Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastelen oikeuslähdeoppiin liittyviä kysymyksiä lähinnä korkeimman oikeuden perusteluiden näkökulmasta. Tarkastelun keskiössä on näin ollen korkeimman oikeuden perusteluiden oikeuslähdesyvyys. Oikeustieteellisissä kirjoituksissa on viimeaikoina runsaasti keskusteltu oikeuslähteistä, lähteiden velvoittavuuden asteista sekä siitä tulisiko tiettyjä oikeuslähteitä ”uudelleen sijoittaa” (oikeustieteen opiskelijoille jo opiskeluaikoina opetetussa) oikeuslähdehierarkiassa. Tutkielman ensimmäinen luku toimii johdantolukuna, joka jakautuu viiteen alaotsikkoon. Johdannossa käydään lävitse tutkimuksen taustat, tutkimuskysymys, tutkimusmetodi sekä tutkimuksessa käytetty materiaali. Luvun päättää osio, jossa esitellään tutkimuksen rakenne. Jo tässä vaiheessa tarkoituksena on tuoda tutkimuksen kannalta esiin tärkeimmät tavoitteet ja kysymykset. Perusteltu päätös voidaan ymmärtää sisällöllisesti varsin eri tavoin. Toisinaan on riittänyt, että perusteluissa julkituodaan ainoastaan lainkohdat ja/tai näytetyt oikeustosiseikat. Viime vuosituhannen loppupuoliskolla prosessiuudistuksen johdosta tämä ei kuitenkaan enää riitä. Nykyään tuomioistuimen perustelemisvelvollisuudelle on niin laissa kuin oikeuskirjallisuudessakin esitetty eri funktioita sekä tavoitteita. Tutkielman toisessa luvussa käsittelen lyhyesti tuomion perustelemiselle esitettyjä funktioita ja tavoitteita, jonka jälkeen lukijalle tehdään selkoa perustelemisvelvollisuudelle. Kolmannessa luvussa esitellään oikeuslähdeoppia koskeva keskustelu sekä miten se ”ankkuroituu” päätösten perustelemiseen. Oikeuslähdeoppia käsitellään siltä pohjalta, miten sitä oikeustieteen opiskelijoille pääsääntöisesti opetetaan. Tarkoituksena on lyhyesti esitellä eri oikeuslähteet, niiden velvoittavuuden asteet (tuomioistuimelle) sekä muutamien oikeuslähteiden osalta, esittää viimeaikaisissa oikeustieteellisessä keskustelussa niistä esitetyt mielipiteet. Luvun viimeisessä osiossa, josta samalla saadaan tulkinta- ja analyysipohja varsinaiselle tutkimuskysymykselle, pyritään tilastollisesti ja esimerkkejä hyväksi käyttäen, tuomaan esiin tapa, jolla korkein oikeus viimeaikaisessa ratkaisukäytännössään on perusteluissaan käyttänyt hyväkseen tiettyjä, kirjoittajan valitsemia, luvun alussa esitettyjä oikeuslähteitä. Viimeisen osion päättää yhteenvetokappale, jossa tuodaan esiin tilastollisia johtopäätöksiä sekä kirjoittajan omia näkemyksiä korkeimman oikeuden viittaamistavasta. Lopuksi olen yhteenvetomaisesti koonnut tutkielmani keskeiset johtopäätökset ja analyysit. Erityisesti on pohdittu sitä, mitä hyviltä perusteluilta on syytä odottaa kun otetaan huomioon tuomioistuimen ratkaisuille oikeuskirjallisuudessa esitetyt perustelemisvelvollisuudelle asetetut funktiot ja tavoitteet. Tätä asiaa on pohdittu peilaten korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön ja sieltä esiin nousseisiin huomioihin. Vastausta on pyritty löytämään siihen kysymykseen, onko oikeuskäytännöstä näkyvissä jotain uutta ja voidaanko perusteluista tehdä mitään päätelmiä oikeuslähteistä ja niiden käytöstä. Lisäksi lopussa on lyhyesti pohdittu kirjoittajan omaa näkemystä nykyisestä oikeuslähdeopista. Tutkimuksessa seurataan Suomen korkeimman oikeuden finlex-tietokannassa julkaistuja ennakkopäätöksiä 18.7.2014 asti.

