Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan rikosoikeudellisten osallisuusoppien soveltamista palveluntarjoajaan tekijänoikeuden loukkauksissa. Tarkastelun keskiössä ovat vertaisverkkojen ylläpitäjät sekä sosiaalisen median palveluntarjoajat. Tutkielmassa selvitetään palveluntarjoajan avunantovastuun alarajaa sekä avunannon ja rikoskumppanuuden välisiä rajanvetoperusteita erikseen vertaisverkkojen ylläpitäjien ja sosiaalisen median palveluntarjoajien kohdalla. Aihetta lähestytään ensisijaisesti kansallisen oikeuden näkökulmasta. Tutkimusmetodina on praktinen lainoppi, joskaan tutkimuksessa ei voida täysin pidättäytyä klassisessa oikeuslähdeopissa saatavilla olevan aineiston rajallisuuden vuoksi. Tutkimuksessa hyödynnetään myös alempien kansallisten sekä ulkomaisten tuomioistuinten ratkaisuja. Palveluntarjoajan osallisuusvastuuta tekijänoikeuden loukkauksiin on käsitelty oikeuskirjallisuudessa jo jonkin verran ja viimeistään korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisun KKO 2010:47 (Finreactor) myötä oli kansallisella tasolla selvää, että vertaisverkon ylläpitäjä voi olla osallisena vastuussa palvelun käyttäjien tekemiin tekijänoikeusloukkauksiin. Oikeustilaa ei kuitenkaan vielä voida pitää läheskään kaikilta osin selvänä, sillä korkeimman oikeuden ratkaisussa ei otettu kantaa kaikkiin keskeisiin kysymyksiin ja toisaalta kansallisten alempien tuomioistuinten myöhemmin annetut ratkaisut eivät ole olleet täysin yhdenmukaisia korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisun perustelujen kanssa. Oikeustieteessä ei myöskään vallitse yksimielisyyttä aihepiirin kannalta edes kaikkein keskeisimmistä kysymyksistä, kuten siitä, tulisiko palveluntarjoajalta edellyttää erityistä oikeudellista vastuuasemaa hänen ollakseen avunantajana vastuussa laiminlyönnistä eli esimerkiksi siitä, ettei hän poista palvelimeltaan tekijänoikeutta loukkaavaa aineistoa. Voidaan myös katsoa, että suomalaisessa oikeustieteessä ei ole vielä pyritty systemaattisemmin arvioimaan palveluntarjoajan avunantovastuun alarajaa taikka sitä, millä edellytyksin avunanto voidaan kvalifioida rikoskumppanuudeksi palveluntarjoajan kohdalla tekijänoikeuden loukkauksissa. Tutkimuksen tarkoituksena on täydentää palveluntarjoajan osallisuusvastuusta käytyä oikeustieteellistä keskustelua systematisoimalla osallisuusmuotojen soveltamisedellytyksiä tekijänoikeuden loukkauksissa. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, ettei osallisuussäännöksien soveltaminen palveluntarjoajaan tekijänoikeuden loukkauksissa ole edes kansallisella tasolla täysin johdonmukaista korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisusta huolimatta. Tutkielmassa käydään oikeuskäytännön valossa läpi osallisuusmuotojen soveltamisedellytykset ja keskinäiset rajapinnat. Tutkielmassa esitetään tulkintakannanottoja osallisuusoppien soveltamisessa palveluntarjoajaan erilaisissa tilanteissa.

