Browsing by Title

Euroopan unionin oikeudellisen järjestelmän fundamentaalisena piirteenä voidaan nähdä unionin ja sen jäsenvaltioiden välillä vallitseva sisäänrakennettu ja dynaaminen jännite, joka koskee erityisesti integraation laajentumista sekä toisaalta jäsenvaltioiden sääntelyautonomiaa. Tätä jännitettä voidaan edelleen kohdennetusti tarkastella mm. federalismin tutkimuksessa vakiintuneen universaliteetti - diversiteetti dikotomian avulla, jossa tietyn entiteetin universaalit eli yleisesti sovellettavat tavoitteet ja säännöt tulee sopeuttaa entiteetin jäsenten monimuotoisiin ja toisistaan eroaviin arvoihin ja intresseihin yhteistyön legitimiteetin varmistamiseksi. EU:n kontekstissa universaaleina ilmiöinä voidaan pitää jo Euroopan talousyhteisön perustamisesta asti integraation vetureina toimineita taloudellisia perusvapauksia sekä syrjimättömyyden ja vapaan kilpailun ihanteita. Diversiteetillä taas voidaan viitata niihin jäsenvaltioille sensitiivisiin asioihin ja intresseihin, joiden suojelemista varten mm. subsidiariteettiperiaate sekä SEU 4(2) artikla on luotu. Nämä arvot heijastuvat usein myös perusvapauksien rajoitusperusteiden taustalla. Rahapelisektori taas on juuri sellainen kansallisesti herkkä ala, jota on perusteltua tarkastella universaliteetti - diversiteetti dikotomian kautta. Tähän vaikuttaa ensinäkin se, että rahapelialaa ei ole vielä tänä päivänä harmonisoitu EU-tasolla, mutta perusvapauksia koskevien sääntöjen on silti katsottu soveltuvan niiden järjestämiseen. Perusvapauksien kuuluessa jaetun toimivallan alueelle Euroopan unionin tuomioistuin on joutunut lukuisissa ennakkoratkaisuissa yli kahden vuosikymmenen aikana ottamaan kantaa rahapelien EU-oikeudelliseen asemaan. Tämän aseman on taas katsottu olevan hyvin kaksijakoinen, sillä toisaalta rahapeleihin liittyy varsinkin sähköisen pelaamisen aikakaudella suuria taloudellisia intressejä niin valtioiden, yksityisten markkinatoimijoiden sekä sisämarkkinoiden näkökulmasta. Toisaalta taas pelaamiseen on läpi historian liitetty erityinen moraalinen, uskonnollinen ja kulttuurinen stigma sekä muita kuluttajan ja yhteiskunnan kannalta negatiivisia aspekteja. Rahapelien kansallinen sääntely onkin perinteisesti ilmentänyt tiukkaa julkisen vallan kontrollia ja oman kokonaisuutensa on muodostanut myös julkisten toimijoiden keräämien pelituottojen ohjaaminen yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Tutkielmassa on tarkoitus vallitsevan lainopin doktriinin avulla selvittää, minkälaisia diversiteettiä ja toisaalta universaliteettia tukevia perusteita voimassaolevasta ja rahapelejä koskevasta EUT:n oikeuskäytännöstä, oikeuskirjallisuudesta ja virallisaineistosta löytyy ja systematisoida ne eri puolille dikotomiaa eli kahtiajakoa. Tämän jälkeen tarkoituksena tulkita sitä, miten rahapelien perinteinen asema EU:ssa on mahdollisesti muuttunut tai tulee muuttumaan. Painopiste on nimenomaan rahapelien EU-oikeudellisessa asemassa, joka on vuonna 1994 annetusta ensimmäisestä rahapelejä koskeneesta Schindler-ratkaisusta asti ilmentänyt toisaalta diversiteettiä tukevaa staattisuutta, mutta myös osoittanut universaliteettia tukevia dynaamisia piirteitä erityisesti sähköisessä pelaamisessa tapahtuneen suuren murroksen johdosta. Sähköinen pelaaminen onkin ennennäkemättömällä tavalla asettanut kyseenalaiseksi tätä taloudellista toimintaa rajoittavat kansalliset ja fragmentoituneet normistot EU-alueella, kun yksityiset online-operaattorit kykenevät vaivatta tarjoamaan pelejään ympäri Eurooppaa kansallisia suojasäännöksiä kiertämällä. Tutkielman keskittyessä universaliteettiin ja diversiteettiin liittyviin kokonaisuuksiin rahapelien kontekstissa on kuitenkin taustoittamistarkoituksessa suotavaa kiinnittää lukijan huomio myös itse rahapelien käsitteeseen, historiaan sekä siihen laajempaan poliittiseen ja oikeudelliseen kontekstiin, jossa rahapelejä koskeva oikeuskäytäntö on syntynyt ja kehittynyt. Diversiteettiä