Browsing by Title

Jokaisen perus- ja ihmisoikeus on, että häntä koskeva oikeudenkäynti tapahtuu kohtuullisen ajan kuluessa. Rikosprosessioikeuden alaan kuuluvassa tutkielmassa tarkastellaan joutuisuuden merkitystä ja oikeudenkäynnin viivästymisen haittoja sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen EIS 13 artiklan uuden tulkinnan vaatimuksia ihmisoikeussopimuksen jäsenvaltioille. Toiseksi pohditaan, millainen oikeussuojakeino on tehokas EIT:n oikeuskäytännön perusteella, sekä millä tavalla oikeudenkäynnin viivästyminen voidaan tehokkaasti hyvittää rangaistusta määrättäessä. Tutkielmassa käsitellään hyvityslain sisältöä etenkin EIT:n EIS 6(1) artiklaa koskevan oikeuskäytännön perusteella. Vielä selvitetään hyvityslain tehokkuutta EIS 13 artiklan asettamien vaatimusten suhteen, sekä lain vaikutusta oikeudenkäyntien viivästymiseen ja käydään läpi hyvityslain mahdollisesti ongelmallisia kohtia. Lyhyesti tarkastellaan myös sitä, mitkä seikat selittävät osaltaan oikeudenkäyntien pitkää kestoa Suomessa, ja näkökulmaa laajennetaan vielä hyvityslain ulkopuolelle jääviin perus- ja ihmisoikeusloukkauksiin sekä niiden mahdolliseen korvattavuuteen. Tutkielmassa todettiin, että EIT on todennut hyvityslain EIS 13 artiklan mukaisesti tehokkaaksi valtionsisäiseksi oikeussuojakeinoksi. Varsinaiseen ongelmaan eli oikeudenkäyntien liialliseen kestoon lailla katsottiin olevan hyvin rajattu ja pieni vaikutus. Hyvityslaki myös sisältää joitakin ongelmallisia kohtia. Esimerkiksi esitutkinnassa ja syyteharkinnassa tapahtunut viivästys on kategorisesti hallituksen esityksessä rajattu lain soveltamisen ulkopuolelle. Tutkielmassa havaittiin, että hyvityslain soveltamisalan ulkopuolelle jäävä esitutkinnassa tai syyteharkinnassa viivästynyt rikosasia, jossa ei lopulta nosteta syytettä, ei toisin kuin lain esitöissä on perusteltu vaikuta kovin harvinaiselta tilanteelta. Tutkielmassa päädyttiin suosittamaan, että esitutkinnan ja syyteharkinnan viipymisen hyvittämisestä tulisi säätää laissa. Nykyinen käytäntö asettaa vahingonkärsijät eriarvoiseen asemaan riippuen muun muassa siitä, mitkä ovat heidän tietonsa esimerkiksi mahdollisuudesta hakea korvausta Poliisihallitukselta. Samalla voitaisiin säännellä muiden perus- ja ihmisoikeusloukkausten korvaamisesta. Tutkielmassa havaittiin edelleen, että toinen hyvityslain ongelmallinen kohta liittyy asianomistajan oikeudenkäynnin viivästymistä laskettaessa oikeudenkäynnin alkamisajankohtaan. Hyvityslain 5 §:n mukaisesti oikeudenkäynnin katsotaan asianomistajan osalta alkavan vasta siitä hetkestä, kun hänen vaatimuksensa tulee tuomioistuimessa vireille. Ihmisoikeustuomioistuimen EIS:ta koskevassa oikeuskäytännössä oikeudenkäynnin katsotaan EIS 6 artiklan soveltuessa kuitenkin alkavan jo siitä, kun asianomistaja on esittänyt korvausvaatimuksensa, esimerkiksi rikosilmoitusta tehdessään tai esitutkinnassa. Ristiriidan katsottiin olevan ongelmallinen paitsi siksi. että hyvityslain tarkoituksena on, että viivästyneen oikeudenkäynnin asianosainen saisi kansallisesti vastaavan hyvityksen kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta EIS 6 artiklan nojalla ja lain perusteluissa on nimenomaan korostettu sitä, että oikeudenkäynnin kestoa ja viivästymistä arvioitaessa tulee ottaa huomioon ihmisoikeustuomioistuimen EIS 6(1) artiklaa koskeva vakiintunut ratkaisukäytäntö, myös siksi, että mainittujen ajankohtien välinen ero voi tapauskohtaisesti olla jopa useita vuosia. Perustuslain 21 §:n mukainen oikeus oikeudenkäyntiin ilman aiheetonta viivytystä koskee kuitenkin kaikkia asianosaisia, myös asianomistajaa. Asianomistajan rangaistusvaatimuksen osalta oikeudenkäynnin laskemisen tulisi alkaa siitä, kun hän rikosilmoitusta tehdessään tai esitutkinnassa ilmoittaa vaativansa rangaistusta. Tutkielmassa osoitetaan, että hyvityslaki on tehokas oikeussuojakeino ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan tarkoittamassa mielessä, mutta laki sisältää joitain ongelmallisia kohtia ja lisäksi laki itsessään ei ole ratkaisu oikeudenkäyntien viivästymisen ongelmaan. Laki ei myöskään näytä jouduttaneen oikeudenkäyntejä. Lisäksi koska oikeudenkäynnin kohtuuttoman keston korvaaminen jälkikäteen ei usein tosiasiallisesti poista pitkittyneen prosessin aiheuttamaa kärsimystä tulee oikeudenkäytön kehittämisen painopisteen olla ongelman alkulähteillä, eli oikeudenkäyntien viivästymisen ehkäisemisessä ja oikeudenkäytön nopeuttamisessa muita perusoikeuksia kuitenkaan vaarantamatta.

