Browsing by Title
Now showing items 3365-3384 of 3542
-
(2018)Tutkielmassa tarkastellaan uudistettuun maksukyvyttömyysasetuksen 36 artiklaan sisällytettyä sitoumus –instituutiota, jonka kautta maksukyvyttömyysasetuksen tarkoittama sekundäärimenettely on toteutettavissa virtuaalisesti, eli ilman todellisen sekundäärimenettelyn aloittamista. Virtuaalisen sekundäärimenettelyn esikuvina ovat toimineet Englannin tuomioistuinkäytännössä esillä olleet oikeustapaukset, joiden innoittamana Euroopan unionin lainsäätäjä kodifioi vastaavan instrumentin myös maksukyvyttömyysasetuksen tekstiin. Tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, miten uudistetun maksukyvyttömyysasetuksen 36 artiklan sisältämiä sääntöjä tulee tulkita ja miten 36 artiklan tarkoittama sitoumus vaikuttaa maksukyvyttömyysmenettelyyn osallisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Tutkimuksen tulkinnassa on ennakkoasenteena asetuksen sanamuodon mukainen kielellinen tulkinta. Ottaen kuitenkin huomioon tutkielman aihetta koskevan Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön puuttumisen, pyritään tutkimuksen tulkinnassa ottamaan huomioon myös maksukyvyttömyysasetuksen rakenne, tavoitteet ja sen taustaperiaatteet. Tämän kautta tehdään päätelmiä siitä, miten sitoumusta koskevia säännöksiä tulee konkreettisessa soveltamistilanteessa tulkita ja miten mahdolliset avoimet kysymykset tulisi ratkaista. Vastaavasti tutkimuksessa esitetään sitoumuksen käyttämiseen liittyviä suosituksia, joita noudattamalla voitaisiin tehostaa maksukyvyttömyysasetuksen tavoitteiden ja sen taustaperiaatteiden toteutumista. Tutkimuksessa käsitellään kronologisesti sitoumuksen käyttämistä keinona torjua uhkaava sekundäärimenettely ja tarkastellaan sitoumuksen vaikutuksia myöhempään sekundäärimenettelyyn ja sen aloittamisen edellytyksiin. Vastaavasti tutkimuksessa käsitellään sellaisia sitoumuksen käyttämiseen liittyviä kansallisia sääntöjä, jotka tulevat sovellettavaksi maksukyvyttömyysasetuksen sitoumusta koskevien viittaussääntöjen perusteella. Tutkimuksessa analysoidaan sitoumukseen liittyvien sääntöjen toimivuutta ja tarkoituksenmukaisuutta, sekä annetaan suosituksia tutkimustuloksiin perustuen. Tutkimuksen kautta pyritään esittämään kokonaiskuva virtuaalisesta sekundäärimenettelystä ja sen toiminnasta.
-
(2020)Virtuaalisia rekonstruktioita ovat tietojärjestelmien avulla luodut visualisoinnit, animaatiot, simulaatiot, virtuaalitodellisuuteen perustuvat sovellukset ja muut vastaavat audiovisuaaliset esitykset, joilla pyritään esittämään selvitystä todistelun kohteena olevista seikoista. Kotimaisissa oikeudenkäynneissä on hyödynnetty tiettyjä virtuaalisten rekonstruktioiden esitysmuotoja, mutta virtuaalisten rekonstruktioiden ei voida katsoa olevan vielä vakiintuneita todistelukäytännössämme. Syyttäjälaitoksen ja yleisten tuomioistuinten asian- ja dokumentinhallinnan kehittämishankkeen (AIPA-hanke) kokeiluhankkeessa on kehitetty virtuaalitodellisuuden demoympäristö ja pohdittu ja sen soveltuvuutta oikeudenkäyntiaineistoksi. Tutkielmassa on kyse sähköisten todisteiden arvionnista, johon on viime vuosina alettu kiinnittää huomiota kotimaisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessa. Tutkimustehtävä on virtuaalisten rekonstruktioiden todistusarvon ja siihen liittyvien oikeusturvanäkökohtien analyysi. Tutkimustehtävää selvitetään kahden tutkimuskysymyksen avulla: (1) millainen on virtuaalisten rekonstruktioiden hypoteettinen todistusarvo rikosprosessissa?, (2) liittyykö niiden hyödyntämiseen oikeusturvaongelmia, erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan pohjautuvan equality of arms-periaatteen näkökulmasta? Tutkielmassa pyritään ongelmakeskeiseen tieteen tekoon lainopillisin metodein. Tutkimustehtävän taustalla on huoli keskivertotuomarin tietotaidosta arvioida virtuaalisten todisteiden näyttöarvoa riittävän kattavasti siten, ettei virtuaalisten rekonstruktioiden käyttöön liittyisi uhkaa esitystavasta tai valmistusmenettelystä johtuvista virhepäätelmistä. Virtuaalisten rekonstruktioiden todistusarvon määritteleminen osoittautuu vaikeaksi. Yleistason tarkastelu ja todistusarvon määrittämisen tapauskohtaisuus (tuomarin tietotaito ja yksittäisen rekonstruktion laadintakysymykset) muodostavat jännitteen, jota on vaikea vakioida. Toinen johtopäätös on, että virtuaalisten rekonstruktioiden käyttöön liittyy potentiaalisia oikeusturvaongelmia. Perusta näille voi syntyä valmistusprosessin eri vaiheissa tapahtuneista virheistä tai puutteista. Toisaalta ne voivat johtua myös esitysmuodon aiheuttamasta psykologisesta harhaanjohtavuudesta. Oikeusturvaongelmat eivät välttämättä aktualisoidu, jos niihin osataan puuttua. Puuttumiskeinoja ovat valmistusprosessiin liittyvät sertifiointivaatimukset ja juristikunnan oikeuspsykologinen ja tietotekninen koulutus. Keskeinen havainto on, että virtuaalisten rekonstruktioiden käyttö todistelussa antaa uuden merkityssisällön olemassa oleville periaatteille. Tämä huomataan mm. asianajajan totuusvelvollisuuden, puolustuksen suosimisen- periaatteen ja tuomarin perusteluvelvollisuuden kohdalla. Myös tuomioistuimen aineellinen prosessinjohto on entistä haasteellisempaa valvoessaan osapuolten tasapuolisuuden toteutumista. Tutkimustyön aikana on syntynyt lista reunaehdoista, joita voidaan hyödyntää arvioidessa rekonstruktion luotettavuutta todisteena.
-
(2022)Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin ja Suomen lainsäädännön määritelmää virtuaalivaluutasta ja erityisesti, miten määritelmä vaikuttaa virtuaalivaluutan verotukseen henkilöverotuksessa. Tutkimusmenetelmänä on lainopillinen de lege lata käsiteanalyysi. Virtuaalivaluutoista on tullut kansainvälinen ja yhteiskunnallinen ilmiö, johon liittyy toisaalta paljon ennakkoluuloja ja toisaalta paljon odotuksia. Nykyiset sääntelyn kohteena olevat virtuaalivaluutat perustuvat lähtökohtaisesti lohkoketjuteknologiaan. Ymmärrys tästä teknologiasta on olennaista, että voidaan tarkastella virtuaalivaluuttojen taloudellista merkitystä sekä oikeudellista määrittelyä. Tästä syystä tutkielmassa esitellään virtuaalivaluutan mahdollistanut lohkoketjuteknologia. Virtuaalivaluuttoja käytetään sekä sijoituskohteina että maksuvälineinä, mistä johtuen virtuaalivaluuttoihin kohdistuu veroseuraamuksia. KHO 2019:42 ratkaisun mukaan virtuaalivaluuttaa pidetään tuloverolain mukaisissa soveltamistilanteissa tuloverolain 45 §:n 1 momentissa tarkoitettuna omaisuutena, jolloin sen luovuttamiseen sovelletaan tuloverolain luovutusvoittoa koskevia säädöksiä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää vastaako virtuaalivaluutan oikeudellinen määritelmä sen tosiasiallista käyttötarkoitusta. Oikeudellisen määritelmän hahmottamiseksi virtuaalivaluuttaa koskeva lainsäädäntö paikannetaan oikeudenalajaottelun mukaan. Punnintaa määritelmän ja käyttötarkoituksen suhteesta tarkastellaan keskeisten veroperiaatteiden valossa. Näistä tärkeimmiksi nousevat ennakoitavuuden periaate ja legaliteettiperiaate. Tutkielmassa olennaiseksi käsitteeksi nousee luottamus lohkoketjun tuotteena ja toisaalta välttämättömänä taloudellisen toiminnan takeena. Tutkielmassa havaitaan, että virtuaalivaluutan tarjoajista annetun lain (572/2019) 2 §:n määritelmä virtuaalivaluutoista samaistaa virtuaalivaluutan, kryptovaluutan, lohkoketjuteknologian ja Bitcoinin. Tämä luo virtuaalivaluutan määritelmästä tarpeettoman laajan ja tosiasiallinen sääntely kohdistuu pikemminkin lohkoketjuteknologisiin sovellutuksiin kuin digitaalista arvoa sisältäviin kryptovaluuttoihin. Määritelmällä voi olla veroseuraamuksia sellaisille lohkoketjuteknologisille sovellutuksille, jotka eivät vastaa KHO 2019:42 ratkaisussa annettua tulkintaa virtuaalivaluutasta verotettavana omaisuutena. Määritelmän laajuus voi asettaa esteitä lohkoketjuteknologisten sovellutusten kehitykselle ja käyttöönotolle. Virtuaalivaluutan määritelmään suunnitellaan tarpeellisia ja oikeasuhtaisia muutoksia Euroopan komissiossa.
