Browsing by Title

Rikosprosessin tarkoituksena on rikosvastuun toteuttaminen yksittäisessä tapauksessa, selvittää siis epäilty rikos ja sen tekijä, ja lopuksi langettaa tekijälle rikoslain edellyttämä rangaistus teosta. Pyrkimyksenä on päästä aineellisesti oikeaan lopputulokseen eli selvittää se, mitä todella on tapahtunut ja määrätä seuraamukset sen perusteella. Rikosprosessi jakautuu neljään eri vaiheeseen: esitutkintaan, syyteharkintaan, tuomioistuinkäsittelyyn ja täytäntöönpanoon. Syyteharkinnassa todisteiden arviointi tehdään pelkästään esitutkinta-aineiston perusteella. Syytteen nostamisen näyttökynnyksenä on todennäköiset syyt. Tuomioistuinkäsittelyssä esitutkintamateriaalia pyritään rikastamaan kuulemalla asianosaisia ja todistajia mutta lopullinen ratkaisu pohjautuu kuitenkin pitkälti prosessin alkuvaiheessa kerättyyn materiaaliin. Langettavan tuomion antamiseen vaaditaan korkeamman näyttökynnyksen ylittyminen; tuomarin tulee olla vakuuttunut siitä, ettei epäillyn syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. Syyttäjän ja tuomarin näytön arviointi tapahtuu siis eri rikosprosessin vaiheessa. Syyteharkintaan liittyy lähtökohtaisesti suurempi epävarmuus kuin tuomarin päätöksentekoon. Vaikka syyttäjä tekee ratkaisunsa kirjallisen esitutkintamateriaalin perusteella ja tietyn epävarmuuden vallitessa, kuuluu syyttäjän työhön myös jonkin verran lopullisten päätösten tekemistä. Rangaistusmääräysten antaminen ja seuraamusluonteisten syyttämättäjättämispäätösten tekeminen ovat molemmat syylliseksi toteavia ratkaisuja, jotka pääsääntöisesti päättävät prosessin. Näitä syyttäjälle kuuluvia tehtäviä on verrattu tuomarin tehtäviin ja oikeuskirjallisuudessa on käsitelty aihetta syyttäjä tuomarina -otsikolla. Seuraamusluonteisten syyttämättä jättämispäätösten tekemiseen vaadittavasta todennäköisyydestä on käyty keskusteluja, osa oikeustieteilijöistä vaatii tuomitsemiskynnyksen tasoista näyttökynnystä, osa taas katsoo syytekynnyksen riittävän näyttövaatimukseksi. Tutkielmassa käydään läpi näitä näkökantoja näyttövaatimuksista sekä ratkaisuvaihtoehdoista näytöllisissä epävarmuustilanteissa. Syyttäjän työtä ohjaavia periaatteita on kirjattu lakeihin. Tärkeimmäksi näistä periaatteista nousee objektii-visuusperiaate, jota noudattamalla syyttäjä voi ratkaista monta ongelmatilannetta syyteharkinnassa. Tutkielmassa on käyty läpi objektiivisuusperiaatteen ilmentymiä syyttäjän työn eri vaiheissa. Tässä tutkielmassa on selvitetty syyte- ja tuomitsemiskynnyksen välistä suhdetta tulkitsemalla mm. oikeustilastoja. Jaakko Jonkka on tehnyt omaa tutkimustaan tästä aiheesta 1980 -luvulla ja tässä työssä pyritään tarkastelemaan 2000- ja 2010 -luvun tilannetta. Vertailu osoitti, että Jonkan havaitsema syytekynnyksen kohoaminen on tasaantunut ja näyttökynnys on viime vuosina pysynyt stabiilina.