Tämän tutkielman aiheena on rikosoikeuden preventiivinen käänne. Rikosoikeuden preventiivisel-lä käänteellä tarkoitetaan viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, jossa rikoksia pyritään estämään jo ennen kuin ne ovat käynnistyneet. Aihe on tärkeä, koska erilaiset preventiiviset toimenpiteet ovat viime vuosina lisääntyneet huomattavasti. Preventiivinen käänne ilmenee useissa eri muodoissa. Preventiivisen käänteen ytimessä ovat valmistelurikokset, jotka ovat yleistyneet 9/11 -iskujen jälkeen. Valmistelurikosten lisäksi rikosoi-keuden preventiiviselle käänteelle on ominaista rikosjärjestelmän ulkopuolisten keinojen käyttö. Tämän tutkielman kohteena ovat nimenomaan nämä rikosoikeuden ulkopuoliset keinot. Tarkastel-taessa rikosoikeuden ulkopuolella sijoittuvia keinoja ilmiöstä tulee hyvin fragmentaarinen, sillä rikosoikeuden ulkopuolella olevia keinoja, joita voidaan käyttää rikosten torjuntaan on erilaisia. Esimerkkinä ovat erilaiset hallinnolliset instrumentit, joilla pyritään heikentämään rikollisuuden toi-mintaedellytyksiä; lisäksi on olemassa poliisin ja terveysviranomaisten johdossa toteutettavat puo-lihallinnollisia toimenpiteitä, joissa on selkeä interventiotavoite; erikseen on tiedonhankinta ja val-vonta, joilla pyritään tunnistamaan potentiaalisia riskejä. Tällaisten instrumenttien osalta preventii-visen tarkoituksen osoittaminen ei ole helppoa. Preventiiviset toimenpiteet puuttuvat niiden koh-teena olevan yksilön perusoikeuksiin, vaikka puuttumisen aste vaihtelee riippuen toimenpiteen luonteesta. Tällöin toimenpiteen käytölle tulee olla hyväksyttävä peruste. Preventiivisiä toimenpiteitä perustellaan turvallisuudella. Turvallisuuden merkityssisältö on kaikkea muuta kuin selkeä ja se on kaiken lisäksi herkkä erilaisille poliittisille muutoksille. Tämän seurauk-sena monissa maissa voidaan havaita ylilyöntejä turvallisuuden suojelussa. Turvallisuuden merki-tyssisältö on laajentunut kattamaan potentiaalisia tai tulevaisuudessa aktualisoituvia uhkia. Poliit-tisella toimintakentällä turvallisuutta on käytetty instrumentaalisesti omien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Turvallisuuskäsitteen laajentuminen sekä turvallisuuden merkityksen vahvistumi-nen yleisesti on johtanut julkisen vallan valtiosääntöoikeudellisten rajojen venymiseen. Ylikansallisten tuomioistuinten –etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT)– mahdollisuus suojella yksilön perusoikeuksia on kapea. EIT:n oikeuskäytännössä sopimusvaltioille on annettu huomattavan laaja harkintamarginaali ja EIT on ollut haluton tähän puuttumaan. Oikeuskäytän-nön tarkastelusta ilmenee, että EIT arvioi prosessuaalisia seikkoja ottamatta kantaa toimenpiteen oikeusperusteeseen. Tarkasteltaessa preventiivisen käännettä yhtenä sosiaalisen kontrollin muotona voidaan havaita, että se poikkeaa klassisesta liberaalista kontrollimekanismista sekä hyvinvointimalliin kytkeytyvästä kontrollimekanismista ja näyttää edustavan uudentyyppistä kolmatta kontrollitapaa.

