Browsing by Title

Aviovarallisuusjärjestelmämme rakentuu puolisoiden omaisuuden erillisyyden periaatteelle. Avioliiton aikana puolisot omistavat oman omaisuutensa ja voivat disponoida omaisuudestaan tietyin rajoituksin. Puolisoilla on kuitenkin avioliittolain 35 §:n perusteella avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Avio-oikeus konkretisoituu vasta osituksessa. Avioeron sattuessa puolisoiden välillä toimitetaan ositus, jossa vertaillaan puolisoiden omaisuuksien suuruutta velkojen vähentämisen jälkeen. Vähemmän avio-oikeuden alaista omaisuutta omistavalla puolisolla on oikeus saada toiselta puolisolta tasinkoa sen verran, että molempien puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden määrä on yhtä suuri. Toisin sanoen osituksessa omaisuus siis jaetaan tasan. Tutkimukseni ytimen muodostaa tämä avioliittolain 35 §:n mukainen puolisoiden laaja avio-oikeus toistensa omaisuuteen ja sen soveltuvuus nyky-yhteiskunnan arvokäsityksiin. Aviovarallisuusjärjestelmämme on kokenut verrattain vähän muutoksia avioliittolain voimaantulon jälkeen, vaikka lain säätämisen aikaan 1920-luvulla vallitsi hyvin erilaiset yhteiskunnalliset olot kuin tänä päivänä. Tuolloin avioerot olivat harvinaisia ja naisten työssäkäynti ei ollut vielä yleistä. Osituksessa puolittamisperiaatteen tarkoituksena oli suojata heikommassa taloudellisessa asemassa olevaa puolisoa eli yleensä naista. Työni toisessa kappaleessa perehdynkin lyhyesti avioliittolakimme syntyyn ja tarkastelen yhteiskunnan muutoksia. Tutkielman kolmannessa pääluvussa tarkastelen lähemmin avio-oikeutta ja avioero-ositusta. Tässä yhteydessä tutkimuksessa on oikeusvertailevaa otetta, sillä tarkastelen myös Ruotsin, Norjan, Saksan ja Englannin aviovarallisuusjärjestelmiä lyhyesti erityisesti siltä osin, kuin näiden maiden aviovarallisuusjärjestelmät poikkeavat kotimaisesta järjestelmästämme. Vaihtoehtoisten aviovarallisuusjärjestelmien tutkiminen on työni kannalta erityisen tärkeää, jotta pystytään pohtia, millaiseen suuntaan Suomen aviovarallisuusjärjestelmää olisi mahdollista tai syytä lähteä kehittämään esimerkiksi juuri aivo-oikeuden laajuuden osalta. Osituksessa omaisuuden puolittaminen on pääsääntö, mutta siihen on olemassa myös poikkeuksia. Tarkastelen työssäni avioehtosopimusta, omaisuuteen liitettyä vapaaomaisuusmääräystä ja osituksen sovittelua, koska nämä ovat merkityksellisimpiä tutkimukseni kannalta. Avioehtosopimukset ovat lisääntyneet paljon viime vuosikymmenten aikana, samoin kuin omaisuuteen liitetyt vapaaomaisuusmääräykset, joiden mukaan lahjan- tai testamentinsaajan aviopuolisolla ei ole avio-oikeutta tiettyyn omaisuuteen. Tämä antaa aiheen pohtia, onko järjestelmämme pääsääntö – laaja avio-oikeus – enää paras ratkaisu. On huomattava, että osituksen lopputulosta voidaan kuitenkin kohtuullistaa eli puolittamisperiaatteesta voidaan poiketa osituksen sovittelun avulla. Osituksen sovittelulla ei voida kuitenkaan vaikuttaa omaisuuteen liitettyyn vapaaomaisuusmääräykseen, joten sovittelukaan ei ole aina tehokas keino turvaamaan osituksen oikeudenmukaisuutta. Viidennessä pääluvussa tarkastelenkin oikeudenmukaista ositusta ja laajemmin hyvän aviovarallisuusjärjestelmän kriteerejä. Avioerot ovat nykyisin huomattavan yleisiä. Tämä on yksi tärkeimmistä seikoista, miksi laajaa puolittamista ei voida enää nykyaikana pitää tarkoituksenmukaisena. Oikeudenmukaisempaa saattaisi olla avio-oikeuden rajaaminen avioliiton aikana hankittuun omaisuuteen, jolloin puolitettavaksi tulisi se omaisuus, johon puolisot ovat yhdessä panostaneet. Tässä yhteydessä tarkastelen myös eläkkeiden ositusta ja sitä, miten eläkkeiden huomioon ottaminen osituksessa olisi toteutettavissa Suomessa. Lopuksi kokoan tutkimukseni päätelmät yhteen viimeisessä pääluvussa.

