Browsing by Title
Now showing items 2156-2175 of 3542
-
(2020)Sopimussakkoja voidaan pitää rangaistusluontoisina tyypillisimmin silloin, kun ehdon mukaan maksettava määrä huomattavasti ylittää todellisuudessa aiheutuneet vahingot. Suomalaisessa sopimusoikeuskirjallisuudessa rangaistusluontoisuudelle ei ole kuitenkaan annettu juuri painoarvoa, eikä sopimussakkojen suuruudelle ylipäänsä katsota olevan kategorisia rajoituksia. Osapuolten sopimusvapauden ainoana oikeudellisena kontrollimekanismina esitellään tyypillisesti kohtuuttomien sopimussakkoehtojen tapauskohtainen sovittelu, minkä lisäksi joskus lähinnä ohimennen mainitaan, että rangaistusluontoisuuteen kytkeytyvä common law -oikeuden sopimussakkosääntely voi olla kansainvälisten sopimusten yhteydessä syytä ottaa huomioon. Etenkin vanhemmassa kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty, että teoreettinen jaottelu sopimussakkojen vahingonkorvaus- ja rangaistusluontoisuuden välillä voisi joissakin tilanteissa olla merkityksellinen. Tutkielman tarkoituksena onkin ollut selvittää se, onko kyseiselle jaottelulle nykypäivänä Suomen oikeudessa tarvetta. Kansallisten seikkojen ohella voidaan lisäksi huomata, että rangaistusluontoisia sopimussakkoja koskien on viime vuosina käyty vilkasta kansainvälistä keskustelua, johtuen etenkin Englannissa vuonna 2015 annetun korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun aiheuttamasta linjanmuutoksesta. Tutkielmaan sisältyy sen myötä myös oikeusvertaileva intressi selvittää, miten Suomen oikeus asemoituu kansainväliseen kehitykseen. Suomen ja oikeuskulttuuriltaan läheisten oikeusjärjestysten sekä ylikansallisten oikeuslähteiden rangaistusluontoisia sopimussakkoja koskevan sääntelyn eroja tutkittaessa huomataan, että jaottelu vahingonkorvaus- ja rangaistusluontoisten sopimussakkojen välillä vaikuttaa menettävän merkitystään. Englannissa ennen merkittävä jako penalty- ja liquidated damages -tyyppisten sopimussakkojen välillä on muuttunut tapauskohtaiseksi ennakollisen kohtuullisuuden arvioinniksi, kun taas Ranskassa ja Saksassa tehtävän sääntelyjaon vaikutuksena on perinteisesti ollutkin vain mahdollisuus kohtuullisuusarviointiin. Suomen – ja yleisemminkin pohjoismaisen – oikeuden monipuolista kohtuuttomuusarviointia muistuttava sääntelytapa on valittu myös Alankomaiden siviilioikeuskodifikaatiossa sekä ylikansallisissa periaatekokoelmissa DCFR:ssä, UNIDROIT PICC:ssä sekä PECL:ssä. Tutkielmassa tarkasteltu (toki eurosentrinen) kansainvälinen kehityskulku vaikuttaakin olevan hyvin linjassa Suomen oikeuden kanssa. Toisaalta, vaikka rangaistusluontoiset sopimussakot eivät jää enää Englannissakaan suoraan sääntelyn nojalla pätemättömäksi, tutkielmassa huomataan, ettei rangaistusluontoisuuden voida sanoa olevan oikeudellisesti merkityksetöntä. Teema tulee ottaa huomioon suoran sääntelyjaon sijaan ensinnäkin sopimusoikeuden eri alueilla ilmenevinä rajoituksina, joita voi seurata esimerkiksi sopimusehtodirektiivistä sekä ehdon hyvän tavan vastaisuutta tai konkurssinvaraisuutta arvioitaessa. Vaikka pätemättömyys ei seuraakaan suoraan rangaistusluontoisuudesta, vaan ehtojen käytön taustalla olevista päämääristä kuten velallisen henkilökohtaisen vapauden rajoittamisesta tai velkojien aseman heikentämisestä, sopimussakon rangaistusluontoisuus voi olla merkityksellistä arviointia tehdessä. Toisekseen, yleisten rajoitusten lisäksi on arvioitu sitä, voivatko rangaistusluontoisten sopimussakkojen tyypilliset tarkoitukset, joko suoritukseen painostajana tai sopimiseen houkuttelevana, sellaisenaan johtaa ehdon kohtuuttomuuteen. Tältä osin todetaan, että molemmat tavoitteet ovat hyväksyttäviä, minkä johdosta osapuolten tietoisia pyrkimyksiä pitäisi suojata lopputuloksen objektiivisesta kohtuuttomuudesta huolimatta. Toisinaan kirjallisuudessa mainitun suoranaisen rankaisutarkoituksen käsittely havaittiin sen sijaan tarpeettomaksi teorioinniksi. Rangaistusluontoisten sopimussakkojen perusteltu käyttö ei siis voine johtaa kohtuuttomuuteen liiallisen suuruutensa puolesta, mutta mikäli sakon suuruus selvästi ylittää aiheutuneiden vahinkojen määrän, asetelma vihjaa jonkin muun seikan aiheuttamasta kohtuuttomuudesta Tutkielman lopputulemana todetaan, että rangaistusluontoisten sopimussakkojen käyttö osana tehokkaita sopimuskäytäntöjä ei ole sellaisenaan ongelmallista, vaan kyseessä voi olla käytännöllinen oikeussuojakeino esimerkiksi kansainvälisiä liikesopimuksia ajatellen. Sitovuushäiriöitä voi seurata lähinnä siitä, että päämääränä ovat suoranaiset laittomuudet tai kolmansien osapuolien aseman heikentäminen, kun taas tapauskohtainen kohtuuttomuus voi johtua tarpeettoman ankarasta tai epäselvästä sopimustoiminnasta. Vaikka sopimussakkojen jaottelu vahingonkorvaus- ja rangaistusluontoisiin muotoihin ei johdakaan dramaattisiin oikeudellisiin seurauksiin, ei kuitenkaan ole tuoreiden tutkimuslinjausten tavoin syytä hylätä jaottelua tarpeettomana käsitelainoppina. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka jakoa ei lainsäädännössä tehdä, sen avulla voidaan hyödyllisellä tavalla käsitellä osapuolten tarkoituksia sopimisen taustalla. Näiden ymmärtäminen olennaisen tärkeää niin yleisiä sopimusvapauden rajoituksia kuin myös tapauskohtaista kohtuuttomuutta arvioitaessa. Ei olekaan riittävää tiivistää sopimussakkojen käyttöä lakoniseen mainintaan sopimusvapaudesta mahdollisine rajoituksineen. Rangaistusluontoisten sopimussakkojen avulla saavutettava painostustarkoitus voi olla esimerkiksi erityistä lojaliteettia vaativissa sopimusjärjestelyissä osapuolille tärkeää, ja sopimusoikeusjärjestelmän tulee suojata myös näitä tavoitteita. Tämä vaikuttaa olevan myös kansainvälisen sopimusoikeuskehityksen linjana.
-
(2022)Tutkielmassa on tavoitteena selvittää, mitkä tahot tekevät rangaistustasoon muutoksia ja miksi. Lisäksi tutkielmassa käsitellään sitä, mihin suuntaan rangaistustaso muuttuu. Tutkielman metodi on teoreettisen kriminaalipoliittinen, ja tarkoituksena on esittää kannanottoja vallitsevasta oikeustilasta. Rangaistustasolla tarkoitetaan rikoksista tuomittavien rangaistusten ankaruutta. Rangaistustason muuttamiseen on kaksi pääväylää: lainsäädännölliset muutokset ja oikeuskäytännön kautta tapahtuvat muutokset. Rangaistustasoa muuttaa ensisijaisesti lainsäätäjä perusteellisen lainvalmistelun kautta. Lainsäätäjän on otettava muutoksia tehdessään huomioon rikosoikeudellisten periaatteiden ja perusoikeusajattelun asettamat edellytykset ja rajoitteet. Rangaistustason määräytymiseen vaikuttaa muun muassa se, millainen painoarvo rikoksen moitittavuudelle annetaan eli rikoksen rangaistusarvo. Oikeuskäytännössä tapahtuvia muutoksia ohjaa pitkälti normaalirangaistusajattelu, jossa korostuu vakiintuneen oikeuskäytännön merkitys rangaistuksen mittaamisessa. Rangaistuksen mittaamisen apuvälineenä voidaan hyödyntää myös tilastollisia selvityksiä rangaistuskäytännöstä sekä rangaistussuosituksia. Korkeimman oikeuden rooli rangaistustason muuttajana on vahvistunut erityisesti 2010-luvun aikana, kun korkein oikeus on antanut useita rangaistuksen mittaamiseen liittyviä ratkaisuja. Rangaistustason muutosten syyt ovat varsin monipuolisia, mutta usein muutokset liittyvät erityisesti oikeudenmukaisuuteen ja rikosten ennaltaehkäisyyn. Tutkielmassa määritellään hyväksyttäviksi argumenteiksi ne, jotka eivät ole ristiriidassa perusoikeuksien ja rikosoikeudellisten oikeusperiaatteiden kanssa. Erityisesti mediaan ja yleisön mielipiteeseen liittyviä näkökulmia on painotettu niiden ajankohtaisuuden vuoksi. Tutkielman lopuksi käsitellään viime vuosikymmenten kriminaalipoliittisen ilmapiirin muutosta ja sen vaikutusta rangaistustasoon. Sekä lainsäätäjä että -käyttäjä ovat tehneet esimerkiksi seksuaalirikosten rangaistustason ankaroitumiseen tähtääviä muutoksia.
