Browsing by Title

Korkojen vähentämistä rajoitettiin Suomessa ensi kerran vuonna 2013 voimaan tulleella sääntelyllä. Säännöksiä sovellettiin ensimmäistä kertaa vuodelta 2014 toimitettavassa verotuksessa. Erillisyhtiön taseen sekä konsernitaseen vertailuun perustuva tasevapautussäännös oli osana korkovähennysrajoitussääntelyä heti alusta alkaen. Tutkielmassa tarkastellaan tasevapautussäännöstä vuoden 2013 jälkeen tapahtuneiden muutosten kautta. Johtuen vuonna 2016 annetusta Neuvoston direktiivistä (EU) 2016/1164, korkovähennysrajoitussäännöksiä muutettiin vuonna 2019 voimaan tulleella sääntelyllä. Kyseisen lainvalmistelun yhteydessä näytti pitkään siltä, että tasevapautussäännös poistuisi laista, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Lainmuutoksen yhteydessä tasevapautussäännökseen tehtiin ainoastaan direktiivin oikeasuhtaisen implementoinnin varmistamiseksi pieniä muutoksia. Tasevapautussäännöstä on muutettu sen jälkeen vielä kahdesti: vuonna 2022 ja vuonna 2023 voimaan tulleilla lakimuutoksilla. Kaikilla lakimuutoksilla tasevapautussäännöksen soveltamisedellytyksiä on kiristetty. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia tulkintakysymyksiä sekä tulkintahaasteita uudet soveltamisedellytykset ovat luoneet. Tutkielman kokonaistavoitteena on selvittää tasevapautussäännöksen nykyinen oikeustila sekä soveltamisedellytykset lainopillisen tutkimuksen keinoin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan veropoliittisin ottein tasevapautussäännöksen lainsäätämisen onnistumista hyvän verojärjestelmän näkökulmasta.

Tutkielman aiheena on tavanomaisen irtaimen esineen omistusoikeuden jakaminen tokenisaation keinoin. Tokenisaatio on lohkoketjuteknologiaan perustuva toimenpide, jossa omaisuuteen kohdistuva oikeus kytketään lohkoketjuun siten, että oikeudenhaltijan oikeus perustuu lohkoketjussa sijaitsevaan tokeniin liittyvän niin sanotun yksityisen avaimen hallintaan. Tokenisaation eduksi on kat-sottu muun muassa se, että aikaisemmin suurta alkupääomaa edellyttäneiden omaisuuskohteiden, kuten tutkielmassa esimerkkinä käytetyn taloudellista arvoa sisältävän taide-esineen, likviditeetti paranee ja samalla aiempaa useammat ihmiset voivat sijoittaa kyseiseen omaisuuslajiin. Suomalaisessa oikeusjärjestyksessä tokenisaatio törmää yhtäältä omistusoikeuden jakamattomuuden periaatteeseen ja toisaalta esineoikeudellista sivullissitovuutta luovan julkivarmistuksen riittävyyteen. Tutkielmassa on tarkoitus selvittää, voidaanko tavanomaisen irtaimen esineen omistusoikeus jakaa tokenisaatiolla, millainen on tokeninhaltijan ja esinettä hallussaan pitävän henkilön oikeusasema ja saako token-oikeudeksi tutkielmassa kutsuttavan oikeuden haltija sivullissuojaa kollisiotilanteessa. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella vaikuttaa siltä, että omistusoikeuden jakaminen on mahdollista yhteisomistuslain mukaisesti. Yhteisomistuslain voitaneen mahdollisesti katsoa soveltuvan tokenisaatiolla perustettuun yhteisomistukseen, sillä kyseessä on nimenomaan jaettu yhteisomistus, jossa omistusosuudet käyvät selkeästi ja yksiselitteisesti ilmi lohkoketjumerkinnöistä. Tavanomaisen irtaimen esineen jaettu omistus on oikeudellisesti mahdollista, mutta sitä ei ole oikeuskirjallisuudessa juuri käsitelty kuin lähinnä perheoikeudellisessa yhteydessä. Sillä token-oikeuden keskiössä on sijoittajan kannalta nimenomaan esineen taloudellisen arvon säilymisestä ja kehityksestä hyötyminen, eikä tokeninhaltijoilla ole muuta intressiä esineeseen, voidaan token-oikeutta jossain tapauksissa mahdollisesti käsitellä jonakin muuna kuin omistusoikeutena esineoikeudellisessa mielessä. Mikäli token-oikeutta ei jostain syystä tuomioistuimessa katsottaisi omistusoikeudeksi, olisi sitä arvioitava rajoitettuna esineoikeutena. Kyseeseen tulisi jonkinlainen arvo-oikeus, jonka tarkempi sisältö on kuitenkin vaikeaa ennalta määritellä, kun osapuolten tavoitteena on joka