Browsing by Title

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos/Institution– Department Helsingin yliopisto Tekijä/Författare – Author Maijju Sokka Työn nimi / Arbetets titel – Title Näyttöratkaisun perusteleminen ja tuomarin intuitio Oppiaine /Läroämne – Subject Prosessi- ja insolvenssioikeus Työn laji/Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika/Datum – Month and year Helmikuu 2018 Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages XIV + 80 Tiivistelmä/Referat – Abstract Oikeusjärjestelmät ovat pitkälti perustuneet sidotun ratkaisun pohjalta kehitettyihin vaatimuksiin, muun muassa vaatimukseen tuomioistuinratkaisujen ennustettavuudesta ja oletukseen ratkaisuista, jotka ovat objektiivisia ja henkilökohtaisista tunteista vapaita. Käsitys puhtaasti järjellä toimivasta ihmisestä on kuitenkin epärealistinen, sillä oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa on kyse inhimillisestä käyttäytymisestä – tuomioistuinratkaisujahan tekevät ihmiset. Oikeudellisen ratkaisun teorioita ei voida uskottavasti perustaa sellaisille olettamuksille, jotka ottavat huomioon inhimillisestä käyttäytymisestä vain asioiden tiedollisen puolen. Tuomarin tekemään ratkaisuun vaikuttaa aina myös muun muassa tuomarin tunteet ja intuitio. Tuomarin intuitio tarkoittaa asian käsittämistä ilman tiedostettua harkintaa. Ratkaisu ei luonnollisestikaan saisi perustua pelkälle intuitiolle, mutta sitä ei voida myöskään poissulkea kokonaan. Toisaalta kokenut tuomari voi osittain intuitionsa perusteella kyetä arvioimaan esimerkiksi, valehteleeko todistaja, ja näin ollen esittää asianmukaisesti lisäkysymyksiä ja kyseenalaistaa esitettyä näyttöä. Intuitioon vaikuttavat muun muassa tuomarin ikä, ammattitaito ja työkokemus. Oikeustieteessä on katsottu, että perustelemalla ratkaisujaan tuomarit joutuvat harjoittamaan ratkaisutoimintaansa kohdistuvaa itsekontrollia, minkä puolestaan on katsottu vähentävän intuition merkitystä ratkaisussa. Tutkimukseni oikeustieteellisenä kohteena on käräjäoikeuden riita-asian tuomion näyttökysymyksen perusteleminen tuomarin itsekontrollin ja itseymmärryksen näkökulmasta. Näyttökysymyksellä tarkoitetaan sen ratkaisemista, mitkä asianosaisten tekemistä tapahtumainkulkua koskevista väitteistä ovat paikkansapitäviä. Lähtökohtaisesti tuomioistuin ratkaisee näyttökysymyksen todistelun perusteella. Näyttöratkaisussa tuomioistuin perustelee todistusharkinnan yhteydessä tekemänsä todisteiden näyttöarvon punninnan eli todistusharkinnan ja näytön riittävyyden arvioinnin. Tutkimuskysymyksenäni on, vaikuttaako näyttöratkaisun perusteluvelvollisuus tuomarin intuition merkitykseen ratkaisussa. Tutkimuksen tavoitteena on lisätä tuomarin itseymmärrystä käsittelemällä näyttöratkaisun tekemistä ja perustelemista tarkastellen tuomarin ajatusprosessia kahtiajakoisena ilmiönä: toisaalta rationaalisena päättelemisenä, toisaalta intuitiivisena tietämisenä. Nostan perinteisen sidotun ratkaisun käsitteen ja tuomioistuinratkaisun rationaalisen jäsentelyn rinnalle tuomarin intuition vaikutuksen. Lähestyn intuitiota siitä näkökulmasta, että se ei ole vain välttämätön paha, jonka vaikutusta täytyy yrittää vähentää, vaan sillä voi olla tärkeä roolinsa myös oikeellisen ratkaisun tekemisessä. Tutkimuskysymykseeni vastatakseni käsittelen seuraavia alakysymyksiä: 1. Mitä näyttöratkaisun perusteluvelvollisuus on: miten näyttöratkaisu tulisi rationaalisesti jäsennellä ja perustella, jotta näyttöratkaisu ei olisi täysin intuitiivinen? 