-
(2012)Bolag får, enligt bolagsrätten, fritt välja på vilket sätt de ordnar sin finansiering, vilket innebär ett val mellan eget och främmande kapital. Utgångspunkten för dividend, som utgör kompensation för investeringar i eget kapital, är att den utbetalas efter skatt och att den ofta inte beskattas hos mottagaren, åtminstone ifall mottagaren är ett koncernbolag. Den ersättning som betalas för investeringar i form av eget kapital är inte avdragbar i beskattningen, medan utgångspunkten för den kompensation som betalas för finansiering med främmande kapital, d.v.s. räntor, i den mån de hänför sig till företagets näringsverksamhet, är avdragbara i beskattningen för den som betalar dessa. I lika led är ränteinkomster skattepliktig inkomst för dess mottagare. Detta skall i teorin medföra en symmetrisk beskattning, i och med att den totala mängden skatt som betalas inte skiljer sig beroende på vilken metod av finansiering ett företag väljer. I praktiken erbjuder finansiering med främmande kapital ett flertal skattefördelar i jämförelse med finansiering med eget kapital. Detta spelar en särskilt stor roll i transaktioner närliggande företag (koncernbolag) emellan, och kan utnyttjas av koncernbolag vars hemvist finns i olika länder. Eftersom räntebetalningarna är avdragbara i det betalande bolagets beskattning och ränteinkomsten sedan beskattas hos mottagaren, kan en skattemässigt effektiv struktur se ut så, att räntebetalningarna styrs från ett högskatteland till ett land där de beskattas med en mindre skattesats, alternativt inte beskattas alls. Temat anknyter starkt till gränsdragningen mellan skatteplanering och skattekringgående. För att förhindra att skattebasen eroderas har flertalet länder valt att i sin skattelagstiftning inkorporera specialbestämmelser som inskränker eller förhindrar räntors avdragbarhet i företagsbeskattningen. Även för Finlands del har ett förslag till lagstiftningsåtgärd lagts fram. Syftet med denna avhandling är att presentera och jämföra de lagstiftningsåtgärder som vissa länder valt att genomföra avseende ränteavdragsbegränsningar. De länder som valts är Sverige, Norge, Danmark, Tyskland, Stor-Britannien och Förenta Staterna. Orsaken till att just dessa länder valts som studieobjekt är att de antingen representerar de viktigaste industriländerna, att deras rättläge tidigare påmint eller för tillfället påminner om Finlands, eller för att de geografiskt och rättssystematiskt sett ligger nära Finland. Enligt de iakttagelser som gjorts i denna avhandling, används två huvudsakliga metoder för att undvika att räntor dras av i otillbörlig mån. Variationerna på dessa metoder är dock många, och skillnaderna kan ofta förklaras med att olikheterna i ländernas ekonomier tagits i beaktande. I avhandlingen lyfts fram vilka av de alternativa regleringsmetoder som använts i de granskade länderna som kunde komma på fråga för Finlands del. Mot denna bakgrund kommenteras även det förslag som lagts fram för Finlands del. Såsom slutsats läggs i avhandlingen fram behovet av en reglering för Finlands del, dock i en i viss mån olik form ifrån det framlagda förslaget.
-
(2018)Rikoslain 6 luvussa säädetään rangaistuksen määräämisestä. Rangaistuksen määräämiseen kuuluu yhtenä osana kysymys koventamisperusteiden soveltamisesta. Yksi säädetyistä koventamisperusteista on rikoksen tekeminen rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta taikka niihin rinnastettavasta muusta vaikuttimesta. Kyseessä on niin sanottu rasistinen koventamisperuste, josta on säädetty rikoslain 6 luvun 5 §: n 4 kohdassa. Tarkasteltava koventamisperuste liittyy sellaisiin rikoksiin, joiden alkusyynä ja vaikuttimena on viha jotakin ihmisryhmää kohtaan, siis pohjimmiltaan viha toisenlaisia kohtaan. Koventamisperusteen tarkoituksena on ennen kaikkea suojella vähemmistöihin kuuluvia erilaisilta viharikoksilta, sillä tällaiset rikokset uhkaavat näihin ryhmään kuuluvien henkilöiden turvallisuudentunnetta muuta rikollisuutta enemmän. Pohjimmaltaan tarkoituksena on yhteiskuntarauhan ja yhdenvertaisuuden turvaaminen. Tutkielmassa keskitytään ensin rasistisen ja muun viharikollisuuden määrittelemiseen, sen jälkeen koventamisperusteen lainsäädäntöpohjan tutkimiseen ja edelleen koventamisperusteen tarkasteluun suomalaisessa oikeuskäytännössä. Lisäksi arvioidaan koventamisperusteen perusteltavuutta, hyväksyttävyyttä ja tehokkuutta. Tutkielma sisältää empiirisen osuuden, jossa käydään läpi kotimaisia tuomioistuintapauksia liittyen koventamisperusteen soveltamiseen. Tarkoitus on esittää oikeuskirjallisuuden ja oikeustapausten pohjalta kuvaus vihaan perustuvan koventamisperusteen merkityksestä rikosoikeusjärjestämässä.
-
(2013)Tutkielman tavoitteena on selvittää, millä edellytyksin rasite on mahdollista muuttaa tai poistaa. Rasitteen pysyvyyttä tarkastellaan erityisesti tilanteissa, joissa olosuhteet ovat muuttuneet siten, että rasitteen aiheuttama haitta on kasvanut tai rasite on tullut tarpeettomaksi. Lisäksi tarkastellaan tilanteita, joissa asemakaavan toteuttaminen edellyttää voimassaoleviin rasitteisiin puuttumista. Tutkielmassa tarkastellaan myös, millä edellytyksin rasiteoikeuden haltija on oikeutettu saamaan korvausta rasitteen muuttamisesta tai poistamisesta sekä miten tällaisen korvauksen suuruus määritellään. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi tarkemmin rasitteen käsitettä ja historiaa. Rasite voidaan määritellä kahden kiinteistön väliseksi käyttösuhteeksi, jossa rasitettu kiinteistö antaa aluetta toisen, oikeutetun kiinteistön tarpeisiin. Rasitteilla tarkoitetaan yleensä rakennus- tai kiinteistörasitteita. Lisäksi tieoikeudet on usein rinnastettu varsinaisiin rasitteisiin. Tarkastelu onkin tässä tutkielmassa rajattu koskemaan maankäyttö- ja rakennuslain mukaisia rakennusrasitteita, kiinteistönmuodostamislain mukaisia kiinteistörasitteita sekä yksityistielain mukaisia tieoikeuksia. Rasitteet voidaan perustaa joko asianosaisten sopimuksen perusteella tai myös ilman rasitetun kiinteistön omistajan suostumusta, mikäli laissa määritellyt edellytykset täyttyvät. Rasitteet merkitään kiinteistörekisteriin ja ne on tarkoitettu pysyviksi. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään rasitteen perustamisen edellytyksiä erityisesti ilman asianosaisten sopimusta eli niin sanottuina pakkorasitteina. Tutkielman pääpaino on rasitteen muuttamisen ja poistamisen edellytysten tarkastelussa. Edellytysten täyttymistä tarkastellaan erityisesti oikeudenkäytännön avulla. Rasitteen muuttaminen tai poistaminen ilman asianosaisten sopimusta merkitsee puuttumista rasiteoikeuden haltijan omaisuudensuojaan ja edellyttää kuitenkin aina tapauskohtaista harkintaa. Lisäksi lain säännökset poikkeavat sanamuodoltaan erilaisten rasitteiden osalta. Tutkielmassa havaitaan, että on mahdotonta määritellä tyhjentävästi niitä olosuhdemuutoksia, joiden perusteella rasitetta voidaan muuttaa tai poistaa. Tutkielman jälkipuolella tarkastellaan korvauksen määräytymistä rasiteoikeuden haltijalle niissä tilanteissa, kun rasitetta on jouduttu olosuhteiden muutoksen vuoksi muuttamaan tai poistamaan. Lopuksi tutkielmassa pohditaan lainsäädännön kehittämis- ja yhtenäistämismahdollisuuksia myös prosessioikeudelliselta kannalta.
