheen johdosta aiheutuneista vahingoista lähtökohtaisesti ainoastaan suhteessa toimeksiantajaan. Tutkielmassa käsitellään myös vastuunrajoitusehtojen pätevyyden edellytyksiä kuntotarkastustoiminnassa, sekä arvioidaan kuluttajansuojalain soveltuvuutta kuntotarkastuksiin.
-
(2020)Asuntokauppa on usein merkittävin ja varsinkin taloudellisesti suurin oikeustoimi ihmisten elämässä. Mikäli asunnossa havaitaan kaupan jälkeen rakennusteknisiä virheitä tai puutteita, joista ei ole ollut tietoa kauppaa solmittaessa, se saattaa johtaa hankalaan vastuiden selvittämiseen. Sen ratkaiseminen, kenen vastuulle havaitut virheet tai puutteet kuuluvat, on usein kallista ja henkisesti raskasta sekä vie paljon aikaa. Tämän välttääkseen erityisesti asuinkiinteistöään myyvä taho käyttää usein ennen kaupantekoa ulkopuolista ammattilaista apunaan asunnon kunnon arvioinnissa. Asuntokaupan yhteydessä tehtävän aistienvaraisen ja rakenteita rikkomattoman kuntotarkastuksen tavoitteena on tuottaa puolueetonta tietoa asuntokaupan osapuolille asunnon rakennusteknisestä kunnosta ja korjaustarpeista. Kuntotarkastuksessa havaituilla seikoilla on suuri vaikutus kaupan syntymiseen ja sen ehtoihin. Kuntotarkastustoiminta ei ole lailla säädeltyä ja periaatteessa kuka tahansa voi toimia kuntotarkastajana. Tästä syystä kuntotarkastuksien laadussa ja laajuudessa voi olla merkittäviäkin eroja. Sekä myyjä että ostaja voivat kärsiä vahinkoa, mikäli kuntotarkastus on suoritettu huolimattomasti eikä siinä ole havaittu kaikkia seikkoja, jotka olisivat olleet havaittavissa aistienvaraisessa ja rakenteita rikkomattomassa tarkastuksessa. Tällöin kuntotarkastaja saattaa olla vastuussa aiheuttamastaan vahingosta. Vastuu huolimattomasti suoritetusta kuntotarkastuksesta määräytyy eri perustein riippuen siitä, kenelle vahinko aiheutuu. Tilanne on yksinkertaisempi silloin, kun vahinkoa on kärsinyt tarkastuksen tilaaja, ja vastuu perustuu tilaajan ja kuntotarkastajan väliseen sopimukseen. Tilanne on kuitenkin monimutkaisempi, jos vahinko aiheutuu tilaajan vastapuolelle, joka ei ole sopimussuhteessa kuntotarkastajaan. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella kuntotarkastajan vastuuta suhteessa tarkastuksen tilaajaan ja tilaajan vastapuoleen. Erityisesti esiin nousee tilaajan vastapuoleen kohdistuva vastuu, jolloin arvioitavaksi tulee se, perustuuko vastuu vahingonkorvauslakiin vai voidaanko katsoa, että sopimusvastuu laajenee yli sopimussuhteen tilaajan vastapuolta kohtaan. Käsittelen tutkielmassani lisäksi kuntotarkastuksessa havaittujen seikkojen vaikutusta myyjän ja ostajan tiedonanto- ja selonottovelvollisuuksiin.
-
(2017)Oman asunnon hankinta on tavalliselle keskivertokuluttajalle usein elämän suurin investointi. Omakotitalon hankintaan liittyy aina riski siitä, ettei se vastaa laadultaan sitä, mitä ostaja on odottanut. Suurin riski sisältyy tilanteeseen, jossa kaupan kohteessa ilmenee useammankin vuoden asumisen jälkeen niin sanottu piilevä eli salainen virhe. Tyypillisesti salainen virhe on kiinteistössä myöhemmin esiin tuleva kosteus- ja homevaurio. Asuinkiinteistön myyjä vastaa salaisesta virheestä viisi vuotta kaupanteon jälkeen. Kuntotarkastuksella pyritään ennakolta selvittämään kaupan kohteen kunto ja kuntotarkastuksen teettäminen ennen yksityishenkilöiden välisen kaupan päättämistä on nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus. Toimeksiantajalle on iso merkitys sillä, että kuntotarkastuksen suorittaa asiantunteva pätevöitynyt kuntotarkastaja. Tutkielman tavoitteena on selvittää, voidaanko kuntotarkastustoimintaa pitää asiantuntijapalveluna. Koska kuntotarkastuksesta ei ole omaa lainsäädäntöä, tutkielmassa tarkastellaan, miten asianajo- ja kiinteistönvälitystoimintaa on säännelty. Tarkastelussa esiin tulleiden seikkojen perusteella kuntotarkastusta voidaan pitää asiantuntijapalveluna. Kuntotarkastustoimintaan liitetään aivan samoja velvoitteita ja