Browsing by Title

In 2013, the OECD initiated its very comprehensive and ambitious project against base erosion and profit shifting (BEPS). Largely inspired by the OECD, similar action to curb BEPS has been taken within the EU. An important part of these organisations’ measures concerns hybrid mismatch arrangements, commonly used by multinationals to achieve BEPS. Hybrid financial instruments, a form of hybrid mismatch arrangement, are financial instruments that bear characteristics of both debt and equity, which often leads to one country characterising the instrument as debt and another characterising it as equity. This difference in characterisation can be exploited to achieve double non-taxation. However, these instruments are not only used for tax arbitrage, but also for real business reasons. Various rules against mismatches from hybrid financial instruments have been proposed. As an example, the EU amended the Parent-Subsidiary Directive (PSD, 2011/96/EU) with the directive 2014/86/EU to obligate Member States to tax profit distributions that have been deductible by the distributing subsidiary. Wider action against mismatches from hybrid financial instruments has been proposed by the EU in directive proposal COM(2016) 26 final and by the OECD in Action 2 of its 15-point Action Plan against BEPS. Only one of these anti-hybrid rules, the PSD rule, has been implemented in national laws, although only recently. The other two rules are mere proposals, which together with the fact that countries have little previous experience of such rules makes a study on them motivated. This thesis examines the feasibility of the EU and OECD measures as one of the tools available to counter mismatches from hybrid financial instruments. It analyses and compares these three rules in order to make observations on their interpretation, problems and mutual compatibility, suggesting improvements where fit. The main research method of this study is the dogmatic method. However, even the comparative method is used when the study ventures into the national implementation solutions of the PSD rule in Finland, Sweden, Denmark and Germany. The rules are by no means unproblematic. Compatibility with EU primary law, chiefly the basic freedoms, is highly doubtful. There is thus a risk for these actions to be declared void within the Union. Further, these rules link the domestic tax treatment to that of another jurisdiction (linking rules), which causes complexity. This complexity together with sometimes even poorly drafted rules risks causing undesirable effects, such as mutual incompatibility, double taxation and undue compliance burden for the taxpayer. Therefore, care should be taken before introducing any of these rules.

Tämän tutkielman tutkimustehtävänä on esitellä rikoksen valmistelun tahallisuus- ja vaaraelementtien keskeisiä tulkintaongelmia. Näihin tulkintaongelmiin pyritään antamaan tulkintasuosituksia. Siltä osin kun perusteltua tulkintasuositusta ei tutkielman puitteissa ole mahdollista antaa, pyritään löytämään niitä kysymyksiä, joihin vastaaminen on tarpeen tulkintatilanteen ratkaisemiseksi. Rikosoikeudellisen tulkinnan on korkeimman oikeuden omaksuman linjan mukaan oltava sopusoinnussa säännöksestä ilmenevän suojan tarkoituksen kanssa. Valmistelukriminalisointien tarkoitus yleisellä tasolla näyttää olevan rangaista vain sellaista tekijää, jonka tahdonmuodostus kertoo tekijän todella olevan valmis loukkaamaan suojeltua oikeushyvää. Toiseksi tarkoituksena on kattaa vain valmisteluteot, joiden kohdalla oikeushyvän loukkauksesta on olemassa todellinen vaara. Valmistelukriminalisointien subjektiivisella tunnusmerkillä asetetaan edellytys toimimisesta rikoksentekotarkoituksessa. Tämä on ilmaistu esimerkiksi tunnusmerkillä ”tehdäkseen”. Vuoden 2013 valmistelukriminalisoinneissa subjektiivinen tunnusmerkki on ”- - rikoksen tekemistä varten”. Tarkoitustunnusmerkkejä kuvaavien termien käytössä ei ole suomalaisessa rikosoikeustieteessä noudatettu täysin yhdenmukaista linjaa. Tutkielmassa muodostetaan ehdotus termien täsmällisestä ja yhdenmukaisesta käytöstä kuvattaessa tekijältä edellytettyä tarkoitusta. Rikoksen yritykseen peilaten todetaan, että usein käytetty termi ”korotettu tahallisuusvaatimus” on epähavainnollinen ja jopa harhaanjohtava tapa kuvata realisoitumatonta tahallisuutta. Perusteltua onkin erottaa tällaisen subjektiivisen ylijäämän aste ja kohde. Tarkoitustunnusmerkkien kohdalla niitä ensisijaisesti kuvaava ominaisuus on nimenomaan niiden tarkoittama subjektiivinen ylijäämä: tahallisuuden kohteen ei rikostunnusmerkistössä edellytetä realisoituneen. Erillinen kysymyksensä on se, minkä asteista tai laatuista tuon realisoitumattoman tahallisuuden täytyy olla. Tarkoituksen kohteen osalta havaitaan, että seuraustahallisuuden avulla voidaan arvioida realisoitumatonta seurausta edellyttävä tarkoitustunnusmerkki. Silloin kun kyse on tarkoituksesta suhteessa tekijän omaan tulevaan toimintaan, ei seuraustahallisuutta voida soveltaa. Tällöin tahallisuuden sisältö koostuu tekijän toimintapäätöksestä ja tarkoituksesta toteuttaa tuo päätös. Rikoksen omavalmistelussa tarkoitustunnusmerkin kohteena on nimenomaan tekijän tuleva toiminta. Tarkoitustunnusmerkin täyttymisessä relevantteja ovat kysymykset rikoksentekopäätöksen olemassaolosta, pääteon riittävästä yksilöinnistä ja toimimisesta tuon pääteon myöhempää toteuttamista varten. Käsitteellisellä tasolla tahallisuuden arviointi vastaa päättymättömän yrityksen tekijän tahallisuuden arviointia. Keskeisenä johtopäätöksenä subjektiivisten