Browsing by Title

Suomi on sitoutunut sekä suvereenina valtiona että Euroopan unionin jäsenenä useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joiden tarkoituksena on ilmastonmuutoksen hillitseminen ja kasvihuonekaasujen vähentäminen. Yksi keino tavoitteen saavuttamiseksi on fossiilisten polttoaineiden korvaaminen uusiutuvilla energianlähteillä energiantuotannossa. Euroopan unioni on sitoutunut vähentämään kasvihuonepäästöjä vähintään 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Suomessa Juha Sipilän hallituksen hallitusohjelman yksi kärkihankkeista on ”Hiilettömään, puhtaaseen, uusiutuvaan energiaan kustannustehokkaasti”, jossa linjataan, muun ohessa, että päästöttömän, uusiutuvan energian käyttöä lisätään kestävästi niin, että sen osuus 2020-luvulla nousee yli 50 prosenttiin. Sähkön pientuotanto, esimerkiksi pientuulivoima ja aurinkosähkö, ovat yksi uusiutuvan energian tuotantomuoto, jonka hallitus odottaa lisääntyvän. Siirtyminen uusiutuvaan energiaan vaatii merkittäviä investointeja. Investointeja tehdään lähtökohtaisesti silloin, kun ne ovat taloudellisesti kannattavia ja pientuotannon kohdalla heikko kannattavuus on hidastanut sen lisääntymistä Suomessa. Pientuotannon kannattavuuden parantamiseksi on esitetty erilaisia keinoja. Yhdeksi keinoksi on esitetty nettolaskutusta, jolla tarkoitetaan sähkön käyttökohteeseen sähköverkosta otetun sähkön eri hintakomponenttien eli sähköenergian hinnan, siirtomaksujen ja verojen kompensoimista sähkölaskussa toisena ajankohtana verkkoon syötetyllä sähköllä. Tämä tutkimus tutkii sähkön eri hintakomponenttien nettolaskutuksen juridista toteuttamiskelpoisuutta nykylainsäädännön kannalta. Tutkimus on oikeusdogmaattinen eli tutkimuksen ja tulkinnan kohteena on säädetty oikeus. Pääasiallisena tutkimus- ja taustamateriaalina käytetään Suomessa ja Ruotsissa tehtyjä aikaisempia selvityksiä nettolaskutuksesta, sekä niistä annettuja eri tahojen antamia lausuntoja. Tutkimuksessa tehdään myös de lege ferenda -kannanottoja eli otetaan kantaa siihen kuinka lainsäädäntöä tulisi muuttaa, jotta nettolaskutus voitaisiin toteuttaa tulevaisuudessa. Tutkimuksessa päädytään johtopäätökseen, että joltain osin nettolaskutus on mahdollista toteuttaa nykyisen lainsäädännön puitteissa. Kaikkien komponenttien nettolaskutus ei ole mahdollista ja keskeiseksi esteeksi muodostuu harmonisoitu EU-lainsäädäntö.

