Browsing by Title

Tutkielma käsittelee syyttäjän muutoksenhakua aina käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuden tuomioon erityisesti objektiivisuusperiaatteen ja rikosvastuun toteuttamisen näkökulmasta empiirisesti tarkasteltuna. Tutkielmassa pyritään selvittämään 1) onko Syyttäjälaitoksen organisaatiouudistus johtanut siihen, että syyttäjäalueiden menettelytavat ovat valtakunnallisesti yhdenmukaiset, 2) kokevatko syyttäjät toteuttavansa objektiivisuusperiaatetta osana muutoksenhakua, 3) kokevatko syyttäjät toteuttavansa rikosvastuuta osana muutoksenhakua, 4) mitkä seikat käräjäoikeuden tuomiossa vaikuttavat syyttäjästä lähtöisin olevaan muutoksenhakuun sekä 5) miten syyttäjät kokevat valitusprosessin käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuden tuomioon saakka. Tutkielmassa pyritään selvittämään, onko syyttäjien vastauksissa havaittavissa alueellisia tai kokemusvuosiin perustuvia eroja. Tutkielmassa käytetään lainopillisen menetelmän lisäksi empiiristä tutkimusmenetelmää. Empiiristä osiota varten syyttäjille lähetettiin marraskuussa 2021 kysely, johon saatiin vastaus 75 syyttäjältä. Tämän lisäksi viittä aluesyyttäjää haastateltiin. Tutkielman alussa käsitellään syyttäjän työtä ja velvollisuuksia sekä muutoksenhaun lähtökohtia erityisesti rikosprosessin ja muutoksenhaun tehtävien osalta. Muutoksenhakua ohjaavia oikeusperiaatteita koskevassa kappaleessa syvennytään objektiivisuusperiaatteeseen ja rikosvastuun toteuttamiseen hyödyntäen syyttäjien haastatteluita. Kyselytutkimuksen tulokset käydään läpi syyttäjien kokemuksia muutoksenhakuprosessissa koskevassa kappaleessa. Vaikka muutoksenhakuprosessissa on ongelmakohtia, tutkielman tulokset vahvistavat luottamusta siihen, että syyttäjät pystyvät toteuttamaan rikosvastuuta erityisesti muutoksenhaun osalta, mutta myös kokonaisuutena objektiivisuusperiaatetta noudattaen, samoin kuin siihen, että syyttäjät kokevat onnistuvansa näissä tehtävissään. Vaikka syyttäjien työtilanne on kuormittava ja objektiivisuusperiaatteen sekä rikosvastuun toteuttamisessa on haasteensa, on ilo huomata, ettei tutkimus ole herättänyt huolta syyttäjien työn laadusta, eikä heidän toiminnastaan rikosvastuun toteuttajina.

The globalisation has positively affected the global economy, trade and labour possibilities. It has also caused a change in the global governance, where the sovereign states are no longer the sole actors in the field of international law. However, the international law has not evolved in the same pace as the world. In the power play with the States are international organisations and private entities such as corporations, sometimes larger in resources than of the States where they operate. The research question of the thesis is: “How does the OECD regulate business and human rights?” The aim of this thesis is to examine the OECD Guidelines on multinational enterprises and human rights and the emerging role of the organization in global governance as a standard setter. The thesis will not only discuss the guidelines as a recommendation from the OECD, but also the normative power OECD’s soft law initiatives and national policy assessments have in national policy-making. The research was conducted by analysing relevant legal documents and literature. The result of this research is that multinational enterprise’s responsibility to protect human rights cannot be sufficiently answered through traditional international law. The better option to provide protection for individuals is through binding treaty or soft law initiatives. At the moment the most potential tool for regulating corporate conduct are the OECD Guidelines for Multinational Enterprises. In order for the Guidelines to ensure effective protection, some amendments would be required. The Guidelines and the National Contact Points (NCP) are a weak authority and they are voluntary by their nature. The conclusion of this research project is that in order to make the Guidelines more effective the governments adhering to them would have to engage more in the implementation process, e.g. taking part in peer review processes, promoting the Guidelines, strengthening their NCPs and imposing material sanctions to the enterprises failing to cooperate.

