Browsing by Title

Rakennustuotteista ja -materiaaleista niiden valmistusvaiheessa sekä rakennusten rakentamisesta aiheutuu merkittäviä kasvihuonekaasupäästöjä. Kyseisten päästöjen vähentämistä tavoittelevaa sitovaa EU-tasoista sääntelyä ei ainakaan toistaiseksi ole. Suomessa on suunnitteilla kansallisia ohjauskeinoja rakennustuotteiden- ja materiaalien aiheuttamien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi. Tutkimuksen pääpaino keskittyy oikeusekologisesta näkökulmasta tarkastellen EU:n rakennustuoteasetuksesta johtuviin mahdollisen tulevan kansallisen sääntelyn reunaehtoihin ja pyrkii luotaamaan niitä seikkoja, joita kansallisen sääntelyn valmistelussa tulisi ottaa huomioon. Voimassa olevaa kansallista sääntelyä tarkastellaan yhtäältä maankäytön suunnittelun ja toisaalta rakentamisen ohjauksen kehittämistarpeiden näkökulmista. Tutkimus on metodiikaltaan ympäristöoikeudellinen politiikan ja sääntelyn tutkimuksen harmaalle alueelle sijoittuva tutkimus, jossa esiintyy myös sääntelyteoreettisia kysymyksenasetteluita. Tutkimuksessa arvioidaan yhtäältä sitä, miten relevantti sisämarkkinaoikeudellinen sääntely tulisi ottaa huomioon kansallisia ohjauskeinoja suunniteltaessa. Toisaalta tutkimuksessa tarkastellaan myös kansallista maankäytön ja rakentamisen nykysääntelyä ja kehitysmahdollisuuksia vaikuttavuuden kannalta.

Transvanhemmuus on huomioitu puutteellisesti nykyisessä vanhemmuuslainsäädännössä. Vaikka transihmisten mahdollisuus tulla vanhemmiksi on huomioitu joissakin tilanteissa, transvanhemmat on pitkälti unohdettu vanhemmuuden määrittelyä koskevassa lainsäädännössä. Tilanne voi aiheuttaa transvanhemmille ja heidän lapsilleen käytännön ongelmia, ja se on ongelmallinen perhe- ja yksityiselämän suojan sekä yhdenvertaisuuden kannalta. Tästä syystä vanhemmuuden määrittelyä olisi tarkoituksenmukaista muuttaa transvanhemmat paremmin huomioivaksi samalla, kun transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetusta laista (28.6.2002/563) poistetaan sterilisaatiovaatimus. Vaatimuksen on katsottu olevan perus- ja ihmisoikeuksien vastainen. Nykyisessä vanhemmuuslainsäädännössä vanhemmuus määritellään sukupuolittuneesti siten, että lapsen synnyttäjä on äiti ja (oletettu) siittäjä isä. Tämän määrittelytavan mukaan lapsen siittäneestä transnaisesta tulee lapsen isä ja synnyttäneestä transmiehestä äiti, mikä vaarantaa yksityiselämän suojan, kun oikeudellinen vanhemmuus on ristiriidassa sukupuoli-identiteetin kanssa. Kaikissa tilanteissa oikeudellisen vanhemmuuden vahvistamisen prosessi ei ole selvä, vaan etenkin transnaiset voivat kohdata vaikeuksia avioliitosta ja biologisesta siteestä huolimatta. Myös perhe-elämän suojan toteutuminen on siten ongelmallista. Koska nykyinen tapa määritellä vanhemmuus johtaa epäjohdonmukaisiin, transvanhempien kannalta epäedullisiin lopputuloksiin, herää epäily myös lainsäädännön syrjivyydestä. Euroopan ihmisoikeussopimus suojaa lähtökohtaisesti transihmisten oikeutta perhe- ja yksityiselämän suojaan sekä syrjimättömyyteen. EIT:n oikeuskäytännössä nämä oikeudet eivät kuitenkaan ole olleet ehdottomia, vaan valtio on voinut joustaa niistä heppoisillakin perusteilla. EIT on ylipäätään arvioinut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen perheoikeudellisia asioita löyhemmin kuin mitä sen omat periaatteet mahdollistaisivat, ja sen metodologia on toisinaan ollut kyseenalainen. Euroopan neuvosto on kuitenkin lähivuosina kehottanut jäsenvaltioitaan huomioimaan näiden vähemmistöjen oikeudet entistä paremmin. EIT:n oikeuskäytännöstä ei ole löydettävissä yksiselitteistä oikeusohjetta transvanhemmuuden määrittelystä. Kotimaista perusoikeussuojaa ei ole tarkoituksenmukaista jättää EIT:n ratkaisuista luettavissa olevalle tasolle, vaan transoikeuksia on suojattava tätä paremmin. Mallia transvanhemmuuden oikeudelliselle tunnustamiselle voi hakea esimerkiksi Ruotsista, jossa sterilisaatiovaatimus on poistettu vuonna 2013. Sukupuoli-identiteetin kunnioituksen on oltava vanhemmuuden määrittelyn lähtökohtana, ja vanhemmuuden vahvistamisen esteet on poistettava perhe-elämän turvaamiseksi.

