Browsing by Title

Tämä tutkielma käsittelee asunto-osakeyhtiöille annettua pankkivelkaa eli taloyhtiölainaa ja siihen vaikuttavaa voimassa olevaa sääntelyä sekä sääntelyyn suunnitteilla olevia muutoksia. Työssä pyritään selvittämään taloyhtiölainasta kuluttajille ja makrovakaudelle aiheutuvien riskien suojaamisen riittävyyttä sekä voimassa olevan sääntelyn että sääntelyyn suunniteltujen muutosten näkökulmasta. Aihetta lähestytään aluksi selvittämällä ja systematisoimalla lainopin keinoin ne voimassa olevat säännökset, jotka koskevat taloyhtiölainoja. Tällaisia säännöksiä löytyy muun muassa asunto-osakeyhtiölaista, asuntokauppalaista ja tuloverolaista. Tämän jälkeen esitellään niitä muutoksia, joita Valtiovarainministeriön työryhmän mietinnössä 2019:56 on esitetty kohdennettavaksi taloyhtiölainoihin, kuten enimmäisluotto-osuuden, maturiteettirajoitteiden ja lyhennysvelvoitteiden ottamista osaksi lainsäädäntöä. Voimassa oleva sääntelymme vaikuttaa taloyhtiölainoihin sekä suojaten kuluttajia että luoden näille riskiä. Voimassa oleva sääntely sisältää eräitä välillisiä suojakeinoja kuluttajille taloyhtiölainan riskeiltä, kuten asuinhuoneiston haltuunoton ja asuntokauppalain tiedonantovelvollisuussäännökset, mutta silti sääntelystämme puuttuu suora makrovakausväline koskien taloyhtiölainaa. Valtiovarainministeriön työryhmän mietinnössä 2019:56 ehdotettujen muutosten voidaankin katsoa olevan tarpeellisia ja täydentävän tätä lainsäädännön aukkoa.

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos/Institution– Department Tekijä/Författare – Author Sara Lehtilä Työn nimi / Arbetets titel – Title Tapaturma mieluummin liikenteessä kuin töissä? – Oikeusturva vakuutuskorvauspäätöksen muutoksenhakumenettelyssä perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta Oppiaine /Läroämne – Subject Valtionsääntöoikeus Työn laji/Arbetets art – Level Pro Gradu -tutkielma Aika/Datum – Month and year tammikuu 2019 Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages XII + 63 Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielman tarkoituksena on selvittää onko julkisuudessa esitetylle huolelle vahingonkärsijöiden epätasa-arvoisesta oikeusturva-asemasta vakuutuskorvauspäätöksen muutoksenhaussa oikeudelliset perusteensa. Tarkastelussa on oikeusturvan eri ulottuvuuksien toteutuminen lakisääteisten vakuutusten, liikennevakuutuslain sekä työtapaturmalain, muutoksenhakumenettelyssä, kun vakuutusyhtiön kielteiseen korvauspäätökseen haetaan muutosta. Tarkastelun keskiössä on vertailla vakuutuskorvauksen edellyttämän syy-yhteyden arviointia muutoksenhakuelimessä ja menettelyä tässä prosessissa perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Oikeusturvan toteutumisen ohella tarkasteluun tulee myös perustuslain 19.2§:n sisältämä yksilön oikeus perustoimeentuloturvaan, jonka täyttämisessä myös lakisääteisillä vakuutuksilla on sijansa. Oikeusturvan osa-alueiden määrittelyssä relevantteja ovat kansallisen perustuslain 21§ ja EU-säädöksistä Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklat 6 ja 13 sekä Euroopan perusoikeuskirjan 47 artikla. Vakuutuskorvauspäätöksen muutoksenhaussa oikeusturvan osa-alueista keskiössä ovat erityisesti oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja asianmukaiseen käsittelyyn sisältäen suullisen käsittelyn järjestämisen sekä päätöksen perustelut. Oikeusturvaelementtien toteutumisen tasoa tarkastellaan vakuutuslakien oikeuskäytännön avulla sekä lainsäädöksiin perehtymällä, joissa säädellään korvauksen myöntämisperusteita ja menettelyä muutoksenhaussa. Oikeuskäytännöstä tärkeimpänä lähteenä toimivat korkeimman oikeuden ennakkopäätökset vakuutuskorvauspäätösten syy-yhteysarvioinnista. Työtapaturmalain muutoksenhakutie kulkee tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan kautta vakuutusoikeuteen ja prosessimenettelyyn sovelletaan hallintolainkäyttölakia. Liikennevahinkojen muutoksenhaku on yleistä siviiliprosessia, jossa muutoksenhaku toteutetaan yleisten alioikeuksien kautta. Vakuutuskorvauksen edellyttämää lääketieteellistä syy-yhteyttä tulkitaan muutoksenhakuelimissä jo lähtökohdiltaan eri tavoin erilaisten prosessilakien ja ratkaisukokoonpanon vuoksi. Näytön arviointi ja prosessimenettely ovat tämän johdosta myös eroavat, työtapaturmien syy-yhteysarviointia leimaa vakiintuneet lääketieteelliset näkemykset, liikennevahinkotapauksissa ratkaisu perustuu enemmän esitettyyn näyttöön ja tapauskohtaiseen harkintaan. Työtapaturmissa syy-yhteysarvioinnin edellyttämä asiantuntemus hankitaan pääsääntöisesti ratkaisukokoonpanoon