Rikoksen uhriksi joutuminen luo yksilön elämään kriisin. Myös sitä seuraava rikosprosessi on uhrille monella tapaa kuormittava kokemus, joka saattaa pahimmillaan traumatisoida tätä lisää. Prosessin eri kuormitustekijät heikentävät uhrin mielenterveyttä ja nakertavat tämän luottamusta oikeuslaitokseen. Rikosprosessia pidetään epäselvänä, uhrit eivät tiedä oman tapauksensa tilannetta ja kokevat jäävänsä menettelyssä sivuosaan. Prosessi kestää pitkään ja käytänteet uhrin kohtaamisessa vaihtelevat. Oikeusturva kärsii, kun ihmiset eivät tosiasiassa pääse oikeuksiinsa, ja terapeuttisen juridiikan näkökulmasta asianosaisen mielenterveyttä heikentävä rikosprosessi on epäonnistunut tehtävässään. Rikosprosessi on jäänyt teknologiakehityksen jalkoihin ja oikeusturvan takaamiseksi tähän on tultava muutos. Oikeudenhoitoon tulee kehittää OmaOikeus-palvelu, jossa jokainen voi asioida sähköisesti itseään koskevassa rikosasiassa. Sähköisen asiointipalvelun tarkoituksena on selkeyttää rikosprosessia, tuoda kansalaiset oikeuksiensa äärelle ja helpottaa viranomaisten välistä yhteistyötä. Parhaimmillaan OmaOikeus-palvelu voi nopeuttaa rikosprosessia, tehdä oikeudenhoidosta läpinäkyvämpää ja ehkäistä toissijaista uhriutumista menettelyn aikana. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaista rikosprosessia ja systematisoidaan siinä esiintyviä psyykkisiä kuormitustekijöitä pääosin oikeussosiologisen ja osittain lainopillisen tutkimusmenetelmän keinoin. Oikeuksiin pääsyn ja terapeuttisen juridiikan tutkimusperinteet luovat tähän poikkitieteelliseen tutkielmaan viitekehyksen. Työ keskittyy rikosprosessin ongelmallisuuteen uhrin mielenterveyden näkökulmasta ja sen tarkoituksena on kartoittaa ne digitalisaation mahdollistamat keinot, joilla prosessista saadaan muodostettua uhrille kevyempi kokonaisuus. Ratkaisuehdotus yhdistää oikeusteknologian oikeusmuotoiluun siten, että lopputuloksena on paitsi helposti saavutettava, myös mahdollisimman ymmärrettävä konsepti. OmaOikeus-palvelu edesauttaa uhridirektiivin osittain täyttymättä jääneitä tavoitteita ja luo rikosprosessiin nykyaikaisen sekä tulevaisuuden vaatimuksiin soveltuvan asiointikanavan. Tällaisen palvelun voidaan nähdä olevan jo lähestulkoon edellytys siinä teknologiayhteiskunnassa, jossa jo muuten elämme.

Tutkimuksen aiheena on rikoskonkurrenssi, tai tarkemmin sanoen sen alainen oppi rikosten yksiköinnistä. Rikoskonkurrenssilla tarkoitetaan rikosten yhtymistä käsittelevien oppien kokonaisuutta ja siitä on erotettava seuraamuskonkurrenssi, joka koskee rangaistusten yhdistämistä. Rikoskonkurrenssi jakautuu edelleen lainkonkurrenssiin, rikosten yksiköintiin sekä oppiin esi- ja jälkitekojen rankaisemattomuudesta. Rikosten yksiköinti on sanotuista rikoskonkurrenssin alaisista opeista se, johon tutkimuksessa syvennytään. Rikosten yksiköinnissä on ennen kaikkea kyse rikosnimikkeiden tunnusmerkistöjen ulottuvuuksien rajoista. Kuinka paljon tunnusmerkistönmukaista menettelyä voidaan mahduttaa yhden rikosnimikkeen yksinkertaiseen toteuttamiseen? Rikosten yksiköinnistä ei säädetä laissa, vaan yksiköintiratkaisut on jätetty tuomioistuimien harkintavallan alaisiksi. Tuomioistuimet tekevät