2. Miten intuitio vaikuttaa tuomarin päätöksentekoon? Lainopin avulla jäsentelen näyttöratkaisun tekemistä ja perustelemista. Käytän oikeuslähteinä etenkin oikeudenkäymiskaaren sääntelyä, virallisaineistona erityisesti hallituksen esityksiä sekä kotimaista ja osittain ulkomaista oikeuskirjallisuutta. Perustelun kriteerejä määrittäessäni hyödynnän myös oikeuskäytäntöä ja erityisesti korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuja niiltä osin kuin ne tarjoavat relevantteja tulkintalinjoja. Lainopin keinoin muodostan kokonaiskuvan siitä, miten näyttöratkaisu tulisi perustella. Oikeustieteen ja intuitiotutkimuksen eroja ja yhtäläisyyksiä yhdistellen jäsennän, mitä on tuomarin intuitio ja miten se vaikuttaa tuomarin ratkaisutoimintaan. Selvitän intuitiivisen tietämisen sisältöä paitsi oikeustieteen, myös psykologian ja intuitiotutkimuksen näkökulmasta. Havaintojeni mukaan tuomarin intuitio käsitteenä on jäänyt oikeustieteessä jokseenkin epämääräisten ilmaisujen tasolle, minkä vuoksi koen tarpeelliseksi hyödyntää myös poikkitieteellistä tutkimusta apuna intuition määrittelyyn ja systematisointiin. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Näyttöratkaisun perusteleminen, todistusharkinta, näytön arviointi, tuomarin intuitio, näyttökysymys Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopisto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Ne bis in idem -kielto on perus- ja ihmisoikeus, jonka merkitys Suomessa on 2010-luvulla korostunut uudella tavalla. Kiellon merkityksen korostuminen liittyy ennen kaikkea Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen täsmentyneeseen oikeuskäytäntöön mutta myös hallinnollisten sanktioiden käyttöalan laajentumiseen. Oikeuskäytännössä ongelmaksi on noussut etenkin tulkinta rinnakkaisten menettelyiden sallittavuudesta ja lopulliseksi tulemisen merkityksestä. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin systematisoida ne bis in idem -kieltoa koskevien kansainvälisten ja ylikansallisten oikeuslähteiden kokonaisuutta ja arvioida sen pohjalta, millainen Suomen sisällä sovellettava ne bis in idem -kielto on ja miten sitä on tulkittava. Tutkielmassa käsitellään toiseksi kiellon tulkinnassa Suomessa tapahtunutta muutosta. Lopulta muodostetaan kuva ne bis in idem -kiellon asemasta oikeusjärjestyksessämme tällä hetkellä ja otetaan kantaa mahdollisiin muutostarpeisiin. Tutkielma on valtiosääntöoikeudellinen, ja siinä huomioidaan valtiosäännön pluralistisuus. Eri normijärjestelmiä pyritään tulkitsemaan kokonaisuutena. Metodi on lainopillinen, ja aineistona käytetään erityisesti kotimaisia, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen oikeustapauksia sekä perustuslakivaliokunnan lausuntoja. Lisäksi hyödynnetään aikaisempaa oikeuskirjallisuutta. Ne bis in idem -kielto on 2010-luvun aikana ankkuroitunut entistä selkeämmin yhdeksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeeksi Suomessa. Kielto erottuu nykyään itsenäisenä perusoikeutena, ja se on alkanut itsenäistyä negatiivisen oikeusvoiman periaatteesta, johon se on perinteisesti samaistettu. Kiellosta on myös tullut rangaistusluonteisten hallinnollisten seuraamusten säätämistä rajoittava periaate, joka otetaan vakiintuneesti huomioon, kun säädetään hallinnollisista seuraamuksista. Merkittävän ongelman nykytilassa muodostaa kuitenkin Suomen ylimpien tuomioistuinten rinnakkaisia menettelyitä koskevien tulkintalinjojen välinen ero. Ne bis in idem -kiellon mukaisen perusoikeuden toteutumisen varmistamiseksi ja nykytilanteen selkeyttämiseksi olisi syytä harkita yleisten laintasoisten ne bis in idem -säännösten säätämistä kansallisiin prosessilakeihin. Myös päällekkäisistä seuraamusjärjestelmistä luopuminen mahdollisuuksien mukaan olisi ne bis in idem -kiellon kannalta suositeltavaa.

