Browsing by Title

Tutkielmassa käsitellään motiivierehdystä Suomen testamenttioikeudessa kolmen tutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä tarkastellaan motiivierehdyksen määrittelyä ja ominaispiirteitä. Motiivierehdystä verrataan kahteen muuhun testamenttioikeuden erehdystyyppiin, ilmaisuerehdykseen ja rauenneiden edellytysten tilanteeseen, ja eritellään erehdystyyppien tunnistamiseen ja erottamiseen liittyviä haasteita. Toisena tutkimuskysymyksenä käsitellään motiivierehdyksen vaikutusta testamentin toimeenpanon kannalta testamentin moiteprosessissa, testamentin tulkinnassa ja testamentin saajien välisessä riidassa. Kolmantena tutkimuskysymyksenä selvitetään testamenttioikeuden motiivierehdyssääntelyn laajempaa teoreettista kontekstia varallisuusoikeudellisiin erehdysoppeihin ja erityisesti tahtoteoriaan verraten, ja hahmotellaan testamenttioikeudellista erehdysoppia. Johtopäätöksissä analysoidaan tutkimuksen tuloksia ja esitetään ratkaisuehdotuksia havaittuihin oikeudellisiin ongelmiin. Työn metodi on kahden ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta käytännöllinen lainoppi, kolmannen osalta teoreettinen lainoppi. Motiivierehdys on säännelty perintökaaren 13:1:ssä, ja kuvataan erehdykseksi, joka on määräävästi vaikuttanut testamentin tekijän tahtoon. Kyse on testamentin tekijän tahdonmuodostusprosessissa tapahtuneesta virheestä: testamentin tekijällä on ollut virheellinen mielikuva testamentintekotahdon kannalta olennaisesta seikasta ja tämä seikka on vaikuttanut testamenttimääräyksen sisältöön siten, ettei lopputulos vastaa sitä, mitä testamentin tekijä olisi määrännyt, jos hän ei olisi erehtynyt. Motiivierehdys eroaa ilmaisuerehdyksestä siten, että ilmaisuerehdyksessä on kyse tahdon ilmaisemisessa tapahtuneesta häiriöstä, mutta itse tahdonmuodostumisprosessi on virheetön. Motiivierehdys eroaa rauenneiden erehdysten tilanteesta erehdyksen ajallisen kohdistumisen suhteen: rauenneet edellytykset koskevat tulevaisuuden tapahtumien virheellistä ennakointia, kun taas motiivierehdykset testamentin tekohetken aikaisia tai sitä edeltäviä seikkoja. Määritelmien osalta eri erehdykset on helppo tunnistaa, mutta käytännön tilanteissa niiden erotteleminen voi olla hankalaa tai mahdotonta. Ratkaisu siitä, mikä erehdyksistä on kyseessä, voi riippua tilanteen tulkitsijasta. Motiivierehdys on säädetty testamentin moiteperusteeksi. Moiteprosessissa keskeistä on näyttää motiivierehdyksen olennaisuus: motiivierehdyksen tulee olla vaikuttanut siten, että testamentin tekijä on antanut eri sisältöisen testamenttimääräyksen, kuin hän olisi ilman erehdystä antanut. Motiivierehdyksen näyttämisen kannalta keskeistä on todistelu siitä, mikä on ollut testamentin tekijän käsitys erehdyksen kohteena olevasta seikasta. Jos testamentin tekijä tulee myöhemmin tietoiseksi motiivierehdyksestään, voi hänen toimillaan testamentin muuttamisesta tai ennalleen jättämisestä olla ratkaiseva merkitys. Motiivierehdys voi vaikuttaa testamentin tulkinnassa erityisesti silloin, jos testamenttia ei ole moitittu esimerkiksi moiteajan umpeen kulumisen vuoksi. Tällaisen tilanteen varalta ei ole lainsäännöksiä eikä korkeimman oikeuden ratkaisuja. Ruotsalaisissa perintökaaren esitöissä motiivierehdysten tulkinnalliseen korjaamiseen on suhtauduttu kielteisesti, mutta Ruotsin korkein oikeus on omaksunut päinvastaisen linjan ja ratkaissut useita motiivierehdystapauksia testamentin tulkintakysymyksinä. Samoin ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa on yleisesti katsottu motiivierehdykset testamentin tulkintaongelmiksi ja rauenneiden edellytysten erityistapauksiksi. Tutkielmassa