Syyteneuvottelu on ollut osa rikosprosessijärjestelmäämme vuodesta 2015 alkaen. Syyteneuvottelu otettiin käyttöön prosessiekonomisista syistä. Järjestelmän käyttöönoton tarkoitus on säästää jokaisen rikosprosessin osapuolen resursseja. Tutkielmani käsittelee syyteneuvottelumenettelyn mahdollisia ongelmakohtia yhdenvertaisuuden toteutumisen kannalta erityisesti syytetyn näkökulmasta. Oikeuskirjallisuudessa ja syyteneuvottelua koskevassa lainvalmisteluaineistossa on oikeutetusti nostettu esiin huoli yhdenvertaisuuden vaarantumisesta erityisesti silloin, kun kysymys on osallistilanteista, asianomistajan suostumuksen saamisesta sekä rikoslajikoh-taisesta soveltuvuudesta. Tarkoituksena on tutkia ja pohtia, ovatko nämä esitetyt ongelmakohdat sellaisia, että ne tosiasiassa vaarantavat yhdenvertaisuuden toteutumisen, ja mikäli tällainen vaara on olemassa, arvioidaan sitä, onko kyseinen ongelma poistettavissa toimimalla tietyllä tavalla. Tutkielma on oikeusdogmaattinen tutkimus, jossa hyödynnetään erityisesti arvopohjaista tulkintaa. Syyteneuvottelun piiriin on mahdollista päästä tunnustuksen perusteella. Samanlaiseen rikokseen syyllistyneitä kohdellaan eri tavalla sen mukaan, onko vastaaja tunnustanut tekonsa vai ei. Tapaukset eroavat siis tällä perusteella toisistaan. Tunnustus muuttaa olosuhteita, jolloin tunnustamaton teko on eri teko kuin tunnustettu. Tämän suhteen yhdenvertaisuusongelmaa ei näyttäisi olevan. Tunnustettu teko ei ole kuitenkaan automaattisesti tarkoita syyteneuvotteluun pääsyä. Osallistilanteissa syyteneuvotteluun pääsy saattaa estyä, jos kaikki rikokseen osalliset eivät tunnusta tekoa. Täydellistä estettä tämä ei kuitenkaan muodosta: riittää, että syyteneuvottelun aloittaminen olisi prosessiekonomisesti järkevää. Jossain tilanteissa yhden osallisen menettely saattaa kuitenkin estää toisen osallisen syyteneuvotteluun pääsyn. Tämä luo aidon yhdenvertaisuusongelman. Syyteneuvottelun aloittamiseen tarvitaan asianomistajan suostumus. Suostumuksen puute johtaa asian käsittelyyn normaalissa oikeusprosessissa. Kuten osallistilanteet myös asianomistajan suostumuksen tarve ovat syytetystä riippumattomia seikkoja, jotka vähentävät oikeusvarmuutta sekä ohentavat yhdenvertaisuutta. Syyteneuvottelun piirissä ovat vain tietyt rikosnimikkeet. Yhdenvertaisuuden kannalta merkityksellistä on, onko lainsäätäjän rikoslajikohtainen valinta perusteltu. Tutkielmassa esitetään, että mikäli rikosasian vastaaja ei pääse syyteneuvottelun piiriin itsestään johtumattomien seikkojen vuoksi, tuomioistuimen tulisi ottaa tunnustus huomioon rangaistusta alentavana seikkana varsinaisessa oikeudenkäynnissä. KKO onkin syyteneuvottelun käyttöönoton myötä muuttanut linjaansa RL 6 luvun 6 §:n soveltamisen suhteen. Tämän voidaan katsoa kertovan siitä, että tunnustamisen painoarvo rangaistusta lieventävänä tekijänä on kasvanut. Linjamuutoksen voidaan katsoa ehkäisevän yhdenvertaisuusongelmia.