Syftet med denna av avhandling är att göra en djupgående utredning och analys av den nuvarandelagstiftningen som berör närståendevittnen. Syftet är även att kritiskt granska denna lagstiftning och föra en diskussion kring behovet av förnyelse av denna. Avhandlingen inleds med en heltäckande granskning av de ?nländska reglerna som tillämpas då vittnesförhör hålls med en person som är närstående till endera parten i en rättsprocess. Förutom en rent bokstavstrogen genomgång av de tillämpningsbara paragraferna, innehåller denna genomgång även mycket diskussion kring de olika tolkningarna av paragraferna som ?nns representerade i dagens rättspraxis. Avhandlingen fortsätter med en liknande genomgång av de svenska och de norska motsvarigheterna till de regler som tillämpas på närståendevittnen i Finland. Denna granskning har samma uppbyggnad som den tidigare genomgången av de ?nländska reglerna; de gällande paragraferna granskas ur ett bokstavstroget perspektiv och belyses med hjälp av den tolkning av paragraferna som framkommer ur rättspraxis. Efter att de tre nordiska ländernas lagstiftning kring närståendevittnen granskats, inleds en rättsjämförande del där de tre olika ländernas lagstiftning ställs mot varandra och det förs en kritisk diskussion kring ändamålsenligheten med respektive lands regler. Med detta som grund påbörjas därefter en diskussion kring de ?nländska närståendevittnesreglerna. Den nuvarande lagstiftningen kritiseras och brister som bör beaktas i en förnyelse av regleringarna uppmärksammas. Avhandlingen avslutas med en genomgång av det förslag på förnyelse av rättegångsbalkens 17 kapitel som givits av bevisningskommissionen 9.11.2012. Detta förslag granskas med fokusering på den omfattande förnyelsen av reglerna kring närståendevittnen. Förslaget analyseras och bemöts med viss kritik när det gäller ändamålsenligheten med de förnyelser som föreslagits. Avhandlingen använder sig till största delen av den rättsdogmatiska metoden. Närståendevittnens ställning granskas de lege lata men övergår mot slutet av avhandlingen till en diskussion de lege ferenda. Analysen och diskussionen kring de regler som gäller närståendevittnen har krävt en omfattande källhantering där lagstiftningen i sig, rättspraxis, förarbeten och rättslitteratur från både Finland, Sverige och Norge använts. Speciellt rättspraxis har haft en avgörande roll för möjligheten att föra en diskussion kring hur de ifrågavarande lagregleringarna borde vara utformade för att spegla dagens samhälle.