puolletaan ruotsalaisen ratkaisutavan omaksumista myös Suomen oikeudessa huomioon ottaen tiukahkot kriteerit testamentin tekijän tahdon selvittämisasteesta ja sanarajaperiaatteen noudattamisesta. Testamenttioikeudessa on katsottu testamenttien oikeudellisen sitovuuden perustuvan testamentin tekijän tahtoon, ja viitattu tältä osin yleisen varallisuusoikeuden tahtoteoriaan. Tahtoteorian erehdysoppi kuitenkin poikkeaa testamenttioikeudessa tehdyistä ratkaisuista erityisesti sen osalta, että testamenttioikeudessa motiivierehdys on testamentin pätemättömyysperuste, mutta yleisessä varallisuusoikeudessa motiivierehdys on lähtökohtaisesti vaikutukseton, elleivät oikeustoimilain kunnianvastaista ja arvotonta menettelyä koskevat tunnusmerkit täyty. Tutkielmassa todetaan testamenttien sitovuuden perustuvan varallisuusoikeudellisesta tahtoteoriasta eroavaan tahdon määrittelyyn: testamenttioikeudessa sitovuuden perustana on testamentin tekijän oikeiden tietojen pohjalta vapaasti muodostama tahto. Johtopäätöksenä todetaan kirjoittajan kantana, että koska motiivierehdys muistuttaa erittäin läheisesti rauenneita edellytyksiä ja ilmaisuerehdystä sekä ilmenemisessään käytännön oikeuselämässä että teoreettiselta kannalta katsottuna, olisi syytä harkita kaikkien testamentin erehdyslajien katsomista testamentin tulkintakysymyksiksi.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee muistisairaan laatiman testamentin pätevyyttä. Tarkastelen, millä perusteilla muistisairaan tekemän testamentin pätevyyttä voidaan moittia muistisairauteen liittyvistä syistä ja millaisten todisteiden pohjalta muistisairaan tekemän testamentin pätevyyttä yleensä arvioidaan tuomioistuimessa. Lisäksi tarkastelen, kuinka pätevyysnäkökohdat voidaan ottaa huomioon jo muistisairaan testamenttia laadittaessa. Tutkielmani on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Edetessään muistisairaus alentaa henkilön kognitiivista toimintakykyä heikentäen samalla myös tämän kykyä tehdä pätevä testamentti. Testamentintekokelpoisuuden menettämiselle ei kuitenkaan voida määritellä mitään tiettyä hetkeä, vaan kelpoisuutta joudutaan aina arvioimaan tilannekohtaisesti. Yleisimmin muistisairaan tekemää testamenttia moititaan nimenomaan puuttuneen testamentintekokelpoisuuden perusteella. Toinen tyypillinen moiteperuste on henkilön taivuttelu, jolle muistisairas on tervettä henkilöä alttiimpi. Testamentti voidaan todeta pätemättömäksi molemmissa tapauksissa vain silloin, jos muistisairaus on tosiasiallisesti vaikuttanut testamenttiin johtaen lopputulokseen, joka ei ole testamentin tekijän terveen tahdon mukainen. Moiteoikeudenkäynnissä tyypillistä näyttöä ovat testamentin todistusklausuuli, lääkärinlausunto sekä henkilötodistajat. Vahva lääketieteellinen liitäntä tuo lisähaasteen tuomioistuimen kokonaisharkintaan sen punnitessa eri todisteita keskenään. Sen on kyettävä muodostamaan tilannekohtainen arvionsa testamentin pätevyydestä painottamatta liikaa lääketieteellisten todisteiden arvoa, sillä testamentintekokelpoisuus on lopulta aina juridinen kysymys. Jos henkilöllä on todettu muistisairaus, pätevyysnäkökohdat olisi syytä huomioida jo testamenttia laadittaessa sekä itse testamentin tekijän että testamenttitoimeksiannon saaneen juristin toimesta. Haastattelun avulla juristi pystyy muodostamaan oman käsityksensä henkilön testamentintekokelpoisuudesta. Havainnot on hyvä kirjata ylös omiin muistiinpanoihin ja myös testamentin todistusklausuuliin etenkin tilanteissa, joissa on odotettavaa, että testamenttia tullaan moittimaan. Lisäksi on suositeltavaa aina pyytää lääkärinlausunto mahdollisimman läheltä testamentin tekoajankohtaa.

