Browsing by Title
Now showing items 1627-1646 of 3542
-
(2020)Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimuksessa selvitetään, olisiko vallitsevassa kansallisessa oikeustilassa hyväksyttävää, jos pankit alkaisivat periä negatiivista korkoa henkilöasiakkaidensa talletuksista. Negatiivinen korko on velvoiteoikeudellisesti poikkeuksellinen, sillä tyypillisesti korkoa maksetaan hyvityksenä käyttöön saadusta pääomasta. Talletussuhteessa velallisena on pankki, joka myös vakiintuneen käytännön mukaan maksaa talletukselle korkoa. Sen jälkeen, kun Euroopan keskuspankkijärjestelmässä laskettiin talletuskorko negatiiviseksi, ovat pankkien asiakkailleen maksamat talletuskorot myös lähellä nollaa. Negatiivisen talletuskoron käyttöönotto olisi toteutettavissa MaksupalveluL:n sääntelyn nojalla, sillä se soveltuu valtaosaan talletussopimuksista. Lain 3:30 §:ssä annetaan pankeille oikeus yksipuolisesti ehdottaa muutoksia tilien puitesopimuksiin, ja ehdotus tulee voimaan, ellei asiakas vastusta sitä. MaksupalveluL 3:32 §:n nojalla vaihtuvakorkoisten tilien korkoa voidaan myös suoraan pankin yksipuolisella ilmoituksella muuttaa. Tallettajan aseman turvaa oikeus irtisanoa sopimus päättymään ennen ehdotetun muutoksen voimaantuloa. Sääntely ei kuitenkaan anna vastausta siihen, olisiko ehtomuutos sisällöllisesti hyväksyttävä. Tallettajaa suojaavat kuluttaja- ja sopimusoikeudellinen sääntely sekä perustuslaillinen omaisuudensuoja. Ehtomuutoksen sallittavuutta taas puoltavat sopimusvapaus, pankkisääntelyn tavoitteet sekä pankeille asiakkaiden talletuksista aiheutuvat kustannukset. Talletusvaroihin kohdistetaan EU:n vakavaraisuussääntelyssä maksuvalmiusvaatimus, jonka kautta talletusvarat ovat suorassa yhteydessä keskuspankkitallettamiseen. Pankkisääntelyn suojan kohteita ovat sekä asiakkaat että pankkijärjestelmä itsessään, ja kuluttajaoikeudellisista pääsäännöistä poiketaan pankkisopimusten kohdalla ajoittain kuluttajan asemaa heikentävästi. Lopulta pankkipalveluille on tunnustettu asema välttämättömyyspalveluina, ja pankkeja myös velvoitetaan tarjoamaan kuluttajille tietyt palvelut kohtuulliseen hintaan. Tutkimuskysymykseen vastaaminen edellyttää näiden eri sääntelytavoitteiden yhteensovittamista. Menetelmä on ensisijaisesti lainopillinen, mutta erityisesti pankkisääntelyn tavoitteiden huomioon ottaminen edellyttää sitä, että tutkimukseen otetaan mukaan oikeustaloustieteellisempiä näkökulmia.
-
(2023)Työsopimuslain viimeisin muutos liitti kilpailukieltojen käyttämiseen merkittävän maksuvelvollisuuden. Tästä johtuen kysymys siitä, milloin liikesalaisuuksien suojaamiseen tähtäävä sopimus tosiasiallisesti on TSL 3:5:n tarkoittama kilpailukieltosopimus nousi erittäin ajankohtaiseksi. Tutkielmassa käsitellään salassapitosopimuksen rinnastamista kilpailukieltosopimukseen. Kysymykseen vastaaminen edellyttää rajanvedon tekemistä sen osalta, mikä on liikesalaisuutta ja mikä työntekijän ammattitaitoa. Tutkielmassa tarkastellaan hiljaisen tiedon luonnetta liikesalaisuutena ja miten yrityksen know-how:na oleva negatiivinen tieto eli tieto toimimattomasta tuotanto- tai työskentelytavasta täyttää liikesalaisuuden määritelmän. Kysymys johtaa salassapitosopimuksen ja kilpailukiellon rinnastamista koskevaan problematiikkaan, koska tiedon täyttäessä liikesalaisuuden määritelmän, se saa suojaa lainsäädännöstä. Tutkielmassa määritellään liikesalaisuuden käsite ja systematisoidaan eri oikeuslähteissä esitettyjä tulkinnan suuntaviivoja. Tarkasteluun otetaan liikesalaisuuden suojaamista koskeva lainsäädäntö ja sopimista rajoittavat perusoikeudet. Tutkielmassa kuvataan eri oikeuslähteistä ilmeneviä tulkintoja ammattitaidon ja liikesalaisuuden väliselle rajanvedolle. Kilpailukieltosopimusta ja salassapitosopimusta käsitellään omina sopimustyyppeinään, joiden erityispiirteitä ja soveltuvaa lainsäädäntöä pyritään erottelemaan. Rinnastamista koskevan kysymyksen osalta tarkastellaan sitä, onko se nykyisessä oikeustilassa mahdollista ja jos on, millaisten edellytysten vallitessa. Tutkimuksessa selvitetään, voiko salassapitosopimus merkitä tosiasiallista kilpailukieltoa ns. väistämättömän paljastamisen tilanteessa.
-
(2023)Neuroteknologia on laaja joukko metodeja, järjestelmiä ja välineitä, joiden kautta voidaan luoda yhteys ihmisen aivoihin ja jotka mahdollistavat aivotoiminnan tallentamisen tai muuttamisen. Neuroteknologian kasvu viime vuosikymmenenä on ollut räjähdysmäistä, mikä on herättänyt tutkijoissa huolta sen eettisistä ja oikeudellisista ongelmista. Tähän mennessä neuroteknologian eettisistä ja oikeudellisista sekä ihmisoikeudellista vaikutuksista on tehty vain hajanaisesti tutkimusta, joten aiheesta tarvitaan lisää tietoa. Työni tarkoituksenani on tutkia neuroteknologian aikaansaamia haasteita, mahdollisuuksia ja ongelmia ihmisoikeuksille sekä miten mahdolliset neuro-oikeudet pystyisivät vastaa-maan niihin. Työssäni tutkin aihetta lääkintä-, bio- ja valtiosääntöoikeudellista näkökulmasta painottaen erityisesti perus- ja ihmisoikeuskeskeisyyttä. Tutkimusmenetelminä käytän lainoppia ja de le ferenda -tutkimusta Tutkimusaineistona käytän kansainvälisiä ja Eurooppaa koskevia ihmissopimuksia ja siihen liittyvää soft law -normistoa sekä oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä. Hyödynnän myös etiikan ja erityisesti neuroetiikan aineistoa aiheesta. Tutkimusaineiston perusteella neuroteknologian aiheuttamiin haasteisiin on ehdotettu uusien ihmisoikeuksien, neuro-oikeuksien luomista. Näitä ovat esimerkiksi tutkijoiden ehdottamat oikeus kognitiiviseen vapauteen, oikeus henkiseen yksityisyyteen, oikeus henkiseen koskemattomuuteen ja oikeus psykologiseen jatkuvuuteen. Neurorights Foundation -järjestö on puolestaan ajanut seuraavia oikeuksia: oikeus henkiseen yksityisyyteen, oikeus henkilökohtaiseen identiteettiin tai vapaaseen tahtoon, oikeudenmukainen pääsy henkisen toimintakyvyn parannuksiin ja suojelu algoritmien sisältämiltä vinoumilta. Nämä ovat herättäneet kritiikkiä ja niitä onkin pidetty muun muassa neurohypen tuloksena. Olemassa olevista perus- ja ihmisoikeuksista yksityiselämän suoja ja siihen liittyvä henkilötietojen suoja pystyvät luultavasti parhaiten vastaamaan neuroteknologian haasteisiin, kuten siihen, miten aivokuvantamisesta saatavia tietoja saadaan käsitellä. Myös yhdenvertaisuudella ja syrjinnän kiellolla on paljon merkitystä ja niihin liittyen on nostettu esille neurosyrjinnän käsite, jolla tarkoitetaan syrjintää hermoston toimintaan liittyvistä syistä. Sille on erityisen alttiita esimerkiksi epileptikot ja autismin kirjoon kuuluvat. Myös tekoälyn käyttö neuroteknologiassa herättää kysymyksiä esimerkiksi autonomiasta. Tulevaisuuden sääntelykehikko tulee luultavasti olemaan monitasoinen ja eri sidosryhmät huomioon ottava. Näin se kykenee pysymään innovaation vauhdissa.