tapauksessa token-oikeuden määrittely nimenomaan omistusoikeudeksi. Tällainen rajoitettu esineoikeus voidaan aina perustaa inter partes sitovasti, mutta oikeuden sivullissitovuus tulee erikseen tarkasteltavaksi tilannekohtaisesti. Tokenisoidun esineen haltijan oikeus on riippuvainen siitä, millaiseksi tokeninhaltijoiden oikeus katsotaan. Esineen haltija voitaneen katsoa hallinta-apulaiseksi, mikäli tokeninhaltijat katsotaan esineen omistajiksi. Jos token-oikeus katsotaan rajatuksi esineoikeudeksi, on mahdollista, että joukkolainanhaltijoiden edustajaa koskeva sääntely koskien vakuusagenttia tulee sovellettavaksi esineen haltijaan. Todennäköisesti tärkein tokenisaatioon liittyvä esineoikeudellinen kysymys lienee, voidaanko lohkoketjumerkintä hyväksyä esine-oikeudellista suojaa luovaksi julkivarmistuskeinoksi sellaisten esineiden osalta, joita ei koske mikään esineoikeudellinen erityislainsäädäntö. Irtainten esineiden osalta tärkein esineeseen kohdistuvia oikeuksia koskeva julkivarmistuskeino on pitkään ollut ja on edelleen hallinta. Esineoikeudellisen suojan perustuminen johonkin muuhun julkivarmistuskeinoon kuin hallintaan on irtaimiston osalta edelleen poikkeuksellista ja perustuu erityislainsäädäntöön. Token-oikeuden sivullissitovuus edellyttää, että lohkoketjumerkinnälle annetaan ainakin jonkinasteinen asema julkista luotettavuutta luovana tekijänä. Nykytilanteessa token-oikeuden haltija ei voi täysin turvautua pelkkään lohkoketjumerkintään sivullissitovuutta luovana toimenpiteenä. Voidaan kuitenkin katsoa, että token-oikeudesta tietävälle sivulliselle ei ole syytä antaa suojaa kollisiotilanteessa edes silloin, kun token-oikeus katsotaan rajatuksi esineoikeudeksi.

Lähtökohtaisesti tavaramerkit nauttivat EU:ssa absoluuttista suojaa kaksinkertaisen samuuden tilanteissa, eli tilanteissa, joissa vertailtavat merkin sekä niiden kattamat tavarat tai palvelut ovat samoja. Lähempi tarkastelu osoittaa, ettei identtisyyssuoja ole siinä mielessä ehdoton, että tavaramerkinhaltija nauttisi suojaa kaikissa tilanteissa – Euroopan unionin tuomioistuin on liittänyt kaksinkertaista samuutta koskevan identtisyyssuojasäännön (tavaramerkkidirektiivin 2015/2436 10 artiklan 2 kohdan a alakohta; tavaramerkkiasetuksen 2017/1001 9 artiklan 2 kohdan a alakohta) yhteyteen nk. funktioteorian tai funktio-opin, jonka mukaan tavaramerkinhaltijan kielto-oikeus kattaakin vain tilanteet, joissa kolmannen toiminta vahingoittaa tai voi vahingoittaa jotakin tavaramerkin tehtävistä. EUT on oikeuskäytännössään tunnustanut, että tavaramerkillä voi olla sen keskeisen alkuperää osoittavan tehtävän ohella muitakin tehtäviä, kuten investointi- ja mainostehtävät, joita voidaan kutsua moderneiksi tavaramerkkifunktioiksi. Käsillä olevassa maisterintutkielmassa tutkitaan ensisijaisesti tavaramerkin investointitehtävälle aiheutuvan vahingon edellytyksiä kaksinkertaisen samuuden tilanteissa, ts. milloin konkreettisesti täyttyy investointitehtävälle aiheutuvan vahingon edellytys identtisyyssuojasäännön nojalla ratkaistavissa tavaramerkkiloukkauskanteissa. Tutkielmassa pyritään myös vastaamaan kysymykseen siitä, miten investointi- ja mainontatehtävä eroavat toisistaan, sillä niiden välinen rajanveto on osoittautunut vaikeaksi ja paikoitellen jopa epätarkoituksenmukaisesti. Tavaramerkin modernien tehtävien suojan tunnustaminen merkitsee siirtymää harhaanjohtavuudelta suojaavasta tavaramerkkioikeudesta kohti investointeja suojaavaa tavaramerkkioikeutta. Vaikka ajatus investointeja suojaavasta tavaramerkkioikeudesta on yleisesti hyväksytty, on moderneja tavaramerkkifunktioita suojaavaa funktio-oppia kohtaan on esitetty kritiikkiä muun ohella siksi, että muistuttaa laajennettua tavaramerkkisuojaa ja ettei tavaramerkin tehtäville aiheutuvan vahingon vaatimus perustu kirjoitettuun oikeuteen. EUT on myös soveltanut funktioteoriaa oikeuskäytännössään epäjohdonmukaisesti.