Maailmantalouteen vaikuttaa tällä hetkellä kaksi keskeistä muutosta edellyttävää tekijää: globalisaatio ja teknologinen kehitys. Digitalisaatio voidaan nähdä uhkana perinteiselle verotuksen päätehtävälle eli yhteiskuntien toiminnan rahoittamiselle. Keskeinen ongelma nykyisessä kansainvälisessä verotuksessa on se, että yritykset toimivat kansainvälisesti ja pääomia liikkuu valtioiden välillä, mutta verotusta koskeva sääntely on edelleen pitkälti kansallista. OECD:n piirissä kansainvälisen veroyhteistyön painopiste on 2010-luvun puolivälissä siirtynyt kaksinkertaisen verotuksen estämisestä kansainvälisten verosuunnittelumahdollisuuksien rajoittamiseen. Tavoitteen taustalla vaikuttaa kaikkien valtioiden huolenaiheena oleva veropohjien rapautuminen. Globalisaatio ja digitalisaatio ovat johtaneet siihen, että yritysten on yhä helpompaa sijoittautua valitsemaansa valtioon. Verokilpailu aiheutuu siitä, kun jokin valtio alkaa houkutella tuotannollista pääomaa maahan laskemalla yritysten veroastetta. Toiset valtiot puolestaan reagoivat tähän samalla tavalla omassa veropolitiikassaan. Valtioiden erilaisia verojärjestelmiä puolestaan käytetään hyväksi aggressiivisen verosuunnittelun keinoin ja tällöin verotuloja menetetään siellä, missä ne ilman tällaista suunnittelua saataisiin. Aggressiivinen verosuunnittelu on erityisen haitallista, sillä se vääristää kilpailua ja vaikuttaa haitallisesti yleiseen veronmaksuhalukkuuteen ja veromoraaliin. Monikansallisten yritysten voittojen verotus on viime vuosina noussut esille niin poliitikkojen, kansainvälisten järjestöjen kuin mediankin toimesta. Tarve kansainvälisen verotuksen uudistamiselle on ollut ajankohtaista jo pitkään, mutta varsinaiset konkreettiset toimet ovat jääneet laimeiksi. Konkreettisimpana toimena kansainvälisen verotuksen uudistamiselle voidaan pitää OECD:n BEPS-hanketta. BEPS-hanke on OECD:n ja G20-maiden yhteinen hanke, jonka tarkoituksena on estää kansainvälinen verojen välttely. BEPS-hankkeen ensimmäinen toimenpide koskee digitaalisen talouden verokysymyksiä. BEPS-hankkeeseen osallistuvat valtiot esittivät vuonna 2019, että digiverotusta koskevaa uudistusta jatketaan kahden pilarin mallin mukaisesti. Pilari I koskee liityntäkysymyksen ratkaisemista sekä voiton jakamista koskevia periaatteita ja pilari II puolestaan yritysten voittoihin sovellettavaa minimiverotusta. Pilari II koostuu neljästä toisiinsa kytkeytyvästä säännöstä. Käytännössä pilari II:sta koskeva sääntely tulee tarkoittamaan uuden verotusoikeuden syntymistä rajat ylittävissä tilanteissa, joissa verotaso toisessa valtiossa alittaa tosiasiallisen minimiverotason. Valtioiden ei suoraan tarvitse lainsäädännössään soveltaa sovittua minimiveroastetta valtiossaan asuviin yrityksiin. Tässä tutkielmassa tarkastelen OECD:n digiverohankkeen toista pilaria eli minimiveroastetta. Tutkielman tavoitteena on tehdä havaintoja ehdotetun minimiveroasteen sisällöstä ja nykyisestä kansainvälisen yritysverotuksen sääntelystä sekä tämän perusteella tehdä päätelmiä siitä, kuinka kansainvälinen yritysverotus tulee minimiveroasteen toteutuessa muuttumaan. Tutkielmassa on lisäksi tarkoitus arvioida minimiveroasteen vaikutuksia lähemmin tarkasteltuna erityisesti Suomeen. Hankkeen valmistelu on viivästynyt jo moneen otteeseen osaksi COVID-19-pandemian vuoksi. Suunnitelma on hyväksytty G20-maiden johtajien huippukokouksessa lokakuussa 2021. Nyt hankeen valmistelu on tarkoituksena saada valmiiksi vuoden 2022 aikana ja uuden lainsäädännön soveltamisen on tarkoitus alkaa vuoden 2023 alusta.

