Browsing by Title

Oikeushenkilön rangaistusvastuu on otettu käyttöön Suomessa jo vuonna 1995 ja nykyään sitä sovelletaan yli sataan rikosnimikkeeseen. Rangaistusmuodon seuraamukseksi asetettua yhteisösakkoa kuitenkin tuomitaan kansallisesti vain hyvin harvoin. Lain esitöissä sanottu oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisen varovaisuuteen liittyvä tavoite on siis lainkäytössä toteutunut. Asenneilmapiirin muutos ja oikeustieteellisen tutkimuksen kehittyminen viime vuosina ovat kuitenkin yhtäältä kyseenalaistaneet liiallisen varovaisuuden yhteisösakkoon tuomitsemisessa ja toisaalta asettaneet syyttäjälle yksityiskohtaisempia vaatimuksia oikeushenkilön rangaistusvastuun edellytysten menestyksekkääseen osoittamiseen. Oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen organisaatiohuolimattomuuden perusteella silloin, kun yhteisön toiminnassa ei olla noudatettu vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen ehkäisemiseksi (RL 9:2.1). Organisaatio voidaan tuomita yhteisösakkoon myös toisen vastuuperusteen, samastamisvastuun nojalla. Tällöin yhteisön johtoon kuuluva tai tosiasiallista päätösvaltaa käyttävä henkilö on itse ollut osallisena rikokseen tai sallinut rikoksen tekemisen. Lisäksi oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen, kun rikoksentekijää ei saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen (anonyymi syyllisyys RL 9:2.2). Molempien vastuuperusteiden, organisaatiohuolimattomuuden ja samastamisvastuun tulkinnan kohdalla voidaan havaita lainkäytössä epäselvyyksiä ja epäyhtenäisyyttä. Oikeushenkilön rangaistusvastuun teoreettinen vakiintumattomuus ja ennakkopäätösten puute ovat tehneet haastavaksi tuomioistuimen, sekä esitutkintaviranomaisten työn yhteisösakkovaatimusten edellytysten ja tuomitsematta jättämisen arvioinnin osalta. Tutkielmassa tutkittiin kaikki 97 hovioikeuksilta löytyvää ratkaisua vuosilta 2015-2020, missä yhteisösakkoa on vaadittu. Tutkielmassa on eritelty empiiristä tutkimusmenetelmää käyttäen hovioikeudessa vaadittujen yhteisösakkojen vastuuperusteet ja analysoitu havaintojen perusteella vastuuperusteisiin liittyviä ongelmakohtia ja sitä, missä tilassa tällä hetkellä tuomitsemiskäytäntö yhteisösakkojen osalta kansallisesti on. Tutkielman keskiössä on organisaatiohuolimattomuuden teoreettinen tarkastelu ja tuoreiden oikeustieteellisten tutkimustulosten peilaaminen viimeaikaiseen oikeuskäytäntöön. Oikeuskäytännön tutkimisesta tehtyjä havaintoja on sisällytetty organisaatiohuolimattomuutta käsitteleviin teoreettisiin jaksoihin tarkastelun konkretisoimiseksi. Organisaatiohuolimattomuutta on tarkasteltu objektiivisesta huolellisuusvelvollisuudesta lähtöisin ja havainnollistettu sitä, millaisiksi rikosoikeuden yleiset opit ja käsitteet muodostuvat oikeushenkilön rangaistusvastuun kontekstissa. Yhteisön huolellisuus- ja varovaisuusvelvoitetta on havainnollistettu erityisesti työturvallisuusratkaisujen avulla. Yhteisösakkoa vaaditaan ja tuomitaan kiistämättä eniten työturvallisuusrikoksissa. Toiseksi eniten yhteisösakkoa vaaditaan ja tuomitaan ympäristörikoksissa ja vain todella harvoin yhteisösakkoa vaaditaan muissa kuin edellä mainituissa rikoslajeissa. Tutkielmassa selvitetään, miten vastuuperusteet jakautuvat näissä rikoslajeissa, miksi tuomitseminen organisaatiohuolimattomuuteen perustuen ilmenee usein juuri työturvallisuusrikoksissa ja miksi esimerkiksi muissa rikoslajeissa vastuuperusteeksi on usein valikoitunut samastamisvastuu. Selittävänä tekijänä voidaan nähdä vaaditun huolellisuus- ja varovaisuusvelvoitteen yksityiskohtaisuus työturvallisuusasioissa. Huolellisuus- ja varovaisuusvelvoitteen yksityiskohtaisuuden johdosta syyttäjän on helpompi osoittaa rikottu huolellisuusvelvollisuus ja hypoteettinen tapahtumankulku. Yksityiskohtainen ja laaja huolellisuusvelvollisuus työturvallisuusasioissa myös asettaa kielletyn riskinoton rajan alemmaksi verrattuna sellaisiin rikoslajeihin, joissa huolellisuusvelvoite on puolestaan määritelty yleisluontoisemmin tai kapeammin. Kielletyn riskinoton rajan madaltuessa yhteisövastuun edellytykset työturvallisuusasioissa konkretisoituvat herkemmin. Yhteisösakkovaatimuksen hylkäämistä ja tuomitsematta jättämistä tarkastellaan tutkielman loppuosassa erityisesti yhteisösakkotuomioissa harvemmin esiintyvien rikoslajien osalta. Se, että yhteisösakkoa vaaditaan harvoin, johtuu tutkielmassa esitetyn mukaan esitutkinnan laatuongelmista ja oikeushenkilön rangaistusvastuun edellytysten vaikeasta tulkittavuudesta sekä niiden osoittamisen haastavuudesta. Muissa rikoslajeissa kuin työ- ja ympäristörikoksissa yhteisösakon tuomitsematta jättäminen puolestaan kiteytyy tuomitsemisen korkeaan ja tuomitsematta jättämisperusteiden matalaan soveltamiskynnykseen. Erityisesti kahden rangaistuksen tosiasiallinen kohdentuminen yksilöön estää suurimmassa osassa tuomitsematta jättämistapauksia yhteisösakon tuomitsemisen (RL 9:4.2 § 3-kohta).

