Browsing by Title

Yhä useammin puolisot päätyvät laatimaan avioehtosopimuksen, ja yhä useammin siihen sisällytetään monimutkaisia sopimuslausekkeita. Sekä avioehtoa laadittaessa että myöhemmin sitä sovellettaessa on oleellista tietää, missä kulkevat sopimusvapauden rajat. Lakimiesten yhtenäisen käytännön muodostumista hankaloittaa oikeuskirjallisuuden kannanottojen vaihtelevuus. Myöskään korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuja ei juuri ole antamassa tulkintatukea. Puolisoiden yhdenmukaisen kohtelun toteutumiseksi on kuitenkin oleellista, että esimerkiksi pesänjakajat soveltavat avioehtosopimuksen sisältövapautta säätelevää avioliittolain 41 §:ää samalla tavalla. Tämä työ pyrkii kartoittamaan, olisiko löydettävissä kritiikin kestävä tulkintakannanotto avioehdon sallitusta sisällöstä. Aluksi tarkastellaan lain ja lainvalmisteluaineiston sekä lainsäädäntöympäristön muuttumisen vaikutusta avioliittolain 41 §:n tulkintaan. Sen jälkeen tutkitaan avio-oikeuden käytännön soveltamistilanteiden vaatimuksia. Tässä yhteydessä erotetaan kysymykset siitä, miten avio-oikeuden kohde tulee määritellä ja voidaanko avioehdossa sopia, että annettua määräystä sovelletaan vain tietyissä tilanteissa. Tämän jälkeen pohditaan, millaisia tulkintaongelmia liittyy vaatimukseen sisällön hyvän tavan mukaisuudesta. Seuraavaksi tarkastelun keskiössä ovat sivullisten eli velkojien ja perillisten etunäkökohdat. Lopuksi lähestyn teemaa sopimusvapauden näkökulmasta. Tarkastelu siirtyy sopijakumppaneihin, heidän hyötymiseensä avioehtosopimuksen sisältövapaudesta ja toisaalta, onko heitä syytä suojella sisältörajoituksin liian monimutkaisilta sopimuksilta. Sopimusvapauden toteutuminen on nykyisin itseisarvo myös perhevarallisuusoikeudessa. Tutkimus osoittaa, ettei enää ole löydettävissä tarpeeksi painavia argumentteja perustelemaan sopimusvapauden rajoittamisen tarkoituksenmukaisuutta. Sopimusvapauden periaatteen myötä on AL 41.2 §:n säätämää rajoitusta perusteltua tulkita suppeasti. Päädyn tulkintaan, jonka mukaan ko. kielto kohdistuu aviovarallisuusjärjestelmämme vastaisesti sopimiseen kuten puolittamisperiaatteesta poikkeamiseen. Sopimusvapaudella pyritään sopijoiden todellisen yhteisen tahdon toteuttamiseen. Molempien osapuolten on tullut ymmärtää sopimuksensa oikeusvaikutukset ja tehdä sitoutumispäätöksensä oikeiden tietojen pohjalta. Tämä edellyttää sopimuksen syntyolosuhteiden asianmukaisuutta, puolisoiden selonottovelvollisuutta toistensa tarkoituksesta ja lojaliteettiperiaatteen ulottamista myös aviovarallisuussopimuksiin. Tutkimuksessa päädytään siihen, että aviovarallisuusjärjestelmämme puitteissa voidaan avioehtosopimukseen sisällyttää vapaasi erilaisia määräyksiä ja ehtoja. Tällainen avioehto on pätevä suhteessa velkojiin, mikäli avioehdon vaikutukset eivät ylitä AL 41 §:n selkeästi salliman, vain toisen aviopuolison koko omaisuutta koskevan, avioehdon vaikutuksia. Tämä pätee myös suhteessa perillisiin jäämistöosituksessa. Puolisoiden keskinäisissä suhteissa vain kohtuullisuussyyt, OikTL:n pätemättömyysperusteet, häiriötekijät sopimusta laadittaessa tai hyvän tavan vastaisuus voivat estää sopimuksen toteutumisen sovitun mukaisesti. Puolisoilla on oikeus, mutta myös velvollisuus sitoutua sopimaansa.