Osakkeen maksamista apportilla eli muulla omaisuudella kuin rahalla on säännelty Suomessa jo vuoden 1895 osakeyhtiölain säätämisestä lukien. Koska apporttisääntely asettaa yhtiöille velvollisuuden noudattaa tiukkoja muotovaatimuksia, sääntelyn kiertäminen saattaa toisinaan muodostua houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Suomen vuoden 2006 osakeyhtiölain apporttisääntelyn kiertämistä koskevat säännökset sisältyvät yhtiön perustamista koskevan 2 luvun 6 §:ään ja maksullista osakeantia koskevan 9 luvun 12 §:ään ja vastaavat sanamuodoltaan toisiaan. OYL 2:6.3:ssa ja OYL 9:12.3:ssa säädetään, että jos osakkeiden merkintähinta maksetaan rahassa edellytyksin, että yhtiö hankkii vastiketta vastaan omaisuutta, hankinnassa tulee noudattaa apporttiomaisuudella maksamisesta annettua sääntelyä. Osakeyhtiölain perusteluissa todetaan, ettei OYL 2:6.3:n ja OYL 9:12.3:n soveltaminen riipu siitä, keneltä omaisuutta hankitaan, mutta käytännössä kyseeseen tulevat joko osakkeen merkitsijä tai hänen läheisensä. Perusteluista huolimatta sääntelyn tulkinnasta on ollut oikeuskirjallisuudessa erimielisyyttä. Tulkinnallisen epäselvyyden lisäksi apporttisääntelyn kiertämistä koskevaa sääntelyä pidetään nykymuodossaan melko yleisesti tarpeettoman raskaana hallinnollisena taakkana. Kritiikin voidaan osaltaan nähdä yhdistyvän yleisempään, eurooppalaistyyppistä pääomasääntelyä koskevaan debattiin, joka on käynyt vilkkaana erityisesti angloamerikkalaisten ja saksalaisten oikeustieteilijöiden keskuudessa ja jonka keskiössä on ollut velkojiensuojan ja lainsäädännön tehokkuuden välinen vastakkainasettelu. Keväällä 2016 annetussa osakeyhtiölain muutostarpeita koskevassa arviomuistiossa OYL 2:6.3:n ja OYL 9:12.3:n säännöksiä on ehdotettu rajattavan siten, että sääntely soveltuisi vain tilanteisiin, joissa yhtiö hankkii omaisuutta osakkeen merkitsijältä, muulta osakepääomaan varoja sijoittavalta tai näiden lähipiiriin kuuluvalta henkilöltä. Sääntelyn keventäminen ehdotetun rajauksen avulla sai paljon kannatusta niissä arviomuistiossa annetuissa lausunnoissa, joissa asiasta lausuttiin. Toisaalta tuotiin esille huoli velkojiensuojasta, jos ehdotettu rajaus tehtäisiin. Tutkielman keskeisimmät tutkimuskysymykset liittyvät OYL 2:6.3:n ja OYL 9:12.3:n velkojiensuojamekanismeihin ja sääntelyn uudistamispyrkimyksiin liittyviin riskeihin velkojan näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään ensinnäkin selvittämään, mihin nykyinen apporttisääntelyn kiertämistä koskeva sääntely ja sen muotoilu perustuvat. Pääasiallisena kysymyksenä tutkitaan, heikentäisikö arviomuistiossa sääntelyyn esitetty rajaus velkojiensuojaa tosiasiallisesti ja missä määrin muut säännökset, erityisesti varojenjako- ja takaisinsaantisäännökset, riittäisivät suojaamaan velkojia ylihintaisilta hankinnoilta. Toisaalta pyritään tarkastelemaan niitä mahdollisia tehokkuushyötyjä, joita sääntelyn rajaamisella olisi.