-
(2016)Raskaudenkeskeytys eli abortti on Irlannissa ja Puolassa sallittu vain naisen hengen ollessa vaarassa. Maltalla abortti on kokonaan kielletty. Kyseisten Euroopan maiden aborttilainsäädäntö on yksi Euroopan tiukimmista ja kiistanalaisimmista ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt useita erityisesti Irlantia ja Puolaa koskevia valituksia. Työssä käsitellään aborttiin liittyviä ihmisoikeuskysymyksiä. Aborttiin liittyy kysymys sikiön oikeudesta elämään sekä naisen itsemääräämisoikeuden rajoista. Abortti voidaan nähdä myös osana naisen lisääntymisoikeuksia. Aihetta käsitellään erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioiden sekä vertailumaiden kautta. Päätutkimusmetodina on oikeusdogmatiikka, mutta lisäksi työssä käytetään oikeusvertailevaa ja oikeushistoriallista metodia. Tutkimuksen tarkoituksena on ensinnäkin jäsentää ihmisoikeussopimuksissa turvattujen oikeuksien suhdetta aborttiin. Toiseksi tutkimus pyrkii selvittämään, miksi tietyissä Euroopan maissa abortti on lailla kielletty ja miten tämä kielto näyttäytyy ihmisoikeussopimusten valossa. Tutkimuksessa tarkastellaan myös aborttikiellon käytännön seurauksia ja pohditaan, mitä muutospaineita kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja Euroopan unionin piirissä tapahtuva integraatio aiheuttavat. Tutkimus sijoittuu lääkintä- ja bio-oikeuden oppiaineen alle. Työssä on pyritty ottamaan huomioon oppiaineen monitieteellisyys, ja oikeudellisten kysymysten lisäksi käsitelty myös aborttiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Työn johtopäätöksenä on, ettei toistaiseksi Euroopan ihmistuomioistuin ole nähnyt tarpeelliseksi säätää Euroopan laajuisesta oikeudesta aborttiin, vaan tämä on jätetty jokaisen valtion itsensä arvioitavaksi. Toisaalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen "living instrument" luonteen vuoksi sekä Euroopan unionin sitoutuminen naisten oikeuksien edistämiseen voi hyvinkin johtaa siihen, että tulevaisuudessa Euroopassa omaksutaan Yhdysvaltojen tapaan oikeus aborttiin.
-
(2021)This paper provides an assessment of how the impact of ESG exposures on credit risk is currently perceived in commercial mortgage-backed securities in light of the applicable regulatory framework consisting of different modalities. This is done with a view of understanding whether the binding and non-binding regimes relating to credit rating agencies and commercial mortgage-backed securities have separately and together succeeded in ensuring that the impact of relevant and material ESG-related considerations are accounted for in a systematic, harmonised and transparent manner when rating the said instruments in an EU context. The study of commercial mortgage-backed securities and relevant and material ESG exposures provide an ample opportunity to examine ESG as a credit risk from a legal viewpoint. This is because focusing on the said structured products accommodates the simultaneous legal analysis of the intertwined concepts of securitisation, ESG and credit rating agencies. Such analysis is fundamental given the conflicts between wider EU policy objectives, legal uncertainty pertaining to ESG and the failures of credit rating agencies as quasi-regulators and gatekeepers of capital markets. Due to the interdisciplinary nature of the research presented in this paper, the discussion shall touch on matters that bear relevance in terms of real economy and the technicalities and complexities of credit risk and securitisation. Therefore, the paper positions itself at the very heart of praxis and how the diverse range of resulting challenges can be addressed by means of law by applying primarily a polycentric method. This paper will argue that whilst credit rating agencies recognise the concept of ESG credit risk, it remains largely unaddressed in the legally binding regimes applicable to CMBSs and their ratings. Therefore, the paper shall conclude that the instruments controlling rating agencies, ratings and the structured products do not currently constitute a framework which accounts for ESG-related exposures in a systematic, harmonised and transparent manner.
-
Rätt att skoja, kritisera och förlöjliga? : En analys av parodier på upphovsrättsligt skyddade verk (2014)Avhandlingen behandlar fenomenet parodi ur ett upphovsrättsligt, marknadsrättsligt och yttrandefrihetsrättsligt perspektiv. Parodin är en viktig komponent i den moderna kommunikationskulturen och dess existens motiveras av kulturella, samhälleliga, konstnärliga och politiska skäl. Syftet med magisteravhandlingen är för det första att kartlägga hur parodin bedöms enligt gällande finsk upphovsrätt. För att lyckas med detta finner jag det motiverat att fördjupa mig i begreppet parodi. Dessutom granskar jag huruvida en parodi, som anses vara tillåten enligt upphovsrätten, trots allt kan utgöra ett otillbörligt förfarande i näringsverksamhet och således på denna grund förbjudas med stöd av marknadsrätten. För det andra är syftet med avhandlingen att analysera huruvida den rådande upphovsrättsliga bedömningen av parodi är ändamålsenlig, i synnerhet i förhållande till yttrandefriheten. Parodi som konstform används ofta som ett medel för att framföra eller sprida information och åsikter. Inte sällan aktualiserar parodin således en konflikt mellan å ena sidan parodikerns yttrandefrihet och å andra sidan originalupphovsmannens upphovsrätt till sitt verk. Vid den upphovsrättliga bedömningen av parodi har yttrandefriheten således en särskilt avgörande betydelse och fungerar som en gräns för upphovsrätten. I den finska upphovsrätten har parodier traditionellt betraktats som tillåtna. Parodi och närliggande fenomen har huvudsakligen bedömts som fria variationer enligt URL 4.2 §, men även citaträtten i URL 22 § har använts som grund för berättigandet av parodi. Eftersom rättspraxisen och rättsdoktrinen på området ändå är knapp innehar domstolarna ett stort prövningsområde för bedömningen av parodi. Den rådande nationella upphovsrättsliga bedömningen av parodi omkullkastas dock till viss del av färsk EU-rättslig praxis. EU-domstolen tog nämligen i september 2014 i sitt betydelsefulla avgörande i målet Deckmyn och Vrijheidsfonds (C-201/13) för allra första gången ställning till parodiundantaget i artikel 5.3 k i Infosoc-direktivet. Domstolen konstaterade att termen parodi utgör ett självständigt unionsrättsligt begrepp som skall ges en enhetlig och självständig betydelse inom hela EU. Vidare definierade EU-domstolen vilka kriterier en parodi bör uppfylla för att omfattas av parodiundantaget. Genom förhandsavgörandet förhåller sig EU-domstolen mycket tillåtande till parodier och poängterar starkt dess yttrandefrihetsrättsliga aspekt. Förhandsavgörandet inverkar således på bedömningen av parodi i Finland och kräver att domstolarna framöver antar en mera tillåtande inställning till parodi. I avhandlingen argumenterar jag för att ett explicit parodiundantag vore ett behövligt tillägg till URL. Parodi erhåller som yttringsform enligt EMRD:s rättspraxis ett särdeles starkt yttrandefrihetsrättsligt skydd. Detta utvidgade yttrandefrihetsrättsliga skydd i samband med den EU-rättsliga harmoniseringen på området motiverar ett införande av ett explicit parodiundantag. Ett sådant skulle vidare tillföra ökad rättssäkerhet och förutsägbarhet till det i övrigt oklara rättsläget gällande parodi. I avhandlingen framför jag ett förslag till hur parodiundantaget lämpligen kunde utformas.