Tutkielmassa tarkoituksena on ottaa kantaa siihen, millaisia kustannuksia saattaa syntyä erotilanteessa. Oikeustaloustieteen metodit ovat olennainen osa tutkielmaa ja tutkielma perustuu merkittävästi kannattavuuden arvioimiseen, ts. milloin avioerosta aiheutuu niin paljon kustannuksia, ettei avioeropäätös ole enää taloudellisesti kannattava. Kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa ei ole juurikaan pohdittu avioeron kustannuksia (tai avioeroa ylipäätään) oikeustaloustieteen näkökulmasta, joten siinä mielessä tämä tutkielma on varsin hyödyllinen. Tutkimuksessa käytetty lähdeaineisto onkin oikeustaloustieteellisen avioeron kustannusanalyysin osalta täysin ulkomaisten tutkijoiden aikaansaannosta ja tämä tutkielma on siinä mielessä innovatiivinen, että siinä pyritään vertaamaan ulkomaisten tutkijoiden kehittelemiä taloudellisia lainalaisuuksia suomalaiseen avioeroon ja sen kustannuksiin. Tutkielmassa käydään läpi sellaiset avioliittolainsäädännön ratkaisut aviovarallisuussuhteiden järjestämiseksi erotilanteessa, jotka saattavat muodostaa kuluja puolisoille (osituksen kautta mahdollisesti syntyvä tasingon suoritusvelvollisuus ja puolison avioeron jälkeinen elatusvelvollisuus ja toimitusositukseen liittyvät pesänjakokustannukset) sekä muutamia muita avioerossa käytännössä syntyviä kuluja. Tutkielmassa käydään läpi myös eri keinoja, joilla puuttua näihin kuluihin pienentävästi. Koska lainsäädäntö vaikuttaa merkittävästi kulujen syntyyn, tutkielmassa pohditaan myös lainsäädännön kehitystarpeita ja – suuntia, joiden kautta avioerosta voisi muodostua kustannustehokkaampi.

Tutkielmassa selvitetään Suomen avioliiton purkamista koskevan kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvan sääntelykokonaisuuden sisältöä. Työssä käsiteltäviä säädöksiä ovat relevanein osin Euroopan unionin säädösten normit, Haagin konferenssin yleissopimuksen normit, Pohjoismaisen avioliittokonvention normit sekä Suomen autonominen lainsäädäntö. Normiston systematisoinnin tarkoituksena on paikallistaa lainsäädännöstä oikeudenalan tyypillisiä oikeusongelmia, ja vastata siihen voidaanko voimassaolevalla sääntelyllä vastata tehokkaasti kansainvälisiä avioeroja koskeviin oikeudenalalle tyypillisiin ongelmiin. Lisäksi tutkielmassa pyritään paikallistamaan niitä heikkouksia, joita sääntelykokonaisuuteen liittyy. Työssä tarkastellaan, syntyykö oikeudenalalle tyypillisen eurooppalaistumisen seurauksena rajapintoja Euroopan unionin ja muun maailman välille. Lisäksi avioliiton purkamista tarkastellaan samaa sukupuolta olevien kansainvälisten parien kautta, ja tutkitaan miltä osin lainsäädäntöä sovelletaan samaa sukupuolta olevien parien avioliiton purkamiseen. Työn lopussa tarkastellaan lyhyesti kansainvälisen perheoikeuden lähentämistä ratkaisukeinona sääntelyn tämänhetkisille ongelmille. Lainsäädäntöä koskevassa systematisoinnissa huomataan, että Haagin konferenssin yleissopimuksen normit eivät tule sovellettavaksi koskien kansainvälisiä avioeroja. Tämä johtuu sopimuksen luonteesta ja Suomen autonomisen lainsäädännön korkeammasta suojan tasosta. Lisäksi huomattavaksi tulee, että Euroopan unionin sääntely ja unionin piirissä tehty lainsäädäntötyö on vaikuttanut suuresti myös Suomen autonomiseen sääntelyyn aihealalla kuin myös Pohjoismaisen avioliittokonvention normeihin. Lainsäädännön erityisiksi tunnistettaviksi heikkouksiksi tunnistetaan