koskevia relevantteja ja tarkastelun kohteena olevia kokonaisuuksia ovat moraaliin, kulttuuriin ja uskontoon liittyvät aspektit, rahapelien erityinen luonne suhteessa muihin samankaltaisiin ilmiöihin, perusoikeudellinen ulottuvuus, kuluttajasuojaan ja yhteiskuntajärjestyksen (ordre public) suojeluun liittyvät oikeuttamisperusteet, SEU 4(2) artiklaa ja toissijaisuusperiaatetta koskeva oikeuskäytäntö sekä erityisesti sähköisiin peleihin luomaan uhkaan ja vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen kieltoon liittyvät perustelut. Universaliteetin osalta pääteemoina ovat vuorostaan empiirinen näyttö rahapelien erityistä luonnetta vastaan, pelien sähköistymisen luoma harmonisaatiopaine ja siihen liittyvä liberalisaatiokehitys keskeisissä jäsenvaltioissa sekä kansallisen harkintavallan kaventuminen oikeuskäytännössä ja virallisaineistossa.

Rahdinkuljettaja on taho, jolle tavara luovutetaan kuljetettavaksi. Rahdinkuljettajan tiekuljetusvastuu syntyy kuljetusasiakkaan eli lähettäjän tai vastaanottajan kanssa solmitun kuljetussopimuksen perusteella. Rahdinkuljettajan vastuuta säännellään tiekuljetussopimuslailla (TKSL), joka perustuu CMR-yleissopimukseen. Rahdinkuljettaja on vastuussa tiekuljetuksen aikana syntyneestä vahingosta, ellei kyseessä ole TKSL:ssa tai CMR:ssä tarkoitettu vastuuvapauden perustava tilanne. Vastuu on pääsääntöisesti määrällisesti rajoitettua vastuuta. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin tilanteet, joissa rahdinkuljettajan menettely synnyttää täyden vahingonkorvausvastuun. Tiekuljetusvakuutus on vastuuvakuutustyyppi, jolla vakuutetaan rahdinkuljettajan TKSL:n tai CMR:n mukaista vahingonkorvausvastuuta. Tiekuljetusvakuutuksen korvauspiiri ei kuitenkaan ole täysin yhteneväinen TKSL:n tai CMR:n mukaisen vastuun kanssa, vaan sen ulkopuolelle on erilaisin rajoitusehdoin suljettu sellaisia tilanteita, joissa rahdinkuljettajalla on TKSL:n tai CMR:n mukainen vahingonkorvausvelvollisuus. Tutkielma tarkastelee rahdinkuljettajan tavaravastuusta tiekuljetuksissa sekä siihen liittyvää vastuuvakuutussopimusta oikeuskirjallisuuden, vakuutusehtojen sekä kotimaisen tuomioistuin- ja lautakuntakäytännön valossa.

Prosessiteollisuuden koneet, laitteet tai kokonainen tuotantolinjasto sijoitetaan näitä varten suunniteltuun rakennukseen. Laitteisto on samalla todennäköisesti kiinteistön arvokkain varallisuuserä. Ainesosa-/tarpeistosuhteen syntyminen laitteiden ja rakennuksen tai edelleen kiinteistön välille on todennäköisempää kuin ns. tavanomaisen teollisuusrakennuksen osalta, koska rakennus ei välttämättä ole tarkoituksenmukaisesti muunnettavissa muuhun käyttöön. Kun koneet ja laitteet hankitaan rahoitusleasingjärjestelyin, on myös selvitettävä, mikä merkitys on vuokrakohteen (koneen/laitteen) ja kiinteistön ja/tai rakennuksen omistusoikeuksien erillisyydellä ainesosa-/tarpeistosuhteen syntymisen kannalta. Lisäksi rahoitusleasingjärjestelyn ja omistuksenpidätysehtoisen kaupan rinnastaminen maakaaressa synnyttää avoimia kysymyksiä. Mikäli ainesosa-/tarpeistosuhde syntyy, sivuesineet jakavat pääsäännön mukaisesti pääesineen oikeudellisen kohtalon. Rahoittajalle vuokraobjektin omistaminen merkitsee omistusvakuutta. Mikäli rahoittajan omistusoikeus ei sido leasingvuokralleottajan seuraajia ja velkojia, vakuus on rahoittajalle arvoton. Käytännössä MK 14:4.1:n 1 kohdan mukaisten kirjausten määrät 2010-luvulla, ja yleisemminkin koko maakaaren historian aikana, ovat olleet erittäin vähäisiä. Maakaaren 14:4.1:n 1 kohta sallii muulle kuin kiinteistön omistajalle kuuluvan konetta tai laitetta koskevan (omistus)oikeuden kirjaamisen, kun laite on tuotu kiinteistölle esim. rahoitusleasingsopimuksen perusteella. Kiinteistön omistajan velkojiin nähden kirjaus antaa kuitenkin vain osittaista suojaa kirjauksen etusija-aseman mukaisesti. Suoja olisi parempi parhaalla etusijalla, mutta nykyinen säännös ei tätä vaadi. Säännöksen muuttamista tältä osin voisi harkita. Kirjaus parhaalle etusijalle myös vaatii niiden oikeuksien haltijoiden suostumuksen, joiden asema kirjauksen myötä heikkenisi. Käytännössä tällaisia suostumuksia lienee vaikea saada. Tutkittavan arvoisena vaihtoehtona voisi olla, että mm. rahoitusleasingjärjestelyin kiinteistölle tuotava kone tai laite ennen liittämistä kirjataan aina parhaalle etusijalle ilman erillisiä suostumuksia.