Avhandlingen granskar hurdan inverkan lagen om Finlands ekonomiska zon (1058/2004) har på utbyggandet av och investeringar i havsbaserad vindkraft. Med hjälp av utvärderande forskning och styrmedelsforskning tas det fasta på de hinder och frågor som lagen aktualiserar avseende ekonomiskt utnyttjande av den ekonomiska zonen och forskning som avser utnyttjandet av den i enlighet med 6 § i lagen om Finlands ekonomiska zon. Den nuvarande bestämmelsens effektivitet och funktion bedöms utifrån dess förutsägbarhet för aktörerna inom vindkraftsmarknaden samt utifrån dess miljöpåverkan, med beaktande av Finlands möjlighet att uppfylla de klimat- och energipolitiska mål som åtagits. Utbyggandet av vindkraft har framställts som en väsentlig del i kampen mot klimatförändringen och för att främja den gröna omställningen. Lagen om Finlands ekonomiska zon har däremot inte utarbetats med beaktande av särdragen för energiproduktion och omfattar inte möjligheten att tilldela exklusivitet, vilket innebär att flera aktörer tilldelats forskningstillstånd på samma områden i den ekonomiska zonen. Ett beviljat forskningstillstånd ger heller inte företräde till vidare utnyttjanderätt eller det samtycke som krävs för att få bygga vindkraft i den ekonomiska zonen. Avsaknaden av exklusivitet som en rättslig osäkerhet behandlas med beaktande av den rättsliga osäkerhetens följder för viljan att bygga ut och investera i vindkraft i den ekonomiska zonen. Statens roll för att främja energiproduktion som är hållbar i ordets verkliga bemärkelse betonas även. Två åtgärder för att påverka den rättsliga osäkerheten och skapa exklusivitet i den ekonomiska zonen tas fasta på; en företrädesrätt med gruvlagens (621/2011) bestämmelser som utgångspunkt, samt implementerande av ett auktionsförfarande i den ekonomiska zonen, likt det förfarande som för närvarande enbart tillämpas i de finska territorialvattnen. Avhandlingens slutsats indikerar att vindkraft har en viktig roll för att Finland ska kunna uppnå de klimat- och energipolitiska målen som åtagits. Statens roll är dock för närvarande passiv i den ekonomiska zonen. Det krävs således att staten åtar en större roll för implementerandet av exklusivitet i förfarandet, men även för att öka miljöpåverkan vid utvecklandet, särskilt då det råder en avsaknad av tidigare erfarenhet av energiproduktion inom Finlands ekonomiska zon. För att Finland ska vara ett lockande investeringsmål och de investeringsmöjligheter i andra fossilfria industrier som betonats i den allmänna diskussionen ska kunna förverkligas, bör förutsägbarheten ökas.

Tutkielman aiheena on vakuutus ja vilppi. Vakuutusoikeudellisena ilmiönä vilppi vakuutuksissa edustaa moraalisen uhkapeli räikeintä muotoa, mistä on säädöksiä sekä rikoslaissa että vakuutussopimuslaissa. Vilpin kustannukset lankeavat pääasiassa kaikkien vakuutuksenottajien maksettaviksi, minkä vuoksi vilpin tekemistä on perusteltua pyrkiä eri keinoin estämään ja sen käyttöä sanktioimaan myös ennalta ehkäisevinä toimina. Tutkielma keskittyy vakuutussopimuslaissa säädeltyyn vilppiin erikseen henkilövakuutusten ja vahinkovakuutusten kohdalla ja noudattelee soveltuvin osin vakuutussopimuslain etenemisjärjestystä. Tutkielman tutkimuskysymyksenä on, miten lainsäädännöllä ja vakuutussopimuksilla on torjuttu vilppiä ja miten sitä voitaisiin torjua. Tutkimus on rajattu vilpin esiintymiseen vakuutussopimuksissa kolmessa eri tilanteissa, joten keskeisenä lähteenä toimii vakuutussopimuslaki esitöineen. Vilpin esiintymistä ja sen torjumista on tarkasteltu 1) vakuutussopimusta päätettäessä, 2) vakuutussopimuksen aikana ja 3) vakuutuskorvausta haettaessa. Vilpin lisäksi tutkimuksessa on käsitelty myös vilpillisen menettelyn reuna-alueita ja säädösten rajapintoja vilpillisen menettelyn systematisoimiseksi. Vakuutussopimusta päätettäessä olennaisena tekijänä vakuutussopimuksen syntymiselle on tiedonantovelvollisuus. Mikäli tiedonantovelvollisuuden kohdalla toinen osapuoli syyllistyy vilpilliseen menettelyyn, niin sopimusosapuolien välille syntyy oikeustaloustieteen termein ilmaistuna epäsymmetrisen informaation tilanne, mitä