-
(2023)The present study examines the legality of direct marketing to other Member States of the European Union by holders of an Estonian virtual currency service provider license, regulated by the Estonian Financial Intelligence Unit ("FIU") in accordance with the Act on Prevention of Money Laundering and Terrorist Financing ("MLTFPA"), in order to assess the feasibility of such a practice. In more detail, this study is intended to provide an overview of the Estonian crypto regulations in relation to direct marketing compliance, as well as a description of how the forthcoming regulations of the Estonian Parliament and Council on markets in crypto assets and amending Directive (EU) 2019/1937 may affect direct marketing compliance for crypto license holders in Estonia. Compliance is vital to establish worldwide standards, protecting consumers, preventing fraudulent activity (such as anti-money laundering, anti-terrorism funding), and promoting fair competition among businesses, such as anti-bribery and financial transparency. The selection of Estonia for this study is twofold: firstly, Estonia is one of the most digitized countries in the European Union, and secondly, it's also a leading destination for cryptocurrency businesses as well as one of the top destination countries in Europe for Fintech start-ups. Estonia has taken a leading role in the European Union's crypto licensing arena through its advanced policies towards cryptocurrencies. Estonia's foresight led to the issuance of crypto licenses as early as 2017, a landmark achievement which significantly accelerated the process for companies aiming to acquire an Estonian license. With relatively basic requirements in place for such a permit, businesses can easily operate without any encumbering legal impediments. The ease in obtaining Estonian crypto licenses proved rivaled by no other, creating a catalytic effect on worldwide crypto operations that were previously deterred and impeded by complex, time-consuming legal processes. In this way, Estonia's proactive stance in designing regulatory procedures unlocked doors to new horizons in the industry, vastly affecting large numbers of innovative startups looking to expand their business operability. Therefore, it is evident that a commitment to creating a conducive environment boosted Estonia's reputation as a superior hub for the dynamic domain of crypto, ahead of alternative actors available in different regions around the world. As cryptocurrency use has grown and evolved, so too has the legislation. It is possible to see that by comparing how the 2022 regulation differs significantly from the 2017 version. In 2020, Estonia's crypto regulatory system underwent a significant change when the entity responsible for the regulation of crypto moved from the Ministry of Interior to the Financial Intelligence Unit under the Ministry of Finance. The majority of crypto licenses were now revoked by the Financial Intelligence Unit in 2020. On March 15, 2022, an amendment was made to Estonia's Law on Preventing the Financing of Terrorism to include under the scope of the licensing system virtual currency providers as "obligated entities" in Sections 2(10) ("Application of this Act") and 72 ("Own funds requirements for a virtual currency service provider"). Therefore, making virtual currency providers subject to Estonian Money Laundering Act. An additional amendment to MLTFPA has been approved by the Estonian government on March 15th, 2022, which governs the cryptocurrency services offered by Estonian companies. By complying with these amendments as effectively as possible, the risk of money laundering and terrorist financing can be significantly reduced during cryptocurrency transactions within Estonian companies. As a matter of fact, this topic is of great significance mainly since there are a number of crypto companies that have been developed in Estonia, and there have been discussions about how these companies operate on the market with or without a government license. The aim of this investigation is to analyze the significance of insufficient objective information regarding the validity of Virtual Assets Service Providers' ("VASP") marketing services outside Estonia. The goal is to bring attention to the potential effects of the present situation where virtual currency companies pursue promotional activities in other EU regulated zones while abstaining from directly advertising their VASP offerings. To be precise, this research will explore how consumer protection and regulatory effectiveness have been impacted by such actions, particularly the ones enforced by the Estonian authorities - FIU and MLTFPA regulation. Moreover, there is, at the moment, no harmonized European Union legislation that regulates crypto marketing to so called “grey areas"' – meaning countries where cryptocurrencies are not regulated. In the context of the global trend focused on the active development of the digital economy, the relevance of issues related to the formation of approaches to the legal regulation of the use of the latest financial technologies (FinTech) seems indisputable. However, the European Parliament has taken significant action towards addressing this regulatory gap by approving the Markets in Crypto Assets (MiCA) Regulation in April 2023. This regulation represents a progressive effort to harmonize and standardize the governance of cryptocurrencies across the entire European Union, thereby ushering in a new period of regulatory clarity and transparency in the crypto market. The blockchain technology presents not only new possibilities but also new challenging conditions for traditional approaches to the provision of financial services. The development of cryptocurrencies, modern forms of attracting investments in the form of ICO (Initial Coin Offering) in the actual absence of a legal framework, brings potential risks to both private and public interests, namely: high volatility of the cryptocurrency rate, implication of investors in illegal activities, the unavailability of legal mechanisms to protect investors, jeopardizing global economic stability, etc. In this regard, it is interesting to consider the positions already formed on the legal regulation of the use of FinTech in European countries with the necessary experience in this area, in particular in Estonia, which is a member of the European Union. The positions of financial regulators and established requirements of the European Union and Estonia to ICOs are discussed in detail. Conclusions on the appropriateness of legal regulation of new phenomena, including at the international level, are formulated. Recommendations on the implementation of the Estonian experience in the regulation of ICOs and cryptocurrencies in the European Union system are made. Thus, it seems reasonable to observe the principle of technological neutrality in the formation of the legal framework of regulation of ICO and cryptocurrency, to consider bitcoin trading as a business activity subject to compulsory licensing, etc. The following recommendations are made for the implementation of the Estonian experience in the regulation of ICO and cryptocurrency in the European Union legal system. To sum up, Estonia's crypto regulations have experienced considerable progress since the introduction of licensure in 2017, and changes to the Money Laundering and Terrorist Financing Prevention Act in March 2022 reinforced it further, applying to virtual currency providers. Nevertheless, there still exist apprehensions concerning legality of marketing services supplied by Virtual Assets Service Providers beyond the Estonian land boundaries. The above mentioned regulation, passed by the European Parliament in April 2023, is expected to facilitate standards governing cryptocurrencies across all EU members. Given that direct advertising is a crucial aspect of the crypto industry, compliance with these upcoming regulations will be essential for enterprises operating in this territory, including those licensed in Estonia. It is therefore critical for these license holders to remain aware of regulatory developments and ensure their direct marketing practices comply with both Estonia's and the entire European Union's laws. Direct advertising is integral to the crypto industry as it is a key means of promoting and differentiating products and services, and therefore its regulation is of utmost importance for ensuring transparency and consumer protection, additionally the consequences of noncompliance with above mentioned legislation may lead to brand damage, regulatory fines, civil liability, and criminal charges.
-
(2017)I avhandlingen undersöks vittnespsykologins roll i bevisvärderingsprocessen. För att underbygga diskussionen om vilka knutpunkter vittnespsykologin och bevisvärderingen har, presenteras tre för ämnet centrala helheter som grund för behandlingen av forskningsfrågan. Inledningsvis granskas bevisvärderingens grunddrag, det vill säga målet med rättegångsprocessen och dess sanningsbegrepp, tillämplig lagstiftning samt relevant bevisrättslig terminologi. Detta följs av en genomgång av de bevisvärderingsteorier och värderingskriterier som finns utarbetade för bevisvärderingsprocessen i dag. Den tredje helheten behandlar vittnespsykologin som ämnesområde samt de forskningsresultat som potentiellt kunde utnyttjas under rättegångsprocessen. Utanför avhandlingen har begränsats bland annat specifika typer av vittnesutsagor, t.ex. barnvittnen, som tidigare vittnespsykologisk forskning behandlat. Avhandlingens metod är rättsvetenskaplig och tvärvetenskaplig forskning utnyttjas i stor utsträckning i arbetet. I arbetet presenteras bevisvärderingens grunddrag samt de vanligaste bevisvärderingsteorierna för att fastställa de referensramar inom vilka vittnespsykologin enligt arbetets hypotes bör finna en plats. Bevisvärderingsteorierna vägs emot principen om fri bevisvärdering, och i arbetet diskuteras huruvida teoretiskt utarbetade modeller motsvarar den praktiska bevisvärderingsprocessen. Bevisvärderingsteorierna granskas speciellt ur den muntliga utsagans perspektiv, då teorierna tagits fram för att lösa bland annat problemet gällande trovärdighetsbedömningen av den muntliga utsagan. Vittnespsykologin som forskningsområde undersöker bland annat vittnens observationer, minnesprocessen, vittnesutsagor och utredningen av deras trovärdighet. Kunskap gällande samtliga faktorer kan enligt avhandlingens hypotes stöda bevisvärderingsteorierna och därmed främja en bättre och mer sanningsenlig bevisvärdering av muntliga utsagor. Med stöd av de ovan nämnda tre kapitlen diskuteras sedan vittnespsykologins roll i bevisvärderingsprocessen ur vittnesutsagans, sakkunnigutlåtandets samt domarrollens perspektiv. Avhandlingen avslutas med en sammanfattning av forskningsresultaten samt diskussion kring vad slutsatserna innebär. Muntlighetsprincipen ställs som en ledande princip för rättegångsprocessen, och vittnens muntliga utsaga anses med brett konsensus i rättslitteraturen och rättspraxis medföra en mer korrekt och pålitlig bedömning av vittnesutsagans bevisvärde. Förutom ett antal konkreta sätt med hjälp av vilka vittnespsykologin kunde utnyttjas i större utsträckning i rättegångsprocessen ifrågasätter arbetets slutsatser muntlighetsprincipen som ledande rättegångsprincip.