Yksityiselämän suoja on perustuslaissa turvattu perusoikeus (PL 10 §), jonka mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Yksityiselämän suojaa ei voi rajoittaa ilman valtiosääntöoikeudellisesti hyväksyttäviä perusteita. Covid-19-viruksen aiheuttaman pandemian yhteydessä Suomessa nousi entistä kiivaampaan keskusteluun heikommassa asemassa olevien ihmisten, kuten vanhusten ja vammaisten oikeudet. Erityistä huolta on herättänyt ympärivuorokautisissa asumisyksiköissä olevien yhteydenpito oikeus läheisiinsä. Suomessa hoitolaitokset ovat koronapandemian aikana rajoittaneet asukkaidensa yksityiselämän suojaa ja itsemääräämisoikeutta mm. asettamalla erilaisia kieltoja ja rajoituksia asukkaiden läheisten vierailuille. Rajoitusten tarkoituksena on ollut pohjimmiltaan turvata perustuslain 7 §:n mukaista oikeutta elämään sekä perustuslain 19 §:n mukaista oikeutta riittäviin terveyspalveluihin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan covid-19-viruksen aiheuttaman pandemian vuoksi palveluasumisyksiköissä tehtyjä yksityiselämän suojan ja itsemääräämisoikeuden rajoituksia erityisesti muistisairaan vanhuksen näkökulmasta. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan erityisesti vanhusten yksityiselämään suojaan kohdistuneita käytännön rajoitustoimenpiteitä ja arvioidaan niiden oikeudellisia perusteita sekä ennakollisesta että jälkikäteisestä laillisuusvalvonnasta saadun tulkintakäytännön avulla. Lähteinä on käytetty mm. tuoreita eduskunnan oikeusasiamiehen kannanottoja ja tuomioistuinten ratkaisuja sekä perustuslakivaliokunnan aikaisempaa tulkintakäytäntöä. Tutkielman keskeisenä tarkoituksena on arvioida muistisairaan vanhuksen asemaa koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen keskellä. Tutkielmassa tarkastellaan mm. sitä, miten Suomen lainsäädäntö, viranomaiset ja sosiaali- ja terveyspalveluiden toimijat ovat käytännössä vastanneet vanhusten perusoikeuksien täyttymiseen koronaviruspandemian aiheuttamassa poikkeustilanteessa erityisesti perustuslain 10 §:n näkökulmasta. Tutkielmassa kiinnitetään erityisesti huomiota siihen, miten yksityiselämän suojaan kohdistuvat rajoitukset ovat kansallisen lainsäädännön nojalla perusteltavissa ja miten perus- ja ihmisoikeuksina turvattujen oikeuksien – oikeuden elämään ja yksityiselämän suojan – kollisiotilanteet näyttäytyvät oikeudellisen ratkaisu- ja tulkintakäytännön valossa tällä pandemian aikakaudella.

Albeit multimodality in the passenger transport sector not being a novel concept, the passenger rights system in the European Union has so far not addressed it. While the existing legislative instruments on the European level do provide rights for passengers in all main transport modes, these instruments come with a mode-specific scope, and have to a varying degree had to deal with a number of issues and shortcomings in terms of correct implementation and especially effective enforcement. Despite existing issues and the proper functioning of the mode-specific passenger rights regulations put into question, an expansion of the European Union’s passenger rights system to also cover multimodal journeys is becoming a necessity. As the transport sector is faced with the challenge of facilitating its anticipated growth, while at the same time promoting the most efficient and sustainable modes of transportation, an integral component of what the Commission has coined a ‘competitive and sustainable transport system’, will be the promotion of transport multimodality through increased mode integration. In its passenger dimension, this process should also be accompanied by an adequate protection of passengers in multimodal transportation, especially due to the fact that the current mode-specific scope of existing instruments leaves issues of multimodality unaddressed. This legal gap and corresponding problems would only be aggravated in front of the envisaged focus on enhancing and promoting multimodal transport. The Commission has already initiated first steps towards addressing passenger rights in multimodal transport. These steps, which so far have come in the form of an inception impact assessment, a public consultation, as well as an exploratory study mandated by the Commission, have focused on the necessity of addressing passenger rights in multimodal transport, as well as the adequate form, scope and characteristics of a potential measure. However, beyond the identification of the particular legal gaps in the mode-specific passenger rights system, there has not been any discussion on the effects on that system by implementing a measure for passenger rights in multimodal transport. Such a discussion is however warranted, as based on the its very nature a measure seeking to address passenger’s rights arising out of the combination of transport modes, which are already separately covered under legislative instruments at the European level, may possibly encroach upon that system. Hence, this thesis aims to provide an answer to the question whether a potential measure for passenger rights in multimodal transport can be reconciled with the existing mode-specific system in front of issues related to its development, compatibility, enforcement, and interpretation. Ultimately, this thesis tries to establish, if it is then actually feasible, in front of the status quo of the mode-specific passenger rights system to implement such a new measure for multimodal passenger rights. To this end, following the introduction, chapter II addresses the state of multimodal passenger transport in the EU, fulfilling the twofold purpose of outlining the multimodal passenger transport market in the EU and describing the developments towards addressing passenger rights in multimodal transport, as well as its necessity. Chapter III provides an overview of the current mode-specific EU passenger rights regulations, giving insights into the policy developments that have led to the adoption of passenger rights instruments in all transport modes, and identifying problems, which the regulations have faced. It furthermore analyses the differing experiences with the regulations and in how far these play a role for developing a measure for passenger rights in multimodal transport, identifying possible points of reconciliation. Based on these, chapter IV then zooms in to compare the iterations of specific rights in the mode-specific regulations. Differences, gaps, and specific problems with these rights are pointed out, as well as implications for a potential transposition of them to a multimodal context. Lastly, chapter V addresses the practical issues of interpretation and effective enforcement that the mode-specific instruments have faced. It aims to find out to what extent existing interpretative ambiguities and other issues relating to the functioning of the regulations may have a detrimental effect for developing passenger rights in multimodal transport. In conclusion, it is found that a new instrument for passenger rights in multimodal transport would generally be reconcilable with the existing mode-specific system. However, differences in the mode-specific regulations and related problems represent major hindrances to an application of a number of rights in a multimodal context, and existing issues may be aggravated unless resolved by a multimodal measure. Additionally, restrictions as to potential approaches for applying rights in a multimodal context exist through case law of the CJEU. Furthermore, the added complexity of a new measure would bear questions of comprehension and enforcement. Reconciliation will also come at the cost of the scope of a new instrument, potentially catering to only a marginal percentage of the overall multimodal passenger transport market. Based on this, as well as the potential for a new measure of actually having detrimental effects on the development of the multimodal transport market, the feasibility of such an instrument is questionable, in front of its goal to adequately fill the legislative gap left by the mode-specific system.