-
(2014)Tutkielma käsittelee osakeyhtiön varojenjaon verotusta neutraalisuusperiaatteen näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten verotuksen neutraalisuusperiaate toteutuu sijoitetun vapaan oman pääoman rahaston (svop-rahasto) varojenjaon verotuksessa. Svop-rahasto on vuoden 2006 osakeyhtiölain uudistuksen mukana tuoma innovaatio. Verotuksen neutraalisuusperiaatteen toteutumisen edellytyksenä on, että valintaan osakeyhtiön varojenjaon muodosta ei vaikuta verotuksessa saatava erityinen hyöty tai haitta. Svop-rahaston varojenjaon verosäädökset muuttuivat vuoden 2014 alusta. Svop-rahaston varojenjakoa verotetaan pääsääntöisesti osinkona. Svop-rahaston varojenjakoa voidaan poikkeuksellisesti tiettyjen edellytysten täyttyessä verottaa myös luovutusvoittoveron avulla. Ennen vuotta 2014 svop-rahaston varojenjaon verotus perustui pelkästään Verohallinnon antamaan ohjeistukseen. Vuoden 2014 alussa voimaan tullut lainmuutos kiristää selvästi varojenjaon verottamista luovutuksena. Noteerattujen yhtiöiden osalta svop-rahastojakoa koskevat verosäädökset tulevat sovellettavaksi verovuonna 2014. Muiden kuin noteerattujen yhtiöiden osalta uudet verosäädökset tulevat sovellettavaksi verovuodesta 2016 alkaen. Verohallinnon antaman ohjeistuksen mukainen käytäntö jatkuu noteeraamattomien yhtiöiden osalta verovuodet 2014–2015. Hallituksen esityksen HE 185/2013 vp arvion mukaan svop-rahaston varojenjaon verotuksen muutoksella on noin 15 miljoonan euron lisäävä vaikutus pääomatuloveron tuottoon. Tutkielma antaa kattavan kuvauksen svop-rahastosta ja sen jaon verotuksesta. Lisäksi tutkielma arvioi svop-rahaston varojenjaon verotusta neutraalisuusperiaatteen valossa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 1) mitä neutraalisuusperiaate tarkoittaa svop-rahastojaon yhteydessä; 2) toteutuuko neutraalisuusperiaate svop-rahastojaon verotuksessa uusien verosäädösten myötä; ja 3) missä määrin neutraalisuusperiaate toteutuu svop-rahastojaon verotuksessa? Tutkielma keskittyy tarkastelemaan osakeyhtiön varojenjaon muodoista svop-rahastosta tapahtuvaa varojenjakoa. Tutkielma on ensisijaisesti vero-oikeudellinen, mutta siinä on myös läheisiä liittymäkohtia yhtiöoikeuteen, oikeustaloustieteeseen ja kirjanpitolainsäädöksiin. Tutkielmassa hyödynnetään lainopillista ja kuvailevaa tutkimusotetta. Tutkielman osissa 2-4 käydään läpi verotuksen neutraalisuusperiaate osana hyvää verojärjestelmää, osakeyhtiön pääomarakenne, osakeyhtiön varojenjakotavat, svop-rahaston muodostaminen ja jakaminen ja svop-rahaston varojenjaon verotus. Tutkielman osassa 5 svop-rahaston varojenjaon verotusta tarkastellaan verotuksen neutraalisuusperiaatteen eri näkökulmien valossa (sijoitusmuoto-, rahoitusmuoto- ja yritysmuotoneutraliteetti). Tutkielman lopputulema on, että verotuksen neutraalisuusperiaate toteutuu ainakin jossakin määrin svop-rahaston varojenjaon verotuksessa.
-
(2018)Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten neutraalisuusperiaate toteutuu terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksessa. Lisäksi systematisoidaan oikeudentilaa sen suhteen, mitkä palvelut luetaan arvonlisäverottomiksi terveys- ja sairaanhoitopalveluiksi. Erityisesti terveyden- ja sairaanhoidon edelleenmyynnin ja liitännäissuoritteiden arvonlisäverokohtelu on ollut muutoksessa viime vuosina. Neutraalisuusperiaate on ollut tärkeänä tulkintaohjeena Euroopan unionin tuomioistuimella ja kansallisilla tuomioistuimilla, kun terveyden- ja sairaanhoidon palveluiden arvonlisäverottomuutta ja sen rajoja on määritelty. Terveyden- ja sairaanhoitopalvelut ovat olleet jo arvonlisäveron edeltäjän liikevaihtoverolain aikana arvonlisäverottomia ja ovat edelleen. Arvonlisäverottomuutta perustellaan sillä, että kyseessä on pääosin julkisesti rahoitetut palvelut. Tässä työssä kyseenalaistetaan tämä lähtökohta, sillä terveyden- ja sairaanhoidonalan markkina on muuttunut huomattavasti erityisesti 2000-luvun aikana ja viidesosa terveyden- ja sairaanhoidon palveluista on jo yksityisesti rahoitettuja. Terveyden- ja sairaanhoidonalan muutokset ovat tuoneet myös uusia toimintamuotoja jonka takia oikeuskäytännössä on ollut tarpeen linjata uusia ohjeita tiettyjen terveyden- ja sairaanhoidon palveluiden arvonlisäverokohteluun liittyen. Arvonlisäverotuksesta säädetään arvonlisäverolaissa. Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1995 liittyessään Suomi kuitenkin luopui omasta lainsäädäntövallastaan arvolisäveron osalta ja sitoutui noudattamaan Euroopan unionin lainsäädäntöä eli kuudennessa arvonlisädirektiivissä 77/388/ETY säädettyä arvonlisäverojärjestelmää, joka sittemmin on uudistettu tällä hetkellä voimassa olevaan arvonlisäverodirektiiviin 2006/112/EY. Arvonlisävero on harmonisoitu Euroopan unionin alueella, mikä tarkoittaa, että jäsenvaltioilla on yhteinen veropohja. Suomessa arvonlisäverolaki seurailee direktiiviä ja tuomioistuinten päätöksissä on otettava huomioon Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisut sekä niissä annetut ohjeet. Tutkimuksen lopputulos on, että terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotusta on pyritty viemään sellaiseen suuntaan, että neutraalisuusperiaate toteutuu. Terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksessa on kuitenkin edelleen löydettävissä neutraalisuusperiaatteen kannalta ongelmallisia kysymyksiä. Myöskään oikeusvarmuus ei toteudu kovin hyvin arvonlisäverotuksen muuttuessa jatkuvasti uusien terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotusta koskevien korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisujen myötä. Verotusta pyritään kuitenkin viemään neutraalimpaan suuntaan. Lisätutkimusta voisi tehdä siitä, onko yksityisen terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverottomuudelle perusteita nyky-Suomessa.
-
(2016)Tutkielmassa tarkastellaan neutraliteettiperiaatteen eli verotuksen neutraalisuuden periaatteen merkitystä ja sisältöä arvonlisäverotuksessa. Neutraliteettiperiaate on sisällöltään varsin laaja käsite, joka esiintyy lukuisissa Euroopan unionin tuomioistuimen arvonlisäverotusta koskevassa tuomiossa. Tutkielmassa keskitytään esittelemään periaatetta erityisesti EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön kautta tarkastellen. Lisäksi tutkielman tavoitteena on selvittää, mikä on neutraliteettiperiaatteen tosiasiallinen asema ja vaikutus arvonlisäverotuksessa. Arvonlisäverojärjestelmässä neutraalia verotusta pyritään toteuttamaan ketjuluonteisuudella. Neutraalisuuden yhtenä määritelmänä voidaankin pitää verotusta, jossa arvonlisävero jää verovelvollisten toimijoiden rasitukseksi, vaan se siirtyy kuluttajalle. Neutraliteettiperiaate on tässä mielessä väline, jota hyödynnetään arvonlisäverotuksen verorasituksen kohdistamiseksi oikeaan tahoon, eli tavaran tai palvelun lopulliseen kuluttajaan. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, ettei verovelvollisille elinkeinonharjoittajille muodostu neutraalissa arvonlisäverojärjestelmässä lainkaan verorasitusta arvonlisäverosta. Käsitteenä neutraliteettiperiaate sisältää useita eri ulottuvuuksia, jotka ovat osin päällekkäisiä. Tutkielmassa tarkastellaan neutraliteettiperiaatetta muun muassa horisontaalisen ja vertikaalin neutraliteetin, kilpailu- ja kysyntäneutraalisuuden sekä EU:n sisämarkkinoiden neutraalisuuden toteutumisen kannalta. Näille erityyppisille neutraliteetin muodoille on annettu vaihtelevasti painoarvoa EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä, vaikkei EU-tuomioistuin varsinaisesti tuomioissaan totea, minkä tyyppistä neutraliteettia se kulloinkin painottaa. Neutraliteettiperiaatteen sisältöä tarkastellaan ensin verollisen myynnin ja verovelvollisuuden näkökulmaa koskevassa luvussa. Luvussa käsitellään oikeustapauksia, jossa neutraliteettiperiaate on vaikuttanut tulkintaan siitä, onko verovelvollisen harjoittama toiminta ollut arvonlisäverodirektiivin tarkoittamaa taloudellista toimintaa tai olisiko tietystä liiketoimesta tullut suorittaa arvonlisäveroa. Lisäksi luvussa tarkastellaan, miten neutraliteettiperiaate vaikuttaa keskenään kilpailevien, mutta eri verokannan mukaan verotettujen tavaroiden ja palveluiden verotukseen sekä laittoman ja rikollisen liiketoiminnan verotukseen. Neutraliteettiperiaatetta tarkastellaan lisäksi luvussa, joka käsittelee veron vähennysoikeuden ja osittaisen vähennysoikeuden syntymistä. Luvussa käsitellään neutraliteettiperiaatetta myös tilanteissa, jossa verovelvollinen harjoittaa rinnakkain sekä veronalaista että verovapaata liiketoimintaa. Lopuksi tutkielmassa käsitellään neutraliteettiperiaatteen vaikutusta arvonlisäveroryhmien ja oman käytön verotuksen kannalta.