-
(2017)Through an assessment of the recent criticism directed against the Court from the United Kingdom, this thesis sets out the investigate the future of the European Court of Human Rights. By analysing compliance with the Court as a form of ideology—in particular, the definition given by John B Thompson as the “ways in which meaning serves to establish and sustain relations of domination”—it studies the ways this has been challenged by the United Kingdom, and assesses the suitability of the current institutional response from the Court. The thesis begins with a clarification of Thompson’s use of the term “ideology”, providing a methodology for its application to the ECtHR. Chapter II then applies this methodology to the Court’s case law, demonstrating how, within a specific social-historical support for the human rights project, it has harnessed meanings latent in the Convention to establish and expand its authority over member states. Particularly close attention will be paid to how the Court’s development of certain interpretative tools—the margin of appreciation, the living instrument doctrine, etc.—helped institutionalise this authority. Chapter III then turns to look at the UK more closely, beginning with a brief parallel study of the reception of the Court’s early judgments, culminating in the implementation of the Human Rights Act in 1998, which incorporated the Convention (and the Court’s jurisprudence) directly into domestic law. It then focuses on three areas of the Court’s case law that have been highlighted as prompting reform: the issue of prisoner voting; the deportation of foreign nationals, particularly in the context of anti-terror measures; and the application of the Convention to the Armed Forces. This analysis seeks to draw out the critique offered by the UK against the Court’s ideology, demonstrating how the same meaning(s) put forward by the Court are co-opted to challenge its authority. The final Chapter looks forward, asking how the prior sections should inform responses to Conservative plans. In particular, it criticises suggestions that the Court is now entering an “Age of Subsidiarity” as insufficient to respond to the UK’s critique. Accordingly, the Chapter lays out the case for expanding the Convention’s application into the field of socio-economic rights—particularly in relation to austerity measures—to reinvigorate support for the Convention project.
-
(2022)Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeva rikoslain (39/1889) 9 luku (743/1995) perustuu sille lähtökohdalle, että oikeushenkilöä voidaan kyllä rangaista sille osoitetulla yhteisösakolla, mutta oikeushenkilöä ei itsessään pidetä rikoksentekijänä. Oikeushenkilö voidaan siten tuomita sellaisesta rikoksesta, jonka luonnollinen henkilö on tehnyt oikeushenkilön toiminnassa, mutta ei itse oikeushenkilön tekemästä rikoksesta. Yhteisösakko on kuitenkin rangaistuksenluonteinen seuraamus, joka perustuu oikeushenkilön moitittavuuteen. Moitittavuutta tosiasiallisesti arvioidaan ja mitataan, mutta oikeushenkilöllinen syyllisyysmoite on jotain luonnollisen henkilön syyllisyydestä poikkeavaa. Tämä ristiriitainen ajattelutapa osoittautuu käytännössä vaikeaksi ymmärtää, ja vielä vaikeammaksi tutkia. Tämän tutkielman tavoitteena on haastaa oikeushenkilön rangaistusvastuullekin perinteinen yksilökeskeinen rikosoikeudellinen ajattelutapa siirtämällä painotus organisaatiokeskeisyyteen. Tutkielman aihe ja tutkimuskysymykset ovat syntyneet halusta tutkia ristiriitaisuutta siitä, miksi moitearvostelu oikeushenkilöihin mahdollistetaan, mutta oikeushenkilö ei voi tehdä rikosta. Tutkielma tarkastelee oikeushenkilön rangaistusvastuuta erityisesti siitä näkökulmasta, voiko oikeushenkilöä pitää itsessään rikoksentekijänä ja tulisiko näin tehdä – punnintaa suoritetaan sekä väitteen puolesta että sitä vastaan. Tutkielmassa huomioidaan sekä oikeushenkilön rangaistusvastuun nykytilan ja toimivuuden arviointi että oikeustilan tulevaisuuteen vaikuttavat seikat. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaista oikeushenkilön rangaistusvastuuta myös kansainvälisessä kontekstissa. Siinä hyödynnetään metodologista pluralismia, jonka avulla on yhdistetty erilaisia tutkimuksellisia näkökulmia ja menetelmiä. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä todetaan, että vaikka suomalaisessa oikeudessa oikeushenkilöitä ei tällä hetkellä pidetä rikoksentekijöinä, tosiasiallisesti yhteisösyyllisyys tunnustetaan laajalti. Moitearvostelun kohdistaminen oikeushenkilöön on ilmeistä varsinkin silloin, kun todetaan, ettei yhtiö ole noudattanut vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen estämiseksi. Oikeushenkilölle voidaan tuskin koskaan asettaa samassa mielessä tahtotilaa kuin luonnolliselle henkilölle, mutta oikeushenkilöllistä syyllisyysmoitetta voidaan kehittää omana syyllisyyden muotonaan. Oikeushenkilön vertaaminen luonnolliseen henkilöön ei ole siten välttämätöntä eikä oikeushenkilön pitäminen rikoksentekijänä syrjäytä luonnollisen henkilön rangaistusvastuuta. Tutkielmassa päädytään varovaisesti kannattamaan oikeushenkilön pitämistä rikoksentekijänä huomioiden kuitenkin sen haasteet.
-
(2018)Suomessa voitonjako eli osingonmaksu on pörssiyhtiöissä perinteisesti toteutettu kerran vuodessa varsinaisen yhtiökokouksen päätöksen jälkeen. Sitä vastoin varsinkin anglosaksisissa maissa osingot on tyypillisesti maksettu useammassa kuin yhdessä erässä. Nyttemmin vuodesta 2014 lähtien myös Suomessa pörssiyhtiöt ovat ryhtyneet toteuttamaan osinkojensa maksamista useampaan kuin yhteen vuosittaiseen erään jaksottaen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan voitonjakoa eli osingonmaksua useammassa kuin yhdessä erässä. Tämä muodostaa tutkielman aiheen kehikon. Tutkimustehtävänä on tarkemmin ottaen tarkastella verraten tuoretta ilmiötä sen oikeudellisessa kontekstissaan. Keskeisenä tehtävänä on määrittää OYL 13:2:n mukaisen maksukykyisyystestin suorittamisajankohta. Siten tutkielma vastaa ensinnäkin kysymykseen, tuleeko maksukykyisyystesti tehdä useampieräisen osingonmaksun jakopäätöksen yhteyden lisäksi myös selkeästi myöhemmän osingon täytäntöönpanon yhteydessä. Toisaalta tutkielmassa painotetaan maksukyvyn arviointihetken ja osinkovelan perussuhteen keskeistä kytkeytymistä toisiinsa. Siksi tutkielmassa käsitelläänkin osinkovelan perussuhdetta. Tässä yhteydessä käsittely liittyy jälkimmäisen osinkoerän systematisoinnin tarkasteluun voitonjaon ja velan maksamisen välillä. Mahdollisen yhtiöoikeudellisen maksukyvyttömyyden vaikutukset huomioidaan läpi tutkielman. Aihetta taustoitetaan käsittelemällä osakeyhtiölain mukaista varojenjakoa, sitä koskevia periaatteita sekä jakoa lailliseen ja laittomaan varojenjakoon. Varojenjakosäännöksistä tarkastellaan erityisesti maksukykyisyystestin osatekijöitä, sillä maksukykyisyystestin merkitys on huomattavasti korostuneempi kuin OYL 13:5:n tasetestin. Tutkielmassa tarkastellaan osinkovelan perussuhteen ja maksukykyisyystestin välistä suhdetta osakeyhtiöoikeudellista varojenjakoa toteuttavan osinkovelallisen näkökulmasta. Erilaiset yhtiöoikeudelliset useamman osinkoerän toteutustavat vaikuttavat osinkovelan syntyhetken määrittymiseen. Tästä syystä myös erilaisia osinkotyyppejä käsitellään. Pääasian muodostaa kuitenkin jako yhtiökokouksessa tehtyyn ja hallituksen saamansa valtuutuksen nojalla tekemään osingonjakopäätökseen. Vaikka näiden toteutustapojen välillä on eroa muun muassa siinä, kuinka pitkään osinkovelkaa ylläpidetään, tutkielmassa on päädytty kantaan, jonka mukaan osinkovelan perussuhteena säilyy varojen jakaminen toteutustavasta riippumatta. Siten myös OYL 13:2:n mukainen maksukykyisyystesti tulee suoritettavaksi jokaisen osinkoerän yhteydessä. Näin ollen tutkielman tulokset osoittavat, että maksukyky tulee arvioida sekä osingonjaosta päätettäessä että täytäntöönpantaessa. Jo tehdyn voitonjakopäätöksen jälkeen ilmennyt maksukyvyttömyys vaikuttaa myös tosiasiallisesti jälkimmäisen erän maksamiseen. Osingonmaksun täytäntöönpanijan vastuulla on arvioida, voidaanko kyseinen erä panna täytäntöön ja maksaa osakkeenomistajille. Mikäli yhtiö on jälkimmäisen osinkoerän yhteydessä maksukyvytön tai osingon maksaminen aiheuttaisi maksukyvyttömyyden, tulee osingonmaksusta pidättäytyä. Pörssiyhtiössä tieto tästä synnyttää myös velvollisuuden julkistaa negatiivinen tulosvaroitus. Maksukyvyttömyyden vaikutusten tarkastelun yhteydessä tutkielmassa on päädytty varovasti puoltamaan jälkimmäisen osinkoerän osittaistäytäntöönpanon mahdollisuutta. Käytännön ongelmia ilmaantunee kuitenkin, joten tällaisessa tilanteessa toimia tulisi käytännössä harkita hyvin tarkasti. Tutkielma toimii myös laajana ohjeistuksena näiden asioiden parissa käytännön työtä tekeville.