työssä forum shopping-ongelma ja rush to court-ongelma niihin liittyvine henkilön oikeusturvaa ja oikeuden ennakoitavuutta heikentävine vaikutuksineen. Samaa sukupuolta olevien parien tilanne esimerkiksi Euroopan unionin normistossa on vielä varsin sääntelemätön, eikä lainsäädännön soveltuvuudesta näihin avioeroihin ole varmuutta. Lisäksi tämänhetkisen lainsäädännön voidaan nähdä luovan rajapinnan Euroopan ja muun maailman välillä, koska sääntelyn yhtenäistäminen Euroopan unionin sisällä on selvästi etenemässä kovalla vauhdilla toisin kuin maailmanlaajuinen sääntelytyö. Avioeroja koskevan kansainvälisen yksityisoikeuden alalla oleviin lainsäädännön heikkouksiin vastaaminen tulevaisuudessa harmonisoinnin keinoin on hankalasti ennakoitavissa. Laajemman lähentämistyön positiiviset vaikutukset ovat perusteltavissa, mutta keinot ja toimijat jäävät vielä tämänhetkisen keskustelun pohjalta avoimiksi.

Tutkielman aiheena on ”avio-oikeudesta vapaa omaisuus ja puolison perintöoikeus”. Aviovarallisuusjärjestelmämme mukaan puolisolla on pääsääntöisesti avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Avio-oikeudella tarkoitetaan oikeutta saada tasinkoa osituksessa. Puolisot voivat kuitenkin halutessaan itse määrittää tietyn omaisuuden avio-oikeudesta vapaaksi. Poikkeuksellisessa tilanteessa myös toinen puolisoista voi itse sulkea avio-oikeuden pois. Tämän lisäksi laissa on erityissäännös, jonka mukaan tietyt omaisuudet voivat olla tilanteesta riippuen joko avio-oikeuden alaista tai siitä vapaata. Myös puolisoihin nähden täysin ulkopuolinen henkilö voi testamenttiin, lahjakirjaan tai henkilövakuutuksen edunsaajamääräykseen ottamallaan vapaaomaisuusmääräyksellä määrätä, että saajan aviopuolisolla ei ole avio-oikeutta määrättyyn omaisuuteen. Vapaaomaisuusmääräyksistä ja avio-oikeuden alaisen omaisuuden rajoittamisesta huolimatta leski perii rintaperillisittä kuolleen aviopuolisonsa perintökaaren (5.2.1965/40, PK) 3 luvun nojalla riippumatta siitä oliko puolisolla tai puolisoilla avio-oikeuden alaista vai siitä vapaata omaisuutta. Leski saa perimäänsä omaisuuteen rajoitetun omistusoikeuden ja laajat oikeudet määrätä perimästään omaisuudesta inter vivos. Jotta leski ei voisi tehdä täysin tyhjäksi toissijaisten perillisten oikeutta ensiksi kuolleelta puolisolta jääneeseen omaisuuteen, hänen oikeuttaan testamentata perimäänsä omaisuutta on rajoitettu. Lesken kuoleman jälkeen jäljellä oleva omaisuus jaetaan lesken omien perillisten ja ensiksi kuolleen puolison toissijaisten perillisten kesken ensiksi kuolleen puolison jälkeen toimitetun perukirjan perusteella laskettavan suhdeluvun avulla. Suhdeluku voidaan tarvittaessa määrittää myös muun näytön perusteella. Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka lesken pesä jaetaan PK 3 luvun mukaan hänen kuolemansa jälkeen kahden perillistahon, joilla on vastakkaiset intressit, välillä ja mikä rooli vo-omaisuudella on pesänjaossa. Tutkielmassa selvitetään myös leskeysaikana tapahtuneiden arvonmuutosten vaikutus jakoon. PK 3 luvun toimivuudesta ei ole tehty tutkimusta. Tutkielmassa pohditaankin PK 3:5:n otto- ja lunastusoikeuksiin liittyviä epäselvyyksiä ja ylipäätään PK 3 luvun toimivuutta. Tutkielman lopputulos on se, että lähes täysin alkuperäisessä muodossaan olevat lesken pesänjaon kannalta relevantit PK 3 luvun säännökset tulisi päivittää maatalousyhteiskunnan ajalta 2010-luvulle.