-
(2013)Sopimustoiminnan perustavanlaatuinen lähtökohta kiteytyy sopimusvapauden periaatteeseen. Oikeusvertailevassa kontekstissa on esitetty, että sopimusoikeuden yleinen lojaliteettiperiaate (good faith) voi rajoittaa sopimusvapauden periaatteen sisältöä neuvotteluvaiheessa. Tutkielmassa on selvitetty, miten yleinen lojaliteettivelvollisuus vaikuttaa neuvotteluvastuun arviointiin civil law ja common law -oikeuskulttuureissa. Tutkielman johtopäätelmänä on, että civil law ja common law -oikeusjärjestyksissä vallitsevat erot liittyvät lähinnä argumentaatiotapaan, mutta eivät niinkään neuvotteluvelvollisuuksien konkreettiseen sisältöön. Civil law -oikeusjärjestyksissä tunnettu sopimuksentekotuottamuksen doktriini (culpa in contrahendo) vastaa sisällöllisesti pitkälti common law -oikeusjärjestyksissä tunnettuja oikeussuojakeinoja (promissory estoppel, misrepresentation, unjust enrichment). Universaali lähtökohta on, että neuvottelukumppania suojataan tilanteissa, joissa vastapuoli on synnyttänyt oikeutetun luottamuksen sopimuksen päättämiseen. Myös neuvotteluvaiheen kvalifioituihin väärinkäytöksiin (esim. petollinen harhaanjohtaminen) voidaan puuttua kaikissa kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Edellä kuvatun mukaisesti neuvotteluissa tapahtuneisiin väärinkäytöksiin voidaan puuttua kahdessa pääasiallisessa tilanteessa: i) luottamusta sopimuksen päättämiseen on rikottu ja ii) neuvotteluissa on toimittu kvalifioidun petollisesti. Rajat ylittävässä kaupassa joudutaan neuvotteluvastuun sisältö ratkaisemaan YK:n kauppalain ja/tai Unidroit-periaatteiden avulla. Tutkielmassa on pyritty määrittämään YK:n kauppalain tarkkarajaiset soveltamisalueen ulkorajat ja määrittämään, milloin neuvotteluissa tulisi tukeutua YK:n kauppalain normistoon. Tutkielman johtopäätelmänä on esitetty, että YK:n kauppalain avulla pystytään tyhjentävästi ratkaisemaan tilanteet, jotka koskevat luottamusta sopimuksen päättämiseen (etenkin CISG 8(3) ja CISG 16 (2)(b) artiklat). Tällöin ei tulisi myöskään turvautua kansallisen oikeuden doktriineihin, koska YK:n kauppalakia tulisi tulkita sen omista lähtökohdista käsin. Neuvotteluissa tapahtuneet kvalifioidut väärinkäytökset eivät sen sijaan kuulu YK:n kauppalain soveltamisalaan ja näin ollen ne tulisi ratkaista yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten oikeusperiaatteiden avulla. Tutkielmassa on esitetty, että tuomioistuimet voisivat turvautua Unidroit-periaatteisiin, mikäli tavoitteena olisi määritellä kansainvälisessä kaupassa yleisesti hyväksytyt oikeusperiaatteet. Unidroit-periaatteet ovat laajalti hyväksytty oikeudellinen lähde kansainvälisessä kaupassa, ja niissä on myös kielletty neuvotteluvaiheen kvalifioidut väärinkäytökset. Unidroit-periaatteet eivät kuitenkaan tarjoa laintasoista oikeudellista suojaa ja tämän takia neuvotteluosapuolten tulisikin tehdä viittaus periaatteisiin, mikäli niille halutaan antaa selkeä oikeudellinen vaikutus. Tutkielmassa on lisäksi esitetty, että välitystuomioistuimilla olisi laajemmat mahdollisuudet turvautua Unidroit-periaatteisiin, koska välitystuomioistuimilla on lähtökohtaisesti mahdollisuus tukeutua ns. soft law -normistoihin yleisiä tuomioistuimia laajemmassa määrin.
-
(2013)Tutkielmassa käsitellään sopimuksen neuvotteluvaiheeseen liittyvää vastuuta voimassa olevan oikeuden ja toisaalta sopimustek-niikan näkökulmasta. Tarkastelu kohdistetaan yrityskaupan valmistelun erityispiirteisiin. Tutkimusaineistona käytetään pääasiassa kotimaista ja muuta pohjoismaista aineistoa, erityisesti oikeustapauksia ja –kirjallisuutta. Huomiota kiinnitetään myös laajemmin oikeusvertailevaan aineistoon, sillä yrityskauppojen sopimuskäytäntö on huomattavan kansainvälistynyttä. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään oikeustaloustieteellisiä reaalisia argumentteja, sillä taloudellisella tehokkuudella voidaan nähdä olevan erityistä merkitystä liiketoimintaympäristössä, kuten juuri yrityskauppojen yhteydessä. Ennen varsinaisten neuvotteluvastuuperusteiden käsittelyä culpa in contrahendo -vastuulle pyritään muodostamaan teoreettinen lähtökohta, jonka valossa neuvottelujen katkeamista jäljempänä tarkastellaan. Vastuun arvioinnissa keskeistä on osapuolen tuot-tamus ja toisen osapuolen luottamus. Tuottamuksen ja luottamuksen välistä suhdetta arvioidaan tutkielmassa neuvotteluvapauden ja neuvottelulojaliteettiperiaatteen avulla. Sopimusvastuu nähdään luottamukseen perustuvana, jolloin neuvotteluvastuukin voi-daan nähdään osana sopimusvastuuta. Sopimusvastuuta ja sopimusneuvotteluja tarkastellaan vaiheittain kehittyvänä prosessina. Tutkielmassa neuvottelut jaetaan sitovuudeltaan kolmeen vaiheeseen, jotka ovat (i) täysi neuvotteluvapaus, (ii) rajoitettu neuvotte-luvapaus sekä (iii) sopimuksentekovelvollisuus. Varsinaisten vastuuperusteiden käsittely aloitetaan yrityskaupan valmistelulle tyypillisistä tekijöistä, jotka vaikuttavat siirtymiseen neuvottelujen sitovuusasteelta toiselle. Tarkastelussa huomioidaan erityisesti yrityskaupan luonne monimutkaisena projektina sekä erilaiset neuvotteluosapuolten käyttämät väli-instrumentit. Monimutkaisten transaktioiden kohdalla vahvana olettamana tavallisesti on, että neuvotteluissa ei synny mitään sitovaa ennen kuin kaikista yksityiskohdista on päästy yksimielisyyteen. Toisaalta erilaiset väli-instrumentit, jotka eivät tavallisesti vielä merkitse täyttä sopimusvastuuta, saattavat rikkoa tämän olettaman. Erityinen merkitys on niin sanotuilla prekontraktuaalisilla sopimuksilla, aiesopimuksilla ja esisopimuksella. Sitovuuden kehittymisen tarkastelun jälkeen huomio kiinnitetään tarkemmin neuvotteluvaiheen velvoitteisiin. Neuvotteluvaiheen velvoitteet jaetaan tutkielmassa negatiivisiin ja positiivisiin lakimääräisiin velvoitteisiin sekä osapuolten keskenään sopimiin velvoit-teisiin. Velvoitteita tarkastellaan suhteessa neuvottelujen vaiheeseen. Osa velvoitteista pysyy voimassa vielä neuvottelujen katket-tuakin. Yrityskaupoissa erityisen merkityksellisiä negatiivisia velvoitteita ovat salassapito- ja hyödyntämiskielto. Positiivisista vel-voitteista tärkein on tiedonantovelvollisuus, jonka todetaan yrityskaupoissa olevan hieman kapeampi kuin tavanomaisessa irtaimen kaupassa. Lakimääräisten velvoitteiden täsmentymättömyyden vuoksi osapuolten keskenään disponoimat velvoitteet saavat eri-tyistä merkitystä. Yrityskaupoissa tärkeimmät sovitut velvoitteet liittyvät salassapidon täsmentämiseen, neuvottelueksklusiviteettiin sekä erilaisiin kaupan strukturointeihin huutokaupan tyylisiksi. Tärkein neuvottelujen katkeamisesta aiheutuva oikeusseuraamus on vahingonkorvausvastuu, joka yleensä mitataan niin sanotun negatiivisen sopimusedun mukaisesti. Korvattavaksi tulee yleensä välittömiä vahinkoja, mutta myös välilliset vahingot voidaan kor-vata. Poikkeuksellisesti kysymykseen saattaa tulla myös positiivisen sopimusedun mukainen vahingonkorvaus tai jopa luontois-suoritusvastuu. Yrityskaupoissa näin ankara vastuu saattaa käytännössä liittyä lähinnä kaupan strukturointeihin.