Tutkielman aihe on rahoitusleasing vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa. Tavoitteena tutkielmassa on ollut selvittää perusteellisesti rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema silloin, kun vuokralleottaja ajautuu konkurssiin tai häneen kohdistetaan ulosottotoimenpiteitä. Aihetta lähestytään siten korostuneesti vuokralleantajan näkökulmasta. Konkurssin osalta erityistä huomiota on kiinnitetty konkurssipesän sijaantulo-oikeuden vaikutukseen vuokralleantajan oikeusasemaan. Ulosottoa käsittelevässä jaksossa käsitellään sekä leasingesineen ulosmittausta että leasingsopimuk-seen perustuvan vuokralleottajan oikeusaseman ulosmittausta. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu ainesosa- ja tarpeistokysymyksiin liittyviä epävarmuustekijöitä, joiden ratkaisemiseksi voimassaoleva oikeutemme ei tarjoa suoria vastauksia. Tutkielmassa on pyritty tuomaan esille argumentteja, joiden perusteella ainesosa- ja tarpeistosuhteen oi-keuksien yhteisyyttä koskevan edellytyksen täyttyminen tulisi ensisijaisesti ratkaista. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä keskitytään vuokralleantajan oikeusaseman jäsentämiseen suomen oikeu-den mukaan. Lähteiden osalta tutkielma nojaa ensisijaisesti suomalaiseen lainsäädäntöön, oikeuskäytäntöön ja –kirjallisuuteen. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu, että sekä tavallista irtaimen vuokraa että omistuksenpidätyseh-toa koskevat säännöt on täytynyt ottaa vertailun ja tutkimuksen kohteeksi kaikkien tutkimuskysymysten osalta. Keskeis-ten asiakokonaisuuksien osalta on tukeuduttu myös muuhun pohjoismaiseen oikeuskirjallisuuteen ja oikeuslähteis-töön. Lainsäädännön puuttuessa argumentaatiossa on pyritty nojaamaan myös reaalisiin argumentteihin. Lisäksi tut-kimuskysymysten osalta tehtyjä havaintoja on läpi tutkielman peilattu tutkielman liitteiksi oheistettuihin mallileasingso-pimuksiin. Rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa on voimassa olevan oi-keutemme mukaan käytännössä täysin riskitön silloin, kun rahoitusleasingjärjestely on toteutettu oikein, omistusva-kuus on alun alkaen perustettu tehokkaan omistusvakuuden yleisiä ja erityisiä edellytyksiä noudattaen ja leasingesine on erotettavissa vuokralleottajan muusta varallisuudesta. Yksi tutkielmassa tehdyistä havainnoista onkin, että perinteis-ten kollisionratkaisunormien kategorinen noudattaminen on omiaan johtamaan epätarkoituksenmukaisiin lopputulok-siin erityisesti silloin, kun kysymys aktualisoituu perusvuokrakauden loppuvaiheessa tai sen jo päätyttyä. Vallitseva oikeustila ei ota huomioon rahoitusleasingin ominaispiirteitä eikä tunnusta rahoitusleasingiä omatyyppisenään va-kuusoikeustoimena. Velkojien tasa-arvon periaate, rahoitusleasingjärjestelyn luonne luottovelkasuhteena sekä sepa-raatio-oikeuden todellinen funktio tarjoavat kriittisen argumentin vallitsevaa oikeustilaa kohtaan. Nykyisen oikeustilan silmissä ainesosa- ja tarpeistosuhde on kiistatta merkittävin riski vuokralleantajan oikeusasemal-le vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa, mutta oikeutemme ei anna yksiselitteisiä vastauksia suhteen syntymi-sen edellytyksille. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että kokonaisarvioinnissa tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomiota leasingsopimuksen yksityiskohtaiseen sisältöön sekä alalla vallitsevaan käytäntöön. Havainto on mielen-kiintoinen esineoikeudellisen julkisuusperiaatteen näkökulmasta, sillä julkisuuden kannalta sopimusehdot ja alalla vallitseva käytäntö ovat kaukana toisistaan.