toimintaa ohjaavia periaatteita, kuin lähemmän tarkastelun kohteena olleisiin asiantuntijapalveluihin. Vastuullista kuntotarkastusta tekevillä toimijoilla on olemassa hyvin seikkaperäiset ohjeet siitä, miten tarkastus tulee suorittaa. Ohjeissa myös painotetaan tarkastustoimintaan liittyviä eettisiä arvoja, kuten kuntotarkastajan puolueettomuutta, riippumattomuutta ja esteettömyyttä tehtävän suorittamisessa. Tutkielman toisena tavoitteena on selvittää, aiheuttaako velvoittavan lainsäädännön puuttuminen ongelmia ratkaistaessa osapuolien riitoja, kun tarkastustoimintaan sisältyy niin paljon sisällöllisiä ja laadullisia eroavaisuuksia. Tarkempana tutkimuskysymyksenä esitetään, aiheutuuko tilanteesta ongelmia kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta. Tarkastelussa esiintulleiden seikkojen perusteella voidaan todeta, että kuntotarkastuspalveluita tarjoavien tarkastustoiminnassa esiintyvät sisällölliset ja laadulliset erot aiheuttavat suurimman osan asuinkiinteistöjen kaupoista syntyvistä riidoista. Toimeksiantajilla ei myöskään aina ole itsellä riittävää tietoa siitä, minkä sisältöisenä kuntotarkastussopimus tulisi tehdä. Nykyisellään tilannetta ei voida pitää tyydyttävänä. Myyjällä on laaja vastuu esiintulevista laatuvirheistä. Ostajaa pidetään lähtökohtaisesti heikompana osapuolena, vaikka asuinkiinteistön myyntitilanteessa myyjä ja ostaja toimivat molemmat yksityishenkilöinä pyrkien tyydyttämään oman asumistarpeensa. Kumpikin osapuoli, myyjä sekä ostaja, voivat olla sopimussuhteessa vahva, normaali tai heikko osapuoli. Erilaisia tilanteita voi näin ollen syntyä yhdeksän. Tästä asetelmasta johtuen ei ostajaa voida automaattisesti pitää sopimussuhteen heikompana osapuolena. Tutkielmassa tehdyn tarkastelun perusteella näyttäisi siltä, että ainoastaan asuinkiinteistökauppoihin liitettävä pakollinen kuntotarkastus ja luvanvarainen kuntotarkastustoiminta voisivat yhdessä parhaiten ennakolta estää piilovirheiden aiheuttamat riidat. Ainoastaan asiantunteva ja pätevyysvaatimukset täyttävä kuntotarkastaja voi tuottaa sellaista tietoa, jolla on toimeksiantajalle arvoa.
-
(2019)Tutkielma käsittelee myyjän toimintaa yrityskauppasopimukseen sisällytettävien vakuutusehtojen yhteydessä. Myyjän toiminnan tai passiivisuuden merkitys osapuolten välisen vastuunjaon kannalta on korostunut yrityskauppojen yhteydessä tavanomaisessa tilanteessa, jossa myyjän korvausvelvollisuus on vastuunrajoitusehdoin rajoitettu tiettyyn euromääräiseen enimmäismäärään tai koskemaan ainoastaan välittömiä vahinkoja. Yleisesti hyväksytyn periaatteen mukaan sopimusosapuoli, joka on menettelyt tahallisesti tai kvalifioidun tuottamuksellisesti menettää oikeutensa vedota hyväkseen vaikuttavaan vastuunrajoitusehtoon, jolloin myyjän lopullisen korvausvelvollisuuden rajojen ja laajuuden selvittämisen kannalta oleelliseksi muodostuu rajanveto tuottamuksen ja kvalifioidun tuottamuksen välillä. Tutkielman tarkastelutilanne on rajattu yrityskauppoihin, joissa myyjän virhevastuun syntyminen on riippuvainen yksinomaan myyjän antamien vakuutusten paikkansa pitävyydestä ja myyjän sopimusrikkomuksen seurauksena ostajan ainoaksi oikeussuojakeinoksi on määritetty vahingonkorvaus. Tutkielman mukaisiin yrityskauppasopimuksiin myös sisältyy vastuunrajoitusehdot, joilla myyjän korvausvastuu on rajattu ennalta määrättyyn enimmäissummaan ja myyjän vastuu on rajattu koskemaan ainoastaan ostajalle aiheutuvia välittömiä vahinkoja. Yrityskauppaprosessin keskeisenä osana ovat riskin- ja vastuunjakoa osapuolten välillä koskevat neuvottelut ja niiden tuloksena syntyvät kauppakirjaan sisällytettävät ehdot. Virhevastuun syntymisen kannalta olennaiseksi muodostuu kysymys siitä, kuinka hyvin osapuolet ovat täyttäneet yrityskauppasopimuksesta seuraavat velvollisuutensa, joiden voidaan sopimuksenmukaisen suorituksen ohella nähdä kiteytyvän myyjän tiedonantovelvollisuuteen sekä ostajan