-
(2014)New Public Management (“NPM”) is a reform movement with the intent of increasing efficiency in the public sector. NPM reforms have had a great impact on organization of the public sectors in the EU Member States during the last 25 years. There has been considerable research done from a political science and economics point of view into the subject. The concept of public services in EU law is closely related to the legal concept of services of general economic interest (“SGEI”) which is mentioned in the treaties. The 2003 Altmark ruling and the 2009 BUPA ruling have shaped the way Member States finance SGEI. This thesis sets out to research the relationship between New Public Management and public services in a Union law context in the form of SGEI. One of the underlying questions is whether NPM ideas have affected the legal concept of SGEI. This thesis reviews the literature on the origins of, ideological background on and policy suggestions of the NPM movement. In turning to the law this thesis focuses on the treatment of public services in EU law, the legal basis of SGEI as well as the pre-Altmark case law regarding the application of Article 106(2) TFEU. In turning to the financing of SGEI the thesis reviews the Altmark and BUPA cases as well as other relevant and more recent cases. By using the information obtained from a review of literature on NPM this thesis analysis the relationship between NPM and SGEI. The main findings are that marketization reforms undertaken in EU Member States, such as privatization and liberalization, especially in such areas as health care, have opened up previously more “guarded” national competence areas to the scope of Union competition law. This situation has forced the courts to increasingly deal with concepts of non-market values in competition law and a specific area of law is beginning to form. The dismantling of monopolies through liberalization has also lead to a shift in from the use of Article 102 to the use of Article 107 when challenging state supported undertakings. Additionally, some of the criticism aimed at NPM regarding its compatibility with so called public service values, can be noticed in the legal debate, albeit within a legal context. Arguably NPM has had a great impact on shaping the environment in which EU law operates.
-
(2023)Tässä tutkimuksessa tarkastellaan NFT-teknologian ja tekijänoikeuden välisiä suhteita. NFT, non-fungible token, on lohkoketjuun perustuva yksilöllinen digitaalinen poletti, jolla voidaan ilmaista omistusta johonkin kohteeseen, esimerkiksi digitaaliseen teokseen. NFT suhtautuu siten digitaaliseen omistajuuteen uudenlaisesta näkökulmasta. NFT-teknologian ja tekijänoikeuden välisiä suhteita tarkastellaan kahden tutkimuskysymyksen valossa. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten NFT:t jäsentyvät nykyisen tekijänoikeussääntelyn ja erityisesti tekijänoikeuslain 2 §:n näkökulmasta ja miten tekijänoikeuslainsäädännön tulisi suhteutua NFT:ihin de lege ferenda. Tutkimus on lainopillinen ja se sisältää elementtejä sekä oikeudellisen digitalisaation tutkimuksesta että de lege ferenda -tutkimuksesta. Tutkimuksessa todetaan, että NFT:n teknisillä ominaisuuksilla on merkittävä vaikutus siihen, miten NFT:n tekijänoikeudellista ulottuvuutta ja sen jäsentymistä tekijänoikeuslain 2 §:n mukaisiin oikeuksiin nähden voidaan arvioida. Lisäksi tekijänoikeudelliseen arviointiin vaikuttaa, tarkastellaanko NFT:tä yksittäisenä komponenttina vai huomioidaanko tarkastelussa NFT:n valmistaminen ja siihen liittyvät vaiheet kokonaisena prosessina. Tutkimuksessa esitetään, että tekijänoikeuden ja NFT:n välinen suhde ei siten ole suoraan kategorisesti määriteltävissä, jolloin tilanteita on arvioitava tapauskohtaisesti. Tämä suhde voi olla myös käytännössä olematon. NFT voidaan nähdä tekijänoikeuden tavoitteita toteuttavana uutena vaihtoehtoisena teknologisena ratkaisuna. Kuitenkin aiempaan toimintaympäristöön perustuvan tekijänoikeudellisen käsitteistön soveltuvuutta nykyaikaiseen digitaaliseen ympäristöön ja NFT:n kaltaisiin teknologioihin voidaan kyseenalaistaa. Sääntelykehityksen näkökulmasta tutkimuksessa katsotaan, että tekijänoikeuden toteutumista voitaisiin arvioida myös perinteiseen käsitteistöön perustuvan arvioinnin sijaan periaatenäkökulmiin perustuvista lähtökohdista.
-
(2014)Tutkielmassa perehdytään teknologiansiirtosopimuksissa hyödynnettävien no challenge -lausekkeiden hyväksyttävyyden arviointiin Euroopan unionin kilpailuoikeuden näkökulmasta. No challenge -lausekkeella tarkoitetaan sopimusehtoa, jonka nojalla lisenssinsaaja sitoutuu olemaan haastamatta lisensoidun patentin, taitotiedon tai muun immateriaalioikeuden pätevyyttä tai sen omistajuutta. Lausekkeita on yleisesti pidetty ristiriitaisina siinä mielessä, että niiden avulla on mahdollista saavuttaa niin merkittäviä myönteisiä kuin kilpailullisesta näkökulmasta haitallisiakin vaikutuksia. Komission teknologiansiirtosopimuksia koskeva ryhmäpoikkeusasetus tarjoaa työkaluja sen arvioimiseen, onko sopimusehto ristiriidassa EU:n kilpailuoikeuden kanssa. No challenge -lausekkeet on mainittu 1.5.2014 voimaan tulleessa ryhmäpoikkeusasetuksessa niin kutsutulla harmaalla listalla, mikä tarkoittaa, että niiden hyväksyttävyys tulee aina perustaa tapauskohtaiseen arviointiin. Tämä tapauskohtainen arviointi on vuodesta 2004 asti ollut yritysten itsensä vastuulla. Lisenssisopimuksen osapuolet kantavat riskin sopimusehdon toteamisesta pätemättömäksi kilpailuviranomaisen toimesta, minkä johdosta hyväksyttävyysarviointi edellyttää yrityksiltä merkittävää asiantuntemusta unionin kilpailuoikeudesta ja sitä koskevasta soveltamiskäytännöstä. Merkittävimpänä no challenge -lausekkeeseen liitettynä kilpailua rajoittavana piirteenä on pidetty mahdollisuutta ylläpitää mitättömiä immateriaalioikeuksia markkinoilla. Komissio perustelee no challenge -lausekkeiden jättämistä ryhmäpoikkeuksen soveltamisalan ulkopuolelle julkisen intressin mukaisella tarpeella päästä eroon mitättömistä oikeuksista, jotta kilpailu markkinoilla ei vääristyisi. Taustalla on ajatus, että mitättömät immateriaalioikeudet takaavat oikeudenhaltijalle perusteettoman kilpailullisen edun ja muodostavat uusille toimijoille markkinoille tulon esteen. Toisaalta voidaan katsoa, että oikeudenhaltijalla on perusteltu intressi sisällyttää no challenge -lauseke lisenssisopimukseen. Lauseke lisää lisenssinantajan oikeusaseman varmuutta, minkä lisäksi sen avulla on mahdollista pyrkiä välttämään tulevaa kuluriskiä. Näillä näkökohdilla on merkitystä kilpailuoikeudellisessakin mielessä julkisen intressin mukaisten innovaatiokannustimien ja lisensoinnin kilpailua edistävien vaikutusten osalta. Lisäksi lausekkeiden tueksi on mahdollista esittää taloudellisia perusteita esimerkiksi transaktiokustannusten näkökulmasta. Käytännössä yritykset ovat pitäneet no challenge -lausekkeen sisällyttämistä lisenssisopimukseen riskialttiina juuri puuttuvan ryhmäpoikkeussuojan vuoksi. Tutkielmassa nostetaan esille myös sellaisia vaihtoehtoisia keinoja saavuttaa no challenge -lausekkeeseen liitettyjä intressejä, joiden kilpailua rajoittavaa vaikutusta voidaan pitää varsinaista no challenge -lauseketta vähäisempänä. Tällaisina sopimusehtoina tulevat kysymykseen esimerkiksi sanctions for challenge -lausekkeet, haastamiseen liitetty taloudellinen korvaus ja fee shifting -ehdot. EU-oikeudessa ilmenevä oikeusvarmuuden puute tekee no challenge -lausekkeen sekä siihen vaikutukseltaan rinnastettavien sopimusehtojen kilpailuoikeudenmukaisuuden arvioinnista haastavaa. Komission no challenge -lausekkeiden tapauskohtaista arviointia koskeva sääntely on rajallista, eikä unionin toimielinten ratkaisukäytäntö anna yksiselitteisiä ohjeita hyväksyttävyysarvioinnin tueksi. Tukeutuen eri oikeuslähteissä esitettyihin kannanottoihin on kuitenkin mahdollista vetää johtopäätöksiä niistä seikoista ja argumenteista, joilla on merkitystä hyväksyttävyysarvioinnin osalta. Vaikka kysymyksessä on oikeusdogmaattinen tutkielma, on taloustieteellisillä argumenteilla keskeinen asema erityisesti arvioitaessa SEUT 101 (3) artiklan mukaisen tehokkuuspuolustuksen soveltumista.