Tutkielmassani tarkastelen raiskausrikosta sekä kansallisen että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ja käyn läpi tärkeimpien Suomea sitovien, kansainvälisten sopimusten asettamia vaatimuksia raiskausrikokselle. Rajaan tarkasteluni nimenomaisesti raiskaukseen, mikä tarkoittaa vielä toistaiseksi tarkastelun jakautumista kolmeen eriasteiseen tekomuotoon, eli pakottamiseen sukupuoliyhteyteen, raiskaukseen ja törkeään raiskaukseen. Raiskausrikoksen kansallisen tarkastelun aloitan kuvaamalla lyhyesti seksuaalirikoslainsäädännön vuonna 1999 voimaan tulleen uudistuksen tavoitteita, nykyisen raiskausrikoksen tunnusmerkistön soveltamiskäytäntöineen sekä myös syyskuun alusta voimaan tulevan lainsäädäntömuutoksen sisällön, unohtamatta muutosten taustalla olevia kansallisia ja kansainvälisiä vaikutteita. Aloitan raiskauksen tarkastelun kansainvälisenä rikoksena kuvaamalla raiskausrikoksen muotoutumisen entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuinten ratkaisuissa ja tuon esille niihin liittyvää, erityisesti suostumuksen näkökulmasta käytyä keskustelua. Lisäksi tarkastelen ICC:n Rooman perussäännön raiskauksen määritelmää, joka on muodostettu edellä mainittujen sotarikostuomioistuinten työn pohjalta, ja käyn läpi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen raiskausta koskevaa ratkaisukäytäntöä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 ja 8 artiklojen näkökulmista. Näissä ratkaisuissa raiskausta on tarkasteltu sekä raiskauksen tunnusmerkistön ja viime aikoina erityisesti sen tehokkaan tutkinnan näkökulmista. Suomi on ratifioimassa elokuun 1. päivänä voimaan astunutta Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (Istanbulin sopimus), jossa asetetaan vaatimuksia sekä raiskausrikoksen tunnusmerkistölle että raiskausten ja muunlaisen väkivallan uhreille tarjottaville palveluille. Istanbulin sopimuksessa raiskaus kuvataan ilman uhrin suostumusta tapahtuvaksi sukupuoliyhdynnäksi. Kansainvälisesti raiskaus nähdäänkin pitkälti suostumuksen vastaiseksi teoksi. Edellä mainitut instrumentit eivät kuitenkaan velvoita sopimusmaitaan tietynlaisen tunnusmerkistön käyttöönottoon, kunhan ilman uhrin suostumusta tapahtuva sukupuoliyhdyntä tulee tutkituksi ja rangaistuksi. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen takia kansainvälisten sopimusten asettamat vaatimukset, kun on kysymyksessä rikosvastuun laajentaminen, kohdistuvat kuitenkin viime kädessä lainsäätäjään. Myös Suomessa väkivallan merkitys raiskausrikoksen arvioinnissa on koko ajan vähentynyt ja tämä kehitys tulee jatkumaan tulevan lainsäädäntömuutoksen myötä. Lainvalmistelun yhteydessä esitettiin, että Suomen raiskausrikostunnusmerkistö tekee raiskauksen jopa laajemmin rangaistavaksi kuin puhtaasti suostumukseen rakentuva raiskausrikostunnusmerkistö. Tätä pyrin selvittämään tutkielmani toiseksi viimeisessä luvussa, jossa kuvaan vuoden 2011 lainsäädäntömuutoksen jälkeistä hovioikeuskäytäntöä Englannin raiskausrikostunnusmerkistöä vasten. Englannin seksuaalirikoslainsäädännön olen ottanut esimerkiksi tällaisesta puhtaasti suostumukselle rakentuvasta tunnusmerkistöstä. Tarkoituksenani on sitä vasten arvioida, tuleeko rikoslain 20 luvun 1 § 2 momentin soveltamistilanteissa raiskaus yhtä laajasti rangaistavaksi, kuin suostumukselle rakentuva tunnusmerkistö sen tekisi. Käsittelen tutkielmassani myös raiskauksen näytön arviointia siltä osin kuin olen katsonut sen merkitykselliseksi suostumuskeskustelua silmällä pitäen.