Euroopan unionissa (EU) kansalliseen turvallisuuteen liittyvät asiat kuuluvat jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan. EU:n toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 346 artiklan poikkeussäännöksen nojalla jäsenvaltiot voivat tietyin edellytyksin olla kokonaan soveltamatta EU-oikeutta suojatakseen kansallisia turvallisuusetujaan. Jäsenvaltiot eivät ensinnäkään ole velvollisia antamaan tietoja, joiden ilmaisemisen ne katsovat keskeisten turvallisuusetujensa vastaiseksi. Toisekseen jäsenvaltiot voivat toteuttaa keskeisten turvallisuusetujensa kannalta tarpeellisiksi katsomansa toimenpiteet liittyen aseiden, ammusten ja sotatarvikkeiden kauppaan tai tuotantoon. Perinteisesti jäsenvaltiot ovat tulkinneet SEUT 346 artiklaa hyvin laajasti erityisesti puolustusalan julkisten hankintojen (puolustushankintojen) saralla. Jäsenvaltiot ovat näin pyrkineet puolustushankinnoissaan suosimaan kansallista teollisuutta, mikä on ollut kenties merkittävin syy siihen, ettei puolustustuotteille ole kehittynyt varsinaisia sisämarkkinoita. EU-tuomioistuin on oikeuskäytännössään rajannut SEUT 346 artiklan soveltamisalaa, ja tulkinnut sen suomia poikkeuksia yhä enemmän yleisten sisämarkkinaoikeudellisten rajoitusperusteiden tulkintaa muistuttavalla tavalla. Euroopan komissio on vuorostaan lainsäädäntötoimenpitein pyrkinyt edistämään puolustustuotteiden sisämarkkinoiden avautumista, korostaen niiden merkitystä muun muassa Euroopan puolustuskyvylle sekä sen puolustusteollisuuden kilpailukyvylle. Puolustushankintojen osalta tärkein tässä suhteessa hyväksytty sekundaarinormi on puolustushankintadirektiivi 2009/81/EY. Direktiivi tuo puolustushankinnat enenevässä määrin yleisen sisämarkkinoita ja julkisia hankintoja koskevan sääntelyn piiriin, ottaen samalla huomioon puolustushankintojen arkaluonteisuudesta johtuvat erityispiirteet. Tutkielman ensisijainen tutkimustavoite on selvittää, missä määrin jäsenvaltiot voivat muuttuneessa lainsäädäntöympäristössä vedota SEUT 346 artiklaan puolustushankintoja tehdessään. Puolustushankinnat asetetaan tutkielmassa aluksi yleiseen sisämarkkinaoikeudelliseen kontekstiin, minkä jälkeen tarkastellaan SEUT 346 artiklan nykytulkintaa erityisesti EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa. Tämän jälkeen arvioidaan puolustushankintadirektiivin ja muun sekundaarioikeuden sekä soft law-tyyppisten säännöstöjen vaikutuksia oikeustilaan puolustushankintojen alalla. Lisäksi erillisenä kysymyksenä käsitellään niin kutsuttuja vastakauppoja, jotka ovat puolustushankinnoissa yleisiä, mutta joista ei ole EU-tason lainsäädäntöä. Tutkimustavoitteet saavutetaan pääasiallisesti lainopin metodein. Tutkimusote on kauttaaltaan EU-oikeudellinen: tässä laajemmassa viitekehyksessä esiin nousevat erityisesti sisämarkkinaoikeudelliset, kilpailuoikeudelliset ja kilpailupoliittiset näkökulmat. Pitkälle menevien johtopäätösten tekeminen uuden lainsäädännön vaikutuksista on vielä liian aikaista muun muassa siksi, että puolustushankintadirektiivin soveltamiseen liittyvät käytännöt ovat vasta muotoutumassa. Avoimuus ja kilpailu lisääntynevät kuitenkin ainakin strategiselta merkitykseltään vähäisemmissä puolustushankinnoissa. Vetoaminen kansallisiin turvallisuusetuihin EU-oikeuden soveltamatta jättämiseksi vaatii jatkossa jäsenvaltioilta asianmukaiset perustelut, ja SEUT 346 artiklan perusteettomaan käyttöön tultaneen puuttumaan entistä tarkemmin. Strategisesti tärkeiden puolustushankintojen osalta oikeustila pysynee entisellään. Joka tapauksessa puolustushankinnat tulevat pysymään moniulotteisena ja poliittisesti herkkänä alana.