kuuluvilta lääkärijäseniltä, kun taas liikennevahinkotapaukissa asiantuntemus hankitaan tuomioistuimen ulkopuolelta. Työtapaturmalain alempien muutoksenhakuelinten kohdalla esiintyy lisäksi selviä oikeusturvapuutteita päätösten perusteluiden ja suullisen käsittelyn kohdalla. Valitushakuisuus korkeimpaan oikeuteen asti on myös huomattavasti suurempi työtapaturmien kohdalla. Työtapaturmalain alempien muutoksenhakuelimien korvauslinja poikkea yleisten alioikeuksien ja korkeimman oikeuden korvauslinjasta tavalla, joka tekee vahingonkärsijän oikeusturva-asemasta vakuutuslakien välillä epätasa-arvoisen. Työtapaturmalain muutoksenhakutie ei prosessikäytännöiltään eikä ratkaisun aineellis-oikeudellisen päätöksen osalta tyydytä oikeusturvan vaatimuksia, jolloin vahingonkärsijän asema liikennevahinkojen muutoksenhakuun verrattuna on huonompi. Oikeusturvaongelmat johtuvat pääasiassa työtapaturmalain ratkaisukokoonpanosta ja näiden jäsenten vakiintuneista prosessikäytännöistä ja lääketieteellisestä syy-yhteydentulkintatavasta. Erityisesti ratkaisukokoonpanoon kuuluvien lääkärijäsenien vaikutus päätöksentekoon on ongelmallinen läpinäkyvyyden ja hyväksyttävyyden kannalta. Myös vakuutuslaeille yhteisiä oikeusturvaongelmia löytyy erityisesti päätöksentekomenettelyyn liittyvän juridiikan ja lääketieteen yhdistämisen vuoksi. Useita korjausehdotuksia ja lakiuudistuksia on annettu vakuutuslakien oikeusturvatilanteen tasapainottamiseksi mutta niiden tosiasiallinen vaikutus on jäänyt vähäiseksi. Pääasialliset oikeusturvaongelmat näyttävät merkittävimmiltä osin johtuvan työtapaturmalain muutoksenhakuelimiin vakiintuneesta tavoista, joihin eivät korjauskehotukset ja lainsäädännön keinot ole auttaneet. Vakuutuslakien eri muutoksenhakujärjestelmät aiheuttavat osaltaan myös oikeusturva-aseman objektiivisen vertailun vaikeutumista ja ilmiönä on nähtävillä myös liikennevahinkojen muutoksenhakutien väärinkäyttöä. Tämä johtaa kyseenalaistamaan vakuutuslakeihin valitut eri prosessilait ja erityisesti työtapaturmalain muutoksenhakutien tarkoituksenmukaisuuden. Oikeusturvatilanteen parantamiseksi on esitetty muun muassa jopa nykyisen työtapaturmien muutoksenhakujärjestelmän lakkauttamista ja siirtämistä hallinto-oikeuksille. Merkittäviä lainsäädännöllisiä mutta myös asenteellisia korjaustoimenpiteitä tarvitaan, jotta käsiteltyjen vakuutuslakien oikeusturva olisi vahingonkärsijälle tasavertainen. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Oikeusturva – Muutoksenhaku – Vakuutuskorvaus – Työtapaturma – Liikennevahinko – Perus- ja ihmisoikeudet – Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin Yliopiston pääkirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Unionin tuomioistuin antoi joulukuussa 2017 ensimmäisen tuomionsa liittyen kauppa-alustojen käytön rajoittamiseen valikoivassa jakelujärjestelmässä (C-230/16 - Coty Germany vastaan Parfümerie Akzente GmbH). Tapauksessa on kyse siitä, onko kauppa-alustakielto SEUT 101 artiklan vastainen. Valikoivat jakelujärjestelmät on Unionin oikeuskäytännössä katsottu kilpailuoikeuden mukaisiksi, kun ne noudattavat ns. Metro-kriteereitä, joiden mukaan jakelujärjestelmä on sallittu, kun jälleenmyyjät valitaan objektiivisin laadullisin perustein, jotka on vahvistettu siten, että ne koskevat samalla tavalla kaikkia potentiaalisia jälleenmyyjiä, kunhan niitä sovelletaan syrjimättä sekä noudatetaan suhteellisuusperiaatetta ja tuotteen ominaisuudet edellettyvät tällaista jakelua. Kauppa-alustojen (online marketplaces) sääntely perustuu Unionin yleiseen kilpailuoikeudelliseen sääntelyyn. Oikeuskäytäntöä aiheesta ei kuitenkaan juuri ole Unionin tuomioistuimen tasolta ja oikeustilan epäselvyyden vuoksi Coty Germany -tuomio oli odotettu. Näin oli erityisesti tietyissä Unionin jäsenvaltioissa kuten Saksassa, jossa kilpailuviranomainen ja tuomioistuimet ovat käsitelleet useita kauppa-alustakieltotapauksia. Koska kauppa-alusta -käsite ei ole vakiintunut tutkielmassa tarkastellaan ensin lyhyesti sitä, mitä kauppa-alustat ovat, mitkä ovat niiden ominaisuudet ja oikeudellinen sääntelypohja. Tämän jälkeen voidaan käsitellä sitä, milloin kauppa-alustojen käytön rajoittaminen valikoivassa jakelujärjestelmässä on tai ei ole SEUT 101 artiklan mukaista. Ensinnäkin on kysyttävä mikä kyseessä olevan tuotteen ominaisuuksien merkitys on. Unionin tuomioistuin rajasi Coty Germany -tuomion koskemaan ainoastaan luksustuotteita, joten tuomion sovellettavuus on kiistanalainen. Voiko kauppa-alustarajoitusta käyttää kaikentyyppisten tuotteiden kohdalla? Lisäksi