Suomen verojärjestelmässä liiketoimen hinnoittelua voidaan oikaista verotusmenettelylain siirtohinnoitteluoikaisua koskevan VML 31.1 §:n mukaisesti siten, että liiketoimet täyttäisivät markkinaehtoperiaatteen edellytykset. Suomalaisessa oikeuskäytännössä on viime vuosina noussut esiin monia kansainväliseen siirtohinnoitteluun liittyviä tapauksia, jotka ovat koskeneet mm. siirtohinnoitteluohjeiden oikeudellista asemaa suhteessa Suomen kansalliseen lainsäädäntöön. Oikeuskäytännössä noudatetun tulkintakäytännön johdosta valtiovarainministeriö (VM) on tehnyt ehdotuksen VML 31.1 §:n muuttamiseksi siten, että säännökseen lisättäisiin eräänlainen oikeudellisen muodon ja asian luonteen ja tarkoituksen ristiriitaa koskeva säännös. Tutkielmassa selvitetään, miten siirtohinnoitteluohjeita voidaan käyttää VML 28 ja VML 31.1 §:n tulkinnassa kansainvälisissä tilanteissa, miten muissa valtioissa on vastaava relaatio säännelty, ja miten siirtohinnoitteluohjeita tulisi jatkossa käsitellä Suomen vero-oikeudessa. Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattista menetelmää kansallisen oikeusjärjestyksen analysointiin ja systematisointiin. Tutkielmassa verrataan Suomen oikeusjärjestyksen ratkaisuja Ruotsin ja Saksan vastaaviin ratkaisuihin. Tulonoikaisuartiklaa voi käyttää VML 31.1 §:n tulkinnassa vain sen soveltamisalalla ja silloinkin sillä on vain sen soveltamista rajoittava vaikutus. Siirtohinnoitteluohjeiden mukaisia markkinaehtoisuuden arviointimenetelmiä on pidettävä VML 31.1 §:n siirtohinnoitteluoikaisun kuvaaman markkinaehtoperiaatteen arviointimenetelmien sallittuna, mutta dynaamisena, tulkintalähteenä. Siirtohinnoitteluohjeet eivät ole oikeudellisesti sitova oikeuslähde myöskään vertailuvaltioiden kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Siirtohinnoitteluohjeilla on merkitystä lähinnä siirtohinnoittelumenetelmien valinnassa. Siirtohinnoitteluohjeiden soveltamiseen veronkiertosäännöksen yhteydessä liittyy epävarmuutta, joka liittyy verosopimuksen rajoittavaan vaikutukseen. Voidaan kuitenkin lähteä siitä, että sovellettaessa veronkiertosäännöstä yhdessä siirtohinnoitteluoikaisun kanssa on rajoituttava verosopimuksen ja siirtohinnoitteluohjeiden asettamiin soveltamisrajoihin. Ratkaistaessa sitä mikä on Suomen vero-oikeudelliselle järjestelmälle ominainen lainsäätämisen tapa, jolla siirtohinnoitteluohjeiden suhde lainsäädäntöön pitäisi järjestää on otettava huomioon seuraavat seikat: Säännöksiltä on edellytettä-vä neutraalisuutta, kilpailukykyistä tasoa ja ennustettavuutta. Säännökset on sisällytettävä lainsäädäntöön noudattaen nykyistä lainsäädäntösystematiikkaa. Legaliteettiperiaatteen vaatimuksia on noudatettava. Sääntelystandardien kannalta säännöksistä ei tule tehdä ylikattavia, liian joustavia tai epäneutraaleja. Säännökset on laadittava siten, että huomioidaan oikeusturvanäkökohdat. Esitetty säännösehdotus ei täytä edellä mainittuja kriteerejä sille, miten siirtohinnoitteluohjeiden suhde lainsäädäntöön tulisi jatkossa järjestää. Siirtohinnoitteluohjeiden suhdetta lainsäädäntöön tuleekin lähestyä toisella tavalla, ottaen lähtökohdaksi koetut yhteiskunnalliset veropoliittiset ongelmat ja pyrkien ratkaisemaan ongelmat lainsäädännön avulla säätämällä erityisiä veropaon estäviä veronkiertosäännöksiä, joilla on täsmälliset soveltamisedellytykset.