Oikeushenkilön rangaistusvastuun omaksumisen puolesta esitettiin aikanaan useita painavia näkökohtia ja samoin sitä vastaan. Lopulta se pitkän ja kiivaan keskustelun jälkeen omaksuttiin rikoslakiin vuonna 1995 ja nykyään oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen sen toiminnassa tapahtuneen rikoksen johdosta. Oikeushenkilön rangaistusvastuuseen liittyy paljon erityispiirteitä, joita ei ole perinteisen yksilövastuuseen perustuneen rikosoikeusjärjestelmämme yhteydessä tarvinnut edes pohtia. Tutkielman aiheena on oikeushenkilön rangaistusvastuu yhteiskunnallisessa kontekstissa, joten tutkielmassa keskitytään erityisesti oikeushenkilön rangaistusvastuun yhteiskunnalliseen merkitykseen. Kyse on pitkälti yhteiskunnallisen moitteen ja vastuun kohdentamisesta suoraan oikeushenkilöön. Oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään rikoslain 9 luvussa. Tutkielmassa on käsitelty oikeushenkilön rangaistusvastuun omaksumisen ja sen yhteiskunnallisen merkityksen lisäksi myös esimerkiksi oikeushenkilön rangaistusvastuun ja syyllisyysperiaatteen suhdetta, rikoslain 9 luvun systemaattisia ongelmia, esitelty vastuuperusteita, rikoslain mukaisia yleisiä edellytyksiä ja oikeushenkilölle tuomittavaa seuraamusta, yhteisösakkoa. Vastuuperusteet on jaettu rikosedellytykseen ja moite-edellytykseen. Erityistä huomiota kiinnitetään huolellisuusvelvoitteiden laiminlyöntiin ja anonyymiin syyllisyyteen. Anonyymissä syyllisyydessä on käytännössä kyse siitä, että syytettä ei joko voida tai haluta nostaa tai se hylätään, koska rikoksentekijää ei saada koskaan selville. Tutkielmassa on päädytty siihen lopputulokseen, että oikeushenkilön rangaistusvastuu on omaksuttu rikoslakiin yhteiskunnallisen tarpeen vuoksi. Sen omaksumisen tarvetta on perusteltu erityisesti yhteisöjen toimintojen yhteydessä tapahtuvien rikosten kasvaneella yhteiskunnallisella merkityksellä, yksilöllisen syyllisyysvastuun kykenemättömyydellä huomioida riittävällä tavalla yhteisötoimintaan liittyvien lainvastaisuuksien yhteisvaikutusluonnetta ja lievästi moitittavina pidettävien tekojen ja laiminlyöntien kasautuvaa syyllisyyttä yhteisöorganisaatiossa sekä oikeushenkilöihin käytännössä kohdistuvien rikosoikeudellisten seuraamusten epäoikeudenmukaista ja niiden toimintojen ohjaamiseen tehotonta suhdetta rikoksiin, joita niiden toiminnassa tehdään. Oikeushenkilön rangaistusvastuun omaksuminen on kokonaisuutena katsoen ollut onnistunut ratkaisu.

Alussa tarkastellaan oikeutta ihmisarvoon kuuluvaan välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon siitä lähtökohdasta, ettei köyhyys ole kadonnut länsimaista, Suomi mukaan lukien. Tarkoitus on selvittää, mitä velvollisuuksia Suomen oikeusjärjestyksestä valtiolle aiheutuu suhteessa köyhyyden torjuntaan. Valitusta näkökulmasta katsoen oikeus on historiallisesti muuttuva ilmiö, eli sidonnainen aikaan ja paikkaan, sekä monitasoinen ilmiö. Modernissa oikeudessa oikeus on positiivista, eli ihmisten asettamaa oikeutta, jonka syvätason perusarvoja ovat demokratia ja oikeusvaltio sekä toisen maailman sodan jälkeen myös ihmisarvoon kiinnittyvät ihmisoikeudet. Nykyisessä oikeusparadigmassa ihmisoikeuksien asema onkin vakiintunut. Täten myös demokratialle ja oikeusvaltiolle on kehittynyt niiden muodollisen ulottuvuuden rinnalle aineellinen ulottuvuus. Perustuslain 1 luvussa po. arvot vahvistetaan myös Suomen oikeusjärjestyksen ja yhteiskunnan perusarvoiksi siitä, miten selvän enemmistön mielestä yksilön asema ja yksilöiden väliset vuorovaikutussuhteet perheessä ja yhteiskunnassa tulisi järjestää. Kyseiset perusarvot sekä ihmis- ja perusoikeudet tuleekin ottaa huomioon kaikessa oikeudellisessa toiminnassa, mitä korostetaan myös PL:ssa mm. sen 1 §:n 2 ja 3 momenteissa, 2 §:ssä, 22 §:ssä sekä 106 §:ssä sekä po. säännöksiin perustuvissa valtiosääntöperiaatteissa. Täten tutkielman metodiksi on valittu ns. systemaattispluralistinen perus- ja ihmisoikeuksille nojautuva laintulkinta. Toisessa luvussa tarkastellaan ihmisarvoa, jossa on vallitsevan oikeudellisen konsensuksen mukaisesti kyse kaikille kuuluvasta arvosta, jota toisten yksilöiden ja valtion on kunnioitettava. Käsitykset siitä, mikä ihmisestä tekee arvokkaan ja mitä velvollisuuksia ja oikeuksia tästä seuraa, vaihtelevat kuitenkin oikeusjärjestysten kesken niin merkittävästi, ettei ihmisarvon oikeudellisesta sisällöstä ole kansainvälisellä tasolla löydettävissä em. määritelmää laajempaa konsensusta. Se määräytyykin jokaisessa kulttuurissa erikseen, sen mukaisesti, miten suvereeni, eli ainakin ihmisoikeusdemokraattisissa maissa kansan huomattava enemmistö, vastaa kysymykseen siitä, mikä ihmisessä on arvokasta ja mitä tästä seuraa. Suomessa vastaus pohjautuu perustuslakiin, joka kansan huomattavan enemmistön hyväksymänä ilmentää suomalaisten selvän enemmistön tahtona konsensusta suomalaisen kulttuurin perusarvoista. PL:n 1 §:n 2 momentin ja 2 luvun perusteella vastaus kuuluukin kulttuurisella tasolla, että ihmisarvon loukkaamattomuuden vuoksi, jokaisella on vähintään oikeus elää