tarkastellaan sitä, mitä järjestelmän ja ehdon laadullisuudella ja syrjimättömyydellä tarkoitetaan. Varsinkin syrjimättömyyden vaatimus on jäänyt toteutumatta eräissä saksalaisissa tapauksissa, jolloin järjestelmät ovat olleet kilpailuoikeuden vastaisia. Lopuksi tarkastellaan suhteellisuusperiaatteen kahta puolta, rajoitusten oikeasuhtaisuutta eli sitä, ettei ylitetä sitä mikä on kohtuullista ja rajoitusten kohdistumista päämäärään. Unionin tuomioistuimen mukaan Coty Germany -tapauksessa yleinen ja ehdoton kauppa-alustakielto oli mahdollinen ylellisen tuotekuvan suojelun vuoksi ja sen vuoksi, että sopimussuhteen puuttuessa toimittajan ja kauppa-alustan väliltä, ensimmäinen ei voisi tehokkaasti valvoa valikoivassa jakelujärjestelmässä muutoinkin vaadittavien edellytysten noudattamista. Tutkielmassa huomataan, että näistä jälkimmäinen saa keskeisen merkityksen. Suhteellisuusperiaate ohjaa sinänsä sekä valikoivan jakelujärjestelmän että sen sisällä toteutettavien vaatimusten käyttöä, se ei kuitenkaan muuta sopimussuhteen puuttumista osapuolten väliltä. Tässä nousee esiin myös kauppa-alustojen luonteen merkitys – verkkomyynti myyntimenetelmänä on lähtökohtaisesti sallittu. Mihin kauppa-alustat siten paikantuvat?

Tutkielman tavoitteena on arvioida konsernien tappiontasaamisen mahdollisuutta eri jäsenvaltiossa sijaitsevien konserniyhtiöiden välillä. Tutkielmassa pitäydytään yritysjärjestelyjen osalta tappioiden verokohteluun rajat ylittävissä sulautumistilanteissa, sekä konsernivähennyksellä toteutetun tuloksentasauksen mahdollisuuden arvioimisessa. Alueellisesti tutkielma keskittyy konserniyhtiöiden piirissä, joiden kotipaikka on EU:n ja ETA:n alueella. Vuosilta 2020–2021 voidaan tunnistaa Suomen kannalta kaksi merkittävää seikkaa tässä aihepiirissä. Vaikutuksin 1.1.2021 Suomen konserniverojärjestelmään implementoitiin Konsernivähennyslaki. Konsernivähennyslain implementoinnin myötä suomen konserniverojärjestelmässä säädetään ensimmäistä kertaa tappioiden verokohtelusta rajat ylittävissä tilanteessa, jossa konsernille ei jää jäsenvaltion alueelle kiinteää toimipaikkaa. Toiseksi, 15.5.2020 KHO antoi viisi päätöstä koskien rajat ylittävää tappiontasausta. Ottaen huomioon, että KHO:n aikaisempi ratkaisukäytäntö on ollut tämän oikeuskysymyksen osalta niukkaa, päätösten sisällön analysoiminen on ollut erittäin arvokasta. Molempien seikkojen lähemmästä tarkastelusta voidaan todeta, että tappioiden siirtymisessä rajat ylittävästi sulautumistilanteissa ja tuloksentasaamisessa tytäryhtiölle annettavalla konsernivähennyksellä lopullisen tappion periaate on avainasemassa. Tämä on selvää, kun otetaan huomioon Konsernivähennyslain esityöt, lain sanamuoto, konsernivähennykselle asetetut edellytykset, sekä KHO:n linjaus tuoreessa ratkaisukäytännössä. Tästä syystä tutkielmassa lopullisen tappion periaatteen edellytyksien jäsentäminen on ollut korostuneessa asemassa. Tällä hetkellä tappioiden lopullisuuden osoittaminen on ainoa poikkeusääntö, joka mahdollistaa rajat ylittävän tappiontasauksen. Tutkielman metodina on lainoppi. Lainopille ominaiseen tapaan tutkielmassa on pyritty selvittämään lopullisen tappion periaatteen edellytyksiä analysoimalla asianmukaisia oikeuslähteitä. Yhtenä lopullisen tappion periaatteen edellytyksenä on se, että tappiontasaamisen tulee olla sallittua kotimaisen lainsäädännön nojalla. Tämän valossa tutkielman alkuvaiheessa on paneuduttu ja analysoitu veroneutraalille sulautumiselle, konserniavustukselle ja konsernivähennykselle säädetyistä lain asettamista vaatimuksista. Lopullisen tappion periaate on EUT:n ratkaisukäytännössä syntynyt ja kehittynyt periaate. Tämän oikeuskysymyksen osalta tutkielmassa on tukeuduttu EUT:n päätökseen asiassa C-446/03 Marks & Spencer ja sen jälkeiseen relevanttiin EUT:n ratkaisukäytäntöön. Tutkielman loppuvaiheessa pääpisteenä on ollut KHO:n tuore ratkaisukäytäntö. Objektiivina on ollut arvioida, miten KHO on soveltanut lopullisen tappion periaatteen edellytyksiä sen ratkaisukäytännössä. Lähtökohtaisesti kansalliset rajoittavat säännökset, jotka asettavat objektiivisesti arvioituna vastaavanlaiset rajat ylittävät tapaukset eri asemaan kuin kansalliset järjestelyt on katsottu SEUT sijoittautumisoikeuden vastaisiksi. Rule of reason periaatteen mukaisesti rajoittamiselle on kuitenkin katsottu olevan oikeuttamisperusteet. Rajoittamista ei ole kuitenkaan katsottu oikeutetuksi, jos kyseessä on tappiollisen yhtiön lopulliset tappiot. Tältä osin on katsottu, että rajoittaminen ei läpäise suhteellisuusperiaatepunnintaa. Asia C-446/03 