Tutkielman ydinsisältö on tarkastella oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a pykälää. Tässä pykälässä on säädetty yksi mahdollisuus poiketa riita-asian oikeudenkäynnin kuluvastuun pääsäännöstä, joka on asian hävinneen täysimääräinen korvausvelvollisuus voittaneelle osapuolelle. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä poikkeamisperusteeksi on säädetty asian oikeudellinen epäselvyys. Tutkielman aiheena on tarkastella pykälän sisältöä, sen merkitystä ja sen mahdollisuuksia auttaa lainsäätäjän tavoitteita oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin saavuttamisessa. Alioikeusmenettelyn kokonaisuudistuksessa 1993 pyrittiin pois vanhasta, ei toivotuksi tulleesta, ”kulut kuittiin” -käytännöstä siten, että jutun voittajan vastuu omista kuluistaan jäisi vain harvinaiseksi poikkeukseksi. Uudistus käytännössä aiheutti kuitenkin oikeudenkäyntikulujen merkittävän kasvun, prosessikynnyksen jyrkän nousun ja sen myötä siviilijuttujen määrän dramaattisen vähenemisen. Tutkielman aiheena oleva OK 21:8 a § säädettiin korjaamaan näitä vuoden 1993 uudistuksen valuvikoja. Tässä pyrkimyksessä epäonnistuttiin jälleen kerran. Sama ei toivottu kehitys jatkui muuttumattomana. Tutkimuksessa pyrin etsimään syitä, miksi kehitys edelleenkin jatkuu säädetystä pykälästä huolimatta samanlaisena ja tarkastelen lainsäätäjän mahdollisuuksia pykälää kehittämällä edistää toivottuja tavoitteita. Säädös tässä muodossaan asettaa asianosaiselle velvollisuuksia, joita tämä ei pysty täyttämään. Asianosaisella on korostunut vaatimis- ja väittämistaakka, jolloin riita-asiasssa asianosainen itse joutuu esittämään asian olevan oikeudellisesti epäselvä. Tämä on asianajopsykologisesti ristiriidassa asian voittamistavoitteen kanssa. Lisäksi asianosainen joutuu mahdottoman tehtävän eteen joutuessaan esittämään vaatimuksensa yksityiskohtaiset perustelut vastapuolen kulujen alentamisen syistä. Myös tuomioistuimen mahdollisuutta soveltaa pykälää on rajoitettu merkittävällä tavalla rajaamalla siitä pois näyttökysymykset. Pykälän soveltaminen on tehty käytännössä niin vaikeaksi, että se todella on jäänyt poikkeukseksi.

Ratkaisuehdotukseni on, että pykälän oikeudellisen epäselvyyden soveltamisalaa laajennettasiin koskemaan oikeuskysymysten lisäksi myös näyttökysymyksiä ja määrämisperiaate vaihdettaisiin virallisperiaatteksi.

Valtaosa dispositiivisista riita-asioista päättyy sovintoon. Lähtökohtana sovintotilanteessa on, että sovinto kattaa myös oikeudenkäyntikulut. Joskus kuitenkin riidan osapuolet pääsevät sopuun riidan pääasiasta, mutta jättävät oikeudenkäyntikulukysymyksen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Oikeudenkäyntikulujen jakautumisesta sovintotilanteessa ei ole säädetty laissa, ja kysymys onkin jäänyt pääasiassa oikeuskäytännön ratkaistavaksi. Tämän tutkielman aiheena on oikeudenkäyntikulujen jakautuminen sovintotilanteessa. Tutkimuskysymyksenä on selvittää asiaa koskeva voimassa oleva oikeustila erityisesti korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Lisäksi tutkielmassa selvitetään käräjäoikeuksista kerätyn empiirisen aineiston perusteella, kuinka käräjäoikeudet ovat tosiasiassa ratkaisseet kulukysymyksen sovintotilanteessa. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan vaikuttaako oikeustila asian osalta riittävän selkeältä vai tulisiko sitä jollain tavalla selkiyttää. Oikeudenkäyntikulujen jakautumista sovintotilanteessa koskeva oikeusohje on muodostunut korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Oikeusohjeen mukaan kuluratkaisu tulisi ensisijassa perustaa hypoteettiseen pääasiaratkaisuun ja mikäli tämä ei ole mahdollista, tulisi ratkaisun perusteena olla vertailu sovinnon ja alkuperäisten vaatimusten välillä. Viime kädessä kuluratkaisu tulisi kuitenkin aina perustua OK 21 luvun säännöksiä noudattelevaan kohtuusharkintaan. Empiirisen tutkimuksen perusteella käräjäoikeuksien ratkaisukäytäntö vastaa pitkälti voimassa olevaa oikeustilaa ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Korkeimman oikeuden luomaa oikeusohjetta voidaan pitää tyydyttävänä mutta ei täysin ongelmattomana. Ongelmat liittyvät ensikädessä siihen, ettei kuluratkaisun arvioinnissa kyetä riittävästi huomioimaan sovinnon erityispiirteitä. Kuluratkaisu joudutaan tekemään liiallisissa määrin jutun lopputuloksesta käsin etsien jutun voittajaa ja häviäjää, minkä voidaan nähdä olevan ristiriidassa sopimisen taustatavoitteiden kanssa. Vaikka kohtuusharkinta on mahdollista, tulee sen tapahtua OK 21 säännösten sisällä eikä näitä säännöksiä ole luotu sovintotilanteita ajatellen. Toisaalta, jos osapuolilla kuitenkin halutaan pitää mahdollisuus jättää kulukysymys tuomioistuimen ratkaistavaksi, tulee tuomioistuimen pystyä perustamaan kuluratkaisu joihinkin ennalta määriteltäviin seikkoihin. Tutkielmassa ehdotetaan, että asiasta säädettäisiin oma säännös OK 21 lukuun, jolloin lainsäätäjän tulisi arvioida kulujen jakautumista myös sovintotilanteiden kannalta.