Tutkielmassa käsitellään suomalaiseen oikeusjärjestykseen omaksuttua syyteneuvottelumenettelyä vastaajan itsekriminointisuojan näkökulmasta. Tutkielmassa syyteneuvottelu ja sen perimmäinen tarkoitus tuodaan esiin menettelyn pyrkimyksenä vastata kansallisen oikeuden prosessiekonomisiin ongelmiin. Menettelyn pääasiallisen tavoitteen johdosta, syyteneuvottelua sovellettaessa tulee kiinnittää erityistä huomiota myös vastaajan oikeuksiin. Tutkielman näkökulmaksi on valittu syyteneuvottelun kannalta keskeisen toimijan eli syyttäjän havainnot sekä vastuu vastaajan oikeuksista syyteneuvottelumenettelyssä, sillä nykyisin syyttäjän on kokonaisvaltaisesti huolehdittava omalta osaltaan rikosasian asianmukaisesta selvittämisestä. Tutkielman taustaoletuksena on ajatus siitä, että syyteneuvottelun soveltaminen luo tapauskohtaisesti ongelmia vastaajan itsekriminointisuojan kannalta ennen kaikkea syyttäjän sekä vastaajan välisen epätasapainoisen suhteen vuoksi. Lisäksi, kun tätä epätasapainoista asetelmaa pyritään tasapainottamaan avustajan käyttöä hyödyntämällä, on asianmukaista tutkia myös niitä avustajan toimia, jotka vaikuttavat epäasiallisesti vastaajan oikeuteen olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tutkielman tavoitteena onkin selvittää syyteneuvottelutilanteissa esiintyviä syyttäjän sekä avustajan epäasianmukaisia toimintatapoja, jotka ovat ongelmallisia vastaajan itsekriminointisuojan kannalta. Lisäksi tutkielmassa kartoitetaan, miten syyttäjät tunnistavat tutkielman kannalta keskeisiä ongelmallisuuksia sekä sitä, miten syyttäjät reagoivat, kun on kyse vastaajan oikeuksien kannalta ongelmallisista toimista. Ongelmakohtia hahmotetaan vastaajan oikeuksia turvaavalla tavalla syyttäjää velvoittavasta näkökulmasta, sillä syyttäjällä on ammattitaitonsa puolesta parhaat edellytykset epäasiallisten tilanteiden arvioimiseen niin omien kuin avustajan toimienkin kannalta. Lisäksi objektiivisuusperiaatteen velvoittamana syyttäjällä tulee olla asianmukaiset valmiudet vastaajan itsekriminointisuojan turvaamiseksi. Syyttäjien suhtautumista syyteneuvotteluun, menettelyssä esiintyvien ongelmien tunnistamista, ongelmiin reagoimista sekä kehitysideoita kartoitettiin tutkielmaa varten laadittua empiiristä kyselytutkimusta käyttämällä. Kyselyyn vastaaminen ei edellyttänyt syyttäjältä henkilökohtaista osallistumista syyteneuvotteluun, minkä johdosta vastaukset on voitu perustaa myös kyselyyn vastanneen syyttäjän tekemiin yleisiin havaintoihin koskien syyteneuvottelua ja vastaajan itsekriminointisuojaa. Näin pyrittiin laajentamaan kyselyyn saatavien vastauksien luomaa tietopohjaa. Tutkielmassa tätä kyselyllä saatua vastausaineistoa analysoidaan oikeuskirjallisuudessa esitettyjen syyteneuvotteluun liittyvien ennakko-oletuksien valossa ja saatujen vastauksien perusteella luodaan kuvaa siitä, miten nämä oikeuskirjallisuudessa esitetyt oletukset ilmenevät syyteneuvottelun käytännön soveltamistilanteissa. Tutkielmassa käy ilmi, että oikeuskirjallisuudessa esiin nostetut huolenaiheet esiintyvät ainakin jollain tasolla myös syyteneuvottelun käytännön soveltamistilanteissa, vaikkakin suurin osa kyselyyn saaduista vastauksista osoittaa, ettei tutkielmassa käsiteltäviä ongelmallisuuksia koeta syyteneuvotteluissa esiintyvän tai niitä ei ole ainakaan havaittu esiintyvän. Tämän tunnistamattomuuden ongelman voidaan katsoa olevan erittäin merkittävä ja huomattavin vastaajan itsekriminointisuojaan liittyvä tutkielmassa käsitelty problemaattisuus. Tutkielman perusteella vaikuttaa siltä, etteivät syyttäjät ole riittävällä tavalla tietoisia näistä keskeisitä vastaajan itsekriminointisuojaan liittyvistä ongelmallisuuksista eikä niiden esiintymisistä.