Marks & Spencer oli mullistava tällä alalla mutta se jätti myös monta avointa kysymystä lopullisen tappion periaatteen edellytyksien osalta. EUT on täsmentänyt lopullisen tappion edellytyksien sisältöä Marks & Spencer tapauksen jälkeisessä ratkaisukäytännössä. EUT:n ratkaisukäytännön analysoimisen tuloksena voidaan todeta, että vallitsevassa oikeustilassa lopullisen tappion poikkeuksen edellytykset ovat asetettu hyvin korkealle ja vähennystä hakevalle osapuolelle on asetettu hyvin ankara näyttötaakka. EUT:n ja KHO:n ratkaisukäytäntö mukailee hyvin vahvasti jäsenvaltioiden poliittisia ja taloudellisia intressejä. Vaikka teoreettisella tasolla lopullisen tappion periaate mahdollistaa tappioiden siirtymisen rajat ylittävästi, käytännön tasolla näyttötaakka on kuitenkin asetettu hyvin epäkäytännölliselle tasolle. Tämän valossa ei ole yllättävää, että meillä ei ole vielä tällä hetkellä EUT:n tai KHO:n ratkaisukäytäntöä, jossa lopullisen tappion näyttötaakka olisi hyväksytysti näytetty toteen. Toisaalta siitäkin huolimatta, että näyttötaakka on asetettu tällä hetkellä hyvin korkealle, todennäköisesti jatkossakin konserniyhtiöt ympäri Eurooppaa pyrkivät näyttämään tämän toteen. Tätä puoltaa mm. EU:n sisämarkkinatavoitteen intressi sekä tappioiden merkittävä taloudellinen intressi konsernien näkökulmasta. Lopullisen tappioiden ankara näyttötaakka on haastettuna tällä hetkelläkin vireillä olevassa EFTA tuomioistuimen asiassa E-7/23 ExxonMobil Norway AS. Tämän valossa voimme toiveikkaina todeta, että lopullisen tappion periaatteen ankara näyttötaakka ei ole ainakaan tällä hetkellä vielä kiveen hakattu.

Joukkorahoitus on vaihtoehtoinen rahoitusmuoto, jossa yksityishenkilöt, yhteisöt tai yritykset keräävät varoja suurelta joukolta ihmisiä, tyypillisesti internetin välityksellä. Se tarjoaa rahoitusta erilaisiin projekteihin, kuten startup-yritysten toimintaan, sosiaalisiin hankkeisiin, taiteellisiin tuotantoihin tai keksintöihin. Joukkorahoitus mahdollistaa rahoituksen keräämisen perinteisten rahoituslaitosten ulkopuolella ja voi olla joko palkkio-, laina- tai osakepohjaista. Tämä rahoitusmuoto on kasvattanut suosiotaan globaalisti tarjoten uusia mahdollisuuksia sekä rahoittajille että rahoituksen hakijoille. Lainamuotoiseen joukkorahoitushankkeeseen sijoittaminen sisältää aina riskin siitä, että lainapääoma menetetään osittain tai kokonaan. Tutkielman tavoitteena on selvittää voidaanko lainamuotoisessa joukkorahoituksessa välitetty tappiollinen laina vähentää yksityishenkilön tuloverotuksessa tuloverolain mukaisena luovutustappioon rinnastettavana tappiona ja jos voidaan, mitä edellytyksiä tappion vähennyskelpoisuudella on. Tutkielma sisältää niin velvoite-, arvopaperi- ja vero-oikeudellisia ulottuvuuksia, vaikka fundamentaalisesti tutkimuksen kohde onkin vero-oikeudellinen. Tutkielma käsittelee kuitenkin rahoitusmarkkinoiden kokonaisuuteen kuuluvaa joukkorahoitusta sekä velkakirjan luonnetta oikeudellisena instrumenttina. Tämän johdosta tutkielmassa on syytä perehtyä myös velvoite- ja arvopaperimarkkinaoikeudelliseen kontekstiin. Tutkimuskysymystä tarkastellaan erityisesti tuloverolain sekä relevantin oikeuskäytännön ja Verohallinnon ohjeistuksen kautta. Tuloverolain mukaan luovutustappioon rinnastetaan sellainen arvopaperin arvonmenetys, jota voidaan konkurssin tai muun siihen verrattavan syyn vuoksi pitää lopullisena. Laki asettaa siis joukkorahoituksessa välitetylle lainalle kaksi edellytystä: joukkorahoituksessa välitetyn lainan tulee olla tuloverolain mukainen arvopaperi ja sen tulee olla lopullinen. Tuloverolaissa tai sen esitöissä ei kuitenkaan määritellä arvopaperin merkityssisältöä, joten tutkielmassa tarkastellaan myös arvopaperin määritelmää ja erityisesti kysymystä siitä, mitä on tuloverolain kontekstissa pidettävä arvopaperina. Tutkielman päätteeksi voidaan todeta, että lainamuotoisessa joukkorahoituksessa välitetyt tappiolliset lainat ovat tietyin edellytyksin vähennettävissä luovutustappioon rinnastettuina tappioina yksityishenkilön verotuksessa. Vähennyskelpoisuuden määrittää lopulta lainan oikeudellinen luonne. Mikäli joukkorahoituksessa välitetty laina täyttää juoksevan velkakirjan tunnusmerkistön ja sen arvonvähentyminen on tosiasiallisesti lopullinen, on kyseinen luottotappio vähennettävissä sijoittajana toimineen yksityishenkilön tuloverotuksessa. Lisäksi vähennyskelpoisuudelta edellytetään, että verovelvollisen verovuonna luovuttaman omaisuuden yhteenlasketut luovutushinnat ja yhteenlasketut hankintamenot ylittävät laissa säädetyn raja-arvon.