Private equity contracting has always been an area of corporate contracting well hidden from the snooping eyes of the outside world, and largely overlooked by legal scholars compared to other areas of corporate law. The participants of private equity are some of the most sophisticated and resourceful when it comes to financial innovation and executing transactions. This would lead one to believe that the contracting taking place within private equity is characterized by unrivaled efficiency. This is, however, not the case, and the process is seemingly riddled with inefficiencies and risks for both investors and investment managers. A prime example, and the main focus of this thesis, are side letters – ancillary agreements whereby investors negotiate with investment managers for individual benefits deviating from the general terms granted to all investors in the constitutional agreements of a private equity fund. This thesis sets out to examine the phenomena of side letters in private equity funds in more detail. In doing so, this thesis aims to demonstrate what exactly side letters are, the current nature and extent of their risks and inefficiencies, the contributing factors behind their inception and evolution into what they are today, as well as provide some alternatives for correcting the current market practices. In addition to examining the legal framework and general contract law principles applicable to side letters in the U.S. and the EU, with some specific viewpoints from the Nordic and Finnish jurisdictions, the thesis analyses side letters from the perspective of some modern theories on contracting, rather than contract law. The main ones utilized here are Proactive Law, Contract Modularity and Transaction Cost Economics. Apart from a strict legal dogmatic study, this thesis takes a more practical approach by not only assessing whether side letters can, but also whether and to what extent they should, be used to achieve the goal they set out to do. Side letters are surprisingly unique contracts, with their structure and position within a private equity deal exhibiting a form of complexity that at times creates ambiguities as to their validity, both in terms of individual terms and the side letter as a whole. Their status as modular and ancillary agreements risks resulting in uncertainties as to their interpretation or binding force. The bigger problem, perhaps, lies with the inefficiencies they create in terms of additional costs, time and resources spent to negotiate and uphold them. Together, these aspects make one question the reason behind such a seemingly problematic practice taking root in the first place. The reason behind the current practice seems to be a set of misaligned incentives for investors and investment managers alike, upholding the current market practice despite going against the best interest of both parties and the market overall. As it turns out, the specific governance structure within private equity funds creates the perfect breeding ground for the parties to contract inefficiently. The current market environment has long been tilted towards investment managers, which has given rise to several incentives for them to uphold the status quo. Additionally, as shown in the thesis, investors are likewise subject to problematic incentives upholding the current practice. Investors collectively also currently have a hard time taking any meaningful action in correcting the unfavorable environment, due to the existence of the prisoner’s dilemma deterring them from utilizing their collective power to enact change. The thesis encourages investment managers and investors to review their own practices, look past the misaligned incentives and take action in correcting the market environment in favor of the whole industry. This can be achieved by, for example, shortening and simplifying side letters, and transferring much of their current content to the rest of a private equity fund’s constitutional documents, as well as developing sound reporting and disclosure practices. The thesis also makes the case as to why a successful implementation of efficient contracting processes can create competitive advantages for the first movers adopting the various suggestions and strategies presented herein.