Tutkielma käsittelee standardeille olennaisten patenttien lisensoimisessa käytettävien FRAND-ehtojen sekä patentinhaltijoiden standardoimisjärjestöille antamien FRAND-sitoumusten merkitystä. Aihetta tutkitaan säännösten ja oikeuskäytännön osalta ensisijaisesti Euroopan unionin lainkäyttöpiirin kontekstissa. Aihe on keskeinen etenkin alati merkityksellisemmäksi muuttuvan ICT-alan piirissä. FRAND on lyhenne käsitteistä fair reasonable and non-discriminatory, eli oikeudenmukainen, kohtuullinen ja syrjimätön. Standardoimisjärjestöt vaativat patentinhaltijoita antamaan FRAND-sitoumuksen samassa yhteydessä sen kanssa, kun patentinhaltijan patentti otetaan osaksi standardia. Tässä on tiivistetysti kyse patentinhaltijan sitoumuksesta myöntää lisenssejä kolmansille, myös kilpailijoilleen, FRAND-ehdoin. Itse FRAND-ehtoja ei ole tarkasti määritelty. Tutkielmassa pyritään selvittämään FRAND-ehtojen ja -kokonaisuuden merkityksiä kahden pääasiallisen näkökulman kautta. Ensimmäinen näkökulmista on Euroopan unionin kilpailuoikeuden näkökulma. Tarkastelun välineinä tässä yhteydessä on unionin sääntely sekä oikeuskäytäntö, keskeisimpinä asioina Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen artiklat 101 ja 102 sekä merkittävästi FRAND-lisensoimismenettelyyn ja kilpailuoikeuteen liittyvä vuoden 2015 Huawei v. ZTE -ratkaisu. Tutkielman toisessa näkökulmassa FRAND-kokonaisuuden merkitystä tarkastellaan eritellysti oikeudenmukaisuus-, kohtuullisuus- ja syrjimättömyys -käsitteiden kautta. Lähestymistapa tässä tarkastelussa on lisensoimismenettelyn sisäpuolinen ja sopimusehtoja tarkasteleva. Tutkielmassa muodostetaan kokonaiskuva FRAND-kokonaisuudesta kilpailuoikeudellisena ja sopimusoikeudellisena ilmiönä

Tutkielmani käsittelee mitättömyyden ja loukkauksen suhdetta eurooppalaisessa rajat ylittävässä patenttioikeudenkäynnissä. Mitättömyys ja loukkaus ovat patenttiasioissa kiinteässä yhteydessä toisiinsa: loukkausta ei ole, mikäli patentti todetaan mitättömäksi, ja vastaajan yleisin puolustus on mitättömyysväite. Tarkoitus on ollut tarkastella tätä suhdetta nimenomaan eurooppalaisessa kontekstissa. Yhteiseen hakemusmenettelyyn perustuvat eurooppapatentit, osin harmonisoitu oikeus ja sisämarkkinat tekevät rajat ylittävistä oikeudenkäynneistä yleisiä, ja kantajan intressissä on usein ollut keskittää useita kanteita samaan tuomioistuimeen. Bryssel I -asetus sääntelee kansainvälistä toimivaltaa EU-maissa, ja tutkielman toimivaltaa käsittelevät osat perustuvat pitkälti asetuksen tulkintaan ja sitä koskevaan Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Mitättömyyden ja loukkauksen suhteessa tärkeä ohjenuora on unionin tuomioistuimen ratkaisu asiassa C-4/03 Gesellschaft für Antriebstechnik mbH & Co. KG v. Lamellen und Kupplungsbau Beteiligungs KG, 13.7.2006, Kok. 2006, I-06509 (GAT v. LuK). Siinä tuomioistuin linjasi, että patentin rekisteröintivaltiolla on yksinomainen toimivalta mitättömyyttä koskevassa asiassa aina, kun patentin pätevyys kyseenalaistetaan. Tämä voi tapahtua myös loukkausasiassa sekä mitättömyyttä koskevalla vastakanteella että puhtaalla mitättömyysväitteellä. Aiemmin kansallisissa tuomioistuimissa on noudatettu erilaisia tulkintoja, ja laajalti on esimerkiksi katsottu, että tuomioistuimella olisi loukkausasiassa mahdollisuus ottaa kantaa mitättömyyteen inter partes. Tämä vaihtoehto on nyt poissuljettu. Uudessa tilanteessa kansalliset tuomioistuimet voivat edelleen käsitellä useitakin loukkausasioita vastaajan kotipaikassa tai suojavaltiossa, mutta mitättömyysväite pirstaloi prosessin. Pääasiallisesti loukkausasian käsittely tulisi keskeyttää, kunnes erilliset kumoamiskanteet on käsitelty eri rekisterivaltioissa, mutta erilaiset GAT v. LuK -ratkaisun tulkinnat tekevät prosessin kulun ennustamisesta vaikeaa. Osa tuomioistuimista voi myös kieltäytyä käsittelemästä itse loukkausasiaa. Toimivallan lisäksi tutkielmassa on tarkasteltu mitättömyyden vaikutusta pääasian ratkaisuun ja väliaikaisiin kieltoihin. Suurimmassa osassa EU-maita loukkaus ja mitättömyys käsitellään