Browsing by Title

Now showing items 1058-1077 of 3542

Katupartiointi yhteiskunnallisena ilmiönä : sen sallittavuuden rajat perus- ja ihmisoikeuksien valossa

Hailahti, Kaisa (2020)

Katupartiointi on meillä melko uusi yhteiskunnallinen ilmiö, jonka asema lainsäädännössä on epäselvä ja ongelmallinen. Tutkielma käsittelee katupartiointia positiivisen oikeuden, erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien kannalta. Tarkoituksena on tarkastella katupartiointia ilmiönä siitä näkökulmasta, missä toiminnan laillisuuden rajat menevät ja millaisia ongelmakohtia omin valloin tehtävä katupartiointi koskettaa oikeusjärjestyksessä. Tutkielman johdantoluvussa kuvaillaan yleisesti katupartiointia ilmiönä ja toimintamuotona sekä sen taustalla olevaa yhteiskunnallista tilannetta ja sen syntyyn liittyviä yhteiskunnallisia tekijöitä. Tutkielman kohteena oleva katupartiointi rajataan erityisesti sellaisiin toimintamuotoihin, joita toteutetaan omin valloin ilman laillista toimivaltaa ja jotka mahdollisesti sivuavat rasismia. Toisessa luvussa kartoitetaan niitä yhteiskunnallisia puitteita, joita katupartiointi toimintana koskettaa. Luvussa käsitellään yksityisiin turvallisuuspalveluihin liittyviä kysymyksiä, julkisen vallan käyttöä ja mahdollisuutta siirtää sitä muille kuin viranomaisille sekä yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja suunnitteilla ollutta reservipoliisijärjestelmää. Kolmannessa luvussa tarkastellaan katupartiointia sivuavia perusoikeuksia ja niiden rajoittamisen edellytyksiä. Katupartiointia harjoitetaan usein yhdistystoiminnan puitteissa, joten yhdistymisvapaus ja yhdistysoikeus nousivat tärkeiksi toiminnan analysoinnin kannalta. Neljännessä luvussa käsitellään rasismia ja Suomea sitovia syrjintäkieltoja sekä jus cogensin kattavuutta. Viides luku keskittyy tutkimaan ja analysoimaan tarkemmin yhdistystä, joka toimii esimerkkinä tutkielman kohteena olevan katupartiointityypin harjoittajana. Luvussa käsitellään yhdistyksen toimintaa ja julkisivua sekä yhdistystoiminnan rajoja. Loppuluvussa pohditaan kontrollin ja vapauden suhdetta sekä oikeusvaltion merkitystä tutkielman teemaan liittyen. Tutkielma osoittaa tarpeen suhtautua vakavuudella yhteiskunnassa käynnissä olevaan mahdolliseen ääriliikehdintään. On myös tarvetta kiinnittää huomiota tarkkoihin rajanvetoihin julkisen vallan käyttöön liittyvissä toimivaltakysymyksissä. Katupartiointi ylittää harmaan alueen ja lainsäätäjän olisi hyvä ottaa selkeämmin kantaa sen tyyppisen toiminnan rajoihin. Katupartiointitoimintaan liittyviä kysymyksiä ja kannanottoja on hyvä tuoda yleiseen tietoon, koska epätietoisuus omalta osaltaan aiheuttaa ihmisissä pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Myös tietoa Suomea sitovista kansainvälisistä velvoitteista ja aihepiiriä koskevista oikeusnormeista on tärkeää tuoda esiin julkisuudessa.
Kaupallinen yhteistyö kansainvälisoikeudellisesti kiistanalaisesti määritellyillä alueilla : Palestiina ja Länsi-Sahara erityisesti Euroopan unionin oikeuskäytännön näkökulmasta

Karjunen, Niina (2017)

Tutkielmassa käsitellään kansainvälisen oikeuden näkökulmasta kiistanalaisesti määriteltyjen alueiden oikeudellista määrittelyä ja käyttäytymistä erityisesti kaupallisesta näkökulmasta siten, että mitä seuraa, kun kiistanalaisille alueille tehdään kaupallista valtiollista yhteistyötä. Tut-kielmassa keskitytään Palestiinaan ja Länsi-Saharaan Euroopan unionin näkökulmasta. Tut-kielmassa on mukana myös käytännön esimerkki valtion rahoittajasta Finnverasta. Tutkielmassa tutkimusmetodi on lainopillinen ja tutkielmassa on tarkasteltu myös oikeushistori-allista näkökulmaa tuoden esiin molempien alueiden kansainvälisoikeudellisen kiistanalaisuu-den kehitystä. Tutkielmassa tarkastellaan kaupallista toimintaa kansainvälisen oikeuden näkökulmasta, ja tar-kasteluun on otettu sellaisia oikeustapauksia, joissa käsitellään kansainvälisoikeudellisesti kiis-tanalaisesti määritellyille alueille mahdollisesti kohdistuvien vapaakauppasopimusten kansain-välisoikeudellista tulkintaa. Tutkielman tarkoituksena on myös tuoda esiin tutkimuskohteen, eli kiistanalaisille alueille suuntautuvan kaupankäynnin ja siihen liittyvien kansainvälisen oikeuden käsitteiden ja periaatteiden, kehitystä sekä kansainvälisen oikeuden uusimpia kehityspiirteitä tutkimuskohteeseen liittyen. Tutkielma painottuu tapaoikeuden näkökulmaan ja tutkielmassa perehdytään uusimpiin oikeus-tapauksiin sekä niiden kansainvälisoikeudellisiin vaikutuksiin. Tutkimustuloksissa heijastuu erityisesti se poliittinen arvopohja, joka kansainvälisellä oikeudel-la on kaikesta politiikan saamasta kritiikistä huolimatta. Lisäksi tutkielmassa annetaan joitain arvioita mahdollisesta tulevasta kehityksestä aiheen osalta.
Kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan asema EU:n muuttuneessa tekijänoikeussääntelyssä

Aittasalo, Juho (2021)

Tämän tutkielman kohde on kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan suhde tekijänoikeussääntelyyn. Suhdetta tarkastellaan pääasiallisesti Euroopan unionin (EU) tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla hyväksymän direktiivin (DSM-direktiivi) 4 artiklan kautta. Artiklaa peilataan sekä EU:n aiempaan oikeustilaan että Yhdysvaltojen relevanttiin tekijänoikeussääntelyyn ja -traditioon. Tutkielman kohde on ajankohtainen, koska tekstin- ja tiedonlouhintaan perustuvat teknologiat mahdollistavat erilaisten kaavojen ja säännönmukaisuuksien havaitsemisen valtavista datamassoista. EU:n tekstin- ja tiedonlouhintaa koskeva sääntelykehikko oli pitkään rakentunut tietoyhteiskuntadirektiivin, tietokantadirektiivin ja tietokoneohjelmadirektiivin varaan. Missään näistä direktiiveistä ei kuitenkaan käsitelty nimenomaisesti tekstin- ja tiedonlouhintaa. Tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellista sallittavuutta tarkasteltiinkin tällöin lähinnä tietoyhteiskuntadirektiivin kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja siihen asetetun pakollisen poikkeuksen tai rajoituksen kautta. Poikkeuksen tai rajoituksen soveltumisen lukuisat ja luonteeltaan kumulatiiviset edellytykset asettivat ei-kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellisen sallittavuuden epävarmaksi. Kaupallisen louhinnan ei puolestaan voida katsoa mahtuneen poikkeuksen tai rajoituksen raamien sisälle lainkaan. DSM-direktiivin 4 artiklan 1 kohta velvoittaa jäsenvaltiot säätämään tekijänoikeuden poikkeuksesta tai rajoituksesta, kun kyseessä on kappaleen valmistaminen tai kopiointi tekstin- ja tiedonlouhintaa varten teoksista ja muusta suojatusta aineistosta, joihin on laillinen pääsy. Poikkeus tai rajoitus kohdistuu kaikkiin edellisessä kappaleessa mainittuihin direktiiveihin ja koskee DSM-direktiivin 3 artiklasta poikkeavasti muita tekstin- ja tiedonlouhinnan tarkoitusperiä kuin tieteellistä tutkimusta. Näin ollen siitä voidaan puhua myös kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevana säännöksenä. 4 artiklan 3 kohta kuitenkin rajoittaa artiklan sovellettavuutta antamalla oikeudenhaltijoille mahdollisuuden pidättää oikeutensa 1 kohdassa tarkoitettuun teosten ja muun suojatun aineiston käyttöön. Oikeudenhaltijoiden käyttäessä mahdollisuuttaan aktiivisesti artiklan merkitys ja muutosvoima aiempaan oikeustilaan nähden voi hälvetä. Yhdysvalloissa tekijänoikeuden rajoitukset ja poikkeukset perustuvat yksittäisten säännösten sijaan fair use -doktriiniin. Tällä taataan joustavampi ja teknologianeutraalimpi lähestymistapa rajoituksiin ja poikkeuksiin. Kaupallinen tekstin- ja tiedonlouhinta onkin Google Books -tapauksen yhteydessä todettu kohtuulliseksi käytöksi muun muassa käytön transformatiivisen tarkoituksen vuoksi. Tuomioistuinten tapauksessa tekemä fair use -kriteereiden punninta osoittaa, että myös EU:ssa olisi voinut olla tilausta yleistä ja yksityistä etua paremmin tasapainottavalle kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevalle poikkeukselle tai rajoitukselle.
Kaupallisiin sijaissynnytysjärjestelyihin liittyvät ongelmat valtioiden rajat ylittävissä tilanteissa

Salmela, Heini (2017)