selonottovelvollisuuteen. Arvioitaessa myyjän suorituksen virheellisyyttä voidaan myyjän vakuutuksilla ja ostajan ennakkotarkastuksella nähdä olevan korostunut merkitys. Myyjän virhevastuu vakuutuksista syntyy tuottamuksesta riippumatta, mikäli vakuutus osoittautuu yrityksen omistusoikeuden siirtymisen jälkeen paikkansa pitämättömäksi. Toisaalta yrityskaupassa ostajalle on asetettu korkea tarkastusvelvollisuus, jonka seurauksena ostaja ei voi virheenä vedota seikkaan, joka tämän olisi pitänyt ennakkotarkastuksessaan havaita. Tutkielmassa pyritäänkin käsittelemään kyseisten työkalujen keskinäisten vaikutussuhteiden ohella niiden vaikutusta arvioitaessa myyjän kvalifioitua tuottamusta. Tutkielman tavoitteena on määritellä vahingonkorvausoikeudellisen tarkastelun avulla niitä tuottamusarvioinnin osatekijöitä, jotka voisivat saada vaikutusta myös myyjän vakuutuksiin kohdistuvan tuottamuksen normi- ja riskiperusteisen arvioinnin kohdalla. Kyseisinä osatekijöinä on tutkielman mukaisessa viitekehyksessä tarkasteltu normiperusteisen arviointitavan kohdalla oikeudellisesti sitovia normeja sekä yrityskauppasopimuksesta seuraavia osapuolia sitovia normeja. Riskiperusteisen arviointitavan kohdalla tarkastelu keskittyy 1) vahingonaiheuttajan ominaisuuksiin, 2) vahinkoriskin ennakoitavuuteen ja vahingon ominaisuuksiin, 3) vahinkoa aiheuttavan toiminnan luonteeseen, 4) vahingon välttämismahdollisuuksiin ja vahingon välttämisen edellyttämiin kustannuksiin sekä 5) ostajaan liittyviin tekijöihin. Tutkielmassa havaitaan normiperusteisen sekä riskiperusteisen arviointitavan yhteydessä myyjältä yrityskaupan yhteydessä edellytettävän asiantuntemuksen korostunut merkitys kvalifioivana tekijänä. Tämän lisäksi merkittäväksi mittariksi muodostuu vakuutuksen sisältö, riippuen erityisesti sen etäisyydestä suhteessa myyjän ydinliiketoimintaan. Kvalifioitua tuottamusta puoltavina osatekijöinä vaikuttavat myös vakuutuksen paikkansa pitämättömyydestä aiheutuvien vahinkojen määrä sekä myyjän yrityskauppasopimuksen päävelvoitteiden rikkominen.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan sitä, milloin vanhentumis- tai kanneaika alkaa kulua erinäisten lainvastaiseen lomautukseen perustuvien saatavien osalta. Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai hänen aloitteestaan tehtävään sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa (TSL 5:1). Lomauttaminen on työvoiman väliaikainen vähentämistoimenpide, joka mahdollistaa yrityksen talouden sopeuttamisen tilanteessa, jossa kysyntä on laskenut. Velvoitteen vanhentumisella taas tarkoitetaan sen raukeamista sen vuoksi, ettei velkoja ole lakiin tai sopimukseen perustuvan ajan kuluessa saattanut oikeuttaan voimaan eikä velallinenkaan tunnustamalla ole uudistanut sitä. Tilanteessa, jossa lomautus toteutetaan lain taikka useampien lakien vastaisesti, lomautetulle työntekijälle voi syntyä oikeus neljään erityyppiseen vahingonkorvaukseen tai hyvitykseen. Näistä säädetään TSL 12:1:ssä, YTL 62 §:ssä, yhdenvertaisuuslain 23 §:ssä sekä tasa-arvolain 11 §:ssä. Niiden vanhentumis- tai kanneajoista säädetään osin keskenään poikkeavasti. Jokaisen tutkielmassa tarkasteltavan saatavatyypin vanhentumis- tai kanneajan osalta nousi esiin tulkinnanvaraisia kysymyksiä. Osa näistä tuli ilmi kaikkien kohdalla jossain määrin. Etenkin velkojan vahinkoa koskevan tietoisuuden tai tietämättömyyden vaikutus vanhentumis- tai kanneajan alkamiseen on tärkeä mutta vielä tulkinnanvarainen kysymys. Tältä osin keskenään ristiriidassa ovat usein toisaalta asiaa sääntelevän säännöksen sanamuoto ja toisaalta tulkintaperiaatteet, erityisesti vaatimismahdollisuuden periaate, perus- ja ihmisoikeusnäkökohdat sekä EU-oikeudellinen tehokkuusperiaate. Haasteena on tasapainoilla näiden välimaastossa, etenkin kun vanhentumisinstituutioon vahvasti liitetty selkeyden tavoite puoltaa selkeitä tulkintaratkaisuja ja tapauskohtaisen harkinnan alan kaventamista.