Tutkielmassa tarkastellaan ne bis in idem -periaatteen soveltumista yleisen tietosuoja-asetuksen ja kilpailusääntöjen välillä EU:ssa. Tarkoituksena on selvittää, voiko ne bis in idem -periaate konkretisoitua edellä mainittujen säädäntöjen välillä. Erityiseksi mielenkiinnon kohteeksi nousee kilpailuoikeuden kohdalla EUT:n soveltama kapea ne bis in idem -periaatteen tulkinta, joka eroaa sekä EUT:n omasta muusta käytännöstä että EIT:n käytännöstä. Tutkielman perusteella ne bis in idem -periaatetta voi tarkastella useasta eri näkökulmasta. Periaatteen tavoitteet eivät ole aina yhtenäiset, ja on mahdollista, että esimerkiksi tietosuoja-asetuksen ja kilpailuoikeuden kohdalla ne bis in idem -periaatteen tavoitteet saavat erilaisen painotuksen. Ne bis in idem -periaate edellyttää sekä in idem että bis edellytysten täyttymistä. Näistä erityisesti in idem -vaatimus on haastava, sillä kilpailuoikeudessa on edellytetty samuusvaatimuksen osalta myös samaa suojattua oikeudellista intressiä. Ei voida kuitenkaan poissulkea, etteikö yleisellä tietosuoja- asetuksella että kilpailuoikeudella olisi rajatuissa tapauksissa sama oikeudellinen intressi. Tutkielman lopussa pohditaan, mitä haasteita ne bis in idem -periaatteen soveltamiseen tietosuoja- asetuksen ja kilpailusääntöjen välillä voi olla. Arvioon nousee muun muassa se, sovelletaanko TSA:n osalta kapeaa vai normaalia ne bis in idem -tulkintaa, estääkö eurooppalainen perusoikeussuojan taso kapean tulkinnan ylipäätään ja minkälaista ratkaisua voitaisiin soveltaa unionin tehokkuusargumenttien kannalta. Lisäksi arvioidaan esimerkinomaisesti eräitä viranomaisten täytäntöönpanoon liittyviä kysymyksiä

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimuksessa selvitetään, olisiko vallitsevassa kansallisessa oikeustilassa hyväksyttävää, jos pankit alkaisivat periä negatiivista korkoa henkilöasiakkaidensa talletuksista. Negatiivinen korko on velvoiteoikeudellisesti poikkeuksellinen, sillä tyypillisesti korkoa maksetaan hyvityksenä käyttöön saadusta pääomasta. Talletussuhteessa velallisena on pankki, joka myös vakiintuneen käytännön mukaan maksaa talletukselle korkoa. Sen jälkeen, kun Euroopan keskuspankkijärjestelmässä laskettiin talletuskorko negatiiviseksi, ovat pankkien asiakkailleen maksamat talletuskorot myös lähellä nollaa. Negatiivisen talletuskoron käyttöönotto olisi toteutettavissa MaksupalveluL:n sääntelyn nojalla, sillä se soveltuu valtaosaan talletussopimuksista. Lain 3:30 §:ssä annetaan pankeille oikeus yksipuolisesti ehdottaa muutoksia tilien puitesopimuksiin, ja ehdotus tulee voimaan, ellei asiakas vastusta sitä. MaksupalveluL 3:32 §:n nojalla vaihtuvakorkoisten tilien korkoa voidaan myös suoraan pankin yksipuolisella ilmoituksella muuttaa. Tallettajan aseman turvaa oikeus irtisanoa sopimus päättymään ennen ehdotetun muutoksen voimaantuloa. Sääntely ei kuitenkaan anna vastausta siihen, olisiko ehtomuutos sisällöllisesti hyväksyttävä. Tallettajaa suojaavat kuluttaja- ja sopimusoikeudellinen sääntely sekä perustuslaillinen omaisuudensuoja. Ehtomuutoksen sallittavuutta taas puoltavat sopimusvapaus, pankkisääntelyn tavoitteet sekä pankeille asiakkaiden talletuksista aiheutuvat kustannukset. Talletusvaroihin kohdistetaan EU:n vakavaraisuussääntelyssä maksuvalmiusvaatimus, jonka kautta talletusvarat ovat suorassa yhteydessä