Viranomaisille ilmoitetuista raiskauksista vain hieman yli 20 prosenttia etenee käräjäoikeuden käsiteltäväksi, ja vielä tätäkin pienempi määrä johtaa syyksi lukevaan tuomioon. Suurin syy prosessin näennäiseen tehottomuuteen lienee se, että raiskausrikosten todisteluun liittyy usein erityisen vaikeita näyttöongelmia. Oikeuskäytännössä varsin yleisiä ovat niin sanotut sana vastaan sana -tilanteet, joissa rikoksen osapuolet esittävät keskenään ristiriitaisen kertomuksen tapahtuneesta. Näyttömahdollisuuksien ollessa heikot, joutuu tuomioistuin turvautumaan vaihtoehtoisiin keinoihin, kuten välittömän näytön ulkopuolisen todistelun vastaanottamiseen sekä asianosaisten kertomusten luotettavuuden arviointiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä keinoja tuomarilla on ratkaista sellaisia raiskaustapauksia, joissa näyttöä on vain vähän tai ei ollenkaan ja mitä haasteita tällaiseen välittömän näytön ulkopuolisen todistelun arvioimiseen voi liittyä. Korkeimman oikeuden raiskausrikosten näytönarviointia koskevista ratkaisuista ilmenee, että painoarvoa on vastaavissa tapauksissa annettu välilliselle näytölle sekä arvioille siitä, onko asianomistajan kertomusta tapahtuneesta pidettävä luotettavana. Korkein oikeus ei ole tarkentanut välillisen näytön käsitettä, eikä sitä ole juurikaan käsitelty oikeuskirjallisuudessa. Sillä kuitenkin tarkoitettaneen samaa kuin välillisellä todistelulla oikeudenkäynnissä. Välilliseksi näytöksi voivat lukeutua monet erilaiset todisteet, mutta yleisimpiä välillisen näytön tyyppejä raiskausrikosten todistelussa ovat lääkärinlausunnot ja potilaskertomukset sekä tapahtumalle ulkopuolisten henkilöiden kertomukset tapahtuneesta. Välillinen näyttö vaatii kuitenkin tuekseen myös luotettavaksi arvioidun asianomistajan kertomuksen, jotta tuomioistuin voi jäädä vaille varteenotettavaa epäilyä rikoksen tapahtumisesta. Tuomioistuimissa tehty asianomistajan kertomuksen luotettavuusarviointi näyttäytyy paikoittain kestämättömänä konstruktiona. Oikeus- ja todistajanpsykologisen tutkimustiedon valossa tuomioistuimet eivät vaikuta ottavan kertomukseen vaikuttavia tekijöitä, kuten kertojan muistia ja tämän henkilökohtaisia ominaisuuksia riittävästi huomioon, joka voi olla omiaan vaarantamaan asianosaisten oikeusturvaa. Oikeustilaa tulisi parantaa kannustamalla tai jopa velvoittamalla todistajanpsykologisen tutkimustiedon huomioon ottamiseen tilanteissa, joissa luotettavuusarvioinnilla on merkittävä vaikutus asian lopputulokseen.

Tutkielman aiheena on rikoskytkennäisissä välimiesmenettelyissä sovellettavan näyttökynnyksen korkeusaste. Tavanomaisesti sekä kansallisissa että kansainvälisissä menettelyissä sovelletaan riita-asioiden todistelu- ja näyttöratkaisuja, myös näyttökynnyksen korkeusasteen osalta. Rikoskytkennäisissä välimiesmenettelyissä, joissa asianosainen tai ulkopuolinen taho nostaa esille väitteen jonkun osapuolen syyllistymisestä jonkin rikostunnusmerkistön täyttävään tekoon, ei yksimielisyyttä sovellettavan näyttökynnyksen asteesta ole. Väitteissä on tavallisesti kyse joko korruptiota, lahjontaa, petosta tai rahanpesua koskevista epäilyistä. Tutkimusteemaa lähestytään riita- ja rikosasioiden eriävien ja yhtenäisten funktioiden tai tehtävien kautta. Riitaprosessiin liitetään tavanomaisesti oikeussuoja-, konfliktinratkaisu- ja ohjausfunktio kun taas rikosprosessissa tasapainoillaan rikosvastuun toteuttamistehtävän ja oikeusturvafunktion välillä. Oikeutta luova ja kontrollifunktio katsotaan molemmille prosessilajeille yhteisiksi. Tutkielman erityisenä painopisteenä on ulkomaisten