-
(2015)I dagens läge är det vanligt att näringsidkare ingår kommersiella avtal, vilka gäller för en längre tidsperiod. Riskerna som förknippas med dessa långvariga kommersiella avtal är på grund av tidsaspekten väldigt annorlunda än beträffande momentana avtal. Långvariga kommersiella avtal är särskilt känsliga för ändrade förhållanden, vilka kan leda till att det blir svårare eller omöjligt för part att prestera eller att syftet med avtalet helt eller delvis förfelas. Det är vidare omöjligt för parterna att ta alla tänkbara ändringar i beaktande vid avtalsingåendet. Dessa avtal kännetecknas även ofta av ett starkt beroendeförhållande mellan parterna och av att de har ett gemensamt mål med avtalet. En stark tillit kan uppstå mellan parterna. Förhållningssättet till ändrade förhållanden har ändrat med tiden. Attityden har ändrat från den romerska läran om clausula rebus sic stantibus, enligt vilken avtalet anses innefatta ett implicit villkor att det inte gäller om förhållandena ändras, till att principen om pacta sunt servanda iakttas utan att ändringarna ges något som helst utrymme. Principen om avtalsfriheten i det liberala samhället gör att det uppstår ett behov av en rigid tillämpning av principen om pacta sunt servanda, då avtalet blir ett medel att uppnå förutsebarhet i en osäker värld som annars präglas av frihet. I enlighet med denna rigida uppfattning om avtalsbundenhet utgår den liberalistiska avtalsrätten således ifrån formella kriterier för avtalsbundenheten. Så länge de formella kriterierna har beaktats binder avtalet. Ändrade förhållanden efter avtalsingåendet påverkar inte avtalsbundenheten och det görs därmed en mycket skarp gräns mellan avtalsinterna och avtalsexterna faktorer. I modern avtalsrätt tillämpas inte en så fullt ut liberalistisk avtalsrätt, utan materiella hänsyn har tagit mera och mera plats. Skälighetsprincipen har fått mera utrymme, inte minst i och med 36 § RättshL, som medger jämkning av oskäliga avtalsvillkor. Då materiella hänsyn även kan tas i beaktande öppnas möjligheten för en mera dynamisk syn på avtalsbundenheten i fråga om långvariga avtal upp. I den avtalsrättsliga doktrinen har röster för en mera dynamisk syn på avtalsbundenheten till följd av ändrade förhållanden höjts. I det andra kapitlet i avhandlingen presenteras några av dessa perspektiv, bland annat läran om relationell avtalsbildning. I det tredje kapitlet behandlas ändrade förhållanden i gällande rätt. Först behandlas ändrade förhållanden som prestationshin-der, vilka kan medföra att skyldigheten att fullgöra avtalet upphör. I detta samband behandlas omöjlighetsläran, principen om force majeure och ekonomisk force majeure. Skadeståndsrättsliga aspekter beaktas inte i stor omfattning. Därefter behandlas den tyskbördiga förutsättningsläran, vilken ansetts kunna tillämpas på ändrade förhållanden. Slutsatsen är att jämkning i de flesta fall är en bättre lösning. Jämkning utgör det viktigaste sättet att möjliggöra att ändrade förhållanden påverkar avtalsförplik-telserna. Samtidigt är jämkning det mest dynamiska alternativet, eftersom jämkning möjliggör att följden av en oförutsebar risk kan fördelas mellan parterna. Jämkningsprövningen är dock mycket strikt och huvudregeln är avtalsbundenhet. För att jämkning skall vara möjligt förs i avhandlingen fram att det bör vara frågan om att ändringen är oförutsebar och utom parts kontroll. Ändringen bör även direkt påverka att avtalsbalansen rubbas väsentligen. Kravet på väsentlighet måste ställas högt. Därefter behandlas möjligheten till uppsägning av avtal och lojalitetsprincipens betydelse i förhållande till långvariga kommersiella avtal i korthet. I det fjärde kapitlet behandlas olika sorts villkor och tekniker som kan användas för att öka på flexibiliteten i avtalet. Justerings-mekanismer, force majeure- samt hardship-klausuler och uppsägningsklausuler kommer kort att behandlas. Fokus ligger på omförhandlingsklausuler, vilka verkar så att en skyldighet till omförhandling uppstår om förhållandena ändrar. Ifall det finns mycket tillit mellan parterna kan omförhandlingsklausulen ges ett brett tillämpningsområde. I det femte och sista kapitlet presenteras avhandlingens slutsatser. Det konstateras att tilliten har försvunnit ifall parterna går till domstol med en konflikt. Därför är det motiverat att avtalsrätten fungerar statiskt. Ifall en väsentlig obalans råder kan domstolen jämka avtalet. Parter bör avtala om mera dynamiska inslag för att dessa skall få relevans och göra en noggrann riskanalys innan avtalsslutet.