Tämä tutkielma keskittyy tarpeeseen muuttaa kansainvälistä verojärjestelmää erityisesti digitaalisten liiketoimintamallien kannalta. Digitalisaatio on mahdollistanut sen että, yritykset voivat tarjoat palveluitaan pelkästään internetin välityksellä. Tämän lisäksi, digitalisaation takia monikansalliset yritykset voivat suunnitella veronsa niin, että yrityksen voitot välttävät verotuksen kokonaan tietyissä maissa. OECD:n BEPS-projekti on luonnostellut sääntöjä Pilari I-hankkeessa verotusoikeuden uudelleenjakamiselle kansainvälisesti. Tämä tutkielma keskittyy ehdotettuihin sääntöihin voitonjaon jakamisesta markkinavaltioihin osalta. Tutkielma pyrkii analysoimaan Pilari 1:n sääntöjä liittyen arvonmuodostukseen yritysten digitaalisissa liiketoimintamalleissa erityisesti, kun arvonmuodostus perustuu käyttäjätietoihin, mainostamiseen verkossa ja pilvipalveluihin. Tämä tutkielma vastaa kolmeen tutkimuskysymykseen. Ensimmäinen tutkimuskysymys pyrkii selittämään miten uudet digitaaliset liiketoimintamallit luovat arvoa yritykselle. Toinen tutkimuskysymys kuvailee yksityiskohtaisesti Pilari I:den liikevaihdon muodostumisen määrittelysääntöjä liittyen käyttäjätietoihin, mainostamiseen verkossa ja pilvipalveluihin. Viimeiseksi tutkielma käy läpi Pilari I:den vaikutukset digitalisiin yrityksiin. Tutkielma tärkein johtopäätös on se, että Pilari I:den liikevaihdon muodostumisen määrittelysäännöt ovat yrityksille erittäin työläät noudattaa ja kyseiset säännöt tarvitsevat vielä uudistamista monella osa-alueella.

Lagen (967/1992) om skiljeförfarande utgör stommen i regleringen av skiljeförfaranden i Finland. Skiljeförfarandelagen är innehållsmässigt i oförändrad form sedan lagen trädde i kraft 1.12.1992, dvs. för över 25 år sedan. Den allmänna uppfattningen i Finland är att skiljeförfarandelagen har fungerat väl men att skiljeförfarandelagen, med beaktande av den utveckling som har skett i samhället, är i behov av uppdatering. Justitieministeriet har i början av året konstaterat behovet av att uppdatera skiljeförfarandelagen och reformarbetet av skiljeförfarandelagen i Finland kan därmed anses vara inlett. Den stora frågan vid genomförandet av reformarbetet av skiljeförfarandelagen är i vilken utsträckning UNCITRAL:s modellags bestämmelser bör läggas som grund för den finska skiljeförfarandelagen. Den finska skiljeförfarandelagen är unik i det avseendet att lagen särskiljer mellan självverkande ogiltighet och ogiltighet beroende av klander. Distinktionen är främmande internationellt och finner endast stöd i den svenska lagen om skiljeförfarande, vars reformarbete precis har avslutats. Avhandlingen är begränsad till skiljeförfarandelagens bestämmelser om ogiltigförklarande och talan om upphävande av skiljedom. Syftet med avhandlingen har varit att kritiskt granska skiljeförfarandelagens distinktion mellan ogiltighet och klander samt att se på alternativa lösningar vid reformarbetet av den nya finska skiljeförfarandelagen. Målsättningen har varit att finna grunder för hur skiljeförfarandelagens bestämmelser om angripande av en skiljedom bör utformas i framtiden. Avhandlingen är uppbyggd genom användningen av traditionell rättsdogmatisk forskningsmetod men med vissa komparativa drag, vilka tar sig uttryck vid jämförelsen med den svenska skiljeförfarandelagen och modellagen. Parternas avtalsfrihet och möjligheten till ett snabbt slutligt avgörande är grundläggande principer för skiljeförfaranden och oftast även orsakerna till varför parter väljer att lösa tvister genom skiljeförfarande. I det fallet att en skiljedom belastas av allvarliga brister kan den upphävas i enlighet med skiljeförfarandelagens bestämmelse om ogiltighet. En skiljedom kan även upphävas på talan av part i enlighet med skiljeförfarandelagens bestämmelser om klander. Både skiljeförfarandelagens ogiltighets- och klandergrunder är uttömmande uppräknade i skiljeförfarandelagen. Klandertalan är underkastad en tidsfrist om tre månader medan ogiltighetsbestämmelsen saknar tidsfrist. I samband med reformarbetet har det uttryckts att en av de viktigaste huvudpunkterna vid genomförandet av reformen är att möjligheten förklara en skiljedom ogiltig under obestämd tid bör utmönstras ur skiljeförfarandelagen. Från nationellt men även internationellt håll har det bl.a. uttryckts att den finska skiljeförfarandelagens ogiltighetsbestämmelser äventyrar skiljedomens slutgiltighet samt att processen vid väckande av talan är för kostsam och utdragen. Det vanligaste lösningsförslaget på problematiken har varit att Finland bör implementera modellagens bestämmelser och därmed inte endast uppnå harmonisering utan även erhålla status som modellagsland. Förslaget har erhållit mycket medhåll inte minst från internationellt håll men även kritik har framförts. Implementeringen skulle medföra att distinktionen mellan ogiltighet och klander upphör. Med beaktande av likheterna mellan den svenska och finska skiljeförfarandelagen kan Finland även finna ledning av det redan genomförda reformarbetet i Sverige. Det svenska reformarbetet resulterade däremot i att distinktionen mellan ogiltighet och klander inte upphävdes, med hänvisning till det allmännas rättsskydd. Viktigt är även att komma ihåg att Sverige, till skillnad från Finland, är ett väl ansett land vid internationella skiljeförfaranden, försiktighet bör därmed vidtas vid jämförelsen. I det avslutande kapitlet argumenteras för hur den finska skiljeförfarandelagens bestämmelser om ogiltigförklarande och talan om upphävande av en skiljedom bör utformas i samband med reformen. Lösningsförslag presenteras för att den nuvarande problematiken i anslutning till ogiltighets- och klandergrunderna ska upphöra. I kapitlet beaktas även effektivitetsproblematiken som har framförts och lösningsförslag läggs fram. Till slut presenteras framtidsutsikter för skiljeförfaranden i Finland.