keskuspankkitallettamiseen. Pankkisääntelyn suojan kohteita ovat sekä asiakkaat että pankkijärjestelmä itsessään, ja kuluttajaoikeudellisista pääsäännöistä poiketaan pankkisopimusten kohdalla ajoittain kuluttajan asemaa heikentävästi. Lopulta pankkipalveluille on tunnustettu asema välttämättömyyspalveluina, ja pankkeja myös velvoitetaan tarjoamaan kuluttajille tietyt palvelut kohtuulliseen hintaan. Tutkimuskysymykseen vastaaminen edellyttää näiden eri sääntelytavoitteiden yhteensovittamista. Menetelmä on ensisijaisesti lainopillinen, mutta erityisesti pankkisääntelyn tavoitteiden huomioon ottaminen edellyttää sitä, että tutkimukseen otetaan mukaan oikeustaloustieteellisempiä näkökulmia.

Neuroteknologia on laaja joukko metodeja, järjestelmiä ja välineitä, joiden kautta voidaan luoda yhteys ihmisen aivoihin ja jotka mahdollistavat aivotoiminnan tallentamisen tai muuttamisen. Neuroteknologian kasvu viime vuosikymmenenä on ollut räjähdysmäistä, mikä on herättänyt tutkijoissa huolta sen eettisistä ja oikeudellisista ongelmista. Tähän mennessä neuroteknologian eettisistä ja oikeudellisista sekä ihmisoikeudellista vaikutuksista on tehty vain hajanaisesti tutkimusta, joten aiheesta tarvitaan lisää tietoa. Työni tarkoituksenani on tutkia neuroteknologian aikaansaamia haasteita, mahdollisuuksia ja ongelmia ihmisoikeuksille sekä miten mahdolliset neuro-oikeudet pystyisivät vastaa-maan niihin. Työssäni tutkin aihetta lääkintä-, bio- ja valtiosääntöoikeudellista näkökulmasta painottaen erityisesti perus- ja ihmisoikeuskeskeisyyttä. Tutkimusmenetelminä käytän lainoppia ja de le ferenda -tutkimusta Tutkimusaineistona käytän kansainvälisiä ja Eurooppaa koskevia ihmissopimuksia ja siihen liittyvää soft law -normistoa sekä oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä. Hyödynnän myös etiikan ja erityisesti neuroetiikan aineistoa aiheesta. Tutkimusaineiston perusteella neuroteknologian aiheuttamiin haasteisiin on ehdotettu uusien ihmisoikeuksien, neuro-oikeuksien luomista. Näitä ovat esimerkiksi tutkijoiden ehdottamat oikeus kognitiiviseen vapauteen, oikeus henkiseen yksityisyyteen, oikeus henkiseen koskemattomuuteen ja oikeus psykologiseen jatkuvuuteen. Neurorights Foundation -järjestö on puolestaan ajanut seuraavia oikeuksia: oikeus henkiseen yksityisyyteen, oikeus henkilökohtaiseen identiteettiin tai vapaaseen tahtoon, oikeudenmukainen pääsy henkisen toimintakyvyn parannuksiin ja suojelu algoritmien sisältämiltä vinoumilta. Nämä ovat herättäneet kritiikkiä ja niitä onkin pidetty muun muassa neurohypen tuloksena. Olemassa olevista perus- ja ihmisoikeuksista yksityiselämän suoja ja siihen liittyvä henkilötietojen suoja pystyvät luultavasti parhaiten vastaamaan neuroteknologian haasteisiin, kuten siihen, miten aivokuvantamisesta saatavia tietoja saadaan käsitellä. Myös yhdenvertaisuudella ja syrjinnän kiellolla on paljon merkitystä ja niihin liittyen on nostettu esille neurosyrjinnän käsite, jolla tarkoitetaan syrjintää hermoston toimintaan liittyvistä syistä. Sille on erityisen alttiita esimerkiksi epileptikot ja autismin kirjoon kuuluvat. Myös tekoälyn käyttö neuroteknologiassa herättää kysymyksiä esimerkiksi autonomiasta. Tulevaisuuden sääntelykehikko tulee luultavasti olemaan monitasoinen ja eri sidosryhmät huomioon ottava. Näin se kykenee pysymään innovaation vauhdissa.

Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten neutraalisuusperiaate toteutuu terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksessa. Lisäksi systematisoidaan oikeudentilaa sen suhteen, mitkä palvelut luetaan arvonlisäverottomiksi terveys- ja sairaanhoitopalveluiksi. Erityisesti terveyden- ja sairaanhoidon edelleenmyynnin ja liitännäissuoritteiden arvonlisäverokohtelu on ollut muutoksessa viime vuosina. Neutraalisuusperiaate on ollut tärkeänä tulkintaohjeena Euroopan unionin tuomioistuimella ja kansallisilla tuomioistuimilla, kun terveyden- ja sairaanhoidon palveluiden arvonlisäverottomuutta ja sen rajoja on määritelty. Terveyden- ja sairaanhoitopalvelut ovat olleet jo arvonlisäveron edeltäjän liikevaihtoverolain aikana arvonlisäverottomia ja ovat edelleen. Arvonlisäverottomuutta perustellaan sillä, että kyseessä on pääosin julkisesti rahoitetut palvelut. Tässä työssä kyseenalaistetaan tämä lähtökohta, sillä terveyden- ja sairaanhoidonalan markkina on muuttunut huomattavasti erityisesti 2000-luvun aikana ja viidesosa terveyden- ja sairaanhoidon palveluista on jo yksityisesti rahoitettuja. Terveyden- ja sairaanhoidonalan muutokset ovat tuoneet myös uusia toimintamuotoja jonka takia oikeuskäytännössä on ollut tarpeen linjata uusia ohjeita tiettyjen terveyden- ja sairaanhoidon palveluiden arvonlisäverokohteluun liittyen. Arvonlisäverotuksesta säädetään arvonlisäverolaissa. Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1995 liittyessään Suomi kuitenkin luopui omasta lainsäädäntövallastaan arvolisäveron osalta ja sitoutui noudattamaan Euroopan unionin lainsäädäntöä eli kuudennessa arvonlisädirektiivissä 77/388/ETY säädettyä arvonlisäverojärjestelmää, joka sittemmin on uudistettu tällä hetkellä voimassa olevaan arvonlisäverodirektiiviin 2006/112/EY. Arvonlisävero on harmonisoitu Euroopan unionin alueella, mikä tarkoittaa, että jäsenvaltioilla on yhteinen veropohja. Suomessa arvonlisäverolaki seurailee direktiiviä ja tuomioistuinten päätöksissä on otettava huomioon Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisut sekä niissä annetut ohjeet. Tutkimuksen lopputulos on, että terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotusta on pyritty viemään sellaiseen suuntaan, että neutraalisuusperiaate toteutuu. Terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksessa on kuitenkin edelleen löydettävissä neutraalisuusperiaatteen kannalta ongelmallisia kysymyksiä. Myöskään oikeusvarmuus ei toteudu kovin hyvin arvonlisäverotuksen muuttuessa jatkuvasti uusien terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotusta koskevien korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisujen myötä. Verotusta pyritään kuitenkin viemään neutraalimpaan suuntaan. Lisätutkimusta voisi tehdä siitä, onko yksityisen terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverottomuudelle perusteita nyky-Suomessa.