-
(2018)Laskutyöurakka on yksi urakkamuodoista. Muita urakkamuotoja ovat esimerkiksi kokonaishintaurakka ja tavoitehintaurakka. Urakkamuodot on ollut tapana jakaa suoritusvelvollisuuden, urakoitsijoiden välisten suhteiden ja maksuperusteen mukaan eri urakkamuotoihin. Urakkamuodolla tarkoitetaan sitä, miten eri osapuolet ja sopimukset järjestetään rakennushankkeessa. Urakkamuodot eivät ole tarkkarajaisia, vaan yhdessä rakennushankkeessa voi olla käytössä useita eri urakkamuotoja. Laskutyöurakka on siis yksi tapa, jolla rakennushanke voidaan toteuttaa. Lyhyesti määriteltynä laskutyöurakassa tilaaja maksaa urakoitsijan laskut sitä mukaan kuin niitä syntyy. Usein laskutyöurakassa työsuorituksen lopputulos ei ole täysin osapuolien tiedossa ja osittain tätä kautta osapuolet eivät pysty määrittelemään rakennushankkeelle tarkkaa hintaa. Terminologisesti laskutyöurakka ja laskutyö voidaan erottaa toisistaan. Laskutyöurakalla viitataan varsinaisena urakkamuotona pidettävään rakennusurakkaan. Laskutyöurakka pitää siis sisällään kaikki laskutyöperusteiset urakkamuodot, joissa on sovittu määrätyn työtuloksen aikaansaamisesta. Sen sijaan laskutyöllä tarkoitetaan tässä tutkielmassa maksuperustetta. Laskutyöurakka ja laskutyö ovatkin terminologisesti hyvin lähellä toisiaan. Tästä johtuen laskutyöurakkaa ei pidetä suositeltavana urakkamuotona, koska se sisältää paljon epävarmuustekijöitä. Suurin ongelma liittyy laskutyöurakan maksuperusteeseen. Laskutyössä riski kustannusten noususta on tilaajalla. Laskutyöurakassa ei ole vastaavia mekanismeja puolustautua kustannusten kasvulta kuin esimerkiksi tavoitehintaurakassa. Tämän lisäksi laskutyöurakka edellyttää tilaajalta aktiivista roolia ja kustannusten seuraaminen on usein tilaajalle työlästä. Tämän takia tilaajan tulisikin pyrkiä varautumaan laskutyön aiheuttamiin riskeihin ennakollisesti. Tilaajan tulee tunnistaa riskit ja pyrkiä suojatumaan niiltä. Tilaaja voi yrittää määritellä urakoitsijalle tavoitepalkkion, joka kannustaisi urakoitsijan toimimaan tehokkaasti sekä kustannuksia säästäen. Tällä tavoin tilaaja pystyisi lieventämään hänelle tulevaa riskiä kustannuksista. Tavoitepalkkion lisäksi tilaajan kannattaa sopia urakoitsijan kanssa hinta-arviosta. Hinta-arvio saa aikaan sen, että sen ylittyminen tulkitaan urakoitsijan virheeksi. Tämän takia tilaajan kannattaakin aina laskutyöurakassa pyrkiä sopimaan hinta-arviosta. Mikäli tämä ei ole mahdollista, toinen vaihtoehto on pyrkiä jakamaan urakka pienempiin osiin niin, että tietyille urakan osille pystyttäisiin määrittämään kiinteitä hintoja. Tällä tavoin saataisiin minimoitu kustannusten nousuun liittyvät riskit. Nämä eivät poista sitä tosiasiaa, että tilaajalta edellytetään näistä keinoista huolimatta aktiivista roolia. Jos hinta-arvio ylittyy, tulee tilaajan tarvittaessa reklamoida tai tehdä vähintäänkin varauma, mikäli kustannukset kasvavat siitä, mitä on sovittu. Tapauksen KKO 2017:71 mukaan tilaajalla olisikin ollut reklamointioikeus hinta-arvion ylittymisestä, mutta tilaaja ei käyttänyt tätä oikeuttaan riittävän ajoissa. Tämän takia tilaajan onkin seurattava kustannusten kertymistä aktiivisesti. Tilaajaa suojaa myös laskutuslojaliteetti. Tämä tarkoittaa sitä, että lojaliteetti on urakoitsijan laskutusoikeuden perusteena. Urakoitsijan on toimittava huolellisesti niiden töiden osalta, joista syntyy kustannuksia tilaajalle. Tämä näkemys saa tukea myös oikeuskäytännöstä. Näin lojaliteettivelvollisuus suojaa tilaajaa urakoitsijan aiheuttamalta kustannusten nousulta. Kaikista seikoista tulisi tällöin sopia tarkasti urakkasopimuksessa. Kaikkia seikkoja ei tietenkään pystytä määrittelemään tai edes huomata määritellä sopimuksessa. Tämän takia laskutyöurakkaa käyttäessä tulee tunnistaa urakkamuodon heik-koudet ja siihen liittyvät riskit. Riskien tunnistamisen avulla pystytään varautumaan yllätyksellisiin tilanteisiin tai ainakin rajoittamaan niiden negatiivisia vaikutuksia. Negatiivisia vaikutuksia voidaan rajoittaa esimerkiksi hinta-arviota tai tavoitepalkkiota käyttämällä.