-
(2014)Denna pro gradu-avhandling granskar offentlighet vid rättegång, medias roll vid förverkligandet av offentligheten samt, som en del av detta, rättegångsparternas rätt att uttala sig kring egen rättssak. Lagnormerna som reglerar offentlighet vid rättegång genomgick en reform år 2007. Ett av syftena med lagreformen var att öka offentligheten vid rättegång samt att, som en del av den, öka mediaoffentligheten. Med mediaoffentlighet vid rättegång avser man den offentlighet som medias bevakning och rapportering kring en rättegång för med sig. Media fungerar som en ”samhällets vakthund” som bevakar samhällets maktmaskineri och speciellt viktig är bevakningen av domstolarnas verksamhet på grund av de långtgående maktbefogenheter som domstolarna har. Eftersom större delen av allmänheten vanligen förhåller sig passiv till sin rätt att personligen ta del av rättegångar blir mediaoffentlighetens roll allt mera framträdande och det står klart att rättegångsoffentligheten inte skulle kunna förverkligas på ett tillfredsställande sätt utan media. Mediaoffentligheten möjliggör för en stor mängd människor att samtidigt ta del av information kring en rättegång. Att en uppgift framgår ur en offentlig rättegångshandling eller har kommit fram under en muntlig rättegångsförhandling innebär inte automatiskt att uppgiften får spridas vidare i masskommunikation, utan yttrandefriheten begränsas på grunder som närmare stadgas i lag. För att få en helhetsbild av hur rättegångsoffentligheten fungerar och är reglerad i vårt samhälle är det således av största vikt att granska mediaoffentlighetens möjligheter att uppfylla sin roll som förverkligare av rättegångsoffentligheten, genom att granska de begränsningar av yttrandefriheten kring en rättegång som finns. Om medias yttrandefrihet i för stor utsträckning begränsas så begränsar detta de facto publikoffentligheten vid rättegång. Avhandlingen inleds med att presentera regelverket kring offentlighet och sekretess vid rättegång och därefter följer en analys av yttrandefriheten kring en rättegång. Vid granskningen av yttrandefriheten vinklas arbetet dels utgående ifrån mediaoffentligheten i allmänhet och dels med fokus på parternas yttrandefrihet kring egen rättssak. Vid utredningen av mediaoffentligheten vid rättegång granskas de lagnormer som finns kring spridning av information i massmedia samt de anvisningar och etiska regler som följer av massmedias självreglering. Frågan kring rättegångsparternas yttrandefrihet kring egen rättssak närmas speciellt genom en granskning av förhållandet mellan en parts yttrandefrihet och tystnadsplikten som parterna beläggs med då den muntliga förhandlingen hållits bakom stängda dörrar eller då rättegångshandlingar sekretessbelagts. Avslutningsvis granskas ansvarsfördelningen mellan rättegångsparten och medias representanter vid yttrandefrihetsbrott.
-
(2020)Europeiska unionen grundar sig, i enlighet med artikel 2 FEU, på värden som är gemensamma för alla medlemsstater, såsom rättsstaten, demokrati och grundläggande rättigheter. Bristerna i och hoten mot rättsstatsprincipen i vissa medlemsstater, såsom Polen och Ungern, skapar stor oro för rättsstatens tillstånd, inte bara i medlemsstaterna, men även för hela unionen, dess verksamhet och rättsordning. Detta undergräver inte bara rättsstatsprincipen, utan hela unionens värdegrund. Sambandet mellan rättsstaten, demokrati och grundläggande rättigheter är viktigt i detta hänseende. Europeiska unionen har flera mekanismer för att säkerställa medlemsstaters respekt för rättsstatsprincipen. Politiska mekanismer är artikel 7 FEU-förfarandet och kommissionens ram för att stärka rättsstatsprincipen. Båda två har aktiverats mot medlemsstater, vilket tyder på att de inte kan anses vara helt olönsamma medel. Dock uppfattas de politiska förfarandena inte vara tillräckligt effektiva och det råder tvivel om deras konsekvenser och sanktionerna artikel 7 FEU-förfarandet kan medföra. Därför vänds blicken mot de rättsliga mekanismerna, det vill säga EU-domstolens möjligheter att blanda sig i och pröva kränkningar av artikel 2 FEU och rättsstatsprincipen. Syftet med den här avhandlingen är att analysera EU-domstolen roll som beskyddare av rättsstatsprincipen i unionens rättsordning. Det undersöks vad är EU-domstolens behörighet att behandla medlemsstaters brott mot rättsstatsprincipen, då organiseringen av medlemsstaternas rättsordningar och domstolsväsenden tillhör i första hand medlemsstaterna. Dessutom studeras grunder på vilka EU-domstolen kan i en sådan situation blanda sig i och pröva medlemsstaters kränkningar av rättsstatsprincipen som ett av unionens gemensamma värden enligt artikel 2 FEU. Detta görs genom att granska artikel 2 FEU och dess ställning i unionens rättsordning. Det handlar om att studera hur EU-domstolen har använt artikel 2 FEU genom andra primärrättsliga artiklar, artikel 19.1 andra stycket FEU och artikel 47 i stadgan, som ger uttryck för principen om ett effektivt domstolsskydd. EU-domstolens nyaste rättspraxis visar att artikel 19.1 andra stycket FEU ger även uttryck för principen om domstolarnas oavhängighet, det vill säga kravet på nationella domstolars oavhängighet. Därför studeras kortfattat också innehållet i kravet på oavhängiga domstolar enligt EU-rätten. Dessutom analyseras talan om fördragsbrott som medel för att behandla medlemsstaters kränkningar av rättsstatsprincipen och även i fråga om allmänna omständigheter i en medlemsstat som innebär systematiska brister i rättsstaten. Ytterligare diskuteras förhållandet mellan unionens gemensamma värden i artikel 2 FEU och respekten för nationell identitet i artikel 4.2 FEU. Den här avhandlingen visar att skyddet av medlemsstaternas iakttagande av rättsstatsprincipen och överlag unionens gemensamma värden är ett viktigt intresse för unionen och EU-domstolen, eftersom det handlar om att skydda unionen som helhet, både rättsligt, politiskt och ekonomiskt samt unionsrättens effektiva genomslag. EU-domstolens senaste rättspraxis visar att kärnan i den EU-rättsliga rättsstatsprincipen utgörs av ett effektivt domstolsskydd och kravet på nationella domstolars oavhängighet. EU-domstolen har en viktig roll i detta hänseende, för att närmare specificera innehållet i rättsstatsprincipen och kriterierna för vad rättsstatsprincipen förutsätter enligt EU-rätten och särskilt vad som ingår i principen om domstolarnas oavhängighet. EU-domstolens rättspraxis visar att artikel 2 FEU inte kan åberopas ensam som grund för talan om fördragsbrott, utan denna operationaliseras genom andra unionsrättsliga bestämmelser, vilket utgör grunden för EU-domstolens behörighet att behandla frågor som annars uppfattas som rent interna. Frågan lyder om detta fungerar för att behandla medlemsstaters kränkningar av rättsstatsprincipen som är systematiska till sin natur, eller om detta är möjligt bara med stöd av artikel 7 FEU-förfarandet. Att kunna övervaka och säkerställa att medlemsstater iakttar rättsstatsprincipen handlar om förhållandet mellan unionsrätten och nationell rätt. Avgörande betydelse har getts till omständigheten att de nationella domarna fungerar även som unionsdomare, speciellt inom det rättsliga samarbetet som begäran om fördragsbrott innebär och vad principen om lojalt samarbete i artikel 4.3 FEU förutsätter. På grund av detta är det av avgörande betydelse att nationella domares oavhängighet garanteras. Å andra sidan handlar det även om hur långt unionen kan gå för att behandla och pröva medlemsstaters interna rättsordningar innan deras nationella suveränitet äventyras. Unionen verkar dock hålla hårt fast vid att skydda sin värdegrund och främja sina målsättningar, vilka äventyras av hot mot rättsstaten och de övriga gemensamma värdena i medlemsstaterna.