tunnusmerkkien tulkinnan kohdalla onkin, että niiden arvioinnissa mahdollista on tukeutua muualla rikosoikeudessamme, ennen kaikkea päättymättömässä yrityksessä, realisoituviin kysymyksenasetteluihin. Erityiskysymyksenä käsitellään avunantajan tahallisuutta. Avunantovastuun kohdalla tutkielmassa päädytään suosittelemaan tulkintaa, jonka mukaan avunantovastuu valmisteluvaiheessa kattaa enintään samat teot, jotka tulisivat rangaistavaksi jos päärikos etenisi yritykseen tai täyttyisi. Muussa tapauksessa päädyttäisiin pitämään joitain avunantotekoja rangaistavana ainoastaan valmisteluvaiheessa. Näin ollen avunantajan tahallisuusarviossa päätekijän tekona on pidettävä paitsi valmistelurikosta, myös valmistelun alla olevaa päärikosta. Rikoksen valmistelun rangaistavuudelle asetetaan vaaraedellytys ainoastaan vuoden 2013 valmistelukriminalisoinneissa. Rikoslakimme vanhastaan tuntemiin valmistelukriminalisointeihin ei näin ollen voida soveltaa vaaraa koskevia havaintoja. Valmistelutunnusmerkistöjen tarkoittama vaara vaikuttaa edellyttävän samanlaista jakoa ontologisen mahdollisuuden ja tietyn todennäköisyyden komponentteihin kuin konkreettinen vaara ja rikoksen yrityksen edellyttämä vaara. Näin ollen vaikuttaa perustellulta todeta valmisteluvaaran olevan laadultaan konkreettista. Rangaistava valmistelu edellyttää kvalifioitua – vähäistä suurempaa – vaaraa. Näin ollen vaaran on todennäköisyyskomponentiltaan ylitettävä ”varteenotettavan mahdollisuuden” aste. Tarkemman yleisen ohjenuoran antaminen vaaran vähäisyyden arvioinnissa on erittäin haastavaa. Vuoden 2013 valmistelukriminalisoinneista kertyneessä hovioikeuskäytännössäkään ei vähäisen vaaran tarkempaa luonnetta ole arvioitu. Puheena olevat säännökset sisältävät myös satunnaisten syiden kriteerin. Etenkin aikaisessa vaiheessa olevan valmistelun kohdalla näyttää olevan vain harvoin mahdollista todeta valmistelu vaarattomaksi. Toisin kuin rikoksen yrityksessä, valmistelussa tekijällä on vielä valittavissaan eri toimintavaihtoehtoja. Samoin vaara-arvio kohdistuu valmisteluvaiheessa paitsi hypoteettisiin kausaalisuhteisiin, myös tekijän omiin tuleviin valintoihin. Tästä syystä niin vaaraedellytyksen täyttymisen kuin satunnaisten syidenkin arviointi näyttää oleva luonteeltaan varsin erilaista kuin rikoksen yrityksen kohdalla. Vaara-arvioinnin aikajänteen ja vaaran monenlaisen laadun hallitsemiseksi esitetään vaara-arvion apuvälineenä käytettäväksi Ruotsin korkeimman oikeuden käyttämää osavaiheittaisuuden mallia.

Tutkielmassa tarkastellaan alkuvuodesta 2008 laajaa julkisuutta saaneen Neitsythuorakirkko-tapauksen valossa, mikä on taiteellisessa toiminnassa oikeudellisesti sallittua ja mikä ei. Tapauksessa taiteilija oli lapsipornoa kritisoidakseen tehnyt installaatioteoksen, jossa hyödynsi internetistä lataamiaan, käsittelemättömiä lapsipornokuvia. Hänet tuomittiin lapsipornon hallussapidosta ja levittämisestä, mutta jätettiin rangaistukseen tuomitsematta teon eettisen tarkoituksen vuoksi. Tapauksessa analysoidaan muun muassa sitä, voisiko taiteilijalla olla tutkijaan tai toimittajaan verrattava oikeus lapsipornon hallussapitoon. Taiteen vapauden oikeudellisten rajojen osalta keskitytään käsiteltävän tapauksen mukaisesti lähinnä sen suhteeseen yksityisyyden suojaan. Yksi pääkysymyksistä on Neitsythuorakirkko-tapauksen mukaisesti, mitkä ovat yhteiskuntakriittisen taiteen mahdollisuudet. Tutkielmassa käydään ensin läpi käsiteltävän tapauksen vaiheet tuomioistuimissa, minkä jälkeen tarkastellaan tapaukseen liittyvää lainsäädäntöä rikosoikeudellisten kriminalisointien ja perus- ja ihmisoikeuksien osalta. Tämän jälkeen analysoidaan tarkemmin aiheena olevaa oikeustapausta mm. käymällä läpi tuomioiden perusteluja ja pohtimalla, olisiko tapauksessa voitu päästä myös toisenlaiseen lopputulokseen. Erityisesti keskitytään lapsipornografian hallussapidon ja levittämisen erilaisiin oikeuttamisperusteisiin. Lopuksi esitetään päätelmät. Tutkielmassa päädytään tulokseen, että oikeustila taiteellisen ilmaisuvapauden osalta Suomessa on epäselvä. Usein käytännön tilanteissa saatetaan lukea sanatarkasti vain rikoslain kriminalisointeja, mutta huomioon ei oteta säännöksiä sanan- ja taiteen vapaudesta. Taiteen vapauteen perusoikeutena kuuluu se, että taidetta ei saa sensuroida eikä sen sisältöjä ohjailla. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että esim. rikoslain tiukka noudattaminen voi johtaa helposti taiteen sensuroimiseen. Neitsythuorakirkko-tapauksen ratkaisu hieman ontuvine perusteluineen on helppo tulkita niin, että taiteen ilmaisuvapauden piiriin ei kuulu eräiden teemojen käsittely provokatiivisesti ja yleisöä järkyttävästi, mitä tulkintaa voinee kritisoida. Tapauksen, jossa oli kyse erittäin moraaliherkkien oikeushyvien yhteen saattamisesta, lopputuloksessa on kuitenkin hyvin otettu eri näkökannat huomioon. Vaikka tuomioiden perusteluja olisikin voinut selventää ja kirjata paremmin auki, ratkaisu näin monimutkaisessa asiassa kuitenkin on melko onnistunut. Tuomioita voi pitää myös osoituksena siitä, että lapsipornoon suhtaudutaan Suomessa erittäin kielteisesti. Sananvapaudellakin on rajansa. Huomioitavaa on myös se, että Suomessa tuomioistuimien tehtävä on tulkita lakia, ei kirjoittaa sitä uusiksi. Tässä tapauksessa taiteilija halusi tuoda ilmi, että lapsiporno on ongelma yhteiskunnassa ja että nykyisenlainen lainsäädäntö ei toimi. Hän kokeili toiminnallaan lainsäädännön rajoja, mitä juuri voi pitää lainsäädäntöön vaikuttamiseen pyrkimisenä. Yhteiskunnallisen keskustelun tulisi voida jatkua niin kauan kuin epäkohtia edelleen on olemassa.