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa sijaissynnyttäjä synnyttää lapsen, joka luovutetaan toiselle henkilölle tai pariskunnalle eli aiotuille vanhemmille kasvatettavaksi. Tällöin esimerkiksi hedelmöityshoitojen avulla luodaan alkio, joka siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Järjestelyssä voidaan käyttää sijaissynnyttäjän omia munasoluja (perinteinen sijaissynnytys) tai vaihtoehtoisesti aiotun äidin tai ulkopuolisen luovuttajan munasoluja (koeputkihedelmöitykseen perustuva sijaissynnytys). Sijaissynnytysjärjestelyt voivat olla kaupallisia, jolloin sijaissynnyttäjälle maksetaan raskaudesta ja synnytyksestä aiheutuvia kuluja suurempi korvaus. Valtiot suhtautuvat sijaissynnytysjärjestelyihin hyvin eri tavoin, ja suhtautumistavat vaihtelevatkin täyskiellosta rajoitettuun sallivuuteen tai sääntelemättömään tilaan. Sijaissynnytysjärjestelyt ovat nousseet viime vuosina kansainväliseksi bisnekseksi. Globalisaatio on lisännyt lapsettomuudesta kärsivien parien hakeutumista hoitoihin sijaissynnytysjärjestelyt salliviin maihin voidakseen saada kotimaassaan lailla kielletyn hoidon. Sijaissynnytysjärjestelyillä on monia eettisiä, oikeudellisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Tämän tutki-muksen keskeisenä tavoitteena on esittää ja analysoida nimenomaan kaupalliseen rajat ylittäviin sijaissynnytysjärjestelyihin liittyviä ongelmakohtia erityisesti ihmisoikeuksien näkökulmasta. Vaikka sijaissynnytysjärjestelyä on etukäteen valmisteltu pitkään ja huolella, voi tulla tilanteita, joissa kaikkien osapuolien etu ei toteudu riippumatta siitä, onko sijaissynnytysjärjestelyistä säädetty lailla vai ei. Erityisesti heikommassa asemassa ovat sijaissynnyttäjä ja lapsi. Sijaissynnyttäjän osalta tulee tarkastella, miten hänen itsemääräämisoikeus ja ihmisarvo toteutuvat järjestelyn aikana. Sijaissynnytysjärjestelyt kyseenalaistavat ihmisarvon merkityksen. Tällöin voidaan pohtia esi-merkiksi kysymystä siitä, mihin tarkoituksiin ja millä edellytyksillä ihmiskehoa voidaan käyttää toisen ihmisen hyväksi ilman että ihmisarvon loukkaamattomuus vaarantuu. Toisesta näkökulmasta katsottuna voidaan kysyä, saako nainen vapaasti päättää oman kehonsa käytöstä itsemääräämisoikeuteen vedoten. Etenkin kaupallisten sijaissynnytysjärjestelyjen yhteydessä, kun järjestelyt suuntautuvat kehittyviin maihin, riski sijaissynnyttäjän hyväksikäytöstä on suuri. Syntyvän lapsen osalta on tärkeää huomioida lapsen edun toteu-tuminen järjestelyissä. Lapsen etu saattaa vaarantua esimerkiksi kansainvälisissä tilanteissa, joissa aiottujen vanhempien kotimaan viranomaiset kieltäytyvät myöntämästä lapselle kansalaisuutta tai tarvittavia matkustusasiakirjoja. Lisäksi järjestelyn kaupallisuus on nostanut esille argumentteja siitä, että lapsi olisi kauppatavara, mikä lisää riskiä myös lapsen hyväksikäytöstä ja vaarantaa hänen ihmisarvonsa. Kansainvälisten sijaissynnytysjärjestelyjen sääntelemättömyys on laajasti tunnustettu ongelma. Kuitenkin yleisen käsityksen mukaan yritys kieltää kansainväliset sijaissynnytysjärjestelyt on globaalissa maailmassa tuomittu epäonnistumaan, koska sijaissynnytyksille on jo muodostunut kansainväliset markkinat. Täyskiellon katsotaan johtavan pimeisiin markkinoihin, jolloin riski toisen hyväksikäytöstä on suurempi kuin jos ilmiön olemassaoloon mukaudutaan ja pyritään sääntelemään sitä.
Kaupan purkamisen ja kauppahinnan alentamisen vaikutukset tulo- ja varainsiirtoverotuksessa

Lylynperä, Jouni (2013)

Tutkielmassa käsitellään kaupan purkamisesta tai kauppahinnan alentamisesta osapuolille koituvia varainsiirto- ja tuloveroseuraamuksia. Tutkielmassa verrataan veromuotojen välisiä eroja oikeustilassa ja hahmotellaan mahdollisia syitä sille, miksi verotuskäytännössä aiheettomasti suoritetun veron palauttamisedellytykset eroavat jonkin verran veromuotojen kesken. Tutkielmassa tarkastellaan myös, mitä ongelmia nykyiseen oikeustilaan liittyy verovelvollisen oikeusturvan kannalta. Tältä osin tutkielmassa arvioidaan, kuinka lainsäädäntöä voitaisiin kehittää siten, että se täyttäisi paremmin hyvältä verojärjestelmältä vaaditut ominaisuudet ja turvaisi myös nykyistä paremmin verovelvollisen oikeusturvan toteutumisen verotuksessa. Verotuskäytännössä kaupan purkamista käsitellään usein uutena veronalaisena luovutuksena, millä voi olla verovelvollisen kannalta varsin ankaria ja yllättäviä veroseuraamuksia. Verotuskäytännön ankaruutta selittää se, että kaupan purkaminen on oikeuskäytännössä tulkittu usein veron kiertämiseksi. Käytännön taustalla on vero-oikeudellinen periaate, jonka mukaan sopimusosapuolet eivät voi keskenään määrätä tekemänsä oikeustoimen veroseuraamuksista. Palauttamisedellytykset ovat varainsiirto- ja tuloverotuksessa varsin samankaltaisia, mutta luovutusvoittoverotuksessa edellytykset eivät ole aivan yhtä vaativat. Ero tulee selkeimmin esiin tapauksissa, joissa kauppa puretaan ostajan maksukyvyttömyyden takia. Tutkielmassa tämän ehdotetaan johtuvan osaltaan veromuotojen erilaisesta teoreettisesta taustasta. Vero-objektina luovutusvoittoverotuksessa on omaisuuden arvonnousu, ja luovutusvoittoverotus pyritäänkin useimmiten mitoittamaan verovelvollisen todellisuudessa saaman tulon mukaan. Varainsiirtoverotus ei perustu vastaavalla tavalla veronmaksukykyisyyden idean varaan. Varainsiirtoverolain 40.2 §:n mukaan veron palauttaminen kaupan purkamistilanteissa edellyttää, että kauppa olisi voinut tulla puretuksi oikeuden päätöksellä. Tämä on omiaan sitomaan lainsoveltajan oikeusharkintaa varainsiirtoverotuksessa ja ankaroittamaan palauttamisedellytyksiä. Verovelvollisen oikeusturvan kannalta ongelmallista on, että tapausten ratkaiseminen vaatii yleensä perusteellista tietämystä esineoikeudesta, mitä ratkaisupakon alaisella veroviranomaisella ei useinkaan ole. Tutkielmassa ehdotetaan, että vero-oikeudellista periaatetta, jonka mukaan verovelvolliset eivät voi disponoida tekemänsä oikeustoimen veroseuraamuksista, tulkitaan oikeuskäytännössä liian formalistisesti. Verotuksen tehtävänä ei ole puuttua verovelvollisten toimiin silloin, kun nämä suhteessa veronsaajaan vilpittömässä mielessä hoitavat taloudellisia suhteitaan. Verovelvollisten kannalta verotus, joka ei perustu heidän tekemiinsä siviilioikeudellisiin toimiin, on epäoikeudenmukaista. Parempana voitaisiinkin pitää sääntelyä, jossa verotuksellisesti tehokkaalta kaupan purkamiselta vaadittaisiin verolainsäädännön tarkoituksen kanssa yhteensopivaa perusteltua syytä tai liiketaloudellisesti perusteltua verotuksesta riippumatonta syytä. Tutkielmassa arvioidaan kaupan purkamiseen liittyvien oikeusongelmien taustalla olevan samankaltaiset verotuksen formaalisuuteen liittyvät tekijät kuin veronkierrossa. Siten kaupan purkamiseen liittyviä ongelmia voitaisiin juridisesti ratkoa samoilla keinoilla. Suomessa tämä tarkoittaa avointa lainsäädäntöä, jossa purkamisedellytykset määritellään joustavasti. Tämä voidaan toteuttaa kumoamalla veron palauttamisedellytyksiä koskeva varainsiirtoverolain 40 §:n 2 momentti ja jättämällä sääntely 1 momentin varaan, jossa todetaan, että aiheetta suoritettu varainsiirtovero palautetaan hakemuksesta. Näin lainsoveltajalle jää riittävästi harkintavaltaa sen arvioimiseen, onko kaupan purkamiselle verolainsäädännön tarkoituksen kanssa yhteensopiva perusteltu syy. Tämä parantaisi verovelvollisen aineellisen oikeusturvan toteutumista varainsiirtoverotuksessa. Kaupan purkamiseen liittyvät veroseuraamukset tai tulkintakäytäntö eivät yleensä ole tuloverotuksessa yhtä ankaria kuin varainsiirtoverotuksessa. Tuloverotuksessa sallivampi suhtautuminen kaupan purkamiseen tarjoaisi verovelvollisille myös merkittävästi enemmän keinottelumahdollisuuksia. Tämän vuoksi luovutusvoittoverotusta koskevaan lainsäädäntöön ei ehdoteta tehtäväksi muutoksia.
Kauppalain mukaisen taloudellisen liikavaikeuden arviointi liikesopimussuhteessa