-
(2023)Avhandlingen grundar sig på den rättsdogmatiska forskningsmetoden, och i avhandlingen granskas vad som kännetecknar ett föravtal samt vilka rättsverkningar ett giltigt föravtal medför. Avhandlingens särskilda fokus ligger på föravtal om aktieförvärv och förvärv av verksamheten i ett företag. Dessa förvärvstyper benämns i avhandlingen som företagsförvärv. Båda förvärvstyperna utgör lös egendom, och således gäller avhandlingen i tillämpliga delar föravtal om övriga lösöreköp. Den första forskningsfrågan berör föravtalets kännetecken, det vill säga de berörda avtalens säregenskaper. Frågan besvaras med fokus på det innehåll som ett föravtal om företagsförvärv ska ha för att det ska uppnå avtalsrättslig giltighet, m.a.o. bindande verkan. Med avtalsrättslig giltighet avses utgångsmässigt skyldigheten att ingå det huvudavtal som avses i föravtalet eller rättigheten att utkräva den prestation som avtalet syftar på. Vidare görs en gränsdragning mot andra närliggande rättshandlingar, däribland letters of intent samt övriga prekontraktuella instrument som saknar bindande verkan. Den andra forskningsfrågan gäller de rättsverkningar som ett föravtal om företagsförvärv medför både inter partes och i förhållande till en tredje part. De tolkningsregler som föravtal omfattas av samt de olika utfall som kan aktualiseras vid ett kontraktsbrott behandlas i samband med den andra forskningsfrågan. Kontraktsbrotten som behandlas i denna avhandling består av den ena partens underlåtenhet att ingå det huvudavtal som åsyftas i föravtalet. Till sist behandlas skadeståndsansvaret som kan aktualiseras när en avtalspart underlåter att ingå det huvudavtal som avses i föravtalet. Efter att förutsättningarna för skadeståndsansvarets uppkomst har behandlats förs en diskussion om den tillämpliga ansvarsgrunden. Grunden för skadeståndsansvaret i affärsavtal har varit föremål för debatt under det gångna decenniet. Mot bakgrund i den debatten presenteras kontrollansvaret som den ansvarsform som gäller på avhandlingens område. Till sist analyseras vilka skador som kan bli ersättningsgilla till följd av den underlåtna kontraheringen, samt på vilka grunder skadeståndsansvarets omfång kan begränsas. Argumentationen bygger på relevant finländsk lagstiftning, rättslitteratur och rättspraxis. I viss mån används även utländska rättskällor, särskilt svenska sådana, i tolkningssyfte och som stöd för argumentationen.
-
(2020)Tämän tutkielman tarkoituksena on tutkia lainsäädännön asettamia rajoja ravintolisien kuluttajamarkkinoinnille. Näiden rajojen tarkasteleminen on merkityksellistä, sillä ravintolisien markkinoinnissa esiintyy lainsäädännöstä huolimatta useita ongelmia, kuten harhaanjohtavia pakkausmerkintöjä, olennaisten tietojen antamatta jättämistä kuluttajille sekä totuudenvastaisia tietoja tuotteiden ominaisuuksista. Ravintolisien markkinoinnissa ilmenee usein väitteitä, joissa luvataan tuotteiden esimerkiksi tukevan tai kohentavan terveyttä. Tällaisia väitteitä kutsutaan terveysväitteiksi, ja niiden käyttöön markkinoinnissa kiinnitetään tutkielmassa erityistä huomiota. Ravintolisät ovat elintarvikkeita, joten tutkimuksessa tarkastellaan kuluttajansuojalain 38/1978 lisäksi keskeistä kansallista ja eurooppalaista elintarvikelainsäädäntöä. Erityisen merkittävä asetus on Euroopan parlamentin ja neuvoston antama asetus 1924/2006 elintarvikkeita koskevista ravitsemus- ja terveysväitteistä, sillä se ilmentää terveysväitteiden käytölle vaadittavia yleisiä ja erityisiä periaatteita. Elintarvikkeita koskevan sääntelyn lisäksi tutkielmassa tarkastellaan lääkelainsäädäntöä ja erityisesti rajanvetoa lääkkeen ja ravintolisän välillä. Erityisen haastavassa asemassa ravintolisien markkinoilla ovat kuluttajat, jotka ovat olosuhteidensa tai yksilöllisten ominaisuuksiensa vuoksi tavanomaista alttiimpia markkinoinnin vaikutuksille. Tällöin puhutaan haavoittuvista kuluttajista. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa haavoittuvuutta on systematisoitu korostaen tiettyjä yksilöllisiä ominaisuuksista olosuhteiden sijaan. Tutkielmassa tullaan tarkastelemaan kriittisesti tätä haavoittuvuuden systematisointia, sillä tässä määrittelyssä ongelmaksi voi muodostua haavoittuvuuden näkeminen vain tiettyjä rajattuja ryhmiä koskevana kapeana ilmiönä. Eurooppalaisessa oikeuskirjallisuudessa on viime aikoina korostettu haavoittuvuuden monimuotoisuuden merkitystä sekä sitä, että kaikki kuluttajat voivat tietyissä tilanteissa olla tavanomaista alttiimpia markkinoinnin vaikutuksille. Elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuus ravintolisien kuluttajamarkkinoinnissa velvoittaa elinkeinonharjoittajaa kertomaan olennaiset tiedot hyödykkeestä kuluttajalle. Erityisesti vaikuttajamarkkinoinnissa ja puhelinmarkkinoinnissa tiedonantovelvollisuuden merkitys korostuu. Kuluttajansuojalain 2 luvun 6 §:ssä kielletään totuudenvastaisten ja harhaanjohtavien tietojen antaminen markkinoinnissa. Mikäli markkinointi on suunnattu tietylle kuluttajaryhmälle, tulee markkinointia arvioida tällaisen ryhmän keskivertojäsenen näkökulmasta. Ravintolisien markkinoinnin harhaanjohtavuutta arvioitaessa on keskeistä tarkastella sitä mielikuvaa, mikä kuluttajalle muodostuu markkinointiin perehtyessä. Markkinoinnissa esitetyt tosiasiaväittämät on pystyttävä näyttämään toteen, ja tällaisiksi tosiasiaväitteiksi katsotaan myös yksittäisten kuluttajien kokemukset. Kuluttajien saama kokonaisvaikutelma markkinoinnista on olennaisempi kuin tietyt yksittäiset markkinoinnissa käytetyt sanamuodot. Johtopäätöksenä tutkimuksessa todetaan, että kuluttajansuojalainsäädäntö yhdessä elintarvike- ja lääkelainsäädännön kanssa luo yhtenäiset rajat ravintolisien kuluttajamarkkinoinnille. Tutkielmassa käsitellyn oikeuskäytännön perusteella on todettavissa, että markkinoinnin kokonaisvaikutelman periaate sekä markkinoinnin kohderyhmän merkitys tunnistetaan kattavasti tuomioistuinten ratkaisuissa.
-
(2019)Terrorismi kriminalisoitiin Suomessa vuonna 2003 lisäämällä rikoslakiin terrorismirikoksia koskeva 34 a luku tilanteessa, missä Suomeen kohdistuva terroriuhka oli olematon. Sittemmin terrorismiin ei ole enää voinut suhtautua Suomesta puuttuvana ongelmana, vaan terrorismin uhan kanssa elämisestä on tullut osa arkipäiväämme. Terrorismi on kriminalisoitu poikkeuksellisen kattavasti aina varsinaisesta terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista matkustamisrikoksen edistämiseen ja itseopiskeluun asti. Poikkeukselliset kriminalisoinnit ovat merkinneet niin vastuuopillista kuin kriminaalipoliittista muutosta, jota tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan suomalaista kriminalisointitraditiota ja kriminalisointiperiaatteita vasten. Perinteisesti rikosoikeus on ollut reaktiivista eli suuntautunut jo täytettyihin tekoihin. Proaktiivisen rikosoikeuden myötä painopiste on kuitenkin siirtynyt aiempaa korostuneemmin ennaltaehkäisyyn ja rikoslain välineelliseen hyödyntämiseen rikosten ja erityisesti terrorismin torjumiseksi. Terrorismi on asettanut haasteita ei vain rikosoikeuden koherenssille, vaan myös rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan tavoitteenasetteluille. Se, miten rikollisuuteen tulee yhteiskunnassa suhtautua, on muuttunut erityisesti suhteessa terrorismiin ja muuhun vakavaan rikollisuuteen. Äärimmäisten turvallisuusuhkien edessä reagointi jo täytettyyn tekoon ei ole riittävää ja rikosten minimoimistavoitteen tilalle on nousemassa perinteisen ”taistelu rikollisuutta vastaan” -paradgiman mukainen ajatus rikosten eliminoinnista. Terrorismi on läheisesti kytköksissä turvallisuuteen sen kokemukseen. Kokemuksemme riskin todellisesta tasosta saattaa kuitenkin olla sillä tavoin vääristynyt, että myös terrorismin torjuntaan käytettyjen keinojen suhteellisuuden arviointi