Konkurssiyhtiöiden maksukyvyttömyyttä edeltäneessä varojenkäytössä voi ilmetä velkojien kannalta vahingollisia toimia. Velkojille jaettavien varojen määrä riippuukin konkurssissa realisointituloksen lisäksi siitä, miten tehokkaasti vahingolliseen varojenkäyttöön voidaan konkurssipesän toimesta jälkikäteen puuttua. Vaikka velallisen oikeustoimiin puuttumista ja siten varojen palauttamista käsitellään perinteisesti lähinnä TakSL:n takaisinsaantiperusteiden valossa, sisältyy Suomen lainsäädäntöön myös useita muita oikeudellisia perusteita, joilla konkurssia edeltäneeseen varojenkäyttöön on mahdollista puuttua. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin muilla varojenpalautusperusteilla on merkitystä takaisinsaantiperusteiden rinnalla. Tämän selvittämiseksi tutkimuksessa vertaillaan varojenpalautusperusteiden tehokkuutta. Varojenpalautuskeinojen tehokkuuteen liittyviksi piirteiksi tutkimuksessa on katsottu käyttöedellytysten monipuolisuus erilaisiin oikeustoimiin puuttumiseksi, vaatimusten kohdistamismahdollisuudet järjestelyn eri osapuoliin, menestyvältä kanteelta vaaditun näytön määrä, ajallinen ulottuvuus konkurssia edeltäneisiin tapahtumiin, varojenpalautuskeinoon liittyvät määräajat ja mahdolliset muut prosessuaaliset erityiskysymykset. Tutkimus on rajattu koskemaan osakeyhtiön konkurssia, sillä niitä esiintyy konkursseista eniten. Tutkielmassa käsitellään varojenpalautuskeinoina TakSL 5 §:n yleistä takaisinsaantiperustetta, TakSL 6 §:n lahjan peräyttämistä ja TakSL 10 §:n maksun peräyttämistä. Takaisinsaantiperusteisiin verrataan OYL 13 luvun laitonta varojenjakoa koskevia säännöksiä, KonkL 4:11 keinotekoisen varallisuusjärjestelyn syrjäyttämistä ja rikosprosessin yhteydessä esitettävää yksityisoikeudellista vaatimusta, joka on yleensä vahingonkorvausvaatimus. Edellytysten ja menettelyllisten erityispiirteiden vertailun valossa takaisinsaantiperusteet muodostavat ennakko-oletusten mukaisesti yleensä tehokkaimman keinon varojenpalautukselle. Oikeusvoiman laaja objektiivinen ulottuvuus tekee lisäksi muiden varojenpalautuskeinojen pidemmistä määräajoista tai määräajattomuudesta merkityksettömiä, mikäli varojenpalautusta vaaditaan ensisijaisesti takaisinsaantiperusteiden nojalla. OYL:n mukaisella laittomasti varoja saaneen palautusvelvollisuudella tai KonkL 5:11 keinotekoisen varallisuusjärjestelyn syrjäyttämisellä katsotaan tutkimuksen valossa olevan vain harvoin itsenäistä merkitystä varojenpalautuksessa takaisinsaantiperusteiden rinnalla, koska objektiivisten takaisinsaantiperusteiden olemassaolo on useimmiten niitä helpompaa näyttää toteen. Toisaalta voidaan havaita, että OYL:n mukainen johdon vahingonkorvausvastuu täydentää takaisinsaantia tuomalla konkurssipesälle uuden, varojensaajasta erillisen tahon, jolta varoja voidaan vaatia korvattavaksi. Lisäksi rikosprosessin yhteydessä esitetyllä vahingonkorvausvaatimuksella on mahdollista saavuttaa velkojien kannalta vähäriskisempi, vähemmän selvitystä sekä toimenpiteitä vaativa ja korkovaatimuksen osalta tehokkain palautusvaatimus. Rikosprosessin yhteydessä esitettävällä vahingonkorvausvaatimuksella on kuitenkin korkeammat ja hyvin erilaiset käyttöedellytykset verrattuna muihin käsiteltyihin varojenpalautuskeinoihin, sillä yksityisoikeudellisen vaatimuksen täyttymisen kriteerit liittyvät kiinteästi rikosvastuun edellytyksiin. Tutkimuksessa on päädytty siihen lopputulokseen, että takaisinsaannilla on varojenpalautuskeinona perustellusta syystä ensisijainen asema muihin palautuskeinoihin nähden. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vaihtoehtoiset keinot voitaisiin täysin jättää huomioimatta. Tietyissä erityistilanteissa myös tutkimuksessa käsiteltyjen vaihtoehtoisten keinojen avulla voidaan päästä tehokkaammin tavoitteeseen varojen palauttamiseksi. Lisäksi niillä voi olla merkitystä silloin, jos takaisinsaantiperusteita ei voida jostain syystä hyödyntää.