yhdessä, jolloin niiden vuorovaikutus tapahtuu luonnollisesti ratkaisuharkinnassa. Esimerkiksi Saksassa käsittely on kuitenkin hajautettu eri tuomioistuimiin ja hajauttamisen mahdollisuus on annettu myös uudessa yhdistetyssä patenttituomioistuimessa. Tällöin vaihtoehtona on loukkausasian käsittelyn keskeyttäminen tai loppuun saattaminen sillä riskillä, että patentti myöhemmin kumotaan. Punninta muistuttaa tuomioistuimien suhtautumista EPO:n väitemenettelyyn. Väliaikaisten toimien on katsottu kompensoivan unionin tuomioistuimen viimeaikaista tiukentunutta linjaa suhteessa rajat ylittäviin patenttioikeudenkäynteihin. Käsitykset siitä, milloin tuomioistuin voi määrätä rajat ylittävän väliaikaisen kiellon, vaihtelevat kuitenkin sekä oikeuskirjallisuudessa että tuomioistuimissa. Eri jäsenvaltioissa suhtaudutaan myös eri tavoin mitättömyysväitteen painoarvoon väliaikaista kieltoa myönnettäessä. Se, antaako tuomioistuin painoarvoa esimerkiksi vireillä olevalle kumoamiskanteelle, voi vaikuttaa ratkaisevasti tuomioistuimen valintaan.

Tekoälyn aikakausi on saapunut ja sen vaikutukset ulottuvat monille eri aloille, myös oikeustieteeseen. Tämän seurauksena on pohdittava, miten tekoäly muuttaa maailmaa ja erityisesti sääntöjä, joihin olemme tottuneet. Tässä tutkielmassa keskitytään tekoälyn käyttöön viranomaistoiminnassa ja sen aiheuttamiin vaikutuksiin suhteessa hyvän hallinnon periaatteisiin. Aihe on tärkeä, sillä tekoälyä käytetään ja tullaan käyttämään yhä enenevissä määrin viranomaistoiminnassa. Tutkielman päätutkimuskysymys on: Miten tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa vaikuttaa hyvän hallinnon periaatteeseen? Tutkielman painopiste on perustuslakiin sekä hallintolakiin pohjautuvissa hyvän hallinnon periaatteissa, joita ovat muun muassa: oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisessa viranomaisessa, hallintoasian käsittelyn julkisuus, oikeus tulla kuulluksi, oikeus saada perusteltu päätös ja oikeus hakea muutosta hallintoasiassa annettuun päätökseen. Näiden perustuslakiin perustuvien periaatteiden lisäksi hallintolaki takaa seuraavat hyvän hallinnonperiaatteet: oikeusturva, palvelujen laadun ja tuloksellisuuden edistäminen, hallinnon oikeusperiaatteet, palveluperiaate ja palvelun asianmukaisuus, neuvonta, hyvän kielenkäytön vaatimus ja viranomaisten yhteistyö. Tekoälyä voidaan käyttää monilla eri tavoilla osana viranomaistoimintaa kuten esimerkiksi: tiedon keräämiseen ja lajitteluun, päätösten ehdottamiseen ja ennakoimiseen, päätöstentekoon sekä valitusten käsittelyyn. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei automaattisessa päätöksenteossa saa vaarantaa hyvän hallinnon vaatimuksia tai asianosaisen oikeusturvaa. Perustuslakivaliokunnan mukaan lainsäädäntöä tulisi tarkentaa ja viranomaisten vastuuseen on kiinnitettävä huomiota. Näin ollen onkin mahdollista, että vireillä oleva automaattista päätöksentekoa koskevaa hallituksen esitystä ei viedä eteenpäin eduskunnassa. Tämän tutkielman johtopäätösten perusteella tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voitaisiin erityisesti lisätä tehokkuutta ja nopeutta hallintoasioiden käsittelyssä. Lisäksi tekoälyn käyttö voi parantaa oikeussuojaa sekä oikeusvarmuutta. Tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voi olla kuitenkin myös monia negatiivisia vaikutuksia hyvän hallinnon periaatteille. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa voi vaikuttaa viranomaisen puolueettomuuteen ja aiheuttaa jopa syrjintää. Myös päätösten perustelemisen periaate voi vaarantua ja tämä puolestaan vaikeuttaisi valitusprosessia. Myös hyvä kielenkäyttö sekä asiakkaan ja viranomaisen välinen vuorovaikutus voivat vaarantua. Tutkielman valossa tarvitsemme vahvemmat lakeihin perustuvat ohjeet tekoälyn käytölle viranomaistoiminnassa. Sääntelyn ei tulisi rajoittua vain tekoälyn käyttöön vaan nimenomaan myös tekoälyn suunnitteluun ja kehittämiseen. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa ei saa vaarantaa hyvän hallinnon periaatteita tai asianosaisen oikeusturvaa.