elämisen arvoista, eli ihmisarvoista elämää, mitä vastaa muiden velvollisuus turvata po. oikeus. Oikeusjärjestyksen tämä konkretisoituu jokaisen oikeudeksi kaikissa olosuhteissa siihen, että julkinen valta turvaa hänen PL:n 1 §:n 2 momentin mukaiset ihmisarvon loukkaamattomuuteen kytkeytyvät perustavanlaatuiset oikeutensa PL:n 2 luvun perusoikeuksien ydinalueiden mukaisesti. Samalla PL:n 7 §:n 2 momentti on tulkittavissa ihmisarvon vastaisen kohtelun kielloksi, jonka sisältönä on turvata jokaiselle ihmisarvon loukkaamattomuuden turvaava oikeuksien vähimmäistaso. Suomen oikeusjärjestyksestä tulkitaankin johtuvan yleinen ja ehdoton velvollisuus varmistaa, ettei kukaan joudu elämään köyhyydessä. Täten kaikille on turvattava ainakin riittävät selviytymismahdollisuudet sekä mahdollisuudet yhteisöllisyyteen ja autonomiaan. PL:n 19 §:n 1 momentin mukaisessa oikeudessa on puolestaan kyse ihmisarvoisen selviytymisen turvaamisesta. Kolmannessa luvussa esitetyin tavoin jokaisella onkin globaalin ja Euroopan tason ihmisoikeussopimuksiin ja niitä valvovien elinten käytäntöihin nojaava oikeus kaikissa olosuhteissa hengissä säilymisen ja oikeuksien käytön mahdollistavan terveyden turvaamiseksi välttämättömiin resursseihin ja palveluihin. Resursseissa on kyse, mm. riittävästä ravinnosta, hygieniasta sekä majoituksesta ja palveluissa, mm. sosiaalipalveluina tarjottavasta avusta, huolenpidosta ja neuvonnasta sekä terveyspalveluna annettavasta kiireellisestä hoidosta. Kansainväliseen tasoon verrattuna PL:ssa oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon on kuitenkin turvattu laajempana kuin mm. TSS-sopimuksen, EIS:n tai ESP:n mukaisesti niiden vallitsevien tulkintakäytäntöjen perusteella olisi välttämätöntä. Tavallisen lain tasoisista säädöksistä välttämätön toimeentulo ja huolenpito turvataan puolestaan mm. toimeentulotuki-, sosiaalihuolto- ja terveydenhuoltolaeilla. Suomen oikeusjärjestykseen sisältyvät lisäksi pääosin asianmukaiset oikeussuojakeinot, joiden perusteella yksilö voi vaatia ihmisarvoisen selviytymisensä turvaamista viranomaisilta ja tarvittaessa tuomioistuinteitse. Lisäksi yksilön oikeusturvaa täydentävät kansainväliset oikeussuojakeinot

Tutkielmassa käsitellään oikeutta koulukuljetukseen. Tutkielman tarkoituksena on luoda kokonaiskuva siitä, millä perusteilla oikeus koulukuljetukseen syntyy ja tarkastella sitä, miten tämän sääntelyn kautta toteutuu toisaalta oikeus maksuttomaan perusopetukseen ja toisaalta kunnallinen itsehallinto. Tarkastelussa keskitytään erityisesti siihen, kuinka paljolti kunnalliselle itsehallinnolle tilaa antava nykysääntely turvaa koulukuljetusten yhdenvertaisen saatavuuden sekä miten hyvin sääntely täyttää perustuslain 80 §:stä johtuvat vaatimukset. Tarkastelun pohjana on koulukuljetusta koskeva perusopetuslain 32 §, jonka lisäksi oikeustilaa tarkastellaan oikeusdogmaattiselle tutkimukselle tyypilliseen tapaan oikeuskäytäntöön ja lainvalmisteluaineistoon nojautuen. Tutkimuskysymyksiin vastaaminen on kuitenkin edellyttänyt myös empiiristä tutkimusta, sillä kysymyksiin vastaaminen edellytttää tietoa siitä, miten kuntakohtaiset koulukuljetusperiaatteet, joiden pohjalta kunnissa tehdään ratkaisut koulukuljetusten myöntämisestä, eroavat toisistaan. Tätä tukimusta varten on siksi perehdytty kirjoittajan mielenkiinnon ohjaamana LänsiSuomen alueella sijaitsevien ja muutoin satunnaisesti valittujen 50 kunnan koulukuljetusperiaatteisiin. Tutkimuksesta selviää, että kunnallisella itsehallinnolla on vahva rooli ja kunnat ovat myös hyödyntäneet sitä koulukuljetusoikeutta koskevassa sääntelyssä. Erityisen voimakkaasti kunnallinen itsehallinto näkyy koulukuljetukseen oikeuttavan koulumatkan pituuden, vaarallisuuden ja rasittavuuden sääntelyssä sekä varsinaisen kuljetuksen vaihtoehtona olevan saattoavustuksen sääntelyssä. Useinmiten tämä ei vaaranna maksuttoman perusopetuksen toteutumista, mutta yksittäistapauksissa kuntien koulukuljetusperiaatteiden seuraaminen voi aiheuttaa tilanteen, jossa yhdenvertainen oikeus maksuttomaan perusopetukseen ei toteudu. Koulumatkaan liittyvä sääntely on puolestaan sidoksissa lähikoulu-periaatteeseen, mikä näyttäisi toisinaan johtavan kunnallisen itsehallinnon korostumiseen yhdenvertaisuuden kustannuksella, toisinaan taas päinvastaiseen tilanteeseen. Nyky-yhteiskunnassa varsin merkittävänä yhdenvertaisuusongelmana pidetään tutkimuksen perusteella sitä, ettei yhteishuoltajuudessa olevilla lapsilla ole oikeutta koulukuljetukseen molempien vanhempiensa luota. Nykyisellään koulukuljetusoikeuden sääntelyyn vaikuttava kunnallinen itsehallinto ei useinkaan ole ristiriidassa koulukuljetusten yhdenvertaisen saatavuuden kanssa. Kunnallisen itsehallinnon ja maksuttoman perusopetuksen yhteensovittamista suurempana ongelmana pidetäänkin tutkimustulosten perusteella sitä, että koulukuljetusoikeuden perustavien kriteerien täsmentäminen on pitkälti jäänyt oikeuskäytännön ja kuntien koulukuljetusperiaatteissa omaksuttujen tulkintojen varaan, jolloin perustuslain 80 §:n vaatimukset eivät aina täyty.