Kohtuuttoman korkeat oikeudenkäyntikulut muodostavat todellisen oikeusturvaongelman Suomessa. Tuoreen tutkimustiedon valossa oikeudenkäyntikulut ovat jatkaneet tasaista kasvuaan alioikeusuudistuksen jälkeen. Etenkin keskiluokkaiselle palkansaajalle korkea kuluriski voi muodostua oikeuden saatavuuden esteeksi eikä perusteltuakaan kannetta uskalleta lähteä ajamaan tuomioistuimessa. Tutkielmassa tarkastellaan oikeudenkäyntikulujen jakautumista oikeudenkäynnin jäädessä kesken. Tarkastelu painottuu tilanteisiin, joissa kantaja on peruuttanut kanteensa. Tutkielmaan on sisällytetty perusoikeusnäkökulma, joten kulukysymyksiä peilataan PL 21 §:n mukaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisältövaatimuksiin ja tulkinta-apua haetaan access to justice - tutkimussuuntauksen kautta. Kanteen peruuttaneen osapuolen katsotaan lähtökohtaisesti hävinneen asian. Pääsäännön mukaisesti hävinnyt osapuoli on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. OK 21:7.2:n mukaan pääsäännöstä voidaan kuitenkin erityisestä syystä poiketa. Tutkielmassa kysytään, löytyykö oikeuskäytännöstä selkeä ja ennakoitava ratkaisulinja lainkohdassa tarkoitettua erityistä syytä tarkasteltaessa. Lisäksi kysytään, toteutuvatko ennakoitavuuden ja oikeussuojan vaatimukset pääasiaratkaisun puuttuessa oikeudenkäynnin jäädessä kesken kanteen peruuttamisen vuoksi. Tutkielmassa analysoidaan korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä ja havaitaan korkeimman oikeuden olevan korostetun ”esityöuskollinen” sen tulkitessa OK 21:7.2:ssä tarkoitettua erityistä syytä. Lain esitöissä erityisenä syynä mainitaan esimerkkinä tilanne, jossa vastaaja on kanteen vireillepanon jälkeen täyttänyt vaaditun suorituksen. Erityistä syytä koskevassa arvioinnissa tarkastelu on oikeuskäytännössä keskittynyt tiukasti siihen, onko kantajan vaatimus johtanut siihen, että asian tila olisi vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta merkityksellisellä tavalla muuttunut. Koska korkein oikeus on pitäytynyt tiukasti lain esitöissä lausutun esimerkin rajoissa, on ennakkopäätöksistä löydettävissä selkeä ja ennakoitava linja lainkohdassa tarkoitetuissa tapauksissa. Ennakkopäätösten valossa osapuolet pystyvät ennakoimaan, miten tuomioistuin todennäköisesti tulee ratkaisemaan kulukysymyksen yksittäistapauksessa. Toisaalta on myös korostettu, että oikeusasteet ovat monissa tapauksissa päätyneet keskenään ristiriitaisiin ratkaisuihin kulukysymyksissä. Tämä osaltaan heikentää ennakoitavuuden toteutumista. Tutkimustiedon valossa tuomarit eivät viran puolesta juurikaan kohtuullista oikeudenkäyntikuluja. Myös tässä tutkielmassa havaitaan, ettei korkein oikeus perustelluissakaan tilanteissa ole kohtuullistanut tuomittuja oikeudenkäyntikuluja. Tutkielman johtopäätöksissä korostetaan sitä, että oikeudenkäyntikuluja koskevassa arvioinnissa tulisi tapauskohtaisesti arvioida kohtuullistamisen tarpeellisuutta. Etenkin tilanteissa, joissa kanteen peruuttamiselle on ollut perusteltu syy tai jos asia on ollut oikeudellisesti epäselvä, olisi perusteltua määrätä kuluista täyden korvauksen periaatteesta poiketen. Tällä tavoin turvattaisiin molempien osapuolten oikeussuojan toteutumista nykyistä paremmin.