on tarpeen lainsäädännön avulla oikaista, jotta vakuutuksen perimmäinen tarkoitus, vakuutuksenottajan riskin siirtäminen vakuutuksenantajalle riskiä vastaavalla vakuutusmaksulla toteutuisi. Vakuutussopimussuhteen aikana olennaista on, että vakuutuksenottaja noudattaa päävelvoitteensa, vakuusmaksun maksamisen lisäksi lain säädösten lisäksi sopimuksen velvoittamia sivuvelvoitteita, joita ovat velvollisuus ilmoittaa toiselle osapuolelle olosuhteiden ja vaaran lisääntymisestä sopimuksentekohetken tilanteeseen nähden, velvollisuus noudattaa suojeluohjeita sekä pelastamisvelvollisuus vakuutustapahtuman tapahduttua tai sen uhatessa. Vilpillinen menettely on sanktioitu sekä lainsäädännöllä että sopimusehdoissa. Vakuutuskorvausta haettaessa vilppiä esiintyy monella eri tavalla ja sen estämiseksi vakuutuksenantaja on lain säännösten ja sopimusehtojen lisäksi pyrkinyt myös itsesääntelyn keinoin torjumaan vilpintekoa. Itsesääntelyn keinoina voidaan mainita Finanssialan keskusliitto antamalla hyvän vakuutustavan ja hyvän korvausmenettelyn ohjeistuksia, hyvän tutkintatavan ohjeita sekä vakuutusyhtiöiden yhteisen vahinko- ja vilppirekisterin. Tutkimuksessa on käytetty korkeimman oikeuden tapauksia, kuluttajariitalautakunnan ratkaisuja ja vakuutuslautakunnan suosituksia havainnollistamaan vilpin käytön tapauksia vakuutuskäytännössä. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että vilppiä on lainsäädännön avulla riittävästi torjuttu mutta vilpin seurauksia ja vilpin merkitystä ei riittävästi tuoda vakuutuksenottajalle tiedoksi sopimuksentekohetkellä ja sopimussuhteen aikana. Vakuutuksenottajan mahdollisuuksia torjua vilppiä on myös tuotekehittelyn avulla luoda tuotteita, missä vilpintekomahdollisuudet ovat nykyistä pienemmät.

Tutkielmassa perehdytään viranomaisen valitusoikeuteen oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa ja sitä edeltäneessä hallintolainkäyttölaissa. Tarkoituksena on tutkia, miten viranomaisen valitusoikeutta tulisi ymmärtää yleisen hallintoprosessilain valossa, miten valitusoikeus on muotoutunut sellaiseksi kuin se nykyään on sekä mitä tulevaisuuden osalta on odotettavissa. Viranomaisen valitusoikeus muotoutui aluksi laillisen oikeudenkäyntijärjestyksen varaan. Hallintolainkäyttölain säätämisellä valitusoikeus sai säädännäisen perustan. Valitusoikeuden laajuus on tämän jälkeen muotoutunut tarkemmin oikeuskäytännössä ja perustuslakivaliokunnan vakiintuneessa käytännössä. Perustuslain tulkinta etenkin yksilön oikeusturvaa korostaen on vaikuttanut viranomaisen valitusoikeuteen sitä supistavasti. Lisäksi säännöksiä viranomaisen valitusoikeudesta on useissa erityislaeissa. Uuden hallintoprosessilain säätämisen ja yleisen valituslupajärjestelmän käyttöönoton vaikutus ei vielä ole selvillä. Viranomaisella on valitusoikeus hallintopäätöksestä asianosaisaseman, erityislain säännöksen sekä sen valvottavana olevan yleisen edun perusteella. Valitusoikeus hallintotuomioistuimen päätöksestä viranomaisella on mainittujen kolmen perusteen lisäksi, jos hallintotuomioistuin on kumonnut viranomaisen päätöksen tai muuttanut sitä. Viranomaisen valitusoikeuden epäselvimpänä pidetty osa on yleisen edun käsite. Sen tarkempi sisältö, yhdistettynä viranomaisen valvontatehtävään, on täsmentynyt oikeuskäytännössä. Muutoksenhaku korkeimmasta hallinto-oikeudesta edellyttää valituslupaa. Valituslupa tulee myöntää, jos se on lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeää. Tyypillinen syy viranomaisen valitustarpeelle on oikeuskäytännön epäyhtenäisyys. Viranomaisen valitusoikeus on perustuslakivaliokunnan vakiintuneessa käytännössä rakentunut perustuslain tulkinnan varaan. Erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö vaikuttaa siihen, miten perusoikeuksia tulkitaan kansallisesti. Ihmisoikeustuomioistuin ei ole kuitenkaan ottanut kantaa viranomaisen valitusoikeuden sallittavuuteen suhteessa yksilön oikeusturvaan. Tulevaisuudessa viranomaisen valitusoikeuden kehitys nojaa voimakkaasti siihen, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja unionin tuomioistuin muotoavat yksilön oikeusturvan tarkempaa sisältöä.