Syytesidonnaisuus tarkoittaa, että tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen tai lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu (ROL 11:3). Teolla tarkoitetaan syytteen teonkuvauksen mukaista tekoa. Lisäksi tuomioistuinta sitoo se, mitä syytteessä on selostettu vastaajan käyttäytymisestä ja tarkoituksesta, kuten tahallisuudesta tai tuottamuksesta. Syytesidonnaisuuden tärkein tehtävä on varmistaa vastaajan puolustautumismahdollisuudet, ja on näin olennainen osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Vastaajaa ei saa tuomita sellaisesta, mitä vastaan hänellä ei ole ollut mahdollisuutta puolustautua. Tutkielmassa tarkastellaan oikeuskäytännön valossa syytesidonnaisuuden soveltamisalan laajuutta erityisesti syyksiluettavuuden muotojen näkökulmasta. Syytesidonnaisuuden arvioinnissa ensisijaista on teonkuvauksen sanamuodon mukainen tulkinta, ja tapahtumainkulku on kuvattava yleiskielisesti sekä puolustuksen näkökulmasta ymmärrettävällä tavalla, pelkkien rikoksen tunnusmerkistötekijöiden toistaminen ei ole riittävää. Oikeuskäytännön mukaan Suomessa on sitouduttu tiukkaan syytesidonnaisuustulkintaan myös syyksiluettavuusmuodon osalta. Tahallisen tekomuodon ei ole katsottu myöskään sisältävän huolimattomuutta, vaan tähän on erikseen teonkuvauksessa vedottava syyksilukevan tuomion mahdollistamiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan syytesidonnaisuutta osallisuuskysymysten näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten syytesidonnaisuus ilmenee osallisuuteen liittyvissä soveltamistilanteissa. Tutkielmassa lisäksi selvitetään, miten syytesidonnaisuudesta rikosvastuun toteutumiselle aiheutuvia riskejä voidaan hallita rikosprosessin aikana. Rikosprosessia on perinteisesti pidetty jännitteisenä siihen liittyvien, osin ristiriitaisten, intressien takia. Syytesidonnaisuuden sääntö merkitsee, ettei tuomioistuin saa tuomita vastaajalle rangaistusta muusta teosta kuin siitä, josta rangaistusta on vaadittu. Syytesidonnaisuuden tulkintakäytäntö vaikuttaa yhtäältä siihen, miten tehokkaasti rikosvastuu yksittäisessä rikosasiassa toteutuu. Toisaalta se on merkityksellinen vastaajan oikeusturvan ja puolustautumismahdollisuuksien kannalta. Mitä tiukemmin syytesidonnaisuutta tulkitaan, sitä suuremmaksi kasvaa riski aineellisesti virheellisestä ratkaisusta. Syytesidonnaisuuden tulkintakäytäntö on muodostunut Suomessa varsin tiukaksi, mikä asettaa huomattavia vaatimuksia paitsi virallisille syyttäjille myös syytettä ajaville asianomistajille, joilla ei tavallisesti ole viralliseen syyttäjään verrattavia resursseja käytettävissään. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisiin keinoihin yhtäältä syyttäjä ja toisaalta tuomioistuin saavat turvautua hallitessaan syytesidonnaisuudesta rikosvastuun toteutumiselle aiheutuvia riskejä. Tutkielmassa käytetään lainopillista tutkimusmenetelmää. Keskeisinä lähteinä hyödynnetään voimassa olevan lainsäädännön ja sitä koskevan lainvalmisteluaineiston lisäksi oikeudellista ratkaisukäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Tutkielmassa hyödynnetään soveltuvin osin myös ruotsalaista oikeuslähdeaineistoa.

Suomessa esitutkintaa johtaa pääsääntöisesti poliisi lukuun ottamatta poliisin tekemäksi epäiltyjä rikoksia, joissa tutkinnanjohtajana on syyttäjä. Poliisin johtama esitutkinta ei ole kansainvälisesti tyypillisin tapa järjestää poliisi- ja syyttäjäviranomaisten välinen toimivallanjako. Syyttäjän tehtävänä on rikosvastuun toteuttaminen asianosaisten oikeusturva huomioon ottaen. Syyttäjä siten viime kädessä vastaa siitä, että rikosasia on selvitetty asianmukaisesti. Suomessa syyttäjällä on tämä vastuu, mutta hänellä ei ole täysin sitä vastaavaa valtaa päättää esitutkinnan suorittamisesta ja ohjaamisesta, koska esitutkinnan johtoa ei ole säädetty hänen tehtäväkseen. Tutkielmassa pohditaan, pitäisikö syyttäjän toimia tutkinnanjohtajana Suomessa myös muissa kuin ns. poliisirikosasioissa. Kysymyksen taustoittamiseksi tutkielmassa esitellään sekä tutkinnanjohtajan että syyttäjän vastuuta ja tehtäviä esitutkinnassa nykyisen esitutkintalainsäädännön mukaan. Lainsäädäntöhistoriaa kuvaamalla hahmotetaan sitä, miten nykyiseen toimivallanjakomalliin on päädytty. Vastausta tutkimuskysymykseen haetaan esittelemällä kolme eri mallia siitä, miten toimivallanjako poliisin ja syyttäjän välillä voidaan järjestää. Ensimmäinen malli on voimassa olevaan esitutkintalakiin perustuva järjestely, jossa syyttäjä osallistuu esitutkintaan ns. esitutkintayhteistyön kautta. Toinen malli on Ruotsin lainsäädännön mukainen vastuunjako, jossa syyttäjä yksinkertaisia rikosasioita lukuun ottamatta vastaa esitutkinnan johtamisesta. Kolmas malli on Suomessa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean ehdottama järjestely, joka sijoittuu syyttäjän valtuuksien laajuuden perusteella edellisten välimaastoon. Tutkimuskysymyksen ratkaisemiseksi tutkielmassa esitellään myös oikeuskirjallisuudessa herännyttä keskustelua syyttäjän asemasta esitutkinnassa. Lisäksi aineistona on käytetty viiden eri syyttäjän haastattelua, joissa on esitetty mielipiteitä syyttäjän tutkinnanjohtajuudesta. Syyttäjän tutkinnanjohtajuuden puolesta ja vastaan puhuvia seikkoja arvioimalla tehdään johtopäätöksiä tutkimuskysymyksestä.