Ohjelmistojen merkitys liiketoiminnassa on korostunut, kun kaikkia yrityksen keskeisiä toimintoja saatetaan hallita ohjelmistolla. Ohjelmistotoimitus saatetaan toteuttaa esimerkiksi asiakaskohtaisen ohjelmiston kokonaisluovutuksena, valmisohjelmiston lisensointisopimuksella tai software as a service -mallisena palvelutoimituksena. Ohjelmistojen yleisyydestä ja tärkeydestä huolimatta ohjelmistoja ei ole säännelty erityislainsäädännöllä eikä ohjelmistojen sopimusoikeudellisesta luonteesta ole kehittynyt oikeuskäytäntöä. Samalla kuitenkin ohjelmistojen ominaispiirteistä johtuu, että täydellisen toimivaa ja virheetöntä ohjelmistoa on käytännössä mahdoton tuottaa. Ohjelmistot aiheuttavat monenlaisia perustavaa laatua olevia oikeudellisia kysymyksiä. Ei ole esimerkiksi täysin selvää, tuleeko ohjelmistoja kohdella tavaroina vai palveluina, mikä tarkalleen ottaen on sopimuksen kohde eri ohjelmistotoimituksissa, mikä sääntely on merkityksellistä ohjelmistosopimuksissa tai milloin ohjelmistotoimituksessa voidaan katsoa olevan virhe. Arviointia ei helpota se, että ohjelmistosopimusten erityispiirteisiin voidaan lukea alan jatkuva muutos, tuotteen abstrakti luonne ja toimitusten verkostomainen luonne. Tästä huolimatta ohjelmistojen hankinnat joko räätälöityinä ohjelmistoratkaisuina tai ohjelmistolisensseinä voivat olla tilaajalle huomattava taloudellinen panostus. Tutkielmassa tarkastellaan yritysten välisiä kotimaisia ohjelmistotoimituksia ja sitä, miten ohjelmiston toimitustapa vaikuttaa ohjelmistotoimittajan sopimukselliseen vastuuseen, kun toimitus on virheellinen. Tutkielmassa vertaillaan erilaisten ohjelmiston toimitustapojen oikeudellista luonnetta, toimittaja sopimusoikeudellisia velvoitteita ja mahdollisesta suoritusvirheestä koituvia vastuutilanteita. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan, minkälaista ja mitä sääntelyä eri ohjelmistojen toimitustapoihin kohdistuu. Sopimuksen ulkoisen sääntelyn tunnistaminen on tärkeää, jotta sopimusta voidaan tarvittaessa tulkita ja täydentää sopimuksen ulkoisilla normeilla oikeaoppisesti. Kolmanneksi tarkastellaan ohjelmistotoimittajan sopimusvastuuta silloin, kun ohjelmistotoimituksessa ilmenee jokin suoritushäiriö esimerkiksi toimituksen viivästymisen tai puutteellisuuden tilanteessa. Tutkielmassa tarkastellaan myös, mitkä keskeiset seikat vaikuttavat ohjelmistotoimittajan vastuun arvioimiseen.