Tutkielman kysymyksenasettelu perustuu tilanteeseen, jossa listaamaton osakeyhtiö järjestää osakeannin, jonka yhteydessä osakkeiden merkintään oikeutetulle annetaan informaatiota annin kohteena olevasta yhtiöstä ja sen taloudellisesta tilasta. Myöhemmin merkinnän jälkeen selviää, että annettu informaatio on ollut virheellistä, puutteellista tai muuten harhaanjohtavaa, minkä johdosta osakkeita merkinnyt katsoo kärsineensä vahinkoa. Tämän ongelmanasettelun pohjalta tutkielman kolme keskeistä teemaa ovat i) yhtiön vastuu merkitsijälle annetusta informaatiosta, ii) merkitsijän mahdollisuus vedota tehdyn merkinnän pätemättömyyteen ja iii) informaatioon liittyvät velvollisuudet ja informaation hyödyntämisen rajat ja mahdollisuudet listaamattoman osakeyhtiön osakeannin ja -merkinnän yhteydessä. Näiden teemojen ohella, koko tutkielman kattavana laajempana viitekehyksenä käsitellään sitä, kuinka pitkälle listaamattoman osakeyhtiön kontekstissa voidaan hyödyntää sopimusoikeudellisia periaatteita. Kysymys on pitkälti siitä, miten laajasti yhtiö- ja sopimusoikeutta voidaan sovittaa yhteen tahdonvaltaisuutta ja sopimuksenvaraisuutta korostavan osakeyhtiölain kontekstissa erityisesti osakeannin ja -merkinnän kohdalla. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on ajatus osakeyhtiöstä sopimusverkkona, jossa yhtiön ja merkitsijän toiminta määräytyvät osittain osakeyhtiölain muodostaman institutionaalisen kehyksen perusteella, osittain toimijoiden sopimusvapauden ja keskinäisten sopimusjärjestelyjen perusteella. Tutkielman metodeina on hyödynnetty lainoppia ja oikeustaloustiedettä. Tutkielman taloustieteellinen aspekti linkittyy erityisesti ns. neoinstitutionaaliseen taloustieteeseen. Lähtökohtana ja koko tutkielman läpi kantavana teemana on käsitys listaamattoman osakeyhtiön osakemerkinnästä yhtiön ja merkitsijän välisenä sopimuksena tai vähintäänkin sopimuksenomaisena suhteena. Osakemerkinnän luonnetta yhtiön ja merkitsijän välisenä sopimuksena on perusteltu sekä oikeustoimilain tarjous-vastaus -mekanismin että muiden osakemerkintään liittyvien sopimusoikeudellisten piirteiden perusteella. Kun osakemerkintä ymmärretään vähintäänkin yhtiön ja merkitsijän välisenä sopimuksenomaisena suhteena, voidaan siihen soveltaa osakeyhtiölain pakottavien säännösten rajoissa sopimusoikeuden yleisiä periaatteita ja sopimusoikeudellista seuraamusjärjestelmää. Virheellisen informaation merkitystä osakeannin ja -merkinnän yhteydessä on käsitelty tarkastelemalla informaation jakautumista yhtiön ja merkitsijän välillä. Osakemerkintäpäätöksen kannalta relevantin informaation voidaan olettaa jakautuvan asymmetrisesti yhtiön ja merkitsijän välille. Informaation asymmetrisyys mahdollistaa tiedollisen ylivoiman hyödyntämisen ja opportunistisen käyttäytymisen yhtiön eduksi merkitsijän kustannuksella. Osakeyhtiölaissa listaamattomalle yhtiölle asetettujen tiedonantovelvollisuuksien suppeuden johdosta yhtiön vastuuta merkitsijälle annetusta virheellisestä informaatiosta on tarkasteltu sekä oikeustoimilain pätemättömyysperusteiden että sopimusoikeudellisen lojaliteettiperiaatteen näkökulmasta. Huomiota on kiinnitetty myös merkitsijän selonottovelvollisuuteen ja sijoitustoimintaan liittyvän informaation epävarmuuteen. Erityisesti osakesijoituksen luonteeseen liittyvä tietoinen riskinotto vaikeuttaa relaatiosuhteen muodostamista väitetyn informaatiovirheen ja yhtiön vastuun välille. Kysymystä merkitsijän mahdollisuudesta vedota tehdyn osakemerkinnän pätemättömyyteen on käsitelty perehtymällä vuosien 1895, 1978 ja 2006 osakeyhtiölakien asiaa koskeviin säännöksiin, lakien esitöihin ja näistä oikeuskirjallisuudessa esitettyihin argumentteihin. Perinteisesti on katsottu, ettei merkinnän pätemättömyyteen enää voisi vedota sen jälkeen kun osakepääoman korotus on merkitty kaupparekisteriin. Ottaen huomioon vuoden 2006 osakeyhtiölain nimellisarvottoman pääomajärjestelmän ja mahdollisuuden kirjata osakkeista yhtiölle suoritettu merkintämaksu kokonaisuudessaan sijoitetun vapaan oman pääoman rahastoon, tutkielmassa on pyritty osoittamaan miten aikojen saatossa esitetyt perustelut vaativat nyt uudelleenarviointia. Tutkielmassa käsitellään myös lyhyesti merkitsijän mahdollisuuksia varautua informaatiovirheisiin sopimusperusteisesti esimerkiksi vaatimalla yhtiöltä vakuutuksia osakeannin ja -merkinnän yhteydessä annettujen tietojen paikkansapitävyydestä. Tältä osin on erityisesti kiinnitetty huomiota siihen, missä laajuudessa yhtiö voi vakuutuksia antaa ja miten osakeyhtiölain pakottava sääntely vaikuttaa yhtiön ja merkitsijän välillä solmittavan sopimuksen sopimusvapauden laajuuteen ja sitovuuspiiriin.