Tutkielmassa käsitellään aviopuolisoiden välisiä omistajuusriitoja lainopillisen metodin avulla. Tutkielman lähdeaineistona on Suomessa tällä hetkellä voimassa oleva lainsäädäntö, oikeusratkaisut ja aiheesta kirjoitettu oikeuskirjallisuus. Tutkielmassa käsitellään myös lyhyesti perheoikeudellisen yhteisomistusopin vaikutusta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Suomessa aviopuolisoiden varallisuussuhteet perustuvat omaisuuden erillisyyden järjestelmään. Myös aviopuolisoiden omistussuhteet ratkaistaan yleisten varallisuusoikeudellisten säännöksien mukaisesti ja lähtökohtaisesti aviopuolisoiden välinen avioliitto ei vaikuta omistajuuden muodostumiseen. Omistajana pidetään siis sitä aviopuolisoa kenellä on omaisuusobjektiin laillinen saanto. Laillisen saannon voidaan olettaa olevan lähtökohtaisesti sillä puolisolla kenen nimiin kyseinen omaisuus on hankittu. Aviopuolisoiden välisessä keskinäisessä suhteessa voi muodostua omistusriitoja etenkin avioeron tilanteissa. Tällöin ei julkiomistava puoliso voi esittää väitteen, jonka mukaisesti nimikirjauksista huolimatta aviopuolisoilla on ollut omaisuuden hankintahetkellä yhteishankintatarkoitus. Vastaavasti aviopuoliso voi esittää väitteen, jonka mukaan omistus tiettyyn omaisuusobjektiin kuuluu yksin hänelle, vaikka omistus olisi kirjattu molemmille puolisoille yhteisesti. Aviopuolisoiden välisissä omistajuusriidoissa nimikirjauksien mukainen omistus voidaan kumota esittämällä näyttöä todellisesta omistustarkoituksesta. Näyttötaakka on sillä puolisolla kuka esittää väitteen nimikirjauksista poikkeavasta omistuksesta. Näyttönä yhteishankintatarkoituksesta voi olla esimerkiksi omaisuuden rahoitus, omaisuuden yhteinen käyttötarkoitus, omaisuuden hankintahetken jälkeiset toimet sekä aviopuolisoiden väliset neuvottelut. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätökseen, että puolisoiden hankintahetken omistustarkoitusta tulee arvioida kaiken esillä olevan näytön perusteella tehdyn kokonaisharkinnan avulla. Mikään yksittäinen seikka ei sellaisenaan kerro aviopuolisoiden hankintahetken tarkoitusta. Tästä syystä aviopuolisoiden olisi hyvä jo omaisuutta hankittaessa tehdä selväksi, miten omistussuhteiden on tarkoitus kyseisen omaisuusobjektin osalta muodostua.