Sopimustoiminnan perustavanlaatuinen lähtökohta kiteytyy sopimusvapauden periaatteeseen. Oikeusvertailevassa kontekstissa on esitetty, että sopimusoikeuden yleinen lojaliteettiperiaate (good faith) voi rajoittaa sopimusvapauden periaatteen sisältöä neuvotteluvaiheessa. Tutkielmassa on selvitetty, miten yleinen lojaliteettivelvollisuus vaikuttaa neuvotteluvastuun arviointiin civil law ja common law -oikeuskulttuureissa. Tutkielman johtopäätelmänä on, että civil law ja common law -oikeusjärjestyksissä vallitsevat erot liittyvät lähinnä argumentaatiotapaan, mutta eivät niinkään neuvotteluvelvollisuuksien konkreettiseen sisältöön. Civil law -oikeusjärjestyksissä tunnettu sopimuksentekotuottamuksen doktriini (culpa in contrahendo) vastaa sisällöllisesti pitkälti common law -oikeusjärjestyksissä tunnettuja oikeussuojakeinoja (promissory estoppel, misrepresentation, unjust enrichment). Universaali lähtökohta on, että neuvottelukumppania suojataan tilanteissa, joissa vastapuoli on synnyttänyt oikeutetun luottamuksen sopimuksen päättämiseen. Myös neuvotteluvaiheen kvalifioituihin väärinkäytöksiin (esim. petollinen harhaanjohtaminen) voidaan puuttua kaikissa kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Edellä kuvatun mukaisesti neuvotteluissa tapahtuneisiin väärinkäytöksiin voidaan puuttua kahdessa pääasiallisessa tilanteessa: i) luottamusta sopimuksen päättämiseen on rikottu ja ii) neuvotteluissa on toimittu kvalifioidun petollisesti. Rajat ylittävässä kaupassa joudutaan neuvotteluvastuun sisältö ratkaisemaan YK:n kauppalain ja/tai Unidroit-periaatteiden avulla. Tutkielmassa on pyritty määrittämään YK:n kauppalain tarkkarajaiset soveltamisalueen ulkorajat ja määrittämään, milloin neuvotteluissa tulisi tukeutua YK:n kauppalain normistoon. Tutkielman johtopäätelmänä on esitetty, että YK:n kauppalain avulla pystytään tyhjentävästi ratkaisemaan tilanteet, jotka koskevat luottamusta sopimuksen päättämiseen (etenkin CISG 8(3) ja CISG 16 (2)(b) artiklat). Tällöin ei tulisi myöskään turvautua kansallisen oikeuden doktriineihin, koska YK:n kauppalakia tulisi tulkita sen omista lähtökohdista käsin. Neuvotteluissa tapahtuneet kvalifioidut väärinkäytökset eivät sen sijaan kuulu YK:n kauppalain soveltamisalaan ja näin ollen ne tulisi ratkaista yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten oikeusperiaatteiden avulla. Tutkielmassa on esitetty, että tuomioistuimet voisivat turvautua Unidroit-periaatteisiin, mikäli tavoitteena olisi määritellä kansainvälisessä kaupassa yleisesti hyväksytyt oikeusperiaatteet. Unidroit-periaatteet ovat laajalti hyväksytty oikeudellinen lähde kansainvälisessä kaupassa, ja niissä on myös kielletty neuvotteluvaiheen kvalifioidut väärinkäytökset. Unidroit-periaatteet eivät kuitenkaan tarjoa laintasoista oikeudellista suojaa ja tämän takia neuvotteluosapuolten tulisikin tehdä viittaus periaatteisiin, mikäli niille halutaan antaa selkeä oikeudellinen vaikutus. Tutkielmassa on lisäksi esitetty, että välitystuomioistuimilla olisi laajemmat mahdollisuudet turvautua Unidroit-periaatteisiin, koska välitystuomioistuimilla on lähtökohtaisesti mahdollisuus tukeutua ns. soft law -normistoihin yleisiä tuomioistuimia laajemmassa määrin.