Tässä tutkielmassa keskitytään laatuvirheisiin. Tutkielmassa lähestytään virhettä ja siitä aiheutuvia seurauksia ensisijaisesti yksityisellä ja julkisella sektorilla käytettävien yleisten sopimusehtojen näkökulmasta. Niiden lisäksi on selvitetty alalla voimassa olevia käytäntöjä sekä mahdollisia poikkeavuuksia käytössä oleviin yleisiin vakioehtoihin ja pohdittu syitä sopimuslausekkeiden tietyille muotoiluille. Perehdyttäessä virheeseen ja sen seurauksiin, ei voida jättää huomioimatta alalla yleisenä sopimuskäytäntönä käytettyä palvelutasoa. Sopimuksessa sovitulla palvelutasolla voi olla huomattavaa merkitystä selvitettäessä sitä, onko sopimuksen toinen osapuoli syyllistynyt sopimusvelvoitteiden vastaiseen virheeseen, vai onko sopimusta täytettäessa ainoastaan koettu koettu sopimuksen mukainen palvelutason alitus, josta hyvitetään sopimuksessa sovitulla tavalla. Tästä johtuen on erityisesti toimialalla toimivien organisaatioiden haastatteluila perehdytty siihen, miten sopimuskäytännöissä huomioidaan virhe ja mikä sen suhde on yleensä palvelutason poikkeamiin.

Yrityksen osakekannan kauppaan sovelletaan soveltuvin osin kauppalakia ja lain 17−20 §:n säännöksiä kaupan kohteen virheestä. Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa näiden säännösten soveltamisesta yrityskaupan yhteydessä käytiin pohjoismaisessa oikeuskirjallisuudessa keskustelua. Sen jälkeen akateeminen mielenkiinto yrityskauppoja kohtaan on laantunut. Yrityskauppakäytännössä tapahtunut angloamerikkalaisten sopimuskäytäntöjen vakiintuminen herättää kuitenkin mielenkiintoisia oikeudellisia kysymyksiä. Nykyisin osapuolet pyrkivät asiantuntijoidensa avulla sopimaan oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tyhjentävästi kirjallisessa kauppakirjassa (”Share Purchase Agreement”). Vakiintunutta sopimusrakennetta noudattelevassa kauppakirjassa luodaan itsenäinen myyjän vakuutuksiin, korvausvastuulausekkeisiin ja muihin ehtoihin perustuva sopimusperusteinen sanktiojärjestelmä virhetilanteita ajatellen niin, ettei kauppalakia sovelleta. Sopimusasiakirjan merkitystä osapuolten välistä oikeussuhdetta tyhjentävästi sääntelevänä dokumenttina korostetaan ottamalla kauppakirjaan entire agreement -ehto. Tutkielmassa tutkitaan yllä lyhyesti kuvattua oikeudellista ilmiötä, jossa osapuolet pyrkivät sopimaan yrityskaupassa virhevastuusta tyhjentävästi kauppakirjassa. Käsitteenä virhevastuu ymmärretään tutkielmassa laajasti. Se käsittää sekä kauppalakiin perustuvan myyjän vastuun kaupan kohteessa olevasta virheestä että sellaiset sopimusmääräykset, jotka koskevat kaupan kohteelta vaadittavia ominaisuuksia ja jotka on tarkoitettu korvaamaan lakiin perustuva virhevastuu. Tutkimuskysymykseksi määritellään kysymys siitä, missä määrin osapuolten on mahdollista sopia virhevastuusta tyhjentävästi yrityksen osakekannan kaupan kauppakirjassa, ja mikä merkitys kauppakirjaan otetulla entire agreement -ehdolla on virhevastuun kannalta? Tutkimuskysymykseen vastaaminen rakentuu kolmen keskeisen pääluvun varaan. Ensiksi tarkastellaan myyjän virhevastuuta kauppalain säännösten ja ostajan suorittaman due diligence -tarkastuksen valossa. Tarkastelun kohteena on erityisesti ostajan selonottovelvollisuuden ja myyjän tiedonantovelvollisuuden välillä vaikeasti tehtävä rajanveto. Toisessa pääluvussa huomio kiinnitetään yrityskaupan sopimusperusteisiin järjestelyihin ja entire agreement -ehdon merkitykseen virhevastuun kannalta. Kolmannessa pääluvussa osapuolten sopimusvapauden rajoja tarkastellaan OikTL:n