Hytinantti, Hertta (2020)

Taloudellinen liikavaikeus tarkoittaa kauppalain (KL) 23.1 §:n mukaista tilannetta, jossa myyjällä on oikeus olla täyttämättä sopimusta, koska ”sopimuksen täyttäminen edellyttäisi uhrauksia, jotka ovat kohtuuttomia verrattuna ostajalle siitä koituvaan etuun, että myyjä täyttää sopimuksen”. Taloudellisen liikavaikeuden määritelmä on avoin ja jättää tilaa monenlaisten tapauskohtaisten seikkojen huomioimiselle. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä eri seikkoja tarkastelemalla voidaan arvioida, onko kyseessä KL 23.1 §:n mukainen taloudellinen liikavaikeus. Tutkielmassa tapauskohtaisesti tarkasteltavia seikkoja arvioidaan ja systematisoidaan lainopin metodilla. Lainopillista argumentaatiota tuetaan oikeustaloustieteellisellä argumentaatiolla kauppalain tavoitteiden ja liikesopimusten liiketaloudellisten lähtökohtien vuoksi. Sääntö taloudellisesta liikavaikeudesta pohjautuu kauppalakia edeltävään oikeuskirjallisuuteen ja -käytäntöön. Kauppalain aikaisessa oikeuskirjallisuudessa tai -käytännössä ei sen sijaan ole muodostunut selkeää linjaa KL 23.1 §:n tulkinnasta. Liikavaikeussääntöä koskevan aineiston oikeuslähdearvon selvittämiseksi tutkielmassa tarkastellaan liikavaikeusopin kehittymistä sekä KL 23.1 §:n lainsäädännöllistä taustaa. KL 23.1 §:n tausta osoittaa liikavaikeussäännön kehittyneen kansainvälisessä kontekstissa, jossa KL 23.1 §:ää on tarkoituksenmukaista tarkastella. Kansainvälisissä yhteyksissä taloudellista liikavaikeutta vastaavana pidetään hardship-käsitettä, jota on tulkittu muun muassa YK:n yleissopimukseen (Yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista 11.4.1980) perustuvassa oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa sekä kansainvälisissä sopimusoikeudellisissa periaatekokoelmissa, joista tutkielman kannalta tärkeimmiksi nostetaan UPICC (UNIDROIT Principles of International Commercial Contracts), PECL (Principles of European contract law) ja DCFR (Draft Common Frame of Reference: Principles, Definitions and Model Rules of European Private Law). Periaatekokoelmat ovat erityisen kiinnostavia siksi, että niissä on nimenomaisesti määritelty hardshipin edellytykset. Tutkielmassa taloudellisen liikavaikeuden olemassaoloa arvioitaessa tarkasteltavat seikat on ryhmitelty lukuihin sellaisten kysymysten mukaan, joiden muodostamalla kokonaisuudella voidaan arvioida in casu taloudellisen liikavaikeuden olemassaoloa. Tutkielmassa todetaan KL 23.1 §:n mukaisen luontoissuoritusvelvollisuudesta vapautumisen tulevan kyseeseen poikkeuksellisesti ja säännöksen soveltamisen lopputuloksen olevan siinä määrin ennakoimattomissa, että olosuhdemuutoksiin olisi hyvä varautua liikesopimuksissa olosuhdemuutoksia koskevilla sopimusehdoilla.
Kauppalain poissulkemisen mahdollisuuksista erityisesti lain kanssa samansuuntaisten yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden näkökulmasta

Smalén, Johanna (2023)

Tutkielmassa tarkastellaan kauppalain (KL) poissulkemisen mahdollisuuksia erityisesti lain säännösten kanssa samansuuntaisten yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden valossa. Aihetta käsitellään lähtökohtaisesti yrityskaupan näkökulmasta, sillä se on KL:n poissulkevan ehdon tyypillisin soveltamistilanne. Vaikka tutkielmassa keskitytään hieman suurempiin osakkeiden kauppana toteutettuihin yrityskauppoihin, soveltuu tutkielmassa esitetty nähdäkseni myös muihin kattaviin ja yksityiskohtaisiin liikesopimuksiin, joihin KL lähtökohtaisesti soveltuu. Yrityksen myynti voidaan toteuttaa joko osakekauppana tai liiketoimintakauppana. Riippumatta yrityskaupan toteutustavasta soveltuvat KL:n säännökset lähtökohtaisesti myös yrityskauppasopimuksiin. KL:n tahdonvaltaisuudesta seuraa, että osapuolet voivat sopia KL:n säännöksistä poikkeavasti ja siten periaatteessa syrjäyttää lain kokonaisuudessaan. Yleensä yrityskaupan osapuolten pyrkimyksenä on laatia mahdollisimman itsenäinen sopimus, minkä vuoksi osapuolet tyypillisesti sisällyttävät sopimukseen nimenomaisen ehdon KL:n poissulkemisesta. Ehdon avulla pyritään irtaantumaan KL:n vaikutuksesta sopimussuhdetta täydentävänä normistona. KL:n poissulkeva ehto saattaa kuitenkin myöhemmin osoittautua ongelmalliseksi, jos jokin asia on jäänyt sopimuksessa sääntelemättä tai muutoin epäselväksi. Ongelmaksi muodostuu tällöin, mistä voidaan mahdollisessa riitatilanteessa löytää sopimuksen tulkinta- ja täydentämisaineistoa. Käytännössä sopimus ei juuri koskaan ole niin täydellinen kuin ajatellaan. KL:n poissulkevan ehdon yleisyydestä huolimatta ei sen vaikutuksista ole täyttä selvyyttä, paitsi siltä osin, että se estää KL:n säännösten suoran soveltumisen. On huomioitava, ettei KL ole pelkästään irtaimen omaisuuden kauppaa sääntelevä erityislaki, vaan yleisen käsityksen mukaan useat lain säännöksistä ilmentävät yleisiä sopimusoikeudellisia periaatteita, jotka vaikuttavat laajemmin kuin vain KL:n omalla soveltamisalalla. Herääkin aiheesta kysymys, minkälainen vaikutus yleisluontoisella KL:n poissulkevalla ehdolla on lain säännösten kanssa samansuuntaisten yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden tai KL:n analogiseen soveltamiseen sopimuksen mahdollisessa aukko- tai tulkintatilanteessa. Näin tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten yleisluontoista KL:n poissulkevaa ehtoa tulisi tulkita ja mitkä seikat tulkintaan vaikuttavat sekä yleisemmin, voidaanko KL:n säännöksistä täysin edes irtaantua.
Kauppalain poissulkevien ehtojen vaikutukset liikesopimuksissa : kauppalain täydellisen poissulkemisen mahdollisuus lain sisältämien yleisten periaatteiden valossa

Piikki, Anni (2019)

Kauppalakia pidetään toisinaan epätoivottavana normilähteenä. Kauppalaki on tahdonvaltainen laki ja tulee sovellettavaksi, mikäli sopimuksesta ei johdu muuta. Kauppalaki vaikuttaa siis ”itsestään” sen soveltamisalan piiriin kuuluvissa tilanteissa, joissa tiettyä kysymystä ei ole säännelty sopimuksessa. Vastaavasti kauppalakia ei lähtökohtaisesti katsota sovellettavan, mikäli osapuolet ovat sopineet jostakin asiasta kauppalain säännöksistä poikkeavasti. Yleinen sopimusvapaus sallii kauppalaista poikkeavan sopimisen. Sopimuksen lain poissulkemisesta ei tarvitse olla nimenomainen, mutta mahdollisuus sen säännöksistä poikkeamiseen on johtanut liike-elämän tietyillä osa-alueilla käytäntöön, että sopimukseen otetaan nimenomainen ehto siitä, ettei kauppalaki sovellu. Liike-elämän moninaisten sopimusten kannalta on katsottu olevan välttämätöntä, että osapuolet voivat sopia yksittäisistä kysymyksistä kauppalain säännöksistä poikkeavasti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää esimerkkiehtojen valossa Suomen kauppalain (27.3.1987/355) ja kansainvälisen kauppalain (yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista 11.4.1980, United Nations Convention on Contracts for the International Sale of Goods) poissulkevien sopimusehtojen vaikutuksia, niiden mahdollisia riskejä ja hyötyjä sekä tyypillistä ilmenemistä liikesopimuksissa. Tavoitteena on selvittää, minkälaisin sopimuslausekkein kauppalain poissulkeminen sopimuksesta on tarkoituksenmukaisinta toteuttaa, ja minkälaisiin lopputuloksiin erilaiset lausekkeet todennäköisesti johtavat. Tutkielmassa arvioidaan ehtoja etenkin niiden tehokkuuden näkökulmasta, sillä kauppalain katsotaan sisältävän yleisiä sopimusoikeudellisia periaatteita, joiden vuoksi kauppalain täydellisen poissulkemisen mahdollisuus tulee kyseenalaistaa. Lisäksi sopimuslausekkeita arvioidaan niiden käytännöllisyyden näkökulmasta: kuinka hyvin kauppalain poissulkevat ehdot toteuttavat osapuolten tarkoitusta ottaen huomioon, että kauppalain poissulkevalla ehdolla suljetaan tyypillisesti pois merkittävästi käyttökelpoista sopimuksen täydentävää ainesta aukko- ja tulkintaristiriitatilanteissa. Kauppalain soveltamisalan piiriin kuuluvien tilanteiden ohella tutkielmassa tulevat tarkasteltavaksi kauppalain soveltamisalan piiristä poissuljetut sopimustyypit, joissa kauppalain poissulkemista analogian pelossa voi esiintyä. Kauppalain poissulkeva ehto muodostua ongelmalliseksi tehokkuutensa puolesta, mikäli sen katsotaan olevan radikaalisti ristiriidassa kauppalain sisältämien yleisten periaatteiden kanssa. Arvioitaessa ehdon kohtuullisuutta on kauppalakia pidetty tärkeänä vertailukohtana. Sovittelukynnys liikesuhteissa on kuitenkin osapuolten tasavertaisuuteen ja rationaalisuuteen liittyvien oletusten vuoksi korkea. Liikesopimusten kohtuullistamisen voidaan katsoa merkitsevän epävarmuutta liike-elämälle, ja lisäksi sopimustasapainon jälkikäteisen määrittämisen yhtenä ongelmana nähdään käyttökelpoisen vertailumitan löytyminen. Monesti esimerkiksi suurissa yritysjärjestelyissä myös käytetään ulkopuolisia asiantuntijoita. Sopimusten laadintaan käytetään toisaalta paljon resursseja ja toisaalta osa käytännöistä voidaan katsoa vakiintuneiksi, mikä korostaa osapuolten tahdonautonomialle annettavaa merkitystä ja vastaavasti laskee kohtuullistamisriskiä. Kauppalain poissulkevat sopimusehdot ovat tavallisia lähinnä yrityskaupoissa. Yrityskaupoissa kauppalain nimenomainen poissulkeminen voi olla perusteltua ottaen huomioon kauppalain tiettyjen säännösten soveltumattomuuden osakkeenkauppaan sekä sen, että yrityskaupoissa sopimuksen valmisteluun käytetään tavallisesti paljon resursseja, mikä pienentää riskiä sopimusmääräysten aukollisuudesta ja ristiriitaisuuksista. Esimerkiksi kauppalain virhevastuun sääntelylle vaihtoehtoiset myyjän vakuutukset ovat tyypillisesti hyvin seikkaperäisiä, mikä vähentää riskiä tulkintamateriaalin puutteellisuudesta. Onkin oleellista, että yksittäisen kauppalain kategorisesti poissulkevan ehdon lisäksi sopimus sisältää riittävällä tarkkuudella kauppalain säännöksille vaihtoehtoiset määräykset, joista on tilanteen erityispiirteiden vuoksi tarkoituksenmukaista määrätä kauppalain säännöksistä poikkeavasti.
Kauppalain soveltamisala ja analoginen sovellettavuus liikesopimuksissa