Tutkielmassa aiheena on raiskausrikoksista tuomitseminen kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ICC:ssä. Tutkimus on laadittu todistusoikeudellisesta näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on miten ICC voi tuomita kansainvälisten rikosten alla tapahtuneista raiskauksista turvaamalla uhrin oikeudet oikeudenkäynnissä täysimääräisesti kuitenkin niin, että syytetyn oikeudet eivät vahingoitu tavalla, joka estäisi tuomioistuimen antamasta tuomiota raiskauksesta. Tutkimus selvittää raiskausrikosten tuomitsemiin liittyviä ongelmia, jotka liittyvät Rooman perussäännön 68 artiklan mahdollistamiin uhritodistajien suojatoimenpiteisiin sekä osallistumisoikeuteen. Tämän lisäksi selvitetään onko muilla kuin uhrin henkilökohtaisilla todistajanlausunnoilla mahdollista ylittää todistuskynnys raiskausrikoksissa. Tutkielmassa selvitetään vaihtoehtoisten todisteiden todistusvoimaista arvoa sekä hahmotetaan todistuskynnyksen ylittymistä raiskausrikoksissa. Raiskausrikosten tuomitsemiseen liittyvät ongelmat ICC:ssä liittyvät läheisesti ICC:n omaan prosessioikeudelliseen järjestelmään, jonka todistusoikeudelliset säännöt ovat yhteen sovitettu Common Law –maiden ja siviilioikeudellisten maiden oikeusjärjestyksien piirteistä. Niin kauan, kun ICC:n todistusoikeudelliset säännöt ovat näiden kahden järjestelmästä yhteen sovitettu malli, tulee raiskausrikosten käsittelyssä olemaan ongelmia.

Tutkimus keskittyy taloudellisen vahingon ja esinevahingon välisen yhteyden hahmottamiseen. Tutkimuksessa pyritään hahmottamaan harmaata aluetta, joka vallitsee näiden vahinkolajien välillä, eli millainen taloudellinen vahinko tulee esinevahinkona korvattavaksi ja milloin se luokitellaan puhtaaksi varallisuusvahingoksi. Tutkimuksen näkökulma on, että jos taloudellinen vahinko ei ole esinevahinko – eikä henkilövahinko –, sen on oltava puhdas varallisuusvahinko. Tästä näkökulmasta myös seuraa, että keskeisellä huomiolla on se, mikä on katsottava esinevahingoksi, ja rajanvetotapauksia lähestytäänkin pohtimalla, onko tapauksessa kysymys esinevahingosta. Tutkimuskysymyksenä on siis, mistä piirteistä esinevahingon käsite koostuu verrattuna puhtaaseen varallisuusvahinkoon. Tämä tutkimus keskittyy vahingonkorvausoikeuden yleisiin oppeihin kuuluviin esinevahingon ja puhtaan varallisuusvahingon käsitteisiin. Näkökulmana on tarkastella esinevahinkoa ja tarkentaa sen käsitettä tarkastelemalla esinevahingon ja puhtaan varallisuusvahingon välimaastoa. Katson, että esinevahingon ja puhtaan varallisuusvahingon välinen raja-alue osoittaa ne merkitykselliset piirteet, jotka tekevät esinevahingosta esinevahingon ja siten erottavat sen puhtaista varallisuus-vahingoista. Tutkimuksen metodina on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen metodi. Oikeusdogmaattisen tutkimuksen tehtävänä on oikeussäännösten sisällön selvittäminen ja systematisointi. Täsmällisemmin sanottuna tutkimus on teoreettista lainoppia. Teoreettisessa lainopissa eritellään käsitteistöä, jäsennetään käsitteitä uudelleen ja muodostetaan teoriaa oikeussäännösten tulkintaa varten. Tutkimuksen 2 luvussa selvitetään, millaisia taloudellisia vahinkoja korvataan esinevahinkoina ja millaisia taloudellisia vahinkoja puhtaat varallisuusvahingot ovat. Tällöin saadaan käsitys siitä, minkälaiset taloudelliset vahingot on yleensä luokiteltu näihin vahinkolajeihin kuuluviksi. Luvussa 3 tarkastellaan, minkälainen toimi tai seuraus aiheuttaa esinevahingon. Voidaan puhua myös vahingon aiheuttamismekanismista. Luvussa keskeinen hypoteesi on: ”esinevahinko on vain fyysistä vahinkoa esineelle”. Luku 3 keskittyy siis tämän hypoteesin paikkansapitävyyden arviointiin. Luvussa 4 tarkastellaan, mikä voi olla luvussa 3 määritellyn aiheuttamismekanismin kohde eli mikä