-
(2022)Vakuutuksenantajan takautumisoikeudella viitataan vakuutusyhtiön oikeuteen periä vakuutuksen perusteella maksamansa korvaussumma vahingon vähintään törkeällä huolimattomuudella aiheuttaneelta taholta. Takautumisoikeus on oikeudenmukaisen vastuunjaon näkökulmasta välttämätöntä, sillä muuten erityisen moitittavallakin menettelyllä aiheutetut vahingot ja niistä aiheutuvat kustannukset kanavoituisivat aina vakuutuksenantajalle ja sitä kautta välillisesti vakuutuksenottajille eikä vahingon aiheuttanut taho joutuisi välttämättä millään tavalla taloudellisesti vastuuseen teostaan. Vakuutuksenantajan takautumisoikeus vahvistetaan vakuutussopimuslain (543/1994) 75 §:ssä. Lainkohta on yksityishenkilöiden eduksi pakottava, joten takautumisoikeutta ei voida laajentaa yksityishenkilöksi katsottavien vahingonaiheuttajien haitaksi esimerkiksi vakuutusehdoin. Vakuutuksenantajan takautumisoikeuden alarajaksi on katsottava vahingonaiheuttajan törkeän huolimaton vahinkoa aiheuttava menettely, kun kyseessä ei ole laissa erikseen säädetty ankaran vastuun tilanne. Vahinkoa aiheuttanut toiminta voi olla joko aktiivista tekemistä tai perustua laiminlyöntiin. Tutkielmassa käytän pääasiallisena metodina lainoppia, jonka avulla pyrin systematisoimaan ja jäsentelemään vallitsevaa oikeustilaa tutkimuskysymysteni näkökulmasta. Tutkimuksen kohteena ovat erityisesti takautumisoikeuden syntyedellytysten selvittäminen VSL 75 §:n perusteella yksityishenkilöiden aiheuttamien vahinkojen kohdalla ja takautumissaatavan sovittelun mahdollisuus. Kumpaakin aihealuetta tutkin laajalti myös alaikäisten ja syyntakeettomien vahingonaiheuttajien näkökulmasta. Tutkimuksessa korostuvat siis tapauskohtainen arviointi törkeän tuottamuksen alarajan sekä takautumissaatavan sovittelun yhteydessä. Kokonaisarvioinnin ollessa vaikuttava tekijä niin takautumisoikeuden kuin sovittelunkin edellytysten olemassaoloa selvitettäessä, korostuvat tutkimuksen lähdeaineistona niin korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö kuin myös vakuutuslautakunnan ratkaisusuositukset. Näiden lisäksi lainvalmisteluaineistoista ilmenevä lainsäätäjän tahto ja suomalainen oikeuskirjallisuus ovat merkittäviä lähteitä tutkimuksessa. Oikeuskäytännössä törkeän tuottamuksellisen toiminnan on katsottu olevan lähellä tahallisuutta. Jos tekijä on suhtautunut tekonsa seurauksiin piittaamattomasti ja häikäilemättömästi, tekee tämä hänen toiminnastaan entistä moitittavampaa. Tietoinen riskien ottaminen, menettelystä aiheutuva suuri vahingonvaara ja otettujen riskien vakavuus ovat myös törkeän huolimattomuuden puolesta puhuvia seikkoja. Vahingon aiheuttajan aikaisemmat kokemukset vastaavanlaisten riskien toteutumisesta voivat myös korostaa vahingon aiheuttajan syyllisyyttä ja tuottamuksen asteen vakavuutta, sillä tällöin hänen on tullut riskit todistetusti tiedostaa ja tästä huolimatta hän on vahinkoa aiheuttaneeseen toimintaan ryhtynyt. Käytännössä törkeän tuottamukselliseksi toiminnaksi voidaan katsoa esimerkiksi vahingonaiheuttajan tosiasiassa tahallinen toiminta, jota ei ole voitu kuitenkaan todistaa tahalliseksi. Oli sitten kyseessä tahallaan tai törkeällä tuottamuksella aiheutettu vahinko, vahingonaiheuttajan menettelyn tulee olla syy-yhteydessä syntyneeseen vahinkoon, jotta takautumisoikeus voi vakuutuksenantajalle syntyä. Alaikäisyys voi myös vaikuttaa tuottamuksen asteen arviointiin vahingonkorvauksen sovittelua koskevan VahL 2:2:n esitöiden perusteella. Syyntakeettomuuden on myös katsottu oikeuskirjallisuudessa vaikuttavan tuottamusarviointiin VahL 2:3:n mukaan, vaikka esitöissä ei tähän olekaan suoraan otettu kantaa. Tämä lienee kuitenkin harvinaisempaa kuin alaikäisten kohdalla. Sovittelun kynnys puolestaan on erityisen korkealla vakuutuksenantajan takautumisoikeuden yhteydessä, sillä teon moitittavuus puhuu sovittelua vastaan. Sovittelu on kuitenkin mahdollista törkeän tuottamuksen ja jopa tahallisesti vahingon aiheuttaneiden kohdalla, mikäli sovittelussa muutenkin korostuvat tekijän varallisuusolot ovat heikot. Vakuutusyhtiön varallisuusasemalla ei arvioinnissa ole merkitystä, sillä sovittelun edellytyksiä arvioidaan vahingonkärsijän ja vahingonaiheuttajan suhteessa. Sovittelussakin kokonaisarvostelu on tärkeässä asemassa, mikä johdosta alaikäiset ja syyntakeettomat vahingonaiheuttajat ovat lähtökohtaisesti todennäköisempiä sovittelun kohteita kuin terveet aikuiset. Tähän vaikuttaa lähtökohtaisesti alhaisempi moitittavuuden aste ja sekin seikka, että lapsille ei välttämättä ole ehtinyt kertyä merkittävää varallisuutta ja psyykkisesti sairaiden tulonhankkimiskyky saattaa olla huomattavasti heikentynyt. Sovittelun perusteella vahingonkorvaukseen tehtävät vähennykset ovat oikeuskäytännössä olleet kohtuullisen maltillisia, mikä alleviivaa vahingonkärsijän oikeutta saada täyden korvauksen periaatteen mukaisesti korvaus vahingosta.
-
(2020)Rikosten valmistelun kriminalisointiin on Suomessa suhtauduttu pidättyväisesti, sillä valmistelukriminalisointien ei ole katsottu asettuvan ongelmitta rikosoikeuskulttuuriimme. Lähtökohtana nimittäin on, ettei pahoistakaan ajatuksista tule rangaista. Vakavimpien rikosten valmistelun rankaisemattomuutta on pidetty kuitenkin ongelmallisena ja epäoikeudenmukaisena. Eräät yksittäiset koulusurmia ja rahankuljetusryöstöjä koskevat tapaukset saivat lainsäätäjän ryhtymään tiettyjen vakavien rikosten valmistelun kriminalisointiin. Vuonna 2013 kriminalisoitiin törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu (RL 21:6a §), törkeän ryöstön valmistelu (RL 31:2a §) ja panttivangin ottamisen valmistelu (RL 25:4a §). Lakivaliokunta on edellyttänyt, että näiden uusien, periaatteellisesti merkittävien rikossäännösten soveltamista ja toimivuutta tulisi seurata käytännössä. Kyseiset säännökset ovat nyt olleet voimassa hieman yli kuusi vuotta, ja oikeuskäytäntöä on kertynyt jo jonkin verran. Tutkielmassa lainsäädännön toimivuutta tarkastellaan tulkitsemalla kriminalisointien sisältöä ja tavoitteenasettelua oikeuskäytännön valossa. Tämä tutkielma tarjoaa kattavan läpileikkauksen vuoden 2013 valmistelukriminalisointien syntyyn, toteutukseen ja soveltamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten kriminalisoinnit näyttäytyvät oikeuskäytännön valossa, ja miten lainvalmistelussa asetetut tavoitteet ja lainsoveltamisessa nähdyt mahdolliset riskit ovat toteutuneet. Vuoden 2013 valmistelukriminalisointeja koskevalla lainsäädännöllä on kyetty tavoittamaan vakavia yksittäisiä rikoksia, vaikka oikeuskäytännön perusteella vaikuttaakin siltä, että se kohdistuu erilaisiin valmistelurikoksiin kuin ehkä lakia sovellettaessa ajateltiin.
-
(2023)Tämä tutkimus sijoittuu ympäristöoikeuden ja kilpailuoikeuden rajapintaan ja liittyy ympäristöperusteisiin valtiontukiin. Tutkimuksessa tarkastellaan komission soft law – sääntelyä, jolla ohjataan ympäristöperusteisten valtiontukien arviointia, eli komission itsensä antamia suuntaviivoja. Komission suuntaviivat uudistuivat vuonna 2022, ja tässä tutkimuksessa tarkastellaan uusia, vuoden 2022 suuntaviivoja ilmastotoimiin, ympäristönsuojeluun ja energia-alalle myönnettävälle valtiontuelle. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella muutoksia, joita on tapahtunut näissä uusissa suuntaviivoissa verrattuna edellisiin, vuoden 2014–2020 suuntaviivoihin. Lisäksi tässä tutkimuksessa tarkastellaan syitä muutosten taustalla. Tutkimuksessa tarkastellaan ensin Euroopan unionin ympäristöpolitiikkaa ja sen kehitystä. Erityishuomiota kiinnitetään Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan, koska sillä on ollut merkittävä vaikutus uusiin suuntaviivoihin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lyhyesti valtiontukisääntelyä, keskittyen kuitenkin komission suuntaviivoihin ja esimerkiksi niiden oikeudelliseen merkitykseen. Keskeinen osa tutkimusta on myös EUT:n tapaus Hinkley Point C – jossa EUT otti kantaa ympäristöperusteisten valtointukien arviontiin. Tutkimuksessa todetaan, että uusien suuntaviivojen tavoitteissa, soveltamisalassa sekä arviointikriteereissä on tapahtunut huomattavia muutoksia. Tutkimuksen perusteella huomataan myös, että kolme suurinta syytä muutosten taustalla ovat ympäristöpolitiikan kehitys, EUT:n oikeuskäytäntö sekä Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.