-
(2015)Huolitsija on yksi monista tavarankuljetusalan toimijoista. Perinteisesti huolitsija toimii lähettäjän yhteyshenkilönä ja välikätenä solmien kuljetussopimuksia lähettäjän puolesta ja tämän lukuun. Huolitsijan tehtäviin usein kuuluu tavaroiden lastauksesta ja purkamisesta huolehtiminen, sekä erinäiset paperityöt tullausta ja rajamuodollisuuksia koskien. Toisinaan huolitsijan rooli muistuttaa rahdinkuljettajaa hänen sitoutuessa kuljetusten järjestämisen sijaan toteuttamaan tavarankuljetukseen itse tai alihankkijoiden avulla. Rahdinkuljettajan velvollisuudet ja vastuut on laajalti määritelty kansainvälisin sopimuksin. Näiden sopimusten säännökset ovat usein etenkin vastuun osalta pakottavia. Kansainväliset kuljetusoikeudelliset sopimukset eivät kuitenkaan sisällä huolitsijoita koskevaa sääntelyä. Näin ollen kansallinen säännöstö on päässyt kehittymään vapaasti synnyttäen merkittäviäkin eroja eri maiden välille. Tutkielmassa tarkastellaan Pohjoismaista järjestelmään, joka perustuu Pohjoismaisen Speditööriliiton yleisiin määräyksiin (PSYM 2000), sekä Ranskaa, jossa huolitsijan rooli on osittain säännelty lain tasolla. Niin huolitsijan itsensä kuin kuljetusasiakkaankin kannalta mielenkiintoinen kysymys koskee huolitsijan vastuuta. Tavaran vahingoittuessa kuljetuksen aikana on erittäin tärkeää kyetä määrittelemää kuka vahingoista vastaa ja missä laajuudessa. Pelkästään termistä ”huolitsija” ei voida vetää johtopäätöksiä vastuun luonteesta. Huolitsijan toimiessa välittäjänä hänen velvollisuutenaan on ainoastaan toimia huolellisesti, eikä vastuu kata kolmansien aiheuttamia vahinkoja. Kun voidaan katsoa huolitsijan ottaneen tehtävän hoitaakseen rahdinkuljettajana, on vastuu kuitenkin laajempi sisältäen vastuun alihankkijoista, jotka mahdollisesti todellisuudessa suorittavat kuljetuksen. Ranskalainen järjestelmä sisältää erityisen commissionnaire de transport –roolin, jossa huolitsija teoriassa toimii kuljetusten välittäjänä, mutta jonka vastuu todellisuudessa on lähempänä rahdinkuljettajan vastuuta. Rajanveto huolitsijan eri roolien välillä on haastavaa ja käytännöt vaihtelevat maittain. PSYM 2000 tarjoaa käytännöllisen työkalun kahden vastuutyypin, välittäjän ja rahdinkuljettajan vastuun erottamiseen. Ranskassa etenkin commissionnaire de transport:in erottaminen rahdinkuljettajasta on osoittautunut vaikeaksi. Kuljetusoikeuden kansainvälisestä luonteesta johtuen kuljetusoikeudellinen lainsäädäntö on pitkälti harmonisoitua. Huolitsijaan tämä yhtenäisyys ei ylety. Huolitsijan merkittävä rooli, ja paikoittain huomattavat taloudelliset intressit huomioon ottaen olisi toivottavaa, että toimijoille kulloinkin olisi selvää, mikä vastuun laajuus todellisuudessa on.
-
(2018)Liikkeenjohdon konsultoinnilla tarkoitetaan yrityksille annettavaa neuvontapalvelua, jossa toimeksisaaja auttaa johtoa yrityksen liiketoiminnan ongelmien ratkaisemissa. Liikkeenjohdon konsultit voivat tarjota neuvonantoa sekä asiakasyhtiön strategisissa kysymyksissä että sen operatiivisten toimintojen kehittämisessä. Tutkielma käsittelee liikkeenjohdon konsultin sopimusvelvoitteiden ja -vastuun laajuutta tämän toimeksiannoissa. Tutkielmassa arvioidaan myös analogiamahdollisuuksia osakeyhtiön johdolla yhtiötä kohtaan olevan vastuun ja liikkeenjohdon konsultin vastuun välillä. Liikkeenjohdon konsultin vastuun teoreettinen muotoilu noudattaa Suomessa vakiintuneita asiantuntijavastuun päälinjoja, jossa keskeisiä piirteitä ovat korkealle asetetut laatuvaatimukset ja vastuun ankaruus. Konsultin työssä on kuitenkin useita tekijöitä, jotka voivat tehdä korvausvastuun realisoitumisesta pääsuorituksen osalta tavanomaista haastavamman. Toimialan uutuus ja vakiintuneiden standardien puute tekevät virheen havaitsemisesta vaikeampaa. Konsultin työkenttä kytkeytyy vahvasti asiakkaan omaan liikeriskiin sekä toimintaympäristöön, jossa syy-seuraussuhteet eivät välttämättä ole yksiselitteiset. Projektien tulokset näkyvät myös usein vasta vuosien päästä toimeksiannon päättymisestä. Näistä seuraa näyttövaikeuksia niin sopimusrikkomuksen näyttämisen, syy-yhteyden kuin vahingon määränkin osalta. Myös sopimusehdot vaikuttavat konsultin vastuuseen. Ankarien vastuunrajoituslausekkeiden käyttö konsulttisopimuksissa on yleistä, mikä vähentää asiakkaan mahdollisuutta saada korvausta virhetilanteissa. Asiakkaan on kuitenkin myös mahdollista parantaa suojaansa sopimusehdoilla: alalla on esimerkiksi varsin tyypillistä sitoa liikkeenjohdon konsultin palkkio tämän saavuttamaan tulokseen.