Tutkielman aiheena on takauksen vanhentuminen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten takaus vanhenee. Tutkimuskohteena on takauksen vanhentumissääntöjen lisäksi niiden pakottavuus. Takaussitoumus voi ja usein pitääkin sisällään usean eri velvoitteen takauksen. Jokainen näistä velvoitteista muodostaa oman takausvelkansa, jolle lasketaan oma vanhentumisaikansa. Jokaista velkaa koskee kaksiportainen vanhentumisjärjestelmä. Takauslain 19 §:n 1 momentin mukainen erityinen kolmivuotinen vanhentumisaika lasketaan päävelan erääntymisestä. Päävelan erääntyminen määräytyy päävelkaa koskevien sääntöjen mukaan. Toisen portaan muodostaa takaussitoumuksen antamisesta laskettava kymmenvuotinen vanhentumisaika, johon sovelletaan vanhentumislain 8 §:ää. Takausvelkaa koskevat vanhentumisajat kulkevat rinnakkain. Takaus vanhenee, jos jompikumpi vanhentumisajoista kuluu loppuun. Sekä erityinen että kymmenvuotinen vanhentumisaika ovat katkaisukelpoisia. Katkaisu määräytyy vanhentumislain 10 ja 11 §:ien nojalla. Takausvelan vanhentumisesta ei ole mahdollista sopia takaajan vahingoksi. Takaajan vahinkona pidetään vanhentumisajan pidentämistä, vanhentumisajan alkamisajankohdan myöhentämistä, katkaisukeinojen laajentamista tai sopimista siitä, ettei velka lainkaan vanhene. Takaajan eduksi tehtävä sopiminen on sallittua, mikäli sopiminen ei johda kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta määritettäessä huomiota tulee kiinnittää velkojan oikeuteen vaatia suoritusta. Lopullista vanhentumista koskevat säännöt vaikuttavat myös takauksen vanhentumiseen. Myös lopullisesta vanhentumisesta on mahdollista sopia takaajan eduksi. Kun takaaja suorittaa päävelkaa, hänelle syntyy takautumisoikeus päävelallista kohtaan. Takaajalla on aina vähintään kolme vuotta aikaa periä suorittamansa määrä päävelalliselta (TakausL 33.1 §). Vähimmäisvanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun takaajalla on oikeus periä suorittamansa osuus päävelalliselta. Muutoin päävelallisen regressivelan vanhentuminen määräytyy päävelan vanhentumissääntöjen mukaan. Vähimmäisvanhentumisajasta ei ole mahdollista sopia, jos takaajana on yksityistakaaja. Muutoin sopimusvapaus määräytyy päävelkaa koskevan lainsäädännön mukaan. Jos takaajia on useampi, saattaa takaajalle syntyä takautumisoikeus toista takaajaa kohtaan. Takaajan takautumissaatava kanssatakaajaa kohtaan vanhentuu kolmessa vuodessa (TakausL 33.2 §). Vanhentumisaika lasketaan siitä hetkestä, jolloin takaajalla on ollut oikeus periä velka kanssatakaajalta. Regressivelan katkaisu määräytyy vanhentumislain mukaan. Vanhentumisesta on todennäköisesti mahdollista sopia vapaasti.

Tutkimuksen tarkoituksena on käsitellä vuonna 2016 julkaistun Digital Single Market -direktiiviehdotuksen (COM(2016) 593 final) 13 artiklan sisältöä. 13 artikla asettaa tallennuspalvelun tarjoajille uudenlaisia velvoitteita, jotka ovat selvästi poikkeavia siitä, miten tallennuspalvelun tarjoajien asemaa internetissä säädellään tällä hetkellä. Tähän mennessä tallennuspalvelun tarjoajien kannalta tärkein säädös on ollut sähkökauppadirektiivi (Direktiivi 2000/31/EY), jonka 14 artiklassa säädetään edellytyksistä, joiden perusteella tallennuspalvelun tarjoaja voi saada vastuuvapauden kolmannen tahon tekemästä tekijänoikeusloukkauksesta tallennuspalvelussa. Tutkielmassa tarkastellaan direktiiviehdotuksen 13 artiklan sisältöä, eli millaisia tallennuspalvelun tarjoajia artikla velvoittaa ja miten. 13 artikla on muotoilunsa puolesta epäselvä ja monitulkintainen, joten tutkielmassa pyritään analysoimaan sitä, mitä 13 artiklan velvoitteet mahdollisesti merkitsevät käytännössä. Aluksi tutkielmassa tarkastellaan vastuuvapaussääntelyn pääpiirteitä tällä hetkellä ja selvitetään ne kriteerit, joiden perusteella tallennuspalvelun tarjoaja voi saada vastuuvapauden. Sen jälkeen tarkastellaan direktiiviehdotuksen sisältöä yksityiskohtaisesti velvoite kerrallaan sekä arvioidaan yllä mainittuja tulkinnallisia epäselvyyksiä. Lisäksi tutkielmassa pyritään arvioimaan 13 artiklan suhdetta edellä mainittuun sähkökauppadirektiiviin, erityisesti 14 ja 15 artiklan osalta, sillä Digital Single Market -direktiiviehdotuksen 13 artiklan velvoitteissa on havaittavissa huomattavia ristiriitoja sähkökauppadirektiivin kanssa. Tutkielmassa arvioidaan 13 artiklaa myös suhteessa Euroopan unionin perusoikeuskirjassa vahvistettuihin perusoikeuksiin, kuten elinkeinovapauteen, sananvapauteen ja henkilötietojen suojaan, sillä velvoitteiden yhteensopivuudessa perusoikeuksien kanssa on mahdollisesti odotettavissa huomattavia yhteentörmäyksiä. Lopuksi tutkielmassa esitetään johtopäätöksiä siitä, miten direktiiviehdotuksen 13 artiklan sisältöä ja muotoilua tulisi muuttaa, jotta olemassa olevat ristiriidat poistuisivat ja velvoitteet olisivat paremmin tasapainossa perusoikeuksien kanssa. Tutkielmassa esitettyjen näkökohtien perusteella lopputulema on se, että ehdotetun Digital Single Market -direktiivin 13 artikla on ensinnäkin vahvasti ristiriidassa sähkökauppadirektiivin 14 artiklan kanssa, sillä 14 artiklan vastuuvapaussäännösten soveltuminen tallennuspalvelun tarjoajiin jää epäselväksi sen jälkeen, kun tallennuspalvelun tarjoajat ovat toteuttaneet uudet velvoitteet. Toiseksi 13 artiklassa määritellyt velvoitteet muodostavat tosiasiassa koko tallennuspalvelun sisällön kattavan yleisen valvontavelvollisuuden, joka on kielletty sähkökauppadirektiivin 15 artiklan nojalla. Kolmanneksi velvoitteet ovat ristiriidassa täytäntöönpanodirektiivissä (Direktiivi 2004/48/EY) tekijänoikeuden suojaamiseksi määriteltyjen yleisten periaatteiden kanssa sekä rajoittavat lisäksi merkittävästi paitsi tallennuspalvelun tarjoajien elinkeinovapautta, myös palvelun käyttäjien sananvapautta ja henkilötietojen suojaa.