Tutkielmassa tarkastellaan työnantajan määrittelyä ulkomailta Suomeen saapuvien työntekijöiden verotuksessa. Työnantajan määrittelemisellä on työskentelyn verottamisessa keskeinen rooli sekä kansallisen että kansainvälisen vero-oikeuden tasolla. Kansallisella tasolla rajoitetusti verovelvollinen on tuloverolain 10 §:n 4 kohdan mukaisesti velvollinen maksamaan veroa saamastaan palkkatulosta, jos työ on tehty Suomessa ja Suomessa olevan työnantajan lukuun. Kansainvälisellä tasolla valtioiden verotusoikeutta koskevat puolestaan verosopimukset, joiden palkka-artiklassa työskentelyvaltion verotusoikeus on lyhyiden työskentelyjaksojen osalta usein sidottu siihen, onko työnantaja työskentelyvaltiossa. Tutkielmassa käsitellään muodollisen ja taloudellisen työnantajan käsitteitä, eli kahta vaihtoehtoista tapaa vero-oikeudellisen työnantajan määrittelylle. Muodollisessa arvioinnissa työnantaja määritellään työsopimuksen perusteella, kun taas taloudellisen työnantajan määrittely perustuu työn luonteen ja muiden tosiasiallisten olosuhteiden arviointiin. Työnantajan käsite on määritelty Suomen vero-oikeudessa ennakkoperintälain 14 §:ssä, jonka mukaan työnantaja on se, jonka lukuun tehdystä työstä palkka maksetaan. Koska työn verottamiseen liittyy aina työn tekeminen, tulee vero-oikeuden ohella arvioida työnantajan käsitettä myös työoikeuden näkökulmasta. Työoikeudessa keskeinen käsite on työsuhde, jonka tunnusmerkkien täyttyessä työhön sovelletaan sekä työsopimuslakia että muutakin työntekoon liittyvää lainsäädäntöä. Tutkielman tavoitteena on esittää realistinen ja perusteltu näkemys Suomen vero-oikeudessa vallitsevasta tavasta määritellä työnantaja. Vaikka lain sanamuoto jättää Suomessa työnantajan määrittelylle huomattavasti tulkinnanvaraa, sovelletaan Suomen verotuskäytännössä selvästi muodollisen työnantajan määrittelyä. Tämä tarkoittaa, ettei Suomessa lähtökohtaisesti kyseenalaisteta työsopimuksesta johdettavaa työnantajaa, vaikka tosiasialliset olosuhteet viittaisivat siihen, että työntekijä työskentelee toisen tahon lukuun. Vallitseva verotuskäytäntö asettaa Suomen siihen hupenevaan joukkoon OECD-maita, jotka määrittävät työnantajan muodollisin perustein soveltaessaan OECD:n malliverosopimuksen 15(2) artiklaa. Kyseisen ns. 183-päivän säännön mukaan ulkomaantyöskentelyssä, jossa työntekijän oleskelu työskentelyvaltiossa ei ylitä 183 päivää, saa työskentelyvaltio verottaa työntekijän palkkaa vain, jos se katsoo työnantajan tai työnantajan kiinteän toimipaikan olevan työskentelyvaltiossa. Koska malliverosopimus ei sisällä työnantajan määrittelyä, jää se lähtökohtaisesti sopimusvaltioiden kansallisen lainsäädännön mukaan tehtäväksi. Suomessa vakiintunutta muodollista tapaa määrittää työnantaja voi pitää sikäli ongelmallisena, että Suomi ei tästä johtuen tietyissä tapauksissa voi verosopimuksen mukaan verottaa Suomessa alle 183 päivää oleskelevaa työntekijää, vaikka tämä tosiasiassa työskentelisikin selvästi Suomessa olevan tahon lukuun. Tilanne on käsillä silloin, kun työntekijän muodollinen työnantaja on ulkomailla eikä sillä ole Suomessa kiinteää toimipaikkaa. Tutkielmassa verrataan Suomen nykyistä oikeustilaa merkittävien kauppakumppanimaiden Ison-Britannian ja Ruotsin vastaaviin. Isossa-Britanniassa on sovellettu taloudellisen työnantajan käsitettä jo vuodesta 1995, kun taas Ruotsissa taloudellisen työnantajan määrittelyyn siirtymistä koskeva lakiluonnos on tutkielman kirjoittamisen hetkellä lausuntokierroksella. Myös Suomessa työnantajan muodolliseen määrittelyyn kohdistuu muutospaineita. Helsingin hallinto-oikeus sovelsi päätöksessään 16.1.2018 (päätös 18/0015/4) vakiintuneesta käytännöstä poiketen taloudellisen työnantajan käsitettä. Vaikka kyseinen tapaus ei edennyt korkeimpaan hallinto-oikeuteen, on mahdollista, että kysymys työnantajan määrittämisestä tulee oikeuskäytännössä vielä esille. Tästä johtuen tutkielmassa esitetään näkökulmia ja perusteluita siihen, miksi työnantajan määrittelyä koskeva muutos tulisi tehdä Suomessa oikeuskäytännön sijaan ennemmin lainsäädäntöteitse sekä ehdotetaan tapoja, joilla muutos voitaisiin käytännössä toteuttaa.