Syyteneuvottelumenettely on vuoden 2015 alussa voimaan tullut uusi rikosprosessimenettely. Tiivistäen syyteneuvottelulla tarkoitetaan vastaajan teon tunnustamista tarkoittavaa lausumaa, ja siitä tälle tulevaa rangaistuksen lievennystä tai syytteen rajaamista tämän eduksi. Rangaistuksen lievennys tai syytteiden rajaaminen perustuvat syyttäjän ja rikosasian epäillyn tai vastaajan välisiin neuvotteluihin. Neuvotteluita voidaan käydä esitutkinnan aikana tai viimeistään oikeudenkäyntivaiheessa silloin, kun syyttäjä harkinnanvaraisten edellytysten täytyttyä katsoo sen perustelluksi. Menettelyä on tarkoitus käyttää laajatutkintaisten ja monimutkaisten talousrikosten selvittämiseen, ja tavoitteena on näin säästää yhteiskunnan resursseja ja välttää pitkittyvät oikeudenkäynnit. Nämä vaikutukset pyritään saamaan aikaan vastaajan oikeuksia heikentämättä. Menettelyyn on oikeuskirjallisuudessa aiemmin suhtauduttu kriittisesti. Tässä tutkielmassa tätä arviointia jatketaan aiempaa konkreettisemmalla tasolla nyt lain voimaantultua. Tutkimuksen keskiössä on syyttäjän toiminta ja tunnustuksen arviointi, jotka ovat menettelyn kannalta keskeisiä kysymyksiä. Koko menettelyn toiminnassa tunnustus on keskeisessä asemassa ja syyttäjä on keskeisessä asemassa menettelyn käyttämistä koskevassa päätöksenteossa. Yleisen tason tavoitteena on arvioida voimaan tullutta syyteneuvottelumenettelyä syyttäjän toimivallan ja aseman sekä tunnustuksen arvioinnin aiemmin luotuun kotimaiseen oikeustieteelliseen viitekehykseen. Väitteenä on ensinnäkin että, vaikka syyttäjillä ei ole lain mukaan syyteneuvottelussakaan varsinaista tuomiovaltaa, on lain mukainen laaja harkintavalta tosiasiallisesti kuitenkin hyvin lähellä tällaista. Tämä voi olla ongelmallinen lain tavoitteena olevan vastaajan oikeuksien takaamisen näkökulmasta. Toisaalta tunnustuksen arviointi ja asema syyteneuvottelussa sekä siihen rikoksesta epäillyn tai vastaajan suojaksi liitetty hyödyntämiskieltosäännös voi koitua koko menettelyn toimivuuden kohtaloksi. Syyttäjän kynnys lähteä menettelyyn voi olla korkea, kun tiedossa on, ettei vastaajan tunnustaminen ole sitova. Tutkielmani ensimmäisessä osiossa päätynen siis siihen, että omaksuttu sääntely voi koitua ongelmalliseksi syytetyn oikeuksien kannalta (samalla kun omaksuttu malli mahdollistaa koko menettelyn toimimisen). Toisessa osiossa taas omaksuttu säätely on edullinen syytetyn kannalta ja näin ollen lain muut tavoitteet voivat jäädä saavuttamatta.