Tämä tutkielma tarkastelee poliittisen filosofin Hannah Arendtin ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta. Arendtin ajatus on keskeinen pyrittäessä tutkimaan oikeuksien ja politiikan välistä suhdetta. Erityisen huomionarvoinen se on kuitenkin pakolaisen aseman ja pakolaisuuden ilmiön tarkastelussa. Arendt muotoili ajatuksensa juuri pakolaisiksi joutuneiden ihmisten hädänalaisen tilanteen pohjalta. Taustana Arendtin ajatukselle oli se ensimmäisen maailmansodan jälkeinen poliittinen tilanne, jossa miljoonat pakolaisiksi ja valtiottomiksi joutuneet ihmiset olivat käytännössä päätyneet elämään oikeuden ulkopuolisessa poikkeustilassa. ”Totalitarismin synty” -teoksessaan Arendt muotoilee näiden ihmisten tilanteen pohjalta perustavanlaatuista kritiikkiä modernia, liberaalia ristiriitaisuuksille perustuvaa poliittista ja oikeudellista projektia kohtaan. Tähän projektiin liittyi ihmisoikeuksien jakamattomiksi ja luovuttamattomiksi julistaminen ja samanaikainen kansan suvereenisuudelle perustuvien kansallisvaltioiden rakentaminen. Arendt kritisoi perinteisiä, liberaaleja ihmisoikeuksia niiden abstraktisuudesta ja siitä, että ne olivat jotakin poliittisista todellisuuksista irrallista. Arendtin argumenttina oli, että ihmisoikeudet eivät kyenneet suojaamaan ihmistä, joka ei ollut jonkin valtion kansalainen. Arendtin mukaan ihmisoikeudet olivat käytännössä vain kansalaisen ja poliittisen yhteisön jäsenen oikeuksia, ja vailla kansalaisuutta ja poliittista yhteisöä oleva menetti ei vain ihmisoikeutensa vaan myös ”oikeutensa oikeuksiin”. Kyseessä oli itse poliittista järjestelmää koskeva ongelma. Perinteinen ihmisoikeuskäsitys ei kyennyt tätä ongelmaa lähestymään. Arendtin ajatus suuntaa huomiota luovuttamattomiksi julistettujen ihmisoikeuksien ja tosiasiallisten valikoivien ja hylkäävien käytäntöjen väliseen ristiriitaisuuteen. ”Oikeus oikeuksiin” -ajatusta voidaan tulkita eräänlaisena pakolaisen taholta nousevana vaateena saada tulla tunnustetuksi kansalaisena, poliittisen yhteisön jäsenenä ja oikeuksien subjektina. Arendtin poliittisen filosofian kontekstissa tälle oikeudelle hahmottuu kuitenkin hyvin moniulotteinen merkitys. ”Oikeus oikeuksiin” viittaa vahvasti ennen kaikkea politiikan oikeuteen. Se viittaa oikeuteen saada olla poliittinen toimija. Se asettuu haastamaan perinteistä, valtiokeskeistä tapaa käsittää oikeudet. Arendtin ajattelussa oikeudet on ymmärrettävä ensisijaisesti politiikan ja poliittisen toimijan näkökulmasta. ”Oikeus oikeuksiin” -ajatuksen voidaan tulkita viittaavan oikeuteen osallistua oikeuksien politiikkaan. Tässä tutkielmassa ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta analysoidaan Arendtin poliittisen filosofian valossa. Tutkielmassa hahmotetaan Arendtin esittämää ihmisoikeuskritiikkiä ja tämän kontekstina olevaa toisen maailmansodan aikaista totalitarismin kokemusta. Arendtin muotoilun hahmotetaan olevan hänen yritystään ajatella uudelleen ihmisarvon turvaamisen mahdollisuutta. Sen jälkeen ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta tarkastellaan laajemmin Arendtin filosofisten kirjoitusten valossa. Arendtin lisäksi ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta tarkastellaan italialaisen filosofin Giorgio Agambenin ja ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren teorioiden valossa. Agambenin ”leiriä” ja ”paljasta elämää” koskevien muotoilujen kautta ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta hahmotetaan erityisesti pakolaisen asemassa olevan henkilön näkökulmasta. Lopuksi, Rancièren erimielisyyden politiikan muotoiluihin tukeutuen ”oikeus oikeuksiin” tulkitaan radikaalina demokraattisena ajatuksena, jonka kautta yhteisöstä ulossulkemisia on mahdollista käytännössä haastaa.