Musiikin kulutus on siirtymässä voimakkaasti fyysisten äänitteiden ostamisesta kohti erilaisia verkossa toimivia palveluja, jotka eivät tunne valtion rajoja. Se tarkoittaa samalla, että musiikin tekijänoikeuksien hyödyntämisympäristö on muuttunut ja kysyntä markkinoilla kohdistuu aiempaa enemmän lisensseihin, jotka kattavat mahdollisimman suuren teosvalikoiman ja mahdollistavat musiikin hyödyntämisen laajalla maantieteellisellä alueella. Tällaisten verkkokäyttöä varten myönnettävien lisenssien saatavuudessa on kuitenkin ollut ongelmia erityisesti Euroopan unionin sisämarkkinoilla, joista merkittävän osan osoitetaan tässä tutkielmassa johtuvan tekijänoikeutta ja kollektiivihallintoa koskevasta lainsäädännöstä. Tehokkaan lisensoinnin esteenä voidaan tutkielmassa esitetyin perustein pitää myös markkinatoimijoiden itsesääntelyä sekä eri oikeuskulttuureista johtuvia tapoja musiikin lisensoinnissa. Keskeisessä asemassa musiikin lisensointitoiminnassa ovat tekijänoikeuden haltijat, oikeuksia hallinnoivat yhteisvalvontajärjestöt sekä oikeuksia liiketoiminnassaan hyödyntävät käyttäjät. Musiikin alan yhteisvalvontajärjestöt hallinnoivat oikeuksia oikeudenhaltijoilta saamallaan mandaatilla. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi yhteisvalvontajärjestöjen toiminnan perustehtäviä ja asemaa EU:n sisämarkkinaoikeudessa erityisesti palvelujen vapaan liikkuvuuden periaatteen kannalta. Tarkoituksena on paikantaa järjestöjen toimintaa ohjaava EU-lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö sekä analysoida niiden vaikutusta lisenssien saatavuutta koskevaan ongelmaan. Tämän jälkeen tarkastellaan musiikin tekijänoikeuksien valtion rajat ylittävää lisensointitoimintaa verkossa tapahtuvaa käyttöä varten ja arvioidaan tekijänoikeuksien ja teosvalikoimien pirstaloitumisen vaikutuksia lisenssien saatavuuden ongelman syynä. Avainasemassa on nykyisin käytössä oleva vastavuoroisen edustamisen malli sekä vuonna 2014 annetussa kollektiivihallinnon direktiivissä 2014/26/EU esitelty “eurooppalaiseen lisensointipassiin” perustuva uusi ratkaisu. Lopuksi arvioidaan direktiivin tuomia muutoksia oikeudenhaltijoiden, järjestöjen ja käyttäjien oikeudelliseen asemaan erityisesti direktiivin soveltamisalakysymysten kannalta sekä esitetään johtopäätökset uuden EU-lainsäädännön mahdollisuuksista vastata musiikin verkkokäytöstä johtuviin tekijänoikeuden lisensointia ja kollektiivihallintoa koskeviin haasteisiin. Musiikin oikeuksien Euroopan laajuinen lisensointi ei tule kollektiivihallinnon direktiivin voimaantulon myötä välttämättä kehittymään unionin lainsäätäjän toivomaan suuntaan, vaan tavoitteen saavuttaminen edellyttäisi laajempaa lainsäädäntöreformia. Lisensointitoiminnan tehokkuuden parantamiseksi on kuitenkin olemassa tiettyjä, kevyempiä ratkaisuja.