-
(2014)Tutkielmassa määritellään, mikä on nollatyösopimus. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan muun muassa sitä, millainen nollatyösopimus voi olla kestoltaan ja mitä eroja eri vaihtoehtojen välillä on, miten työajasta voidaan sopia ja miten se sitoo nollatyösopimuksen osapuolia, miten työntekijöiden tasapuolisen kohtelun vaatimus soveltuu nollatyösopimuksella työskenteleviin työntekijöihin sekä sitä, miten nollatyösopimus voi päättyä. Tutkielman keskiössä on nollatyösopimuksella työskentelevän työntekijän asema. Tutkielman tavoitteena on selventää nollatyösopimuksiin liittyviä epäselvyyksiä. Tutkielman metodi on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Lainsäädännössämme ei ole määritelty termiä nollatyösopimus. Sillä kuitenkin tarkoitetaan erilaisia työaikaa koskevia työsopimuksia, joissa yhteistä on erityisesti työajan, mutta myös muiden työntekoon liittyvien ehtojen joustavuus. Nollatyösopimuksessa työaika on sovittu avoimeksi. Sen on voitu sopia vaihtelevan nollan ja esimerkiksi 37,5 viikkotunnin välillä. Vähimmäismäärää työajalle ei ole, mutta enimmäismäärän asettaa työaikalaki. Nollatyösopimus on osa-aikainen, mikäli sovitun viikkotuntivaihteluvälin yläraja on alle kyseisellä alalla työskentelevän kokoaikaisen työntekijän tuntimäärän. Nollatyösopimuksiin liittyvä terminologia ei ole vakiintunutta. Aiheeseen liittyviä termejä ovat esimerkiksi tarvittaessa työhön kutsuttava työntekijä, ekstraaja, keikkatyöläinen ja nollatuntisopimus. Termejä ei ole määritelty lainsäädännössämme, vaan ne ovat pikemminkin vakiintuneet käytännön työelämän kautta. Tutkielmassa on nollatyösopimuksen lisäksi käytetty melko paljon termiä tarvittaessa työhön kutsuttava työntekijä. Tällä tarkoitetaan työntekijää, joka tulee työhön tarvittaessa tai kutsuttaessa. He työskentelevät usein yksittäisissä määräaikaisissa työsuhteissa. Jokainen erillinen työjakso muodostaa siten oman määräaikaisen työsuhteensa, eikä työsuhde ole voimassa näiden jaksojen välissä. Vaikka nollatyösopimukset ovat olleet julkisuudessa verrattain paljon viime vuosina, ei kyseessä ole täysin uusi asia. Termi nollatyösopimus voi tätä tosin olla, mutta esimerkiksi palvelualalla tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä on käytetty vuosikymmeniä. Toisaalta nollatyösopimukset eivät ole pelkästään Suomeen liittyvä ilmiö, koska nollatyösopimuksella työskentelevän työntekijän epäselvä asema työmarkkinoilla on huomioitu muuallakin Euroopassa. Nollatyösopimuksia ei juurikaan ole työoikeudellisessa kirjallisuudessa käsitelty eikä kattavaa tutkimusta aiheesta ole tehty. Oikeuskäytäntöä löytyy lähinnä tarvittaessa työhön kutsuttavista työntekijöistä. Tutkielmassa on tästä huolimatta hyödynnetty yleistä työoikeudellista kirjallisuutta, koska nollatyösopimuksen arviointiin ja tulkintaan soveltuu voimassa oleva työ- ja muu lainsäädäntö sekä samat työoikeuden periaatteet kuin tavallisiinkin työsopimuksiin. Joihinkin yleissitoviin työehtosopimuksiin on sisällytetty nollatyösopimuksia koskevia määräyksiä. Tällaisilla määräyksillä on voitu esimerkiksi rajoittaa niiden käyttöä, määritellä osapuolten oikeudellista asemaa ja asettaa työhön liittyviä vähimmäisehtoja. Useimmilla aloilla ei kuitenkaan ole sovittu mitään nollatyösopimusten käytöstä. Nollatyösopimusten sääntelyä työehtosopimuksin voidaan kuitenkin pitää järkevänä, koska tämä mahdollistaa työsuhteen ehdoista sopimisen alakohtaisesti lainsäädäntöä tarkemmin ja tällöin voidaan myös paremmin huomioida kunkin alan erityispiirteet sekä tarpeet.
-
(2023)Tutkielman tarkoituksena on tarkastella non-fungible tokenin, eli NFT:n, suhdetta tekijänoikeuteen. Keskeistä on sen selvittäminen, miten NFT-muotoisen teoksen on mahdollista asettua olemassa olevan tekijänoikeussääntelyn asettamien reunaehtojen sisälle, ja mitkä ovat NFT-teoksen tämänhetkiset toimintamahdollisuudet tekijänoikeuden kentällä. NFT-teoksessa on siihen liittyvistä haasteista huolimatta lohkoketjuteknologiaan perustuvana ilmiönä potentiaali tuoda uusien teknologioiden hyödyt palvelemaan tekijänoikeusjärjestelmiä ja oikeudenalan tulevaisuutta. Tutkielmassa arvioidaan lainopin ja oikeuden monitieteiden avulla NFT-teoksen ja tekijänoikeuksien välisen suhteen sekä siihen liittyvien mahdollisuuksien ja kipukohtien merkitystä osana uuden digitaalisen taiteen aaltoa. Tutkielma käsittelee sääntelystä, oikeuskäytännöstä ja aineistoista käsin tekijänoikeuden tilaa ja NFT-teoksen suuntaa tämän päivän teknologisessa ympäristössä. Tutkielman sisällön perusteella pystytään arvioimaan tilanteen olevan se, että lohkoketjuteknologia kylläkin tarjoaa teknisen toimintaympäristön NFT-teokselle, mutta toistaiseksi NFT-teoksen potentiaali jää uupumaan. Tämän arvioidaan johtuvan muun muassa relevantin sääntelyn ja oikeuskäytännön puutteesta, kuin myös juridisteknisistä ja teknologiaan liittyvistä haasteista.