Kansallisen turvallisuuden edistämiseksi ja vakavan rikollisuuden ehkäisemiseksi on sekä kansainvälisesti että Suomessa valjastettu perinteisten rikosoikeudellisten keinojen rinnalle hallintomenettelyjä, joissa pyritään ennaltaehkäisemään kansallisen turvallisuuden vaarantumista astumatta lainkaan rikosoikeuden kentälle. Eräänä tällaisena keinona on kansallinen maahanmuuttokontrolli, joka on otettu osaksi vakavan rikollisuuden ja terrorismin torjuntaan tähtääviä keinoja. Suomessa Maahanmuuttovirasto pyytää suojelupoliisilta lausuntoja hakijasta käsitellessään ulkomaalaisten oleskelulupa- ja kansalaisuushakemuksia. Lausuntojen antaminen on osa suojelupoliisin ennaltaehkäisevää turvallisuustyötä ja liittyy siten kansallisen turvallisuuden vaarantumisen ennaltaehkäisyyn. Hallintotuomioistuinten oikeuskäytännössä on katsottu näiden lausuntojen perusteluiden olevan valtion turvallisuuden ylläpitämistä koskevia salassapidettäviä viranomaisen asiakirjoja, jotka on pidettävä salassa myös hallintoprosessin asianosaiselta eli oleskelupaa tai kansalaisuutta hakevalta ulkomaalaiselta. Tutkielma keskittyy oleskelulupa- ja kansalaisuusasioissa tapahtuvan asianosaisjulkisuuden rajoittamisen valtiosääntöoikeudelliseen arviointiin. Tutkielmassa käsitellään yleisen turvallisuuden ja yksilön oikeuksien välistä jännitettä sekä hallintoprosessissa omaksuttuja ratkaisuja yksilön oikeuksien ja yleisen intressin yhteensaattamiseksi, erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien oikeasuhtaisen rajoittamisen näkökulmasta. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset hallintoprosessille ovat tutkielman ydinaluetta ja tutkielman keskiössä ovat ne kansalliset oikeustapaukset, joissa asianosaisjulkisuutta on rajoitettu suojelupoliisin lausuntojen perusteluiden osalta oleskelulupa- ja kansalaisuusasioissa. Perus- ja ihmisoikeuksien rajoittamista koskevan välttämättömyyskriteerin arvioimiseksi tutkielmassa käsitellään myös muissa valtioissa omaksuttuja malleja, joilla on pyritty minimoimaan asianosaisjulkisuuden rajoittamisen haitat oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten luodessa pohjan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin käsitteelle on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä tarkasteltu sen selvittämiseksi, voidaanko kansallisessa oikeuskäytännössä omaksuttuja malleja pitää kansainvälisten velvoitteiden vaatimukset täyttävinä ja onko kansallisen oikeusturvan taso yhdenmukainen unionin oikeuden kanssa. Erityisesti tutkielmassa pyritään selvittämään toteutuvatko oikeusturvan ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset hallintoprosessissa, ja eräänä erityiskysymyksenä on hallintotuomioistuimen selvittämisvelvollisuuden rooli ja laajuus silloin, kun asianosaisen tiedonsaantioikeutta oikeudenkäynnissä rajoitetaan. Hallintotuomioistuinten selvittämisvelvollisuuden osalta on tarkasteltu myös hallintotuomioistuinten linjauksia suojelupoliisin asiakirjojen yleistä julkisuutta koskevien rajoitusten osalta sen selvittämiseksi onko salaamisen perusteiden asianmukaisuuden ja oikeasuhtaisuuden selvittämiseksi käytetyissä keinoissa eroja yleisen julkisuuden ja asianosaisjulkisuuden tapauksissa. Koska kysymys on kansallisen turvallisuuden ja vakavan rikollisuuden ehkäisystä hallinnollisin keinoin, on asianosaisen oikeusturvan riittävyyttä selvitetty myös vertaamalla sitä syytetyn oikeusturvaan ja erityisiin vähimmäisoikeuksiin rikosprosessissa.

Tarkastelen oikeusteoreettisessa tutkielmassani John Rawlsin oikeudenmukaisuusajattelun kehitystä Oikeudenmukaisuusteoriasta poliittisen liberalismin kautta Kansojen oikeuteen. Lisäksi tarkastelen sitä, mikä asema oikeudella on Rawlsin teorioissa, ja miten se muuttuu hänen ajattelunsa kehittyessä. Lopuksi täydennän Rawlsin ajattelua koskevaa esitystäni Amartya Senin näkemyksillä oikeudenmukaisuudesta köyhissä olosuhteissa ja kehittyvissä yhteiskunnissa. Rawlsin oikeudenmukaisuusajattelu muuttuu ajan ja hänen saamansa kritiikin myötä. Oikeudenmukaisuusteoriassa Rawls olettaa mahdollisiksi ja tavoittelemisen arvoisiksi yhteisesti jaetun käsityksen oikeudenmukaisuusperiaatteista ja yhteiskunnan perusrakenteiden ideaalista. Political Liberalism -teoksessaan Rawls esittää ajatukseen siitä, että kansalaisten – yhteiskunnan toimijoiden – on moniarvoisessa yhteiskunnassa eriävistä moraalisista näkökulmistaan huolimatta mahdollista jakaa yhteisesti hyväksytyt oikeudenmukaisuusperiaatteet ja niiden mukaisesti järjestetty yhteiskunnan perusrakenne poliittisin ja järkevin perustein. Rawlsin ajattelu siirtyy näin moraalisesta oikeutuksesta kohti poliittista oikeutusta. Oikeuden ja oikeusjärjestelmän merkitys osana rawlsilaisen yhteiskunnan perusrakennetta korostuu samalla kun Rawls hylkää tai ainakin muotoilee uudelleen oikeudenmukaisuusteoriansa metafyysisistä ja moraalisista taustaoletuksista neutraalin, poliittisen liberalismin tarkoituksiin soveltuvaan poliittisen käsityksen. Velvoite noudattaa legitiimiä lakia korostuu sitä myötä, kun Rawls täsmentää julkisen järjen ajatusta yhteiskunnan perusrakenteiden oikeutuksen, julkisen vallankäytön ja oikeudenkäytön kenties tärkeimpänä perustana. Erityisen tärkeänä Rawls pitää julkisen järjen ajatusta perustuslaillisten oikeuksien, tai perustuslaillisesti ensisijaisten kysymysten turvaamisesta. Kansojen oikeus onnistuu verrattain hyvin yhdistämään rawlsilaisen kansainvälisen, liberaalien kansakuntien ulkopolitiikkaa koskevan näkemyksen Rawlsin oikeudenmukaisuusajattelua ja poliittisen liberalismin kansallista sovelluskontekstia koskevaan teoriaan. On kuitenkin huomattava, ettei Rawlsin Kansojen oikeus juurikaan tavoita oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden – tai epäoikeudenmukaisuuden ja epäyhdenvertaisuuden – konkreettisia ilmentymiä köyhissä tai kehittyvissä yhteiskunnissa. Köyhimpien oikeuksien ja heidän oikeuksiensa oikeutuksen perustaa onkin perusteltua hakea muualta kuin Rawlsin Kansojen oikeudesta.