Keskustelu muuntohuumeista ja niiden kriminalisoinnista on ollut pinnalla enenevissä määrin 2000-luvun alusta alkaen, kun ensimmäiset muuntohuumeet alkoivat rantautua Suomeen. Nopeasti ymmärrettiin, että jotta muuntohuumeisiin voitaisiin reagoida nopeasti ja estää uusien aineiden leviäminen liian laajalle, tuli lainsäädäntöön tehdä suurehkoja muutoksia. Tämän johdosta Suomessa mahdollistettiin huumausaineiden kansallinen kriminalisointi sekä luotiin rikoslakiin uusi tunnusmerkistö kuluttajamarkkinoilta kielletyistä psykoaktiivisista aineista. Myös oikeuskäytännössä on jouduttu reagoimaan markkinoille tulleisiin uusiin aineisiin ja pohtimaan esimerkiksi rangaistusten yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Tämä on aiheuttanut keskustelua huumausainerikoksissa yleisesti käytössä olleista rangaistusasteikoista ja niiden käytöstä jatkossa. Oikeuskäytännössä on lisäksi jouduttu pohtimaan, miten rangaistusta mitattaessa voitaisiin arvioida tuntemattomia aineita niin, että rangaistus olisi oikeassa suhteessa aineen vaarallisuuteen ja vahingollisuuteen nähden. Tämän tutkielman tarkoituksena on selventää, millainen lainsäädäntö uusia psykoaktiivisia aineita eli muuntohuumeita koskee ja, miten oikeuskäytäntö niiden ympärille on muodostunut. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisia ongelmakohtia muuntohuumeiden kriminalisointiin liittyy ja millaisia haasteita lainkäyttäjä kohtaa rangaistuksia arvioitaessa. Näitä kysymyksiä pyritään tarkastelemaan historian kehityksen valossa selventämällä, miten muuntohuumeita koskeva kriminalisointi on vuosien saatossa muuttunut niin kansainvälisesti kuin kansallisella tasolla. Pääasiallisena metodina tutkielmassa toimii lainoppi ja sen avulla on tarkoituksena tutkia voimassa olevaa oikeutta sekä säännöksiä koskien uusia psykoaktiivisia aineita. Tärkeimpinä lähteinä tässä tutkielmassa toimivat oikeuskirjallisuuden ja korkeimman oikeuden ratkaisujen lisäksi myös muutamat alempien oikeusasteiden ratkaisut sekä eri organisaatioiden ja asiantuntijoiden lausunnot ja asiantuntija-artikkelit.

Muutoksenhakuoikeus alioikeuden ratkaisusta on meillä perinteisesti ymmärretty jokaiselle kansalaiselle kuuluvaksi oikeudeksi. Suomen liittyminen kansainvälisiin sopimuksiin, kuten Euroopan ihmisoikeussopimukseen, on aiheuttanut muutospainetta varsinkin hovioikeusprosessin kehittämisessä. 1990–luvulla hovioikeusmenettelyä uudistettiin tavoitteena saada ennen pääosin kirjallinen hovioikeusmenettely vastaamaan uutta keskitettyä, suullista ja välitöntä alioikeusmenettelyä niin, että Suomen tekemä varauma Euroopan ihmisoikeussopimukseen suullisten käsittelyiden järjestämisen osalta voitiin poistaa. Muutoksenhakua koskevien oikeudenkäymiskaaren säännösten muuttaminen ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan vuonna 2003 otettiin käyttöön seulontamenettely hovioikeuksissa. Vuonna 2011 seulontamenettely korvattiin jatkokäsittelylupajärjestelmällä, ja vuonna 2015 jatkokäsittelylupajärjestelmä tulee laajenemaan soveltamisalaltaan yleiseksi rikosasioita koskevaa soveltamisalan rajausta lukuunottamatta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on löytää syitä siihen, miksi muutoksenhakua koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset ovat olleet jatkuvan muutoksen kohteena viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Tutkimuskysymykseni on täten avoin, eikä absoluuttisia vastauksia perimmäiseen kysymykseen ole tarkoitus tavoitella, vaan pyrkiä selittämään muutosta empiiristä aineistoa – kuten hovioikeustilastoja – hyödyntäen. Tutkimuksessani päähuomio kiinnittyykin viimeaikaisten muutoksenhakua koskevien muutosten kuvaamiseen, eli siihen, miten oikeudenkäymiskaaren säännöksiä on muutettu ja miten muutoksia on perusteltu. Toimivan prosessilainsäädännön säätäminen on osoittautunut ilmeisen haastavaksi tehtäväksi lainsäätäjälle; joustavat, mutta toisaalta ennustettavasti ja yhdenmukaisesti sovellettavat normit reunaehtoinaan kansainvälisistä sopimuksista seuraavien perus- ja ihmisoikeusvelvoitteiden täyttäminen rajallisin resurssein näyttää muodostuneen hankalaksi yhtälöksi. Kaikkia 2000–luvulla toteutettuja uudistuksia yhdistää lainsäätäjän huoli oikeusturvasta, oikeudenkäyntien keston lyhentämisestä sekä hovioikeuksien resurssien tarkoituksenmukaisesta kohdentamisesta. Samalla on