Julkisella hankinnalla tarkoitetaan sellaisia tavara-, palvelu- ja rakennusurakkahankintoja, joiden tekijänä on julkisyhteisö, kuten valtio tai kunta. Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteeksi on valittu kuntien hankinnat. Hankinnat muodostavat merkittävän osan kuntien menoista ja niiden osuus on ollut jatkuvassa kasvussa. Julkisilla hankinnoilla on merkitystä myös koko kansantalouden kannalta, sillä ne muodostavat noin 15 % bruttokansantuotteesta eikä niiden merkitys rajoitu ainoastaan kansalliselle tasolle, vaan ne vaikuttavat koko Euroopan unionin tasolla (noin 18 % bruttokansantuotteesta). Julkisia hankintoja koskevaa kansallista lainsäädäntöä on ollut suhteellisen lyhyen aikaa. Ensimmäinen hankintalaki tuli voimaan vasta vuonna 1992 ja oli laajuudeltaan melko suppea, sisältäen vain 18 pykälää. Lakiin on tehty useita päivityksiä vuosien 1997–2005 aikana ja laajempi kokonaisuudistus vuonna 2007. Vuoden 2007 hankintalaissa säännöksiä oli jo melko paljon enemmän, yhteensä 110 pykälää. Monia säännöksiä siirrettiin tuolloin asetuksesta lain tasolle ja lisäksi sääntely laajentui esimerkiksi hankintamenettelyjen ja pakollisten poissulkemisperusteiden suhteen. Suomen liittymisellä Euroopan unionin jäseneksi vuoden 1995 alusta on myös ollut oma vaikutuksensa hankintalainsäädäntöömme. Euroopan unionin tasolla sääntelyinstrumentiksi on valittu direktiivit, jotka implementoinnin myötä ovat tulleet osaksi kansallista lainsäädäntöä. Uusimmat hankintadirektiivit on julkaistu 28.3.2014 Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Hankintaprosessi on korostetun kaksivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa tarkastetaan tarjoajien soveltuvuus ennalta asetettujen vähimmäisedellytysten avulla. Vähimmäisedellytykset voivat liittyä esimerkiksi tarjoajan taloudelliseen ja rahoitukselliseen tilanteeseen. Esimerkkinä taloudelliselle ja rahoitukselliselle tilanteelle asetettavasta vaatimuksesta on vähimmäisliikevaihto. Hankintalaissa on lueteltu esimerkinomaisesti lista asiakirjoja, joilla tarjoajaa voidaan pyytää osoittamaan oma taloudellinen ja rahoituksellinen tilanteensa. Lisäksi hankintayksikön suostumuksella myös vaihtoehtoisia selvityksiä on mahdollista esittää ja niiden esittämiseen tulisi hankintayksiköissä lähtökohtaisesti suhtautua joustavasti. Lisäksi tarjousasikirjojen täydentäminen on tietyin edellytyksin mahdollista. Mikäli tarjoajan omat resurssit ja ominaisuudet eivät riitä asetettujen soveltuvuusehtojen täyttymiseen, on mahdollista hyödyntää alihankintaa tai tehdä tarjous esimerkiksi yhteenliittymänä. Toisessa vaiheessa suoritetaan varsinainen tarjousten vertailu. Tarjousten vertailussa ei tulisi enää käyttää soveltuvuusehtoina olleita kriteereitä. EU-kynnysarvon ylittävissä hankinnoissa tämä on kokonaan kielletty. Kansallisissa hankinnoissa sovelletaan poikkeusta, jonka mukaan vähimmäisedellytykset ylittäviltä osin on mahdollista antaa tarjoajalle tarjousvertailuvaiheessa lisäpisteitä. Tutkimuskysymyksinä tarkastellaan mitä tarjoajan taloudellisella ja rahoituksellisella tilanteella tarkoitetaan, miten tarjoajien taloudellista ja rahoituksellista tilannetta koskevaa soveltuvuusehtoa säädellään nykyisessä kansallisessa hankintalainsäädännössä ja mitä muutoksia uusi hankintadirektiivi mahdollisesti tuo nykyiseen sääntelyyn verrattuna. Tarjoajan taloudellista ja rahoituksellista tilannetta koskevat säännökset on siirretty asetuksen tasolta lakiin vuoden 2007 hankintalain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Tutkimustyön tuloksena voidaan sanoa, että tarjoajan taloudellista ja rahoituksellista tilannetta koskevilla vähimmäisvaatimuksilla pyritään ennen kaikkea varmistamaan tarjoajan kyky suoriutua hankinnan toteuttamisesta. Soveltuvuusehtojen asettaminen ei ole pakollista, vaan on täysin