New Public Management (“NPM”) is a reform movement with the intent of increasing efficiency in the public sector. NPM reforms have had a great impact on organization of the public sectors in the EU Member States during the last 25 years. There has been considerable research done from a political science and economics point of view into the subject. The concept of public services in EU law is closely related to the legal concept of services of general economic interest (“SGEI”) which is mentioned in the treaties. The 2003 Altmark ruling and the 2009 BUPA ruling have shaped the way Member States finance SGEI. This thesis sets out to research the relationship between New Public Management and public services in a Union law context in the form of SGEI. One of the underlying questions is whether NPM ideas have affected the legal concept of SGEI. This thesis reviews the literature on the origins of, ideological background on and policy suggestions of the NPM movement. In turning to the law this thesis focuses on the treatment of public services in EU law, the legal basis of SGEI as well as the pre-Altmark case law regarding the application of Article 106(2) TFEU. In turning to the financing of SGEI the thesis reviews the Altmark and BUPA cases as well as other relevant and more recent cases. By using the information obtained from a review of literature on NPM this thesis analysis the relationship between NPM and SGEI. The main findings are that marketization reforms undertaken in EU Member States, such as privatization and liberalization, especially in such areas as health care, have opened up previously more “guarded” national competence areas to the scope of Union competition law. This situation has forced the courts to increasingly deal with concepts of non-market values in competition law and a specific area of law is beginning to form. The dismantling of monopolies through liberalization has also lead to a shift in from the use of Article 102 to the use of Article 107 when challenging state supported undertakings. Additionally, some of the criticism aimed at NPM regarding its compatibility with so called public service values, can be noticed in the legal debate, albeit within a legal context. Arguably NPM has had a great impact on shaping the environment in which EU law operates.

Tutkielmassa perehdytään teknologiansiirtosopimuksissa hyödynnettävien no challenge -lausekkeiden hyväksyttävyyden arviointiin Euroopan unionin kilpailuoikeuden näkökulmasta. No challenge -lausekkeella tarkoitetaan sopimusehtoa, jonka nojalla lisenssinsaaja sitoutuu olemaan haastamatta lisensoidun patentin, taitotiedon tai muun immateriaalioikeuden pätevyyttä tai sen omistajuutta. Lausekkeita on yleisesti pidetty ristiriitaisina siinä mielessä, että niiden avulla on mahdollista saavuttaa niin merkittäviä myönteisiä kuin kilpailullisesta näkökulmasta haitallisiakin vaikutuksia. Komission teknologiansiirtosopimuksia koskeva ryhmäpoikkeusasetus tarjoaa työkaluja sen arvioimiseen, onko sopimusehto ristiriidassa EU:n kilpailuoikeuden kanssa. No challenge -lausekkeet on mainittu 1.5.2014 voimaan tulleessa ryhmäpoikkeusasetuksessa niin kutsutulla harmaalla listalla, mikä tarkoittaa, että niiden hyväksyttävyys tulee aina perustaa tapauskohtaiseen arviointiin. Tämä tapauskohtainen arviointi on vuodesta 2004 asti ollut yritysten itsensä vastuulla. Lisenssisopimuksen osapuolet kantavat riskin sopimusehdon toteamisesta pätemättömäksi kilpailuviranomaisen toimesta, minkä johdosta hyväksyttävyysarviointi edellyttää yrityksiltä merkittävää asiantuntemusta unionin kilpailuoikeudesta ja sitä koskevasta soveltamiskäytännöstä. Merkittävimpänä no challenge -lausekkeeseen liitettynä kilpailua rajoittavana