-
(2023)Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Velvoiteoikeus Tekijä: Otto Saikkonen Työn nimi: Vuokrasopimuksen irtisanominen saneerausmenettelyssä yrityssaneerauslain 27.1 §:n perusteella ja irtisanomisen perusteella määräytyvä korvaus Työn laji: OTM-tutkielma Kuukausi ja vuosi: Tammikuu 2023 Sivumäärä: XXII + 74 sivua Avainsanat: Yrityssaneeraus, YSL 27 §, vuokrasopimuksen irtisanominen saneerausmenettelyssä, kohtuullinen korvaus muusta vahingosta, saneerausvelka Ohjaaja: Heidi Lindfors Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Taloudellisissa vaikeuksissa olevan velallisen on mahdollista hakeutua yrityssaneerauslain (1993/47) mukaiseen saneerausmenettelyyn, jossa tavoitteena on tervehdyttää ja turvata velallisen jatkamiskelpoisen yritystoiminnan edellytykset sekä saada aikaan velkojen järjestely. Saneerausmenettelyssä lähtökohtana on pidettävä sopimussuhteiden jatkuvuuden periaatetta, jonka mukaisesti saneerausmenettelyn alkaminen ei lähtökohtaisesti vaikuta velallisen jo tekemiin sitoumuksiin. Velallisen saneerauksen toteuttamismahdollisuuksien turvaamiseksi saattaa olla välttämätöntä, että velallisella on mahdollisuus vetäytyä taloudellisesti merkittävistä ja epäedullisiksi käyneistä sopimussuhteista saneerausmenettelyn alettua. Yrityssaneerauslaissa (YSL) säädetään erikseen poikkeuksista, jolloin velallisen on mahdollista vetäytyä ennenaikaisesti eräistä sopimuksista. YSL 27 §:n mukaisesti vuokra- tai vuokraluottosopimus voidaan menettelyn alettua irtisanoa noudattaen kahden kuukauden irtisanomisaikaa sopimuksen kestoa tai irtisanomista koskevien ehtojen estämättä. Yrityssaneerauslaissa säädetyllä tavalla vuokranantajalla on oikeus korvaukseen sopimuksen ennenaikaisen päättämisen vuoksi omaisuuden hallinnan palauttamisesta aiheutuneista välttämättömistä kustannuksista sekä kohtuullisilta osin muusta vahingosta, jonka vuokranantaja osoittaa hänelle aiheutuvan. Tarkastelussa ovat seuraavat tutkimuskysymysten mukaiset asiat: 1. Mikä merkitys YSL 27 §:n kaltaisilla erityisillä irtisanomisoikeuksilla ja korvaussäännöksillä on ottaen huomioon saneerausmenettelyn rehabilitaation periaate, sopimusten jatkuvuuden periaate ja yleinen täyden korvauksen periaate? 2. Mikä on YSL 27 §:n perusteella määräytyvän ”kohtuullisen korvauksen” suuruusluokka, johon tapauskohtaisessa kohtuullisuusharkinnassa voidaan päätyä? 3. Minkä seikkojen perusteella ”kohtuullisen korvauksen” suuruutta voidaan tapauskohtaisessa kohtuullisuusharkinnassa arvioida? Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan pääosin lainopillisten ja empiiristen menetelmien keinoin. Tutkimuksessa pyritään tarjoamaan teoreettinen kohtuullisen korvauksen suuruusluokka sekä viitekehys kohtuusharkinnalle, jonka perusteella kohtuullisen korvauksen määrää on mahdollista arvioida tapauskohtaisessa kokonaisharkinnassa.
-
(2012)Vuokratyö on yleistynyt merkittävästi viime vuosien aikana. Työnantajalle vuokratyön käyttö on edullista, koska se mahdollistaa helpon tavan lisätä työvoiman määrää hetkellisiä ruuhkahuippuja varten. Vuokratyötä käyttävän yrityksen ei tarvitse palkata lisää omaa työvoimaa, vaan työntekijät voidaan vuokrata, jolloin yrityksen ei tarvitse huolehtia velvollisuuksista, jotka tavallisesti työnantajalle kuuluvat. Vuokratyövoimaa käyttävä yritys saa käyttöönsä joustavaa työvoimaa, mutta vuokratyötä tekevän on oltava joustava työajoissaan. Kokeeko vuokratyöntekijä vuokratyön ja sen tuomat epäsäännölliset työajat positiivisena vai negatiivisena riippuu työntekijän elämäntilanteesta. Pääasiassa vuokra- ja osa-aikaista työtä tehdään sen vuoksi, ettei vuokratyötekijä saisi muuta työtä. Vuokratyövoimaa käyttämällä yritys saa käyttöönsä joustavaa työvoimaa. Työoikeuden yleisten oppien mukaan työntekijää on suojeltava heikompana osapuolena eli vuokratyöntekijää. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, miten vuokratyövoiman käyttöä on rajoitettu kansallisessa lainsäädännössä ja työehtosopimuksissa. Koska kansallisessa lainsäädännössä ei ole nimenomaisesti säädetty vuokratyön rajoitteista, tutkimuksessa otettiin tarkastelun kohteeksi vain vuokratyön tyypillisimmät työsopimustyypit, määräaikaiset ja osa-aikaiset työsopimukset. Määräaikaisten työsopimuksen käyttöedellytykset ja osa-aikaisten oikeus lisätyötunteihin rajoittavat vuokratyön vapaata käyttöä. Työehtosopimuksissa on voitu sopia säännöstämiskompetenssin rajoissa vuokratyövoiman käytön rajoitteista. Työehtosopimustoiminnan oikeudellinen perusta on järjestäytymisvapaudessa, joka on turvattu lukuisissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Järjestäytymisvapauden keskiössä ovat ILO:n järjestäytymisvapautta koskevat sopimukset sekä järjestäytymisvapauskomitean ratkaisukäytäntö, jonka mukaan työmarkkinaosapuolten kollektiivinen neuvotteluoikeus on perustavanlaatuinen oikeus. Työmarkkinaosapuolet voivat vapaasti neuvotella tarjottavasta työsopimustyypistä. ILO:n järjestäytymisvapauskomitean tapauskäytännön oikeuslähteellinen merkitys on noussut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antaman Demir ja Baykara v. Turkki -ratkaisun jälkeen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen viittasi tapauksen ratkaisuissa ILO:n järjestäytymisvapautta koskeviin sopimuksiin ja ILO:n tapauskäytäntöön Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikloiden tulkinnassa. Korkein oikeus on ottanut järjestäytymisvapauden sisällön tulkinnassa lähtökohdaksi Demir ja Baykara v. Turkki -ratkaisun. EU:n perusvapaudet, kuten palveluiden vapaa liikkuvuus, voivat olla ristiriidassa työehtosopimusmääräysten kanssa. Muun muassa muissa EU:n jäsenvaltioissa sijaitsevat vuokratyöyritykset eivät voi tarjota työvoimaa vapaasti esimerkiksi Suomeen aloille, joissa työvoiman vuokrausta on rajoitettu sitovasti kansallisilla työehtosopimuksilla. EU:n komissio ja parlamentti on antanut vuokratyödirektiivin, jonka mukaan vuokratyötä rajoittavat määräykset voivat perustua vain yleisen edun mukaisiin syihin. Vuokratyödirektiivi täsmentää EU:n perusvapauksia. EU-tuomioistuin on vakiintuneessa oikeuskäytännössä katsonut, että EU:n perusvapauksia rajoittavien perusoikeuksien tulisi läpäistä Gebhard -testi, johon kuuluu neljä vaativaa ehtoa, joista yksi on suhteellisuusperiaate. Vuokratyö on siis pääsääntöisesti sallittava, ellei vuokratyön rajoitukset läpäise em. testin ehtoja. Vuokratyödirektiivi herättää kysymyksen, velvoittaako se sellaisenaan ammattiliittoja, mitä seikkaa tukee muun muassa EU-tuomioistuimen aiempi oikeuskäytäntö työvoiman ja palveluiden vapaasta liikkuvuudesta. Jos vuokratyödirektiivi vaikuttaa työehtosopimusten vuokratyötä rajoittaviin määräyksiin, sillä rikotaan työmarkkinaosapuolten vapautta neuvotella kollektiivisesti. Tällöin EU:n perusvapauksia edistävä tulkinta on ristiriidassa kansainvälisten ihmisoikeuksien kanssa. Toisaalta ihmisoikeudet takaavat työmarkkinaosapuolten kollektiivisen neuvotteluoikeuden, johon ihmisoikeusopimusten ratifioineen jäsenvaltion ei tulisi puuttua.