Tämä tutkielma käsittelee oikeuden väärinkäytön kieltoa osakeyhtiökontekstissa, tarkemmin rajattuna kiellon suhdetta osakeyhtiön erillisyyteen ja osakkeenomistajan rajoitettuun vastuuseen. Tarkoituksena on selvittää mitä oikeuden väärinkäytön kielto tarkoittaa ja miten se ilmenee osakeyhtiökontekstissa. Se, mitä oikeuden väärinkäytön kielto tarkoittaa osakeyhtiönkontekstissa, on pyritty selvittämään oikeuskirjallisuuden avulla. Sen ilmentymistä osakeyhtiökontekstissa on pyritty selvittämään analysoimalla oikeuden väärinkäytön kiellon suhdetta vastuun samastukseen sekä ratkaisussa KKO 2015:17 esiteltyihin tiettyihin säännöksiin, joiden perusteella osakeyhtiö voidaan syrjäyttää. Oikeuden väärinkäytön kieltoa voidaan pitää yleisenä oikeudellisena periaatteena, mutta sille on esitetty monenlaisia määritelmiä oikeuskirjallisuudessa. Yleisesti sen voidaan katsoa tarkoittavan menettelyä, jossa hyödynnetään muodollisesti laillisia toimia sellaisessa tarkoituksessa, jota tulee pitää moitittavana. Lisäksi oikeuden väärinkäyttöön liittyy toisen oikeuksien vahingoittaminen, mutta suoranaista vahingoittamistarkoitusta ei edellytetä. Näiden oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä hahmoteltujen määritelmien ja tunnusmerkkien avulla pyritään ymmärtämään mitä oikeuden väärinkäytön kiellolla tarkoitetaan yhtiöoikeudessa. Näin luodun määritelmän avulla pyritään tarkastelemaan yllä mainittuja säännöksiä, joiden perusteella osakeyhtiö voidaan syrjäyttää. Ratkaisu KKO 2015:17 koski vastuun samastamista, joka on alun perin oikeuskirjallisuudessa kehitetty oppi, joka mainitun ratkaisun myötä hyväksyttiin myös Suomen oikeuskäytännössä. Sen soveltaminen johtaa osakeyhtiön erillisyyden ja osakkeenomistajan rajoitetun vastuun murtumiseen ja sen yhtenä edellytyksenä pidetään osakeyhtiömuodon väärinkäyttöä. Vastuun samastamisesta käytiin keskustelua puolesta ja vastaan ennen kuin korkein oikeus vahvisti opin mainitussa ratkaisussa, mutta kritiikkiä itse oppia sekä korkeimman oikeuden ratkaisuja kohtaan esiintyy yhä. Yhtenä osakeyhtiön syrjäyttävinä säännöksinä mainittiin UK:n ja KonkL:n keinotekoisia järjestelyjä koskevat säännökset. Näiden säännösten taustalla onkin erilaiset järjestelyt, joissa velallisen omaisuuden muodolliseksi omistajaksi pyritään saamaan kotimainen tai ulkomainen pöytälaatikkoyhtiö. Mikäli soveltamisedellytykset täyttyvät, voidaan tällainen järjestely sivuuttaa, jolloin omaisuus voidaan ulosmitata tai se kuuluu konkurssipesään. Osana säännösten soveltamista edellytetään keinotekoisuutta ja tämän pohjalta pyritäänkin tarkastelemaan miltä osin säännökset ilmentävät oikeuden väärinkäytön kieltoa osakeyhtiökontekstissa. Vaikka säännösten sanamuodot eroavat hieman toisistaan, käsitellään säännökset rinnakkain. Toisena syrjäyttävänä säännöksenä mainittiin YmpVahL 7.1, joka mahdollistaa korvausvelvollisuuden ulottamisen toiminnanharjoittajaan rinnastettavaan tahoon. Arvioitaessa rinnastamisen soveltumista otetaan huomioon muun muassa mahdollisesti rinnastettavan määräysvalta, taloudelliset suhteet toiminnanharjoittajaan ja tavoiteltu taloudellinen etu. Toiminnan moitittavuus ei kuitenkaan ole edellytys rinnastamisen soveltamiselle. Tämä huomioon ottaen on pyritty tutkimaan missä rinnastamisen soveltamistilanteissa on kyse oikeuden väärinkäytön kiellon ilmentymästä yhtiöoikeuskontekstissa. Viimeisenä syrjäyttävänä säännöksenä mainittiin VML 28. Säännöksen mukaan olosuhteelle tai toimenpiteelle annettu oikeudellinen muoto, joka ei vastaa asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta, voidaan verotuksessa jättää huomiotta ja käyttää niin sanottua oikeaa muotoa. Yhtenä VML 28:n soveltamistilanteista on pidetty osakeyhtiön sivuuttamista, joka johtaa siihen, että useimmiten pääomatuloksi kanavoitu tulo verotetaan verovelvollisen ansiotulona. Osakeyhtiön sivuuttamista voi nykyään pitää hyvin poikkeuksellisena verrattuna aikaisempaan ratkaisukäytäntöön. Osakeyhtiön sivuuttamista ja sen edellytyksiä on tarkasteltu suhteessa oikeuden väärinkäytön kieltoon osakeyhtiökontekstissa.