ratkaisut oikeuskäytännön, -kirjallisuuden sekä oikeuskäytännössä vakiintuneen niin sanotun luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien puitteissa. Arviointikriteerien painoarvot vaihtelevat yksiköintiharkinnassa pitkälti kulloinkin arvioitavana olevan rikosnimikkeen tunnusmerkistön sanamuodon mukaan. Tutkimuksessa esitellään luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavat arviointikriteerit sekä arvioidaan niiden soveltamista tiettyihin rikosnimikkeisiin oikeuskäytännössä. Pyrkimykseni on ollut valikoida toteutustavoiltaan toisistaan eroavia rikostyyppejä, jotta luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavien eri arviointikriteerien korostuminen muun muassa tunnusmerkistöjen sanamuodon perusteella tulisi esiin. Myös näiden rikosten mahdolliset privilegioidut ja kvalifioidut tekomuodot tulevat tarkasteltaviksi, sillä yksiköintiratkaisu voi suoraan vaikuttaa rikoksen rubrisointiin. Yksiköintipäätöksellä saattaa toisinaan olla huomattava merkitys lainvastaisesta menettelystä mitattavan rangaistuksen määrittämiseen sekä syyteoikeuden vanhentumiseen. Näiden vaikutusten mahdollista huomioimista jo yksiköintiharkinnassa voidaan pitää mielenkiintoisena kysymyksenä. Tutkimuksessa tarkastellaan rikosten yksiköintiä vainoamisen, rattijuopumuksen sekä petoksen osalta muun muassa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja yhdenvertaisuuden näkökulmista; mikäli yksiköintiratkaisut todella voivat suoraan vaikuttaa lainvastaisen menettelyn rubrisointiin sekä menettelystä mitattavaan rangaistukseen, on ensiarvoisen tärkeää, että yksiköintipäätökset tehdään oikeusvarmuutta romuttamattomalla, ennakoitavissa olevalla sekä ennen kaikkea oikeudenmukaisella tavalla. Tutkimuksessa on käytetty aineistona Helsingin, Turun ja Vaasan hovioikeuksien vuosina 2015–2019 vainoamisasioissa antamia ratkaisuja, korkeimman oikeuden sekä eri hovioikeuksien tutkielman aiheen kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä, lainvalmisteluaineistoa, ruotsalaista oikeuskäytäntöä sekä kotimaista, ruotsalaista ja saksalaista oikeuskirjallisuutta. Tutkimuksessa tarkasteltu oikeuskäytäntö osoittaa, ettei rikosykseyksiä määritetä johdonmukaisesti vainoamis- ja petosrikoksista tuomittaessa. Tutkimuksen perusteella yksiköintiharkintaa ohjaa luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien ohella myös muun muassa tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus. Vainoamisrikosten yksiköintikäytäntö näyttäytyy varsin umpimähkäisenä ja vaikuttaa seuraavan haastehakemusten rajauksia. Petosrikosten yksiköintiohjeet ovat lukuisista korkeimman oikeuden ratkaisuista huolimatta edelleen jokseenkin sekavat ja epäjohdonmukaiset. Rattijuopumusrikosten yksiköinti on yhdenmukaista, muttei ilmeisesti toteuta oikeushyvien suojelun periaatetta optimaalisimmalla mahdollisella tavalla. Yksiköintiratkaisujen yhdenmukaistamiseksi ehdotetaan ratkaisujen säännönmukaista perustelemista. Näin toimimalla eri tyyppitapausten yksiköintikäytännöt vakiintuisivat ja ratkaisujen ennakoitavuus kohentuisi huomattavasti. Myös yksiköintiharkintaan vaikuttavien arviointikriteerien tyhjentävää kodifioimista apusääntöön pohditaan.