-
(2014)On epäselvää, kuka vallitsevan oikeustilan mukaan vastaa vuokratyöntekijän sivulliselle aiheuttamasta vahingosta. Isännän korvausvastuun yleisiä syntyedellytyksiä on kolme. Ensinnäkin edellytetään, että vahingonaiheuttajan ja isännän välillä vallitsee tietynlainen oikeussuhde. Toisekseen vahingon on tullut aiheutua työntekijän virheestä tai laiminlyönnistä. Kolmanneksi vahingon on tullut aiheutua työssä. Tutkielman kannalta merkittävin näistä kolmesta syntyedellytyksestä on ensimmäinen ja yksi tutkielman keskeisimmistä tavoitteista on selvittää, kumpi työvoimanvuokraussopimuksen osapuolista (vuokraus- vai käyttäjäyritys) on vahingonkorvauslaissa tarkoitettu isäntä, vai voivatko molemmat olla sitä yhtäaikaisesti. Vuokrausyritys näyttäisi työnantaja-asemansa perusteella ainakin olevan vuokratyöntekijän isäntä. Käyttäjäyrityksen isäntä-asema on sen sijaan epävarma. Sitä puoltavat isännänvastuusääntelyn taustalla vallitsevat yleiset perusteet kuten esimerkiksi se, että työ tehdään käyttäjäyrityksen johdon ja valvonnan alaisena ja käyttäjäyrityksen lukuun. Käyttäjäyrityksellä on myös vuokrausyritystä paremmat mahdollisuudet arvioida toimintaansa liittyvät riskit ja varautua niiden estämiseen ohjeistamalla työntekijää ja huomioimalla mahdollisen vahingonkorvausvelvollisuuden aktualisoitumisriskin toimintansa hinnoittelussa ja siten pulverisoimalla sen osaksi toimintakustannuksiaan. Lain sanamuoto ei myöskään aseta estettä vuokraus- ja käyttäjäyrityksen asettamiselle yhteisvastuuseen, vaikka laissa ei perinteisesti ole tunnettu ajatusta kahdesta isännästä. Toisaalta lakisidonnaisuutta korostava tiukka tulkintalinja voisi johtaa siihen, että sekä ajatus käyttäjäyrityksen isännänvastuusta että yhteisvastuullisesta isännänvastuusta hylätään kokonaisuudessaan. Vahingonkorvauksen suorittamisesta aiheutuva taloudellinen menetys ei välttämättä jää lopullisesti vahingonkorvauslain mukaisen isännän kannettavaksi. Vuokraus- ja käyttäjäyritys ovat voineet sopia keskinäisestä vastuunjaostaan työvoimanvuokraussopimuksessaan ja tämä luonnollisesti sitoo sopimusosapuolia. Mikäli vastuunjakolausekkeita ei ole käytetty, on mahdollista, että vastuu syntyy tulkitsemalla sopimusehtoja ja tarkastelemalla, onko vuokratyöntekijän vahinkoon johtanut toiminta aiheutunut jommankumman osapuolen sopimusrikkomuksesta. Vaikka vastuu työntekijän aiheuttamasta vahingosta on ensisijaisesti kanavoitu työnantajalle, työntekijä ei ole vastuusta täysin vapaa. Vahingonkärsijä voi vaatia korvausta suoraan työntekijältä, jos tämä on aiheuttanut vahingon tahallisesti tai jos työantaja on maksukyvytön. Lisäksi työnantaja voi vaatia työntekijältä vahingonkärsijälle maksamaansa korvausta takautumisoikeutensa nojalla. Pääsääntöisesti työntekijä ei kuitenkaan ole velvollinen maksamaan täyttä korvausta, vaan kohtuulliseksi arvioidun määrän. Lievällä tuottamuksella aiheuttamistaan vahingoista työntekijä ei kuitenkaan ole lainkaan korvausvelvollinen.. Vuokrausyrityk-sellä on takautumisoikeus suoraan työnantaja-asemansa perusteella. Käyttäjäyritys on kuitenkin työntekijän näkökulmasta hänen työnantajansa sopimuskumppani, eikä työntekijä lähtökohtaisesti vastaa työnantajansa sopimuskumppanille aiheuttamastaan vahingosta. Pääsääntöisesti käyttäjäyritys ei siten voi esittää korvausvaatimuksia vuokratyöntekijälle. Tahallisesti aiheuttamastaan vahingosta työntekijä vastaa yhteisvastuullisesti isännänvastuussa olevan tahon kanssa eikä työntekijän korvausta kohtuullisteta, ellei siihen ole erityisiä perusteita Vahingonkorvauksen maksajaksi voi myös tulla vakuutusyhtiö. Ensinnäkin vahingonkärsijällä itsellään voi olla vakuutus, josta hän saa korvauksen. Tällöin vakuutuksenantajalle muodostuu takautumisoikeus vahingonkorvausvelvolliselta, jos vuokratyöntekijä on aiheuttanut vahingon törkeällä tuottamuksella tai tahallisesti. Vakuutuksenantajalla ei kuitenkaan ole vahingonkärsijää parempaa oikeutta vahingonkorvaukseen ja vahingonkorvausvelvollinen voi vedota kaikkiin samoihin väitteisiin vakuutuksenantajaa kuin vahingonkärsijää itseään vastaan. Vahingonkorvausvelvollinen isäntä on myös voinut ottaa vastuuvakuutuksen kattaakseen vahingonkorvausvelvollisuuttaan koskevan vahinkoriskin. Vakuutuksenottaja/vakuutettu (vuokraus-/käyttäjäyritys) voi tällöin joutua vakuutuksenantajan regressivaatimusten kohteeksi vain, jos se on rikkonut vakuutussopimuslakia tai vakuutusehtoja. Vuokratyön-tekijä ei ole vastuuvakuutussopimussuhteen osapuoli, joten vakuutuksenantajalla on häneen nähden takautumisoikeus silloin, jos vahinko on aiheutettu tahallisesti tai törkeällä tuottamuksella. Takautumisoikeutta rajoittavat tällöin kuitenkin vahingonkorvauslain mukaiset säännökset työntekijän korvausvelvollisuudesta.
-
(2020)Vuokratyö on ulkopuolisen työvoiman käyttämisen muoto, jossa vuokrausyritys luovuttaa korvausta vastaan työntekijänsä työskentelemään käyttäjäyrityksen toiminnan piiriin sen tarvitsemaksi ajaksi. Vuokratyöhön on yhdistetty määräaikaisten työsopimusten käyttöön liittyviä ongelmia. Määräaikaisia vuokratyösopimuksia koskevilla ennakkoratkaisuilla KKO 2012:10 ja KKO 2019:45 on selvennetty, että määräaikaista työsopimusta vuokratyössä arvioidaan samoin perustein kuin normaalityösuhteissakin, jonka lisäksi ratkaisuilla edellytettiin vuokrausyritykseltä työsopimuksen keston harkintaa myös käyttäjäyrityksen olosuhteiden piirissä. Tutkielmassa siten selvitetään, mikä merkitys käyttäjäyrityksen tarpeella on vuokratyösopimuksen keston harkinnassa ja valinnassa, ja onko vuokrausyrityksellä vuokraussopimussuhteessaan riittävät edellytykset olosuhdearviointiin käyttäjäyrityksen tarpeen selvittämiseksi. Vuokraussopimussuhteessa työnantajavelvoitteet ja -oikeudet jakautuvat yritysten välillä siten, että käyttäjäyritykselle siirtyvät lähtökohtaisesti välittömästi työntekoon ja sen järjestämiseen liittyvät oikeudet ja velvoitteet, ja vuokrausyritykselle kuuluvat siten muut työnantajavelvoitteet. Vuokrausyritys vastaa sopimustyönantajana työsopimusliitännäisistä asioista, kuten työsopimuksen keston perusteen laillisuudesta. Vuokrausyritys ei ole edes toissijaisessa vastuussa käyttäjäyritykselle siirtyneiden työnantajavelvoitteiden hoitamisesta, vaan vastuu on erillistä. Päävelvoitteiden ohella vuokraussopimussuhteen osapuolten keskinäisistä velvoitteista tärkein työsopimusharkinnan kannalta on käyttäjäyrityksen tiedonantovelvoite. Käyttäjäyritys on velvollinen antamaan vuokrausyritykselle ne tiedot, jotka vuokrausyritys tarvitsee työnantajavelvoitteidensa täyttämiseksi, kuten vuokratyöntekijän työsopimuksen keston harkitsemiseksi. Määräaikainen vuokratyösopimus edellyttää perusteltua syytä ja työvoimatarpeen tilapäisyyttä. Vuokrausyrityksen on ennakkoratkaisuilla selvennetyin tavoin arvioitava työvoimatarvetta lähtökohtaisesti omien työllistämismahdollisuuksiensa perusteella, mutta myös käyttäjäyrityksen olosuhteet voivat saada merkitystä. Sellainen käyttäjäyrityksen olosuhteiden merkitys korostuu erityisesti käyttäjäyrityksen ollessa vuokrausyrityksen ainoa asiakas. Tutkielmassa osoitetaan, kuinka käyttäjäyrityksen antaman toimeksiannon määräaikaisuudella tai jatkuvuudella, kuten myös varsinaisilla suoritettavilla työtehtävillä voi olla merkitystä sen kannalta, kuinka vuokrausyritys tekee olosuhde- ja työsopimusharkintaa käyttäjäyrityksen tarpeen perusteella. Tietyissä tilanteissa käyttäjäyrityksen tulisi välittää vuokrausyritykselle kaikki sellaiset tiedot toiminnastaan, joita työnantajat yleensäkin arvioivat työtehtävien ja työvoimatarpeen jatkuvuuden ja sen todennäköisyyden selvittämiseksi. Vain siten olosuhdeharkinta ja työsopimuksen keston valinta voivat toteutua puhtaasti. Vuokrausyrityksellä on työsopimuslain perusteella oikeudellinen perusta tarvitsemiensa tietojen saamiseen. Lainkohdan väljyydestä ja oikeuskäytännön sekä -kirjallisuuden niukkuudesta johtuen sen käytännön toteutumisen taso ja luotettavuus jäänevät epävarmoiksi. Tutkielmassa katsotaan, ettei nykyinen järjestelmä turvaa vuokrausyrityksen tekemää työsopimuksen kestoharkintaa riittävän tarkoituksenmukaisella tavalla erityisesti siksi, että tiedonantovelvollisuuden täsmällisyys vaikuttaa työntekijän asemaan sopimuksen keston kautta. Tutkielmassa pohditaan ratkaisuksi käyttäjäyrityksen osallistamista tietyissä olosuhteissa kiinteämmin työsopimuksen perusteharkintaan, ja tulevan lainsäädännön kannalta ehdotetaan pohdittavaksi yritysten välistä yhteisvastuuta työsopimuksen keston perusteesta vastuu- ja toimintamallin tarkoituksenmukaistamiseksi.