Erehtyminen olevasta tai tulevasta on niin inhimillisen elämän kuin sopimusoikeudenkin ikuinen ongelma. Sopimus on yhä lähtökohtaisesti piste, joka ei ota huomioon sopimuksen ulkopuolista maailmaa. Sopimustoiminta tapahtuu kuiten-kin tosiseikkojen muotoamassa maailmassa, jolloin havaitsemme jännitteen sopimuksen sisäisen maailman ja ulkopuo-lisen todellisuuden välillä. Lausuttua ongelmaa varten länsimaisissa oikeusjärjestyksissä on kehitetty erilaisia oppeja edellytyksistä, oikeustoimen perusteista ja implisiittisistä ehdoista, joilla pistemäiseen sopimuskäsitykseen on voitu luoda dynamiikkaa. Vaikka Pohjoismaissa on pitkään käyty keskustelua edellytysopista, sen olemassaolon muodosta ja opin oikeutuksesta, on sopimukseen liittyvien edellytysten ja edellytysopin tutkimus jäänyt Suomessa pintapuoliseksi. Runsaasta pohjoismaisesta tutkimuksesta huolimatta saksalaista alkuperää olevaa oppia on pidetty mystisenä ja vaikea-selkoisena. Mainittujen syiden perusteella tämän tutkimuksen tarkoituksena on hahmottaa ja systematisoida edelly-tysoppia dogmikonstruktiona, joka nykyiseen sopimuskäsityksen pohjautuen ratkaisee sopimuksen implisiittisen ulot-tuvuuden tulkintaongelmaa. Tutkimuksessa käytetty lähdeaineisto on laaja-alaista ja etenkin pohjoismainen ja saksalai-nen kirjallisuus sekä tapausoikeus saavat tulkinnassa ja systematisoinnissa merkittävän sijan. Tutkimuksen yleisenä tehtävänä on selvittää, miten edellytyksiä tulee sopimusoikeudellisesti arvioida. Asetetun tutkimus-tehtävän vuoksi edellytysvirheiden aiheuttamaa ongelmaa lähestytään tutkimalla, miten sopimusoikeuden historiallinen kehitys on niveltynyt opin kehittymiseen. Tämän jälkeen tarkastellaan nykytilannetta, eli kysytään mitä edellytykset oike-astaan ovat, miten ne syntyvät ja miten ne suhtautuvat muihin relevantteihin oikeusinstituutioihin. Lisäksi selvitetään, onko edellytysoppi voimassa olevaa oikeutta, mistä sen oikeutus kumpuaa ja mitä opin kehityssuuntausta lainkäyttäjän olisi sovellettava. Lopuksi perehdytään siihen, miten nykyisen sopimuskäsityksen perusteella edellytysopin mukaista harkintaa on suoritettava. Yleisenä rajauksena tutkimuksessa on keskittyminen ennen kaikkea edellytysten esiintymi-seen sopimusoikeudessa ja esimerkiksi pätemättömyys- tai suoritusvirheoppia ei tarkastella kuin välttämättömin osin. Tutkimuksessa todetaan, että edellytykset ja edellytysoppi ovat voimassa olevaa oikeutta Suomen sopimusoikeuden järjestelmässä, mikä on tullut nimenomaisesti ilmi oikeustapauksen KKO 2012:1 myötä. Nykyisin sovellettavassa edelly-tysopissa on vahvoja vaikutteita Ussingin, Lehrbergin ja Oertmannin analysoimista opeista. Edellytysoppi on ensisijai-sesti oppikonstruktio, joka vaikuttaa eräänlaisena taustaoppina oikeudelliseen harkintaan vakiintuneempien oikeusinsti-tuutioiden välityksellä. Edellytysopin funktio itsenäisenä pätemättömyysperusteena vastaa lähinnä subjektiivista Ge-schäftsgrundlage -oppia. Useimmiten väärät ja rauenneet edellytykset saavatkin merkitystä oikeustoimilain pätemättö-myysperusteiden, suoritusvirheopin ja oikeustoimen sovittelun kautta. Näin edellytysopin merkitys itsenäisenä päte-mättömyysperusteena on rajoittunut, se toimii lähinnä sopimusoikeuden varaventtiilinä lain aukkotilanteissa. Vaikka edellytyksen negatiivinen relevanssi, eli tehottomuusvaikutus, saa eniten palstatilaa oikeustieteen julkaisuissa, on huo-mattava, että edellytyksillä on kaksi keskeistä käyttöaluetta, sopimuksen täydentäminen ja tulkinta. Suomessa edelly-tysoppia on käytetty muissa Pohjoismaissa ja Saksassa kehittyneitä suuntalinjoja noudattaen siten, että edellytysten avulla on tulkittu sopimuksen kirjallisen muodon ulkopuolista ainesta osaksi osapuolten yhteisymmärrystä. Näin edelly-tyksen positiivinen relevanssi, eli edellytysargumentaation avulla tehtävä täydentävä tulkinta, on saanut korostunutta merkitystä. Edellytysargumentointia