Direktiivin 2000/31/EY ("Sähkökauppadirektiivi”) 4 jakson 12-14 artikloissa säädetään välittäjinä toimivien tietoyhteiskunnan palveluiden tarjoajien vastuuvapaudesta niiden suorittaessa tietynlaista toimintaa. Näistä 14 artikla koskee tietojen tallentamista ja siten niin sanottuja säilytyspalveluiden tarjoajia, joita ovat myös usein esimerkiksi erilaiset verkkoalustat. Tällaisille verkkoalustoille on usein tyypillistä, että niiden käyttäjät voivat ladata niille erinäistä sisältöä. Tämän lieveilmiönä on kuitenkin se, että käyttäjät saattavat ladata verkkoalustoille myös monella eri tavalla lainvastaista sisältöä, kuten esimerkiksi immateriaalioikeuksia loukkaavaa taikka terroristista sisältöä, lapsipornografiaa tai muutoin haitallista sisältöä. Euroopan komissio alkoi viimeistään vuoden 2015 Digitaalisten sisämarkkinoiden strategiallaan muovaamaan uutta suuntaa esimerkiksi juuri verkkoalustoihin kohdistuvalle sääntelylle. Tästä konkreettisena sääntelyesimerkkinä toimii ensinnäkin audiovisuaalisia mediapalveluja koskevaa direktiiviä 2010/13/EU muuttanut direktiivi (EU) 2018/1808, joka velvoitti jäsenvaltiot asettamaan kyseisessä direktiivissä määritellyille videonjakoalustojen tarjoajille velvoitteita toteuttaa asianmukaisia toimenpiteitä suojellakseen alaikäisiä ja muuta yleisöä haitallisilta ohjelmilta. Toinen esimerkki on paljon keskustelua herättänyt direktiivi (EU) 2019/790 (”DSM-direktiivi”). DSM-direktiivin 17 artikla nimittäin velvoittaa jäsenvaltiot säätämään, että DSM-direktiivin 17 artiklan soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa DSM-direktiivissä määriteltyihin verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajiin ei sovelleta Sähkökauppadirektiivin 14 artiklassa säädettyä vastuuvapautta. Tämän kehityksen jatkumona komissio antoi 15.12.2020 ehdotuksensa niin sanotuksi digipalvelusäädökseks. Tässä ehdotuksessa komissio haluaisi siirtää Sähkökauppadirektiivin vastuuvapaussäännökset sellaisenaan, siten kuin Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) niitä tulkitsee, uuteen asetukseen, jolloin ne tulevat suoraan sovellettavaksi kaikissa jäsenvaltioissa. Yksi oikeudellista epävarmuutta herättänyt seikka Sähkökauppadirektiivin 14 artiklan tulkinnassa on ollut EUT:n sen osalta vastuuvapaudelle asettama palvelun tarjoajan neutraalin roolin vaatimus. Kun EUT antoi lisäksi myös 22.6.2021 ratkaisun Yhdistetyissä asioissa C-682/18 ja C-683/18 - YouTube ja Cyando koskien muun muassa tätä kysymystä, on perusteltua selvittää, mikä tämän neutraalin roolin vaatimuksen merkityssisällön voidaan tällä hetkellä katsoa olevan, ja voidaanko sitä pitää nykyisessä muodossaan tarkoituksenmukaisena, kun otetaan huomioon nykypäivän verkkoalustojen ominaispiirteet ja niihin kohdistuvan sääntelyn lisääntyminen.

Tutkielmassa tarkastellaan 1.12.2016 voimaan tullutta menettelyä sakon ja rikesakon määräämisestä, eli sakkomenettelyä. Sakkomenettelyssä voidaan määrätä sakkoa, rikesakko ja menettämisseuraamus. Merkittävin muutos aiempaan on poliisin mahdollisuus ratkaista rikkomus sakkomääräyksellä rajatuissa tapauksissa ilman syyttäjän vaikutusta asiaan. Uusi menettely luopuu vastustusperusteisesta menettelystä, jossa rangaistusvaatimuksen saaneen henkilön tulee vastustaa saatua vaatimusta, jotta asia käsiteltäisiin käräjäoikeudessa. Sakkomenettely perustuu neliosaiselle suostumukselle, jota tulee kysellä sakotustapahtuman yhteydessä. Suostumus sisältää teon tunnustamisen, seuraamuksen hyväksymisen, luopumisen oikeudesta suulliseen oikeudenkäyntiin ja suostumuksen asian käsittelyyn sakkomenettelyssä. Suostumuksen voi