-
(2013)Tutkimuksen kohteena on lisä- ja muutostyöt rakennusurakassa. Lisä- ja muutostöiden ilmeneminen rakennusurakassa on enem-män pääsääntö kuin poikkeus, ja niitä koskevat riidat ovat varsin yleisiä rakennusalalla. Muutostyöllä tarkoitetaan työtä, joka muut-taa urakkasopimuksessa sovitun työn sisältöä. Lisätyöllä tarkoitetaan puolestaan työtä, joka tehdään sovitun suorituksen lisänä. Lisä- ja muutostöitä voidaan joutua toteuttamaan mm. puutteellisten tai virheellisten suunnitelmien vuoksi. Rakennuttajan ja ura-koitsijan väliset erimielisyydet liittyvät tyypillisesti siihen, mitkä työt on katsottava urakkaan kuuluviksi ja mitkä taas muutos- tai lisätöiksi. Lisäksi rakennuttaja ja urakoitsija voivat olla erimielisiä lisä- ja muutostöiden vaikutuksista urakkahintaan ja urakan aika-tauluun. Rakennusurakan yleisiin sopimusehtoihin sisältyy menettelytapamääräyksiä lisä- ja muutostöistä sopimisesta. Ehtojen lähtökohtana on, että lisä- ja muutostöiden vaikutuksista sovitaan kirjallisesti etukäteen. Rakennuttaja ja urakoitsija eivät kuiten-kaan aina noudata näitä menettelytapamääräyksiä vaan sopivat töiden suorittamisesta epävirallisesti. Lisä- ja muutostöitä koske-vissa riidoissa joudutaankin usein ottamaan kantaa menettelytapamääräysten asemaan lisä- ja muutostöistä sovittaessa. Tutkielmassa tarkastellaan YSE 1998-ehtojen lisä- ja muutostöitä koskevia määräyksiä ja niiden vaikutuksia rakennuttajan ja urakoitsijan välisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin rakennusurakassa. Tarkoituksena on selvittää, miten YSE 1998-ehtoihin sisältyviä lisä- ja muutostöitä koskevia määräyksiä on tulkittava ja mitä niiden laiminlyönnistä seuraa. Rakennusurakan yleisissä sopimuseh-doissa lähtökohtana on, että urakoitsija on velvollinen toteuttamaan rakennuttajan osoittamat muutokset, elleivät ne muuta työtä olennaisesti toisen luonteiseksi. Koska rakennuttajalle annettu yksipuolinen oikeus muutosten teettämiseen johtaisi helposti koh-tuuttomuuteen, on urakoitsijalla yleisten sopimusehtojen mukaan oikeus lisä- ja muutostöistä aiheutuvaan korvaukseen ja lisäai-kaan. Keskeinen tutkimuskysymys liittyy lisä- ja muutostöistä sopimiseen. YSE-ehtojen mukaan lisä- ja muutostöistä tulisi sopia kirjallisesti ennen kuin niitä aletaan suorittaa. Käytännössä rakennusurakan yleisten sopimusehtojen menettelytapamääräyksiä ei ole aina noudatettu vaan ne on nähty lähinnä ohjeellisina. Aikaisemmassa oikeuskäytännössä urakoitsijan ei ole katsottu menettä-neen oikeuttaan lisä- ja muutostyöstä aiheutuvaan lisäkorvaukseen, vaikka lisä- ja muutostöistä ei olisi sovittu yleisten sopimuseh-tojen edellyttämällä tavalla. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2008:19 otettiin kantaa kysymyksiin siitä, oliko urakoitsijalla oikeus saada korvausta tekemistään lisä- ja muutostöistä ja oikeus saada lisäaikaa suoritukselleen siitä huolimatta, ettei töistä ja lisäajas-ta oltu sovittu YSE-ehtojen mukaisella tavalla. Ratkaisu on herättänyt paljon keskustelua rakennusalalla ja sitä käsitellään myös tässä tutkielmassa. Suomessa ei ole rakennusurakkaa sopimustyyppinä koskevaa lainsäädäntöä. Kauppalaissa rakennusurakka on rajattu kauppalain säännösten soveltamisalan ulkopuolelle. Maankäyttö- ja rakennuslaissa on asetettu tiettyjä velvoitteita rakennushankkeeseen ryhtyvälle, mutta laissa ei kuitenkaan säännellä urakkasopimuksen osapuolten välistä suhdetta. Rakennuttajan ja urakoitsijan välinen sopimussuhde määräytyy yleensä rakennusurakan yleisten sopimusehtojen mukaan. Vakioehdot tulevat urakkasopimuk-sen osaksi viittauksen perusteella. Tärkeimpinä vakioehtoina voidaan pitää YSE 1998-ehtoja, jotka on laadittu sovellettavaksi elinkeinonharjoittajien välisiin urakkasopimuksiin. YSE-ehdot ovat kattavuutensa ja yksityiskohtaisuutensa puolesta verrattavissa lainsäädäntöön ja niillä on hyvin vakiintunut asema rakennusalalla. Vakioehtojen lisäksi rakennusurakkaan sovelletaan oikeustoi-milain säännöksiä ja sopimusoikeuden yleisiä periaatteita. Tutkielmassa tarkastellaan elinkeinonharjoittajien välisiä urakkasopimuksia. Kuluttajaurakat ja grynderirakentaminen on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen ja toteutettu rakennusurakan yleisiin sopimusehtoihin, oikeuskirjal-lisuuteen ja oikeuskäytäntöön perehtymällä. Koska rakennusurakasta on viime vuosina kirjoitettu suhteellisen vähän ja rakennus-urakkaa koskevat riidat ratkaistaan usein välimiesmenettelyssä, on tutkielmaa varten haastateltu alan asiantuntijoita käytännön näkökulman saamiseksi. Haastattelut ovat antaneet myös tukea tutkimusaineistosta tehtäville tulkinnoille.