kuitenkin haluttu säilyttää rajoittamaton muutoksenhakuoikeus yhdistettynä nopeaan, laadukkaaseen ja halpaan oikeudenkäyttöön oikeusturvasta tinkimättä. Hovioikeustilastot 2000–luvulta osoittavat, että hovioikeuksiin saapuneiden asioiden määrä kuten myös hovioikeuksissa vuoden lopussa vireillä olleiden asioiden määrä on ollut laskussa, käsittelyajat ovat tasaisesti lyhentyneet ja myönnettyjen jatkokäsittelylupien määrä ollut laskussa ja hylättyjen nousussa. Tällä hetkellä jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuuluu arviolta 30 %:a kaikista hovioikeuksiin saapuvista asioista, kun vastaisuudessa arvioitu luku on noin 80–90 %:a. Lainvalmistelussa painoarvoa on annettu hovioikeusnäkökulmalle, kun taas kansalaisnäkökulma – ja erityisesti uudistusten vaikutukset kansalaisten asemaan – näyttää jääneen lainvalmistelussa huomiotta. Viimeisintä, vuonna 2015 toteutettavaa uudistusta perustellaan ennen kaikkea valtiontalouden säästöpaineilla. Katsonkin perustelluksi todeta, että juuri säästöt – eikä vähiten hovioikeuksien työnsäästö – ovat olleet muutosten pääasiallisena teemana. Tästä on seurannut se, että kansalaisille kuuluvaa muutoksenhakuoikeutta ollaan lainsäädännön muutoksilla de facto rajoitettu säätämällä säännöksiä, jotka ovat vaikeuttaneet asianosaisten tosiasiallista oikeutta saada asiansa ylemmässä tuomioistuimessa tutkittavaksi.

Opinnäytetyöni aiheena on myötätuntotyötaistelu Suomessa. Työrauhavelvollisuus määräytyy työehtosopimuslain 8 §:n perusteella. Pykälässä käsketään välttämään kaikkia työtaistelutoimia, jotka kohdistuvat työehtosopimukseen. Myötätuntotyötaistelua ei ole laissa nimenomaisesti määritelty. Lakia on tulkittu niin, että kaikki mikä ei ole kiellettyä on sallittua. Tällä perusteella myös myötätuntotyötaistelu on sallittu. Oikeus myötätuntotyötaistelun toimeenpanemiseen ja sen laajuus on mahdollista määrittää tarkastelemalla oikeuskäytäntöä. Tutkimuksessani lähteinä ovatkin työtuomioistuimen tapaukset, jotka koskevat myötätuntotyötaistelua. Oikeustapauksia tarkastelemalla olen selvittänyt myötätuntotyötaisteluoikeuden laajuutta. Erityisesti olen kiinnostunut myötätuntotyötaistelun rajoista eli miten laajalle työehtosopimuslain 8 §:n tulkinta voidaan ulottaa, kun pohditaan myötätuntotyötaistelun sallittavuutta. Ennen kuin käsittelen myötätuntotyötaistelun rajoja, tarkastelen myötätuntotyötaistelun säädännöllistä perustaa muutenkin kuin työehtosopimuslain 8 §:n osalta. Taustoitan aihetta myös tutustumalla työehtosopimusjärjestelmän syntyyn Suomessa. Jotta on mahdollista tarkastella myötätuntotyötaistelutoimia, on selvitettävä mitä tarkoitetaan työtaistelutoimenpiteellä. Tämän lisäksi pohdin myötätuntotyötaistelun ja työrauhavelvollisuuden välistä suhdetta. Myötätuntotyötaistelulla tarkoitetaan työtaistelua, jolla tuetaan ulkopuolista laillista työtaistelua. Tukityötaistelulla ei saa osaksikaan pyrkiä vaikuttamaan omaan työehtosopimukseen. Omaan työehtosopimukseen vaikuttaminen on kiellettyä, mutta omien tavoitteiden ajaminen on kuitenkin sallittua. Juuri tässä törmätään myötätuntotyötaistelun aitouden arvioimisen vaikeuteen. Pyrin löytämään vastauksen siihen, milloin myötätuntotyötaisteluun ryhtyneiden omien tavoitteiden ja etujen voidaan katsoa olevan sellaisia, etteivät ne liity osaksikaan omaan työehtosopimukseen. Myötätuntotyötaistelut voidaan jakaa kahdenlaisiin työtaisteluihin. Ensimmäiset ovat perinteisiä myötätuntotyötaisteluita, joissa ammattijärjestö tukee toisen ammattijärjestön työtaistelua tai muuta työriitaa. Kyse on selvästi solidaarisuuden osoittamisesta. Toiset myötätuntotyötaistelut ovat sellaisia, joissa liitto tukee omaa, toisella sopimusalalla käytävää työtaistelua tai työriitaa. Sellaisessa tilanteessa ajetaan selvästi omaa etua eikä kyse ole enää niin selvästi solidaarisuuden osoittamisesta. Oikeuskäytäntöä tarkastelemalla olen havainnut, että työtuomioistuin on arvioinut molempia myötätuntotyötaistelutapausmalleja lähtökohtaisesti samoilla kriteereillä. Arviointi on ollut johdonmukaista. Tämä lähtökohta hiertää työnantajapuolta, jossa ollaan sitä mieltä, että puhtaalta myötätuntotyötaistelulta tulisi vaatia enemmän. Siinä ei saisi esiintyä oman edun tavoittelua. Tukityötaisteluiksi on hyväksytty myös sellaiset työtaistelut, joilla tuetaan painostusta solmia yrityskohtaisia työehtosopimuksia.