antaa sakotustapahtuman jälkeen maksamalla sakon osittain tai kokonaan. Jos suostumusta ei ole annettu tai seuraamusta ei ole maksettu, asia käsitellään tavanomaisessa rikosprosessissa. Sakkomenettelyllä on neljä tavoitetta. Rangaistusmääräysmenettelyn ja rikesakkomenettelyn välille oli muodostunut perusteettomia eroja ja tietyissä tilanteissa oli sattumanvaraista kummassa menettelyssä asia voitaisiin käsitellä. Tämän takia sakkomenettelyn ensimmäinen tavoite oli yhdistää menettelyt yhdeksi selkeäksi ja tarkoituksenmukaiseksi menettelyksi. Aiemmat menettelylait oli säädetty poikkeuslaeilla, joita on pyritty välttämään uuden perustuslain voimaantulon jälkeen. Tämä valtiosääntöoikeudellinen ongelma korjattiin siten, että sakkomenettelystä säädettiin tavallisen lain tasoisella lailla. Menettelyn on myös tarkoitus vähentää erityisesti syyttäjien työtaakkaa ja parantaa epäillyn oikeusturvaa. Tutkielman metodi on lainopillinen, mutta tavoitteiden saavuttamista ja tulevaisuudennäkymiä on tarkasteltu myös syyttäjille osoitetun kyselytutkimuksen muodossa. Menettelyn tavoitteet ovat käytännönläheisiä, joten niiden tarkastelu pelkästään lainopin kautta ei ole tarkoituksenmukaista. Tutkielmassa selviää, että suostumuskonstruktion pelättiin aiheuttavan voimakkaan nousun tuomioistuimessa käsiteltävien sakkoasioiden määrässä. Tämä pelko ei ole konkretisoitunut, sillä kyselytutkimuksen tulokset osoittavat, että useampia pääkäsittelyjä ei voida katsoa järjestettäneen suostumuksen puutteen vuoksi. Syyttäjät kokivat työtaakkaansa keventyneen poliisin sakotusmahdollisuuden myötä ja sakkomenettely vaikuttaa tältä osin onnistuneelta. Sakkomenettelyssä käsiteltyjen asioiden määrä on kuitenkin laskussa, mikä osaltaan vaikuttaa tutkimustuloksiin. Sakkomenettelyä ei voida pitää selkeänä menettelynä, sillä syyttäjät ja heidän asiakkaansa ovat kokeneet uuden menettelyn monimutkaiseksi ja epäselväksi. Erityisesti lain käsitteet on koettu huonoiksi. Epäillyn oikeusturva on kiistatta parantunut, sillä epäillyn passiivisuus omassa asiassaan ei johda seuraamukseen. On mahdollista, että epäillyn oikeusturva on muuttunut huonommaksi itse sakkomenettelyssä, sillä poliisien asiantuntemus ei välttämättä riitä pääasiaratkaisun tekemiseen. Koska epäillyllä on mahdollisuus olla antamatta suostumustaan ja saada asiansa käsitellyksi pääkäsittelyssä, on epäillyn oikeusturva kuitenkin kokonaisuutena arvioiden paremmassa asemassa aiempaan verrattuna. Sakkomenettelyssä on kyse huomattavasta tuomiovallan siirrosta, joten tutkielmassa esitetään, että uusi laki on säädetty väärässä järjestyksessä. Laki täyttää kaikki perustuslaista poikkeamiselle asetetun edellytykset, mutta lain valmistelun yhteydessä ei otettu huomioon tuomiovallan siirtoa koskevia erityisiä edellytyksiä. Vaikka poikkeuslakien käyttämistä tulee välttää, olisi sakkomenettelystä tullut säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä, jotta tuomiovallan siirto poliisille olisi voitu toteuttaa. Tutkielman tuloksena on, että sakkomenettely on osittain onnistunut ja osittain epäonnistunut sille asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa. Menettely on yhtenäinen, mutta epäselvä. Se on säädetty tavallisen lain säätämisjärjestyksessä, mutta tuomiovaltaa ei olisi saatu siirtää tavallisen lain tasoisella lailla. Se on kuitenkin onnistunut parantamaan epäillyn oikeusturvaa ja säästämään syyttäjien työtaakkaa. Sakkomenettelyä koskeva muutos tulee voimaan 1.6.2019, mutta uusi muutos ainoastaan selkeyttää jossain määrin suostumuksen sisältöä. Väärä säätämisjärjestys ja epäselvyys jäävät yhä ongelmiksi.