piirteenä on pidetty mahdollisuutta ylläpitää mitättömiä immateriaalioikeuksia markkinoilla. Komissio perustelee no challenge -lausekkeiden jättämistä ryhmäpoikkeuksen soveltamisalan ulkopuolelle julkisen intressin mukaisella tarpeella päästä eroon mitättömistä oikeuksista, jotta kilpailu markkinoilla ei vääristyisi. Taustalla on ajatus, että mitättömät immateriaalioikeudet takaavat oikeudenhaltijalle perusteettoman kilpailullisen edun ja muodostavat uusille toimijoille markkinoille tulon esteen. Toisaalta voidaan katsoa, että oikeudenhaltijalla on perusteltu intressi sisällyttää no challenge -lauseke lisenssisopimukseen. Lauseke lisää lisenssinantajan oikeusaseman varmuutta, minkä lisäksi sen avulla on mahdollista pyrkiä välttämään tulevaa kuluriskiä. Näillä näkökohdilla on merkitystä kilpailuoikeudellisessakin mielessä julkisen intressin mukaisten innovaatiokannustimien ja lisensoinnin kilpailua edistävien vaikutusten osalta. Lisäksi lausekkeiden tueksi on mahdollista esittää taloudellisia perusteita esimerkiksi transaktiokustannusten näkökulmasta. Käytännössä yritykset ovat pitäneet no challenge -lausekkeen sisällyttämistä lisenssisopimukseen riskialttiina juuri puuttuvan ryhmäpoikkeussuojan vuoksi. Tutkielmassa nostetaan esille myös sellaisia vaihtoehtoisia keinoja saavuttaa no challenge -lausekkeeseen liitettyjä intressejä, joiden kilpailua rajoittavaa vaikutusta voidaan pitää varsinaista no challenge -lauseketta vähäisempänä. Tällaisina sopimusehtoina tulevat kysymykseen esimerkiksi sanctions for challenge -lausekkeet, haastamiseen liitetty taloudellinen korvaus ja fee shifting -ehdot. EU-oikeudessa ilmenevä oikeusvarmuuden puute tekee no challenge -lausekkeen sekä siihen vaikutukseltaan rinnastettavien sopimusehtojen kilpailuoikeudenmukaisuuden arvioinnista haastavaa. Komission no challenge -lausekkeiden tapauskohtaista arviointia koskeva sääntely on rajallista, eikä unionin toimielinten ratkaisukäytäntö anna yksiselitteisiä ohjeita hyväksyttävyysarvioinnin tueksi. Tukeutuen eri oikeuslähteissä esitettyihin kannanottoihin on kuitenkin mahdollista vetää johtopäätöksiä niistä seikoista ja argumenteista, joilla on merkitystä hyväksyttävyysarvioinnin osalta. Vaikka kysymyksessä on oikeusdogmaattinen tutkielma, on taloustieteellisillä argumenteilla keskeinen asema erityisesti arvioitaessa SEUT 101 (3) artiklan mukaisen tehokkuuspuolustuksen soveltumista.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella non-fungible tokenin, eli NFT:n, suhdetta tekijänoikeuteen. Keskeistä on sen selvittäminen, miten NFT-muotoisen teoksen on mahdollista asettua olemassa olevan tekijänoikeussääntelyn asettamien reunaehtojen sisälle, ja mitkä ovat NFT-teoksen tämänhetkiset toimintamahdollisuudet tekijänoikeuden kentällä. NFT-teoksessa on siihen liittyvistä haasteista huolimatta lohkoketjuteknologiaan perustuvana ilmiönä potentiaali tuoda uusien teknologioiden hyödyt palvelemaan tekijänoikeusjärjestelmiä ja oikeudenalan tulevaisuutta. Tutkielmassa arvioidaan lainopin ja oikeuden monitieteiden avulla NFT-teoksen ja tekijänoikeuksien välisen suhteen sekä siihen liittyvien mahdollisuuksien ja kipukohtien merkitystä osana uuden digitaalisen taiteen aaltoa. Tutkielma käsittelee sääntelystä, oikeuskäytännöstä ja aineistoista käsin tekijänoikeuden tilaa ja NFT-teoksen suuntaa tämän päivän teknologisessa ympäristössä. Tutkielman sisällön perusteella pystytään arvioimaan tilanteen olevan se, että lohkoketjuteknologia kylläkin tarjoaa teknisen toimintaympäristön NFT-teokselle, mutta toistaiseksi NFT-teoksen potentiaali jää uupumaan. Tämän arvioidaan johtuvan muun muassa relevantin sääntelyn ja oikeuskäytännön puutteesta, kuin myös juridisteknisistä ja teknologiaan liittyvistä haasteista.