Tämä tutkielma käsittelee kohtuullisia mukautuksia työelämässä. Työn sisällön tai työolosuhteiden kohtuullistaminen, vastaamaan vammaisen työntekijän tarpeita, toimii tärkeänä työllisyyttä edistävänä toimenpiteenä, koska se antaa mahdollisuuden ottaa huomioon yksittäisen työntekijän henkilökohtaisia olosuhteita. Mukautukset toimivat tärkeänä osana syrjintäkieltoa vammaisuuden perusteella ja yhdenvertaisuuden edistämisessä yhteiskunnassa. Yhdenvertaisuuslain 15 § sisältää määräyksen, jonka mukaan työnantaja on velvollinen tekemään tarvittavia kohtuullisia mukautuksia, jotta vammainen henkilö voisi suoriutua työtehtävistään. Tutkielman painopiste on yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä koskien työnantajan velvollisuutta tehdä kohtuullisia mukautuksia vammaisille työntekijöille. Tämä säännös sisältää vaatimuksen mukautusten kohtuullisuudesta, mikä ei itsessään kerro paljoa kohtuullisuuden sisällöstä. Tutkielmassa pyritään selvittämään, onko mukautusten kokonaisharkinnassa tarkoitettu kohtuullisuus monisisältöinen ja dynaaminen käsite ja mitä erilaisia näkökulmia ja osatekijöitä tämä käsite pitää sisällään. Yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä kohtuullisuus on pelkästään käsite, mutta tämä yksittäinen käsite voi sisältää monta erilaista osatekijää, jotka yhdessä muodostavat kohtuullisuuden kokonaissisällön. Tämä tutkielma pyrkii avaamaan kohtuullisuuden käsitettä yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä ja tutkimaan sen sisältöä. Tutkielma perustuu oikeusdogmaattiseen tutkimusmetodiin, mutta sisältää myös jossain määrin viittauksia ulkomaiseen yhdenvertaisuuslainsäädäntöön, antamaan havainnollistavan ja vertailevan kuvan siitä, miten kohtuullisista mukautuksista on säädetty muiden maiden oikeusjärjestelmissä. Tutkielmassa käytetään pääasiallisena lähdeaineistona lain esitöitä, oikeustapauksia ja oikeustieteellistä kirjallisuutta. Tutkielmassa käytetyt ulkomaiset oikeustapaukset on otettu pääsääntöisesti Yhdysvalloista ja Ruotsista, missä kohtuullisten mukautusten oikeudellisella käsittelyllä ja sääntelyllä on suhteellisen pitkät perinteet. Yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä mukautusten kohtuullisuusharkintaa on konkretisoitu erilaisilla harkintaperusteilla. On kuitenkin tärkeä ymmärtää kohtuullisuuden laajuutta ja huomata, että mukautusten kohtuullisuudella on pidemmät ulottuvuudet kuin mitä itse lakiteksti antaa ymmärtää. Tämä havainto voisi johtaa kokonaisvaltaisempaan kohtuullisuusharkintaan ja sitä kautta voisi myös parantaa työsopimusosapuolten mahdollisuuksia päästä tyydyttävään ratkaisuun. Yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä mainitut harkintaperusteet eivät ole kattavia ja ne muodostavat ainoastaan osan mukautusten kohtuullisuudesta. Eri lähteistä käy ilmi että myös muilla seikoilla kuten esimerkiksi mukautuksen lajilla, työturvallisuusnäkökohdilla, yhteiskunnallisilla ja sosiaalisilla näkökulmilla sekä irtisanomissuojaan liittyvillä olosuhteilla voi olla merkitys mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa.