Tässä tutkimuksessa käsitellään salaista virhettä, joka on yksi laatuvirheen virhetyyppi. Maakaaren mukaan kiinteistössä on laatuvirhe, jos kiinteistö salaisen virheen vuoksi poikkeaa laadultaan merkittävästi siitä, mitä myydyn kaltaiselta kiinteistöltä voidaan kauppahinta ja muut olosuhteet huomioon ottaen perustellusti edellyttää. Asuntokauppalaissa on vastaava säännös asuinhuoneistojen osalta. Salaisen virheen perusteella ostajalla on oikeus hinnanalennukseen tai, jos virhe on olennainen, oikeus purkaa kauppa. Salaisen virheen tilanteessa ei ostajalla ole oikeutta vahingonkorvaukseen, sillä salaisen virheen tilanteissa ei ole kyse myyjän huolimattomuudesta. Säännös salaisesta virheestä on perusteltu kohteen ostajan ja myyjän välisen riskinjaon kannalta. Salaisen virheen tilanteet aiheuttavat paljon riitoja, joita ei pystytä selvittämään osapuolten kesken. Tällöin riitaan mukaan astuvat asianajajat, joilla on käytössään useampia erilaisia riidanratkaisumenettelyitä, joissa riita osapuolten välillä voidaan ratkaista. Näistä riidanratkaisumenettelyistä on tässä tutkielmassa esitelty asianajajien avustuksella tapahtuva sovinto, riitaoikeudenkäynti tuomioistuimessa, kuluttajariitalautakunta ja tuomioistuinsovittelu. Tutkielman varsinaisena tutkimuskysymyksenä on se, miten ja millä perustein riidanratkaisumenettely valitaan. Vastausta tutkimuskysymykseen on lähdetty hakemaan erittelemällä ja jäsentelemällä salaisen virheen sääntelyä sekä hakemalla käytännön näkökulmaa haastattelemalla kolmea asianajajaa. Haastattelut on toteutettu teemahaastatteluina. Tutkielman johtopäätösten mukaan valinnan käytettävästä riidanratkaisumenettelystä tekee ensisijaisesti asianajaja. Oikeuskirjallisuuteen ja haastatteluihin perustuen menettelyn valintaan vaikuttaviksi seikoiksi on katsottava muun muassa sovinnon mahdollisuus, prosessien ominaispiirteet, riskilähtöinen ajattelu, asianajajien toimintatapojen eroavaisuudet ja salaisen virheen ominaispiirteet.

Tiedon määrä ja sen merkitys liike-elämässä on kasvanut viime vuosina. Suuri ja yleensä kallisarvoisin osa tästä tiedosta on yhtiöiden salassa pitämää luottamuksellista tietoa. Mikäli tällainen luottamuksellinen tieto täyttää liikesalaisuuslain (595/2018) kriteerit, tietoa voidaan kutsua myös liikesalaisuudeksi. Liikesalaisuudelle tunnunomaista on, että tieto on salaista, sillä on taloudellista arvoa ja tiedon haltija pyrkii pitämään sen salassa. Luottamuksellinen tieto voi tuottaa haltijalleen kilpailuetua suhteessa muihin alalla toimiviin. Tieto menettäisi arvonsa, mikäli se olisi julkista ja kaikkien käytettävissä. Yritykset voivatkin käyttää paljon voimavaroja siihen, että niiden liikesalaisuudet pysyvät salaisina. On kuitenkin tilanteita, joissa yhtiö joutuu luovuttamaan luottamuksellista tietoa ulkopuoliselle – joskus jopa samalla alalla toimivalle kilpailijalle. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi yrityskaupat, jossa myyjä luovuttaa ostajaehdokkaalle tai –ehdokkaille huomattavia määriä salassa pidettävää tietoa. Liike-elämässä on ollut jo pitkään tapana suojata luottamuksellisia tietoja solmimalla yhteistyökumppaneiden kanssa salassapitosopimuksia, joiden avulla lakiperustaista suojaa voidaan täsmentää ja laajentaa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää salassapidon muodostamisen eri tapoja yrityskaupoissa ennen varsinaisen pääsopimuksen – kauppakirjan – allekirjoittamista ja kaupan toteuttamista. Pääpaino on erityisesti yrityskauppoihin liittyvien neuvottelujen ja niihin sisältyvien sopimusten salassapito prekontraktuaalisten sopimusten avulla. Yrityskauppakehys