vääristyy. Erityisesti kun turvallisuus hahmotetaan yhä enemmän turvallisuuden tunteen kautta, muodostuu turvallisuudesta jatkuva oikeutus rikoslain säätämiselle ja valtion vallankäytön lisäämiseksi. Turvallisuuden ja muiden perusoikeuksien välisessä tasapainoilussa turvallisuus korostuu usein liiaksi, mikä on merkinnyt merkittäviä heikennyksiä kaikkien muiden perusoikeuksien kannalta. Tutkielmassa sivutaan näitä turvallistamiseen liittyviä muutostrendejä, joissa kriminalisointien oikeutus perustuu poliittisessa kontekstissa muodostuvan turvallisuusuhan torjuntaan. Turvallisuuden suojaamiseksi suojamuuri oikeushyvän ympärillä on ulotettava aiempaa varhaisemman asteen toimintaan etäämmälle varsinaisesta oikeushyvää loukkaavasta toiminnasta. Turvallisuuden korostuminen kriminalisointia puolustavaksi oikeudeksi merkitsee myös muiden kriminalisointiperiaatteiden arvioinnin muutosta. Mitä vakavammasta rikollisuuden muodosta on kyse, sitä herkemmin kriminalisoinnin oikeutus perustuu valtion velvollisuudelle suojata perusoikeuksia, mikä heikentää rajoittavien kriminalisointiperiaatteiden merkitystä. Terrorismin uhka on kasvanut samaan aikaan EU:n rikosoikeudellisen yhteistyön syventymisen kanssa, mikä on osin vaikuttanut myös EU-rikosoikeuden tavoitteenasetteluihin. Samalla kansallisen lainsäätäjän harkintavalta tekojen rangaistavaksi säätämisessä on kaventunut. Nykyään paine kriminalisoinnille tuleekin yhä useammin ulkoapäin, jolloin kriminalisoinnilta saattaa puuttua kansallinen tarve. Kriminalisointivelvoitteen taustalla vaikuttava argumentaatio saattaa myös perustua toisenlaisille kriminaalipoliittisille tavoitteenasetteluille kuin kansallisessa perinteessä. Seurauksena on rikosoikeuden fragmentaatio. Fragmentaatio näkyy erityisesti terrorismikriminalisoinneissa, jotka poikkeavat rikosoikeuden yleisistä opeista ja perustuvat korostuneesti turvallisuuden ja rikosten eliminoinnin tavoitteelle, mikä on vierasta rationaaliselle ja defensiiviselle kriminaalipolitiikalle. Rikosoikeuden fragmentaatiosta kertoo myös järjestelmän jakautuminen omiin alajärjestelmiinsä, jotka noudattavat erilaista rankaisemiskäsitystä. Euroopassa keskustelua on terrorismiin liittyen herättänyt saksalaisen Günther Jakobsin vihollisrikosoikeuden teoria – rikosoikeuden malli, joka tekee jaon kansalaisten rikosoikeuteen ja vihollisrikosoikeuteen eli jaon lakia noudattaviin kansalaisiin ja luottamuksen menettäneisiin kansan vihollisiin. Kansalaisten rikosoikeus perustuu ajatukselle ihmisestä lakia noudattamaan kykenevä luotettavana, autonomisena ja moraalisena toimijana. Vihollisrikosoikeus puolestaan hylkää liberalistisen ihmiskäsityksen ja alkaa kohdella henkilöä ensisijaisesti uhkana muiden turvallisuudelle. Tämä näkyy myös vihollisrikosoikeuden keinoissa, jotka pyrkivät vaarallisten rikollisten eristämiseen vastakohtana kansalaisten rikosoikeuden ajatukseen rikosoikeudesta moraalia luovana järjestelmänä, jossa rikosoikeutta ei hyödynnetään välillisesti rikosten ennaltaehkäisyyn, mutta ei suoraan välineellisesti rikoksen tekemisen estämiseen. Merkkejä oikeuden kahtiajakautumisesta on erityisesti terrorismirikosoikeudessa, jossa terrorismi on perustellut poikkeuksellisia kriminalisointiratkaisuja ja rikosvastuun muutosta jopa tekijärikosoikeudellista ajattelua muistuttavaan suuntaan. Muutos on osin selitettävissä ylikansallisten kriminalisointivelvoitteiden asettamalla pakolla, mutta se on mahdollistettu kansallisen tason ratkaisuilla. Sääntelyn negatiiviset perus- ja ihmisoikeusvaikutukset ovat jääneet turvallisuuden ylläpitämisen varjoon ja erityisesti terrorismi turvallisuusuhkana on muodostunut yleiseksi perusoikeuksien rajoituslausekkeeksi. Vaikuttamaan pyrkivänä toimintana terrorismin menestys on riippuvainen sen kohteen reaktioista. Siksi reaktioissa tulisi pyrkiä ennemmin rationaaliselle harkinnalle perustuviin keinoihin kuin emotiivisiin lyhytnäköisiin vastaiskuihin tiettyä terrorismin muotoa vastaan. Rationaalisen kriminaalipolitiikan ihanne johdonmukaisesta ja vaikutustietoisesta asiantuntijavetoisesta kriminaalipolitiikasta on relevantti myös terrorismin torjunnassa. Ajatus siitä, että kaikkea ei tule säätää rangaistavaksi edes terrorismin torjunnan nimissä voi olla vallankumouksellinen, mutta rikosoikeusjärjestelmän legitiimiyden ja sääntelyvaikutusten sekä laajemmin koko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden kannalta maltillisempi kriminalisointipolitiikka olisi perusteltua.
-
(2018)As the esports scene has grown in the past ten years, so has the legal problems surrounding it. Because esports does not have the same kind of structure surrounding it as other sports, it lacks the committees and bylaws that could help in solving different legal issues. Instead esports relies on the more common legal avenues to solve problems that might be completely unheard of in other sports. This study will consider the contractual and legal relationships between different parties in an event where an unauthorized party is using a third party program to ‘rebroadcast’ the gameplay footage of a professional esports player on a streaming site. To thoroughly consider all the angles in an event like this, the author has to consider legal standing of all the parties involved. However, the study will focus on the legality and possible ramifications that an event like this might cause. As most of the more important service providers to date, especially the ones focused on streaming esports, have their base of operations in the United States, the study will focus on the legislation and the case law of the United States. Some legal points from foreign intellectual property legislations will be introduced, and the broader effects of different harmonization processes of international copyright treaties will be explained, but for the sake of clarity, the focus will be locked on the legislation of the United States and especially the Digital millennium copyright act and the Lanham Act. Also some watershed cases from U.S. case law will also be introduced to give some intelligibility to the actual applicability of the legal points that are made. As the contractual relationships between the video game developer, the professional videogame player (esports player) and the creator of the third party software are among the most important parts of the study, there is a separate chapter for the Terms of service agreements (TOS) and the End user license agreements (EULA). This is done to give the reader a basic understanding of the ways that video game companies establish and impose control over their intellectual property in the video game industry. Case law and interpretations of different court cases regarding the Terms of service agreements and End user license agreements will be introduced. As the subject matter is unavoidably intertwined with the use of worldwide web, it is important to look at the current legislation that is used to control things like e-commerce, and converse on the different aspects of intellectual property protection used in the digital age. For the reader to understand the basics of the harmonization of different intellectual property legislations in the internet age, the study will introduce some of the most important international intellectual property treaties, which form the basis for harmonized intellectual property protection in different countries worldwide. For clarity’s sake, a real life event where an individual used a third party program to stream a pro esports player’s gameplay on a streaming site will be introduced. The legal actions of each legal subject will be covered and the legal validity of their actions will be analyzed and used as a base for broader legal analysis on the subject of rebroadcasting via third party programs.