Rikosprosessissa noudatetaan periaatetta, jonka mukaan kymmenen syyllisen henkilön vapauttaminen on parempi kuin yhdenkään syyttömän tuomitseminen. Rikosprosessiin kuuluu täten olennaisena osana se, että jokaista epäillyksi joutuvaa ei tuomita syylliseksi. Ketään ei kuitenkaan prosessissa varsinaisesti erikseen todeta syyttömäksi, koska syyttömyysolettama eli periaate siitä, että jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan, on voimassa koko prosessin ajan. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteisiin sisältyy monia takeita, joiden tarkoituksena on turvata oikeusturvan toteutuminen nimenomaisesti rikoksesta syytetyn kannalta. Näiden tarkoituksena on ensinnäkin se, että syytöntä ei tuomittaisi, ja toisaalta se, että kohtelu ennen syytteestä luopumista ei aiheuttaisi kohtuuttomia haittoja toimenpiteiden kohteeksi joutuneelle. Tässä tutkielmassa tutkitaan sitä, miten syytetyn oikeusturvan voidaan katsoa toteutuvan niissä tilanteissa, joissa syytteet hylätään kokonaan tai osittain tai niistä luovutaan muilta osin ennen tuomion julistamista. Vaikka rikoksesta epäillylle tai syytetylle ei aiheutuisi asiasta rikosoikeudellisia seuraamuksia, voi oikeusprosessilla itsellään olla taloudellisia, sosiaalisia tai psyykkisiä vaikutuksia ihmisten elämään. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset eivät sellaisenaan takaa oikeutta korvauksiin siitä, että henkilöä on epäilty tai syytetty rikosprosessissa ilman, että langettavaa tuomiota lopulta annettaisiin. Hänelle voidaan tästä huolimatta korvata rikosprosessin aikana puolustautumisesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Lisäksi korvauksia voidaan maksaa siitä, että henkilö on rikosprosessin aikana aiheettomasti joko menettänyt vapautensa tai vapautta on rajoitettu esimerkiksi matkustuskiellon muodossa. Tutkimuksessa havaitaan, että korvausten ulkopuolelle jää useita tilanteita, joissa oikeusturvan ei voida katsoa toteutuvan tarkoituksenmukaisesti, vaikka tilanteita onkin nykyisin tulkittu perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti. Korvausjärjestelmää olisikin aiheellista kehittää siten, että oikeudenkäyntikulujen osalta korvauksia maksettaisiin puolustautumiskustannuksista silloinkin, kun kyse ei sananmukaisesti ole syyttäjän vaatimuksesta. Korvauksia olisi tarpeen maksaa lähtökohtaisesti myös muista kuin vapauteen kohdistuvista pakkokeinoista, jos näiden katsotaan aiheuttaneen vahinkoa niiden kohteelle. Lisäksi korvausten maksaminen itse aiheettoman rikosprosessin aiheuttamasta vahingosta voisi olla joissain tilanteissa aiheellista, jos erityinen syy vahingon korvaamiselle voidaan osoittaa.

Tutkielma käsittelee rikollisuuden ennustamiseen kehitettyjä predictive policing -algoritmeja ja arvioi algoritmin ennustuksen perusteella potentiaaliseksi rikoksentekijäksi luokitellun henkilön asemaa Suomen voimassaolevan lainsäädännön valossa. Predictive policing -menetelmien voidaan katsoa olevan osa 2000-luvulla lisääntynyttä ihmisten valvontaa, jota perustellaan tarpeella torjua terrorismia ja vakavaa rikollisuutta. Koska tutkielma koskee hypoteettista tilannetta, on tutkimuksessa nojauduttu tähän ilmiöön liittyvään massavalvontaa koskevaan keskusteluun sekä matkustajarekisteritietojen käyttöä koskevaan lainsäädäntöön, jonka voi katsoa olevan osa tätä ilmiötä. Predictive policing -menetelmät ovat yksinkertaistaen poliisin käyttämiä tietokoneohjelmistoja, joiden algoritmit analysoivat valtavia datamassoja rikollisuutta koskevan ennustuksen tuottamiseksi. Predictive policing on tarkoitettu poliisin työkaluksi, jonka perusteella poliisi voi kohdentaa resurssejaan ennustuksen ehdottamalla tavalla. Predictive policing -menetelmiä on erilaisia, mutta yleensä