hankintayksikön omassa harkinnassa. Mikäli soveltuvuusehtoja asetetaan, tulee niiden olla oikeassa suhteessa hankinnan laatuun ja laajuuteen nähden eikä ketään tarjoajaa saa syrjiä. Vaikka hankintayksikön harkintavalta soveltuvuusehtojen asettamisessa on laaja, se ei kuitenkaan ole rajoittamaton. Harkintavaltaa rajoittavat ennen kaikkea juuri suhteellisuus- ja yhdenvertaisuusperiaatteet. Uuden hankintadirektiivin mukaan tarjoajien taloudellista ja rahoituksellista tilaa koskevien vaatimusten asettamiseen ei näyttäisi tulevan olennaisia muutoksia. Liikevaihtovaatimuksen asettamista koskien säädetään, että liikevaihtovaatimuksia saa asettaa vain erityisestä syystä ja tuolloinkin maksimitasoksi on asetettu kaksi kertaa hankinnan ennakoitu arvo.

Energiankulutuksen nykyistä vahvempi pohjautuminen uusiutuvilla energianlähteillä tuotettuun sähköön on asetettu tavoitteeksi sekä kansallisella että kansainvälisellä ja EU:n tasolla. Suomessa tavoitteen saavuttamiseksi uusiutuvan energian tuotantoa on edistetty eri keinoin, joista keskeisimpänä voidaan pitää uusiutuvalle energialle myönnettävää tuotantotukea. Vuodesta 2011 Suomessa on ollut voimassa syöttötariffeihin perustuva uusiutuvan energian tuotantotukijärjestelmä, jota on kuitenkin pidetty valtiolle liian kalliina. EU:n komission vuoden 2014 suuntaviivoissa valtiontuesta ympäristönsuojelulle ja energia-alalle on todettu, että perustamalla uusiutuvalle energialle myönnettävät tuet markkinavälineisiin, kuten tarjouskilpailumenettelyihin, voidaan todennäköisimmin saavuttaa tavoite markkinaehtoisesta uusiutuvan energian tuotannosta. Suuntaviivojen perusteella Suomessakin on käynnistetty lainsäädäntötyö uusiutuvan energian tuotantotukijärjestelmän muuttamiseksi tarjouskilpailuihin perustuvaksi. Syyskuussa 2017 julkaistiin hallituksen esitysluonnos preemiojärjestelmästä, jossa uusiutuvan energian tuotantotuen myöntäminen perustuisi tarjouskilpailuihin osallistuvien voimalaitoshankkeiden edullisuusjärjestykseen. Uusiutuvan energian tarjouskilpailuja koskevassa tarkastelussa keskeiseksi on nähty se, että tarjouskilpailu luo riittävän velvoitteen kilpailutuksen voittaneiden hankkeiden toteuttamiseen. Tutkielmassa tarkastellaankin sitä, millainen preemiojärjestelmää koskevan esitysluonnoksen perusteella olisi Suomessa järjestettävään uusiutuvan energian tarjouskilpailuun osallistuvan hankekehittäjän velvoite toteuttaa kilpailutettu hanke tarjouksensa mukaisesti. Tältä osin tutkielmassa päädytään toteamaan, että kustannustehokkuuden kannalta perustellustikin preemiojärjestelmään hakeutumisesta syntyvät velvoitteet on nähtävä hyvin sitovina, ja niiden edellyttävän siten hankekehittäjältä hankkeen toteuttamiskelpoisuuden huolellista varmistamista ennakolta. Uusiutuvan energian lisäämistavoitteiden vaikuttaessa keskeisesti siihen, miten tuotantotukea käytetään uusiutuvan energian edistämiseen, tarkastellaan tutkielmassa kilpailutettujen hankkeiden toteutumista myös näiden tavoitteiden valtiolle asettamista lähtökohdista. Tutkielmassa kysytään, miten uusiutuvan energian hankekehityksen kannalta olennainen ympäristöoikeudellinen lainsäädäntö tukee uusiutuvan energian hankekehitystä, ja siten investointeja uusiutuvaan energiaan. Valtion näkökulmasta tehtävässä tarkastelussa tutkielmassa kiinnitetään huomiota erityisesti hankekehitysvaiheeseen liittyvien hallintoprosessien ennakoitavuuteen keskeisenä tekijänä investointivarman ympäristön luomisessa. Uusiutuvan energian lisäämistavoitteiden toteutumisen osalta tutkielmassa päädytään toteamaan, että uusiutuvan energian investointien toteutumiseksi valtiolla on katsottava olevan tärkeä asema ennen kaikkea investointeja helpottavan ympäristön luomisessa sekä esittämään tältä osin joitakin erityisesti ympäristöoikeudellista lainsäädäntöä koskevia kehitysehdotuksia.