-
(2012)Tutkielmani käsittelee goodwill-vahingon korvaamista kansainvälisen tavaran kaupan kontekstissa nk. YK:n kauppalain (CISG) vahingonkorvaussäännösten mukaan. Goodwill voidaan käsittää sopimusosapuolen kaupalliseksi maineeksi, jonka vahingoittuminen sopimusrikkomuksen seurauksena voi aiheuttaa haltijalleen välillistä taloudellista vahinkoa. CISG artikla 74 ei eksplisiittisesti määrittele goodwill-vahinkoa konvention mukaan korvattavaksi vahingoksi, mutta vahinkolaji voi oikeuskirjallisuudessa vallitsevan kannan mukaan tulla korvattavaksi. Korvauksen saamisessa goodwill-vahingosta ilmenee kuitenkin käytännön ongelmia, sillä esimerkiksi vahingon luonnetta ja sen näyttämiseen liittyvää problematiikkaa ei ole käsitelty kattavasti oikeuskäytännössä tai oikeudenalan keskeisessä kirjallisuudessa. Tutkielmani käsittelee pääasiassa CISG artiklan 74 pohjalta kolmea pääkysymystä: 1) millaisessa muodossa goodwill-vahingon tulee ilmetä, jotta se on CISG:n mukaan korvattava vahinko, 2) milloin kyseinen vahinko on ennakoitavissa sopimuksen- tekohetkellä, ja 3) miten goodwill-vahinko tulee näyttää korvauksen saamiseksi. CISG artikla 74 määrittelee vahingonkorvaukseksi rahamäärän, joka vastaa sopimusrikkomuksen vuoksi toiselle sopijapuolelle aiheutunutta vahinkoa, menetetty kauppavoitto mukaan lukien. Yleiseksi rajoitukseksi korvattavaksi tuleville vahingoille artikla säätää vahingon ennakoitavuuden vaatimuksen: vahingonkorvaus ei saa olla suurempi kuin se vahinko, jonka sopimusta rikkonut osapuoli sopimusta tehtäessä ennakoi tai joka hänen olisi pitänyt ennakoida sopimusrikkomuksen seuraukseksi niiden tosiasioiden tai seikkojen valossa, jotka hän silloin tunsi tai jotka hänen olisi pitänyt tietää. Sovellettava vastuuperuste on ankara vastuu force majeure -poikkeuksin ja lähtökohtana vahinkoa kärsineen osapuolen korvauksen laskemiselle on täyden korvauksen periaate. Ensimmäinen tutkimuskysymys pohtii goodwill-vahingon aineetonta ja toisaalta taloudellista puolta. Oikeudenalan kirjallisuudessa vahinkolajia on käsitelty sekä aineettomana että taloudellisena vahinkona. Tutkielma esittää, että kaupallinen maine sinänsä on luonteeltaan aineetonta, mutta maineen vahingoituttua sopimusrikkomuksen seurauksena voi vahinkoa kärsineelle osapuolelle syntyä taloudellinen vahinko, joka johtuu esimerkiksi asiakkaiden ja siten kauppavoiton menetyksestä. Johtopäätöksenä siitä, millaisessa muodossa goodwill-vahingon tulee ilmetä, jotta se olisi CISG:n mukaan korvattava vahinko, esitetään, että vahingon tai sen seurausten tulee ilmetä taloudellisena vahinkona eli rahallisena menetyksenä, jotta vahinkoa kärsinyt osapuoli voi saada vahingostaan korvauksen. Keskeisenä perusteena johtopäätökselle esitetään CISG artiklan 74 sanamuotoa. Toinen tutkimuskysymys käsittelee goodwill-vahingon ennakoitavuutta sopimuksentekohetkellä. Oikeudenalan keskeisessä kirjallisuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, miten asiaa tulisi tarkastella. Kirjallisuudessa esitetään yhtäältä, että goodwill- vahingolle alttiina olevan osapuolen olisi aina ilmoitettava sopimuskumppanilleen kyseisestä riskistä sopimuksentekohetkellä, jotta vahinko voisi olla ennakoitava ja siten tulla korvattavaksi. Toisaalta esitetään, että vahinkolajia voidaan käsitellä yleisesti ennakoitavana. Tutkielma pohtii lähestymistapojen perusteltavuutta ja esittää, että goodwill-vahinkoa tulisi käsitellä yleisesti ennakoitavana ainakin silloin, kun tapauksen erityiset olosuhteet puoltavat vahingon ennakoitavuutta ilman erityistä ilmoitusta kyseisen vahingon riskistä. Myös tälle lähestymistavalle esitetään perusteluksi CISG artiklan 74 sanamuotoa, jonka mukaan ennakoitavuuden piiriin kuuluvat sellaiset vahingot, jotka sopimusta rikkoneen osapuolen olisi pitänyt ennakoida. Tutkielma esittää, että sanamuoto asettaa kansainvälisen kaupan toimijoille tietyn minimiedellytyksen mahdollisten vahinkolajien ennakoitavuudesta. Kolmas tutkimuskysymys perehtyy goodwill-vahingon näyttämiseen. Tutkielma esittää ensinnäkin, että goodwill-vahingon näyttämistä koskevat kysymykset kuuluvat CISG:n soveltamisalaan. Oikeuskirjallisuudessa esitetyn kannan mukaan vahinkoa kärsineen osapuolen tulee näyttää vahinkonsa kohtuullisella varmuudella. Luvussa käsitellyn oikeuskäytännön perusteella voidaan kuitenkin todeta, että goodwill-vahinkoon käytännössä sovellettava näyttökynnys on tätä korkeampi.
-
(2020)Trademark functions have acquired a central part of EU trademark law during the last few decades along with the development of the so-called adverse effects doctrine, also known as the functions theory. It has been established by the Court of Justice of the European Union (CJEU) in its case law concerning the interpretation of the double-identity rule found in EU trademarks directive. A corresponding provision is also contained in the EU trademarks regulation. The provision entitles the trademark holder to prevent unauthorised use of a sign which an average consumer perceives as being identical with the trademark where it is also used in relation to goods and services which are identical with goods and services covered by the trademark (double-identity). It is however established case law that the trademark holder can oppose the use of an identical sign on the basis of the double-identity rule only where it also affects or is liable to affect one of the functions of the trademark. The scope of legally protected functions is not limited to the trademark´s essential function of indicating origin (origin function) but covers the functions of quality-guarantee, communication, investment and advertising (additional functions). This thesis examines the role of the adverse effects doctrine in current EU trademark law. The topic is relevant since the exact content of the doctrine has previously been considered unclear, especially insofar the additional functions are concerned. In this respect, the discussion is mostly attributable to the case L´Oréal v. Bellure where the CJEU held that adverse effect on the additional functions, even in the absence of harm to the origin function, could be invoked as a ground for infringement action based on the double-identity rule. Although double-identity situations may encompass different types of unauthorised use, this thesis is mainly focused on referential uses. The most typical (and important) form of referential use is the use of a competitor´s trademark in the context of comparative advertising, which is also governed by the EU Directive on Misleading and Comparative Advertising (MCAD). While comparative advertising can be considered as one form of referential use, not all referential uses contain an element of comparison. For this reason, this thesis divides the concept of “referential use” into three different categories: (1) use in comparative advertising, (2) use to indicate the intended use of goods and services, and (3) use for purposes other than indicating the intended purpose of goods and services. The double-identity rule is formulated and has been interpreted by the CJEU so that most often these modes of use fall within its scope. EU trademark law underwent a comprehensive reform during the second half of 2010s with the previous Directive 2008/95/EC having been repealed with effect from 15 January 2019. In addition to introducing a number of other amendments and clarifications to the old directive, the recast Directive (EU) 2015/2436 also brought changes to the articles concerning the content of the rights conferred by a trademark and limitation of the effects of a trademark. The transposition period for the recast directive expired on 14 January 2019. In Finland, the necessary changes were transposed into national law as part of the overall reform of the Finnish Trademarks Act. For one, the reform broadened the narrow spare parts exemption under the old directive so that the new Art. 14(1)(c) TMD now also covers use of the trademark for the purpose of identifying or referring to goods or services as those of the trademark holder. Furthermore, the use of a competitor´s trademark in unlawful comparative advertising has been added to the nonexhaustive list of uses in Art. 10(3) TMD which the trademark holder may, in particular, prohibit if the conditions for infringement are met. Unlike before, the preamble to the directive now also refers explicitly to the respect of fundamental rights and freedoms, as well as the freedom of expression. The legislative debate that took place at EU level is however more complex than the minor amendments to the old directive would seem to suggest. Most importantly, the content of the adverse effects doctrine and the scope of legally protected functions under the double identity rule was not changed, despite the Commission´s proposal to that effect. This means that the requirement of adverse effect on the trademark functions remains as an unwritten a requirement of double identity infringement even after the reform. With the updated trademark framework now in place, this thesis examines whether the adverse effect doctrine still has practical relevance after the reform, and if so, to what extent. First, it examines the development of the doctrine in the CJEU´s case law as well as the various approaches offered by recent literature to understanding its role in EU trademark law. Secondly, this thesis examines in more detail the effect which the amendments introduced by the reform have on the practical relevance of the adverse effects requirement through comparison and contrast between the manner in which certain types of referential use were assessed before and after the reform. The question is approached from the perspective of the different mechanisms for limiting the effect of the exclusive trademark rights from within and outside trademark law. This thesis concludes that the adverse effects doctrine still has a role in the post-reform EU trademark law, although a slightly more limited one. Referential use in the context of lawful comparative advertising is covered by the “comparative advertising exception” that follows indirectly from Art. 10(3)(f) TMD; whereas use of a competitor´s trademark in unlawful comparative advertising may be found infringing if it adversely affects one of the mark´s functions. To this end, this revision clarifies the dynamic between comparative advertising and trademark infringement in accordance with the principles established already in the CJEU´s case law pre-dating the reform. The second category of referential uses, on the other hand, was already captured by the narrow spare parts exception in the old directive. After the reform, referential use for indicating the intended purpose the goods and services, such as spare parts or accessories, forms one of the main areas of application of the broadened exception in Art. 14(1)(c) TMD. The third category of referential uses can be perceived as the “new” part of Art. 14(1)(c) TMD or, alternatively, as the extension to the old spare parts exception. As regard the latter, the new directive however seems to leave room for interpretation, and consequently room for applying the adverse effects doctrine.