-
(2020)Lain sopimattomasta menettelystä (1061/1978, SopMenL) 1 §:n 1 momentin mukaan elinkeinotoiminnassa ei saa käyttää hyvän liiketavan vastaista tai muutoin toisen elinkeinonharjoittajan kannalta sopimatonta menettelyä. Kyseisen yleislausekkeen nojalla on markkinaoikeuden oikeuskäytännössä katsottu kielletyksi menettelyksi norkkimiseksi kutsuttu ilmiö, joka on tämän tutkielman aiheena. Norkkimisen suoja voi estää elinkeinoharjoittajien välisissä jäljittelytapauksissa ilmeisten goodwill-arvon hyväksikäyttö- ja vahingoittamistapausten jäämisen vailla suojaa silloin, kun immateriaalioikeudellisen yksinoikeussuojan edellytykset eivät täyty tai kun jäljittelijä tarkoituksellisesti pyrkii välttelemään yksinoikeuksien loukkaamista. Norkkiminen tunnustettiin Suomessa kielletyksi menettelyksi vuonna 2012, kun markkinaoikeus antoi ensimmäisen norkkimisen kieltävän tuomionsa MAO:121/12. Vaikka norkkimisesta on tullut jäljittelyyn liittyvissä tapauksissa suosittu toissijainen kanneperuste, kyseisen tapauksen jälkeen väite norkkimisesta on menestynyt markkinaoikeudessa vain kaksi kertaa. Tutkielman metodi on lainopillinen. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin norkkimisen suhdetta sitä ympäröiviin ilmiöihin immateriaalioikeudessa sekä SopMenL:n sääntelyssä. Immateriaalisen yksinoikeussuojan ulkopuolelle jäävien elementtien jäljittelyä on pidetty pääsääntöisesti sallittuna yleisen kilpailunvapauden vuoksi. Jäljittelyn yhtaikainen kieltäminen sekä sopimattomana toimintana että immateriaalioikeuden nojalla ei ole periaatteellisella tasolla välttämättä ongelmatonta. Tästä syystä jäljittelyn kieltäminen sopimattomana toimintana vaatii aina erityistilannetta ja hyvin erityisiä olosuhteita. Norkkimisen suoja on osittain päällekkäinen sekä osittain limittäinen erityisesti laajalti tunnetun tavaramerkin suojan kanssa, mutta myös SopMenL:n yleislausekkeen nojalla arvioidun toisen sopimattomaksi katsottavan menettelyn, orjallisen jäljittelyn kanssa. Toiseksi tutkielmassa arvioidaan norkkimisen suojan syntymiselle vaadittavia edellytyksiä ja sisältöä markkinaoikeuden oikeuskäytännössä. Norkkimisessa edelletytään, että norkitulla kohteella tulee olla goodwill-arvoa, eli suojelun arvoista mainetta ja tunnettuutta. Goodwill-arvoa voi olla hyvin erilaisilla kohteilla. Lisäksi elinkeinoharjoittajan, jonka väitetään oikeudettomasti hyväksikäyttäneen kohteen goodwill-arvoa, on tullut luoda menettelyllään mielleyhtymä oman ja norkitun kohteen välille. Markkinaoikeus ei ole vielä avannut perusteluissaan oikeudettoman hyväksikäytön merkitystä. Näiden norkkimiselle oikeuskäytännössä kehittyneiden erityisten edellytysten lisäksi norkkimisen on täytettävä SopMenL:n 1 §:n 1 momentin yleislausekkeen sanamuodosta johdettavat elinkeinotoiminnan, käyttämisen, hyvän liiketavan vastaisen taikka muutoin toisen elinkeinoharjoittajan kannalta sopimattoman menettelyn yleiset edellytykset, jotta yleislauseke ylipäänsä soveltuu. Lisäksi yleislausekkeen perusteella kiellettävältä jäljittelyltä on perinteisesti edellytetty sekaannusvaaran käsillä oloa sekä kohteen omaperäisyyttä ja tunnusomaisuutta. Näiden oikeuskäytännössä syntyneiden edellytysten on tullut mukautua norkkimisen arviointiin. Sekaannusvaaran edellytyksellä on norkkimisen arvioinnissa erityisen epäselvä asema. Sekaannusvaaraa ei nykyään norkkimista koskevan oikeuskäytännön mukaan ”sinänsä” edellytetä norkkimisessa. Viime kädessä norkkimisen arviointi on yksittäistapauksellista kokonaisarviointia. Kolmanneksi tutkielmassa selvitetään mikä oikeuttaa norkkimisen suojan ja mikä toisaalta asettaa suojan laajuudelle rajat. SopMenL suojaa paitsi elinkeinoharjoittajaa toisen elinkeinoharjoittajan sopimattomalta menettelyltä, myös välillisesti kuluttajia. Tavoitteen keskiössä on yleisen edun käsite, joka sisältää tarkemmin eriteltynä hyvän liiketavan mukaisuuden, markkinoiden toimivuuden sekä vapaan kilpailun turvaamisen. Vastapuolella painaa elinkeinoharjoittajan yksityinen suojaintressi, joka kiteytyy pitkälti omaisuudensuojanäkökohtiin. Siinä painottuvat erilaiset investointi-, vahingonkorvaus- ja vesittymisnäkökohdat. Näiden kahden intressin välillä markkinaoikeus on pitäytynyt vahvasti yleisen edun painottamisessa, sillä kynnys norkkimisen edellytysten täyttymiseen on pidetty korkealla.
-
(2019)Suomen perustuslaki, kansallinen terveydenhuoltolainsäädäntö ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset turvaavat lapsen asemaa terveydenhuollossa periaatteessa kattavasti. Käytännössä intersukupuoliset lapset ovat kuitenkin kohdanneet oikeudenloukkauksia hoidossaan. Tarkoituksena tässä tutkielmassa on selvittää, miten intersukupuolisen lapsen henkilökohtaista koskemattomuutta turvataan. Tutkielman tavoitteena on jäsentää sääntelyn ja käytännön välillä vallitsevaa ristiriitaa. Lisäksi tutkielma pyrkii osoittamaan lainsäädännön muutostarpeita, jotta intersukupuolisen lapsen oikeus koskemattomuuteen pystytään parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla turvaamaan. Tutkielma perustuu siihen, että nykyiset intersukupuolisten lapsien hoitokäytännöt on usean tahon suunnalta tuomittu perus- ja ihmisoikeuksien vastaiseksi. Intersukupuolisten lasten omiin hoitokokemuksiin pohjaavat tutkimukset puoltavat sitä, että intersukupuolisten lasten normalisoivaa sukuelinkirurgiaa alettaisiin tarkastella terveydelle haitallisena toimenpiteenä sen sijaan, että sitä perustellaan lapsen edulla. Hoitokäytännöissä pitäisi lapsen kehon muokkaamisen sijasta muokata yhteiskunnan asenteita. Lapsen tulevaisuuden hyvinvointi turvataan varmimmin pidättäytymällä koskemattomuuteen puuttumisesta. Jo lain tulkintaa muuttamalla on mahdollista tuomita intersukupuolisten lasten puhtaasti kosmeettinen operointi. Kuitenkin lakia muokkaamalla esimerkiksi aidommin sukupuolen moninaisuuden tunnustavaksi ja lapsen oikeudet huomioivaksi päästäisiin siihen tilanteeseen, että intersukupuolisen lapsen oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen on vankasti turvattu.