Mattila, Kaisa (2015)

Suomessa ei ole kattavaa sopimus- ja velvoiteoikeudellista yleislakia. Sopimusoikeudellinen lainsäädäntö on pääasiallisesti sopimustyyppikohtaista ja useat sopimustyypit ovat yhä vailla lakiin perustuvaa sääntelyä. Oikeustoimilaki toimii sopimuksen syntyä ja pätemättömyyttä sääntelevänä yleislakina, mutta ei tarjoa vastausta muihin sopimusoikeuden keskeisiin kysymyksiin, kuten sopimusvelvoitteiden sisällön tai sopimusrikkomuksen seuraamusten määräytymiseen. Suomalaiselle sopimusoikeudelle onkin ollut ominaista, että lainsäätäjä on pääasiallisesti keskittynyt sellaisen lainsäädännön säätämiseen, jonka taustalla on nähtävissä heikomman suojaamista koskeva tarkoitus. Tältä osin selkeimpänä esimerkkinä voidaan mainita kuluttajansuojalaki, joka sisältää säännökset sekä kuluttajakaupasta, eräistä kuluttajapalveluista että rakennusurakasta. Sen sijaan liikesopimuksiin soveltuva lainsäädäntö on perinteisesti ollut joko puutteellista tai vaihtoehtoisesti se on jopa puuttunut kokonaan. Liikesopimuksiin soveltuvan lainsäädännön puutteellisuus on johtanut siihen, että oikeuskirjallisuudessa on usein katsottu irtaimen omaisuuden kauppaa sääntelevän kauppalain saavan analogista merkitystä myös varsinaisen soveltamisalansa ulkopuolella. Tutkielma pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on kauppalain yleinen soveltamisala ja voidaanko kauppalakia soveltaa analogisesti sääntelemättömiin liikesopimuksiin. Kauppalain yleisen soveltamisalan määrittelyssä kulmakiveksi muodostuu kauppalain 2 §, joka sääntelee irtaimen omaisuuden kaupan ja palvelusopimuksen välistä rajanvetoa. Kyseinen säännös mahdollistaa kauppalain soveltamisen esimerkiksi avaimet käteen -toimituksiin, kunhan säännöksen asettamat kauppalain sovellettavuuden edellytykset ovat käsillä. Tutkielma pyrkii tältä osin tarjoamaan tulkintakannanottoja siihen, miten kyseistä säännöstä tulisi soveltaa. Kauppalain analogista soveltamisalaa tarkastellaan tutkielmassa useampien erilaisten näkökulmien kautta. Huomio kohdistetaan kauppalain soveltamisalaa koskevien säännösten taustalla nähtävissä olevaan lainsäätäjän tarkoitukseen, sopimustyyppien yhteneväisyyteen, kauppalain ilmentämiin yleisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin, reaaliseen argumentaatioon sekä oikeuskäytäntöön. Tutkielman keskeisimpänä havaintona voidaan pitää sitä, ettei kauppalain analoginen soveltamisala ole oikeuskäytännön perusteella yhtä laaja, kuin oikeuskirjallisuuden perusteella usein annetaan ymmärtää. Korkeimman oikeuden kanta kauppalain analogiseen sovellettavuuteen on ollut varsin pidättäytynyttä, kun taas Högsta domstolen on viimeaikaisissa palvelu- ja rakennusurakkasopimuksia koskevissa ratkaisuissaan antanut hyvinkin paljon analogista painoarvoa kauppalain säännöksille. Suomen ja Ruotsin oikeuskäytäntöjen välillä onkin tältä osin nähtävissä selkeitä eroavaisuuksia. Tutkielmassa päädytään kauppalain analogian osalta siihen lopputulokseen, että kauppalakia on mahdollista soveltaa analogisesti sääntelemättömien liikesopimusten puolella. Tältä osin ei kuitenkaan välttämättä ole tarpeen puhua erillisestä kauppalain analogiaa koskevasta oikeusilmiöstä, sillä kyse on enemmänkin siitä, että kauppalakia sovelletaan sääntelemättömiin sopimustyyppeihin sen ilmentämien yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden kautta. Kauppalain yksittäisten säännösten asema yleisinä sopimusoikeudellisina periaatteina taas tulisi ratkaista kunkin säännöksen osalta itsenäisesti. Kyse ei siten ole siitä, että kauppalaki toimii sopimusoikeudellisena mallilakina, jota on mahdollista soveltaa tilanteessa kuin tilanteessa, vaan kauppalain säännösten mahdollista analogiavaikutusta tulisi kussakin tilanteessa tarkastella erikseen. Mitä enemmän kauppalain säännöksen ilmaisemalle periaatteelle on löydettävissä tukea myös muista oikeuslähteistä, kuten sopimusoikeudellisesta lainsäädännöstä, oikeuskäytännöstä tai oikeuskirjallisuudesta, sitä helpommin kauppalain säännöksen analoginen sovellettavuus on puollettavissa.
Kausityöstä kilpailutekijäksi : määräaikaisen työsopimuksen ja työsuhteen sääntely työsopimuslaissa 1960–2012

Mäkinen, Viivi (2012)