-
(2022)During the year 2022, the total number of forcibly displaced persons reached 100 million for the first time on record, and in June 2022, the total number of refugees was 27.1 million. In the meanwhile, the use of more extensive and restrictive migration control measures continues to be a trend, as a variety of new policies aimed at deterring migration continue to be adopted around the world. Many of these measures and policies reach outside of the national territories of states and can be described as measures of externalisation of migration control. In this master’s thesis, the externalisation of migration control is explored against the obligations arising from the international legal framework of refugee protection. The thesis seeks to research the phenomenon through the following research questions: 1) What is the international legal framework surrounding the externalisation of migration control? 2) What kind of migration control measures and externalisation practices are adopted by states? 3) What is the legal basis for the extra-territorial actions taken by states and how does it affect their international obligations? The adopted research methodology is inclined to criticism, and thus intends to question the current international legal regime concerning refugee protection and its ability to respond to the refugee problems in a constructive manner. The sources of this thesis consist of international treaties and conventions, as well as national and international judicial decision, writings of legal publicists, and guidance, resolutions, expert opinions, and consultations of non-governmental bodies such as the UNHCR and the Executive Committee. Even though the main international legal instrument on refugee protection, the 1951 Refugee Convention, calls for international cooperation and distribution of burdens in its Preamble, in reality, states are moving more to the direction of responsibility shifting. Through a variety of arrangements, policies, and measures explored in this thesis, states have managed reduce the number of refugees and asylum-seekers arriving to their borders and entering their territories. As a consequence, the unequal distribution of the refugee burden remains unresolved.
-
(2015)Avhandlingen behandlar regleringen av medicinsk forskning och utgår från den systematik som återfinns i lagen om medicinsk forskning (forskningslagen). Särskilt behandlas medicinsk forskning på minderåriga. Avhandlingen inleds med en kort översikt över rättsprinciper och mänskliga rättigheter som är relevanta inom det medicinskrättsliga området och som är tillämpliga på medicinsk forskning. Därefter beskrivs processen för inledande och genomförande av medicinsk forskning i huvuddrag. I det följande avsnittet görs en djupare analys av reglerna gällande samtycke. Det repressiva rättsskyddet ges sedan utrymme, och då framför allt skadeståndsskyddet. De nämnda avsnitten underbygger avsnittet gällande medicinsk forskning på minderåriga. De frågor som tas upp gäller minderåriga som samtidigt även hör till andra specialgrupper såsom exempelvis handikappade, frågan om representation av minderåriga samt frågan om beaktande av den minderårigas åsikt. I avhandlingen görs inte en heltäckande granskning av regleringen av medicinsk forskning på minderåriga, utan de frågor som granskas har valts på den grund att den synvinkel de representerar inte tidigare har behandlats i den finska rättslitteraturen eller därför att ytterligare rättspraxis har framkommit inom området. Den minderåriga har rätt att själv fatta beslut gällande samtycke från 15 års ålder, men den minderårigas samtycke krävs tillsammans med vårdnadshavarna ifall den minderåriga förmår förstå forskningens betydelse. Specialsituationer gällande vem som har rätt att samtycka ifall där fråga är om en minderårigs minderåriga barns deltagande i forskning medför en krävande balansgång mellan olika intressen. Gällande minderåriga gravida och ammande mödrar rekommenderas i avhandlingen att även forskning som är till nytta för det ofödda barnets hälsa borde kunna tillåtas när en moder som har förmågan att samtycka ger sitt samtycke till det. I avhandlingen diskuteras hur en minderårigs åsikt ska beaktas och hur den minderåriga ska informeras gällande forskningen. I samband med denna diskussion framkom i undersökningen att forskningslagens 7 § 4 mom., gällande beaktande av handikappade personers åsikt när de deltar i forskning, att ifrågavarande paragraf gäller vuxna och inte är tillämplig på minderåriga. Detta kan vara av vikt eftersom stadgandena gällande beaktande av forskningsobjektets åsikt inte är de samma i forskningslagens 8 § 5 mom gällande forskning på minderåriga. Representationen av minderåriga undersöks, vilken enligt gällande rätt förutsätter att båda vårdnadshavarna ger sitt samtycke i de situationer där vårdnadshavarna är två. Endast ifall ärendet ifråga inte har en stor betydelse för barnets framtid, den andra vårdnadshavaren är förhindrad och ärendet är brådskande kan en vårdnadshavare i allmänhet ensam fatta beslut. Inom medicinsk forskning har det i rättspraxis och rättslitteraturen ansetts tillräckligt med samtycke av en förälder ifall åtgärden som samtycket gäller är rutinmässig. Ingen reglering existerar vad gäller vilket lagrum som ska ges företräde i fall där flera av forskningslagens stadganden gällande specialgrupper är tillämpliga på samma individ. I avhandlingen framförs förslag till tolkning av forskningslagens stadganden gällande minderåriga i samband med stadganden gällande andra specialgrupper. Tolkningen utgår från att forskningslagen beaktas i samband med Oviedokonventionen och barnkonventionen. Den tolkning som förordas ger företräde åt den reglering som gäller specifikt minderåriga, när dessa saknar förmåga att samtycka till deltagande i forskning. Regleringen gällande minderåriga ska då tillämpas i sin helhet med företräde för annan specialgrupp. Den andra tolkningsregel som föreslås är att den reglering som ger det större skyddet för individen bör väljas, exempelvis så att ett lagrum som kräver obetydlig risk ska tillämpas framom ett lagrum där risken tillåts vara större, ifall båda stadgandena skulle vara tillämpliga på den minderårigas deltagande.
-
(2020)The banking and financial sector has often been synonymous with established names, with some having centuries old presence. In the recent past these incumbents have been experiencing a consequential disruption by new entrants and rapidly changing consumer demands. These disruptions to the status quo have been characterised by a shift towards adoption of technology and artificial intelligence particularly in the service and products offered to the end customers. The changing business climate in the financial sector has risen many convoluted questions for the regulators. These complications cover a vast set of issues – from the concerns relating to the privacy of data of the end users to the increasing vulnerability of the financial market, to unproportionally increased compliance requirements for new entrants, all form part of the mesh of questions that have arisen in the wake of new services and operations being designed with the aid and assistance of artificial intelligence, machine learning and big data analytics. It is in this background that this Thesis seeks to explore the trajectory of the development of the legal landscape for regulating artificial intelligence – both in general and specifically in the financial and banking sector, particularly in the European Union. During the analysis, existing legal enactments, such as the General Data Protection Regulation, have been scrutinised and certain observations have been made regarding the areas that still remain unregulated or open to debate under the laws as it stands today. In the same vein, an attempt has been made to explore the emerging discussion on a dedicated legal regime for artificial intelligence in the European Union, and those observations have been viewed from the perspective of the financial sector, thereby creating thematic underpinnings that ought to form part of any legal instrument aiming to optimally regulate technology in the financial sector. To concretise the actual application of such a legal instrument, a European Union member state has been identified and the evolution of the regulatory regime in the financial sector has been discussed with the said member states’ financial supervisory authority, thus highlighting the crucial role of the law making and enactment bodies in creating and sustaining a technologically innovative financial and banking sector. The themes recognised in this Thesis could be the building blocks upon which the future legal discourse on artificial intelligence and the financial sector could be structured.
-
(2021)Transition to a more sustainable economy plays a major role in tackling climate change. Some estimates suggest that at least the amount of 180 billion euros per year should be channelled to sustainable investments to achieve the European Union’s 2030 targets as agreed in the Paris Agreement. To support the transition to a greener economy, the European Commission published in March 2018 the action plan for financing sustainable growth. Pursuant to Action 8 of the action plan, “the Commission will explore the feasibility of the inclusion of risks associated with climate and other environmental factors in institutions' risk management policies and the potential calibration of capital requirements of banks as part of the Capital Requirement Regulation and Directive.” In practice, this would mean either a more favourable capital treatment to ‘green’ or sustainable assets (a green supporting factor) or imposing higher capital requirements for ‘brown’ or unsustainable assets (a brown penalising factor). This thesis examines the feasibility of calibrating capital requirements of banks to better reflect climate-related financial risks and to boost transition to a greener economy. As risks deriving from climate change are still highly unpredictable and subject to several uncertainties, traditional risk-management techniques that mainly rely on historical data are ill-suited to assessing them. Therefore, this thesis also examines whether the precautionary principle could be applied in the bank regulation framework. The aim is to find the most suitable solution to reconcile the need for rapid climate action and safeguarding financial stability.
Now showing items 2156-2175 of 3542