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan tavaramerkkilain (TML) 14 §:n 1 momentin 7 kohdan tarkoittamaa rekisteröintiestettä vilpillisessä mielessä haetusta tavaramerkistä. Tarkastelu kohdistuu tavaramerkin kaappaustilanteisiin, joissa hakija pyrkii merkin rekisteröintiä hakemalla kaappaamaan vilpillisessä mielessä itselleen sellaisen tavaramerkin, jota ei ole rekisteröity tai vakiinnutettu Suomessa, mutta jonka on katsottava kuuluvan toiselle. Tutkimuksen ulkopuolelle rajataan kaikki muut tilanteet, joissa rekisteröinninhakijan on mahdollista katsoa toimineen vilpillisessä mielessä. Rajauksiin kuuluvat lisäksi muun muassa prosessioikeudelliset kysymykset sekä kysymys siitä, voiko tavaramerkkiä vakiinnuttaa vilpillisessä mielessä. Lisääntynyt kansainvälisen kaupan globalisaatio on tehnyt tavaramerkkien suojan parantamisen entistä tärkeämmäksi ja tätä kautta myös vilpillisessä mielessä haettujen tavaramerkkirekisteröintien merkitys on korostunut. TML 14 §:n 1 momentin 7 kohta on ollut voimassa TML:n voimaan tulosta 1.6.1964 asti ja sille on vuosikymmenten saatossa syntynyt suhteellisen vakiintunut käytäntö. TML:n tulkinnassa on nykyisin otettava huomioon myös Euroopan unionin tavaramerkkidirektiivi. Myös tavaramerkkidirektiivi sisältää säännöksiä vilpillisessä mielessä haetun tavaramerkin rekisteröinnistä. Yhtenäisen unionioikeudellisen vilpillisen mielen määritelmän kannalta merkittävinä askeleina on pidettävä Euroopan unionin tuomioistuimen antamaa kahta ennakkoratkaisua. Etenkin ennakkoratkaisu asiassa C-529/07 Lindt Goldhase avaa tarkemmin sitä, miten vilpillisessä mielessä haettua tavaramerkin rekisteröintiä tulee ymmärtää unionioikeudessa. Tutkielman metodina on lainoppi. Tutkimuksessa tuotetaan käytännöllisen lainopin tavoin perusteltuja tulkintakannanottoja TML 14 §:n 1 momentin 7 kohdasta tukeutuen vallitsevaan oikeuslähdeoppiin. Tutkimuksessa esitetään neljä kriteeriä, joita on arvioitava tavaramerkin kaappaustilanteissa: (1) hakija tietää tai hänen pitäisi tietää, että toinen käyttää samalle tai samankaltaiselle tavaralle samaa merkkiä tai samankaltaista merkkiä, joka on sekoitettavissa merkkiin, jonka rekisteröimistä haetaan; (2) hakijan aikomus; (3) rekisteröitäväksi haetun merkin ja siihen sekoitettavissa olevan toisen merkin oikeudellisen suojan aste sekä (4) suostumuksen puute siltä, jolla on katsottava olevan parempi oikeus merkkiin. Tutkimuksessa päädytään korostamaan tietoisuutta koskevan kriteerin tärkeyttä. Hakija ei voi kaapata vilpillisessä mielessä toisen merkkiä ilman tietoisuutta tuosta toisesta merkistä. Tuon tietoisuuden osoittaminen on avainasemassa. Tietoisuuskriteeri sisältää lisäksi edellytykset siitä, että kaappauksen kohteena oleva merkki on otettu riittävällä tavalla käyttöön ja se on unionioikeudellisesti perustellulla tavalla sekoitettavissa haettuun merkkiin. Aikomusta koskevaa kriteeriä on painotettu etenkin Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisuissa. Tässä tutkimuksessa suositellaan, että aikomusta koskevaa kriteeriä ei tulisi korostaa liikaa. Aikomusta tulisi tulkita siten, että hakijan vilpillinen aikomus voisi olla johdettavissa siitä, että tämän on näytetty tienneen toisesta merkistä ja tällä ei voi katsoa olleen oikeutettua päämäärää merkkiä koskevalle hakemukselle. Haetun ja toisen merkin oikeudellisen suojan asteen vertailua koskeva kriteeri taas tarkoittaisi poikkeusta siihen Suomessa totuttuun ja TML 14 §:n 1 momentin 7 kohdan sanamuodosta esille käyvään seikkaan, jonka mukaan kyseinen rekisteröintieste ei tule sovellettavaksi, jos hakija käytti haettua merkkiä ennen kuin toinen käytti sitä. Suostumuksen puuttumista koskeva kriteeri on tutkimuksessa esitetyistä kriteereistä kaikista ongelmattomin. Tutkimuksen lopussa päädytään suosittelemaan TML 14 §:n 1 momentin 7 kohdan sanamuodon muuttamista. Tuo muutos tapahtunee viimeistään silloin, kun Euroopan unionin tavaramerkkiuudistus tulee voimaan.

Tavaramerkkilakiin (544/2019, TMerkkiL) kirjattiin sen 1.5.2019 voimaan tulleella kokonaisuudistuksella aiempaan lakitekstiin sisältymättömiä säännöksiä. Yksi näistä on tavaramerkin haltijan oikeuskeinoja lisenssisopimuksen rikkomustilanteessa koskeva TMerkkiL 42 §:n 3 momentti, jonka mukaan tavaramerkin haltija voi vedota tavaramerkin antamiin oikeuksiin sellaista lisenssinhaltijaa vastaan, joka rikkoo tiettyjä säännöksessä eriteltyjä lisenssisopimuksen määräyksiä. Kuviteltavissa olevia, TMerkkiL 42 §:n 3 momentin soveltamisalaan kuuluvia rikkomustilanteita on mahdollisten sopimusratkaisuiden monimuotoisuuden seurauksena lukemattomia. Rikkomustilanteiden monimuotoisuus johtaa väistämättä myös lisenssinantajan toimintavaihtoehtojen moninaisuuteen. Lisenssinantajan käytettävissä olevat oikeuskeinot jäävät siksi riippumaan kulloinkin kyseessä olevan rikkomustilanteen tosiseikastosta. Tilanteeseen parhaiten soveltuvien oikeuskeinojen ja oikeuspaikkojen valinta voi osoittautua oikeudenhaltijalle ongelmalliseksi. Tutkimuksen tavoitteena on palvella niin sopimus- ja tavaramerkkioikeudesta kiinnostunutta lakimieskuntaa kuin toimintamahdollisuuksiaan lisenssisopimuksen rikkomustilanteessa kartoittavia oikeudenhaltijoita. Tarkoitus on tältä osin toimia lisenssisopimuksia sekä niihin liittyviä oikeuskeinoja koskevan yleisesityksen ja käsikirjan yhdistelmänä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lisenssisopimusrikkomuksen kohteeksi joutuvan oikeudenhaltijan toimintavaihtoehtoja. Tutkimuksessa tarkastellaan lisenssinantajan käytettävissä olevia sopimus- ja tavaramerkkioikeudellisia oikeuskeinoja ja esitetään huomioita näiden soveltuvuudesta TMerkkiL 42 §:n 3 momentin mukaisiin rikkomustilanteisiin. Tätä taustaa vasten tutkimuksessa esitetään perustilanteita lisenssinantajan käytettävissä olevista oikeuskeino- ja oikeuspaikkayhdistelmistä. Tutkimuksessa arvioidaan myös uuden TMerkkiL 42 §:n 3 momentin käytännön merkitystä ja sen mahdollisia vaikutuksia lisenssinantajan vaihtoehtoja koskevaan harkintaan sopimusrikkomustilanteessa.

Yksi suoraan lainsäädännöstä johdettava edellytys tavaramerkkiloukkauksen kriteeristön täyttymiselle on se, että toisen tavaramerkkiä käytetään elinkeinotoiminnassa. Elinkeinotoiminnassa käyttämisen ulkopuolelle on vakiintuneesti katsottu jäävän esimerkiksi taiteessa, tieteessä ja uutistenvälityksessä käytettävät toisten tavaramerkit. Tavaramerkkiloukkauksia sosiaalisessa mediassa on käsitelty oikeuskirjallisuudessa vasta vähän. Etenkään sitä, miten elinkeinotoiminnassa tapahtuva käyttäminen tulee määritellä sosiaalisessa mediassa, ei ole vielä pohdittu. Oikeuskirjallisuutta, jossa käsiteltäisiin nimenomaisesti elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käytön edellytystä sosiaalisen median kontekstissa, ei ole lainkaan. Tämä tutkielma pyrkii täyttämään kyseisen aukon. Tutkielman metodi on lähtökohdiltaan oikeusdogmaattinen, mutta siinä on lisäksi vahva de lege ferenda -tutkimuksellinen ote. Tarkalleen ottaen tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millainen toisen tavaramerkin käyttö täyttää tavaramerkkilain 5 §:n, tavaramerkkidirektiivin 10(2) artiklan ja tavaramerkkiasetuksen 9(2) artiklan mukaisen toisen tavaramerkin elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käyttämisen tunnusmerkit sosiaalisessa mediassa. Kysymykseen vastaamiseksi tutkimuksessa analysoidaan olemassa olevaa EUT:n oikeuskäytäntöä elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käytön osalta sekä tarkastellaan erilaisia sosiaalisen median käyttötapoja, jotka voivat aiheuttaa tavaramerkkiloukkauksen. Käyttötavoista käsitellään aihetunnisteita eli hashtageja, käyttäjätunnuksia, käyttäjäsisältöä ja vaikuttajamarkkinointia. Näiden sosiaalisten median käyttötapojen osalta tutkimuksessa pyritään esimerkkien avulla tekemään rajanvetoa elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käytön ja yksityisen käytön välille. Taloudellisen voiton tavoittelua on vakiintuneesti pidennetty keskeisimpänä osatekijänä, kun arvioidaan, milloin toisen tavaramerkkiä on käytetty elinkeinotoiminnassa. Toiseksi tutkimuksessa tarkastellaankin, onko taloudellisen voiton tavoittelu olennainen osa elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käyttämisen määritelmää myös sosiaalisessa mediassa tapahtuvassa käytössä. Sosiaalisessa mediassa tapahtuneiden tavaramerkkiloukkausten määrä on vielä varsin rajattu oikeuskäytännössä. EUT:n ratkaisuja tai kotimaista nimenomaista oikeuskäytäntöä asiasta ei ole. Tutkimuksessa analysoidaan tästä syystä ulkomaista oikeuskäytäntöä, ennen muuta Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta, joista löytyy jonkin verran relevanttia oikeuskäytäntöä. Etenkin yhdysvaltalaisten ratkaisujen oikeuslähdearvon heikkous on huomioitu lähestymistavassa, joka on näiden osalta enempi empiirissävytteinen kuin oikeusdogmaattinen tai -vertaileva. Ratkaisujen osalta voidaan hyödyntää vihjearvoa de lege ferenda -tutkimuksen näkökulmasta. Tämän jälkeen tarkastellaan vielä viimeistä tutkimuskysymystä: jos huomataan, että nykyinen tulkintakäytäntö ei riittävällä tavalla kykene ottamaan huomioon sosiaalisessa mediassa tapahtuvien tavaramerkkiloukkausten erityispiirteitä, onko tarpeen muodostaa erillinen määritelmä tai arviointimalli sosiaalisessa medialle tapahtuvalle tavaramerkkiloukkaukselle? Vastauksena todetaan, että nykyinen tavaramerkkiloukkauksia koskeva tulkintakäytäntö elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käytön osalta ei vastaa nykyaikaisten tavaramerkkien käyttökanavien luomiin haasteisiin riittävällä tavalla. Tutkimuksessa ehdotetaan kolmiportaisen arviointimallin omaksumista sosiaalista mediaa koskevissa tavaramerkkiloukkaustilanteissa. Tässä arviointimallissa painotettaisiin eroa perusteltujen yksityisten intressien ja kaupallisten motiivien välillä sekä kiinnitettäisiin huomiota käyttäjän hyötymis- tai vahingoittamistarkoituksiin samansuuntaisesti kuin verkkotunnuksia koskevassa riidanratkaisumenettelyssä UDRP:ssä. Lisäksi tutkielmassa esitetään, että sosiaalisen median käyttäjätunnuksille tulisi luoda oma riidanratkaisujärjestelmä tai laajentaa verkkotunnuksia koskeva riidanratkaisumenettely UDRP koskemaan myös sosiaalisen median tunnuksia. Tämä parantaisi merkinhaltijoiden asemaa ja estäisi osan sellaisesta tavaramerkkejä vahingoittavasta käytöstä, jota ei nykyisellään voida saattaa tavaramerkkiloukkauksen piiriin johtuen siitä, että kyse ei ole elinkeinotoiminnassa tapahtuvasta käytöstä. Se toisi tavaramerkkioikeutta nykyaikaisemmaksi ja lisäisi oikeusvarmuutta. Samanaikaisesti on kuitenkin huomioita yleinen etu ja pidettävä huolta siitä, ettei tavaramerkkisuojan kattavuus muutu niin vahvaksi, että tavanomaiseen ilmaisuun kuuluvat käyttötavat voivat tulla kielletyiksi.

Tavaramerkin tarkoitus on auttaa kuluttajaa tekemään ostopäätöksiä ja toisaalta suojata haltijansa investointeja tuotteidensa markkinointiin ja laadun parantamiseen. Tavaramerkin muodostavan merkin tulee siis voida välittää kuluttajalle viestejä ainakin tuotteen kaupallisesta alkuperästä, mutta myös laadusta tai tietyistä imagoon liittyvistä näkökohdista. Oikeus tavaramerkkiin voidaan uudistaa periaatteessa kuinka monta kertaa tahansa. Siten oikeuspoliittisesti tulee voida varmistua siitä, ettei tämä monopolioikeus rajoita kilpailua liikaa tai ettei sen piiriin saada sellaista immateriaaliomaisuutta, joka todellisuudessa kuuluisi suojata jollain ajallisesti rajoitetulla oikeudella, kuten patentilla tai mallioikeudella. Näiden intressien tasapainottamisen haasteet näkyvät erityisen hyvin tavaran muodosta koostuvien tavaramerkkien suoja-alan rajoja määrittäessä. Muoto on tavaramerkkinä epäperinteinen, ja sen vuoksi pelkän erottamiskyvyn näyttäminen sille on haasteellista. Toisaalta vahva tunnettuus ja erottamiskyky puoltavat perinteisessä tavaramerkkioikeudessa laajaa suoja-alaa. Tutkielmassa on pyritty löytämään vastaus kysymykseen, päteekö tämä myös muototavaramerkkeihin, ja miten muotojen osalta muiden suojamuotojen mahdollinen kumuloituminen tavaramerkin kanssa vaikuttaa suoja-alan arvioimiseen. Erottamiskyvyn laajuuden osalta mielenkiintoiseksi kysymykseksi muodostuu myös rajankäynti laajalti tunnetun merkin suojan ja sen kynnysarvon suhteeseen muototavaramerkin tiukkoihin erottamiskykyvaatimuksiin. Tutkielmassa tarkastellaan, onko laajalti tunnetun merkin tarjoamaa, tavaralajit ylittävää suojaa mahdollista antaa muototavaramerkille, vai jääkö tämä suojan aste lähinnä teoreettiseksi. Tutkielmassa on myös vertailtu mallioikeudessa käytettyjä arviointikriteerejä muototavaramerkkien arvioimiseen käytettyjen kriteerien kanssa. Lähdemateriaali keskittyy oikeuskäytännön osalta Euroopan Unionin tuomioistuinten käytäntöön, jonka lisänä on käytetty esimerkinomaisesti kotimaista ja eurooppalaista kansallista oikeuskäytäntöä. Tutkielma on toteutettu eurooppaoikeudellisesti suuntautunutta lainoppia metodina käyttäen ja pyrkii rakentamaan selkeän esityksen siitä, millaisiin reunaehtoihin tavaran muodosta koostuvan tavaramerkin suoja-ala rajoittuu Euroopan Unionin tavaramerkkioikeudessa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan EU:n yhtenä perusvapautena turvattua tavaroiden vapaata liikkuvuutta sekä immateriaalioikeudellista oikeuksien sammumisen periaatetta erityisesti tekijänoikeuden näkökulmasta. Tutkielman kohde sekä kysymyksenasettelu kietoutuvat pitkälti EUT:n vuonna 2012 antaman, merkittävän tekijänoikeudellisen ratkaisun C- 128/11 UsedSoft ja siinä esiin nousseiden teemojen ympärille. Ratkaisussa EUT rinnasti aineettomassa muodossa olevan tietokoneohjelman kappaleen lataamisen Internetistä fyysisen ohjelmakappaleen myyntiin, joka johti tekijänoikeuteen kuuluvan levitysoikeuden sammumiseen. Toisin sanoen EUT sovelsi vakiintunutta oikeuksien sammumisen periaatetta tietokone- ohjelman digitaaliseen toimittamiseen, johon sen ei ole aiemmin ajateltu soveltuvan. UsedSoft on otettu tutkielmassa analyysin kohteeksi erityisesti siitä syystä, että se kuvaa hyvin nykyisen EU-tekijänoikeussääntelyn ongelmakohtia nopeasti digitalisoituvassa maailmassa. Tapaus on kiinnostava myös siitä näkökulmasta, että siinä EUT oli valmis menemään hyvin pitkälle varmistaakseen tavaroiden vapaan liikkuvuuden toteutumisen tekijänoikeuden haltijan yksinoikeuden kustannuksella. Esitys etenee yleisemmästä sisämarkkina- ja immateriaalioikeudellisesta tarkastelusta ajankohtaisiin tekijänoikeudellisiin kysymyksiin. Tavoitteena on ollut tutkia ensinnäkin, miten tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaate ja immateriaalioikeuksien suoja on pyritty tasapainottamaan EU-oikeudessa. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen taustalla vaikuttavat erityisesti teollis- ja tekijänoikeuksien sekä EU:n perusvapauksien väliset sisäiset jännitteet. Vaikka immateriaalioikeudet voidaan nähdä keinona kannustaa innovointiin ja lisätä sekä kilpailua että työllisyyttä EU:ssa, ne voivat myös olla keino markkinoiden jakamiseen ja erilaisten hintatasojen säilyttämiseen eri jäsenvaltioissa. Lähtökohdaksi tarkastelulle on tästä näkökulmasta otettu SEUT 34 artiklan tuonnin määrällisten rajoitusten ja niitä vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden kielto, sekä SEUT 36 artikla, jonka mukaan SEUT 34 kiellosta voidaan tietyin edellytyksin poiketa teollisen ja kaupallisen omaisuuden suojelemiseksi. Tutkielmassa sisämarkkinoiden perusvapauksien ja oikeudenhaltijoiden intressien välisiä jännitteitä on tarkasteltu erityisesti yhteisönlaajuisen oikeuksien sammumisen periaatteen kautta. Oikeuksien sammumisen periaate on nimittäin ollut yksi EUT:n keinoista varmistaa tavaroiden vapaan liikkuvuuden toteutuminen sisämarkkinoilla sekä tasapainottaa eri tahojen intressejä. Periaate merkitsee käytännössä, että esimerkiksi patentin, tavaramerkin tai tekijänoikeuden luoma yksinoikeus ”kuluu loppuun” sen jälkeen, kun keksintö, tavaramerkillä varustettu tuote tai tekijänoikeudella suojattu teos on ensimmäisen kerran saatettu markkinoille EU:n tai ETA:n alueella. Näin ollen oikeudenhaltija ei voi enää määrätä tällaisen tuotteen jälleenmyynnistä eikä estää sen rinnakkaistuontia toisesta jäsenvaltiosta. Tutkielmassa on tarkasteltu periaatteen sisältöä sekä vakiintumista erityisesti EUT:n patentteja, tavaramerkkejä ja tekijänoikeutta koskevan oikeuskäytännön valossa. Vaikka tavaroiden vapaan liikkuvuuden esteitä on kyetty poistamaan oikeuksien sammumisen periaatteen avulla EU:n primaarinormiston kontekstissa, immateriaalioikeuksien territoriaalisuudesta johtuvaan ongelmaan on jouduttu puuttumaan myös sekundaarinormiston tasolla harmonisoimalla kansallisia lainsäädäntöjä. Tutkielmassa on otettu erityisen tarkastelun kohteeksi EU:n tekijänoikeus, joka on ollut viime vuosina pinnalla sekä poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa että EUT:n oikeuskäytännössä. Tekijänoikeutta on tähän asti harmonisoitu lähinnä tiettyjä erityiskysymyksiä koskevien direktiivien kautta, eikä unionissa ole toistaiseksi onnistuttu luomaan yhtenäistä ”EU-tekijänoikeutta”. Näin ollen tekijänoikeutta koskeva EU-sääntely on yhä pirstaleista, eikä tekijänoikeuksien territoriaalisuudesta johtuvaa ongelmaa ole kyetty poistamaan. Tästä johtuen EUT on päätynyt viime vuosina ottamaan hyvin aktiivisen roolin tekijänoikeudellisten käsitteiden ja periaatteiden kehittämisessä antamalla lukuisia merkittäviä ennakkoratkaisuja, mukaan lukien UsedSoft, jotka ovat herättäneet vilkasta keskustelua Euroopassa. Aihe on hyvin ajankohtainen, sillä tekijänoikeussääntelyn nykyaikaistaminen sekä yhtenäistäminen on nostettu agendalle komission toukokuussa 2015 julkaisemassa digitaalisten sisämarkkinoiden strategiassa, jolla tähdätään digitaalisten sisämarkkinoiden luomiseen Euroopassa. Tutkielman yhtenä tavoitteena onkin tarkastella digitalisaation mukanaan tuomia haasteita tekijänoikeudelle. Erityisenä kysymyksenä on, miten tekijänoikeudessa vakiintuneet käsitteet ja periaatteet – erityisesti oikeuksien sammumisen periaate – soveltuvat digitaaliympäristöön. Tästä näkökulmasta tutkielmassa tarkastellaan EUT:n UsedSoft-ratkaisua, joka toimii erinomaisena esimerkkinä tapauksesta, jossa nykyiset tekijänoikeudelliset käsitteet ja periaatteet eivät sellaisenaan sovellu vaivattomasti digitaalisiin tuotteisiin ja palveluihin. Tutkielmassa pyritäänkin tuomaan esiin nykyisen EU-tekijänoikeuden moninaisia haasteita, jotka johtuvat osin tekijänoikeuden territoriaalisuudesta, pirstaleisesta harmonisoinnista sekä toisaalta kiihtyvästä digitalisaatiosta, joka vaatii nykysääntelyltä yhä enemmän joustavuutta. Tästä näkökulmasta tutkielmassa esitetään, että yhtenäisemmän tekijänoikeussääntelyn luominen EU:ssa on näihin haasteisiin vastaamisen näkökulmasta välttämätöntä.