-
(2016)Tässä lainopillisessa tutkielmassa pyritään selvittämään vuokratyösuhteeseen kohdistuvan vähimmäistyöehtojen erityissääntelyn soveltamisalan suhdetta vähimmäistyöehtojen määräytymisen yleiseen systematiikkaan sekä kysymystä minkä vähimmäistyöehtojen normilähteen mukaan vuokratyösuhteessa sovellettavat vähimmäistyöehdot kulloinkin määräytyvät. Tutkielman perusteella vuokratyösuhteen vähimmäistyöehtojen määräytymistä sääntelevän työsopimuslain (55/2001) 2:9:n soveltamisala jää tulkinnanvaraiseksi. Oikeuskirjallisuudessa on pääasiassa lähdetty sääntelyn soveltamisesta työsopimuslain kokonaisuudistuksen yhteydessä vahvistetun työvoiman vuokraustoimialaan liittyvän toiminnan yhteydessä. Toisaalta säännöksen sanamuodon ja sen säätämisen yhteydessä esitettyjen perusteluiden perusteella voi päätyä myös tulkintaan, jonka perusteella erityislainsäädäntöä sovellettaisiin aina kun työntekijä siirretään vastikkeellisesti toisen työnantajan johdon ja valvonnan alaisuuteen. Korkeimman oikeuden vähimmäistyöehtojen määräytymistä koskevan oikeuskäytännön perusteella, yleissitovan työehtosopimuksen määräytymisen tulkinnassa on, työsopimuslain 2:9:n sanamuodossa asetetun etusijajärjestyksen lisäksi, otettava huomioon lain 2:7:n ja 2:9:n muodostama kokonaisuus vuokratyösuhteen vähimmäistyöehtojen määräytymisessä. Yleissitovan työehtosopimuksen soveltamista koskevassa oikeuskäytännössä on korostettu työntekijän ammatin ja työtehtävien merkityksen asemaa säännöksen tulkinnassa, jos työsuhteessa ei muutoin tulisi lainkaan sovellettavaksi työehtosopimusta. Tällöin työsopimuslain 2:7:n tulkinnassa olisi otettava huomioon myös lain 2:9:n mukaan vuokratyösuhteessa sovellettavaksi tulevat käyttäjäyritystä sitovat vähimmäistyöehdot. Tulkinta näyttäisi eriyttävän vuokratyösuhteen vähimmäistyöehtojen määräytymistä koskevaa tulkintakäytäntöä suhteessa yleisen systematiikan mukaiseen vähimmäistyöehtojen määräytymiseen. Kysymys työsopimuslain 2:9:n perusteella määräytyvästä käyttäjäyritystä sitovasta vähimmäistyöehtojen normilähteestä näyttää jäävän tulkinnanvaraiseksi myös tilanteissa, joissa työsuhteesta osapuolille johtuvat oikeudet ja velvollisuudet eivät ole suoraan yhdistettävissä käyttäjäyrityksessä suoritettavaan toimeksiantoon. Työn taustalla olevan vähimmäistyöehtojen määräytymistä koskevan systematiikan näkökulmasta vaikuttaisi perustellulta tulkita vähimmäistyöehtojen vaikuttavan työsuhteen vähimmäistyöehtoina, kunnes vuokratyöntekijä siirtyy toisiin työtehtäviin vähimmäistyöehtojen määräytymistä sääntelevän työehtosopimuslain (436/1946) 4:n, työsopimuslain 2:7:n tai työsopimuslain 2:9:n mukaisin oikeusvaikutuksin. Tutkielmassa kysymystä tarkastellaan sairausajan palkkaoikeuden näkökulmasta.
-
(2019)Vuokratyövoiman käyttöä ei ole rajoitettu lainsäädännöllä, mutta useissa työehtosopimuksissa on määräyksiä, jotka sisältävät rajoituksia ulkopuolisen työvoiman kuten vuokratyövoiman käytölle. Alihankintaa ja vuokratyövoimaa koskee pääsääntöisesti erilaiset työehtosopimusten määräykset, joten usein riitakysymyksissä ratkaistavaksi tulee ensin, onko sopimussuhteessa ollut kysymys vuokratyövoimasta vai alihankinnasta. Vuokratyövoiman ja alihankinnan välinen rajanveto voidaan määrittää usean eri kriteerin avulla. Ensisijaisesti sopimussuhteen luonteen määrittää kuitenkin direktio-oikeus sekä vastuu työn tuloksesta eli yrittäjäriski. Työvoiman vuokrauksessa työnantajan direktio-oikeus siirtyy työn tilaajalle eli käyttäjäyritykselle ja työn tilaaja vastaa myös työn tuloksesta. Alihankintasuhteessa työnantajan direktio-oikeus säilyy alihankkijalla ja se vastaa myös työn tuloksesta omalla riskillään. Alihankintasuhteessakin työn tilaajalla on kuitenkin oikeus antaa ohjeita alihankkijan työntekijöille etenkin turvallisuuteen liittyvissä asioissa sekä suorittaa normaalia laadunvalvontaa varmistaakseen sopimusvelvoitteiden täyttymisen ilman, että sopimussuhde muuttuu työvoiman vuokraukseksi. Yrittäjäriski määräytyy puolestaan sen perusteella, kumpi osapuoli vastaa työn viivästymisestä aiheutuneista kustannuksista tai työn lopputuloksessa esiintyvästä virheestä. Toissijaisina kriteereinä sopimussuhteen määrittelyssä pidetään sitä, kummalla sopimusosapuolella on vastuu resurssien riittävyydestä sekä laadusta, mikä on ollut sopimusosapuolten tarkoitus, kumpi sopimusosapuoli omistaa työssä käytettävät työvälineet, vaatteet ja valmistusmateriaalit sekä mitä on käytetty hinnoitteluperusteena. Toissijaiset kriteerit voivat vain vahvistaa ensisijaisten kriteereiden perusteella tehtyä sopimussuhteen luonteen määritystä eivätkä ne muuta sopimussuhteen luonnetta toiseksi. Työehtosopimusten vuokratyövoiman käyttöä rajoittavat määräykset ovat pääsääntöisesti muotoiltu niin, että lähtökohtaisesti vuokratyövoiman käyttö on kielletty ja työehtosopimuksissa luetellaan ne tilanteet, jolloin vuokratyövoiman käyttö on kuitenkin sallittua. Vaikka eri työehtosopimuksissa vuokratyövoiman rajoittamista koskevat määräykset saattavat olla sanamuodoltaan erilaisia, sisällöllisesti niistä on kuitenkin löydettävissä paljon yhteisiä tekijöitä. Vuokratyövoiman käyttö on yleisesti sallittu muun muassa täyttämään työvoiman tarvetta, joka johtuu työmäärän tilapäisestä kasvusta. Tilapäinen työmäärän kasvu saattaa johtua esimerkiksi tilauskannan vaihtelusta tai toimialakohtaisesta kausivaihtelusta. Näissäkin tilanteissa vuokratyövoiman käytön tulee kuitenkin olla pääsääntöisesti lyhytaikaista eikä pysyvää työvoiman lisätarvetta saa täyttää vuokratyövoimalla. Vuokratyövoimaa voidaan käyttää myös sellaisissa tehtävissä, joita ei voi teettää omalla työvoimalla erityisten ammattitaitovaatimusten tai erikoisvälineiden takia. Kyse ei ole erityisestä ammattitaitovaatimuksesta, mikäli omalla työvoimalla on samaa osaamista tai jos sitä tarvitaan yleisesti kyseisellä toimialalla. Erikoisvälineestä puolestaan on kyse silloin kun se on jollain lailla poikkeava tai epätavallinen kyseisellä toimialalla. Käytön tulee siis olla tilapäistä eikä kyse voi olla välineestä, jota käytetään yleisesti kyseisellä toimialalla ja yrityksen normaaleissa toiminnoissa. Lähtökohtaisesti yrityksen omaa työvoimaa ei työehtosopimusten mukaan saa korvata vuokratyövoimalla eikä vuokratyövoimaa saa siis käyttää pitkäaikaisesti tekemässä yrityksen normaaleja töitä, joita myös oma työvoima tekee. Vuokratyövoiman käyttö on kuitenkin sallittua esimerkiksi oman työvoiman sijaisina sairaus- ja vuosilomien aikana. Tällöinkin käytön tulee olla ajallisesti rajattua ja lyhytaikaista. Vuokratyövoiman käyttö pitkäaikaisesti on kuitenkin sallittua, mikäli työnantajalla on ollut muita syitä, joiden takia tehtäviä ei voida teettää omilla työntekijöillä. Tällaisena muuna syynä voidaan pitää esimerkiksi sitä, ettei käytöstä ole aiheutunut vahinkoa yrityksen omalle työvoimalle. Työehtosopimuksista löytyy myös määräyksiä, jotka rajoittavat vuokratyövoiman käyttöä erilaisissa oman työvoiman vähentämistilanteissa. Vuokratyövoiman käyttökiellot koskevat pääsääntöisesti tilanteita, joissa oma työvoima on tarkoitus korvata vuokratyövoimalla joko irtisanomalla tai lomauttamalla omaa henkilökuntaa. Pääsääntöisesti vuokratyövoiman käyttö on tällöinkin sallittua, mikäli kyse on tehtävistä, joita oma henkilökunta ei ole vakiintuneesti tehnyt tai ei pysty esimerkiksi ammattitaitovaatimusten takia tekemään. Työsopimuslain säännökset tuotannollisista ja taloudellisista irtisanomisperusteista, takaisinottovelvollisuudesta sekä lomauttamisesta eivät sellaisenaan estä vuokratyövoiman käyttöä, joten työehtosopimusten vuokratyövoiman käyttökieltoja sisältävillä määräyksillä on itsenäistä merkitystä oman työvoiman vähentämistilanteissa.