tarjoaa hedelmällisen pohjan tutkielmalle, sillä yrityskauppa on tyypillisesti monimutkainen prosessi, johon voi sisältyä useita erilaisia prekontraktuaalisia sopimuksia. Lisäksi prosessissa on yleensä mukana useampia osapuolia. Näin on myös tilanteissa, joissa todellisia neuvotteluosapuolia on vain kaksi, sillä mukana on usein kolmansia osapuolia, kuten rahoittajia, juridisia neuvonantajia, investointipankkiireja ja joissakin tapauksissa valvontaviranomaisia. Salassapitosopimus solmitaan tyypillisesti neuvottelujen edettyä vaiheeseen, jossa myytävästä kohteesta luovutetaan neuvotteluosapuolelle arkaluonteisia tietoja. Salassapitosopimus on yleensä ensimmäinen prekontraktuaalinen sopimus, johon neuvotteluosapuolet sitoutuvat. Salassapitoa ei aina konstruoida nimenomaisesti salassapitosopimuksella, vaan se voidaan sisällyttää ehdon muodossa muihin prekontraktuaalisiin instrumentteihin, kuten esisopimukseen, aiesopimukseen tai osaksi eksklusiviteettisopimusta. Prekontraktuaaliset instrumentit ovat elinkeinoelämän kehityksen tulosta, eikä niistä ole juuri erityislainsäädäntöä. Tutkielmassa perehdytään tapoihin, joilla luottamuksellisen tiedon haltija voi pyrkiä huomioimaan tällaisen tiedon salassapidon pääsopimusta edeltävillä sopimuksilla. Yrityskaupoissa liikesalaisuuksia suojataan poikkeuksetta salassapitoehdolla tai -sopimuksella. Nykyinen lainsäädäntömme tarjoaa kuitenkin myös lakisääteistä suojaa sellaiselle luottamukselliselle tiedolle, joka täyttää liikesalaisuuslain edellytykset. Tutkielmassa paneudutaan liikesalaisuuslain mukaiseen suojaan sekä siihen, mitä liikesalaisuuden suoja lain mukaan todella kattaa. Tämä on erityisen tärkeää tilanteissa, joissa osapuolet solmivat salassapitosopimuksen, mutta käyttävät laista seuraavaa terminologiaa. Mikäli sopimuksessa ei ole erikseen määritelty liikesalaisuuden merkitystä kyseisessä sopimuksessa, suojaa voi saada vain lain kriteerit täyttävä tieto, osa luottamuksellisesta tiedosta voi jäädä näin ollen salassapitovelvoitteen ulkopuolelle, mahdollisesti vastoin luovuttavan osapuolen alkuperäistä tahtoa.

Tutkielman aiheena on työsuhteeseen liittyvän salassapitosopimuksen lainopillinen tarkastelu. Työsopimukseen sisältyvä salassapitoklausuuli, tai kokonaan erillinen salassapitosopimus, on nykyään yleinen etenkin toimihenkilöiden ja ylempien toimihenkilöiden tapauksessa. Näkökulmaksi on valittu sopimusvapauden rajojen hahmottaminen työoikeudellisessa viitekehyksessä. Salassapitosopimuksia koskevia säännöksiä ei sisälly työoikeudelliseen lainsäädäntöön. Työsopimuslain esitöissä todetaan, että työnantaja ja työntekijä saavat työsopimuslain salassapitovelvollisuutta koskevan säännöksen estämättä solmia salassapitosopimuksen, joka ulottuu myös työsuhteen jälkeiseen aikaan. Tutkielmassa hahmotellaan salassapitosopimuksen sisällöllisiä rajoja ottaen lähtökohdaksi sopimuksen sallittavuuden sinällään. Rakenteellisesti tutkielmassa käydään ensin läpi työsuhteeseen liittyvän lainsäädännön sisältämät salassapitoa koskevat normit. Tämän jälkeen tutkitaan sopimusvapauden sisältöä ja sen sisäisiä rajoitteita. Sopimusvapauden ulkoisia rajoitteita hahmotellaan perustuslain ja työoikeudellisen lainsäädännön näkökulmasta. Oikeuskäytännön puuttuessa tarkastelu on rajoitettava koskemaan niitä argumentteja, joiden nojalla tuomioistuin mahdollisesti arvioisi salassapitosopimuksen sisällöllistä hyväksyttävyyttä yksittäisessä tapauksessa. Tutkielman viimeisessä luvussa luodaan suppea katsaus tulevaisuuteen ja käsitellään ns. liikesalaisuusdirektiivistä johtuvia muutospaineita aineelliseen lainsäädäntöön.