Tarkastelen työssäni omadata-mallia, jolla tarkoitetaan rekistereihin hajanaisesti talletettujen henkilötietojen käsittelyn järjestämistä yksilökeskeiseen muotoon. Omadata-ajattelussa yksilö asetetaan oman datansa hallinnoinnin keskipisteeseen siten, että yksilöllä on oikeus hyödyntää itseään koskevaa dataa sekä mahdollisuus hallita datan keräämistä, jalostamista, edelleen jakamista ja hyödyntämistä. Tutkielman ensimmäisessä osassa pyrin selvittämään, mitä vakiintumattomalla omadatan käsitteellä tarkoitetaan. Tarkastelen omadataa sekä mallina että tiedollisena käsitteenä. Omadata-mallia käsitellään Yhdistyneen kuningaskunnan mydata -malliin sekä Euroopan Unionin valmisteilla olevan yleisen tietosuoja-asetuksen 18 artiklaan perustuen. Omadatan tiedollista käsitettä koskevassa osiossa pyritään selvittämään, mitä omadatalla tarkoitetaan datalähtöisestä näkökulmasta: eroaako omadatan käsite henkilötietolainsäädännön omaksumasta henkilötiedon käsitteestä? Tutkielman toisessa osassa selvitetään yksilön tiedonsaantioikeuden ulottuvuutta henkilötietolain (523/1999) tarkastusoikeutta koskevien säännösten perusteella. Tarkastusoikeutta koskeville säännöksille haetaan vertailukohtia julkisuuslain (621/1999) säännöksistä, jotka koskevat yleisö- ja asianosaisjulkisuutta sekä oikeutta saada tieto itseään koskevasta asiakirjasta. Työn metodina on ongelmakeskeisen ja normikeskeisen lainopin muodostama lainopillinen metodi. Ongelmakeskeistä lainoppia hyödynnetään etenkin tutkielman ensimmäisessä osassa omadatan käsitettä määritellessä. Tutkielman toinen osa puolestaan keskittyy perinteisempään normikeskeiseen lainoppiin pyrkien selvittämään henkilön tiedonsaantioikeuksia koskevaa normikokonaisuutta. Yhdistyneen kuningaskunnan mydata -malli sekä valmisteilla olevan Euroopan Unionin yleisen tietosuoja-asetuksen 18 artiklan mukainen data portability -oikeus sisältävät piirteitä yksilön tiedonsaantioikeuksien lisäämiseksi: Mydata -malli keskittyy takaamaan kuluttajille enemmän informaatiota kulutuspäätösten tueksi, kun taas yleisen tietosuoja-asetuksen data portability -oikeus taannee voimaan tullessaan yksilölle kattavamman oikeuden saada haltuunsa rekisterinpitäjälle antamaansa dataa sekä oikeuden siirtää tietoja myös toiselle rekisterinpitäjälle. Omadatan tiedollinen käsite liittyy vahvasti henkilötietolain määrittelemään henkilötiedon käsitteeseen, sillä henkilötietolain mukaisia tiedonsaantioikeuksia sovelletaan vain tietoihin, jotka täyttävät henkilötiedon käsitteen. Yksilö voi saada tietoa omista henkilötiedoistaan pääsääntöisesti henkilötietolain mukaista tarkastusoikeuttaan käyttämällä. Mikäli rekisterinpitäjänä toimii viranomainen, jonka rekistereihin sovelletaan julkisuuslakia, yksilö voi saada tietoa itseään koskevista asiakirjoista julkisuuslain 12 §:n perusteella. Tiedonsaannin ulottuvuus, tietopyynnön sisältö sekä luovutettavien tietojen sisältö ja muoto vaihtelevat sovellettavasta laista riippuen. Tutkielman lopussa esittelen tutkielman johtopäätökset kysymyksenasettelua seuraten. Tarkastellut omadatan sääntelymallit rajaavat yksilölle luovutettavan datan ulottuvuutta merkittävästi eivätkä siten takaa yksilölle mahdollisuutta saada haltuunsa kaikkea hänestä tallennettua rekisteritietoa. Omadata mallina saattaa kuitenkin tukea yksilöä lain mukaisten tiedonsaantioikeuksien toteuttamisessa. Näiden oikeuksien toteutumisen osalta on puolestaan olennaista, että myös omadatana luovutettava tieto kuuluu HeTiL:n henkilötiedon määritelmän piiriin. Toisaalta myös henkilötiedon määritelmää voidaan kritisoida sen joustamattomuudesta silloin, kun yksilöä koskeva tieto on esimerkiksi anonymisoitu. Tiedonsaantioikeuden ulottuvuus on HeTiL 26–28 §:ssä pistemäinen: tarkastusoikeuden kohteena olevat tiedot harvoin muodostavat henkilölle kokonaiskuvan häntä koskevien henkilötietojen käytöstä. Pistemäisyys koskee myös JulkisuusL:n oikeutta saada tieto itseään koskevasta asiakirjasta: koska JulkisuusL mukaisissa asiakirjoissa henkilöstä kertovat tiedot voivat olla osa viranomaisen käsiteltävää asiaa, ei henkilöllä ole ilman asianosaisasemaa mahdollisuutta saada tietoa siitä kokonaisuudesta, jossa hänen tietojaan on käsitelty. Sekä HeTiL:n että JulkisuusL:n mukaiset tiedonsaantioikeudet vaativat rekisteröidyltä myös aktiivista velvollisuutta avustaa tietojen etsinnässä rekisterinpitäjän rekisteristä, eivätkä ne takaa rekisteröidylle sähköistä käyttöyhteyttä omiin tietoihinsa. Yksilön tiedollista itsemääräämisoikeutta tulisi vahvistaa tiedonsaantioikeuksien kautta myös lainsäädännön tasolla, kun henkilötiedot muuttuvat enenevissä määrin liiketoiminnan raaka-aineeksi.