käsitteellä viitataan tulevien rikosten tapahtumapaikkojen ja -aikojen tai potentiaalisten rikoksentekijöiden ennustamiseen. Potentiaalisella rikoksentekijällä tarkoitetaan henkilöä, joka algoritmin arvion mukaan todennäköisesti osallistuu rikolliseen toimintaan tulevaisuudessa. Predictive policing -menetelmät toimivat hyödyntämällä big dataa, tiedon louhintaa sekä koneoppivia algoritmeja. Niihin on liitetty algoritmisia järjestelmiä koskevia oikeusturvahuolia, jotka liittyvät predictive policing -algoritmien syrjivyyteen ja epätarkkuuteen, läpinäkymättömyyteen sekä teknologian aiheuttamaan automaatioharhaan. On olennaista muistaa, että predictive policing -menetelmien tuottamat ennustukset ovat todellisuudessa algoritmin tuottamia tilastollisia todennäköisyyksiä, jotka perustuvat menneisiin tapahtumiin. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen ja lähestyy potentiaalisen rikoksentekijän asemaa kahden tutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoitus on selvittää potentiaalisen rikoksentekijän asema poliisin toimintaa koskevassa voimassaolevassa lainsäädännössä kysymällä: Voidaanko potentiaalista rikoksentekijää pitää rikoksesta epäiltynä poliisilain ja esitutkintalain systematiikassa? Tämän kysymyksen osalta tutkielma tarkastelee nykylainsäädännön systematiikan soveltuvuutta potentiaalisen rikoksentekijän asemaan, jossa tämä on määritelty jollain tavalla epäilyttäväksi, mutta havaintoa hänen tekemästään rikoksesta ei ole. Toinen tutkimuskysymys jatkaa potentiaalisen rikoksentekijän aseman arviointia tähän kohdistuvaa epäilyä koskevalla teemalla kysymällä: Vaarantaisiko predictive policing -menetelmien käyttö potentiaalisen rikoksentekijän syyttömyysolettaman? Perinteisesti syyttömyysolettaman on katsottu kuuluvan rikosprosessissa epäillyn oikeusturvatakeisiin ja se määrittää, kuinka epäiltyä ja syytettyä tulee kohdella rikosprosessissa. Toinen tutkimuskysymys kuitenkin perehtyy tämän oikeusturvatakeen soveltumiseen potentiaalisen rikoksentekijän asemaan ja mahdolliseen ulottuvuuteen ennen rikosprosessin alkamista. Tutkielman keskeinen havainto on, että Suomen nykyinen poliisilain ja esitutkintalain systematiikka, joka rakentuu epäillyn ja ei-epäillyn väliseen rajanvetoon, ei ole ajantasainen arvioitaessa potentiaalisen rikoksentekijän asemaa. Jotta potentiaalista rikoksentekijää voitaisiin pitää rikoksesta epäiltynä olisi ensin oltava vireillä esitutkinta, johon vasta sitten liitetään rikoksesta epäilty. Ottaen huomioon predictive policing -menetelmän luonteen poliisin työkaluna, koko menetelmän käyttö olisi turhaa, jos poliisi ei tekisi saamallaan ennustuksella mitään. Yhtäältä tämä voisi johtaa siihen, että poliisi pyrkisi paljastamaan potentiaalisen rikoksentekijän mahdollisesti tekemän rikoksen tai muuten kohdistaisi tarkennettua valvontaa tähän yksilöön odottaen mahdollisen rikoksen tapahtumista. Potentiaalinen rikoksentekijä joutuisi siten epämääräiseen asemaan, jossa hän ei olisi oikeutettu esitutkinnan oikeusturvatakeisiin, mutta saattaisi silti joutua poliisin toimien kohteeksi. Syyttömyysolettamaa koskevan arvioinnin osalta päädyttiin tutkielmassa samaan lopputulokseen. Syyttömyysolettama ei suojaa potentiaalista rikoksentekijää poliisin epäillyiltä ja niitä mahdollisesti seuraavilta toimilta, koska syyttömyysolettama ei ulotu aikaan ennen kuin poliisilla on havainto rikokseksi epäillystä teosta. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty kannanottoja syyttömyysolettaman laajentumisesta poliisitoiminnan muutoksen myötä. Tutkielman lopuksi tuodaankin esille ehdotuksia lainsäädännön kehittämiseksi, mikäli Suomessa otettaisiin käyttöön potentiaalisia rikoksentekijöitä ennustavia predictive policing -algoritmeja.