Tutkielman aiheena on taloudellinen jatkuvuus kilpailuoikeudellisessa vahingonkorvauksessa ja valtiontukien takaisinperinnässä. Tutkielmassa tarkastellaan taloudellisen jatkuvuuden soveltamista SEUT 101 artiklaan perustuvien vahingonkorvauskanteiden ja SEUT 107 artiklan mukaisten sisämarkkinoille soveltumattomien valtiontukien takaisinperinnän yhteydessä. Tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksillä taloudellista jatkuvuutta voidaan näissä tilanteissa soveltaa, ja millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä tilanteiden välillä on. Tarkastelu keskittyy Euroopan unionin oikeuteen, ja aihetta lähestytään lainopin näkökulmasta. Taloudellisen jatkuvuuden arviointi tulee eteen tilanteissa, joissa on tehty yrityskauppoja tai muita yritysjärjestelyitä, joiden seurauksena vahingonkorvausvastuun tai takaisinperinnän kohdentamisessa joudutaan arvioimaan, mikä on se yksikkö, johon maksuvastuu on kohdennettava. Jos yrityskauppoja ja -järjestelyitä on tehty sen jälkeen, kun kilpailurikkomus on tapahtunut tai valtiontukea on myönnetty, ei alkuperäinen yksikkö välttämättä ole maksuvastuussa. Jos taloudellisen jatkuvuuden edellytykset täyttyvät, vastuu voidaan kohdistaa toiminnanjatkajaan. Kysymys on keskeinen, sillä se vaikuttaa yrityskauppatilanteissa siihen, kuinka laajasti ostajan on oltava selvillä mahdollisista maksuvastuista, jotka liittyvät kilpailurikkomuksiin tai valtiontukiin. Aihe on ajankohtainen, ja sitä on viime vuosina käsitelty Euroopan unionin tasolla kahdessa Suomea koskevassa asiassa. Unionin tuomioistuin antoi vuonna 2019 ratkaisunsa asiassa C-724/17 Skanska Industrial Solutions ym., jossa vahvistettiin, että taloudellinen jatkuvuus soveltuu kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen kontekstissa. Tämän lisäksi vuonna 2019 Euroopan komissio määräsi Suomea koskevassa päätöksessään, että Helsingin kaupungin bussiyhtiölleen myöntämät valtiontuet tuli periä takaisin kyseisen bussiyhtiön seuraajalta taloudellisen jatkuvuuden perusteella. Tutkielmassa taustoitetaan ensin kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta ja valtiontukien takaisinperintää käymällä läpi niihin liittyvää sääntelyä ja niiden tavoitteita. Tämän jälkeen tarkastellaan taloudellista jatkuvuutta erikseen kummassakin tilanteessa. Tutkielman keskeinen lähdeaineisto muodostuu Euroopan unionin oikeuskäytännöstä. Merkitystä on erityisesti unionin tuomioistuimen tuomioissa esitetyillä tulkintakannanotoilla, mutta tutkielmassa käydään läpi myös unionin yleisen tuomioistuimen tuomioita ja komission päätöksiä soveltuvin osin. Tutkielmassa selviää, että taloudellinen jatkuvuus soveltuu kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen vastaavin edellytyksin kuin kilpailuoikeuden julkisoikeudellisen täytäntöönpanon yhteydessä. Taloudellisen jatkuvuuden soveltamisen edellytyksenä on, että alun perin kilpailua rajoittavaan menettelyyn osallistunut yksikkö on lakannut olemasta joko oikeudellisesti tai taloudellisesti. Valtiontukien takaisinperinnän yhteydessä taloudellisen jatkuvuuden soveltumista arvioidaan valtiontuella saavutetun hyödyn siirtymisen perusteella. Hyödyn siirtymistä puolestaan arvioidaan viiden kriteerin valossa. Kriteerien soveltaminen on jossain määrin epäselvää, sillä niiden keskinäistä suhdetta ei ole määritelty oikeuskäytännössä. Taloudellisen jatkuvuuden soveltaminen liittyy kummassakin tilanteessa erityisesti liiketoimintakauppoihin. Keskeisenä erona tilanteiden välillä on se, että kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen yhteydessä taloudellista jatkuvuutta arvioidaan toiminnan jatkumisen kannalta ja valtiontukien takaisinperinnässä hyödyn siirtymisen kannalta. Kummassakin tapauksessa taloudellisen jatkuvuuden soveltamisella pyritään ennen kaikkea unionin oikeuden tehokkaan täytäntöönpanon turvaamiseen.