pakottavien säännösten valossa. Tarkastelun kohteeksi tulevat petollinen viettely sekä oikeustoimen kunnianvastaisuus ja arvottomuus, minkä lisäksi huomiota kiinnitetään yleiseen sovittelusäännökseen. Tutkielman tärkeimpinä johtopäätöksinä voidaan pitää seuraavia: − Osapuolilla on yrityskaupassa lähtökohtaisesti mahdollisuus poiketa entire agreement -ehdolla kauppalain ilmentämästä ankarasta vastuusta myyjän suullisesti tai muuten kauppakirjan ulkopuolella kaupan kohteesta antamien tietojen osoittautuessa virheellisiksi. Myyjän tahallisen tiedonantovirheen tai epälojaalin menettelyn ollessa kyseessä myyjä ei kuitenkaan voi vedota tällaiseen sopimiseen. − Osapuolten oikeussuhdetta tyhjentävästi sääntelemään tarkoitetusta sopimusasiakirjasta huolimatta sopimus ei voi olla olemassa tyhjiössä. Vaikka entire agreement -ehdon sanamuoto viittaisi osapuolten välejä tyhjentävästi sääntelevään sopimukseen, aukkotilanteessa sopimusta on voitava tulkita sopimuksen ulkopuolisten lähteiden avulla. Tällöin yleiset kauppa- ja sopimusoikeudelliset periaatteet tai yrityskaupan vakiintuneet käytännöt voivat saada tulkinnassa merkitystä. Tavanomaisesti muotoiltu entire agreement -ehto ei estä sopimusta edeltävien osapuolten lausumien hyödyntämistä sopimuksen tulkinnassa. − Kauppalain 19.1 §:n 2 kohdalle on lain dispositiivisuudesta huolimatta johdettavissa OikTL 33 §:n kautta välillinen pakottava vaikutus myyjän tiedonantovelvollisuuden minimitason osoittajana. Myyjän OikTL 33 §:ään perustuvan tiedonantovelvollisuuden syntymistä on kauppalain 19.1 §:n 2 kohdan tiedonantovelvollisuutta vastaavasti arvioitava suhteessa ostajan selonottovelvollisuuteen, jota yrityskaupassa lähtökohtaisesti voidaan pitää laajana, mutta jonka ulottuvuus on arvioitava in casu. − Sopimuksen sovittelu ei tasavertaisten liike-elämän sopijakumppaneiden kohdalla lähtökohtaisesti tule kysymykseen.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan virkasuhteessa olevan henkilön sananvapautta erityisesti lojaliteetti- ja käyttäytymisvelvoitteen näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on lainopin avulla selvittää, millaisia rajoituksia virkamiehen käyttäytymisvelvoite ja lojaliteettivelvoite asettavat virkamiehen sananvapaudelle. Lisäksi tarkastellaan, mitkä kriteerit vaikuttavat virkamiehen sananvapauden laajuuteen edellä mainitut velvollisuudet huomioon ottaen. Tutkielma on hallinto-oikeudellinen, mutta se sisältää myös valtiosääntöoikeudellisia piirteitä perus- ja ihmisoikeuksiin kytkeytyvän aiheensa vuoksi. Velvoitteita koskevien normien väljän sanamuodon vuoksi pyrin erityisesti oikeus- ja laillisuusvalvontakäytännön avulla määrittelemään niitä rajoja, mitä käyttäytymis- ja lojaliteettivelvoite asettavat virkamiehen sananvapaudelle. Sananvapaus on jokaiselle, myös virkamiehelle lähtökohtaisesti kuuluva vahva perus- ja ihmisoikeus. Se saa sisältönsä perustuslaista, Euroopan unionin oikeudesta sekä kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista. Virkamiesasemasta seuraavat velvoitteet, kuten juuri tarkastelemani käyttäytymis- ja lojaliteettivelvoite, voivat kuitenkin asettaa rajoituksia sananvapaudelle. Virkamiehen käyttäytymisvelvoitetta on täsmennetty asiallisuuden, asianmukaisuuden ja sopivuuden kriteereillä. Käyttäytymisvelvoite näyttäytyy lähinnä virkamiehen suhteessa hallinnon asiakkaisiin. Lojaliteettivelvoite sen sijaan on sisällöltään vaikeampi määrittää, mutta sen on katsottu tarkoittavan etusijassa virkamieheltä vaadittua lojaaliutta organisaatiotansa kohtaan.