on esinevahingon kohteena oleva esine. Luvussa tarkastellaan esimerkkeinä sähköä ja tallennusalustalla olevaa dataa, joiden perusteella voidaan arvioida, minkälainen esine katsotaan aineelliseksi esineeksi. Luvussa 5 tarkastellaan yhteyttä todetun esineen vahingoittumisen ja taloudellisen vahingon välillä. Viimeisessä luvussa tarkastellaan tutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta esinevahingon määritelmään kuuluvan olennaisena osana vahingon fyysisyys, esineen aineellisuus, eli ihmisaistein havaittavuus, kausaaliyhteys esineen vahingoittumisen ja taloudellisen vahingon välillä, sekä esineeseen kohdistuva intressi. Näiden jokaisen edellytyksen tulee täyttyä, jotta vahinko olisi esinevahinkoa. Jos jokin edellytys ei täyty, vahinko on puhdasta varallisuusvahinkoa.

Silloin kun tiedoksiannon vastaanottaja oleskelee ulkomailla ja hänen osoitteensa tunnetaan, sovelletaan OK 11:9:n mukaisia kansainvälisiä järjestelyjä. Merkittävimpiä näistä ovat Haagin tiedoksiantosopimus vuodelta 1965 ja EU:n tiedoksiantoasetus vuodelta 2007. Myös pohjoismaiden kesken solmittu sopimus ja muutama kahdenvälinen sopimus sitovat Suomea. Sopimuksettomassa tilassa rajat ylittävä tiedoksianto perustuu kansojen välisen kohteliaisuuden periaatteelle. Silloin kun vastaanottajan olinpaikkaa ei saada selville, tuomioistuin joutuu turvautumaan OK 11:8:n mukaiseen kuulutustiedoksiantoon. Tiedoksiannon tarkoituksena on saattaa oikeudellinen asiakirja vastaanottajan tietoon riittävän ajoissa niin, että vastaanottajalla on mahdollisuus antaa vastineensa. Tätä kutsutaan kontradiktorisuudeksi ja sitä pidetään oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ytimenä. Jotta kantajan oikeus päästä oikeuksiinsa (access to justice) toteutuisi, annetun tuomion tulisi olla sellainen, että se tunnustetaan ja pannaan täytäntöön. Kuulutustiedoksiannon käyttämiseen liittyy riski sekä kontradiktorisuuden että access to justice -oikeuden kärsimisestä. KKO onkin linjannut, että kuulutustiedoksiantoon voidaan päätyä vasta kun kaikkia muita käytettävissä olevia keinoja vastaanottajan tavoittamiseksi on käytetty. Sähköisen toimintaympäristön kehittyessä myös pelkästään sähköisessä ympäristössä tapahtuvat liikesuhteet lisääntyvät. Tutkielmassa kysytäänkin, kumpaa lainkohtaa sovelletaan silloin, kun tiedoksiannon vastaanottajalle on olemassa vain sähköinen osoite. Tätä tarkoitusta varten on ensinnä tutkittu, onko sähköinen tiedoksianto mahdollinen rajat ylittävissä oikeudenkäynneissä. Oikeudenkäymiskaaressa ja relevanteissa kansainvälisissä järjestelyissä sähköinen tiedoksianto rinnastuu postitiedoksiantoon, eivätkä ne siten ole esteenä sähköiselle tiedoksiannolle. Toiseksi on tutkittu voidaanko OK 11:8:n sisältäämää osoitteen käsitettä tulkita niin, että sen katsottaisiin sisältävän myös sähköisen osoitteen. Tutkimuksen perusteella sähköinen osoite voidaan rinnastaa perinteiseen osoitteeseen sen funktionaalisena vastineena: sähköinen osoite pystyy täyttämään asianmukaisesti perinteisen osoitteen tehtävät ja tarkoituksen tiedoksiantamisen kontekstissa. Tulkintavaihtoehdon etuna voidaan pitää sähköisen tiedoksiannon nopeutta. OK 11:8:n soveltamisalaa laajentamalla voitaisiin välttyä myös OK 11:9:n mukaiseen kuulutustiedoksiantoon liittyviltä ongelmilta. Sähköinen tiedoksianto olisi toistaiseksi varminta toteuttaa ao. kansainväisen järjestelyn määrittämää viranomaiskanavaa käyttäen. Suurin ongelma sähköisen osoitteen kohdalla on sen antama heikko tai olematon indisio vastaanottajan oleskelupaikasta. Oikeuskäytännössä kantajalla on kuitenkin yleensä ollut käsitys vastaajan oleskeluvaltiosta. Vaikka sellaista ei olisikaan, sähköistä osoitetta on joka tapauksessa pyrittävä jollakin tavalla käyttämään ennen OK 11:9:ään turvautumista.