Yrityskaupan osapuolet turvautuvat usein eri alojen neuvonantajiin, kuten oikeudellisiin neuvonantajiin juridisten kysymysten osalta ja taloudellisiin neuvonantajiin esimerkiksi arvonmäärityksen osalta. Taloudellisina neuvonantajina toimivat tyypillisesti ns. corporate finance -talot, sijoituspalveluyritykset, pankit ja investointipankit sekä tilintarkastusyhteisöt. Asiantuntijapalveluille ja erityisesti yrityskauppoihin liittyvälle neuvonannolle on tyypillistä, että asiantuntijan pienikin virhe voi aiheuttaa asiakkaalle merkittäviä vahinkoja. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vahingonkorvausvastuuta, joka voi syntyä taloudelliselle neuvonantajalle yrityskauppaan liittyvässä neuvonannossa ilmenneen virheen perusteella. Tutkielmassa tarkastellaan taloudellisen neuvonantajan roolia yrityskaupassa ja sitä, millaisia tehtäviä toimeksiantosopimukseen yleensä sisältyy, minkälaiset virheet ovat taloudelliselle neuvonantajalle tyypillisiä ja miten tämän mahdollinen vahingonkorvausvastuu syntyy sekä kuinka suuri vastuu voi ylipäänsä tulla kysymykseen. Taloudellisen neuvonantajan toimeksiantosopimukseen sisältyy tyypillisesti vastuunrajoitusehtoja, minkä vuoksi myös vastuunrajoitusehtojen merkitystä selvitetään vahingonkorvausvastuun syntymisen kannalta. Lopuksi tutkielmassa käsitellään sopimussakkoehdon käyttämisen mahdollisuutta toimeksiantosopimuksessa. Yrityskaupan kohteen arvon arvioiminen voi olla hyvin vaikeaa, minkä vuoksi on kehitetty erilaisia arvonmääritysmenetelmiä kohteen hinta-arvion muodostamiseksi. Vaikka kyseessä on vain arvio, arvio on muodostettava hyväksyttävin perustein. Arvonmäärityksen tai esimerkiksi due diligence -tarkastuksen yhteydessä voikin tapahtua virheitä, mikäli taloudellinen neuvonantaja perustaa arvionsa tai tarkastuksen esimerkiksi virheellisiin tietoihin. Taloudellisen neuvonantajan aiheuttama vahinko on taloudellista vahinkoa ja se voi näkyä mm. liian suurena tai pienenä kohteen hintana, menetettyinä tuloina tai vaikka ylimääräisinä neuvottelukustannuksina. Asiantuntijan vastuusta ei ole Suomessa yleistä lainsäädäntöä, joten vastuun syntymistä tarkastellaan pääosin sopimus- ja velvoiteoikeudellisten oppien pohjalta. Sijoituspalvelulaki soveltuu kuitenkin silloin, kun taloudellinen neuvonantaja on sijoituspalveluyritys, ja luottolaitoslaki silloin, kun taloudellinen neuvonantaja on luottolaitos. Asiantuntijan vastuu toimeksiantajalleen toimeksiantosopimuksen virheellisen täyttämisen perusteella on tuottamusperusteista. Asiantuntijalla on näyttövelvollisuus siitä, että tämä on toiminut huolellisesti toimeksiantoa täyttäessään. Huomattavien vahinkojen aiheutuminen asiantuntijan pienenkin virheen johdosta ja suuret vahinkoriskit ovat tyypillisiä neuvontapalveluille. Taloudelliset neuvonantajat käyttävätkin yleensä vastuunrajoitusehtoja, joilla vastuun ulkopuolelle rajataan esimerkiksi välilliset vahingot tai oikeudellinen neuvonta. Vastuunrajoitusehdot ovat lähtökohtaisesti sallittuja ja niitä rajoittavatkin lähinnä yleiset säännöt ja periaatteet, kuten oikeustoimilain 36 § ja kvalifioitu tuottamus. Lähtökohtana vahingonkorvausvastuun määrää laskettaessa on täyden korvauksen periaate, minkä lisäksi mm. differenssioppi ja rikastumiskielto on otettava huomioon. Vahingon määrää laskettaessa virheellistä suoritusta verrataan siihen hypoteettiseen taloudelliseen tulokseen, joka olisi saatu sopimuksenmukaisella menettelyllä. Toimeksiantaja on kärsinyt vahinkoa, mikäli virheellisesti täytetyn sopimuksen tulos on sopimuksenmukaisella menettelyllä saatua tulosta pienempi. Myös taloudellisen neuvonantajan tuottamuksen aste otetaan huomioon vahingonkorvauksen määrää harkittaessa. Usein taloudellista vahinkoa ja sen määrää on kuitenkin hyvin vaikea näyttää. Tästä syystä voisi olla syytä käyttää toimeksiantosopimuksessa sopimussakkoehtoa, jolloin sopimussakon maksuvelvollisuuden perustaisi sellaisen sopimusrikkomuksen tapahtuminen, jonka tehosteeksi sopimussakko on asetettu.