Tutkielman tarkoituksena on tutkia oikeudettoman irtisanomisen kohteeksi joutuneen sopimusvelkojan käytettävissä olevia oikeuskeinoja ja niiden tosiasiallista soveltamisalaa elinkeinonharjoittajien välisissä kestosopimuksissa. Oikeudettomalla irtisanomisella viitataan tilanteeseen, jossa sopimuksen osapuoli pyrkii irtautumaan sopimussuhteesta joko sopimuksen vastaisesti tai nopeammin kuin olisi tapauskohtaisiin olosuhteisiin ja sopimuksesta seuraaviin lojaliteettivaatimuksiin nähden kohtuullista. Tutkielmassa pyritään selvittämään, milloin sopimusvelkoja voi vaatia kestosopimuksen jatkamista ja millaisissa tilanteissa tämän on tyydyttävä vaatimaan vahingonkorvausta, ja kuinka korvaus tällaisessa tilanteessa määritetään. Oikeuskeinojen tosiasiallisen soveltamisalan lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään, miten kestosopimuksen osapuolet voivat pyrkiä turvaamaan oikeuksiaan riidanalaisessa tilanteessa: minkälaisia toimintamahdollisuuksia osapuolilla on oikeutukseltaan epäselvässä tilanteessa ja minkälaisia oikeudellisia riskitekijöitä eri vaihtoehtoihin liittyy. Liike-elämän kestosopimusten irtisanomista ei ole yleisellä tasolla säännelty laissa, ja korkeimman oikeuden prejudikatuurista on saatavissa vain rajallisesti tukea kestosopimusten irtisanomiseen liittyvien ongelmien ratkaisuun. Tämän vuoksi yleisillä oikeusperiaatteilla ja reaalisella argumentaatiolla on korostunut merkitys tutkimuskysymysten ratkaisemisessa. Liike-elämän kestosopimusten piiriin sisältyy monia sopimustyyppejä, minkä vuoksi yleisten ja yksityiskohtaisten tulkintasuositusten antaminen on usein mahdotonta. Tutkimuskysymystä lähestytään argumentaatiota kehittelevän lainopin metodin avulla. Tutkimuskysymys hajotetaan siis pienempiin osiin, minkä jälkeen pyritään hahmottamaan ja punnitsemaan keskenään kunkin tutkimusongelman osan ratkaisemisessa mahdollisia argumentaatiotapoja. Tutkielmani tuottaa täten käytännössä tietoa siitä, millaiset seikat voivat liike-elämän kestosopimusten oikeudettoman irtisanomisen tilanteissa vaikuttaa oikeuskeinojen käyttöalaan ja vahingonkorvauksen määräytymiseen. Oikeudettoman irtisanomisen tilanteissa sopimusvelkojalla voi usein olla suuri intressi vaatia sopimuksen jatkamista – sopimuksen kohteena voi olla esimerkiksi uniikin suorituksen saaminen tai näyttövaikeudet vahingon määrästä uhkaavat johtaa täyden korvauksen periaatteen vastaiseen lopputulokseen. Sopimuksen jatkamisvaatimuksen tosiasiallista käyttöalaa yhteistyöhön perustuvissa liikesopimuksissa rajoittavat kuitenkin esimerkiksi suorituksen mahdottomuuteen ja liikavaikeuteen liittyvät syyt. Oikeudettomasti irtisanotulta osapuolelta saatetaankin edellyttää katesopimuksen tekemistä, jos sopimuksen jatkamisesta olisi sopimuskumppanille kohtuutonta vaivaa. Vaikka juuri yhteistyösuhteeseen pohjautuvissa sopimuksissa sopimuksen jatkaminen olisi usein paras keino irtisanotun osapuolen intressien toteuttamiseksi, juuri sopimuksen edellyttämä yhteistyön taso voi nousta sopimuksen jatkamisen esteeksi. Kun yhteistyösuhde on irtisanomisen vuoksi katkennut ja osapuolten välit kärjistyneet, sopimuksen jatkamiseen velvoittaminen ei välttämättä ole enää tarkoituksenmukaista. Käytännössä vahingonkorvaus onkin oikeudettomasti irtisanotun osapuolen tehokkain oikeuskeino. Lähtökohtana oikeudettomasta irtisanomisesta aiheutuneen vahingon määrittämisessä on positiivisen sopimusedun mukainen täysi korvaus sopimuksen ennenaikaisesta päättymisestä johtuvasta vahingosta. Saamatta jäänyt sopimushyöty lasketaan siltä ajalta kuin sopimus olisi vähintään ollut voimassa, jos se olisi irtisanottu asianmukaisesti. Täyden korvauksen periaate on kuitenkin vain lähtökohta, ja sitä rajoittavat käytännössä vahingon määrän arvioinnin epävarmuuteen ja vahingon ennakoitavuuteen liittyvät seikat sekä irtisanotun osapuolen velvollisuus rajoittaa vahinkoaan. Osapuolet ovat myös saattaneet sisällyttää keskinäiseen sopimukseensa vahingonrajoitusehtoja, jotka voisivat rajoittaa vahingonkorvausvastuuta oikeudettoman irtisanomisen perusteella. Usein oikeudeton irtisanominen voidaan kuitenkin katsoa kvalifioidulla tuottamuksella aiheutetuksi, mikä sulkee pois mahdollisuuden vedota vastuuta rajoittaviin ehtoihin. Kestosopimuksen osapuolet voivat pyrkiä hallitsemaan riidanalaista tilannetta turvaamistoimen avulla. Turvaamistoimen saamisen edellytykset asettuvat kuitenkin yleensä varsin korkealle, koska sopimuksen jatkaminen voi käytännössä olla ongelmallista osapuolten katkenneen yhteistyösuhteen vuoksi. Sopimuksen jatkamisvaatimuksen ehdollinen hyväksyminen voisi oikeutukseltaan epäselvissä tilanteissa olla toimiva keino taata sopimussuhteen jatkuvuus. Korvauksen saaminen jatketulta ajalta ei kuitenkaan perusteettoman edun palautusvastuun nojalla ole mahdollista, jos suoritus on tapahtunut sopimuksen irtisanoneen osapuolen vapaasta tahdosta. Järjestelyn mahdollistamiseksi osapuolten olisi siis sovittava keskenään tällaisesta toimintatavasta.