Tutkielma käsittelee määräaikaisen työsopimuksen ja työsuhteen sääntelyn historiaa. Oikeushistoriallisena tutkielmana tässä työssä on pyritty vastaamaan siihen, miten ja miksi määräaikaisen työsopimuksen ja työsuhteen sääntely on muuttunut 1960- luvulta 2010- luvulle. Tarkstelun pääpaino on määräaikaisen työsopimuksen solmimisen edellytyksissä. Sen rinnalla seurataan myös muuta määräaikaiseen työsuhteeseen liittyvää lainsäädäntöä sekä mm. irtisanomissuojan muutoksia. Tutkielmassa on tarkasteltu erityisesti taloussuhdanteiden ja toisaalta 1970- luvulla käynnistyneen markkinoiden vapauttamisen vaikutuksia sääntelyyn. Huomiota ovat saaneet myös muutokset työmarkkinaosapuolten valtasuhteissa ja poliittisten ideologioiden suosiossa. Talouskasvu ja sosiaaliset uudistukset jatkuivat 1970- luvun talouskriisiin asti. Vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvalta oli samanaikaisesti kasvanut. Suomessa oli lähes täystyöllisyys ja työsuhteen normiksi muodostui toistaiseksi voimassa oleva, kokoaikainen työsuhde.1960- ja 1970- luvun taitteessa toteutettussa työsopimuslain kokonaisuudistuksessa työntekijän asemaa parannettiin ja lakiin syntyi irtisanomissuoja. Määräaikaisten työsopimusten käyttöä ei rajoitettu lukuun ottamatta sopimuksen pituudelle asetettua enimmäiskestoa, joka pidennettiin vuoden 1922 työsopimuslaissa olleesta kolmesta vuodesta viiteen vuoteen. Ylipitkäksi ajaksi tehtyä määräaikaista työsopimusta ei enää katsottu mitätöttömäksi, vaan toistaiseksi voimassa olevaksi työsopimukseksi. Määräaikaiset työsuhteet eivät juuri saaneet sijaa lain esivalmistelussa. Tällaisia työsuhteita käytettiin lähinnä maa- ja metsätaloudessa. 1970- luvun talouskriisin aiheuttamat ongelmat heikensivät ammattiyhdistysliikkeen asemaa ja johtivat työnantajien ja markkinaehtoisemman politiikan kannattajien aseman vahvistumiseen. Myöhemmin uus- tai markkinaliberalistiseksi kutsutun talousopin mukaan valtion roolia yhteiskunnallisessa sääntelyssä tuli pienentää ja kannustaa ihmisiä yritteliäisyyteen. Markkinaehtoistuvassa taloudessa työnantajapolitiikan päämääräksi tuli joustavuus, eli työelämän ja työmarkkinoiden jäykiksi väitettyjen rakenteiden purkaminen. Suomessa lamaa hoidettiin valtion ja työmarkkinajärjestöjen kesken yhteisymmärryksessä eikä työlainsäädännön purkaminen saanut kannatusta. Päinvastoin työsuhdeturvaa vahvistettiin koko 1970- luvun ajan jatkuen vuoden 1984 työsuhdeturvauudistukseen, joka oli merkittävä käännekohta myös määräaikaisen työsopimuksen sääntelyssä. Tuolloin sen käyttöä rajoitettiin asettamalla perustellun syyn vaatimus, jotta toistaiseksi voimassa oleviin työsopimuksiin kuuluneen irtisanomissuojan kiertäminen voitaisiin estää Työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa lueteltiin esimerkkejä tilanteista, jolloin määräaikaista työsopimusta oli sallittua käyttää. Perättäisten sopimusten käyttö edellytti lisäksi pätevää syytä. Työnantajat, erityisesti pienyrittäjät, vastustivat työsuhdeturvauudistusta. 1980- ja 1990- lukujen vaihde oli murros, jossa kytkeytyivät useat eri muutokset neuvostososialismin romahduksesta yritysorganisaatioiden muutokseen, yhä voimakkaamasta kansainvälistymisestä ja pääomien liikkuvuudesta teknologian kehittymiseen. Globaali markkinatalous näytti tulevan talouspolitiikan suunnan.Suomessa muutos tiivistyi poikkeuksellisen syvään lamaan. 1990- luvun työpolitiikka on tähdännyt ensisijaisesti työttömyyden vähentämiseen. Tämä tavoite näkyi kahdessa määräaikaisia työsuhteita koskevassa lakimuutoksessa. Ensimmäisen väliaikaisen muutoksen tavoitteena oli kannustaa työnantajia työllistämään pitkäaikaistyöttömiä. Toisessa muutoksessa työsopimuslain 2 §:n 2 momenttia selkiytettiin, ja siihen lisättiin uusi peruste määräaikaisen työsopimuksen tekemiselle tarkoituksena madaltaa palvelutyönantajien kynnystä palkata lyhytaikaistakin työvoimaa. 1990- luvulla korostui erityisesti pienten ja keskisuurten yrittäjien työllistämismahdollisuuksien tukeminen ja ylipäätään yrittäjyyden arvostuksen nousu; elinvoimainen yritystoiminta oli sekä vasemmiston että oikeiston vastaus työttömyyden, globalisaation ja markkinakilpailun aiheuttamiin muutoksiin. Keskeinen muutos määräaikaisen työsuhteen sääntelyssä on ollut pyrkimys toistaiseksi voimassa olevan ja määräaikaisen työsuhteiden lähentämiseen, jotta työsuhteen muodon valinta olisi työnantajalle kustannusneutraali. Tämä tavoite näkyi vuoden 2001 työsopimuslain kokonaisuudistuksessa, jossa määräaikaisten työntekijöiden asemaa parannettiin. Työsuhteen normaalimuotona on säilynyt toistaiseksi voimassa oleva työsuhde ja lähtökohtaisesti määräaikaisia työsuhteita pyritään hillitsemään. Toisaalta määräaikaiset työsuhteet nähdään välttämättömänä osana dynaamista taloutta ja sen vaatimaa joustavaa työelämää. Projektirahoitteiset työt ja valtionhallinnon toimintojen kilpailutus ovat aiheuttaneet uusia taloudellisia syitä määräaikaisen työvoiman käytölle.
Käytännön muuttaminen verovelvollisen vahingoksi : Erityistarkastelussa siirtohinnoitteluoikaisu

Rekilä, Outi (2015)

Tutkielmassa tarkastellaan käytännön taannehtivaa muuttamista verovelvollisen vahingoksi. Aihe on noussut kotimaisessa keskustelussa ajankohtaiseksi viimeaikaisten siirtohinnoitteluoikaisujen yhteydessä. Luottamuksensuojaa koskevan VML 26.2 §:n tarkoituksena on antaa verovelvolliselle suojaa verotuksen taannehtivaa muuttamista vastaan ja siten parantaa verotuksen oikeusvarmuutta ja ennustettavuutta. Luottamuksensuojan edellytykset ovat kuitenkin tiukat, sillä säännöksen soveltaminen merkitsee virheellisen verotuksen hyväksymistä. Säännöksen soveltamisala on yhä osin täsmentymätön, vaikka se on ollut VML:ssa jo vuodesta 1998. VML:n vuoden 2005 uudistus laajensi mahdollisuutta oikaista verotusta verovelvollisen vahingoksi. Luottamuksensuojaa koskeva säännös säilyi muuttumattomana. Tutkielmassa pohditaan sitä, onko uudistus kuitenkin vaikuttanut luottamuksensuojaan. VML 26.2 § sisältää vaikeasti määriteltäviä käsitteitä, joita tutkielmassa täsmennetään. Lisäksi määritellään luottamuksensuojan katkeamista sekä yhteyttä ja eroa viiden vuoden oikaisun edellytyksiin. Kysymyksessä on pääasiallisesti lainopillinen lähestymistapa, joka sisältää vivahteita oikeuspoliittisesta tutkimusotteesta. Tutkielman yleisen osan teoreettista tarkastelua hyödynnetään siirtohinnoitteluosiossa. Tutkielman erityisessä osassa pohditaan sitä, missä tilanteissa siirtohinnoittelukäytäntöä on muutettu taannehtivasti verovelvollisen vahingoksi tavalla, joka voi olla ristiriidassa luottamuksensuojan kanssa. Tarkoituksena on hahmottaa taannehtivan oikaisun rajoja. Siirtohinnoitteluoikaisun yhteydessä nostetaan esiin edellisen verotarkastuksen ja siirtohinnoitteludokumentaation merkitys. Tutkielmassa esitellään siirtohinnoitteluvalvonnan tulevaisuuden näkymiä. Reaaliaikaista verovalvontaa tarkasteltaessa hyödynnetään Alankomaista saatavilla olevia tuloksia mallin toimivuudesta. Reaaliaikaista ohjausta koskevan tarkastelun perusteella voidaan todeta, että yhtiöt suhtautuvat malliin varovaisen optimistisesti. Parhaimmillaan uusi toimintamalli tarjoaisi mahdollisuuden siirtohinnoista sopimiseen ja verotarkastusten määrän laskuun. Samalla voitaisiin aiempaa paremmin ottaa huomioon luottamuksensuoja taannehtivien oikaisujen vähentyessä.
Käytettyjen sähkö- ja elektroniikkalaitteiden korjaaminen ja jälleenmyynti tavaramerkkioikeuden ja kestävyyden näkökulmasta

Band, Anna (2020)

Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden lyhyet käyttöiät ja korjauspalveluiden kalleus ovat johtaneet siihen, että suuria määriä käyttökelpoisia laitteita päätyy jätteeksi. Nykypäivänä kuluttajat ovat halukkaita huomioimaan tavaroiden kestävyyden osana ostopäätöstä sekä korjaamaan rikki menneet tavarat. Tämä vähentäisi sähkö- ja elektroniikkajätteen määrän muodostumista ja olisi muutenkin kestävyysperiaatteen ja kiertotalouden tavoitteiden mukaista. Ongelmana kuitenkin on korjauspalveluiden ja varaosien kalleus ja heikko saatavuus. Tavaramerkin haltijat voivat yksinoikeuksillaan rajoittaa erityisesti valtuuttamattomien korjaajien ja käytettyjen tavaroiden jälleenmyyjien mahdollisuuksia viitata heidän tavaramerkkeihinsä tai muuttaa tavaramerkeillä varustettuja tavaroita. Tutkielmassa keskitytään selvittämään, onko kestävyyden ja kiertotalouden näkökulmilla vaikutusta EU-oikeudelliseen tulkintaan tavaramerkin sallitusta käytöstä. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti valtuuttamattomat korjaajat ja jälleenmyyjät eli tavaramerkin haltijan jakeluverkoston ulkopuoliset toimijat. Tutkielmassa havaitaan, ettei kestävyyttä ole määritelty EU:n perussopimuksissa ja että kiertotaloutta on käsitelty vain soft law -sääntelyssä. Tämän takia kestävyydellä ja kiertotaloudella ei ole samanlaista velvoittavuutta ja oikeuslähdearvoa EU-oikeudessa kuin vapaalla liikkuvuudella. Kestävyyden ja kiertotalouden merkitys on kuitenkin kasvanut ajan saatossa ja niiden pohjalta on luotu sekundaarilainsäädäntöä. Tavaramerkin haltijalla on oikeus kieltää muita käyttämästä tavaramerkkiään elinkeinotoiminnassa. Kielto-oikeuden poikkeuksina ovat muun muassa tavaramerkkiin viittaaminen tai tavaramerkkioikeuksien sammuminen. Vaikka tavaramerkin haltijan kielto-oikeuksia onkin rajoitettu, poikkeuksia tulkitaan helposti suppeasti. Tavaramerkin mahdollisia loukkaustilanteita arvioitaessa tavaramerkin haltijan intressit menevät usein muiden intressien edelle. Tällöin kestävyysperiaatteen ja kiertotalouden sisällyttäminen tavaramerkkisääntelyyn voisi edistää eri intressien tasapainottamista. Lisäksi näiden avulla oikeuskäytännössä voitaisiin paremmin huomioida ratkaisujen ympäristövaikutuksia. Kestävyyttä, kiertotaloutta ja tavaramerkkioikeutta on toistaiseksi käsitelty erillisinä ilmiöinä, eikä tässä tutkielmassa löydetty yksinkertaista keinoa sisällyttää kestävyyden ja kiertotalouden näkökulmia tavaramerkkisääntelyyn. Lisäksi huomataan, että teollis- ja tekijänoikeuksista on perusoikeutena säännelty velvoittavammin kuin kestävyydestä. Eri oikeuksien punnintatilanteessa tavaramerkit voisivat siis saada etusijan kestävyyteen nähden. Tavaramerkin yksinoikeuksien yleistä rajoittamista ei myöskään suositella, vaikka yksinoikeuksien rajoittaminen voisi lisätä korjaajien mahdollisuuksia käyttää tavaramerkkiä. Tällä voisi kuitenkin olla haitallisia seurauksia, kuten tuoteväärennösten määrän kasvu. Tutkielmassa tunnistetaan tarve tarkastella myös muita korjaustoimintaan ja käytetyn elektroniikan jälleenmyyntiin vaikuttavia seikkoja, kuten muita immateriaalioikeuksia ja kuluttajansuojasääntelyä.
Käyttöoikeustestamentti ja avoleski: käyttöoikeustestamentti avopuolisoiden jäämistösuunnittelussa. Vertailukohtana omistusoikeustestamentti ja lyhyesti muut suojakeinot.