Kaikki yhteiskunnat tarvitsevat tietoa kehittyäkseen. Koulutus on avaintekijä yksilöiden ja yhteisöjen kehittymiselle, ja se on käytännössä ainoa pysyvä keino kehitysmaille nostaa itsensä pois köyhyydestä. Kirjojen ja oppimateriaalien puute on kuitenkin merkittävä haitta koulutuksen ja tieteen edistämisen kannalta, sillä oppikirjoja pidetään yhtenä tärkeimmistä elementeistä oppimisen ja opetuksen menestyksen takana. Oppikirjat kirjallisina teoksina nauttivat tekijänoikeudellista suojaa, mikä tarkoittaa sitä, että oppikirjoja voi käyttää vain siten, kuin tekijänoikeuden haltija on sallinut. Vaikka tekijänoikeuden yhtenä tarkoituksena on olla taloudellinen kannustin luovuudelle ja innovoinnille, ja toisaalta se on tarkoitettu myös puhtaasti edistämään kulttuurisia rikkauksia, mielletään tekijänoikeudet usein pikemminkin oppikirjojen saatavuutta rajoittavina ja kehitystä hidastavina tekijöinä kuin niitä edistävänä ja kannustavana järjestelmänä. Sekä oikeus koulutukseen ja oikeus tekijänoikeuteen on tunnustettu kansainvälisessä ihmisoikeusnormistossa, ja ristiriitaisuudet opetusteosten saatavuuden ja tekijänoikeuden tuottaman yksinoikeuden välillä on osa isompaa keskustelua siitä, voivatko ihmisoikeudet ja immateriaalioikeudet elää rinnakkain. Tutkielmassani tarkastelen tätä kysymystä ja pohdin sen kautta, miten intressien tasapaino yksityisen ja yleisen edun välillä olisi mahdollista saavuttaa. Tutkielmassa pyrin ongelmakeskeisen lainopin avulla selvittämään sitä, kuinka oppikirjojen tekijänoikeussuoja vaikuttaa oppikirjojen saatavuuteen kehitysmaissa. Tutkimuskysymyksenä on se, kuinka tiedon saatavuuden periaatteita on ajan saatossa sisällytetty kansainväliseen tekijänoikeusjärjestelmään oppikirjojen saatavuuden kontekstissa. Tarkastelen kansainvälisen tekijänoikeusjärjestelmän sisältämiä yksinoikeuden rajoituksia ja muita joustomahdollisuuksia sekä niiden hyödyntämistä oppikirjojen saatavuuden edistämiseksi. Pyrin hahmottamaan sitä, onko tekijänoikeus todella esteenä opetusmateriaalien saatavuudelle erityisesti kehitysmaissa, ja jos on, niin mitkä olisivat konkreettisia keinoja edistää tekijänoikeudella suojattujen oppikirjojen tehokkaampaa ja edullisempaa massakäyttöä. Tekijänoikeuden rajoitukset ja poikkeukset ilmentävät tarvetta tasapainoilla tekijänoikeussuojan ja julkisen intressin välillä. Merkittävimmät kansainväliset tekijänoikeussopimukset, kuten Bernin yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta ja TRIPS-sopimus asettavat tietyt minimivaatimukset kansallisten tekijänoikeussäännösten muotoilemiseen. Opetuksen ja oppikirjojen käytettävyyden kannalta olennaisimmat yksinoikeuden rajoitukset ovat niin sanottu kolmivaihetesti, teosten käyttö opetuksen havainnollistamiseksi ja siteerausoikeus. Lisäksi kehitysmaiden hyväksi on luotu erityinen liite Bernin yleissopimuksen Pariisin tarkistuskonferenssissa vuonna 1971, joka sisältää muun muassa pakkolisenssimekanismeja, jotka liittyvät painettujen käännösten tekemiseen koulu-, yliopisto tai tutkimustarkoituksiin sekä yleisesti teosten toisintamiseen ja julkaisemiseen. Tutkielmassani käy ilmi, etteivät kehitysmaat ole hyödyntäneet kaikkia kansainvälisten tekijänoikeussopimusten sallimia yksinoikeuden rajoituksia ja poikkeuksia, vaan ne ovat asettaneet jopa korkeampia suoja-alaan liittyviä säännöksiä kansallisiin tekijänoikeuslakeihinsa. Lisäksi vain harva kehitysmaa on ottanut käyttöön Bernin yleissopimuksen liitteen sallimat pakkolisenssimenetelmät. Syitä sille, miksi rajoituksia ja liitettä ei ole sovellettu riittävässä määrin, ovat esimerkiksi se, että länsimaalainen yhteisö on onnistunut painostamaan kehitysmaita osallistumaan minimistandardeja vahvemman suojan omaksumiseen sillä perusteella, että vahvan immateriaalioikeussuojan omaksuminen tarjoaa tien teollistumiseen ja kehitykseen. Lisäksi Bernin liite on hyvin monimutkainen ja vaikeaselkoinen, minkä vuoksi kehitysmailla ei ole kykyjä tai haluja hyödyntää sitä. WIPO:n kehitysohjelman laatiminen vuonna 2007 on tuonut enemmän kehitysmaiden näkökulmia huomioivaa ajattelutapaa tekijänoikeusjärjestelmään. Lisäksi erinäiset kansalaisjärjestöt ovat omalta osaltaan onnistuneet tuomaan kehityksellisiä näkökulmia immateriaalioikeuksia koskevaan keskusteluun. Keskustelun lisäksi vaaditaan kuitenkin myös konkreettisia tekoja, jotta oppikirjojen saatavuus kehitysmaissa kohtentuisi ja sitä kautta koulutuksen laatu paranisi, ja sen myötä pitkällä tähtäimellä kehitysmaat voisivat nousta kehittyvästä valtiosta kehittyneeksi valtioksi.