Tutkielma tarkastelee nk. sale and leaseback -järjestelyyn liittyviä muodon ja sisällön välisiä jännitteitä ja niiden osalta omaksuttuja vero-oikeudellisia ratkaisuja. Samalla se pyrkii systematisoimaan sale and leaseback -järjestelyn konkreettista verokohtelua koskevaa sääntelyä kansallisissa ja rajat ylittävissä tilanteissa sekä esittämään de lege ferenda -kannanottoja sääntelyn kehittämiseksi. Verolainsäädännössä sekä oikeus- ja verotuskäytännössä on omaksuttu sale and leaseback -järjestelyjen osalta formalistinen lähestymistapa, jossa järjestelyä käsitellään lähes poikkeuksetta kaupan ja vuokran yhdistelmänä. Lähestymistapa asettaa rahoitustarkoituksessa tehdyn järjestelyn hyvin erilaiseen asemaan suhteessa muihin rahoitusjärjestelyihin heikentäen horisontaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumista ja luoden erityisesti rajat ylittävissä tilanteissa tarpeettomia verosuunnittelumahdollisuuksia, joihin on pyritty puuttumaan VML 28 §:n aggressiivisella tulkintakäytännöllä legaliteettiperiaatteen kannalta ongelmallisella tavalla. Samalla vero-oikeudellisen luonnehdinnan suhde tilinpäätösoikeudessa ja esineoikeudessa omaksuttuihin ratkaisuihin muodostuu yhtä lailla jännitteiseksi ilman, että tälle olisi osoitettavissa kestäviä veropoliittisia perusteita. Tutkielmassa esitän, että muodon ja sisällön väliset jännitteet voitaisiin ratkaista matalamman sisältöformaalisuustason ratkaisulla hyvän verojärjestelmän perusvaatimuksia nykytilaa paremmin kunnioittaen. Tällainen ratkaisu olisi linjassa myös kansainvälisten kehityssuuntauksien kanssa.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millä perusteilla kilpailijoiden välinen pelkkä tietojenvaihto sellaisenaan voi muodostaa SEUT 101 artiklan 1 kohdan kartellikiellon piiriin kuuluvan menettelyn, ja toisaalta millä perusteilla tietojenvaihto puolestaan voidaan katsoa sallituksi. Tarkastelun kohteena on sellainen tietojenvaihto, joka ei ole liitännäinen osa muuta kartellia, muuta yritysten sopimusyhteistyötä tai muuta järjestelyä, vaan tietojenvaihto on yritysten yhteistyön pääasiallinen taloudellinen tarkoitus. Tutkielmassa selvitetään voimassaolevan oikeuden sisältöä tarkastelemalla tietojenvaihdon arvioinnin kannalta olennaista eurooppaoikeudellista normistoa, EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä ja Euroopan komission hallintokäytäntöä, sekä hyödynnetään paljon myös talousteoreettista lähestymistapaa ja tietojenvaihtoa koskevaa taloustieteellistä tutkimusta. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi tietojenvaihtoa SEUT 101 artiklan yhdenmukaistettujen menettelytapojen käsitteen näkökulmasta. Oikeuskäytännön perusteella yhdenmukaistetun menettelytavan rajatapauksina voidaan pitää yksipuolisesta tiedon ilmaisemisesta ja tiedon passiivisesta vastaanottamisesta syntyvää vastavuoroista ymmärrystä jonkin tietyn menettelytavan noudattamisesta, ottaen huomioon olosuhteet ja vaihdetun tiedon sisältö kokonaisuutena. Kuitenkin yritysten aidosti yksipuoliset toimenpiteet jäävät SEUT 101 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan tietojenvaihdon kilpailuvaikutusten arvioinnissa huomioon otettavia tekijöitä, joita ovat markkinoiden ominaispiirteet sekä tietojenvaihto ja vaihdetun tiedon