sijoittajien ja kohdevaltioiden välisiä investointiriitoja ratkaisevan ICSID:n (International Centre for Settlement of Investment Disputes) alainen välimieslainkäyttö. Tutkielman keskeisenä havaintona on, ettei välitystuomioiden perusteella rikoskytkennäisissä menettelyissä ole toistaiseksi syntynyt konsistenssia sovellettavan näyttökynnyksen suhteen. Menettelyissä on sovellettu niin tavanomaista siviilioikeudellista näyttökynnystä, keski-asteelle asettuvaa common law -valtioissa eräissä asioissa sovellettavaa clear and convincing evidence -näyttökynnystä kuin rikosoikeudellista beyond reasonable doubt -näyttökynnystä. Vaikka näyttöratkaisuja perustellessa välitystuomioissa viitataan lähes poikkeuksetta aiempiin välitystuomioihin jopa varsinaisen sopimusalan ulkopuolelle, kuten ICC:n ja UNCITRAL:n välitystuomioihin, käytetään näitä viittauksia enemmänkin strategisesti käsillä olevaa näyttöratkaisua tukien. Samalla rikostunnusmerkistöt ovat osittain irtaantuneet kansallisesta lainsäädännöstä ja muuttuneet yleisluonteisiksi kannanotoiksi ”kansainvälisen oikeuden” rikkomisesta. Huomioitavaa on myös näyttöratkaisujen suppeus. Riita- ja rikosprosessien funktioiden tai tehtävien näkökulmasta tarkasteltuna ei välitystuomioista tehtyjen empiiristen havaintojen perusteella ole löydettävissä tukea näyttökynnysratkaisuihin. Välitystuomioissa, joissa on esimerkiksi korostunut riitaprosessin ohjausfunktio, on sovellettu niin tavanomaista siviilioikeudellista näyttökynnystä kuin korotettua näyttövaatimusta. Tyypillisesti ohjausfunktion painotus heijastuu korotettuna näyttövaatimuksena. Niissä harvoissa välitystuomioissa, joissa on eksplisiittisesti todettu, ettei rikoskytkennäisten välimiesmenettelyiden tarkoitus ole rikosvastuun toteuttaminen, on sovellettu vaihtelevasti kaikkia kolmea eriasteisia näyttökynnyksiä. Näin on siitä huolimatta, ettei oikeuskirjallisuudessa rikosoikeudellisen näyttökynnyksen soveltaminen ole saanut käytännössä lainkaan tukea. Oikeuskirjallisuudessa näkemyserot koskevat sitä, tulisiko näyttökynnyksen asettua matalimmalle tasolle vai keskiasteelle. Johtopäätöksenä tutkielmassa todetaan, että rikoskytkennäisissä välimiesmenettelyissä ei kuitenkaan tulisi poiketa tavanomaisista siviilioikeudellisista ja välimiesoikeudellisista näyttöratkaisuista, vaan soveltaa tavanomaista matalalle asettuvaa siviilioikeudellista näyttökynnystä. Vaikka eräissä välitystuomioissa on määrätty erityisesti Engel-kriteerien valossa tarkasteltuna rikosoikeudelliseksi rangaistukseksi katsottavia sanktioita, ei tällaisten harvalukuisten välitystuomioiden perusteella voi tehdä johtopäätöstä, että prosessi olisi kokonaisvaltaisesti muuttumassa ja korkeampaa näyttökynnystä puoltaa. Rikoskytkennäisissä menettelyissä ei voida lähtökohtaisesti määrätä julkisoikeudellisia sanktioita vaan mahdolliset seuraamukset rajoittuvat siviilioikeudellisiin.

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos/Institution– Department Helsingin yliopisto Tekijä/Författare – Author Maijju Sokka Työn nimi / Arbetets titel – Title Näyttöratkaisun perusteleminen ja tuomarin intuitio Oppiaine /Läroämne – Subject Prosessi- ja insolvenssioikeus Työn laji/Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika/Datum – Month and year Helmikuu 2018 Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages XIV + 80 Tiivistelmä/Referat – Abstract Oikeusjärjestelmät ovat pitkälti perustuneet sidotun ratkaisun pohjalta kehitettyihin vaatimuksiin, muun muassa vaatimukseen tuomioistuinratkaisujen ennustettavuudesta ja oletukseen ratkaisuista, jotka ovat objektiivisia ja henkilökohtaisista tunteista vapaita. Käsitys puhtaasti järjellä toimivasta ihmisestä on kuitenkin epärealistinen, sillä oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa on kyse inhimillisestä käyttäytymisestä – tuomioistuinratkaisujahan tekevät ihmiset. Oikeudellisen ratkaisun teorioita ei voida uskottavasti perustaa sellaisille