hyödyntävä täydentävä tulkinta on havaittu myös perustellummaksi vaihtoehdoksi esimerkiksi pitkäkestoisten suhdesopimusten osalta, koska menettelyllä voidaan paremmin suojata osapuolten sopimussuhteeseen panostamia investointeja. Tutkimuksessa on tarkasteltu myös edellytysopin merkittävintä ongelmaa, eli rajaa täydentä-vän tulkinnan ja edellytysopin negatiivisen relevanssin välillä. Tuloksena tutkimuksessa on, että tuo raja on korostu-neen tilannekohtainen. Edellytysvirhe johtaa sopimuksen pätemättömyyteen tai tehottomuuteen, jollei edellytysvirheen aiheuttamaa epäoikeudenmukaisuutta ja kohtuuttomuutta voida tulkinnalla korjata. Edellytysoppi suojaa vastavuoroisuuden ideaalia sopimusoikeuden järjestelmässä. Näin siksi, että sen juuret ovat oi-keuden väärinkäytön kiellossa. Kun edellytyskontrahentti on erehtynyt vilpittömästi olevasta tai tulevasta, ja tuota ereh-dystä pyritään käyttämään moitittavalla tavalla hyväksi, toimivat edellytykset ja edellytysoppi siviilioikeuden syvintä sisintä suojaavana oikeusinstituutiona, joka vapauttaa edellytyskontrahentin lupauksella luodusta vastuusta.

Työ on oikeudellinen tutkimus ympäristövaikutusten arvioinnista, jonka kohteeksi on valittu kolme eri menettelyä. Tässä työssä käsitellään YVA-menettelyn (YVAL 468/1994) ohella luonnonsuojelulain (LSL 1096/1998) 65 § mukaista Natura-arviointia ja kaavoitukseen liittyvää maankäyttö – ja rakennuslain (MRL 132/1999) 9 §:n mukaista ympäristövaikutusten arviointia. Työn tarkoitus on selvittää ja systematisoida eri menettelyissä suoritettavaa ympäristövaikutusten arviointia ja niiden sisältöä käyttäen erityisenä mittapuuna YVA-direktiiviä. YVA-direktiivi 2011/92/EU ja sitä edeltänyt direktiivi 85/337/ETY muutoksineen ovat luoneet pohjan kaikelle hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnille Suomessa. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyn (YVA-menettely) sääntely perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 85/337/ETY tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista. Direktiivi implementoitiin Suomessa vuonna 1994 Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen (ETA-sopimus) liitteen XX velvoittamana. YVA-menettelyllä tarkoitetaan menettelyä, jossa selvitetään ja arvioidaan tiettyjen hankkeiden ympäristövaikutukset ja kuullaan viranomaisia ja niitä, joiden oloihin tai etuihin hanke saattaa vaikuttaa. Luonnonsuojelulain 65 §:n mukainen Natura-arviointi kohdistetaan niihin hankkeisiin, joilla saattaa olla merkittäviä heikentäviä vaikutuksia Natura-alueiden suojelutavoitteisiin. Arvioinnin keskiössä ovat luonnonsuojeluoikeudelliset seikat, jotka juontuvat luonto- ja lintudirektiiveistä. Kaavoitukseen liittyvä ympäristövaikutusten arviointi on taas osa alueiden käytön suunnitteluun liittyvää vaikutusten arviointia, jota koskevat säännökset löytyvät MRL:stä. YVA-menettelyllä, Natura-arvioinnilla ja kaavoitukseen liittyvällä vaikutusten arvioinnilla on laaja soveltamisala, joten yksittäisen hankkeen kohdalla voivat jopa kaikki näistä menettelyistä tulla sovellettavaksi. Tutkimuksessa tarkastellaan edellä mainittujen menettelyjen systematiikka, niiden suhdetta toisiinsa ja aineellisen lainsäädäntöön. YVA-direktiivillä on keskeinen rooli tässä tarkastelussa, koska se on luonut pohjan kaikelle EU-johdannaiselle ympäristövaikutusten arviointiin liittyvälle lainsäädännölle. Tutkimusaineisto koostuu oikeuskirjallisuudesta, artikkeleista ja oikeustapauksista. Oikeustapauksen ovat lähinnä Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuja, koska näillä ratkaisuilla on ollut eniten merkitystä YVA-menettelyn tulkintaan ja kehitykseen. Myös korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja käydään läpi. Lisäksi lähdemateriaalina on käytetty erilaisia ympäristöhallinnon selvityksiä ja ohjeita, sekä Euroopan komission ohjeita ja kannanottoja.