ominaispiirteet kokonaisuudessaan. Seuraavaksi tutkitaan, millaisiin lopputuloksiin tietojenvaihdon on erilaisissa EU-tuomioistuimen ja komission tietojenvaihtoa käsittelevissä tapauksissa katsottu kilpailun kannalta johtavan, sekä tarkastellaan näitä tuloksia suhteessa talousteoriassa esitettyihin näkemyksiin tietojenvaihdon vaikutuksista kilpailulle. Mikäli tietojenvaihto mahdollistaa markkinoilla sen, että kilpailijat sen ansiosta voivat tunnistaa tai päätellä toistensa tulevan markkinakäyttäytymisen ja yritysten välisen kilpailun säilymisen kannalta strategiset valinnat, tietojenvaihto on katsottu kielletyksi. Tietojenvaihdon on tällöin katsottu olevan kilpailulle haitallista, kun se on mahdollistanut ns. hiljaista yhteisymmärrystä vastaavan tilan syntymisen ja ylläpidon markkinoilla. Sen sijaan sellainen tietojenvaihto, jonka perusteella yritykset eivät pysty päättelemään kilpailun säilymisen kannalta oleellisia toistensa strategisia valintoja ja joista ei paljastu kilpailijoiden markkina-asema tai liikestrategia, ei ole omiaan vähentämään yritysten tulevaan markkinakäyttäytymiseen liittyvää epävarmuutta eikä siten ole myöskään omiaan vähentämään yritysten väliseen kilpailuun liittyvää epävarmuutta. Tällainen tietojenvaihto on katsottu EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä sallituksi ja tällaisen tietojenvaihdon on katsottu voivan yleensä myös hyödyttää kilpailua. Tietojenvaihdon kilpailuvaikutusten arviointi on korostuneen tapauskohtaista. Perinteisesti tietojenvaihdon on ajateltu vaativan tarkkaa markkinoiden ja tietojenvaihdon analyysia sen selvittämiseksi, rajoittaako tietojenvaihto kilpailua. Viimeaikoina oikeuskirjallisuudessa on keskusteltu siitä, ollaanko tietojenvaihdon arvioinnissa etenkin viimeaikaisen tuomioistuinkäytännön ja horisontaalisten suuntaviivojen perusteella siirtymässä kohti ankaroituvaa tietojenvaihdon arviointia siten, että myös pelkkä yritysten välinen tietojenvaihto sellaisenaan ilman liitännäisyyttä muihin kilpailunrajoituksiin voisi olla eräissä tilanteissa jo tarkoituksensa perusteella kielletty SEUT 101 artiklan ns. tarkoitukseen perustuva rikkomus, jolloin tietojenvaihdon haitalliset vaikutukset kilpailulle voidaan olettaa. Osassa oikeuskirjallisuutta, jossa tällainen kehitys on tunnistettu, on pidetty tällaista kehitystä perusteettoman ankarana. Tutkielmassa päädytään EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, komission hallintokäytäntöä ja taloustieteellistä tutkimusta tarkastelemalla siihen, ettei suhtautuminen pelkkään tietojenvaihtoon näytä olevan perusteettomasti ankaroitumassa. Oikeuskäytännön perusteella näyttäisi siltä, että pelkkä yritysten välinen tietojenvaihto voisi olla mahdollista katsoa jo tarkoituksensa perusteella kielletyksi, mikäli tietojenvaihdon olosuhteet ja sisältö huomioon ottaen tietojenvaihdon voitaisi katsoa tapahtuneen riittävän selvästi ”kartellinomaisissa” olosuhteissa siten, että tietojenvaihto on ollut epäsuora tapa kartellia vastaavan lopputuloksen toteuttamiseksi. Tuomioistuinkäytäntö edellyttää tällöin sitä, että menettelyn kokonaisuudessaan voidaan katsoa olevan sen oikeudellinen ja taloudellinen konteksti huomioon ottaen riittävän selkeästi suunniteltu vahingoittamaan kilpailua.