Yli-Haavisto, Saara-Maria (2023)

Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, kuinka käyttökelpoinen väline avoleskelle tehty käyttöoikeustestamentti on jäämistöstä määräämiseen ja millaisia hyviä ja huonoja puolia siihen liittyy verrattuna omistusoikeustestamenttiin tilanteessa, jossa perittävältä jää sekä avoleski että rintaperillisiä. Toiseksi sivukysymyksenä tutkielmassa tarkastellaan sitä, missä määrin PK 12 luvun säännöksistä poikkeaminen on mahdollista niin, että testamentti vielä säilyy käyttöoikeustestamenttina esimerkiksi verotuksen näkökulmasta. Kolmanneksi tutkielmassa pohditaan lyhyesti avolesken mahdollisia muita suojakeinoja tilanteessa, jossa testamentti ei näyttäisi tuovan avoleskelle riittävää suojaa. Avoleskelle tehdyn käyttöoikeustestamentin hyvänä puolena on ensinnäkin se, että avoleski välttyy kokonaan perintöverojen maksulta, minkä merkitys korostuu varsinkin silloin, kun avopuoliso kuuluu kalliimpaan II perintöveroluokkaan. Varjopuolena voidaan pitää sitä, että perintöverot siirtyvät testamentissa omistajaksi määrätyn tahon maksettavaksi (tässä rintaperillisten), mistä saattaa aiheutua heille taloudellisia ongelmia sekä ristiriitoja avolesken ja rintaperillisten välille. Käyttöoikeustestamentilla voidaan myös suojata avolesken asuminen avopuolisoiden yhteisessä kodissa perintöveroitta, mikä on kenties yksi tärkeimmistä avoleskelle tehtävän käyttöoikeustestamentin hyödyistä. Lisäksi käyttöoikeustestamentilla voidaan muun muassa suojata velkaantunutta avoleskeä. Käyttöoikeustestamenttiin verrattuna omistusoikeustestamentti tuo avoleskelle laajemman taloudellisen turvan ja määräysvallan, mikä voi joissain tilanteissa olla perusteltua. Sekä käyttöoikeustestamentin että omistusoikeustestamentin tosiasialliseksi tehokkuuden esteeksi voi muodostua rintaperillisen oikeus lakiosaan. Tällöin pohdittavaksi tulevat muut suojakeinot, joista tässä tutkielmassa on käsitelty henkivakuutusta ja avioitumista. Tarvittaessa näitä kaikkia keinoja voidaan myös yhdistää tavalla, joka huomioi testaattorin tavoitteen suojata sekä avoleskeään että rintaperillisiään.
Käyttöomaisuusosakkeiden verovapaan luovutuksen edellytykset : tarkasteltuna myös kansainvälisissä yhteyksissä

Parvela, Lauri (2023)

Vuoden 2004 pääomaverotuksen uudistuksessa säädettiin EVL 6b §, joka sääntelee käyttöomaisuusosakkeen verovapaata luovutusta. Osakkeen verovapaa luovutus edellyttää muun muassa sitä, että osakkeet ovat omistettu yhtäjaksoisesti vähintään vuoden ajan ja omistusosuus on vähintään 10 prosenttia. Säännöksen soveltamiseen liittyy runsaasti rajanvetotilanteita, minkä vuoksi tematiikkaa on käsitelty laajasti eri oikeusasteissa. Vallitseva oikeustila pohjautuukin vahvasti nimenomaan oikeuskäytännön varaan, minkä takia se on keskeisessä osassa myös tätä tutkielmaa. Problematiikkaa on myös pohdittu lukuisissa oikeudellisissa teoksissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on systematisoida ja selkeyttää niitä edellytyksiä, jolloin käyttöomaisuuden määritelmän voidaan katsoa täyttyvän ja milloin käyttöomaisuusosakkeet ovat luovutettavissa verovapaasti. Lisäksi tässä tutkielmassa tarkastellaan vastaavia säännöksiin Ruotsin ja Alankomaiden oikeusjärjestyksessä ja peilataan niitä Suomen oikeustilaa vasten. Tutkielman tavoitteena ei ole esittää yhtä rautalankamallia, jonka perusteella osakkeet olisivat aina verovapaasti luovutettavissa, vaan ainoastaan erottaa niitä tekijöitä, joiden voidaan katsoa olevan merkityksellisiä arvioinnin kannalta. Tutkielma osoittaa, että Suomessa vallitseva oikeustila verovapauden saavuttamiselle on tiukka, eikä yhden kriteerin täyttäminen lähtökohtaisesti oikeuta verovapaata luovutusta. Lisäksi sääntely on kansainvälisesti katsottuna tiukempaa kuin muissa valtioissa.
Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate henkilötietojen käsittelyssä genomitutkimuksissa

Heinonen, Sonja (2021)

Tässä tutkielmassa tutkitaan käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatetta henkilötietojen käsittelyssä genomitutkimuksissa. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate on yksi EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen (GDPR) 5 artiklassa määritellyistä henkilötietojen käsittelyä ohjaavista periaatteista. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen mukaan henkilötiedot on kerättävä tiettyä, nimenomaista ja laillista tarkoitusta varten, eikä niitä saa käsitellä myöhemmin näiden tarkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla. Myöhempää käsittelyä yleisen edun mukaisia arkistointitarkoituksia taikka tieteellisiä tai historiallisia tutkimustarkoituksia tai tilastollisia tarkoituksia varten ei kuitenkaan katsota yhteensopimattomaksi alkuperäisten tarkoitusten kanssa, kun noudatetaan GDPR 89 artiklan 1 kohdan edellytyksiä. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate määrittää rajat, joiden sisällä kerättyjä henkilötietoja voidaan käsitellä alkuperäisessä tarkoituksessa ja mahdollisissa myöhemmissä tarkoituksissa. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate lisää läpinäkyvyyttä, ennustettavuutta ja oikeusvarmuutta, mutta antaa myös joustavuutta esimerkiksi tilanteessa, jossa jo kerättyjä henkilötietoja olisi hyödyllistä käyttää myös toissijaisissa käyttötarkoituksissa tieteellisissä tutkimuksissa. Tutkielman näkökulmaksi on valittu tieteelliset tutkimukset ja erityisesti genomitutkimukset, koska käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen määritelmään sisältyy tieteellisiä tutkimustarkoituksia palveleva poikkeus. Genomitutkimukset ovat ajankohtainen aihe, sillä parhaillaan valmistellaan uutta lakia Genomikeskuksesta ja genomitietojen käsittelyn edellytyksistä (“genomilaki”), joka on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2021. Lisäksi geneettisen tutkimuksen alalla on parhaillaan käynnissä FinnGen-tutkimushanke, jossa tutkitaan suomalaisten perimästä saatavaa tietoa eli genomitietoa. Julkisuudessa huolta on herättänyt muun muassa se, millaisiin käyttötarkoituksiin esimerkiksi FinnGen-tutkimuksessa kerättyjä tietoja voidaan käyttää. FinnGen-tutkimushanketta käytetään havainnollistavana esimerkkinä tutkielmassa. Geneettiset tiedot kuuluvat myös yleisessä tietosuoja-asetuksessa määriteltyihin erityisiin henkilötietoryhmiin, koska ne voivat paljastaa henkilöstä hyvin yksilöllistä ja arkaluonteista tietoa, minkä vuoksi on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mihin käyttötarkoituksiin tietoa käsitellään. Tutkielman tarkoituksena on arvioida käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatetta tieteellisissä tutkimustarkoituksissa tietosuojanäkökulmasta. Tutkielman oikeudellisena metodina käytetään lainoppia. Tutkielmassa selvitetään käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteeseen kuuluvia vaatimuksia sekä ensisijaisessa käyttötarkoituksessa että toissijaisessa käyttötarkoituksessa, joka ei ole henkilötietoja kerättäessä välttämättä tiedossa. Toissijaisen käyttötarkoituksen osalta tutkitaan, mitä henkilötietojen käsittely myöhempiä tieteellisiä tutkimustarkoituksia varten edellyttää. Tässä yhteydessä käsitellään muun muassa henkilötietojen käsittelyltä edellytettäviä suojatoimia, rekisteröidyn informointivelvollisuutta, yleistä etua käsittelyn oikeusperusteena ja poikkeuksia rekisteröidyn tiettyihin oikeuksiin. Koska käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen taustalla vaikuttavat erityisesti yksilön perusoikeudet (yksityiselämän suoja, mukaan lukien henkilötietojen suoja) ja toisaalta tieteen vapaus ja pyrkimys edistää tieteellistä tutkimusta yleisen edun vuoksi, tutkielmassa haetaan myös rajanvetoa sille, miten näitä oikeuksia tulee punnita vastakkain genomitutkimusten yhteydessä. Tutkielmassa tarkastellaan myös ehdotettua genomilakia, jonka tarkoituksena on tukea genomitiedon vastuullista, yhdenvertaista ja tietoturvallista käyttöä ihmisten terveyden hyväksi.
Käyttötarkoitussidonnaisuus ja tietojen minimointi koneoppimisjärjestelmän kouluttamisvaiheessa