Henkilövahingot ovat yhteiskunnallisesti merkittävä, mutta myös ongelmallinen vahinkoryhmä, sillä niiden seuraukset ovat usein pitkäaikaisia ja taloudellisesti vaikeita. Merkittäviä ovat etenkin lakisääteisistä liikenne- ja tapaturmavakuutuksista korvattavat henkilövahingot. Vakuutuspohjaisissa korvausjärjestelmissä syy-yhteysarviointi perustuu vahingonkorvausoikeudessa omaksuttuun syy-yhteyden käsitteeseen ja sitä koskeviin oppeihin. Korvauskäytännössä on vakiintuneesti edellytetty lääketieteellisesti todennäköistä syy-yhteyttä vahinkotapahtuman ja siitä aiheutuneen vamman tai sairauden välillä. Korvausriitojen keskeinen erimielisyys liittyy siihen, onko todettu sairaus tai vamma aiheutunut korvattavasta vahinkotapahtumasta vai siitä riippumattomasta syystä. Käytännössä syy-yhteys on usein vaikea näyttää toteen, mistä kertoo etenkin korkeimman oikeuden syy-yhteyttä koskevan ratkaisukäytännön lisääntyminen. 2000-luvulla korkein oikeus on yhä useammin ottanut kantaa lääketieteellisiin syy-yhteyskysymyksiin. Tilanne on ongelmallinen erityisesti siksi, että korkein oikeus on toistuvasti joutunut oikaisemaan vakuutusoikeuden antamia päätöksiä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, milloin syy-yhteys vahinkotapahtuman ja siitä aiheutuneen henkilövahingon välillä voidaan katsoa näytetyksi. Merkittävässä asemassa on korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön tutkiminen, mutta arvioitavaksi tulee myös julkaistuja vakuutusoikeuden ratkaisuja. Tavoitteena on myös arvioida, voidaanko oikeuskäytännön perusteella muotoilla yleisempää ohjetta siitä, kuinka syy-yhteyttä tulee arvioida sekä toisaalta, kuinka vahvaa lääketieteellistä näyttöä syy-yhteydestä on vakiintuneesti edellytetty. Vaikka henkilövahingoissa yksittäistapaukseen sidonnaisen lääketieteellisen näytön merkitys on suuri, tutkielmassa pyritään löytämään myös syy-yhteyden arvioimiseen liittyviä yhdistäviä tekijöitä. Toisaalta huomiota tullaan kiinnittämään siihen, mitä eroavaisuuksia korkeimman oikeuden ja vakuutusoikeuden ratkaisukäytännössä on havaittavissa, ja miksi syy-yhteyskysymykset päätyvät edelleen toistuvasti korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Aihe kytkeytyy aineellisen oikeuden ohella prosessioikeuden rajapintaan, sillä tarkasteltavaksi tulevat myös näyttökynnykseen ja todistustaakkaan liittyvät kysymykset. Muiden mahdollisten syytekijöiden poissulkeminen liittyy olennaisesti lääketieteellistä syy-yhteyttä koskevan näytön arvioimiseen. Apuna käytetään lääketieteellistä tutkimustietoa sekä kokemusperäistä tietämystä vammojen ja sairauksien syntymekanismeista. Käytännössä ongelmia aiheuttaa se, että läheskään aina ei tiedetä, missä määrin tietyt oireet ja löydökset johtuvat tapaturmasta tai sairaudesta. Lääketiede ei ole eksakti tiede, jonka menetelmin syy-yhteys voitaisiin varmuudella todentaa. Tuomioistuimen on tästä huolimatta ratkaistava juttu. Etenkin korkeimmassa oikeudessa keskeisessä asemassa syy-yhteyden selvittämisessä on ollut asiantuntijatodistelu, jonka avulla tuomioistuin saa oikeudellisen ratkaisutoiminnan tueksi lääketieteellistä tietämystä. Koska asiantuntijatodistelu liittyy keskeisesti syy-yhteyden näyttämiseen, tutkielmassa arvioidaan myös asiantuntija- ja viranomaislausuntojen merkitystä syy-yhteyttä koskevissa kanteissa. Tutkielmassa päädytään korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella katsomaan, että syy-yhteys on näytetty toteen, kun vahingonkärsijän oireille ei voida asiassa esitetyn näytön perusteella osoittaa muuta todennäköisempää syytä. Syy-yhteyttä tulee arvioida huomioiden yksittäistapauksen sekä vahingonkärsijän erityispiirteet, eikä arviointi voi perustua ainoastaan yleiseen lääketieteelliseen tietämykseen sairauksien ja tapaturmien synnystä ja paranemisesta. Korkein oikeus viestii selvästi, että väite vahingon aiheutumisesta muusta syystä ei voi menestyä, jos asiassa ei ole esitetty konkreettista näyttöä juuri kyseistä vahingonkärsijää koskevasta kilpailevasta syystä. Sen sijaan kanne tulee helpommin hylätyksi, jos kantajan sairaushistorian perusteella voidaan osoittaa, että sairauden tai vamman aiheutumiseen tai pitkittymiseen ovat vaikuttaneet vahinkotapahtumasta riippumattomat tekijät. Lääketieteellisesti todennäköisen syy-yhteyden vaatimus on luontevaa ymmärtää niin, että vamman tai sairauden aiheutumista vahinkotapahtumasta on voitava pitää todennäköisempänä kuin sen aiheutumista muusta syystä.