Tutkimuksen aiheena on valtion virkamiehen henkilökohtainen vahingonkorvausvastuu julkisen vallan käytössä sattuneesta vahingosta vahingonkorvauslain mukaisesti. Virkamiehen korvausvastuun perusta tulee Suomen perustuslain 118 §:stä, jota vahingonkorvauslaki olennaisesti täydentää. Tutkimuksessani olen tarkastellut lainopillisen metodin näkökulmasta virkamiehen korvausvastuun laajuutta virassa aiheutetuista vahingoista. Erityisesti tutkimukseni keskiössä ovat isännänvastuu, kanavointisäännös sekä julkisyhteisön reggressioikeus vahingon aiheuttanutta virkamiestä kohtaan. Tutkimus on hallinto-oikeudellinen, mutta siinä on vahvasti vahingonkorvausoikeudellista ainesta. Näkökulma on virkamiehen oikeusturvaa painottava. Keskeisin tutkimustulokseni on, että virkamiehen vahingonkorvausvastuu on tuottamukseen perustuvaa vastuuta. Pääsääntönä on, että virkamies ja valtio ovat molemmat vastuussa virkamiehen aiheuttamasta vahingosta: valtio isännän-vastuun perusteella ja virkamies tuottamusvastuun perusteella. Vastuu on yhteisvastuuta ja lähtökohtana on, että virkamies korvaa vahingosta kohtuullisen määrän. Virkamiehelle ei kuitenkaan synny korvausvastuuta, jos vahinko on aiheu-tettu lievällä tuottamuksella. Kanavointisäännöksen tarkoituksena on kääntää tilanne siten, että virkamiehen vastuu on toissijaista yhteisvastuuta eli vastuu konkretisoituu vahingonkärsijää kohtaan vain, jos korvausta ei saada perityksi julkisyhteisöltä. Käytännössä tämä ei tule kysymykseen, sillä valtio on maksukykyinen vastaaja. Tahallisesti aiheutetuissa vahingoissa kanavointisäännöstä ei sovelleta eli vastuu on isännänvastuun perusteella yhteisvastuuta ilman kana-vointisäännöksen tuomaa etua. Julkisyhteisön nostama reggressikanne on käytännössä desuetudo, ja reggressioikeuden käyttäminen muulla menettelyllä kuin kanteella on myös hyvin harvinaista.

Tutkielmassa selvitetään virkavelvollisuuden rikkomisen rikostunnusmerkistön yhteyttä laiminlyönnin rikosoikeudelliseen käsitteeseen ja laiminlyönnin rangaistavuuteen. Erityisen mielenkiinnon kohteena on laiminlyönnillä aiheutetun virkavelvollisuuden rikkomisteon liittymä laiminlyönnistä mahdollisesti aiheutuneeseen seurausrikokseen eli epävarsinaiseen laiminlyöntirikokseen (RL 3:3.2). Lisäksi tarkastellaan laiminlyöntivastuun kohdentumista etenkin niissä tilanteissa, joissa vastuuasemassa olevia on useita. Rikoslain 3 luvun 3.2 §:n 1-kohdan mukaan erityinen oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen voi perustua virkaan, toimeen tai asemaan. Lähtökohta on se, että tietyn toimintavelvollisuuden tulee ilmetä laista laillisuusperiaatteen vaatimalla tavalla ja että tuo velvollisuus on sillä tavalla selkeä, että toimintavelvollinen henkilö on tietoinen sen sisällöstä ja velvoittavuudesta. Kun kysymyksessä on laiminlyöty virkatoimi, teon tahallisuus- ja tuottamusvastuuta arvioidaan ensisijaisesti rikoslain 40 luvun mukaisena virkarikosvastuuna ja jos laiminlyödystä virkatoimesta on aiheutunut seurausrikos, tahallisuus- ja tuottamusvastuun arvioiminen laajenee myös tämän rikoksen, eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, syyksilukemisarviointiin. Epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen syyksilukemisarvioinnissa huomioitavat pääelementit ovat seuraavat: 1) seurausrikos on ollut sellainen, että se on ylipäätään toteutettavissa laiminlyönnin kautta, 2) laiminlyöjällä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus, siis viran kohdalla täsmällinen virkavelvollisuus, estää seurausrikoksen syntyminen, ja 3) juuri tuosta laiminlyönnistä on aiheutunut kyseinen seurausrikos. Virkavelvollisuuden rikkomisen ja siitä mahdollisesti syntyneen seurausrikoksen eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen vastuuperusteet arvioidaan hieman toisistaan poikkeavasti: virkavelvollisuuden rikkomisen vastuuperusteeksi riittää lähtökohtaisesti yleistä virkavelvollisuutta määrittävän normin vastainen toiminta tai laiminlyönti, kun taas laiminlyönnin rangaistavuuden ja sellaisen epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, jonka taustalla oleva aktiivisuuteen velvoittava peruste on virka, yleinen virkavelvollisuus ei sellaisenaan yleensä riitä, vaan tuon virkaan perustuvan suojaamis- tai valvontavelvollisuuden tulee olla