Tutkielmassa käsitellään myyjän yrityskaupassa antamia takuita ja vakuutuksia ja sitä, millaisen vastuun ne muodostavat myyjälle mahdollisessa virhetilanteessa. Kysymystä tarkastellaan yrityskaupan sopimusosapuolten velvollisuuksien kautta, jolloin vastakkain ovat yhtäältä myyjän tiedonantovelvollisuus ja toisaalta ostajan selonottovelvollisuus. Aihe on rajattu koskemaan vain osakekaupan muodossa tehtäviä yrityskauppoja, jolloin liiketoimintakaupat jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Tutkielman lähtökohtana pidetään kauppalain tarjoamia yleisiä irtaimen kauppaa koskevia säännöksiä, jotka soveltuvat myös osakekauppaan, mutta lisäksi huomioidaan käytännön yrityskauppasopimuksissa käytettäviä kauppalain säännöksistä poikkeavia ratkaisuja, ehtoja ja käytäntöjä. Pohjoismaisen näkökulman vuoksi huomiota kiinnitetään myös muiden Pohjoismaiden kauppalakeihin sekä etenkin ruotsalaisen kauppalain esitöihin sekä oikeuskirjallisuuteen. Takuut ovat merkittävä osa yrityskauppoja ja yrityskauppasopimuksia. Ostaja vaatii takuita saadakseen tietoa kohdeyrityksestä ja voidakseen luottaa siihen, että kyseisellä yrityksellä on tietyt, olennaiset ominaisuudet ja että se on taloudellisesti ostajan edellyttämässä tilassa. Myyjä puolestaan ottaa riskin takuita antaessaan, minkä vuoksi takuiden antaminen edellyttää käytännössä usein korkeampaa kauppahintaa. Takuut vaikuttavat myös näyttötaakkakysymyksiin virhetilanteissa. Eräs tärkeä takuiden on oikeusvaikutus on se, että ne aiheuttavat lähtökohtaisesti myyjälle normaalia laajemman vahingonkorvausvastuun, koska myyjä on takuun osalta vastuussa virheen aiheuttamista sekä välittömistä että välillisistä vahingoista. Takuiden aiheuttaman vastuun kannalta ostajan selonottovelvollisuudella on huomattava merkitys. Yrityskaupoissa ostajan selonottovelvollisuus tapahtuu käytännössä ennakkotarkastuksen eli ns. due diligence -tarkastuksen kautta, jonka ostajaosapuoli tekee kaupan kohteena olevasta yrityksestä. Tutkielmassa käsitellään kyseisen tarkastuksen sisältöä ja laajuutta sekä etenkin tarkastuksen ja myyjän antamien takuiden välistä suhdetta. On selvää, että myyjän takuut vaikuttavat ostajan ennakkotarkastusvelvollisuuteen, mutta millä tavalla ja missä määrin, ei ole täysin yksiselitteistä. Lähtökohtana on, ettei ostajan tarvitse tarkastaa seikkaa, jonka myyjä on nimenomaisesti taannut. Tilanne on kuitenkin monimutkaisempi silloin, kun myyjä on kehottanut erikseen tarkastamaan takaamansa seikan, minkä lisäksi ostajan tietoisuudella takuun virheellisyydestä on myös merkitystä. Myyjän virhevastuun ollessa tutkielman keskiössä, on luonnollista tarkastella myös virheen seuraamuksia. Mikäli myyjän antama takuu osoittautuu virheelliseksi, ostajan tulee reklamoida virheestä, jotta myyjä voidaan asettaa virhevastuuseen. Kauppalain virheseuraamukset soveltuvat ainakin lähtökohtaisesti myös yrityskaupan virhetilanteisiin, joskin käytännön syistä sovellettaviksi tulevat lähinnä vain hinnanalennus ja vahingonkorvaus. Lisäksi etenkin juuri virheseuraamusten osalta on yleistä, että yrityskauppasopimuksessa sovitaan virheen seuraamuksista erikseen, usein kauppalain säännöksistä poikkeavasti. Tällöin voidaan myös poiketa pääsäännöstä, jonka mukaan myyjän tulee korvata sekä välittömät että välilliset vahingot, jotka ovat aiheutuneet takuun virheellisyydestä.