Eläinten hyvinvointiin kiinnitetään yhä laajemmin huomiota sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa että sen myötä myös oikeudessa. Yksi eläimiin liittyvän juridiikan kulmakivistä on tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kielto, joka on kansainvälinen eläinsuojelullinen periaate. Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kiellon pitkästä historiasta ja kansainvälisyydestä huolimatta on edelleen osin epäselvää, millä kriteereillä kärsimyksen tuottaminen eläimelle on katsottava tarpeettomaksi. Tähän kysymykseen pyrin tutkielmallani vastaamaan. Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kiellon konteksti on welfaristinen, eli eläinten suojelua ja hyvinvointia eläinten käytön puitteissa edistämään pyrkivä. Se on kuitenkin osittain sovitettavissa myös käyttämättömyysajattelun eli abolitionismin kontekstiin eli ajatukseen siitä, ettei eläimiä käytettäisi lainkaan ihmisen tarpeisiin.Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kielto ilmenee lainsäädännöstä periaatemuotoilun ohella myös tarkemmin jäsentyneissä muodoissa. Näistä muodoista oikeustilan kannalta selkein on se, että jonkin menettelyn on jo lakia säädettäessä katsottu aiheuttavan eläimelle tarpeetonta kärsimystä, mikä on johtanut koko menettelyn kieltämiseen. Tämän ohella tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kieltoa ilmentävät menettelyt, jotka ovat kiellettyjä mikäli ne aiheuttavat kärsimystä eläimelle. Periaatemuotoilun ohella tarpeettomuuden kriteeri sen sijaan korostuu sellaisten menettelyiden kontekstissa, jotka ovat tarpeetonta kärsimystä aiheuttaessaan kiellettyjä. Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kielto soveltuu sekä aktiiviseen että passiiviseen tuottamiseen. Kielto soveltuu kaikille eläimille tuotettavaan kärsimykseen. Lähtökohtaisesti kielto koskee kaikkia henkilöitä.Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kiellon periaatemuotoilu kuitenkin sijoittuu eläinsuojelulaissa eläintenpidon kontekstiin. Tämän seurauksena periaatemuotoilun puitteissa keskiöön nousee eläintenpitäjän aiheuttama kärsimys. Muiden kuin eläintenpitäjän rajautuminen periaatemuotoilun soveltumisen ulkopuolelle on omiaan haittaamaan eläinten hyvinvoinnin tosiasiallista toteutumista. Lähtökohta on, että eläimelle aiheutuva kärsimys on tarpeetonta, ellei toisin osoiteta. Näin ollen tarpeettomuuden kriteeri saa sisältönsä tarpeellisuuden kriteerin kautta. Tarpeellisuuden kriteeri on kolmiportainen: se edellyttää tarkastelua sekä kärsimyksen tarkoituksen ja sen sallittavuuden, kärsimyksen ja tarkoituksen suhteen sekä kärsimystä tuntevan eläimen kautta. Kärsimyksellä on oltava tarkoitus, joka on sitä aiheuttavan menettelyn kontekstissa joko nimenomaisesti sallittu tai jota ei ole nimenomaisesti ja yksiselitteisesti kielletty. Jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuessa kärsimyksen tarkoituksen on edustettava yksinomaan sallittavia intressejä, joita ovat perusoikeuslähtöiset intressit sekä eläimen hyvinvoinnin intressi. Perusoikeuslähtöisen intressin kontekstissa on lisäksi arvioitava, onko menettelystä tunnistettavissa myös jokin kärsimyksen tarpeettomuutta tai tarpeellisuutta puoltava taustaintressi. Kärsimys on suhteessa tarkoitukseensa ollessaan välttämätöntä tarkoituksen saavuttamiseksi. Välttämättömyyttä on arvioitava sekä vakavuuden, määrän että keston näkökulmasta. Mikäli kärsimyksen määrä on aidosti jaettavissa, tulee se lähtökohtaisesti jakaa useamman eläimen kesken. Tarkoituksen niin salliessa kärsimys tulee kohdentaa eläimeen, jonka tuntevuus on mahdollisimman alhainen. Tuntevuutta on arvioitava sekä eläinlajin tuntevuuden että eläinyksilön subjektiivisen kärsimyskokemuksen näkökulmasta.