Tutkielma käsittelee asuntojen markkinoinnin oikeudellista sääntelyä. Asuntojen markkinoinnissa on etenkin 2000-luvulla syntynyt markkinointi-innovaatioita, jotka eivät täysin istu asuntomarkkinointia koskevien nykysäännösten soveltamisalaan. Alan toimijat ovat kehittäneet moderneja markkinointitapoja, jotka eroavat perinteisestä markkinoinnista, joka tyypillisesti on toteutettu esimerkiksi printti- tai ulkomainonnan keinoin. Tällaisia uusia markkinoinnin muotoja on kehittynyt erityisesti digitaalisuuden yleistymisen myötä. Tavanomaisin markkinointitapa asuntojen markkinoinnissa onkin tällä hetkellä verkko. Esimerkkeinä uusista markkinointitavoista voidaan mainita uudenlainen sähköistä ympäristöä hyödyntävä kauppamalli, tarjouskauppa. Toisena vakiintuneena markkinoinnin muotona tutkitaan hiljaista myyntiä ja korvamerkitsemistä. Tutkielma lähtee siitä olettamuksesta, että digitaalinen markkinointi on vakiinnuttanut asemansa asuntojen markkinoinnissa, ja asuntojen markkinoinnin voidaan yleisesti kuvata modernisoituneen. Yleisenä tavoitteena tutkielmassa on tutkia kuluttajansuojan toteutumista markkinoitaessa kuluttajille asuntoja. Tutkielmassa analysoidaan perinteisen markkinoinnin ohella myös modernin sähköisen markkinoinnin muotoja, jotka toteutetaan digitaalisessa verkkoympäristössä. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miten moderni asuntomarkkinointi istuu nykysääntelyn piiriin, ja siihen, onko sääntelyä mahdollisesti tarpeen päivittää ajantasaisemmaksi. Olennaista on kuitenkin myös tuntea nykypäivän kuluttajan ostopäätöksen vaiheet, ja ostopäätöksen taustalla rakentuvat syyt. Näin ollen tutkitaan myös sitä, millainen kuluttaja 2010-luvun kuluttaja tosiasiassa on, ja onko kuluttaja samalla tapaa modernisoitunut yhdessä modernisoituneen asuntomarkkinoinnin kanssa. Kuluttaja tarvitsee ostopäätöksensä tueksi informaatiota. Jotta kuluttaja pystyy tekemään lainsäädännössäkin kuvatun rationaalisen ostopäätöksen, täytyy informaatiota ensinnä olla saatavilla. Toiseksi, kuluttajan on kyettävä vertailemaan tätä informaatioa. Kolmanneksi, täytyy kuluttajan vielä pystyä prosessoimaan ja ymmärtämään saamansa informaatio. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia näitä informaation saamiseen ja elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuuden toteutumiseen liittyviä vaiheita asuntojen markkinoinnissa. Informaation merkitystä, kuluttajan ostopäätöstä ja näiden vaikutusta tehokkaaseen ja toimivaan kilpailuun tutkitaan oikeustaloustiedettä välineenä käyttäen. Uudenlaisia markkinointikäytäntöjä pyritään lopuksi suhteuttamaan voimassa olevan sääntelyn kontekstiin, ja tarkoituksena on tästä seuraten tutkia niiden tosiasiallista soveltuvuutta nykysäännöksiin. Aluksi analysoidaan ja systematisoidaan markkinoinnin voimassa olevaa yleislainsäädäntöä. Toisessa luvussa tutustutaan digitaalisen markkinoinnin käsitteeseen ja niihin moderneihin markkinointikeinoihin, joita asuntojen markkinoinnissa tällä hetkellä esiintyy. Digitaalisen markkinoinnin muotoja tutkitaan niin elinkeinonharjoittajan kuin kuluttajankin näkökulmasta. Markkinointikeinojen tarkastelun jälkeen tutkitaan sitä, millaiset markkinoinnin muodot ovat tai