-
(2018)Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten lisäkauppahinnan käyttämistä yrityskauppasopimuksissa tulisi arvioida sopimusoikeudellisten argumenttien valossa sekä miten ja missä laajuudessa moraaliseen uhkapeliin ja sen aiheuttamaan opportunistiseen käyttäytymiseen voidaan puuttua sopimusoikeudellisen sääntelyn avulla. Tutkielmassa arvioidaan myös sitä, kannustaako sopimusoikeudellinen sääntely ostajaa myyjän edun mukaiseen käyttäytymiseen vai jääkö myyjän etujen huomioiminen osapuolten neuvottelemien sopimusehtojen varaan. Tutkielmaa ja sen teoreettisia lähtökohtia taustoitetaan kauppahinnan muodostamisen ja lisäkauppahinnan talousteoreettisten vaikutusten näkökulmista käsin sekä jäsentämällä lisäkauppahintaan liittyviä käytännön sopimusteknisiä haasteita. Tutkielman tutkimuskysymykset on jaoteltu seuraavasti: (i) miksi lisäkauppahintaa käytetään yrityskaupoissa ja milloin sen käyttö on perusteltua, (ii) mihin yrityskauppasopimuksessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota lisäkauppahintaa käytettäessä, (iii) mitkä ovat lisäkauppahinnalla otettavan taloudellisen riskin rajat sopimuksen tulkintatilanteissa ja kuinka pitkälle menevää myyjän edun huomioon ottoa on myyjällä oikeus odottaa ostajalta sopimusoikeudellisen normiston perusteella sekä (iv) kun/jos lisäkauppahinta ei toteudu normaaleissa olosuhteissa tai väärinkäytöksen johdosta, niin mitkä ovat sen saavuttamatta jäämisen seuraukset. Lisäkauppahinta on yrityskauppasopimuksissa suhteellisen yleinen tapa jakaa kohdeyhtiöön liittyvää riskiä ostajan ja myyjän välillä. Riski voi liittyä siihen, että kohdeyhtiöstä ei ole saatavilla tarpeeksi tietoa informaatioepäsymmetrian vuoksi tai että ostaja ei muun syyn vuoksi jaa myyjän näkemyksiä kohdeyhtiön ansaintapotentiaalista ja kokee kaupan epävarmana. Lisäkauppahintaa käytettäessä osa kauppahinnasta sidotaan tulevaisuuden kehitykseen. Tällöin yrityskauppasopimuksessa tulee erityisesti kiinnittää huomiota seuraaviin ehtoihin: (i) kohdeyhtiön määrittämiseen, (ii) lisäkauppahinnan suoriutumismittarin valintaan, (iii) kirjanpitomenetelmän ja siinä noudatettavien periaatteiden määrittämiseen, (iv) lisäkauppahinnan tarkasteluajanjakson pituuteen ja maksun rakenteen määrittämiseen sekä (v) kohdeyhtiön liiketoiminnan harjoittamiseen lisäkauppahinta-ajanjakson aikana. Lisäkauppahintaa käytettäessä taloudellinen riski siirtyy osittain myyjän kannettavaksi, jolloin myyjä joutuu kantamaan riskin sekä kohdeyhtiön taloudellisesta kehityksestä että ostajan kyvystä johtaa kohdeyhtiötä tämän intressien mukaisesti lisäkauppahinnan maksun perusteita maksimoivalla tavalla. Riskinjaon lähtökohtana on, että myyjä kantaa kaikki ennakoitavissa olevat riskit, jollei sopimuksessa ole muuta sovittu. Ennakoitavuuden arvioimisen kannalta keskeinen lähtökohta on se, että ostaja on ilman erillistä sopimusehtoa oikeutettu kohdeyhtiön määräysvallan nojalla harjoittamaan liiketoimintaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Myyjän valvontamahdollisuuksien puutteen vuoksi ostajalla saattaa olla kannustin ryhtyä toimiin, jotka ovat myyjän etujen vastaisia. Sopimuksen tarkoituksena ei kuitenkaan voi olla, että ostaja vilpillisesti pyrkii toimillaan lisäkauppahinnan vähentämiseen. Jos tietää myyjän erehtyneen sopimuksen päättämisen kannalta olennaisesta seikasta, ostajan toiminta on katsottava OikTL 33 §:n vastaiseksi. OikTL 33 § velvoittaa myös ostajan huomioimaan myyjän oikeutetut odotukset kohdeyhtiön tulevaisuuden suhteen. Lähtökohtaisesti lojaliteettiperiaatteella ei yritysten välisissä kertasopimuksen luonteisissa sopimussuhteissa ole juurikaan painoarvoa. Lojaliteettiperiaatteen näkökantoja voidaan kuitenkin hyödyntää OikTL 33 §:n osoittaman sopimustoiminnassa noudatettavan menettelyn arvioinnissa, jolloin intressipunninta saattaa edellyttää, että ostaja pidättäytyy itseään hyödyttävistä toimista, joista aiheutuu myyjälle merkittävää haittaa. Ostajan vilpillistä toimintaa sopimuksenteon hetkellä voidaan arvioida myös petoksen tunnusmerkistön täyttymisestä käsin silloin, kun ostaja on erehdyttänyt myyjää lisäkauppahinnan käyttämisellä tarkoituksenaan saada taloudellista hyötyä. Tutkielman tulokset osoittavat, että sopimusoikeudellinen normisto kohdistuu lähinnä väärinkäytösten estämiseen. Liikesopimuksissa tasapuolisille sopimuskumppaneille annetaan huomattava painoarvo heidän omille kyvyilleen valvoa etujaan, jolloin myyjä on vastuussa ostajan toimintavapauden kontrolloinnista siltä osin, kun kyse ei ole oikeuksien väärinkäyttämisestä.
Now showing items 81-100 of 240