Tässä työssä käsittelen tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta oikeudellisina käsitteinä sekä niiden suhdetta suomalaisen oikeusteorian keskeisiin keskusteluihin. Tavoitteena on luoda kuva siitä, miten tasa-arvo ymmärretään lainopillista määrittelyä laajemmin. Työn lähtökohta on naisten ja miesten välisessä tasa-arvossa, mutta käsittely ei rajoitu siihen. Tasa-arvo hahmotetaan niin laajasti kuin mahdollista, koska oikeusteoriassa tai -filosofiassa tasa-arvo ei välttämättä ole eksplisiittisesti määrittelyn kohteena. Esiin nousevat sellaiset diskurssit kuin oikeuden, politiikan ja moraalin keskinäissuhteet, oikeus ja kohtuus, hyvinvointivaltiollinen oikeudenmukaisuus sekä ihmis- ja perusoikeudet. Toinen keskeinen teema on oikeuden oikeudenmukaisuus: oikeuden moderni tehtävä vastata kysymykseen omasta hyvyydestään. Vertailen käsityksiä oikeuden modernista ja postmodernista, jolloin korostuu kysymys etiikan mahdollisuudesta ja tulkitsijan vastuusta. Samassa yhteydessä pohdin oikeuden kritiikkiä ja sen mahdollisuutta ylipäätään: kuka saa kritisoida oikeutta? Onko kritiikin mahdollisuus tasa-arvoista? Vertailen naisoikeuden (nyk. oikeuden ja sukupuolen tutkimuksen) teoreettisia sitoumuksia oikeusteorian sitoumuksiin, mitä motivoi tietoisuus siitä, että oikeuden ja sukupuolen tutkimuksen oppiainetta ei kohta enää Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ole. Lopuksi käsittelen oikeuden suhdetta valtaan, universaalin suhdetta singulaariin. Oikeuden vallasta, laintulkitsijan etiikasta ja oikeudellisesta käytännöstä on syntynyt teorioita, jotka eivät sitoudu perustaan, totuuteen tai ratioon. Uutta oikeusteoreetikoiden sukupolvea edustavat tässä työssä Susanna Lindroos-Hovinheimo ja Samuli Hurri. Vertaan Hurrin väitöskirjaa saksalaisen materialistisen teorian edustajan Sonja Buckelin väitöskirjaan, joissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Vaikka oikeus itsessään ei saavuttaisi tavoitettaan olla oikeudenmukainen, oikeus tarjoaa siihen vetoajalle subjektin aseman estäen suoran vallankäytön ja mahdollistaen väliintulon. Tästä tulee myös työni nimi: tasa-arvo ei ilmene vain oikeusteoriassa, vaan sen voi nähdä myös oikeusteoriana.

Tutkielmassa perehdytään prosessinjohtoon alueellisissa hallintotuomioistuimissa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa sekä yleisissä tuomioistuimissa. Tarkoituksena on tutkia sitä, mitä tehtäviä prosessinjohdolla on tasapuolisuuden edistämiseksi ja mitä se voi tehdä vaarantamatta oikeudenkäynnin tasapuolisuutta ja omaa puolueettomuuttaan. Tasapuolisuus on yksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan turvaaman oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteereistä. Hallintoprosessia verrataan sekä yleiseen lainkäyttöön että lyhyesti ruotsalaiseen hallintoprosessiin. Lopuksi kotimaista lainkäyttöä peilataan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöön ja sen istuvuutta eurooppalaisiin standardeihin arvioidaan. Erityisenä tutkimuskohteena on virallisperiaate hallintolainkäytössä. Hallintoprosessissa korostetaan tosiasiallista tasapuolisuutta ja sen aktiivista korjaamista: hallintoprosessuaalinen virallisperiaate vahvistaa aineellisen prosessinjohdon valtaa ja vastuuta. Riita-asioissa lähtökohtaisesti valmiiksi tasapuolista asetelmaa pyritään tukemaan olemalla puuttumatta siihen: käsittelymenetelmä ja määräämisperiaate ovat prosessin johtavat periaatteet. Rikosprosessin akkusatorinen menetelmä tukee tuomioistuimen puolueettomuutta, vaikkakin virallisperiaatteella on edelleen roolinsa myös rikosoikeudenkäynnissä. Yleisissä tuomioistuimissa virallisperiaatteella ei ole samanlaista asemaa kuin hallintoprosessissa. Prosessinjohto on tiukemmin rajattua ja tuomioistuin on sidottu siihen, mitä oikeudenkäynnin osapuolet esittävät. Niin riita- kuin rikosasioissa sovittelu ja sovinnon edistäminen on mahdollista ellei jopa toivottavaa. Prosessinjohdon merkitys yleisissä tuomioistuimissa korostuu käsiteltäessä indispositiivisia asioita. Asian selvittämisessä viran puolesta on eroja ja prosessinjohdon aktiivisuus vaihtelee prosessilajista toiseen. Väljä sääntely antaa tuomioistuimelle paljon harkintavaltaa ja prosessinjohdon aktiivisuus ja toisaalta passiivisuus voi vaihdella hyvinkin paljon. Se voi johtaa epäyhtenäiseen sovelluskäytäntöön ja sitä kautta epätasa-arvoiseen kohteluun tuomioistuimessa. Mutta toisaalta se voi myös johtaa hyvin asiakohtaisesti sovellettuun ja erilaisille asiaryhmille parhaalla mahdollisella tavalla räätälöityyn puheenjohtajuuteen. EIS ja EIT asettavat joustavuudelle rajat ja eurooppalaisen standardin, joka takaa yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kaikissa prosessilajeissa ja kaikissa tapauksissa. Vastavuoroisuus ja informatiivinen prosessinjohto näyttävät olevan kaikissa prosessimuodoissa avain tasapuolisuuden toteutumiseen ja kokemiseen oikeudenkäynnissä. Puitteet tällaisille prosesseille ja prosessinjohdolle ovat jo olemassa. Hallintoprosessissa tulisi keskittyä virallisperiaatteen korostamisen sijaan asianosaisen tosiasiallisen oikeussuojan toteutumiseen ja yleisissä tuomioistuimissa erityisesti neuvontaan ja tuomarin kyselyoikeuden käyttämiseen.