olettamuksille, jotka ottavat huomioon inhimillisestä käyttäytymisestä vain asioiden tiedollisen puolen. Tuomarin tekemään ratkaisuun vaikuttaa aina myös muun muassa tuomarin tunteet ja intuitio. Tuomarin intuitio tarkoittaa asian käsittämistä ilman tiedostettua harkintaa. Ratkaisu ei luonnollisestikaan saisi perustua pelkälle intuitiolle, mutta sitä ei voida myöskään poissulkea kokonaan. Toisaalta kokenut tuomari voi osittain intuitionsa perusteella kyetä arvioimaan esimerkiksi, valehteleeko todistaja, ja näin ollen esittää asianmukaisesti lisäkysymyksiä ja kyseenalaistaa esitettyä näyttöä. Intuitioon vaikuttavat muun muassa tuomarin ikä, ammattitaito ja työkokemus. Oikeustieteessä on katsottu, että perustelemalla ratkaisujaan tuomarit joutuvat harjoittamaan ratkaisutoimintaansa kohdistuvaa itsekontrollia, minkä puolestaan on katsottu vähentävän intuition merkitystä ratkaisussa. Tutkimukseni oikeustieteellisenä kohteena on käräjäoikeuden riita-asian tuomion näyttökysymyksen perusteleminen tuomarin itsekontrollin ja itseymmärryksen näkökulmasta. Näyttökysymyksellä tarkoitetaan sen ratkaisemista, mitkä asianosaisten tekemistä tapahtumainkulkua koskevista väitteistä ovat paikkansapitäviä. Lähtökohtaisesti tuomioistuin ratkaisee näyttökysymyksen todistelun perusteella. Näyttöratkaisussa tuomioistuin perustelee todistusharkinnan yhteydessä tekemänsä todisteiden näyttöarvon punninnan eli todistusharkinnan ja näytön riittävyyden arvioinnin. Tutkimuskysymyksenäni on, vaikuttaako näyttöratkaisun perusteluvelvollisuus tuomarin intuition merkitykseen ratkaisussa. Tutkimuksen tavoitteena on lisätä tuomarin itseymmärrystä käsittelemällä näyttöratkaisun tekemistä ja perustelemista tarkastellen tuomarin ajatusprosessia kahtiajakoisena ilmiönä: toisaalta rationaalisena päättelemisenä, toisaalta intuitiivisena tietämisenä. Nostan perinteisen sidotun ratkaisun käsitteen ja tuomioistuinratkaisun rationaalisen jäsentelyn rinnalle tuomarin intuition vaikutuksen. Lähestyn intuitiota siitä näkökulmasta, että se ei ole vain välttämätön paha, jonka vaikutusta täytyy yrittää vähentää, vaan sillä voi olla tärkeä roolinsa myös oikeellisen ratkaisun tekemisessä. Tutkimuskysymykseeni vastatakseni käsittelen seuraavia alakysymyksiä: 1. Mitä näyttöratkaisun perusteluvelvollisuus on: miten näyttöratkaisu tulisi rationaalisesti jäsennellä ja perustella, jotta näyttöratkaisu ei olisi täysin intuitiivinen? 2. Miten intuitio vaikuttaa tuomarin päätöksentekoon? Lainopin avulla jäsentelen näyttöratkaisun tekemistä ja perustelemista. Käytän oikeuslähteinä etenkin oikeudenkäymiskaaren sääntelyä, virallisaineistona erityisesti hallituksen esityksiä sekä kotimaista ja osittain ulkomaista oikeuskirjallisuutta. Perustelun kriteerejä määrittäessäni hyödynnän myös oikeuskäytäntöä ja erityisesti korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuja niiltä osin kuin ne tarjoavat relevantteja tulkintalinjoja. Lainopin keinoin muodostan kokonaiskuvan siitä, miten näyttöratkaisu tulisi perustella. Oikeustieteen ja intuitiotutkimuksen eroja ja yhtäläisyyksiä yhdistellen jäsennän, mitä on tuomarin intuitio ja miten se vaikuttaa tuomarin ratkaisutoimintaan. Selvitän intuitiivisen tietämisen sisältöä paitsi oikeustieteen, myös psykologian ja intuitiotutkimuksen näkökulmasta. Havaintojeni mukaan tuomarin intuitio käsitteenä on jäänyt oikeustieteessä jokseenkin epämääräisten ilmaisujen tasolle, minkä vuoksi koen tarpeelliseksi hyödyntää myös poikkitieteellistä tutkimusta apuna intuition määrittelyyn ja systematisointiin. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Näyttöratkaisun perusteleminen, todistusharkinta, näytön arviointi, tuomarin intuitio, näyttökysymys Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopisto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Ne bis in idem -kielto on perus- ja ihmisoikeus, jonka merkitys Suomessa on 2010-luvulla korostunut uudella tavalla. Kiellon merkityksen korostuminen liittyy ennen kaikkea Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen täsmentyneeseen oikeuskäytäntöön mutta myös hallinnollisten sanktioiden käyttöalan laajentumiseen. Oikeuskäytännössä ongelmaksi on noussut etenkin tulkinta rinnakkaisten menettelyiden sallittavuudesta ja lopulliseksi tulemisen merkityksestä. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin systematisoida ne bis in idem -kieltoa koskevien kansainvälisten ja ylikansallisten oikeuslähteiden kokonaisuutta ja arvioida sen pohjalta, millainen Suomen sisällä sovellettava ne bis in idem -kielto on ja miten sitä on tulkittava. Tutkielmassa käsitellään toiseksi kiellon tulkinnassa Suomessa tapahtunutta muutosta. Lopulta muodostetaan kuva ne bis in idem -kiellon asemasta oikeusjärjestyksessämme tällä hetkellä ja otetaan kantaa mahdollisiin muutostarpeisiin. Tutkielma on valtiosääntöoikeudellinen, ja siinä huomioidaan valtiosäännön pluralistisuus. Eri normijärjestelmiä pyritään tulkitsemaan kokonaisuutena. Metodi on lainopillinen, ja aineistona käytetään erityisesti kotimaisia, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen oikeustapauksia sekä perustuslakivaliokunnan lausuntoja. Lisäksi hyödynnetään aikaisempaa oikeuskirjallisuutta. Ne bis in idem -kielto on 2010-luvun aikana ankkuroitunut entistä selkeämmin yhdeksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeeksi Suomessa. Kielto erottuu nykyään itsenäisenä perusoikeutena, ja se on alkanut itsenäistyä negatiivisen oikeusvoiman periaatteesta, johon se on perinteisesti samaistettu. Kiellosta on myös tullut rangaistusluonteisten hallinnollisten seuraamusten säätämistä rajoittava periaate, joka otetaan vakiintuneesti huomioon, kun säädetään hallinnollisista seuraamuksista. Merkittävän ongelman nykytilassa muodostaa kuitenkin Suomen ylimpien tuomioistuinten rinnakkaisia menettelyitä koskevien tulkintalinjojen välinen ero. Ne bis in idem -kiellon mukaisen perusoikeuden toteutumisen varmistamiseksi ja nykytilanteen selkeyttämiseksi olisi syytä harkita yleisten laintasoisten ne bis in idem -säännösten säätämistä kansallisiin prosessilakeihin. Myös päällekkäisistä seuraamusjärjestelmistä luopuminen mahdollisuuksien mukaan olisi ne bis in idem -kiellon kannalta suositeltavaa.

Tutkielmassa tarkastellaan ne bis in idem -periaatteen soveltumista yleisen tietosuoja-asetuksen ja kilpailusääntöjen välillä EU:ssa. Tarkoituksena on selvittää, voiko ne bis in idem -periaate konkretisoitua edellä mainittujen säädäntöjen välillä. Erityiseksi mielenkiinnon kohteeksi nousee kilpailuoikeuden kohdalla EUT:n soveltama kapea ne bis in idem -periaatteen tulkinta, joka eroaa sekä EUT:n omasta muusta käytännöstä että EIT:n käytännöstä. Tutkielman perusteella ne bis in idem -periaatetta voi tarkastella useasta eri näkökulmasta. Periaatteen tavoitteet eivät ole aina yhtenäiset, ja on mahdollista, että esimerkiksi tietosuoja-asetuksen ja kilpailuoikeuden kohdalla ne bis in idem -periaatteen tavoitteet saavat erilaisen painotuksen. Ne bis in idem -periaate edellyttää sekä in idem että bis edellytysten täyttymistä. Näistä erityisesti in idem -vaatimus on haastava, sillä kilpailuoikeudessa on edellytetty samuusvaatimuksen osalta myös samaa suojattua oikeudellista intressiä. Ei voida kuitenkaan poissulkea, etteikö yleisellä tietosuoja- asetuksella että kilpailuoikeudella olisi rajatuissa tapauksissa sama oikeudellinen intressi. Tutkielman lopussa pohditaan, mitä haasteita ne bis in idem -periaatteen soveltamiseen tietosuoja- asetuksen ja kilpailusääntöjen välillä voi olla. Arvioon nousee muun muassa se, sovelletaanko TSA:n osalta kapeaa vai normaalia ne bis in idem -tulkintaa, estääkö eurooppalainen perusoikeussuojan taso kapean tulkinnan ylipäätään ja minkälaista ratkaisua voitaisiin soveltaa unionin tehokkuusargumenttien kannalta. Lisäksi arvioidaan esimerkinomaisesti eräitä viranomaisten täytäntöönpanoon liittyviä kysymyksiä