Yrityskauppojen yhteydessä esitettävät taloudelliset ennusteet kohdeyhtiön tulevasta taloudellisesta kehityksestä ovat keskeisessä asemassa ostajan arvioidessa yrityskaupan kannattavuutta ja päättäessä kauppaan sitoutumisesta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan taloudellisia ennusteita yrityskaupoissa sekä myyjän virhevastuuta tilanteissa, jossa ennusteet eivät toteudu. Edelleen tarkastelun kohteena on, voidaanko myyjän menettely katsoa joissakin tilanteissa kunnianvastaiseksi ja arvottomaksi tai voiko myyjän toiminta täyttää petoksen tunnusmerkistön. Tutkielman tutkimuskysymykset on jäsennelty seuraavasti: miten taloudelliset ennusteet otetaan huomioon yrityskauppasopimuksissa, miten taloudellisiin ennusteisiin lähtökohtaisesti liittyvä epävarmuus vaikuttaa myyjän virhevastuuseen, millainen merkitys annetaan ostajalle syntyneelle käsitykselle taloudellisista ennusteista myyjän virhevastuun kannalta ja voiko OikTL 33 § soveltua tai petoksen tunnusmerkistö täyttyä tilanteessa, jossa taloudelliset ennusteet eivät toteudu. Taloudelliset ennusteet vaikuttavat yrityskauppasopimuksen ehtoihin, kuten ostajan maksamaan kauppahintaan ja esimerkiksi siihen, sovelletaanko kaupassa lisäkauppahintamekanismia. Kauppahintamekanismin lisäksi taloudelliset ennusteet voidaan ottaa huomioon kauppakirjaan sisällytettävissä myyjän vakuutuksissa ja vastuunrajoituksissa. Tavallisesti myyjä ei anna vakuutuksia tulevaisuutta koskevista seikoista. Mikäli myyjä on antanut vakuutuksen taloudellisia ennusteita koskien, määräytyy myyjän vastuu viimekädessä vakuutuksen sisällön mukaan. Tällöinkin myyjän vastuuta voivat kuitenkin rajoittaa yrityskauppasopimukseen kirjatut vastuunrajoitusehdot. Jos myyjä on toiminut tahallisesti tai törkeän huolimattomasti, vastuunrajoitusehdot eivät päde. Taloudellisiin ennusteisiin lähtökohtaisesti liittyvä epävarmuus vaikuttaa myyjän virhevastuun muodostumiseen. Myyjän virhevastuun muodostumista tarkasteltaessa voidaan erottaa tilanteet, joissa taloudelliset ennusteet eivät toteudu suhdannevaihteluista johtuvista syistä, tilanteet, jolloin esitetyt ennusteet ovat selvästi virheelliset ja tilanteet, jolloin myyjä on tietoisesti manipuloinut lukuja esittäen ostajalle ylioptimistisia ennusteita tai salannut tietoja saadakseen ostajan erehtymään kaupan kannalta keskeisistä seikoista. Sekä oikeuskirjallisuudessa että oikeuskäytännössä on vahvistettu, ettei myyjä ole lähtökohtaisesti vastuussa taloudellisten ennusteiden toteutumisesta ellei se ole antanut niistä vakuutusta. Ennusteiden toteutumisen on katsottu näin kuuluvan ostajan liiketoimintariskin piiriin. Sen sijaan myyjän on katsottu olevan vastuussa taloudellisten ennusteiden taustalla olevista tiedoista. Myyjän virhevastuuta kaventaa vastuunrajoitusehtojen lisäksi ostajan suorittama kaupan kohteen ennakkotarkastus, sillä ostaja ei voi vedota virheenä seikkoihin, jotka se on havainnut tai jotka sen olisi pitänyt havaita tarkastaessaan kohteen. Ostajalle on asetettu kohteen ennakkotarkastuksen suhteen ankara huolellisuusvelvollisuus ja ostajan on katsottu olevan velvollinen käyttämään apunaan asiantuntijoita kohteen tarkastuksessa. Edelleen ostajan on katsottu kantavan riskin siitä, että sen käsitys yhtiön markkina-asemasta osoittautuu vääräksi, ja ostajan tuleekin verifioida ennusteet, joita se käyttää kauppahinnan määrittämisen perusteena. Myyjän esittäessä virheellisiä ennusteita, menettely voidaan katsoa kunnianvastaiseksi ja arvottomaksi, mikäli myyjä pyrkii käyttämään hyväkseen ostajan erehdystä, josta on tietoinen tai jonka on aikaansaanut ja erehdys on vaikuttanut ostajan kaupasta päättämiseen. Ostajalle voi kuitenkin osoittautua käytännössä vaikeaksi näyttää toteen, että myyjä on käyttänyt tietoisesti hyväkseen ostajan erehdystä, ja että erehdys on vaikuttanut kaupasta päättämiseen. Erityisen vakavissa tapauksissa myyjän menettely voi täyttää jopa petoksen tunnusmerkistön, jos myyjä on vakuuttanut, että kaupan kohteella on joitakin ominaisuuksia tietäen, ettei sillä ole niitä, ja myyjä pyrkii hyötymään ostajan kustannuksella aiheuttaen tälle taloudellista vahinkoa. Markkinatoimijoiden on kuitenkin katsottu olevan velvollisia ottamaan huomioon, ettei vastapuoli ole välttämättä täysin lojaali sopimuskumppaniaan kohtaan ja kynnys petoksen täyttymiseksi liikesuhteissa onkin suhteellisen korkea. OikTL 33 §:n sekä petossäännöksen voidaan näin nähdä tuovan ostajalle oikeussuojaa vain rajallisesti, sillä ostaja on tavallisesti uhrannut kauppaan merkittäviä resursseja, jonka vuoksi voidaan katsoa olevan käytännössä harvinaista, että ostaja pyrkisi saamaan kaupan pätemättömäksi vetoamalla OikTL 33 §:ään tai saattamaan myyjän toimet rikostutkinnan alaiseksi.