Oikeuksien väärinkäytön kieltävä periaate on tunnettu länsimaisessa ja eurooppalaisessa oikeudellisessa perinteessä jo pitkään. Tyypillisesti periaatteella viitataan tilanteisiin, joissa tiettyyn oikeussääntöön vedotaan muodollisesti pätevällä tavalla, mutta joissa oikeussäännön soveltaminen johtaisi säännön tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen. Kyse on käytännössä lain hengen vastaisesta toiminnasta, jonka seurauksena syntyviä lopputuloksia ei voida hyväksyä. Periaatteen tarkoituksena on estää ja korjata tällaisesta toiminnasta aiheutuvat epäoikeudenmukaiset seuraukset. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa periaate nivoutuu perinteisesti kiinteästi yhteen demokraattisten arvojen kanssa. Perus- ja ihmisoikeuksien väärinkäytön määrittelemisen kannalta keskeiseksi kriteeriksi muodostuu pyrkimys demokraattisen ja ihmisoikeudet turvaavan järjestelmän hävittämiseen. Sellaisen toiminnan, joka uhkaa demokraattisen yhteiskunnan ydintä ja sen keskeisiä arvoja, ei voida sallia kuuluvan perus- ja ihmisoikeuksien takaaman suojan piiriin. Tämä erottaa perus- ja ihmisoikeuksien väärinkäytön kiellon siitä, kuinka oikeuden väärinkäytön kielto yleisenä oikeusperiaatteena perinteisesti ymmärretään. Suomen perustuslakiin ei sisälly mitään nimenomaista perusoikeuksien väärinkäytön kieltävää säännöstä. Tutkielman tarkoituksena on perehtyä oikeuksien väärinkäytön kiellon sisältöön kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja tutkia kiellon asemaa kotimaisessa perusoikeusjärjestelmässä. Tutkielma pyrkiikin vastaamaan kysymykseen siitä, voidaanko oikeuksien väärinkäytön kiellon katsoa sisältyvän kotimaiseen perusoikeusjärjestelmään. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätöksen, että oikeuksien väärinkäytön kiellon on katsottava sisältyvän perusoikeusjärjestelmäämme. Kielto vaikuttaa perusoikeusjärjestelmäämme erityisesti kahdella eri tavalla. Ensinäkin perustuslain 22 § asettaa julkiselle vallalle aktiivisen velvoitteen turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Oikeuksien väärinkäytön kielto sisältyy käytännössä kaikkiin keskeisimpiin Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja sen on katsottava olevan osa sitä ihmisoikeuksien muodostamaa kokonaisuutta, joiden turvaamiseen julkinen valta on perustuslain nojalla velvoitettu. Lisäksi kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän luonteesta seuraa, että ihmisoikeudet asettavat kansalliselle perusoikeusjärjestelmälle sen vähimmäistason, jonka perusoikeuksien on vähintään täytettävä. Oikeuksien väärinkäytön kiellon on katsottava kuuluvan myös tähän vähimmäistasoon sillä perusteella, että Suomi on useiden ihmisoikeussopimusten välityksellä sitoutunut noudattamaan kieltoa. Toisekseen, kansainvälinen oikeuskäytäntö on osoittanut, että oikeuksien väärinkäytön kieltoa sovelletaan myös oikeuksien rajoittamisen sallittavuutta koskevan arvioinnin yhteydessä. Myös valtiosääntöoikeuden yleiset opit perusoikeuksien rajoittamista koskien mahdollistavat oikeuksien väärinkäytön kiellon tällaisen epäsuoran huomioimisen. Lisäksi on syytä korostaa, että perus- ja ihmisoikeudet ovat perusoikeusuudistuksen myötä sisällöllisesti hyvin lähellä toisiaan. Perustuslakivaliokunta on tästä johtuen korostanut tarvetta perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tulkinnalliselle harmonisoinnille. Erityisesti sananvapautta ja kokoontumis- ja yhdistymisvapautta koskevia perusoikeuksia tulkittaessa tulisi siten huomioida myös Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten soveltamiskäytäntö, myös oikeuksien väärinkäytön epäsuoran soveltamisen osalta. Tällä on erityisesti merkitystä silloin, kun toiminnan katsottaisiin olevan luonteeltaan sellaista, että relevantin perusoikeuden soveltamisalan ulkopuolelle sulkeminen merkitsisi liian voimakasta puuttumista perusoikeuksiin.