Tutkielman aihe, rinnakkaisten menettelyjen ongelma välimiesmenettelyssä, on ilmiö, joka hukkaa välimiesmenettelyn käyttäjiltä resursseja, sillä usean samanaikaisen välimiesmenettelyn käyminen samasta riitaisesta asiasta samojen asianosaisten välillä ei ole prosessiekonomisesti tehokasta. Oikeustieteen parissa on esitetty rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Yksi esitetyistä ratkaisuvaihtoehdoista on rinnakkaisten menettelyjen lakiperusteinen yhdistäminen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, miten Suomen kansallista välimiesmenettelylakia tulisi muuttaa, jotta rinnakkaisten menettelyjen ongelma saataisiin ratkaistua. Tällä hetkellä laki välimiesmenettelystä (967/1992, VML) ei sisällä menettelyjen yhdistämistä koskevaa säännöstä. Hypoteesina esitetään, että pakottavan yhdistämisnormin sisällyttäminen lainsäädäntöön olisi ratkaisuvaihtoehto, jolla saavutettaisiin yhdistämisellä tavoitellut edut kaikista tehokkaimmin. Tutkimustehtävää lähestytään systematisoimalla erilaisia oikeuskirjallisuudessa tunnistettuja ratkaisuvaihtoehtoja rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan ja selvittämällä olisiko näistä ratkaisuvaihtoehdoista siirrettävissä yhdistämismekanismeja kansalliseen välimieslainsäädäntöön. Tutkimukselle asetetun hypoteesin valossa erityisen tarkastelun kohteena on tutkia, onko mihinkään ratkaisuvaihtoehtoon sisällytetty pakottavaa yhdistämissääntelyä. Tutkimalla välimiesmenettelyn ominaispiirteitä ja luonnetta riidanratkaisumuotona tutkielmassa rakennetaan optimaalinen ratkaisumalli, joka on teoreettinen määritelmä toimenpiteestä, jota soveltamalla päästäisiin rinnakkaisten menettelyjen ongelmassa parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun. Optimaaliselle ratkaisumallille määritellään suoritettuun tutkimukseen perustuen merkitsevät tekijät eli kriteerit, joita ovat asianosaisautonomia, tehokkuus ja neutraalisuus. Tämän jälkeen erilaisia lainsäädännöllisiä ratkaisuvaihtoehtoja arvioidaan vasten optimaalista ratkaisumallia. Kyseisellä tutkimusmenetelmällä selvitetään, mikä eri lainsäädännöllisistä ratkaisuvaihtoehdoista on perustelluin lainsäädännöllinen ratkaisu rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan. Tutkielma on sekä sopimusoikeudelliseen että prosessioikeudelliseen viitekehykseen sijoittuva oikeusdogmaattinen tutkimus. Tutkimusaineistona erityisen tärkeässä asemassa ovat Alankomaiden ja Hongkongin kansalliset välimiesmenettelylait sekä FAI:n, ICC:n sekä ICDR:n välimiesmenettelysäännöt, jotka pitävät sisällään säännöksen välimiesmenettelyjen yhdistämisestä. Tutkimustulosten perusteella tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että Suomen kansallista välimiesmenettelylakia tulisi muuttaa siten, että lainsäädäntöön otettaisiin välimiesmenettelyjen yhdistämistä koskeva normi, joka sisältää tuomioistuimen suhteen harkinnanvaraisen toimivaltaelementin ja asianosaisten suhteen puolipakottavan pyyntöelementin. Tällainen normi on optimaalista ratkaisumallia vasten arvioiden perustelluin lainsäädännöllinen ratkaisuvaihtoehto, sillä se täyttää laajimmin ja tehokkaimmin kaikki optimaalisen ratkaisumallin kriteerit. Näin ollen tutkimustulokset kumoavat tutkimuksen alussa asetetun hypoteesin, jonka mukaan pakottava yhdistämisnormi olisi tehokkain ratkaisu rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan.