Tutkielmassa tarkasteltiin keskeisimpiä oikeudellisia sääntöjä, jotka vaikuttavat HIV-positiivisten hedelmöityshoitojen saamiseen. Tarkastelussa olivat kotimainen ja eurooppaoikeudellinen sääntely sekä kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Työssä käsiteltiin myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Tutkimuskysymyksenä oli selvittää millaisia oikeudellisia näkökohtia HIV-positiivisten hedelmöityshoitoihin liittyy erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tarkastelussa olivat erityisesti yhdenvertaisuus, ihmisarvon kunnioitus, lisääntymisoikeudet ja oikeus terveyteen sekä julkisen vallan velvoite turvata näiden toteutuminen. Työn metodi oli lähinnä ongelmakeskeistä lainoppia. Aiheen hallittu käsittely osoittautui monitahoiseksi ja työ vaati laajaa taustoitusta. Innoituksena työhön toimi eduskunnan oikeusasiamiehen tammikuussa 2013 antama ratkaisu, jossa syrjiväksi todettiin, etteivät HIV-positiiviset henkilöt olleet saaneet julkisessa terveydenhuollossa hedelmöityshoitoja. Oikeusasiamiehen mukaan erillisten laboratoriotilojen puute ei riittänyt hyväksyttäväksi syyksi erilaiseen kohteluun. Ratkaisun jälkeen kiireettömän hoidon yhtenäisiä perusteita päivitettiin ja tulevaisuudessa erityisiä laboratorio-olosuhteita vaativia hedelmöityshoitoja keskitetään. Tutkielmassa käytiin läpi vaihtoehtoina hoitojen saamiseen hoidot julkisessa ja yksityisessä terveydenhuollossa sekä hoitoihin hakeutuminen toiseen EU-maahan. HIV-positiivisten tarve hedelmöityshoidoille voi periaatteessa johtua joko ongelmista hedelmällisyyden kanssa tai tarpeesta välttää tartunta HIV-negatiiviseen kumppaniin. Tehokkaan HIV-lääkityksen ansiosta tarvetta pelkästään tartunnan välttämiseksi annettaville hoidoille ei juurikaan ole. Perustuslain 19.3 § asettaa julkiselle vallalle velvoitteen terveyden suojeluun, mihin kuuluu myös tartuntatautien leviämisen estäminen. Julkinen valta voi toteuttaa tämän velvoitteen parhaiten panostamalla HIV:n lääkehoitoon ja riittävään testaukseen. Hedelmöityshoitojen tarjoaminen HIV-positiivisille liittyy osaltaan siihen, onko olemassa oikeudellisesti turvattu oikeus lisääntyä. Tutkielmassa todettiin, että tällainen oikeus on olemassa. Kyse ei kuitenkaan ole itsenäisestä oikeudesta, vaan oikeudesta, joka saa tukensa monista muista oikeuksista kuten yksityiselämänsuojasta sekä itsemääräämisoikeudesta. Se, missä määrin tämä oikeus vaatii julkiselta vallalta aktiivisia toimia, jäi oikeudellisen sääntelyn ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa tarkentumattomaksi. Hedelmöityshoitoja on päädytty tarjoamaan Suomessa osana terveyspalveluita, vaikka lapsettomuus ei ole sairaus. Tämän vuoksi palveluita järjestäessä on huomioitava myös yhdenvertaisuus. Yhdenvertaisuuden osalta työssä todettiin, ettei täydellistä yhdenvertaisuutta ole olemassakaan. Tämän vuoksi HIV-positiivisten hedelmöityshoidoista keskusteltaessa pitäisi voida ottaa huomioon myös resurssikysymykset, eikä jäädä pelkkään yhdenvertaisuusargumentaatioon. Samoja argumentaatio-ongelmia työssä liitettiin myös ihmisarvon kunnioitukseen, jonka yhteydessä pohdintaa laajennettiin myös sikiön oikeuksiin. Keskeisenä päätelmänä oli, että ihmisarvon kunnioitus voi saada täysin päinvastaisia merkityssisältöjä, eikä se sen vuoksi ole kovin hyödyllinen käsite argumentaatiossa.

Oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevan 17 luvun uudistuksen yhteydessä OK 17:18.2:een tuli säännös jonka perusteella rikosasiassa asianomistajalla, jolla ei ole vaatimuksissa, on oikeus kieltäytyä todistamasta, jos on ole syytä epäillä, ettei hän itse ole päättänyt vaitiolo-oikeutensa käyttämisestä. Muutos perustui siihen, että haluttiin luopua kuultavista siten, että jatkossa olisi vain todistajien ja asianosaisten ryhmät. Tämän seurauksena päätettiin myös vaatimuksia esittämätöntä asianomistajaa kuulla todistajana. Vaatimuksia esittämätön asianomistaja eli asianomistaja ei kuitenkaan tosiasiassa velvollisuuksiltaan vastaa todistajaa, vaan hänen asemansa on samanlainen, kuin ennen kuultavista luopumista. Todistaja-aseman perusteella vaatimuksia esittämättömälle asianomistajalle tuli oikeus kieltäytyä todistamasta, mutta tätä haluttiin tarvittaessa rajoittaa lähisuhdeväkivallan uhrien suojaamiseksi. Oikeus kieltäytyä todistamasta perustuu perhe-elämän suojaan ja todistelun luotettavuuden turvaamiseen. Väkivallan uhrin suojaaminen vetoamalla perhe-elämän suojaan on kuitenkin kyseenalaista. Lähisuhdeväkivaltaa koskeva sääntely on jatkuvasti tiukentunut. Tämä osoittaa yhteiskunnan muuttuneita asenteita. Lähisuhdeväkivaltaa ei enää pidetä perheen sisäisenä asiana, vaan yhteiskunnan katsotaan olevan velvollinen suojelemaan lähisuhdeväkivallan uhreja. Vakavaa suhtautumista lähisuhdeväkivaltaan osoittaa lievän pahoinpitelyn syyteoikeuden muutos asianomistajarikoksesta yleisen syytteen alaiseksi rikokseksi. OK 17:18.2:sta voi pitää tätä seuraavana lähisuhdeväkivaltaa koskevana sääntelynä. OK 17:18.2 vaikuttaa heikentäneen lähisuhdeväkivallan uhrin asemaa, eikä jatkaneen sitä ennen koko ajan tiukentunutta linjaa. Vaatimuksia esittämättömän asianomistajan kieltäytymisoikeuden rajoitus tapahtui ”syytä epäillä”-kynnyksen säätämisellä, joka vastaa esitutkintakynnystä ja alempaa vangitsemiskynnystä. Hallituksen esityksessä pidettiin tärkeänä, että tuomioistuin voi päättää asianomistajan kieltäytymisoikeuden poistamisesta, jos ilmenee syytä epäillä, että asianomistajaa on painostettu vaikenemaan. Lakivaliokunnan mukaan esitutkintaviranomaisella ja syyttäjällä on velvollisuus esittää näyttöä painostuksesta. Kynnyksen täyttymiseksi on oltava joitakin seikkoja, jotka viittaavat painostukseen, kuten esimerkiksi se, että vastaaja on aiemmin syyllistynyt asianomistajan pahoinpitelyyn. Keräsin tutkielmaa varten aineistoa käräjäoikeuksista ja hovioikeuksista. Hovioikeustason ratkaisuja, jotka liittyvät säännökseen on aineistossani kaksi kappaletta. Käräjäoikeuksien ratkaisuja on 19 kappaletta. Näistä vain kahdessa ratkaisussa oli kyse muusta kuin parisuhdeväkivallasta. Aineiston perusteella syytä epäillä -kynnyksen täyttyminen on melko harvinaista ja tyypillisintä on se, ettei kynnykseen edes vedota. Olen tulkinnut tämän johtuvan siitä, että asiassa ei ole ollut seikkoja, joihin syyttäjä olisi kynnyksen täyttymiseksi voinut vedota. Aineistoni perusteella tapauksissa, joissa kynnys täyttyi, asianomistaja oli esitutkinnassa kertonut pelkäävänsä vastaajaa, tai kertonut, että vastaaja on neuvonut häntä olemaan kertomatta poliisille tapahtumista. Aiemmat pahoinpitelyt eivät sen sijaan yksinään täyttäneet aineistoni perusteella kynnystä. Asianomistajan vaitiolo-oikeuden murtaminen onkin osoittanut aineistoni perusteella vaikeaksi. Vaikuttaa siltä, että kynnyksen täyttävien seikkojen olemassaoloa on vaikea näyttää.