Tutkielmassa tarkastellaan oikeushenkilön korvausoikeudellisia suojakeinoja sananvapaustapauksissa. Oikeushenkilö ei perustuslain tasolla tai rikoslain kriminalisointien kautta nauti yhtäläistä kunnian- ja maineen suojaa kuin luonnollinen henkilö. Valheellista ja vahingollista tietoa voidaan kuitenkin yhtäläisesti levittää myös oikeushenkilöistä ja luonnolliseen henkilöön kohdistunut kunnianloukkaus voi aiheuttaa vahinkoa myös luonnollisen henkilön yhteydessä toimivalle oikeushenkilölle, esimerkiksi luonnollisen henkilön työnantajalle. Tutkielmassa tarkoituksena on systematisoida ja tulkita laaja-alaisesti niitä oikeushenkilöllä olevia etenkin korvausoikeudellisia oikeussuojakeinoja, joiden kautta se voi suojella intressejään tilanteessa, jossa siitä julkaistaan valheellinen tai muuten loukkaava viesti joukkoviestinnässä. Johtuen siitä, että viestin sisällöstä oikeushenkilölle aiheutunut vahinko on tyypillisesti taloudellista vahinkoa, on tutkielmassa keskitytty tarkastelemaan, millä perusteella viestistä oikeushenkilölle aiheutunut taloudellinen vahinko tulee sopimuksenulkoisissa tilanteissa korvattavaksi VahL 5: :n perusteella. VahL 5:1 :n erityisedellytyksistä tutkielmassa tarkastellaan rangaistavaksi säädettyä tekoa sekä erittäin painavia syitä korvausvelvollisuuden perusteina joukkoviestinnässä julkaistun viestin aiheuttamasta taloudellisesta vahingosta. Viestintä on tyypillisesti ollut aihealue, jossa perus- ja ihmisoikeuksilla on ollut korostunut merkitys. Oikeushenkilöön kohdistuvan viestin tekijä käyttää pääsääntöisesti sananvapauttaan ilmaistessaan informaatiota. Viestin sisältö saattaa kuitenkin olla sellainen, että sen voitaisiin katsoa loukkaavan viestin kohteen mainetta ja kunniaa ja aiheuttavan tälle kärsimystä tai muuta taloudellista vahinkoa. Tästä syystä tutkielmassa tarkastelun kohteena on myös se, miten perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat tuomioistuimen päätöksenteossa viestin aiheuttaman taloudellisen vahingon korvattavuuden edellytyksiä arvioitaessa. Korvausoikeutta arvioitaessa on pyritty erottelemaan viestin lähteen tarkoitus kaupalliseen, toimitukselliseen ja niin kutsuttuun käyttäjälähtöiseen ilmaisuun. Sananvapaus nauttii laajinta suojaa sananvapauden ydinalueelle, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kaupallinen viestintä ei pääsääntöisesti nauti yhtä laajaa sananvapauden suojaa kuin taas toimituksellinen viesti. Näin ollen erilaisin tarkoituksin julkaistuja ilmaisuja voidaan tulkita perus- ja ihmisoikeuspunninnassa toisistaan poikkeavasti. Toisaalta myös vahingonkorvausvastuun syntymisen edellytyksiä ja vahingonkorvausvastuun kohdentumista on mahdollista arvioida osin poikkeavasti erilaisten julkaisijaryhmien välillä. Tästä syystä tutkielmassa on päädytty kyseisenlaiseen jaotteluun. Korvausvastuun realisoiviin tilanteisiin on toisaalta vaikuttanut myös teknologian nopea kehittyminen, joka on mahdollistanut internetissä viestinnän määrän räjähdysmäisen kasvun. Viestinnän määrän lisäksi viestintä on myös yhä useamman erilaisen toimijan tuottamaa, mikä omalta osaltaan on omiaan johtamaan siihen, että taloudellista vahinkoa aiheuttavien viestien julkaisu voi tapahtua hyvinkin moninaisissa tilanteissa. Tästä syystä korvausvastuun perusteen lisäksi työssä käsitellään myös vastuun kohdentumista viestin julkaisevaan tahoon, sillä joukkoviestinnässä aiheutetun vahingon osalta vastuukysymykset ovat hyvin keskeinen osa korvausoikeudellisten suojakeinojen tehokkuuden arviointia. Tutkielma koostuu kuudesta pääjaksosta. Johdannossa esitellään tutkielman aihe ja tutkimuskysymys ongelmakohtineen internet-aikakauden viestintämuotojen kontekstissa. Toisessa pääjaksossa käsitellään joukkoviestinnän sääntelykenttää ja sananvapauslain vaikutusta vahingonkorvausoikeudellisiin vastuukysymyksiin. Kolmannessa pääjaksossa syvennytään tarkastelemaan viestin lähteen ja viestin kohteen perus- ja ihmisoikeussuojaa etenkin sananvapauden näkökulmasta siten, että korvausoikeudessakin vaikuttavat perus- ja ihmisoikeusargumentit tulisivat kontekstissaan esitellyiksi. Neljännessä pääjaksossa käsitellään niitä edellytyksiä, joiden vallitessa vahingonkorvausoikeus syntyy oikeushenkilöä loukkaavan viestin osalta. Viidennessä pääjaksossa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin erilaisia yleisimpiä viestityyppejä, joiden perusteella vahingonkorvaus voidaan perustaa VahL:sta johtuvaan normiin. Viimeisessä pääjaksossa tehdään yhteenveto tärkeimmistä tutkielmassa käsitellyistä teemoista.