The research question of this thesis is about the secondary use of data and a risk-based approach to the regulation of data protection. The intention of this thesis is to explore the current regulation of secondary use of data, which means uses of data that are outside the primary purpose for the collection of data. Law and economics is applied to frame and offer regulatory solutions to the research question. In the current changing environment, the right to privacy is at danger. A fundamental rights conflict has emerged between the right to privacy and the fundamental rights of the data controllers. The online economy is built around the use of personal data, also secondary use is widespread. This conflict needs to be solved, since if data is not used there will be substantial welfare losses to the whole society. The thesis explores the current legislation, mainly the general data protection directive and the EU commission proposal for General data protection regulation. The emphasis is on the concept of purpose restriction and the legality of processing data. The current basis for secondary use of data is the ‘legitimate use’ article 7(f) of the directive, which is implemented in different Member States statutes. The secondary use of personal data must meet the conditions and fulfil the purpose restriction, this is however problematic since the purpose limitation principle limits the future uses of data, and also repurposing the data is problematic. Anonymization is explored as a current solution for the problem. In the field of anonymization there are two major problems, which are the devaluation of the value of the data if the anonymization is conducted robustly. Also the problem is with re-identification, which means that the anonymization is broken and an individual is found from the data set. Enforcement is analyzed, since without functioning sanctions there are incentives for using data without complying with the data protection laws. Current level of sanctions is not sufficient. The increasing value of data calls for proper enforcement; however without new legal inventions a too strict regimen of sanctions will cause new problems. Monetary value of sanctions is seen as a highly important part of a functioning system of data protection. Future research would benefit the setting of effective level of sanctions. The solution the thesis offers for the problematic purpose restriction and legitimacy of data use is based on risk-based regulation. A risk-based solution would allow more data uses while simultaneously protecting the fundamental right to privacy. The proposed model would classify data on the basis of risk the use causes for processing and regulate the different categories. Anonymization is used in certain categories to reduce the risk of processing. With legal inventions the increasing value of data can be harnessed while simultaneously protecting fundamental rights of the data subjects.

Tämä Pro Gradu -tutkielma käsittelee rohingyojen historiaa sekä vähemmistöoikeuksien kehittymistä rinnakkain. Työn tarkoituksena on vastata kolmeen kysymykseen. Selvitän, miksi rohingyoja on syrjitty järjestelmällisesti. Lisäksi tutkin, onko vähemmistöoikeuksien kehittymisellä ollut jonkinlaista merkitystä rohingyojen historiassa ja nykypäivässä. Tämän jälkeen selvitän, kohtaako rohingyojen historia vähemmistöoikeuksien historian ja mikä muodostaa ja synnyttää vähemmistöoikeuksia sekä miten vähemmistöoikeuksien olemassaolo saa oikeutuksensa. Kysymyksenasettelu ja rakenne määrittelevät tutkielman metodin. Lähestymistapa on oikeushistoriallinen. Tutkin ja selitän rohingya-kansan historiaa ja muutosta peilaten sitä vähemmistöoikeuksien kehitykseen. Lähdeaineistona ovat lähinnä englanninkieliset akateemiset artikkelit sekä vähemmistöoikeuksia käsittelevät kansainväliset teokset. Nykypäivää lähestyttäessä olen turvautunut sanomalehtiartikkeleihin tutkimuksen puuttuessa. Rohingyojen systemaattinen syrjintä on monen asian summa, mutta merkittävimpinä tekijöinä taustalta löytyy brittien siirtomaapolitiikka ja sen laukaisema uskonnollisen nationalismin nousu, buddhalaisuuden vahva asema ja sen kytkeytyminen politiikkaan, Myanmarin autokraattinen hallinto ja sen syrjivä politiikka, ratkaisemattomat konfliktit Rakhinen alueella sekä taloudelliset intressit Rakhinessa. Lisäksi syrjintää on vauhdittanut faktatiedon, tutkimuksen ja kriittisen median puute sekä sosiaalisen median, erityisesti Facebookin, nousu. Vähemmistöoikeuksien kehityksellä ei vaikuta olleen merkittävää vaikutusta rohingyojen kohteluun. Kansainvälinen vähemmistöoikeusnormisto on ottanut askelia vähemmistöjen suojelun osalta ja instrumentit ovat kehittyneet, mutta rohingyoihin tämä kehitys ei näytä juuri ulottuneen. Tutkielmassani on kyseessä law in books, law in action -teoria, joka sopii rohingyojen tilanteeseen hyvin; vaikka jokin oikeudellinen doktriini on kirjattu oikeudelliseen instrumenttiin, se ei välttämättä toteudu tosielämässä. Vähemmistöoikeuksilla vaikuttaa olevan merkitystä vain, jos ne muuttuvat käytökseksi, ne tunnetaan ja niihin luotetaan. Vähemmistöoikeuksien vaikuttavuuden arvioinnissa tulee ottaa huomioon käytännön ja säännöksen suhde, mahdollisuus vedota oikeusnormeihin, valtion yleinen demokratiakehitys, toimijoiden monet intressit ja niiden suhde oikeuksiin sekä rikkomustapauksissa vastuuseensaattamisjärjestelmät ja niiden toimivuus.