Eurooppalaisen finanssikriisin myötä on muotoutunut monitahoinen sääntelykehikko, jonka merkittävänä osana on rakennettu puitteita euroalueen yhdennetylle rahoituskehykselle eli pankkiunionille. Pankkiunioni koostuu yhteisestä pankkivalvontamekanismista, kriisinratkaisumekanismista ja talletussuojasta. Tässä oikeusdogmaattisessa tutkielmassa keskitytään pankkiunionin toiseen vaiheen muodostavaan kriisinratkaisumekanismiin, joka koostuu uudesta kriisinratkaisuvirastosta ja kriisinratkaisurahastosta. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on selvittää, onko SEUT 114 artikla asianmukainen ja riittävä oikeusperusta yhteisen kriisinratkaisumekanismin luomiseksi unionin oikeuden näkökulmasta. SEUT 114 artiklan mukaan sisämarkkinoiden ja niiden neljän vapauden toteuttamiseksi tarvittavat toimet jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseksi voidaan säätää unionin lainsäädäntömenettelyssä. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan oikeusperustan valinnalle tulee olla objektiiviset perusteet, oikeusperustan sovellettavuus on asianmukaisesti perusteltava ja oikeusperustan valinta kuuluu unionin tuomioistuimen oikeudellisen valvonnan piirin. SEUT 114 artiklan käyttäminen oikeusperustana on kuitenkin tulkinnanvarainen ja sen käyttö asettaa oikeuskäytännön perusteella tiettyjä vaatimuksia säädöksen sisällölle. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen valmisteluaineiston pohjalta tutkielmassa on arvioitu ehdotetun oikeusperustan asianmukaisuutta ja riittävyyttä neljän erityiskysymyksen kautta: 1) tavoitellaanko mekanismin perustamisella sisämarkkinoiden toteuttamista tai niiden toiminnan varmistamista, 2) voidaanko keskitetyn, EU-tason kriisinratkaisumekanismin perustamista pitää jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisenä, 3) kuinka paljon itsenäistä päätösvaltaa ja harkintavaltaa voidaan perustettavalle kriisinratkaisumekanismille siirtää ja 4) voidaanko SEUT 114 artiklan nojalla unionin toimielimille ja elimelle perustaa tällaista jäsenvaltioissa vaikuttavaa toimivaltaa. Edellä mainittujen erityiskysymyksien avulla muodostetaan pääkysymykseen johdonmukainen ja analyyttinen vastaus sekä samalla tuotetaan jäsenneltyä tietoa kriisinratkaisun järjestämisestä sisämarkkinoilla. Ensimmäiseen kysymykseen voidaan vastata myöntävästi: kyseessä on sisämarkkinoiden toteuttamista ja toimintaa koskeva toimenpide. Pankkiunionin piirissä oleva luottolaitos on objektiivisesti toisessa asemassa kuin kansallisesti valvottu luottolaitos. Tämä ei luo sellaisenaan esteitä sisämarkkinoille, vaan pikemminkin rationaalinen valvonnan ja kriisinratkaisun integrointi edistäisi sisämarkkinoiden toimintaa. Myös toiseen kysymykseen voidaan vastaa myöntävästi. Lainsäätäjällä on unionin oikeuskäytännöstä ilmenevien tulkintaperiaatteiden mukaan laaja harkintavalta päättää, mitä lähentämistekniikkaa käyttää. Lainsäätäjä voi näin ollen päättää, että on välttämätöntä perustaa unionin virasto osana olevaa laajaa yhdenmukaistamisprosessia. Myös kriisinratkaisurahastolla on kiinteä yhteys pankkiunionin tavoitteiden ja pankki- ja rahoitusalan sisämarkkinoiden tehokkaaseen toteuttamiseen, minkä vuoksi rahastoa voidaan pitää SEUT 114 artiklassa mainittuna sääntelyn yhdenmukaistamistoimenpiteenä. Koska kriisinrat-kaisuviranomainen ja kriisinratkaisurahasto ovat saman mekanismin kaksi eri osatekijää, tulee niiden oikeusperustan olla unionin oikeuskäytännöstä ilmenevien tulkintaperiaatteiden mukaisesti sama. Kolmannen kysymyksen suhteen Meroni-doktriiniin pohjautuva vakiintunut oikeuskäytäntö edellyttää kriisinratkaisuvaltuuksien kaltaisten valtuuksien sisältämän laajan harkintavallan suhteen sitä, että viimekätinen päätösvalta osoitetaan aina perussopimuksessa perustetuille unionin toimielimille. Unionin tuomioistuimen tammikuussa 2014 ratkaisemassa ESMA-tapaus kuitenkin mahdollistaa laajemman harkintavallan delegoinnin, sillä unionin lainsäätäjällä voi lähentämistekniikkaa valitessaan siirtää unionin elimelle tai laitokselle toimivaltaa, jolla pyritään halutun yhdenmukaistamisen toimeenpanoon. Tällöin SEUT 290 ja SEUT 291 artiklat eivät estä unionin lainsäätäjää luomasta sääntelyverkoston osaa kunhan tämän osan oikeusperusta on johdettavissa perustamissopimuksissa – tässä tapauksessa SEUT 114 artiklasta. Täten kolmanteen kysymykseen vastauksena on, että ESMA-tapauksen perusteella näyttää hyväksyttävältä, että kriisinratkaisuvirastolle annettavat tehtävät ja toimivaltuudet voivat olla aiempaa oikeuskäytäntöä pidemmälle meneviä. Koska kriisinratkaisumekanismille voidaan osoittaa riittävä ja asianmukainen oikeusperusta SEUT 114 artiklassa, ei voi valtiosääntöoikeudellisesti olla kyse merkittävästä toimivallan siirrosta Euroopan unionille. Jos kriisinratkaisumekanismia koskevan asetksen myöhemmin havaitaan ylittäneen sen, mihin SEUT 114 artikla antaa mahdollisuuden, asian voi saattaa unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi SEUT 263 artiklan mukaisella kumoamiskanteella. Täten neljänteen kysymykseen vastauksena on, että kotimaisen perustuslain näkökulmasta ei synny ongelmaa kriisinratkaisumekanismin perustamiselle SEUT 114 artiklalla. Myöskään finanssisuvereniteettia ei loukata, sillä kriisinratkaisurahastoa koskevat rahoituskysymykset sijoitetaan erilliseen SRF-sopimukseen. On kuitenkin varauduttava jatkossa siihen, että EMU:n asianmukainen kehittäminen voi jatkossa merkitä myös valtiosääntöoikeudelli-sesti perusteltuja perustamissopimusmuutoksia.