Bonnici, Belinda (2022)

Koneoppimista, joka on yksi tekoälyn alalajeista, hyödynnetään enenevässä määrin yhteiskunnan eri osa-alueilla. Koneoppimisen yhteydessä saatetaan usein hyödyntää myös henkilötietoja. Henkilötietoja voidaan hyödyntää ensinnäkin koneoppimisjärjestelmän kouluttamisvaiheessa, eli algoritmisen mallin luomisessa. Lisäksi valmista koneoppimisjärjestelmää voidaan soveltaa henkilötietoihin esimerkiksi ennusteiden tai päätelmien tekemiseksi tietystä henkilöstä. Tällöin keskeiseksi nousee EU:n yleinen tietosuoja-asetus, jossa muun muassa henkilötietojen käsittelyssä noudatettavilla tietosuojaperiaatteilla on tärkeä rooli. Tutkielmassa keskitytään systematisoimaan ja tulkitsemaan käyttötarkoitussidonnaisuuden ja tietojen minimoinnin periaatteita koneoppimisjärjestelmän kouluttamisen kontekstissa. Erityisesti tavoitteena on arvioida haasteita, joita kyseiset periaatteet asettavat koneoppimisjärjestelmien kehittämiselle ja esittää periaatteiden tulkinnasta kannanottoja, jotka eivät asettaisi esteitä kyseisten järjestelmien kehittämiselle. Laadukas ja laaja koulutusdatajoukko on edellytys sille, että koneoppimisjärjestelmä toimii oikein ja sen tulevaisuudessa tekemät ennusteet ovat asianmukaisia. Tutkimuksen keskiössä olevat periaatteet saattavat kuitenkin rajoittaa koneoppimisjärjestelmän kouluttamistarkoitukseen käytettävissä olevan datan määrää. Tekoälyteknologioiden tärkeys on tunnistettu myös Euroopan unionissa, ja Euroopan komissio onkin julkaissut huhtikuussa 2021 tekoälysäädösehdotuksen. Ehdotuksen tarkoituksena olisi edistää tekoälyn kehitystä ja torjua turvallisuuteen ja perusoikeuksiin kohdistuvia riskejä. Ensisijaisesti ehdotuksen tavoitteena olisi taata mahdollisimman toimivat ja vapaat sisämarkkinat asettamalla yhdenmukaistetut säännöt tekoälyn kehittämiselle, markkinoille saattamiselle ja käytölle EU:n alueella. Koska ehdotetulla tekoälysäädöksellä olisi risteämäkohtia myös tietosuojalainsäädännön kanssa, tutkielmassa huomioidaan toissijaisesti myös tutkielman aiheen kannalta relevanttien tekoälysäädösehdotuksen säännösten mahdolliset vaikutukset. EU:n tietosuojalainsäädäntö on teknologianeutraali ja sen tarkoituksena on edistää erilaisten teknologiaratkaisujen soveltamista henkilötietojen käsittelyyn eurooppalaisia arvoja ja perusoikeuksia kunnioittaen. Tästä huolimatta käyttötarkoitussidonnaisuuden ja tietojen minimoinnin periaatteet eivät ole välttämättä helposti yhteensovitettavissa koneoppimisjärjestelmän kouluttamistarkoituksen kanssa. Kyseiset periaatteet ovat kuitenkin joustavia ja mahdollistavat erilaisia tulkintoja. Periaatteita tulisikin tulkita tavalla, joka ei koneoppimiskontekstissa johda tietosuoja-asetuksen tavoitteiden kannalta ristiriitaiseen lopputulokseen, vaan sovittaa yhteen henkilötietojen suojaan ja hyödyllisten koneoppimisjärjestelmien kehittämiseen liittyvät tavoitteet ja intressit.
Kehittyvät digitaaliset sisämarkkinat ja henkilötietojen suoja perusoikeutena

Kaivola, Tuomas (2016)

Tutkielmani aiheena on henkilötietojen suoja EU:n digitaalisilla sisämarkkinoilla. Tutkielmani on tarkoitus vastata kahteen kysymykseen: Miten henkilötietojen suojasta tuli itsenäinen perusoikeus? Miten henkilötietojen suojan perusoikeusasema näkyy ja miten se vaikuttaa digitaalisten sisämarkkinoiden rakentamiseen ja toimintaan? Eurooppalaisessa keskustelussa tietosuojasta on korostettu henkilötietojen suojan evolutiivista luonnetta. Henkilötietojen suoja onkin kehittynyt paljon lyhyessä ajassa. EU:ssa henkilötietojen oikeudellinen suojaaminen alkoi varsinaisesti vuonna 1995, kun tietosuojadirektiivi 95/46/EY säädettiin. Toinen suuri kehitysaskel tapahtui Lissabonin sopimuksen myötä, kun Euroopan unionin perusoikeuskirjasta tuli oikeudellisesti sitova. Aiemmin henkilötietojen suoja liitettiin sekä lainsäädännössä että EUT:n oikeuskäytännössä yksityiselämän suojaan. Lissabonin sopimuksen myötä tilanne muuttui. Perusoikeuskirjassa henkilötietojen suojasta on oma, yksityisyydensuojasta erillinen artiklansa, ja viimeaikaisessa oikeuskäytännössä EUT on myös käsitellyt henkilötietojen suojaa itsenäisenä perusoikeutena. Nyt EU:ssa on käynnissä tietosuojauudistus. Sen kulmakivenä on tietosuojadirektiivin korvaava tietosuoja-asetus. Tällä hetkellä näyttää siltä, että henkilötietojen suoja on nostettu merkittävään rooliin digitaalisten sisämarkkinoiden rakentamisessa ja toiminnassa. Henkilötietojen suojan perusoikeusasema vaikuttaa monen säännöksen taustalla tietosuojauudistuksessa. Henkilötietosääntelyn tavoitteena on lisätä kansalaisten luottamusta digitaalisia sisämarkkinoita kohtaan, ja rekisteröityjen oikeuksia on vahvistettu tietosuojauudistuksessa. EUT on myös perusoikeusasemaan viittaamalla laajentanut EU-oikeuden alueellista soveltamisalaa tietojen käsittelyn osalta, mikä on otettu tietosuoja-asetuksessa huomioon. Tällä on vaikutuksia kansainvälisten yritysten kannalta. EUT ja tietosuoja-asetus painottavat myös viranomaisvalvonnan merkitystä: perusoikeutta henkilötietojen suojaan on pystyttävä tehokkaasti valvomaan ja puolustamaan. Henkilötietojen suoja ei kuitenkaan ole perusoikeusasemastaan huolimatta absoluuttinen oikeus. Oikeutta voidaan rajoittaa ja tasapainottaa muiden oikeuksien kanssa. Eri intressien tasapainottamisessa EUT on kuitenkin osoittanut, ettei henkilötietojen suoja ole kevyt punnus.
Keikkalääkärit ja julkisen vallan käyttö

Muurinen, Riku Ilkka (2012)

Suomessa julkisen terveydenhuollon järjestäminen on osoitettu lainsäädännöllä kuntien tehtäväksi. Perinteisesti julkisessa terveydenhuollossa on toiminut virkalääkäreitä, jotka ovat virkasuhteessa kuntaan. Siirryttäessä 2000-luvulle kunnat ovat ryhtyneet käyttämään virkalääkärien sijaan enenevässä määrin keikkalääkäreitä, jotka eivät ole virkasuhteessa kuntaan. Keikkalääkärit ovatkin yleensä työsopimussuhteessa lääkäripalveluita välittävään yritykseen. Keikkalääkärien käyttäminen julkisessa terveydenhuollossa perustuu kunnan ja lääkäripalveluita välittävän yrityksen väliseen sopimukseen, jolla keikkalääkäri siirretään kunnan käytettäväksi. Suomen perustuslain (11.6.1999/731) 124 §:n mukaan julkinen hallintotehtävä voidaan antaa muulle kuin viranomaiselle vain lailla tai lain nojalla, jos se on tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi eikä vaaranna perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia. Merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan kuitenkin antaa vain viranomaiselle. Julkisessa terveydenhuollossa lääkärille kuuluu myös sellaisia tehtäviä, joihin sisältyy julkisen vallan käyttöä tai merkittävää julkisen vallan käyttöä, minkä vuoksi keikkalääkäreiden käyttäminen on osoittautunut ongelmalliseksi. Tällä hetkellä voimassa olevassa terveydenhuoltoa koskevassa lainsäädännössä ei ole kuitenkaan säännöksiä siitä sisältääkö jokin lääkärintehtävä julkisen vallan käyttöä vai ei. Tästä syystä joudutaan aina tapauskohtaisesti ratkaisemaan sisältääkö tietty lääkärin tehtävä julkisen vallan käyttöä perustuslain 124 §:n tarkoittamassa merkityksessä. Tässä tutkimuksessa selvitetään, mitä yleisiä edellytyksiä ja rajoituksia perustuslain 124 § asettaa keikkalääkäreiden käytölle julkisessa terveydenhuollossa. Tutkimuksessa perehdytään myös hoitosuhteen tyyppien jaottelun avulla osaan niistä tehtävistä, joissa lääkärin voidaan katsoa käyttävän julkista valtaa tai merkittävää julkista valtaa. Lisäksi tutkimuksessa perehdytään siihen vaikuttaako keikkalääkärien käyttäminen julkisessa terveydenhuollossa potilaan tai lääkärin oikeudelliseen asemaan. Tutkimusmetodi on pääasiassa lainopillinen, minkä lisäksi käytetään myös ongelmakeskeistä metodia.
Keinoalkuisen lapsen oikeus saada tietää biologinen alkuperänsä