Tutkielmassa pyritään selvittämään, olisiko avoimen lähdekoodin määräysten rikkominen tulkittava sopimusrikkomukseksi vai tekijänoikeusloukkaukseksi. Näkökulma arviointiin on sopimusoikeudellisen edellytysopin mukainen. Tutkielma tarkastelee avointa lähdekoodia sopimustyyppinä. Aineistona tukeudutaan Open Source Initiative -nimisen toimijan julkaisemaan lisenssiaineistoon. Aineistoa analysoidaan pääosin kvalitatiivisella menetelmällä pyrkimyksenä tuottaa tietoa työn varsinaista lainopillista tarkoitusta varten. Tutkielmassa ratkaistavat keskeiset kysymykset liittyvät edellytysopin mukaisten edellytysten havaittavuuden ja olennaisuuden kriteerien analysoimiseen. Tutkielmassa esitellään menetelmä, kuinka kyseisiä kriteereitä on mahdollista arvioida avoimen lähdekoodin lisensseistä. Tulkintakriteereinä edellytysten havaittavuuden osalta esitetään muun muassa sopimuksissa käytettyjen ilmaisujen tarkkuus, sopimuksiin sisältyvät täsmentävät ehdot sekä se, onko sopimuksissa päättävä ehto. Edellytysten olennaisuuden osalta tutkielmassa pyritään selvittämään, mitkä määräykset ovat tyypillisiä avoimen lähdekoodin lisensseille. Osoitettuja määräyksiä analysoidaan hyödyntämällä edellytysopin mukaista hypoteettista koetta niiden olennaisuuden arvioimiseksi. Lopputulemana analyysille on, että avoimen lähdekoodin lisenssien määräykset täyttävät voittopuolisesti sekä edellytysten havaittavuuden että olennaisuuden kriteerit. Sopimustyyppiin sisältyvien olennaisten edellytysten rikkominen voi siten johtaa itsenäisesti pätemättömyysseuraamukseen, jolloin rikkomusta on mahdollista arvioida tekijänoikeusloukkauksena. Tulokset soveltuvat suoraan lähinnä tutkimuskohteena olleella sopimustyypin tasolla, mutta erityisesti esitellyt menetelmät olisivat sovellettavissa myös yksittäistä sopimusta tulkittaessa.

Avoin innovaatio on saanut jalansijaa kilpailun kiristyessä markkinoilla. Taustalla vaikuttavasta kilpailuasetelmasta huolimatta se on kuitenkin myös tiivistänyt yritysten ja erilaisten organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän trendin vaikutuksesta innovaatioita on syntynyt ja syntyy yhä enemmän yritysrajat ylittävien kokoonpanojen toiminnan seurauksena, mikä puolestaan nostaa esiin kysymyksen tällaisten keksintöjen ja immateriaalioikeuksien omistussuhteiden järjestämisestä. Tutkimukseni tarkoituksena onkin hahmottaa, millainen on vallitseva oikeustila ja ne oikeudelliset raamit, joiden sisällä avoimen innovaation tuloksista voidaan sopia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee avoimeen innovaatioon vaikuttavaa oikeudellista kehikkoa. Selvittäessäni innovaatioalustojen ja niillä toimivien yritysten oikeudellista liikkumavaraa käyn läpi ajanjakson, joka kattaa keksinnön syntymisen, oikeuksien siirron keksijältä tämän työnantajalle ja työnantajalla olevat mahdollisuudet sopia keksinnön omistussuhteista. Toinen tutkimuskysymys koskee nimenomaan sitä, millaisia vaihtoehtoja avoimen innovaation seurauksena syntyneen IPR:n omistamiselle on. Tässä yhteydessä pyrkimyksenä on sekä löytää eri vaihtoehtojen vahvuudet ja heikkoudet, että tutkia näiden vaihtoehtojen yhteensopivuutta avoimen innovaation arvomaailman kanssa. Koen perustelluksi kiinnittää omistusmallivaihtoehtojen käsittelyn yhteydessä erityistä huomiota avoimen innovaation arvomaailmaan, sillä avoin innovaatio eroaa prosessina huomattavasti perinteisestä suljetusta innovaatiotoiminnasta: avoimen innovaation toimiminen ja onnistuminen edellyttää muun muassa siihen osallistuvien keskinäistä luottamusta, avoimuutta ja yhteistyötä. Sen vuoksi kyseisille arvoille tulisi mielestäni antaa painoarvoa myös varsinaisen innovaatioprosessin päätyttyä sen seurauksena syntyneitä oikeuksia jaettaessa. Tutkimukseen valitut omistusmallit