Oikeustaloustiede on viime vuosikymmeninä noussut oikeustieteen kenties merkittävimmäksi osa-alueeksi Yhdysvalloissa. Siitä huolimatta, että oikeustaloustiede on yhdysvaltalaisessa oikeustieteessä ollut erittäin tärkeässä roolissa, se ei ole saavuttanut merkittävää asemaa suomalaisessa yksityisoikeudellisessa tutkimusperinteessä. Tässä työssä tutkitaan, miksi oikeustaloustiede on omaksuttu ainoastaan vaillinaisesti osaksi suomalaista yksityisoikeudellista tutkimusperinnettä. Tutkimushypoteesina esitetään, että uuden oikeustieteellisen paradigman omaksumiseen vaikuttavat paitsi oikeustieteellinen tutkimusperinne myös tutki-musympäristöstä yleisemmin kumpuavat vaikuttimet. Ensinnäkin tutkielmassa osoitetaan, että yhdysvaltalainen oikeustieteellinen tutkimusperinne on hahmotettavissa siten, että sen voidaan katsoa olevan yhteensopiva oikeustaloustieteellisen ajattelun kanssa. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, että yhdysvalta-laisesta oikeustieteellisestä tutkimusympäristöstä on tunnistettavissa tekijöitä, jotka ovat olleet omiaan toimimaan positiivisina vaikuttimina oikeustaloustieteen omaksumiselle. Varsinaisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa osoitetaan, että suomalaisesta yksityisoikeudellisesta tutkimusperinteestä on mahdollista paikantaa sellaisia vastavoimia, jotka ovat toimineet vastustavina tekijöinä oikeustaloustieteen omaksumiselle. Pääasiallisena vastavoimana toimii hyvinvointivaltiollinen arvopohja, joka on heijastunut tutkimusperinteen perustana toimivaan lainsäädäntöaineistoon. Koska yksityisoikeudelliseen lainsäädäntöaineistoon heijastunut hyvinvointivaltiollinen arvopohja on huonosti sovitettavissa yhteen markkinaorientoituneen oikeustaloustieteen kanssa, oikeustaloustiedettä ei ole omaksuttu osaksi yksityisoikeudellista tutkimusperinnettä. Lisäksi suomalaisesta oikeustieteellisestä tutkimusympäristöstä on osoitettavissa vaikuttimia, jotka ovat olleet edesauttamassa sitä, ettei oikeustaloustiede ole muodostunut keskeiseksi osaksi suomalaista yksityisoikeudellista tutkimusperinnettä.

Suomen perustuslain 20 §:n 2 momentin mukaan julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan oikeus terveelliseen ympäristöön. Säännös otettiin Suomen perustuslakiin osana vuoden 1995 perusoikeusuudistusta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten kyseinen säännös velvoittaa julkista valtaa, ja onko julkinen valta tehnyt tai tekemässä riittävästi terveellisen ympäristön turvaamiseksi. Ympäristöperusoikeus koskettaa myös kolmannen sukupolven oikeuksia. Ympäristöperusoikeus ei suojele ympäristöä sellaisenaan, vaan jokaisen ihmisen oikeutta terveelliseen ympäristöön. Koska ilmastonmuutos on erittäin ajankohtainen asia ja ongelma, aihetta tarkastellaan konkreettisemmin ja esimerkkien avulla juuri ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Ympäristöperusoikeussäännös sisältää julkisen vallan turvaamis- ja edistämisvelvollisuuden. Ympäristöperusoikeudessa jo saavutettua tasoa ei saa siten heikentää. Turvaamisvelvoite ei koske ainoastaan lainsäätäjiä vaan myös muita norminantajia. Säännös velvoittaa siten lainsoveltajiakin, ja tämän vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan kansallista ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä suhteessa ympäristöperusoikeuteen. Perusoikeusuudistuksen tarkoitus oli lisätä perus- ja ihmisoikeuksien vaikuttavuutta, mikä on jäänyt heikolle tasolle ympäristöperusoikeuden kohdalla. Ympäristöperusoikeudellinen argumentaatio on ollut vähäistä tuomioistuimissa, koska tuomarit argumentoivat mieluummin ympäristölainsäädännöllä kuin tukeutumalla ympäristöperusoikeuteen Myös ympäristövaikutusten huomioon ottamisessa lainsäätämisvaiheessa on parannettavaa. Ympäristöperusoikeussäännös velvoittaa julkisen vallan ainoastaan pyrkimään turvaamaan oikeuden terveelliseen ympäristöön, jolloin sen velvoittavuus on heikkoa ja suhteellista. Ei ole määritelty, miten julkisen vallan on turvaamisvelvollisuutensa toteutettava, ja se jääkin erikseen harkittavaksi ja toteutettavaksi lainsäädännön avulla. Julkinen valta on säätänyt useita lakeja, ohjelmia ja strategioita, jotka turvaavat oikeutta terveelliseen ympäristöön. Ympäristöperusoikeutta voidaan turvata myös lain soveltamisvaiheessa perus- ja ihmisoikeusmyönteisen tulkintavaikutuksen kautta ja ottamalla paremmin huomioon esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansallista oikeuskäytäntöä ympäristöperusoikeudesta on niukasti. Lain tarkoittamaa terveellistä ympäristöä ei ole määritelty missään, joten on vaikea arvioida, täyttääkö julkinen valta turvaamisvelvollisuutensa. Ilmastonmuutoksen suhteen arviointi on helpompaa seuraamalla sitä, saavuttaako Suomi sille asetettuja kansainvälisiä ja kansallisia velvoitteita. Tähän saakka Suomi on ne täyttänyt. Tulevaisuudessa Suomen on kuitenkin panostettava entistä enemmän ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.