Taloustieteen teorioilla on tärkeä rooli EU:n kilpailuoikeuden soveltamisaloilla ja oikeuskäytännössä. Taloustieteellinen argumentaatio auttaa ymmärtämään kilpailuoikeuden perusteita ja tulkintaa. Monopolia ja muita epätäydellisen kilpailun muotoja koskevia ongelmia on perinteisesti liitetty kilpailulainsäädäntöön. Taloustiede on auttanut ymmärtämään, minkälaisia vaikutuksia tiettyä kilpailuoikeudellista ilmiötä koskevalla sääntelyllä voi olla ottamalla huomioon päätöksiä tekevien sääntelyn kohteiden, yrityksien, kannustimet ja käyttäytyminen. Kilpailusta hyötyvät niin kuluttajat alhaisimpina hintoina ja parempilaatuisina tuotteina kuin yhteiskuntakin yleisellä tasolla hyvinvointitappioiden minimoinnin ja innovatiivisten yritysten kautta. Puolestaan kilpailukykyisille yrityksille varmistetaan tehokkaat markkinat, jotka allokoivat resurssit tehokkaasti ja edistävät talouskasvua. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää taloustieteellisten teorioiden vaikutusta kilpailuoikeudessa eli, kuinka EU:n kilpailulainsäädännön toimivuutta voidaan mitata ja kuvata taloustieteen näkökulmasta ja kuinka EU:n kilpailulainsäädäntöä voidaan perustella kansantaloustieteellisten teorioiden viitekehyksessä. Tutkimuskysymyksenä tässä tutkielmassa on arvioida kilpailuoikeuden taloustieteellistä taustaa ja argumentointia. Taloustieteen teorioita kilpailuoikeuden taustalla tarkastellaan menetelmällisestä näkökulmasta eli kuinka mallintaminen ja argumentointi palvelevat kyseistä kilpailuoikeudellista ilmiötä. Lähestymistapa tutkimuskysymykseen on myös taloustieteellisten teorioiden soveltamiseen ja tulkintaan liittyvien ongelmien identifiointi kilpailuoikeuden soveltamisaloilla ja oikeuskäytännössä. Tutkielman keskeinen johtopäätös on se, kuinka tärkeässä roolissa taloustieteellinen argumentointi on eksplisiittisesti kilpailuoikeuden tulkinnassa. On luonnollista erityisesti kilpailuoikeudessa, joka säätelee yhtä merkittävimmistä taloustieteen tutkimuskohteista, että se käyttää taloustieteessä kehittynyttä argumentaatiota ja ekonometrisia välineitä hyväkseen. Taloustieteellistä lähestymistapaa sovelletaan siten enenevässä määrin kilpailuvaikutusten arvioinnissa ts., minkälaisia kilpailuvaikutuksia yritysten käyttäytymisellä on markkinoille ja kuluttajien hyvinvoinnille. Siten taloustieteellinen analyysi on integroitunut osaksi kilpailuoikeudellista päätöksentekoa. Kartelleja tarkastellaan taloustieteessä oligopoliteorian ja peliteorian avulla. EU:n oikeuskäytännössä on linjattu syvällisen taloudellisen analyysin vaatimuksista kartellitutkinnassa. Tästä on seurannut, että syvällinen talousteoreettinen ja empiirinen analyysi kartellista on vahva ja riittävä näyttö EU:n tuomioistuimelle ilman asiakirjanäyttöäkin. Puolestaan määräävää markkina-asemaa tarkastellaan taloustieteessä erityisesti monopoliteorian avulla. EU:n oikeuskäytännössä on perusteltu monopoliasemaa koskevien väärinkäyttötapauksien ratkaisuja taloustieteellisillä argumenteilla ja linjattu taloustieteen oppien ja menetelmien kehittämisen puolesta, jotka toimivat ratkaisuiden perustelujen arviointiperustana. Edelleen määräävässä markkina-asemassa olevien immateriaalioikeuksien pakkolisensiointitapauksissa EU:n oikeuskäytännössä on turvauduttu monopoliteoreettiseen ja transaktiokustannusteoreettiseen argumentaatioon. Yrityskauppojen vaikutusten analysointiin soveltuvat samat talousteoriat – peli- ja oligopoliteoria sekä monopoli- ja transaktiokustannusteoria – kuin mitä kartellien ja määräävän markkina-aseman väärinkäytösten kohdalla, sillä yrityskauppavalvonnan tarkoituksena on nimenomaan ennaltaehkäistä markkinoiden keskittyminen ja kilpailun vääristyminen markkinoilla. EU-oikeuskäytäntö on johdonmukaistanut ja nostanut tasoa, jota Euroopan komission käyttämiltä ekonometrisiltä menetelmiltä vaaditaan myös yrityskauppatutkinnassa. Yhteenvetona tutkielman keskeisistä tuloksista voidaan tiivistää, että kilpailuoikeuden suhde taloustieteeseen on kehittynyt EU-oikeuskäytännön myötä kohti kokonaisvaltaisempaa taloustieteellistä ajattelua. EU:n oikeuskäytäntö on edesauttanut sitä, että taloudellisen argumentoinnin rooli on kasvanut kilpailuoikeudellisessa prosessissa ja kielteisten kilpailuvaikutusten mittaamistapoja ja tulkintakäytäntöä on yhdenmukaistettu. Euroopan komissio on tehnyt osittain EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön vaatimuksesta tärkeitä tulkintamuutoksia SEUT 101 ja 102 artiklan kilpailunvastaisen yritystoiminnan ja EU:n sulautuma-asetuksen yrityskauppavalvonnan tutkinnassa. Komissio ei enää voi luottaa pelkästään kilpailunvastaisiin oletuksiin tietyntyyppisestä käyttäytymisestä. Komission on jokaisessa yksittäistapauksessa analysoitava taloustieteellisesti syvällisesti ja moniulotteisesti sekä osoitettava ekonometrista näyttöä syrjäyttävän toiminnan todennäköisistä vaikutuksista markkinoiden rakenteille, kilpailuun ja kuluttajien hyvinvointiin. EU-tuomioistuimen vaatimuksesta komission on täytynyt omaksua kehittyneempiä teoreettisia ja ekonometrisia menetelmiä, joita taloustiede tarjoaa todistustarkoituksiin tukemaan oletuksia käyttäytymisvaikutuksista. Komission tapauskohtainen analyysitaso on parantunut huomattavasti taloustieteellisemmän lähestymistavan myötä. Myös komission tapauskohtainen todistusaineisto on nykyään laadukkaampaa ja pätevämpää perustuen ekonometriseen metodologiaan. Tästä on seurannut, että EU-tuomioistuimen ratkaisuiden perustelujen ohella myös komission päätöksissä on painottunut taloustieteellinen argumentointi ja ne ovat yleisesti taloustieteellisesti loogisempia.