When goods are sold internationally, it is common that the seller receives the purchase price against documents. In many cases, the buyer does not have a chance to examine the goods before the seller obtains payment. Therefore, the buyer must rely on the accuracy of the information contained in the documents. The objective of the thesis is to discuss the risks that are related to the purchase price being paid against the documents. Furthermore, the thesis analyses what additional roles documents play in the contract of sale and contracts supplementing it. The main focus is on the bill of lading, which is a sea transportation document issued by the carrier, because it enables, for example, the goods to be sold during transit. A documentary credit is a commonly used method of payment. In order for the seller to obtain the purchase price, the seller must deliver conforming documents to the bank. This creates a documentary risk, meaning that there is a risk that documents provided by the seller might not be in accordance with the terms of the letter of credit. If this happens the bank must refuse payment. From the buyer’s perspective, there is a risk that the documents do not communicate accurately the status of the goods on loading. The description of the goods in the bill of lading is subject to the carrier’s obligation to check the quantity, quality, and condition of the goods. In practice, the carrier’s obligation to check is limited in particular when goods are containerised. Therefore, the information cannot be entirely reliable. Moreover, the carrier is not able to assess whether the goods are in accordance with the contract of sale because he is not an expert surveyor and not aware of the terms of the sale contract. According to the Finnish Maritime Code, the carrier is liable for inaccurate information in some situations which enhances the transferability of the document. The research illustrates that the system seeks to ensure that the documents are accurate. However, is not without gaps and thus, there is a risk that the seller obtains the payment even when the goods are not in accordance with the agreement between the seller and the buyer. Moreover, the system has not been constructed in a way which would easily detect the seller’s fraud. This is because the banks that examine the documents supplied by the seller adopt a formalistic approach which does not seek to assess the actual condition of the goods, rather it is based on the assumption that their description is sufficient. The bill of lading is also a tool needed in the delivery of the goods. Goods might arrive before the documents which certainly increases the likeliness of the carrier delivering the goods to the wrong party without complying with the rules on delivery as stipulated in the Finnish Maritime Code. The industry has developed arrangements to mitigate the risks related to delivery without a bill of lading which shows that the document is not able to meet the needs of today’s trade.

This study focuses on an analysis of two challenges facing the Central Asian region: the establishment and advancement of the Rule of Law and the fight against corruption. Despite being a historically important geostrategic region at the crossroads of the European and Asian continents, Central Asia does not always receive the attention it deserves, and research materials specifically concerning the region’s issue of Rule of Law development and its relationship with corruption are few. This study aims to analyse and assess foreign evaluations and promotions of Rule of Law and anticorruption measures targeting Central Asian countries. The specific legacy of Soviet times and countries made of subnational identities and kinship networks suggests another type of modernity that need to be composed with. This study finds that the neoliberal model presuming that a thick rule of law combined with liberalised markets will result in economic development has been discredited by high growth countries having free-market economies and liberalised capitalism but maintaining high level of corruption, institutionalised autocracy and state capture. This study shows that global governance instruments have still not fully come to grasp with this reality. Many still combine economic objectives with rule of law advancement through neoliberal ideals. Yet, the promotion of free trade and deregulated markets can encourage rent-seeking activities, which in turn can foster corruption weakening the rule of law in developed countries and hindering its development in transition nations.