edustavat erityyppisiä päävaihtoehtoja, joita voidaan käyttää omistussuhteita järjestettäessä. Jos nämä vaihtoehdot sijoitettaisiin kuvitteelliselle janalle, näkisin sen vahvinta luottamusta ja yhteistyötä edellyttävässä ääripäässä yhteisomistussuhteen ja toisessa päässä ainakin yhteistyön kannalta yksinomistuksen ja lisenssien myöntämisen. Näiden välille puolestaan jäisivät erilaiset IPR:n hallinnointia varten perustettavat yritys- ja yhtiömuodot. Erilaisia omistusmalleja vertaillessa ilmeni, että niillä jokaisella on liittymäkohtia avoimen innovaation arvomaailmaan – toisilla hieman enemmän, toisilla vähemmän. Olisikin hienoa voida todeta jonkin omistusmallin kuvastavan kyseisiä arvoja parhaiten ja olevan siksi sopivin vaihtoehto, jos yritykset haluavat sopia myös omistussuhteista avoimen innovaation hengessä. Ei kuitenkaan ole mielekästä tehdä päätelmiä yksin tältä pohjalta. Yksittäisen yrityksen toiveisiin valittavasta omistusjärjestelystä vaikuttaa nimittäin vahvasti sen IPR-strategia. Pääpiirteissään voidaan todeta, että yritys haluaa ja sen kannattaa pyrkiä saamaan oikeuksien yksinomistus silloin, kun ne kuuluvat sen ydinliiketoimintaan. Jos oikeudet sen sijaan liittyvät ainoastaan muihin tukitoimintoihin, voi myös vähemmän vaikutusvaltaa jättävä vaihtoehto kuten lisenssisuhde tai rooli joint venturen passiivisena osakkaana olla aivan riittävä. Täysin suoraviivaisia ohjeita tosin on mahdotonta antaa, sillä voi olla sekä tilanteita, joissa yritys haluaisi saada patentin täysin omistukseensa mutta halukkaita onkin useampia, että tilanteita, joissa yritykselle hyvin riittäisi pelkkä lisenssin avulla saavutettava käyttöoikeus, mutta muita kyseisestä immateriaalioikeudesta kiinnostuneita ei ole, joten yrityksen ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeuden omistaminen ja ylläpitäminen. Joka tapauksessa erilaisten vaihtoehtojen olemassaolosta huolimatta on syytä menetellä yhteistyösopimuksen asettaman oikeuksien jakamista koskevan järjestyksen mukaan ja kartoittaa uuden IPR:n osalta osallistujayritysten kiinnostus, sillä ei ole mielekästä väittää tietyn omistusmallin olevan hyvä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin. Sitä paitsi saman IPR:n osalta tilanne saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaisena riippuen siitä, kenen keksijäyrityksistä näkökulma valitaan. Tämä voi kuitenkin tarjota ratkaisun avaimet yritysten neuvotellessa IPR:n omistussuhteista: esimerkiksi tilanteessa, jossa yhdellä yrityksistä on suuremmat intressit saada IPR hallintaansa, saattaa muille riittää se, että he saavat lisenssin turvin käyttää teknologiaa osana toimintaansa. Silloin IPR:n ylläpitokustannukset ja IPR:ään liittyvät taloudelliset ja muut riskit jäävät käytännössä sen omistajan vastuulle, vaikka vaakakupin toisessa päässä painavatkin luonnollisesti omistajan vapaudet käyttää IPR:ää haluamallaan tavalla. Loppupäätelmänä avoimen innovaation arvojen voikin nähdä ruokkivan toisiaan ja samalla suojaavan hedelmällistä toimintaa niin innovaatioprosessin aikana kuin sen jälkeenkin sitä vahvemmin, mitä läheisemmästä yhteistyösuhteesta on kyse. Silti arvomaailman huomioon ottaminen voidaan varmistaa vielä paremmin ottamalla IPR:n omistusta ja jakamista koskeviin sopimuksiin maininta sen synnyn taustalla vaikuttaneesta avoimesta innovaatiosta. Tilannekohtaiseen ratkaisuun voi vaikuttaa myös se, mitä arvoja innovaatioyhteistyötä tehneet haluavat korostaa: siinä missä yhteisomistussuhde ja joint venture vaikuttaisivat painottavan erityisesti yhteistyön tärkeyttä, korostavat IPR holding-yhtiö sekä yksinomistus luottamuksen merkitystä ja patenttipoolit puolestaan avoimuutta. Näin eri omistusmallivaihtoehdot tarjoavat mahdollisuuksia myös tiettyjen arvojen painottamiseen.

Perehdyn tutkielmassani lainopillista metodia käyttäen avopuolison saamaan suojaan niin esineoikeudellisesti kuin jäämistöoikeudellisesti Suomen lainsäädännön mukaan. Vertailen myös Suomessa voimassaolevaa järjestelmää muissa Pohjoismaissa voimassaoleviin järjestelmiin. Suomessa avoliittolain edellytykset täyttävät avoliitot saavat kyseisen lain suojan, kun taas ne avoliitot jotka eivät näitä edellytyksiä täytä jäävät normaalien varallisuusoikeudellisten säännösten varaan. Avoerossa esineen omistajuuteen liittyvät kysymykset ratkaistaan samoja lakeja ja periaatteita noudattaen kuin avio-eroissa. Ratkaisevassa asemassa on nimiperiaate ja yhteisomistusolettama. Perusteettoman edun palautussäännöstö on avoliittolaissa saanut uuden nimen, joka on hyvitys. Tutkielmassani tarkastelen avopuolisoiden mahdollisuuksia suunnitella varallisuusoikeudellisia suhteitaan avoliiton purkautumisen varalta. Jäämistöoikeudellisen suojan puolella tarkastelen avopuolisoiden mahdollisuuksia varautua toisen puolison kuolemaan jäämistösuunnittelun avulla, koska edelleenkään avopuolisot eivät peri toisiaan lain nojalla. Useita kymmeniä vuosia kestäneen avoliiton päättyessä toisen avopuolison kuolemaan voi avoleski jäädä tyhjän päälle ilman jäämistösuunnittelua. Avopuolisoiden olisi hyvä laatia jäämistösuunnitelmansa jo aikaisessa vaiheessa. Jäämistösuunnittelun keinoina avopuolisoilla on mahdollisuus käyttää hyväkseen testamenttia tai henkivakuutusta. Avopuolisoilla on mahdollisuus tehdä keskinäinen testamentti toistensa hyväksi.

Tutkielmassa tarkastellaan lainopillista metodia käyttäen avoliittolain (laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta 14.1.2011/26) mukaista mahdollisuutta vaatia hyvitystä työpanoksen perusteella. Kysymyksen muotoon asetettuna kyse on siitä, minkälainen työpanos oikeuttaa avoliittolain mukaiseen hyvitykseen ja miten hyvityksen suuruus määräytyy. Kysymystä arvioidaan perusteettoman edun palautusta koskevan yleisen siviilioikeudellisen periaatteen valossa, ennen lain säätämistä muodostuneen avoliittoja koskevan oikeuskäytännön perusteella sekä avoliittolakia ja siihen liittyvää oikeuskäytäntöä vasten. Hyvityssääntelyn tutkimisessa on hyödynnetty erityisesti hovioikeuskäytäntöä. Työpanoksiin perustuvat vaateet ovat olleet oikeuskäytännössä jo ennen lain säätämistä yleisiä. Tyypillisesti korvausta on vaadittu rakennustyön, kotityön tai elinkeinotoiminnassa avustamisen perusteella. Tässä tutkielmassa työpanoksista tarkastellaan nimenomaan rakennustyötä, kotityötä sekä elinkeinotoiminnassa avustamista. Näiden työpanosten arviointi jäsentyy keskenään hieman eri tavoin. Työpanoksen perusteella hyvitystä vaadittaessa tilanteet ovat monimuotoisia ja ratkaisut hyvinkin tapauskohtaisia. Tässä tutkielmassa on pyritty nostamaan oikeuskäytännön perusteella esiin niitä seikkoja, joilla voisi olla yleisesti merkitystä hyvitysoikeuden hahmottamisen kannalta. Tällainen seikka on esimerkiksi hyvityksen ja edunpalautusopin suhde. Avoliittolain säätämisellä ei ole ollut suurta vaikutusta siihen, miten avopuolisoiden työpanoksia hyvitetään. Tutkielmassa pyritäänkin tuomaan esiin ne oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa vakiintuneet periaatteet ja käsitykset, jotka työpanosta koskevaa säännöstä tulkittaessa tulisi ottaa huomioon.