-
(2021)SEUT 13 artikla tunnistaa eläimet tunteviksi olennoiksi ja edellyttää, että unioni ja jäsenvaltiot ottavat eläinten hyvinvoinnin vaatimukset täysimääräisesti huomioon laatiessaan ja pannessaan täytäntöön unionin maatalous-, kalastus- ja liikennepolitiikkaa, sisämarkkinoita sekä politiikkaa tutkimuksen, teknologisen kehittämisen ja avaruuden aloilla. Samalla kuitenkin edellytetään erityisesti uskonnollisiin rituaaleihin, kulttuuriperinteeseen ja alueelliseen perintöön liittyvien jäsenvaltioiden lakien ja hallinnollisten määräysten sekä tapojen kunnioittamista. Tuntevien olentojen lisäksi eläimet ovat unionin oikeudessa kuitenkin maataloustuotteita, minkä seurauksena eläinten oikeudellinen asema unionissa on ristiriitainen. Tämä ristiriita ilmenee esimerkiksi teurastusta koskevassa sääntelyssä, jossa yhtäältä eläinten asema tuotteina on kohtalaisen selvä, mutta toisaalta eläinten hyvinvointia pyritään parantamaan sääntelyllä osittain juuri eläinten tuntoisuuden vuoksi. Yksi keskeinen tapa, jolla eläinten hyvinvointia on pyritty suojaamaan, on edellyttämällä, että eläimet tainnutetaan ennen teurastamista tarpeettoman kärsimyksen välttämiseksi. Tätä lähtökohtaista vaatimusta ei kuitenkaan sovelleta lopetusasetuksen (Neuvoston asetus N:o 1099/2009 eläinten suojelusta lopetuksen yhteydessä) 4 artiklan 4 alakohdan nojalla teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen, edellyttäen, että teurastus tapahtuu teurastamossa. Tutkielmassa tarkastellaan tainnutusvaatimusta eri näkökulmista. Alussa tutkielmassa luodaan katsaus jakoon yhtäältä eläinten hyvinvointiin tähtäävien toimenpiteiden ja toisaalta eläinten oikeuksia vaativien suuntausten välillä. Eläinten hyvinvointiin pyrkivällä lainsäädännöllä on perinteisesti katsottu olevan tavoitteena tarpeettoman kärsimyksen välttäminen kuitenkaan kyseenalaistamatta eläinten käyttämistä ihmisten erilaisten tarpeiden ja halujen täyttämiseksi. Eläinten oikeuksiin tähtäävien suuntausten taustalla puolestaan on esimerkiksi pyrkimys lopettaa eläinten hyväksikäyttö ja ihmisten kanssa tasavertaisen aseman tunnustaminen eläimille. Muun muassa eläinten aseman parantamiseen liittyvän muutoksen vaatiman tahdin on perinteisesti aiheuttanut ristiriitaa näiden kahden suuntauksen välillä. Lisäksi suuntaukset ovat olleet erimielisiä siitä, johtaako eläinten oikeuksien tavoittelu vai hyvinvointipyrkimykset lopulta tehokkaampaan eläinten suojeluun. Näiden kahden suuntauksen esittelyn jälkeen tarkastellaan eläinten oikeudellista asemaa unionissa ja sitä, mikä rooli eläinten hyvinvoinnilla unionin oikeudessa on. Tämän jälkeen tutkielmassa perehdytään tarkemmin tainnutusta ja teurastusta koskevaan sääntelyyn. Kahtiajaon eläinten hyvinvoinnin ja eläinten oikeuksien välillä ei kuitenkaan tarvitse olla niin jyrkkä. Nykyään on jo useita oikeustieteilijöitä, joiden mukaan eläimillä voidaan jo katsoa olevan oikeuksia. Näitä oikeuksia on mahdollista tunnistaa esimerkiksi eläinten hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävästä lainsäädännöstä. Asia vaikuttaa olevan näin ainakin tarkasteltaessa oikeuksia intressiteorian näkökulmasta, jossa oikeuksien olemassaolo kytketään yksinkertaistettuna siihen, onko esimerkiksi tietyn asian suorittaminen tyypillisesti jonkin yksilön intressissä. Tutkielmassa luodaan katsaus intressiteoriaan ja pohditaan tämän pohjalta sitä mahdollisuutta, että vaatimus eläimen tainnutuksesta ennen teurastamista loisi eläimelle oikeuden tulla tainnutetuksi ennen teurastamista. Lopuksi tutkielmassa perehdytään Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) viimeaikaiseen ratkaisukäytäntöön, jossa vastakkain ovat olleet eläinten hyvinvoinnin suojelemiseksi säädetty tainnutusvaatimus sekä perusoikeuskirjan (POK) 10 artiklan takaama uskonnollinen vapaus. Tapaukset ilmentävät sitä punnintaa ja tasapainottelua, johon SEUT 13 artikla velvoittaa. Se, että EUT on ottanut ennakkoratkaisulla kantaa kolmeen aiheeseen liittyvään tapaukseen viiden vuoden sisällä osoittaa, että aihe on ajankohtainen. Eläinten hyvinvoinnin voidaan katsoa saaneen tapausten ratkaisussa suuren painoarvon. Nähtäväksi jää, miten tuomioistuimen antamat ennakkoratkaisut vaikuttavat teurastusta koskevaa sääntelyä uudistettaessa osana komission vuonna 2020 julkaisemaa Pellolta pöytään -strategian toimeenpanoa.
-
(2023)Frågan om andelslagets möjligheter att skaffa finansiering, särskilt i form av eget kapital har varit aktuell länge och ett av syftena med revideringarna av lagstiftningen om andelslag i närmare femtio år. En följd av denna utveckling och trenderna på värdepappersmarknaden är att noteringen av ett andelslag har blivit aktuellt. Verksamhetens syfte i ett andelslag är att genom att erbjuda sina medlemmar tjänster stöda deras ekonomi eller näringsverksamhet. Det personliga medlemskapet är ett av de centrala kännetecknen i andelslaget som återspeglas i bland annat en medlem, en röst -principen och uppdelningen av residualrättigheter. Syftet med denna avhandling är att granska förutsättningarna för att ett andelslag ska kunna notera sina andelar eller aktier på en multilateral handelsplattform. Till förutsättningarna hör bland annat att genom stadgebestämmelser göra andelarna fritt överlåtbara samt begränsa deras antal. Ifall det är andelslagets aktier som noteras förutsätts i sig färre stadgebestämmelser, men för bägge typer av värdepapper måste en viss omfördelning av de ekonomiska rättigheterna ske för att de ska kunna attrahera investerare. Den första modellen, som används som exempel för hur andelslag kan noteras, utgår ifrån ett investeringsandelslag vars syfte är att skapa ägarvärde och bringa vinst åt sina medlemmar och/eller andelsägare. Detta andelslag motsvarar till stora delar aktiebolaget då dess syften är samma, men skillnaderna består alltid i att skillnaderna i medlemmarnas röstetal begränsas till 1:20 i andelslag. Den andra modellen utgår ifrån ett mer traditionellt andelslag som väljer att notera andelar eller aktier för att på så sätt samla in eget kapital. I detta andelslag kommer balansen mellan syftet att erbjuda tjänster för medlemmarna och investerarnas krav på avkastning bli av vikt. För bägge modeller finns det en del utmaningar gällande de kooperativa principerna, särskilt verksamhetens syfte för den första och självständigheten för den andra modellen. De sätt på vilka andelslag kan notera sig är många varför inga definitiva slutsatser om det ena eller andra kan presenteras. Eftersom det inte är ändamålsenligt att andelslaget ska bli en kopia av aktiebolaget måste bevarandet av andelslagets kännetecken balanseras med investerarnas krav på ägarvärde, oberoende av ifall investerarna är skilda från medlemskåren eller inte. Skillnaden kommer dock alltid förbli att man inte kan köpa till sig makten över ett andelslag på motsvarande sätt som för aktiebolag. Andelslag kan däremot möjliggöra en annan typ av investeringsinstrument och således erbjuda investerarna andra alternativ.
-
(2020)This research focuses on crimes against cultural heritage and intends to identify the victims of these crimes by examining the current legal framework and case-law. As the main question consists of an inquiry of who is being violated when cultural heritage is destroyed, the victims here are not the damaged buildings itself but people of different communities. Attacks against cultural heritage have an extensive influence on both individual and collective identity, due to its direct link between the physical violation of property and the human dimension. Despite the extensive research in the field of international cultural heritage law, the situation surrounding the classification of victims in this particular context still needs clarification. This thesis will explain the specific characteristics of these types of victims and investigate what the unique characteristics of cultural heritage can bring to the theoretical construction of victims in general. To highlight the specific nature of these crimes, this thesis pays particular attention to how cultural heritage issues are regulated under current international law and how the current legal framework categorises the crimes against cultural heritage. The subject is limited to situations where tangible cultural heritage is destroyed during an armed conflict. The aim is to present the current international legal framework regarding cultural heritage protection and to find out how these crimes are assessed both in international treaties and the case-law of international courts. The research will explain in general terms how international treaty law protects the cultural heritage of all humankind and what forms its legal basis. This thesis will introduce the question of whether the crimes against cultural heritage are assessed as a crime against property or crime against people. The research is conducted by emphasising a doctrinal method and case study analysis with characteristics of critical approach. Through the case study approach, it is possible to map out the elements that the International Criminal Court has been emphasising when interpreting the victims of cultural heritage crimes. The most significant legal case of for this research is the case of Al Mahdi in ICC: it is the first case that defines the victims of these crimes and from this perspective showcases how much damage cultural heritage destruction can produce. Regarding the previous legal cases when the cultural heritage has been destroyed, this thesis will also describe the case-law of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia. Ultimately, the thesis will find out who are the victims of cultural heritage crime and how what is the legal basis of their status. This thesis presents the distinctive categories of cultural heritage victims and examines what forms the destruction can take on for different groups. The assessment is primarily based on the case of Al Mahdi, but also the general theory about the legal position of victims in international criminal law framework will be presented. Particular attention will be paid to the international community as a victim and the role of UNESCO as its representative. Also, the phenomenon of iconoclasm is reflected to find out what legal consequences to consider if the damaging actions would be categorised as iconoclastic. Therefore, in order to effectively safeguard the heritage of all humankind, the international community needs to recognise that cultural heritage crime is always a serious violation of international law that has severe effects on people on various levels.