voivat olla kuluttajansuojalain markkinointisäännösten vastaisia. Tämän kaltaista lain vastaista markkinointia ovat sopimaton ja hyvän tavan vastainen menettely. Markkinointi voi olla myös totuudenvastaista ja harhaanjohtavaa. Erityistä huomiota kiinnitetään tulkinnanvaraisiin säännöksiin, jotka liittyvät asunnon hintatietoon, pinta-alatietoon, remonteista annettuun tietoon sekä ympäristöväittämiin. Lisäksi analysoidaan näiden säännösten taustalla olevaa lainsäädäntöä, joka esimerkiksi pinta-alan kohdalla juontaa juurensa maankäyttö- ja rakennuslakiin sekä vanhoihin asunto-osakeyhtiölakeihin saakka. Tutkielmassa käydään edellä mainitun mukaisesti läpi niitä asuntomarkkinoinninnin alalla vakiintuneita käytäntöjä, joiden toteuttaminen voi uhata kuluttajansuojalainsäädännöllä turvattua kuluttajansuojaa. Samoin tutkitaan havainnollistaen niitä säännöksiä, jotka ovat oikeuskäytännön ja kuluttajariitalautakunnan ratkaisukäytännössä osoittautuneet ongelmallisiksi kuluttajansuojan toteutumisen kannalta. Lopuksi on tarkoitus pohtia asuntomarkkinoinnin tulevaisuutta ja siihen tutkitun perusteella sisältyviä haasteita.

Cultural and religious manners and rituals can violate national law. The topic of this Master´s thesis is the cultural conflicts that exist in the legal framework of criminal law, focusing on situations where the defendant seeks to avoid criminal liability or mitigate the punishment by way of cultural grounds (cultural defence). I will examine the types of cultural clashes that exist between national law and cultural norms prevalent in the western world and how these cultural factors can be evaluated in judicial practice. The main research question is how a defendant´s cultural background and the cultural defence affect the criminal liability in the types of cases at issue. I will examine the theoretical background of the cultural defence based on national law, other official documents and domestic and foreign literature and study how the phenomenon can be systematized and in what various ways the cultural background of the defendant is relevant in the imposition of criminal responsibility. I will further examine a precedent of the Supreme Court of Finland case KKO 2008:93 that concerned the circumcision of a Muslim boy and in where the court applied a new defence based on cultural reasons without the legal basis of the written law. In this Master´s thesis I will demonstrate that the cultural defence should be assessed particularly in light of the Rule of Law -principle and human rights. I will also show that the cultural defence is relevant in the application of Finnish criminal defences, especially considering its connections to the civil and human rights. I conclude that the cultural defence derives from the cultural and religious rights which are protected as civil and human rights. When adjudicating the cases it is important to evaluate the relative weights of those rights. The meaning of cultural factors given in criminal law is very unclear legally and demands attention of the legal scholars and the legislator. Cultural rights are an important part of the system of civil and human rights also in the context of criminal law.