täsmennetty koskemaan tiettyä henkilöä, henkilöjoukkoa tai määrättyä omaisuutta. Vastuuaseman velvoittavuuden ja laajuuden arvioimisen tärkeys ja yksilöllisyys korostuvat tilanteessa, jossa mahdollisia vastuuasemassa olleita henkilöitä on useita. Tutkielmassa tuodaan esille, että usean toimijan tai laiminlyöjän ja varsinkin jaetun vastuun työtilanteisiin liittyvissä vastuun kohdentamisissa on tapauskohtaisesti mahdollista huomioida luottamusperiaate ja tapahtumankulun hallinnan vaatimus vastuunkohdentamiseen liittyvien normien lisäksi. Laiminlyöjän tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi epävarsinaisessa laiminlyöntirikoksessa usean eri osatekijän kohdalla. Näistä korostuu erityisesti kaksi seuraavaa: ensinnäkin toiminnan puuttuminen eli itse laiminlyöntiteko voi olla eriasteisesti tahallinen tai vaihtoehtoisesti huolimattomuudesta aiheutettu, ja toiseksi tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi myös laiminlyönnistä syntyvään seuraukseen nähden. Jos seurausrikos katsotaan aiheutuneeksi tuottamuksesta, mutta ei tahallisuudesta, seurauksen sattumisen todennäköisyys ja sen kautta myös ennakoitavuus nousevat usein merkittävään asemaan huolimattomuutta arvioitaessa. Laiminlyöjän tulee mieltää syntyvä kielletty seuraus laiminlyöntinsä vähintään varsin todennäköiseksi seuraukseksi, jotta teon tahallisuus tahallisena rikoksena täyttyisi. Lisäksi vastuuasemassa olevan tulee tunnistaa ja mieltää olevansa vastuuasemassa vähintään varsin todennäköisesti, jotta tahallisuus täyttyisi tämän olosuhdetunnusmerkistötekijän kohdalla. Jos seurausrikos on myös tuottamuksellisena rangaistava, myös laiminlyönnin kautta aiheutetun seurauksen rikosvastuun perustaksi riittää tuottamus. Rikosoikeustiede ja oikeuskäytäntö ovat määrittäneet vaadittavan syy-yhteyden tasoa velvollisuuden laiminlyönnin ja aiheutuneen seurauksen välillä, ja syy-yhteyskynnyksen täyttymisen osalta voidaan pääsääntönä sanoa, että jos laiminlyöty teko olisi erittäin todennäköisesti estänyt seurauksen syntymisen, ovat laiminlyönti ja seuraus siten syy-yhteydessä toisiinsa, että laiminlyöjä voidaan asettaa vastuuseen seurauksesta. Rikoslain 3:3.2:n tarkoittama laiminlyönnillä aiheuttaminen saattaa vastuuasemassa olevan laiminlyöjän tekijävastuuseen seurausrikoksesta siinäkin tapauksessa, että seurausrikoksen tekee tai aikaansaa toinen henkilö, ja on siten huomionarvoista, että laiminlyönti on siis moitittavampaa menettelyä kuin esimerkiksi avunanto seurausrikokseen. Tähän liittyen tutkielmassa päädytään toteamaan, että rajanveto epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen tekijävastuun ja vaihtoehtoisen avunantovastuun välillä ei nykytilanteessa ole aivan perusteltavissa niissä tilanteissa, joissa päärikoksen tekee toinen henkilö kuin laiminlyöjä ja vain päärikoksen tekijällä on niin sanottu teonherruus päärikoksen suhteen. Laiminlyönnin ja teon samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen rikoslakiin laiminlyönnin rangaistavuuden edellytykseksi voisi parantaa tällaisten tilateiden arvioimista ja ratkaisujen perustelemista. Rikoslakiin kirjattu vaatimus laiminlyönnin ja teon samanarvoisuudesta suhteessa seurausrikoksen aiheuttamiseen parantaisi myös rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja lain antaman perusteen selkeyden näkökulmasta erityisesti niitä käytännön tilanteita, joissa tunnusmerkistövalinta on vaikeaa – lähinnä tahallisen ja tuottamuksellisen tunnusmerkistön välillä – tai joissa seurausrikosten erityisehdot, esimerkiksi rikoksen kvalifioidut tekomuodot, tulevat harkittaviksi ja mahdollisesti myös sovellettaviksi. Samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen antaisi lisäksi eräänlaisen lakiin perustuvan velvollisuuden erottaa laiminlyöjän teko seurausrikoksen tekijän eli päätekijän teosta tilanteessa, jossa seurausrikoksen tekee joku muu kuin laiminlyöntiin syyllistynyt, eikä tekijöiden tekoja voida katsoa tunnusmerkistöltään samoiksi tai kvalifioinniltaan samanarvoisiksi. Tämänhetkinen tilanne, jossa rikoslaki ei sisällä nimenomaista mainintaa siitä, että rangaistavan laiminlyönnin tulee olla moitittavuudeltaan samanarvoinen kuin saman seurausrikoksen aiheuttaminen aktiivisella teolla, jättää lainsoveltajalle runsaasti tulkinnanvaraa.