Tutkielma tarkastelee tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla annetun direktiivin 2019/790 (DSM-direktiivi) kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevan 4 artiklan soveltamista kielimallin opetusprosessissa. Tutkielman tavoitteena on luoda kattava kokonaiskuva DSM-direktiivin 4 artiklan nojalla toteutettavan tekstin- ja tiedonlouhinnan tosiasiallisesti sallituista rajoista hyödyntäen metodeina lainoppia sekä teleologista laintulkintaa. Valtaosa tekoälysovelluksista ja muista teknologisista innovaatioista rakentuu kielimalleille, joiden koneoppivien algoritmien opetusprosessi perustuu tekstin- ja tiedonlouhinnalla hankitulle tiedolle. Tekstin- ja tiedonlouhinnalla tarkoitetaan digitaalisessa muodossa olevan tiedon, kuten tekstin tai datan, automaattista laskennallista analyysia. Tekstin- ja tiedonlouhintaa voidaan harjoittaa pelkistä tosiasioista tai tiedoista, mutta useimmiten suurin osa tekstin- ja tiedonlouhinnassa hyödynnettävästä aineistosta on suojattu tekijänoikeuksin tai lähioikeuksin, jolloin oikeudenhaltijoiden ja yleistä etua edustavien kehittäjien väliset intressit asettuvat vastakkain punnittaviksi. Tutkielman ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastaamalla osoitetaan, mitä suojattuja oikeuksia kielimallin opetusaineistoon voi sisältyä. Opetusaineistoon sisältyvien suojattujen oikeuksien käsittelyn yhteydessä tarkastellaan samanaikaisesti näihin oikeuksiin kohdistuvaa tekijänoikeudellisesti relevanttia kopiointia ja kappaleen valmistamista. Toinen tutkimuskysymys tarkastelee DSM-direktiivin 4 artiklan nojalla toteutettavalle tekstin- ja tiedonlouhinnalle asetettuja edellytyksiä sekä toisaalta sitä, mitkä oikeudet rajaavat artiklan soveltamisalaa. Edellytykset voidaan jakaa kahteen: 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun lailliseen pääsyyn aineistoon ja 4 artiklan 3 kohdassa säädettyyn oikeudenhaltijan mahdollisuuteen oikeuksiensa pidätykseen. Artiklan tosiasiallista soveltamisalaa rajaavat myös tekijän moraaliset oikeudet sekä yleisön saataville saattamista koskeva yksinoikeus. Kolmannen tutkimuskysymyksen avulla 4 artiklan nojalla toteutettavan tekstin- ja tiedonlouhinnan sallittavuutta arvioidaan kansainvälisiin sopimuksiin kirjatun kolmivaihetestin nojalla. Tutkielmassa todetaan, ettei DSM-direktiivin 4 artiklan soveltamista kielimallin opetusprosessiin todennäköisimmin voida pitää kolmivaihetestin mukaisena. Tutkielma osoittaa, ettei DSM-direktiivin kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskeva 4 artikla ole onnistunut täysimääräisesti toteuttamaan sille asetettuja tavoitteita oikeusvarmuuden lisäämisestä ja innovointiin kannustamisesta myös yksityisellä sektorilla, mikä on omiaan heikentämään sekä oikeudenhaltijoiden ja kehittäjien asemaa että EU:n kilpailukykyä alati kehittyvien teknologisten innovaatioiden kentällä.

Policies and regulations are increasingly enacted in the EU as well as the Member States to combat climate change. As the actions taken by the regulators necessarily have vast impacts, legitimacy of the climate actions should be ensured. The Aarhus Convention is an international agreement created precisely for ensuring the inclusion and judicial protection of peoples in environmental matters. As a dual agreement it binds the EU as well as the Member States, and the Court of Justice of the European Union (CJEU) has embraced open legal question related to the Aarhus Conventions’ impact in relation to EU policies and legislation. This thesis examines how the CJEU has interpreted the Aarhus obligations for EU institutions and for Member States. More specifically the aim is to gain empirical evidence on whether the obligations are given the same weight for both levels of the Union legal order. To examine this, the thesis engages with empirical case-law analysis of the CJEU judgments which mention the Aarhus Convention. The case-law analysis shows that there is a tendency for the CJEU to interpret the obligations relevant to the Convention restrictively for EU institutions and broadly for the Member States. It reaches to these conclusions largely through restrictive literal interpretation for the obligations for EU institutions, and teleological interpretation for the obligation for Member States. The findings illustrate that the EU as a party to an international agreement takes a role as a ‘guardian’ to make sure that the obligations are followed on the Member State level but prefers to refrain from the influence of the obligations for the institutions. The responsibility for legitimate environmental governance seems thus be spilled to the Member States.