Tutkielmani tarkastelee Suomen tekemiä toimia Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/24/EU potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajatylittävässä terveydenhuollossa (potilasdirektiivi) tavoitteiden toteuttamiseksi sekä potilasdirektiivin vaikutuksia Suomen terveydenhuoltojärjestelmään. Tarkastelussa on erityisesti sääntelyn vaikutus potilaiden oikeuksiin, kuten potilaiden liikkuvuuteen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin sekä potilaiden yhdenvertaisuuteen. Suomen omaksuman valinnan ja sen vaikutusten arvioimiseksi keskeisessä asemassa on myös potilasdirektiivin tavoitteiden tulkinta. Potilasdirektiivin laatimista edelsi parinkymmenen vuoden mittainen unionin tuomioistuimen aktiivisuus kansallisten normien tulkitsijana yhtäältä EU:n primäärinormiston mukaisen palveluiden vapaata liikkuvuutta sekä toisaalta neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä (sosiaaliturva-asetus) mukaisen ennakkoluvallista hoitoon hakeutumista koskevan artiklan valossa. Kuvaan myös oikeuskäytännön kehitystä potilasdirektiivin lähtökohtien taustoittamiseksi. Potilasdirektiivi implementoitiin Suomessa rajat ylittävästä terveydenhuollosta annetulla lailla (1201/2013). Suomi on saanut toistuvasti palautetta potilasdirektiivin soveltamisesta tavalla, joka ei komission mukaan vastaa direktiivin tarkoitusta ja sen taustalla olevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Potilasdirektiivin lähtökohtana on, että toisessa jäsenvaltiossa annetusta hoidosta korvataan sen verran kuin hoito olisi maksanut kotijäsenvaltiossa. Suomessa direktiivin implementoinnin on tehnyt haastavaksi terveydenhuollon jakaminen yhtäältä pääosin julkisin varoin järjestettyyn terveydenhuoltoon ja toisaalta yksityiseen terveydenhuoltoon, jonka sairausvakuutus korvaa potilaalle osittain. Suomen omaksumassa mallissa korvauksen taso riippuu siitä, onko ulkomailla saatu hoito ollut lääketieteellisesti välttämätöntä tilapäisen oleskelun aikana vai onko kiireettömään hoitoon hakeuduttu omatoimisesti. Ensiksi mainitussa tilanteessa kustannukset korvataan aiheutuneiden kustannusten mukaisina. Ongelmaksi on muodostunut jälkimmäinen tilanne, jossa hoidosta aiheutuneet kustannukset korvataan potilaalle kuten Suomessa yksityisen terveydenhuoltopalveluja käytettäessä eli sairausvakuutuslain (1224/2004) mukaisina korvauksina. Tutkin valittua korvausmallia potilasdirektiivissä asetettujen tavoitteiden valossa. Potilasdirektiivin täytäntöönpanon johdosta tehdyt lainsäädännölliset muutokset ovat olleet verrattain pieniä vallinneeseen oikeustilaan nähden. Kustannusten korvausmalli herättää myös kysymyksen potilaiden tosiasiallisesta yhdenvertaisuudesta hyödyntää direktiivin mahdollistamaa laajaa terveydenhuoltopalveluja koskevaa valinnanvapautta. Jälkikäteen saatava, vain osan aiheutuneista hoitokustannuksista kattava korvaus ei mahdollista hoitoon hakeutumista vähävaraisille potilaille. Vaikutus potilaiden liikkuvuuteen on myös tilastojen valossa ollut vähäinen. Direktiivillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus terveydenhuollon palveluvalikoiman laintasoiseen määrittelyyn ja sen jatkokehittelyyn. Palveluvalikoiman tarkempi määrittely johtanee myös kuntien järjestämän terveydenhuollon palvelutarjonnan yhdenmukaistumiseen ja tätä myötä korostaa potentiaalisesti potilaiden yhdenvertaisuutta.