Marketing of goods under geographical names has always been common. Aims to prevent abuse have given rise to separate forms of legal protection for geographical indications (GIs) both nationally and internationally. The European Community (EC) has also gradually enacted its own legal regime to protect geographical indications. The legal protection of GIs has traditionally been based on the idea that geographical origin endows a product exclusive qualities and characteristics. In today s world we are able to replicate almost any prod-uct anywhere, including its qualities and characteristics. One would think that this would preclude protec-tion from most geographical names, yet the number of geographical indications seems to be rising. GIs are no longer what they used to be. In the EC it is no longer required that a product is endowed exclusive characteristics by its geographical origin as long as consumers associate the product with a certain geo-graphical origin. This departure from the traditional protection of GIs is based on the premise that a geographical name extends beyond and exists apart from the product and therefore deserves protection itself. The thesis tries to clearly articulate the underlying reasons, justifications, principles and policies behind the protection of GIs in the EC and then scrutinise the scope and shape of the GI system in the light of its own justifications. The essential questions it attempts to aswer are (1) What is the basis and criteria for granting GI rights? (2) What is the scope of protection afforded to GIs? and (3) Are these both justified in the light of the functions and policies underlying granting and protecting of GIs? Despite the differences, the actual functions of GIs are in many ways identical to those of trade marks. Geographical indications have a limited role as source and quality indicators in allowing consumers to make informed and efficient choices in the market place. In the EC this role is undermined by allowing able room and discretion for uses that are arbitrary. Nevertheless, generic GIs are unable to play this role. The traditional basis for justifying legal protection seems implausible in most case. Qualities and charac-teristics are more likely to be related to transportable skill and manufacturing methods than the actual geographical location of production. Geographical indications are also incapable of protecting culture from market-induced changes. Protection against genericness, against any misuse, imitation and evocation as well as against exploiting the reputation of a GI seem to be there to protect the GI itself. Expanding or strengthening the already existing GI protection or using it to protect generic GIs cannot be justified with arguments on terroir or culture. The conclusion of the writer is that GIs themselves merit protection only in extremely rare cases and usually only the source and origin function of GIs should be protected. The approach should not be any different from one taken in trade mark law. GI protection should not be used as a means to mo-nopolise names. At the end of the day, the scope of GI protection is nevertheless a policy issue.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Velvoiteoikeus Tekijä: Meri-Sisko Pihlajamaa Työn nimi: Motiivierehdys sopimuksen pätemättömyysperusteena Työn laji: OTM-tutkielma Kuukausi ja vuosi: Syyskuu 2022 Sivumäärä: XIII+70 Avainsanat: motiivierehdys, ilmaisuerehdys, oikeuserehdys, edellytysoppi, tahtoteoria, kunnianvastainen ja arvoton menettely, pätemättömyysperuste Ohjaaja tai ohjaajat: Petra Sund-Norrgård Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Motiivierehdys tarkoittaa tilannetta, jossa sopimuksen osapuoli on sopimusta valmisteltaessa muodostanut tahtonsa virheellisten käsitysten perusteella. Motiivierehdyksestä ei ole säädetty lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (oikeustoimilaki, OikTL) kolmannessa luvussa, jossa säädetään sopimuksen sitomattomuuteen johtavista pätemättömyysperusteista. Yksi tällainen pätemättömyysperuste on OikTL 32.1 §:n mukainen ilmaisuerehdys, jossa erehdys kohdistuu tahdon ilmaisemiseen. Lakiin kirjattuna ilmaisuerehdyksen asema on oikeudessamme erilainen motiivierehdykseen verrattuna, jolla ei pääsääntöisesti ole katsottu olevan oikeudellista merkitystä. Tästä pääsäännöstä huolimatta muualla lainsäädännössä, edellytysopissa sekä oikeuskäytännössä on motiivierehdykseksi luokiteltaville tilanteille annettu merkitystä sopimuksen sitovuutta arvioitaessa. Motiivierehdyksen todellinen merkitys on oikeudessamme näin ollen täsmentämätön. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisin perustein motiivierehdys voi johtaa sopimuksen pätemättömyyteen. Jotta tähän tutkielman pääasialliseen tutkimuskysymykseen voitaisiin vastata, tarkastellaan tutkielmassa motiivierehdyksen merkitystä petollisen viettelyn (OikTL 30 §), kunnianvastaisen ja arvottoman menettelyn (OikTL 33 §) sekä sopimuksen sovittelun (OikTL 36 §) mukaisissa tilanteissa. Lisäksi arvioidaan motiivierehdyksen suhdetta edellytysoppiin ja sen merkitystä sellaisessa oikeustoimilain ulkopuolisessa lainsäädännössä ja oikeusperiaatteissa, joissa voidaan katsoa olevan kyse motiivierehdyksen mukaisista tilanteista. Edelleen tutkielmassa hahmotellaan itsenäisen motiivierehdysnormin mahdollisuutta ja tarpeellisuutta nykyoikeudessamme. Edellä mainittujen seikkojen tarkastelussa tulkinta-apua haetaan muiden Pohjoismaiden sekä Saksan oikeudesta, kuten myös kansainvälisistä sopimusoikeudellisista periaatekokoelmista. Yksi keskeisimmistä tutkielman johtopäätöksistä on, ettei motiivierehdystä koskeva pääsääntö ole erityisen vahva, vaan motiivierehdys saa sopimussidonnaisuuden suhteen merkitystä moninaisten perusteiden kautta. Tästä näkökulmasta katsottuna itsenäinen motiivierehdysnormi eivät näyttäydy tarpeellisilta. Liian myönteinen suhtautuminen motiivierehdyksen vaikutuksellisuuteen ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista, jotta voitaisiin varmistua oikeusvarmuuden ja vaihdannan intressin toteutumisesta.