Tutkielma käsittelee avustusrikollisuutta talousrikollisuuden osana. Tarkastelun erityisenä kohteena ovat rikoslain 29 luvun säännökset avustuspetoksesta ja avustuksen väärinkäytöstä. Lisäksi tutkielmaan on otettu mukaan viimeaikaista oikeuskäytäntöä, jonka avulla pyritään nostamaan esiin avustusrikosten yhteydessä ilmeneviä kysymyksiä sekä konkretisoimaan avustusrikoksiin liittyvää problematiikkaa. Tutkielmassa huomioidaan myös EU:n yhteisöpetossopimus, joka edellyttää kaikkia jäsenvaltioita kriminalisoimaan kansallisessa rikoslaissaan EU:n menoihin ja tuloihin kohdistuvan yhteisöpetoksen. Yhteisöpetoksella tarkoitetaan tällöin tahallista tekoa tai laiminlyöntiä, jonka seurauksena EU:n talousarvioon kuuluvia varoja joko nostetaan tai pidätetään oikeudettomasti. Tutkielmassa luodaan lisäksi katsaus avustusjärjestelmiin ja avustusten valvontaa koskeviin ongelmiin. Tällöin huomio kiinnittyy erityisesti avustusrikosten rikosoikeudellisiin seuraamuksiin ja hallinnolliseen sanktiojärjestelmään. Avustusjärjestelmiä ja valvontaa tarkastellaan sekä EU oikeudellisesta että kansallisesta näkökulmasta käyttäen hyväksi lain esitöitä, oikeuskirjallisuutta ja EU oikeudellista lähdemateriaalia. Lähestymistapana tutkimusaiheeseen käytettään normikeskeistä tutkimusasetelmaa, joten avustusrikoksia käsitellään tutkielmassa rikoslainopillisesta näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on valitun metodin avulla pyrkiä saamaan selville voimassaolevan oikeuden kanta avustusrikoksiin, sekä eritellä syitä avustusrikosten vähäiseen ilmituloon. Avustusrikosten tunnusmerkistöjä tarkastellaan myös laillisuusperiaatteen täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen kannalta. Avustusrikosten melko avoimet tunnusmerkistöt sekä avustusrikosten taustalla oleva usein vaikeaselkoinen lainsäädäntö voi olla osittain syynä avustusrikosten harvinaisuuteen. Koska avustusrikokset liittyvät usein organisoituun toimintaan ja avustusta haetaan yrityksen tai yhteisön toimintaa varten, käsitellään tutkielmassa myös tekijäpiiriä ja rikosvastuun kohdentamista. Käytännössä avustusrikosten tekeminen edellyttääkin usein laajaa tietämystä tukijärjestelmien toiminnasta ja tuettavan toiminnan laadusta. Avustuspetoksen osalta tekijäpiiriä rajaa hieman se, että avustuksen tulee olla RL 29:5:ssä määritellyllä tavalla muuhun tarkoitukseen kuin henkilökohtaiseen kulutukseen myönnetty. Euroopan unionin yhteisöpetossopimus sisältää puolestaan määräykset yritysjohtajien rikosoikeudellisesta vastuuasemasta. Jäsenvaltioiden edellytetään toteuttavan tarvittavat toimenpiteet, joilla yrityksissä päätös- ja valvontavaltaa käyttävät henkilöt on mahdollista saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Avustuspetos ja avustuksen väärinkäyttö ovat käytännössä osoittautuneet vaikeasti toteen näytettäviksi teoiksi. Avustusrikosten avoimet tunnusmerkistöt ja tekojen tahallisuuden arviointiin liittyvät vaikeudet ovat myös toisinaan johtaneet avustusten takaisin perintään hallinnollisin keinoin, jolloin teko on jäänyt tutkimatta rikosoikeudelliselta kannalta. Samalla avustuspetos ja avustuksen väärinkäyttö kuitenkin kohdistuvat julkiseen talouteen vaarantaen eri avustusjärjestelmille asetettujen tavoitteiden toteutumisen. Välillisesti tekojen voidaan lisäksi katsoa kohdistuvan kaikkiin veronmaksajiin ja toisiin avustuksen hakijoihin.