-
(2015)The over-arching theme for the research is the debate on how to balance legitimate security interest with the idea of an open society. The aim of this dissertation is to examine multi-level approaches to combat terrorism in a European context and to assess to what extent measures aimed specifically at addressing the so-called foreign fighter phenomenon are to be deemed compatible with the current EU law provisions on restricting the free movement of Union citizens in Directive 2004/38 (‘The Free Movement Directive’). The suitability of administrative measures with a repressive character, such as confiscation of passports or revocation of residence permits, as regards restricting terrorism-related intra-EU travel is examined as well as the impact new terrorist offences have on the threat assessment that is relevant from the point of view of applying the restrictive grounds in Directive 2004/38. The dissertation strives to summarize, analyse and problematize the current legislation on free movement and EU counter-terrorism due to new perceived threats to public security and therefore the research can be described as predominantly doctrinal. The research object is thus existing law and the focus lies on the Treaties and the case law of the European Court of Justice and more specifically the EU law instruments in the context of the policy Area of Freedom, Security and Justice. The research object is approached from a critical perspective.
-
(2016)Tämän OTM-tukielman keskeinen tutkimuskysymys voidaan esittää seuraavasti: mistä syistä johtuu, että nuorisorangaistusta käytetään niin vähän? Nuorisorangaistus on alle 18-vuotiaalle rikoksentekijälle tarkoitettu, vähintään neljän kuukauden ja enintään yhden vuoden pituinen seuraamus, jonka aikana tuomittu on valvonnassa. Valvontaan on liitetty erityisesti nuorille suunnattuja sosiaalista toimintakykyä edistäviä tehtäviä ja ohjelmia sekä niiden yhteydessä annettavaa tukea ja ohjausta. Pääsääntöisesti nuorisorangaistus sisältää myös valvonnassa tapahtuvaa työelämään ja työn tekemiseen perehtymistä esimerkiksi kuntien nuorisotoimen nuorisopajoissa. Nuorisorangaistusta on käytetty huomattavasti vähemmän, kuin mitä sitä käyttöönottaessa alun perin arvioitiin. Viime vuosina nuorisorangaistuksia on tuomittu jopa alle kymmenen vuodessa. Muun muassa eduskunnan lakivaliokunta on ilmaissut huolensa nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä. Lisäksi tuoretta ja selvitettyä tietoa nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä tai yleensä nuorisorangaistuksesta ei ole. Tässä tutkielmassa tutkimusongelmaa lähestytään oikeustieteen perinteisen metodin ja päätehtävän eli lainopin (oikeusdogmatiikan) lisäksi empiirisestä näkökulmasta. Yhdistävänä tekijänä voidaan pitää kriminaalipoliittista orientaatiota, koska tutkielman tarkoituksena on tuottaa päätöksentekoa palvelevaa tutkimustietoa. Tutkielman voidaan sanoa olevan metodisten valintojen lisäksi monitieteinen myös siinä merkityksessä, ettei siinä noudateta perinteisiä oikeudenalarajoja. Tutkielmassa oikeusdogmatiikka luo kehyksen, jonka avulla tarkastelu rajataan tutkittavaan ilmiöön eli nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syihin sekä siihen, mikä on tältä kannalta oikeudellisesti olennaista. Sen sijaan empiirisen oikeustutkimuksen avulla ymmärretään ja selitetään tutkimuskohdetta eli nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syitä. Tutkielmassa tutkimusongelmaa on lähestytty kvalitatiivisen tutkimusotteen menetelmin. Nuorisorangaistus otettiin ensimmäistä kertaan käyttöön alueellisena kokeiluna vuonna 1997, seitsemässä käräjäoikeudessa, 15-17-vuotiaille rikoksentekijöille tarkoitettuna erityisseuraamuksena. Nuorisorangaistuksen käyttöönottoa voidaan pitää yhtenä 1990-luvun merkittävimpänä uudistuksena suomalaisessa seuraamusjärjestelmässä. Nuorisorangaistus tuli pysyvään käyttöön koko maassa sen jälkeen, kun laki nuorisorangaistuksesta tuli voimaan 1.1.2005. Nuorisorangaistuksen vakinaistaminen ja laajeneminen valtakunnalliseksi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen lainsäädäntöprosessi. Nykyään nuorisorangaistusta koskevat keskeisimmät säännökset ovat rikoslaissa, nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetussa laissa ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetussa laissa. Suomessa on omaksuttu järjestelmä, jossa nuorten vakavampaa rikollisuutta käsiteltäessä, sosiaaliviranomaisen ja Rikosseuraamuslaitoksen edustajien on laadittava nuoresta rikoksentekijän henkilöstä ja hänen elämäntilanteestaan seuraamusselvitys tuomioistuimelle. Seuraamusselvityksellä ja siitä saaduilla tiedoilla on keskeinen merkitys tuomioistuimessa tapahtuvassa seuraamusharkinnassa RL 6:10 a.1 §:ssä säädetään nuorisorangaistuksen tuomitsemisen edellytyksistä. Säännöksen mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta tuomitaan nuorisorangaistukseen, jos: 1) sakko on rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys ja tekijän aikaisemmat rikokset huomioon ottaen riittämätön rangaistus eivätkä painavat syyt vaadi ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemista ja 2) ehdollista vankeutta valvontoineen ei ole pidettävä riittävänä tekijän sosiaalisen selviytymisen edistämiseksi tai uusien rikosten ehkäisemiseksi. Näin ollen nuorisorangaistuksen tuomitseminen edellyttää moitittavuus- ja tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Sen jälkeen, kun rikos on moitittavuusharkinnan perusteella paikallistettu sakon ja ehdottoman vankeuden väliin, suoritetaan tarkoituksenmukaisuusharkinta. Tarkoituksenmukaisuusharkinnassa huomio kiinnitetään tukitoimenpiteiden tarpeeseen, uusimisriskiin, yhteistyövalmiuksiin ja kykyyn suoriutua rangaistuksesta, motivaatioon rangaistuksen suorittamiseen sekä vaikuttavuuteen. Suomessa on omaksuttu ratkaisu, jossa rikos- ja lastensuojeluoikeudelliset instituutiot ovat periaatteellisella tasolla erotettu toisistaan. Näin ollen nuorten tekemien rikosten käsittely on organisoitu kahden toistaan poikkeavan järjestelmän piiriin. Käytännössä tämä näkyy siten, että lastensuojelua koskeva lainsäädäntö on riippumaton rikosoikeudesta. Toisaalta lastensuojelutoimenpiteet, ennen muuta avohuollon tukitoimet sekä huostaanotto ja sijaishuolto, voivat johtaa ne bis in idem -kiellon soveltamiseen tai rangaistuksen kohtuullistamiseen. Vain hyvin poikkeuksellisesti nuori onnistuu suorittamaan nuorisorangaistuksen ilman, että Rikosseuraamuslaitoksen tarvitsee puuttua nuorisorangaistukseen sisältyvien velvollisuuksien rikkomiseen. Tästä syystä velvollisuuksien noudattamisen tehosteeksi lainsäädäntöön on otettu säännökset siitä, mitä sanktioita velvollisuuksien rikkomisesta voi nuorelle seurata. Nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syitä arvioidaan eri kokonaisuuksissa, joita ovat: 1) tunnettavuus, 2) viranomaisten välinen yhteistyö sekä resurssit ja käytännöt, 3) lainsäädäntö, 4) törkeä velvollisuuksien rikkominen ja uuden rangaistuksen tuomitseminen, 5) lastensuojelun tukitoimet, 6) nuorisorangaistuksen tuomitseminen ensimmäisenä rangaistuksena, 7) nuorten uusintarikollisuus, 8) nuorisorangaistukseen soveltuvan kohdejoukon suuruus, 9) valvonnan intensiivisyys sekä 10) Rikosseuraamuslaitoksen suositusten ja tuomioiden vastaavuus. Nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä huolimatta ollaan varsin yksimielisiä siitä, että se tulee säilyttää osana nuorten rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää. On kuitenkin välttämätöntä pohtia, millä keinoin nuorisorangaistuksen käyttöä voidaan lisätä. Keskeisimmät ehdotukset liittyvät lainsäädännön kehittämiseen ja selkiyttämiseen, viranomaisyhteistyön parantamiseen ja käytäntöjen muuttamiseen sekä koulutukseen.
Now showing items 1627-1646 of 3542