Yhteiskunnassa yleisellä tasolla tapahtuneen digitalisoitumisen myötä syntyneet muutokset heijastuvat tekijänoikeuteen ja läpäisevät käytännössä koko tekijänoikeuden kentän vavisuttaen sen monia nykyisiä sääntelyratkaisuja sekä niiden soveltuvuutta muuttuvassa maailmassa. Vaikka digitalisoituminen on vaikuttanut kaikkiin oikeudenaloihin vähintään jossain määrin, on sen vaikutus erityisen selkeä juuri tekijänoikeudessa. Tiedonlouhinta on yksi keskeisimmistä digitalisoitumisen myötä syntyneistä uusista automatisoiduista tutkimusmenetelmistä ja sen avulla on mahdollista analysoida tietoa olemassa olevista teoksista uuden tiedon ja uraa uurtavien oivallusten synnyttämiseksi. Osana tiedonlouhintaprosessia joudutaan valmistamaan kappaleita kokonaisista lähteenä käytettävistä teoksista. Digitaalisessa ympäristössä kappaleen valmistaminen saa uuden merkityksen, kun teosten käyttötarkoitukset monimuotoistuvat ja samalla monimutkaistuvat. Kappaleen valmistaminen kuuluu oikeudenhaltijan yksinoikeuksien piiriin eikä kappaletta ole lähtökohtaisesti mahdollista valmistaa ilman oikeudenhaltijalta saatua lupaa. Sen sijaan, että tekijänoikeus kannustaisi digitalisoitumisen synnyttämien uusien teknologioiden käyttöön ja niiden kautta tapahtuvaan innovointiin, on tekijänoikeus alkanut toimia tietynlaisena sääntelymuurina estäen uusien mahdollisuuksien hyödyntämisen niiden täyteen potentiaaliin. EU:n tietokanta- ja tietoyhteiskuntadirektiivit ovat määritelleet tietyt teosten käyttötilanteet tekijänoikeuden myöntämien yksinoikeuksien ulkopuolelle. Näitä poikkeuksia kutsutaan rajoitussäännöksiksi. Mikäli rajoitussäännöksen kriteerit täyttyvät, on tekijänoikeudella suojattua aineistoa mahdollista käyttää muun muassa tutkimustarkoituksessa ilman oikeudenhaltijalta erikseen pyydettävää lupaa. Tiedonlouhinnassa saatetaan hyödyntää tuhansia teoksia, joten luvan pyytäminen jokaiselta oikeudenhaltijalta yksitellen ei ole tarkoituksenmukaista. Rajoitussäännöksen soveltuminen tiedonlouhintaan on siten ehdoton edellytys tiedonlouhinnan suorittamiselle. Rajoitussäännösten kirjoittaminen teknologianeutraaliin muotoon, siten, että ne soveltuisivat mahdollisimman hyvin teknologian jatkuvaan kehitykseen, on kuitenkin osoittautunut EU:ssa haastavaksi. Kyseiseen problematiikkaan liittyen tutkielma käy läpi EU:n tekijänoikeus- ja tietokantasääntelyyn sisältyviä tieteellisen tutkimuksen kannalta keskeisiä rajoitussäännöksiä ja ennen kaikkea analysoi ja arvioi niiden soveltuvuutta juuri tiedonlouhintaan. Tutkielma tunnistaa kolme rajoitussäännöstä, jotka soveltuvat periaatteen tasolla tiedonlouhintaan. Kyseiset rajoitussäännökset eivät kuitenkaan ole EU:n jäsenvaltioita velvoittavia, joten oikeustila on muodostunut kirjavan implementointikäytännön vuoksi sekavaksi ja nykytilan tarpeita vastaamattomaksi. Tämän pohjalta tutkielman havainnoi nykyisen oikeustilan edellyttämiä muutostarpeita sekä esittelee ja arvioi vaihtoehtoisia ratkaisutapoja nykyistä oikeustilaa varjostaville ongelmille. Keskeisimpänä muutosehdotuksena esitellään uuden tieteellistä tutkimusta koskevan rajoitussäännöksen säätäminen.