Malava, Arttu (2014)

Hedelmöityshoidot ovat parantaneet lapsettomuudesta kärsivien henkilöiden mahdollisuuksia saada geneettisiä lapsia. Suomessa hedelmöityshoitolain säätäminen kesti yli kaksi vuosikymmentä. Lainsäädännön viivästymisen yhtenä syynä oli erimielisyys siitä, tuliko luovutetuista sukusoluista syntyneellä lapsella olla oikeus saada tieto luovuttajan henkilöllisyydestä vai ei. Vuonna 2007 voimaan tullut hedelmöityshoitolaki (1237/2006) antaa 18-vuotta täyttäneelle keinoalkuiselle henkilölle oikeuden saada tiedon biologisesta alkuperästään. Tutkielmassa tarkastellaan tiedonsaantioikeutta kotimaisessa ja kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö huomioiden. Tutkimustehtävänä on selvittää lisäksi periaatteita ja punnintamalleja, joita voidaan käyttää lapsen tiedonsaantioikeuden ja hänen sosiaalisten vanhempien ja sukusolujen luovuttajien yksityisyyden suojan välisessä punninnassa. Lopuksi työssä luodaan katsaus hedelmöityshoitolain nykytilaan ja tulevaisuuden haasteisiin. Tutkimusmenetelmänä on ongelmakeskeinen lainoppi, joka soveltuu hyvin perhepoliittisen ja yhteiskunnallisen ongelman tarkastelun oikeudelliseksi tutkimusmetodiksi. Lisäksi työssä luodaan katsaus Ison-Britannian lainsäädäntöön tiedonsaantikysymyksen osalta, jonka vuoksi toisena tutkimusmenetelmänä on oikeusvertailu. Oikeus saada tietää alkuperänsä liittyy erottamattomasti yksilön oikeuteen identiteettiinsä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan oikeus identiteettiin kuuluu yksilön yksityiselämän suojan piiriin, jota valtion tulee aktiivisesti suojella. Oikeus ei kuitenkaan ole absoluuttinen, vaan oikeuskäytännössä sopimusvaltioille on jätetty melko laaja harkintamarginaali rajoituksen laajuuden suhteen. Kuitenkin eurooppalainen konsensus tiedon avoimuudesta on lisääntynyt 2000-luvun aikana, jonka vuoksi tuomioistuin voi päätyä keinoalkuista lasta koskevassa tapauksessa siihen tulokseen, että valtioiden harkintamarginaali jää aikaisempaa pienemmäksi. Tiedonsaantioikeus on johdettu myös YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen säännöksestä, jonka mukaan lapsella on oikeus, mikäli mahdollista, tuntea vanhempansa. Artiklan tarkoittamiin vanhempiin luetaan nykyisin synnyinvanhempien lisäksi geneettiset vanhemmat, vaikka sopimuksen alkuvaiheissa käsite liitettiin lähinnä yksilön hyvinvoinnista huolehtiviin tosiasiallisiin vanhempiin. Oikeus ei ole tässäkään sopimuksessa rajoittamaton, ja eräät sopimusvaltiot ovatkin katsoneet sanaparin "mikäli mahdollista" antavan mahdollisuuden säätää sukusolujen luovuttajien anonymiteettisuojasta ja anonyymistä synnytyksestä kansallisessa lainsäädännössään. Ison-Britannian vuoden 1990 laki perustui anonymiteettisuojaan. Saarivaltion yhteiskunnallinen ilmipiiri muuttui 1990–2000 -luvun vaihteessa, jolloin keskustelu lapsen tiedonsaantioikeudesta nousi vahvasti esiin mm. kansalaisjärjestöjen vaatimusten myötä. Keskustelu tiedonsaantioikeudesta nojautui pitkään moraalisten argumenttien varaan. Kysymys lapsen identiteetin muodostumisesta nousi esiin tapauksessa Rose & Another v. Secretary of State (2002), jossa tuomioistuin tarkasteli tiedonsaantioikeutta myös Isoa-Britanniaa koskevien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden näkökulmasta. Vuoden 2004 lakimuutoksen jälkeen 18 vuotta täyttäneellä henkilöllä on oikeus saada tieto luovuttajan henkilöllisyydestä. Vaikka tiedonsaantioikeus on vahvistettu sekä Suomessa että Isossa-Britanniassa, eroavavat maiden sääntelyt toisistaan esimerkiksi sen suhteen, kuinka paljon ja minkä laatuista informaatiota lapselle annetaan. Lapsi voi käytännössä käyttää tiedonsaantioikeutta vain, jos hän tietää hoitojen käytöstä. Isossa-Britanniassa on ehdotettu, että turvataakseen lapsen tosiasialliset mahdollisuudet käyttää oikeuttaan tulisi väestötietorekisteriin tehdä merkintä siitä, että lapsi on syntynyt luovutetusta sukusolusta. Katson kuitenkin, että nykyinen käytäntö, jossa vanhempia kannustetaan neuvonnan avulla avoimuuteen jo lapsen ollessa pieni, takaa hedelmöityshoitolain tavoitteiden toteutumisen säilyttäen vanhempien päätösvallan. Tulevaisuudessa ajankohtaiseksi saattaa tulla tiedonsaantioikeuden horisontaalinen laajentuminen (lapsen oikeus saada tietää omien vanhempiensa alkuperä) ja vertikaalinen laajentuminen (oikeus saada tietää geneettisten puolisisarusten henkilöllisyys).
Keinotekoiset järjestelyt ulosotossa ja konkurssissa

Olli, Aleksi (2022)

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella eroavuuksia ulosottokaaren (UK 4:14) ja konkurssilain (KonkL 5:11) keinotekoisia järjestelyitä koskevien säännösten soveltamisessa sekä löytää näitä eroavuuksia selittäviä tekijöitä. Sekä ulosottokaari että konkurssilaki mahdollistavat tietyin edellytyksin puuttumisen velallisen toteuttamaan varallisuusjärjestelyyn, jolle annettu oikeudellinen muoto ei vastaa asian varsinaista luonnetta. Tällaisten toimien tarkoituksena on useimmiten maksuvaikeuksien uhatessa järjestellä omaisuus näennäisesti velallisen varallisuuspiirin ulkopuolelle ja täten velkojien ulottumattomiin. Ulosottokaaren ja konkurssilain lähes identtisistä keinotekoisuussäännöksistä huolimatta konkurssilain keinotekoisuussäännös on jäänyt ulosottokaaren vastaavaan säännökseen verrattuna huomattavasti pienempään rooliin. Tätä eroa voidaan selittää lukuisilla eri perusteilla kuten muun muassa eroilla ulosottomiehen ja pesänhoitajan toimivaltuuksissa, eroilla ulosotto- ja konkurssimenettelyn keskeisissä periaatteissa ja tavoitteissa sekä vaihtoehtoisten varojenpalautuskeinojen erilaisella soveltuvuudella ulosotto- ja konkurssimenettelyssä. Tutkielman alkupuolella käsittelen keinotekoisuussäännöksen soveltamisessa huomioon otettavia perusoikeuksia ja oikeusperiaatteita. Tämän tarkoituksena on rakentaa pohjaa tutkielman ydinteeman – keinotekoisuussäännöksen soveltamiserojen – käsittelylle. Perusoikeuksilla ja oikeusperiaatteilla on keinotekoisen järjestelyn sivuuttamista tarkasteltaessa suuri merkitys, jota myös korkein oikeus on ratkaisukäytännössään korostanut. Oikeuskirjallisuudessa on jopa katsottu keinotekoisen järjestelyn sivuuttamisen olleen mahdollista oikeuden väärinkäytön kiellon nojalla jo ennen keinotekoisuussäännöksen säätämistä ulosottokaareen tai konkurssilakiin. Keinotekoisuussäännöstä sovellettaessa lainkäyttäjän on otettava huomioon sekä velkojien, velallisen kuin myös sivullisen perusoikeudet. Tutkielmassa tarkastelun kohteena on muun muassa takaisinsaannin suhde keinotekoisen järjestelyn sivuuttamiseen niin ulosotto- kuin konkurssimenettelyn osalta. Tämän vertailun avulla on tarkoitus hahmottaa näiden kahden varojenpalautuskeinon välistä suhdetta. Teorian tasolla on selvää, että takaisinsaanti ja keinotekoisuussäännös ovat sovellettavissa eri tilanteissa. Keinotekoisuussäännöksellä voidaan sivuuttaa todellisuutta vastaamaton muodolli-nen omistusoikeus, kun taas takaisinsaannilla peräytetään sinänsä täysin pätevä ja todellinen, velkojien oikeuksia loukkaava oikeustoimi. Todellisuudessa erottelu sen välillä kumpaa näistä varojenpalautuskeinoista tulisi soveltaa ei ole kuitenkaan aina selkeää. Tällöin sovellettavaksi valikoituu usein tutummaksi ja turvallisemmaksi koettu takaisinsaanti.

Now showing items 1058-1077 of 3542

Browsing by Title

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO