Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, voiko vahingonaiheuttajan kanssa sopimussuhteessa oleva vahingonkärsijä halutessaan vedota sopimuksen vahingonkorvausta koskevien normien sijaan vahingonkorvauslakiin, ja jos näin on, millä perustein? Kysymys konkretisoituu niissä tilanteissa, joissa a) sopimus ei sisällä kattavia vahingonkorvausta koskevia sääntöjä, eikä näitä sääntöjä löydy myöskään sopimustyyppiä koskevasta erityislainsäädännöstä, b) sopimus ei sisällä kattavia vahingonkorvausta koskevia sääntöjä, eikä sopimustyyppiä kokevaa erityislainsäädäntöä ole lainkaan, jolloin sopimusvastuun sisältö määräytyy lakiin kirjaamattomien oppien mukaan, ja c) vahingonkorvauslain säännökset olisivat vahingonkärsijälle sopimusta edullisemmat. Asiasta on usean vuosikymmenen aikana kirjoitettu runsaasti eri suuntiin rönsyilevin argumentein, ja tutkielman tarkoituksena onkin ensin muodostaa aihetta käsittelevästä oikeustieteellisestä keskustelusta sellainen järkevä ja omaksuttava kokonaisuus, jota vasten tutkimuskysymyksen tarkempi tarkastelu on mahdollista. Oikeuskirjallisuuteen tutustuessa voi huomata, että useat oikeustieteilijät vaikuttavat päätyneen sopimusperusteisen ja sopimuksenulkoisen vastuun suhdetta pohtiessaan yhteneväiseen lopputulokseen; sopimussuhteessa vahingonaiheuttajan kanssa oleva vahingonkärsijä voi vedota vahingonkorvauslakiin silloin, kun vahinko on aiheutunut jotain sopimuksesta riippumatonta normia rikkomalla. Koska tämä on se lopputulos, johon monen aihetta käsitelleen oikeustieteilijän pohdinta tuntuu päättyvän, jää vastaus kysymykseen vahingonkorvauslain soveltamismahdollisuudesta sopimuspuolten välillä edelleen kovin suurpiirteiseksi. Tutkielman tarkoituksena onkin lainopillisin metodein jatkaa sen selvittämistä, mitä ovat nämä sopimuksesta riippumattomat normit, joiden rikkomisen johdosta sopimuspuoli voi joutua vahingonkorvausvastuuseen vahingonkorvauslain nojalla. Koska korkein oikeus on antanut ainoastaan suhteellisen harvoja ja suppeasti perusteltuja ratkaisuja, on oikeuskäytännöstä löydettävissä vain hyvin vähän argumentteja tutkimuskysymyksen tueksi. Tutkielmassa huomioidaan se, että oikeustila asian suhteen jää edelleen epäselväksi, eikä ehdottomia suuntaviivoja ole sille, millaista normia rikkoessaan sopimuspuoli voi joutua vastuuseen vahingonkorvauslain nojalla. Näin ollen sopimuksesta riippumattoman normin käsitettä pohditaan myös yhteiskunnassamme yleisesti esiintyvien sopimustyyppien, irtaimen kauppaa koskevien sopimusten sekä rakennusurakkasopimusten yhteydessä tarkoituksena selvittää, voisiko sopimuksesta riippumattoman normin vielä suurpiirteiseksi jäävää käsitettä tarkentaa sopimustyyppikohtaisen arvioinnin avulla.

Oikeudesta oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa on keskusteltu 2000-luvun alusta lähtien. Oikeus kohtuullisessa ajassa tapahtuvaan oikeudenkäyntiin on jokaiselle kuuluva perus- ja ihmisoikeus, jonka toteutuminen ei ole Suomessa ollut toivotunlaista. Suomalaisia oikeudenkäyntejä leimaa niiden pitkäkestoisuus ja pitkäkestoisuuden haitoista ja syistä on käyty kriittistä keskustelua. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Suomelle antamien langettavien tuomioiden myötä yksilön oikeussuojakeinoksi Suomessa säädettiin niin sanottu hyvityslaki, jonka perusteella hyvitetään rahahyvityksellä viivästymisestä aiheutunutta aineetonta vahinkoa. Hyvityslakia säädettäessä esitettiin, että muiden kuin aineettomien vahinkojen kuten taloudellisten, aineellisten vahinkojen korvaaminen jäisi edelleen vahingonkorvauslain yleissääntelyn varaan. Tässä vahingonkorvausoikeudellisessa tutkielmassa selvitetään ensin, voiko vahingonkorvauslain nojalla saada korvausta viivästyneen oikeudenkäynnin aiheuttamista taloudellisista vahingoista. Keskeinen vahingonkorvausoikeudellinen sääntely koskee julkisyhteisön vastuuta, josta säädetään vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä. Tältä osin selvitetään, millaista on viranomaisen tuottamuksen arviointi ja miten viranomaisen, erityisesti tuomioistuimen toimintaan liittyvät ominaispiirteet vaikuttavat tuottamuksen arviointiin. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, voivatko viivästymisen aiheuttamat lisääntyneet oikeudenkäyntikulut olla taloudellista vahinkoa ja tulla näin ollen korvatuksi vahingonkorvauslain perusteella. Tämän kysymyksen osalta tarkastellaan viivästyksen ja oikeudenkäyntikulujen yhteyttä sekä vahingon käsitettä. Tutkielmassa havaittiin, ettei aiheesta tehty aiempi tutkimus on vähäistä. Varsinaisesti oikeudenkäyntikulujen korvaaminen vahinkona vaikuttaa tuntemattomalta aiheelta, josta ei ole myöskään kotimaista oikeuskirjallisuutta saatavilla. Tutkielmassa on käytetty lähteenä saatavilla olevaa aihetta jokseenkin sivuavaa vahingonkorvausoikeudellista kirjallisuutta sekä virallislähteitä ja esimerkiksi Suomen asianajajaliiton kannanottoja. Tutkielmassa havaittiin, että oikeudenkäyntikuluja ei ole pidetty vahinkona viivästystapauksissa. Näin ollen vastuu kuluista on jäänyt asian hävinneelle osapuolelle. Toisaalta tutkielmassa kuitenkin pohdittiin, olisiko oikeudenkäyntikulut luettavissa korvattavaksi vahingoksi. Esimerkkinä esitettiin EIT:n Tanskalle antamat ratkaisut, joissa oikeudenkäyntikulujen korvaaminen oli katsottu tehokkaaksi oikeussuojakeinoksi. Tutkielmassa myös todettiin, että hyvityslain myötä Suomeen saatiin EIT:n vaatimusten mukainen oikeussuojakeino, jonka mukaisia hyvitysratkaisuja on tehty paljon. Itse ongelmaan eli oikeudenkäyntien viivästymisiin hyvityslailla ei ollut vaikutusta. Sen sijaan hyvityslakiin on kohdistunut kriittisiä kannanottoja liittyen siihen, että sen myötä itse ongelma ja sen syyt jäävät vaille huomiota. Kaikkiaan viivästymisongelman ratkaisuna vaikuttaisi eri kannanottojen perusteella olevan ennakolliset toimet kuten toiminnan uudelleenjärjestelyt, mutta myös parempi resursointi.

Tutkielman tarkoituksena on pohtia vahingonkorvausoikeudellisten oppien ja periaatteiden soveltumista oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 7 luvun 11 §:n (1065/1991) mukaiseen vahingonkorvausasiaan ja edellytyksiä säännöksen mukaisen vahingonkorvausvastuun syntymiselle erityisesti konkurssitilanteessa. OK 7:11:n mukaan hakijan, joka on tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen, on korvattava vastapuolelle turvaamistoimesta ja sen täytäntöönpanosta aiheutunut vahinko ja asiassa aiheutuneet kulut. Tutkielman keskiössä on tyyppitilanne, jossa tarpeettomasti hankitusta turvaamistoimesta aiheutuu turvaamistoimiasiassa vastapuolena olleen yhtiön konkurssi. Lisäksi tutkielmassa pohditaan konkurssiin ajautuneen yhtiön osakkeenomistajalle aiheutunutta seurausvahinkoa. Tutkielman käsittely on rajattu OK 7:1:n ja OK 7:2:n mukaisiin takavarikoihin. Ensinnäkin tutkielmassa pyritään yhtäältä erottelemaan turvaamistoimista aiheutuneita vahinkoja tarkastelemalla oikeuskäytäntöä ja -kirjallisuutta ja toisaalta systemaattisesti jäsentelemään ilmenneiden vahinkojen korvaamisen edellytyksiä OK 7:11:n kontekstissa. Tämän ohessa tarkastellaan, mitä haasteista vahingonkorvausvastuun toteutumiselle tilanteessa ilmenee. Tutkielmassa havaittiin, että turvaamistoimista aiheutuneiden vahinkojen korvaamisen yhteydessä aiheutuu epävarmuutta erityisesti differenssiopin mukaisen vahingon määrittämisen yhteydessä. Toiseksi tutkielmassa pyritään arvioimaan vahingonkorvausvastuun toteutumista konkurssitilanteessa eli silloin, kun turvaamistoimen vaikutuksen seurauksena on aiheutunut turvaamistoimiasian vastapuolen konkurssi. Konkurssiin asettamisen myötä voimaan astuvilla oikeusvaikutuksilla on oma merkityksensä OK 7:11:n mukaiseen kanneoikeuteen, mikä edelleen vaikuttaa vahingonkorvausvastuun toteutumiseen konkurssitilanteessa. Konkurssin myötä ensisijainen asiavaltuus siirtyy konkurssipesälle, eli pesä tekee ensimmäisen arvion siitä, ryhtyykö se OK 7:11:n mukaisessa asiassa oikeudellisiin toimenpiteisiin. Velallisella taas on toissijainen asiavaltuus. Tutkielmassa arvioitiin niin konkurssipesän kuin velallisenkin intressejä OK 7:11:n mukaisessa vahingonkorvausasiassa oikeudellisiin toimenpiteisiin ryhtymiseen sekä sitä, toteutuuko vahingonkorvausvastuu tällöin. Luonnollisena jatkumona edellisestä aihepiiristä päädytään arvioimaan sitä, voiko konkurssiyhtiön taustalla oleva osakkeenomistaja saada sille välillisesti aiheutuneen vahingon korvatuksi. Ensiksi tarkastellaan OK 7:11:n soveltamisalaa omistajan näkökulmasta ja tämän jälkeen tarkastellaan vahingonkorvauslain (412/1974) asettamia edellytyksiä omistajalle aiheutuneen varallisuusvahingon korvaamiseksi. Vahinkoa arvioidaan myös kolmannelle aiheutuneen vahingon näkökulmasta. Tutkielmassa havaittiin, että varallisuusvahinkojen korvausedellytykset ovat jääneet epämääräisiksi ja siten aiheuttavat tutkielman tyyppitilanteessa sekä muissakin yksittäistapauksissa tulkinnanvaraisuutta. Myös kolmannelle aiheutuneiden vahinkojen kohdalla korvausperusteet kaipaisivat selkiyttämistä.

Tutkielman tavoitteena on selvittää työntekijän ja entisen työntekijän vahingonkorvausvastuuta tilanteissa, joissa työntekijä on luvallisesti työsuhteensa perusteella saanut tietoonsa työnantajan liikesalaisuuksia, ja tämän jälkeen hän oikeudettomasti ilmaisee tai käyttää niitä. Yhtenä keskeisenä kysymyksenä on uuden liikesalaisuuslain (595/2018) korvausvastuuta koskevan 11 §:n vaikutuksen arvioiminen liikesalaisuuden loukkauksen kärsineen työnantajan näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan myös työntekijän uuden työnantajan mahdollista yhteisvastuuta vahingon korvaamisesta, kun liikesalaisuuksia on käytetty tai ilmaistu uuden työnantajan hyväksi. Tutkimusmetodi on lainopillinen. Työntekijän yleinen salassapitovelvoite perustuu työsopimuslakiin, liikesalaisuuslakiin ja rikoslakiin. Työsopimuslain ja liikesalaisuuslain mukainen salassapitovelvoite on pääosin yhtenäinen ja voimassa vain työsuhteen aikana, kun tietoja ei ole hankittu oikeudettomasti. Rikoslain nojalla yrityssalaisuuden rikkomiseen (RL 30:5) on kuitenkin mahdollista syyllistyä vielä kahden vuoden ajan työsuhteen päättymisen jälkeen. Lakisääteisen salassapitovelvoitteen lisäksi tutkielmassa käsitellään työntekijän sopimusperusteista salassapitovelvoitetta ja korvausvastuuta sen rikkomisesta. Liikesalaisuuslaki sisältää työntekijän salassapitovelvoitteen lisäksi kiellon oikeudettomasti käyttää tai ilmaista liikesalaisuutta, kun liikesalaisuuden tietoonsa saanutta sitoo liikesalaisuuden käyttämistä tai ilmaisemista rajoittava sopimus tai velvoite (LSL 4.2 § 4 kohta). Sopimus voi olla esimerkiksi työntekijän salassapitosopimus ja velvoite muussa laissa asetettu salassapitovelvoite. Kyseinen viittaussäännös mahdollistaa liikesalaisuuslain mukaisten oikeuskeinojen käyttämisen myös näiden muiden lakien ja sopimusten mukaisten salassapitovelvoitteiden rikkomistapauksissa. Viittaussäännöksen vuoksi rajan lakisääteisen ja sopimusperusteisen rikkomisen välillä voidaan katsoa hämärtyneen. Liikesalaisuuden loukkaustapauksissa ei tyypillisesti ole tuomittu suuria vahingonkorvauksia. Vahingon toteennäyttäminen on useissa tapauksissa vaikuttanut muodostuneen esteeksi korvauksen saamiselle, ja tästä syystä tutkielmassa käsitellään jonkin verran myös näyttökysymyksiä. Samasta syystä sopimussakkojen käyttö salassapitosopimusten ja -lausekkeiden yhteydessä on yleistä. Työntekijän työnantajalleen aiheuttaman vahingon korvaamisen osalta sovelletaan rajoitettua korvausvastuuta (TSL 12:1.3, VahL 4:1.1), jolloin korvausvastuu sovitellaan työntekijän tuottamuksen asteen mukaisesti. Työntekijöiden salassapitosopimusten yhteydessä sovituille sopimussakoille ei ole asetettu lakisääteistä rajaa, mutta niitä saatetaan jälkikäteisesti kohtuullistaa. Liikesalaisuuslain ja sen hyvitystä ja vahingonkorvausta koskevan 11 §:n voidaan arvioida helpottavan liikesalaisuuden haltijoiden mahdollisuuksia kattavaan korvaukseen loukkaustapauksissa. Keskeisiä parannuksia aiempaan verrattuna ovat mahdollisuus käyttöhyvitykseen oikeudettoman käyttämisen perusteella, vaikka vahinkoa ei olisi aiheutunut, ja loukkaajan saaman hyödyn ottaminen huomioon korvausta määrättäessä. Nämä uudistukset saattavat ratkaista vahingon ja sen määrän näyttämiseen liittyviä ongelmia. Uusi työnantaja saattaa työntekijän ohella olla toissijaisena tiedonsaajana yhteisvastuussa työntekijän entisen työnantajan liikesalaisuuden loukkauksesta aiheutuvan vahingon korvaamisesta TSL 3:4.3:n ja LSL 4.4 §:n nojalla. Vastuu voi syntyä, kun työnantajan olisi vähintäänkin pitänyt tietää tietojen käyttämisen tai ilmaisemisen olevan oikeudetonta. Oikeuskirjallisuudessa on arvioitu työnantajalla olevan ainakin jonkinasteinen selonottovelvollisuus työntekijän salassapitovelvoitteista tämän entistä työnantajaa kohtaan.

Tämän tutkimuksen tutkimustehtävänä on selvittää vahingonkorvausvelan vanhentumisen katkaisutoimen vähimmäissisältö. Tutkimuksessa tarkastellaan sekä sopimus- että sopimuksenulkoiseen vastuuseen liittyvää katkaisutoimea. Lähteinä on käytetty vanhentumislain esitöitä, oikeuskäytäntöä sekä kotimaisen oikeuskirjallisuuden ohella Ruotsin oikeuskirjallisuutta. Tärkeinä osakysymyksinä tutkielmassa käsitellään vanhentumisaikojen alkamista korvausvelkojen osalta sekä yleistä yksilöintivaatimusta. Tutkimuksen alkupuoliskolla on tavoitteena antaa lukijalle kokonaiskuva siitä, mitä kaikkea katkaisutoimi pitää sisällään ja mitä seikkoja sen taustalla on nähtävissä. Kun katkaisuinstituutio ja sen taustalla olevat tekijät ovat tulleet tutuiksi, tarkastelu siirtyy tutkimuksen ytimeen, eli korotettuun yksilöintivaatimukseen. Tutkimuksessa tuodaan samalla esille vanhentumislain tavoitteita sekä velkojan että velallisen katsantokannalta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön tulkintaa korotetun yksilöintivaatimuksen suhteen verrataan lopulta näihin tavoitteisiin. Samalla on tarkoitus antaa kokonaiskuva siitä, onko vallitseva oikeuskäytäntö linjassa vanhentumislain tavoitteiden kanssa korotetun yksilöintivaatimuksen tulkinnassa. Tutkimuksessa on siten pyritty antamaan kritiikkiä korkeimman oikeuden ratkaisukäytännölle silloin, kun siihen on ollut perustellusti aihetta. Vanhentumislain tavoitteissa on nähtävissä sekä velkojan että velallisen suojaa ilmentäviä tavoitteita, jotka näyttävät olevan osittain jännitteisessä suhteessa korotetun yksilöintivaatimuksen tulkinnassa. Tutkimustuloksena on huomattu, ettei korotettu yksilöintivaatimus ole niin ankara kuin vanhentumislain sanamuoto antaa ensisilmäyksellä kuvan. Korotetun yksilöintivaatimuksen vähimmäissisältö on nähtävissä alentuneen entisestään viimeisimmän ennakkopäätöksen seurauksena. Tutkimuksen edetessä on tullut havaituksi, että olennaisin piirre korotetun yksilöintivaatimuksen arviointiin vaikuttavana tekijänä on osapuolten asiantuntemustaso. Mikäli velkojan asiantuntemustaso on korkealla, edellytetään helposti tarkempaa yksilöintiä. Mikäli taas velallisen asiantuntemustaso on korkealla, korotettu yksilöintivaatimus on käytännössä alhaisempaa.

Kollektiivisen oikeussuojan kontekstiin sijoittuva tutkielmani käsittelee vahingon määrän osoittamista joukkokanteissa kahdesta näkökulmasta, jotka ovat vahingon määrän osoittaminen joukkokanteissa voimassaolevan oikeuden mukaan sekä joukkokanteita tehostavien vahingon määrän osoittamista koskevien kehitysehdotusten esittäminen. Vahingon määrän osoittamista koskeva kysymys saattaa muodostua joukkokanteissa oikeuksiin pääsyn hidasteeksi, sillä täyden korvauksen periaate ja todistustaakkasääntöjen lähtökohdat edellyttävät, että jokainen kantaja osoittaa tälle aiheutuneen vahingon määrän erikseen. Suomen voimassaolevassa oikeudessa ei ole säännöstä, joka koskisi nimenomaisesti vahingon määrän osoittamista joukkokanteissa. Joukkokanteisiin voi kuitenkin tulla sovellettavaksi oikeudenkäymiskaaren (1.1.1734/4) 17:2.3:n arviointivaltuussäännös, jonka mukaan jos yksityisoikeudellisen saatavan määrästä ei ole saatavissa uskottavaa näyttöä taikka se olisi saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla, tuomioistuin arvioi määrän. Kyseistä säännöstä on sovellettu esimerkiksi tutkielman empiiriseen aineistoon kuuluvissa kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvauskanteissa. Tutkielmassani tulen kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei kyseinen säännös ole oikeuden ennakoitavuuden näkökulmasta riittävä. Tutkielman loppuosiossa esitettävät voimassa olevan oikeuden de lege ferenda -kehitysehdotukset perustuvat muiden oikeusjärjestysten antamiin esimerkkeihin. Punnittavia kehitysideoita ovat rangaistusluonteisen vahingonkorvauksen hyväksyminen, korvausmäärien standardisointi ja yhteisen vahingonkorvaussumman hyväksyminen, tuomioistuimen arviointivaltuussäännöksen soveltamisalan laajentaminen joukkokannetapauksiin, olemassaolevien välineiden soveltaminen kollektiivista oikeussuojaa edistäen sekä vahingon määrää koskevien suositusten laajempi käyttäminen.

Muovin ympäristövaikutukset ovat aiheuttaneet kasvavaa huolta viime vuosina. Varsinkin merten lähinnä muoviroskasta koostuvat jätelautat sekä rantojen roskaantuminen ovat tehneet muoviongelman näkyväksi. Roskaantumisen ja merieliöiden vahingoittumisen lisäksi, yhtenä erityisenä huolenaiheena ovat ympäristöön päätyvät muovin pienimmät hiukkaset, mikromuovit, joita kulkeutuu ympäristöön suoraan niitä sisältävistä tuotteista, kuten kosmetiikasta ja maaleista, sekä muovia sisältävien tuotteiden, kuten renkaiden ja vaatteiden kuluessa sekä muoviroskien hajotessa. Muovin ympäristövaikutuksiin on pyritty puuttumaan niin kansainvälisellä, EU- kuin kansallisella tasolla. Erityisesti Yhdistyneet kansakunnat (YK) on pyrkinyt sitouttamaan valtioita muovin aiheuttamien ongelmien torjumiseen. Sitovaa sopimusta ei ole saatu aikaiseksi, mutta yhteiset tavoitteet on kirjattu YK:n ympäristöohjelma UNEP:n päätöslauselmiin. EU-tasolla merkittävin muovia koskeva säädös on pitkään ollut pakkauksista ja pakkausjätteistä annettu direktiivi 94/62/EY (pakkausjätedirektiivi) siihen tehtyine muutoksineen. Direktiivi velvoittaa jäsenmaat tehostamaan muovipakkausten kierrätystä sekä asettaa vähennystavoitteet muovikassien kulutukselle. Suomessa direktiivi on pantu täytäntöön niin sitovalla jätesääntelyllä kuin vapaaehtoisin sopimuksin. Keskeinen kansallisessa jätelainsäädännössä valittu ohjauskeino on tuottajavastuujärjestelmä, jolla kustannusvastuu muovipakkausten jätehuollosta asetetaan pakkausten markkinoille saattajien vastuulle. Muovikassien vähentämistavoitteisiin pyritään puolestaan Green deal -sopimuksiin kuuluvalla Kaupan liiton ja Ympäristöministeriön välisellä Muovikassisopimuksella, jossa on kyse uudenlaisesta, vapaaehtoisuuteen perustuvasta ohjauskeinosta. Muoviin kohdistuvaa oikeudellista sääntelyä lisää merkittävästi keväällä 2019 hyväksytty Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/904 tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämisestä (muovidirektiivi), ja Euroopan kemikaaliviraston (ECHA) valmistelemat mikromuovia koskevat rajoitukset ovat parhaillaan harkittavana. Vaikka EU-tasolla muovin ympäristövaikutuksiin on pyritty tarttumaan yhä enemmän myös oikeudellisen sääntelyn keinoin, koostuu muovisääntely suurimmaksi osaksi lähinnä soft law -sääntelyyn luettavasta sääntelystä ja siihen perustuvista ohjauskeinoista. Kaikilla tarkastelluilla sääntelytasoilla on myös havaittavissa, että muovin aiheuttamien ongelmien ratkaisuna nähdään pelkän yksittäisiin ongelmiin puuttumisen sijaan kokonaisvaltaisen muutoksen aikaansaaminen muovitalouden arvoketjuissa. Tätä muutosta edistävässä sääntelyssä keskeisessä asemassa oikeudellisen sääntelyn sijaan ovat oikeudelliselle sääntelylle vaihtoehtoiset ohjauskeinot. Tutkimuksen tarkoituksena on eritellä muovisääntelyn oikeudelliselle sääntelylle vaihtoehtoisia ohjauskeinoja ja tarkastella niiden asemaa oikeudellisen sääntelyn rinnalla osana muovisääntelyä. Omana erityisenä tarkastelun kohteena ovat ympäristömerkit, jotka lasketaan itsesääntelyyn perustuvaksi informaatio-ohjauskeinoksi. Tämän osalta tutkielmassa tarkastellaan kahta Suomessa virallisesti tunnustettua ympäristömerkkiä, EU-ympäristömerkkiä ja Joutsenmerkkiä ja sitä, mitä lisäarvoa merkit tuovat olemassa olevaan muovisääntelyyn. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota siihen, millaisia muovia koskevia kriteereitä ympäristömerkit asettavat, ja mitä lisäarvoa ne mahdollisesti tuovat muovisääntelyyn. Tutkielmassa on kyse oikeudellisesta sääntelytutkimuksesta, jossa metodina yhdistellään sääntelyteoreettista ja lainopillista (oikeusdogmaattista) tutkimusotetta. Muovisääntely käsitetään tutkielmassa laajassa mielessä, eli sääntelyksi luetaan perinteisen sääntelyn lisäksi myös muut muovin aiheuttamien ympäristövaikutusten vähentämisen toteuttamiseen tähtäävät poliittiset toimenpiteet. Tutkielmassa eritellään olemassa olevaa YK:n, EU-tasolla, Pohjoismaissa ja Suomessa kansallisella tasolla tuotettua sääntelyä ja sen ohjauskeinoja, ja pyritään löytämään sääntelyn aukkoja ja kehittämiskohteita. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti soft law -sääntelyyn pohjautuvien itsesääntelyn, vapaaehtoisten keinojen ja varsinkin informaatio-ohjauskeinojen asemaa muovisääntelyn tavoitteiden saavuttamisen edistämisessä.

Niin sanotut vaihtoehtorahastot (alternative investment funds, AIF) sekä niiden hoitajat (alternative investment fund managers, AIFM) tulivat erityisen laintasoisen sääntelyn piiriin maaliskuussa 2014, kun vaihtoehtorahastojen hoitajista annettu laki (162/2014, AIFM-laki) tuli voimaan. AIFM-laki on osa vuonna 2011 annetun direktiivin 2011/61/EU vaihtoehtoisten sijoitusrahastojen hoitajista täytäntöönpanoa Suomessa. AIFM-laki sisältää kuitenkin myös kansallista sääntelyä, joka koskee vaihtoehtorahastojen hoitajien johdolle asetettua huolellisuusvelvollisuutta sekä johdon vahingonkorvausvastuuta. Tutkielman tutkimustehtävänä on vaihtoehtorahastojen hoitajan johdon huolellisuusvelvollisuuden sisällön sekä huolellisuusvelvollisuuden laiminlyönnistä seuraavan vahingonkorvausvastuun kuvaaminen voimassa olevan oikeuden mukaan. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, mutta paikoin tutkimus on de sententia ferenda -tyyppistä. Tämä johtuu siitä, että tutkittavien säännösten kohdalla velvoittavat oikeuslähteet tai oikeuskirjallisuus eivät tarjoa yksiselitteistä vastausta siitä, mikä voimassaolevan oikeuden sisältö on. Tällöin joudutaan operoimaan oikeusperiaatteiden, analogioiden ja reaalisten argumenttien avulla. Tutkielmassa todetaan, että vaihtoehtorahastojen hoitajan johdon velvollisuudet ovat muuttuneet uuden lainsäädännön seurauksena. AIFM-lain johdon huolellisuusvelvollisuus koskee laajempaa henkilöpiiriä kuin osakeyhtiölain huolellisuusvelvollisuus. Se on myös sisällöltään laajempi kuin esimerkiksi yleinen vahingonkorvausoikeudellinen huolellisuusvaatimus tai sopimusoikeudelliseen lojaliteettivelvollisuuteen liittyvä huolellisuusvelvoite. Huolimatta yhtiöoikeudellisista lähtökohdistaan sen sisällön katsotaan poikkeavan osakeyhtiölain huolellisuusvelvoitteesta ainakin johdon pätevyydelle asetettavien vaatimusten osalta sekä sallitun riskinoton arvioinnissa. Myös johdon lojaliteetin kohde poikkeaa AIFM-lain ja osakeyhtiölain välillä. Tutkielmassa esitetään, että tästä johtuvat velvollisuusristiriidat tulee ratkaista asettamalla AIFM-lain mukainen lojaliteettivelvollisuus etusijalle, mutta noudattamalla tämän jälkeen päätöksen tai toimenpiteen yhtiöoikeudellisessa arvioinnissa erityistä periaatetta. Uusi lainsäädäntö on muuttanut myös vaihtoehtorahastojen hoitajan johdon vahingonkorvausvastuuta. Huolellisuusvelvollisuuden rikkomisesta seuraa nyt erityislaissa säädetty vahingonkorvausvastuu myös suhteessa muihin kuin yhtiöön, jonka johtoon henkilö kuuluu. Johdon vastuun kohtuuttoman laajenemisen ja liiallisen varovaisuuden välttämiseksi johdon toiminnassa vahingonkorvausvastuuta on tarpeen rajoittaa paitsi nimenomaisilla säännöksillä myös tulkinnalla. AIFM-lain mukaista vahingonkorvausvastuuta ei ole syytä ulottaa vaihtoehtorahastojen johdon toimintaan rahastorakenteessa, kun täytetään rahastonhoitajalle sopimusperusteisesti kuuluvia tehtäviä. Todistustaakkasääntöjen valinnalla voidaan hillitä sivullisten perusteettomia vaatimuksia ja normin suojatarkoitusopin perusteella rajoittaa vahingonkorvaukseen oikeutettujen joukkoa. Vastuun rajaaminen sopimuksin AIFM-lain säännöksistä poikkeavaksi on niin ikään mahdollista, mutta ei kaikissa tilanteissa. Uudet vahingonkorvaussäännökset eivät ole syrjäyttäneet aiempia vastuun synnyttäviä normeja. Tutkielmassa katsotaan, että AIFM-lakia ja vahingonkorvauslakia voidaan soveltaa rinnakkain. Vahingonkorvauslain mukainen vastuu tulee väistämättä arvioitavaksi silloin, kun vahinkoa on aiheuttanut muu johtoon kuuluva kuin hallituksen jäsen tai toimitusjohtaja. Työntekijän vastuuta ja puhtaan varallisuusvahingon korvattavuutta koskevat rajoitukset johtavat siihen, että johtaja-työntekijän tosiasiallinen henkilökohtaisen vastuun riski on pieni. Sopimusperusteinen vastuu taas koskee johtoa vain harvoin, koska sopimuksin pyritään tavallisesti rajaamaan johdon vastuu kokonaan pois. Tutkielmassa ei puolleta sitä mahdollisuutta, että esimerkiksi johdon ja vaihtoehtorahaston sijoittajan välille syntyisi sellainen erityissuhde, jossa voitaisiin soveltaa sopimusoikeudellista vahingonkorvausvastuuta. AIFM-lain mukaisessa johdon huolellisuusvelvollisuutta ja vahingonkorvausvastuuta koskevassa sääntelyssä on aineksia yhtiöoikeudesta, muusta rahoitusmarkkinaoikeudesta, vahingonkorvausoikeudesta sekä sopimusoikeudesta. Tutkielman havainnot viittaavat siihen, että sääntelyllä on synnytetty uusi, sui generis -luonteinen vahingonkorvausjärjestelmä. Se yhdistelee aineksia eri järjestelmistä, mutta muodostaa itsenäisen ja muista erottuvan kokonaisuuden. On mahdollista, että samaan vahingonkorvausjärjestelmään kuuluvat myös eräiden muiden rahoitusmarkkinaoikeudellisten lakien vahingonkorvaussäännökset. Tällöin voitaisiin puhua rahoitusmarkkinaoikeudellisesta vahingonkorvausjärjestelmästä. Kysymys tällaisen vahingonkorvausjärjestelmän olemassaolosta jää kuitenkin tutkielman ulkopuolelle.

Finanssimarkkinoilla vaihtoehtorahastoja on mahdollista markkinoida ja tarjota ei-ammattimaisille asiakkaille tietyissä tilanteissa. Tutkimuksessa on tarkastelu lainopillisesta näkökulmasta, miten vaihtoehtorahaston hoitajan ei-ammattimaiselle asiakkaalle suorittama vaihtoehtorahastojen tarjoaminen ja markkinointi eroaa erityisesti tiedonantovelvoitteiden näkökulmasta tilanteesta, jossa vaihtoehtorahastoja ei-ammattimaiselle asiakkaalle markkinoi ja tarjoaa sijoituspalveluyritys. Lisäksi tutkimuksessa on tarkastelu, kuinka ei-ammattimainen asiakas on eri sääntelyissä määritelty, ja mitä mahdollisia ongelmia määritelmän moninaisuuteen liittyy. Sijoittajansuoja on yksi finanssimarkkinoiden merkittävimmistä periaatteista. Perinteisesti sijoittajansuojaa on pyritty varmistamaan erilaisten tiedonantovelvoitteiden avulla informaatiolla, joka on laajuudeltaan kattavinta määritelmällisesti heikoimmassa asemassa olevaa ei-ammattimaista asiakasta kohtaan. Tiedonantovelvollisuuteen kuitenkin vaikuttaa se, mitä kautta ei-ammattimainen asiakas on sijoituksensa tehnyt. Jos kyse on pelkän ei-ammattimaisen asiakkaan ja vaihtoehtorahastojen hoitajan välisestä sijoittajasuhteesta, jossa ei-ammattimaiselle asiakkaalle markkinoidaan ja tarjotaan vaihtoehtorahastoa, tulee tilanteessa sovellettavaksi ainoastaan vaihtoehtorahastojen hoitajia koskeva sääntely, kun taas sijoituspalveluyrityksen ei-ammattimaiselle asiakkaalle suorittaman vaihtoehtorahaston markkinoinnin ja tarjoamisen osalta sovellettavaksi tulevat sijoituspalvelulain mukaiset velvoitteet, vaikka markkinoitava ja tarjottava tuote olisi sinänsä sama. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka ei-ammattimaisen asiakkaan määritelmää koskevaa sääntelyä olisi mahdollista kehittää. Tällä hetkellä ei-ammattimainen asiakas on määritelty useassa sääntelyssä hieman eri tavalla, mikä saattaa luoda epäselvyyttä markkinoilla. Lisäksi huomataan, että ei-ammattimaisen asiakkaan määritelmän alle kuuluu joukko keskenään erilaisen sijoitustietämyksen ja -kokemuksen omaavia sekä keskenään eri laajuista informaatiota tarvitsevia sijoittajia. Näin ollen tutkimuksessa tarkastellaan myös nykyisen sijoittajaluokittelun riittävyyttä ja arvioidaan mahdollisuutta lisätä sijoittajaluokituksiin uusi asiakaskategoria, joka sijoittuisi ei-ammattimaisen asiakkaan ja ammattimaisen asiakkaan määritelmien välimaastoon.

Vuoden 2014 vaihtoehtorahaston hoitajia koskevan sääntelykokonaisuuden voimaantulon jälkeen aikaisemmin pääasiassa sopimusvapauden nojalla kommandiittiyhtiömuodossa harjoitettu pääomasijoitustoiminta on ollut tiheän sääntelyn piirissä. Vaihtoehtorahaston hoitaja on lakisääteinen elin, jonka nimittäminen vaihtoehtorahastolle on pakollista. Kyseessä on henkilöyhtiösääntelylle vieras elementti, jonka yhteensovittaminen vastuunalaisen yhtiömiehen rooliin ei ole yksinkertaista; vaihtoehtorahaston hoitajan ja kommandiittiyhtiön vastuunalaisen yhtiömiehen lakisääteiset tehtävät ovat monin osin päällekkäiset. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vaihtoehtorahaston hoitajan vastuuta vaihtoehtorahaston toiminnasta kolmesta erillisestä näkökulmasta: (i) yhtiöoikeudelliseen vastuun, (ii) vaihtoehtorahaston hoitajaan rahastomarkkinaoikeudellisen erityissääntelyn perusteella kohdistuvan vastuun ja (iii) sopimusperusteisen vastuun kannalta. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on ensinnäkin selvittää, kuinka laaja osapuolten sopimusvapaus on ja toisekseen tarkastella, millaisin sopimusehdoin vastuunjakoa tyypillisesti säännellään. Vaihtoehtorahastonhoitajan rahastomarkkinaoikeudelliseen erityissääntelyyn perustuvat vastuuperusteet suhteessa ammattimaisiin sijoittajiin kilpistyvät käytännössä vaihtoehtorahastojen hoitajista annetun lain 28 §:ään, jonka mukaisesti vaihtoehtorahaston hoitaja voi sopia vastuunjaosta tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta vapaasti ammattimaisten sijoittajien kanssa. Yhtiöoikeudellinen vastuu jakautuu yhtäältä henkilöyhtiöoikeudelliseen rajoittamattoman vastuun ulottumiseen vastuunalaisen yhtiömiehen ulkopuolelle (niin sanottu henkilöyhtiöoikeudellinen vastuun murtuminen) ja toisaalta osakeyhtiöoikeudelliseen vastuun samastamista koskevaan doktriiniin, jossa yhtiön vastuut ulottuvat osakeyhtiön osakkeenomistajiin (niin sanottu osakeyhtiöoikeudellinen vastuun murtuminen). Kummassakin vastuumuodossa on kyse yhtiömuotojen perusedellytyksistä poikkeamisesta, joka vaatii lähtökohtaisesti taustalleen erittäin painavat perusteet. Molemmat doktriinit pohjautuvat oikeuskäytäntöön ja käytännössä vaatimuksena on shikaaninomainen yhtiömuodon väärinkäyttö yhtiömuodolle vieraisiin tarkoituksiin epäoikeutetussa hyötymistarkoituksessa tai opportunistisella tavalla velkojien kustannuksella. Yhtiöoikeudellisten vastuun murtumista koskevien doktriinien soveltumisesta vaihtoehtorahastojen hoitajiin ei voida tehdä sitovia päätelmiä, mutta vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, että yhtiöoikeudelliset perusteet voisivat johtaa vaihtoehtorahaston hoitajan vastuun laajentumiseen erityissääntelyn tai rahaston toimintaa sääntelevän rahastosopimuksen vastuunjakoa koskevien ehtojen ulkopuolelle. Lähtökohtaisesti ammattimaisille sijoittajille kohdennetun kommandiittiyhtiömuotoisen vaihtoehtorahaston yhtiösopimukseen sisältyvät vastuunjakoa koskevat sopimusmääräykset kuuluvat sopijapuolten keskinäisen sopimus- ja sopimisvapauden piiriin, eikä näitä tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta rajoiteta indispositiivisin säännöksin.