Information exchange for tax purposes has grown tremendously during the past decade pursuant to the objective of international tax policy to enhance transparency. The most recent steps towards enhanced transparency take place in the autumn 2017 when the first automatic exchanges of financial information are made between national tax authorities. The development of transparency and exchange information has generated much attention towards taxpayer protection. As the exchange includes not only information on taxpayer-individual’s income and assets, but also, data regarding his person, taxpayer privacy has proved to be one of the core issues in taxpayer protection. The thesis examines how tax information privacy is protected in the era of enhanced transparency. In doing so, the paper discusses exchange of information under OECD tax instruments and how it has evolved in international tax policy. The thesis asserts that taxpayers, by way of being human beings for the purposes of the thesis, are entitled to supplementary protection provided by general human rights. As such, it studies European supranational human rights regulation, in particular, privacy protection under the ECHR and the EU Charter, as well as international and European Union data protection law. The research concludes that taxpayers’ tax information privacy is protected at all levels covered. Protection is thus found under international tax instruments, general human rights and data protection law. That protection is found, however, to be insufficient due to a number of privacy concerns found in the tax information exchange procedure. The tax instruments, as well as human rights and data protection law, have been unable to solve these concerns in full. Ultimately, the thesis stresses that the immense public interest involved with the enhanced transparency policy limits effectively the scope of protection. However how limited the available protection is, the paper is able to show certain level of convergence in tax information privacy protection between the tax instruments, human rights and data protection. Moreover, the paper suggests two lines of development for the future: first, it agrees on the need to establish a multilateral convention to unify taxpayer protection across different tax information exchange instruments. This multilateral ‘taxpayer bill of rights’ should take due account on the human rights and data protection outside the context of international taxation. Secondly, the paper suggests that the extraterritorial influence of EU data protection law could enhance, through practice, the position of taxpayer-information protection.

Common investment vehicle (CIVs) is a widely used structure, yet relevantly little dealt topic in the case law. In a nutshell, a CIV is a legal structure used for investing. It usually consists of three separate levels, which are investors, an intermediary vehicle and an investment object. The idea is to pool the assets of private investors and invest those pooled assets to the investment object which varies. The structure creates benefits, for example it enables investing big amounts of money and thus creates new investment objectives to the private investors. Due to the intermediary level, the structure may create double taxation, which would not occur in case of direct investment. Thus, special tax measures are often needed for the elimination of multiple taxation. The European Union’s State aid regulation (among others) determines what kind of CIV tax measures can be enacted. Even though the direct taxation of Member States is not harmonized, the prohibition of State aid, imposed in the Article 107(1) of the Treaty on the Functioning of the European Union, limits internal legislative power. The State aid prohibition in the Article 107(1) TFEU consist of four separate and cumulative conditions, the most important being a selectivity condition. It is also in the CIV context, when the selectivity condition analysis usually determines the outcome. The Court has concluded that the selectivity of a tax measure can be justified, for example on the basis of tax neutrality. Yet, it is not utterly clear, whether the purpose of achieving tax neutrality is unconditional and suffices itself. Furthermore, the Article 107(3) TFEU may justify the investments made to risk finance investments, which consequently may justify the measure applied for the investment structure. The common investment structure is a very little dealt topic in the State aid case law of the European Union. But why so? Due to the wide use of the CIV structure it is simply impossible that any CIV measures would not have been enacted. The answer seem to lie in the relation between the State aid and fundamental freedoms regulations. Unfortunately, the relation of these two set of rules is anything but complete. Nonetheless, it seems that the fundamental freedoms often overrule the State aid regulation. However, both regulation aim to ensure free competition on the single market and thus, at least generally speaking, the desired purpose is achieved no matter which one of the rulings applied.