-
(2023)Vanhemmat voivat toteuttaa lapsensa elatusta haluamallaan tavalla, kunhan lapsi saa riittävän elatuksen. Ydinperheessä elatus toteutuu yleensä vapaamuotoisesti. Jos vanhemmat asuvat erillään, lapsesta erossa asuva vanhempi maksaa usein elatusapua lapselle. Uudemmantyyppisestä tilanteesta on kyse, kun lapsi asuu vuorotellen kummankin vanhemman kanssa. Vuoroasuminen sai virallisen aseman yhtenä mahdollisena lapsen asumisjärjestelynä lapsenhuoltolain vuoden 2019 uudistuksessa. Vuoroasumisella tarkoitetaan järjestelyä, jossa lapsi asuu yhtä paljon tai lähes yhtä paljon kummankin vanhempansa luona. Lapsenhuoltolain uudistuksen jälkeen myös vuoroasuvan lapsen elatuskysymykset ovat nousseet vahvemmin esiin. Uudistuksen yhteydessä myös elatuslakiin lisättiin uusi kohta vuoroasumisesta tilanteena, jossa vanhempi voidaan velvoittaa maksamaan elatusapua. Elatuslain normit ovat joustavia, eikä niistä ole saatavissa suoraa vastausta siihen, miten lapselle maksettava elatusapu tulisi määritellä. Vuonna 2007 julkaistu oikeusministeriön elatusapuohje sisältää suuntaviivat elatusavun suuruuden määrittämiseen silloin, kun lapsi asuu vain toisen vanhempansa luona. Ohjetta on saatettu soveltaa kaavamaisesti myös vuoroasuvan lapsen kohdalla. Asumisjärjestelyn tosiasiallista luonnetta ei tällöin ole huomioitu, ja elatusapua koskeva laskelma on saattanut vinoutua. Vuoroasumisessa elatusapuvelvollisen vanhemman elatusvastuusta huomattava osa toteutuu muulla tavalla kuin elatusavun muodossa. Vuoroasuvan lapsen elatus toteutuu osin kuten ydinperheessä ja osin kuten eroperheessä. Asetelma ei siten istu mihinkään valmiiseen kaavaan. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että KKO:n ratkaisukäytäntö vuoroasuvan lapsen elatusavusta ei kaikilta osin sovellu nykytilanteeseen. KKO:n ratkaisut ovat peräisin ajalta, jolloin elatuslaki ei sisältänyt mainintaa vuoroasumisesta, vaan ratkaisut on perustettu siihen, huolehtiiko etävanhempi lapsen elatuksesta muulla tavoin. Hovioikeuksien ratkaisukäytäntö on vielä vakiintumatonta. Helmikuussa 2023 oikeusministeriö julkaisi ehdotuksen vuoroasuvan lapsen elatusavun määrittämisestä. Esitän tutkielmassa myös oman malliehdotukseni. Elatusavun määrittäminen vuoroasuvalle lapselle on haastavaa, koska vanhempien keskinäisellä sopimisella on merkittävä rooli. Tämä vaikuttaa siihen, millaisia mekaanisia oletuksia elatusapua määritettäessä voidaan tehdä. Vuoroasuminen haastaa myös sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisen. Sosiaalietuusjärjestelmä tunnistaa huonosti tilanteet, joissa lapsi kuuluu kahteen eri kotitalouteen. Tällöin julkiset etuudet kohdentuvat epäjohdonmukaisesti. Lainsäädännölliset muutokset varsinkin elatustukilakiin ovat välttämättömiä.
-
(2019)Tutkimuksen tavoitteena on koostaa tilastollinen materiaalinen velkajärjestelyvelallisten taustoista ja maksuohjelmista sekä tarkastella omistusasunnon säilyttämistä koskevan velkajärjestelylain (VJL) 32 §:n soveltamiskäytäntöä. Tutkimuksen pääasiallinen metodi on oikeussosiologian alainen empiirinen oikeustutkimus, jonka rinnalla sovelletaan perinteistä lainoppia. Tutkimuksen toteuttamista varten hankittiin 385 maksuohjelman vahvistamispäätöstä vuodelta 2016 kahdeksalta eri käräjäoikeudelta. Näitä päätöksiä verrataan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 2007 julkaisemaan selvitykseen, jonka materiaali on vuodelta 2005. Vertailun keskeisimpiä havaintoja on velkajärjestelyvelallisen profiilin pysyminen hyvin samanlaisena tutkimusten välillä, mutta vakuudettomien velkasuhteiden määrä on tämän tutkimuksen materiaalissa noussut merkittävästi nähtynä vertailukohtaan, samoin kuin velallisten asumiskustannukset ja asuntovelallisten määrä. Vertailussa on myös havaittavissa uutena ja huolestuttavana ilmiönä velallisten polarisaatio niihin velallisiin, joiden maksuvara oli merkittävästi negatiivinen sekä niihin, joilla oli huomattavan paljon maksuvaraa. Kvantitatiivisen tarkastelun lisäksi tutkimuksessa selvitetään kvalitatiivisesti, miten maksuohjelman laatijat ovat omistusasunnon omistavien velallisten osalta suorittaneet VJL 32 §:n edellyttämän vähimmäiskertymän laskemisen. Tämän pohjalta havaitaan, että soveltamiskäytännöt poikkesivat merkittävästi sekä toisistaan että oikeuskirjallisuudesta saatavilla olevista ohjeista. Vähimmäiskertymiä koskevia laskelmia ei oltu peruteltu maksuohjelmissa. Vaikka havainto ei muodosta suoranaista ongelmaa ratkaisujen laillisuuden kannalta, pidetään osapuolten oikeusturvan muodollista luonnetta ja oikeusvarmuuden puuttumista ongelmana. Ratkaisuksi suositellaan sekä VJL 36 §:n muuttamista niin, että maksuohjelmaan tulisi jatkossa sisällyttää vähimmäiskertymän laskelman perustelut että VJL 88 §:n muuttamista niin, että erillisessä asetuksessa voitaisiin säätää vähimmäiskertymän laskemisessa käytettävistä oletusarvoista. Muutosten katsottaisiin parantavan osapuolten oikeusturvaa ja yhtenäistävän ratkaisuja, kunnioittaen samalla VJL:n nykyistä sääntelytekniikkaa ja velkajärjestelyasioiden dispositiivista luonnetta.
-
(2015)Vuosiloma on osa työaikasuojelua ja sillä on tärkeä merkitys työstä palautumisessa. Näin ollen vuosilomalla on vaikutusta myös työntekijöiden hyvinvoinnille ja sillä on tärkeä asema työoikeudellisessa lainsäädännössä. Tässä tutkimuksessa perehdytään Suomen vuosiloman ansaintaa koskeviin säännöksiin ja selvitetään niiden oikeaa sisältöä ja tulkintaa lainopin keinoin. Säännöksiä arvioidaan pääasiassa oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön valossa. Lisäksi tutkimuksen johtopäätöksissä esitetään joitain de lege ferenda -ehdotuksia pääasiassa Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön pohjalta. Vuosiloman ansainta perustuu Suomessa ansainta-periaatteelle. Vuosilomalaissa säädetään kahdesta, erilisiin työ- ja virkasuhteisiin sovellettavasta, ansaintasäännöstä, joiden lisäksi voimassa olevassa vuosilomalaissa on myös niin sanottu vapaan ansaintasäännös. Vuosilomaa ansaitaan Suomessa joko 14 päivä tai 35 tunnin ansaintasäännön perusteella. Mikäli kumpikaan ansaintasäännöistä ei täyty, on työntekijällä oikeus ansaita vapaata. Sovellettava ansaintasääntö valitaan työsopimuksen mukaisen säännöllisen työajan perusteella. Vuosiloman pituuteen vaikuttaa osaltaan myös työssäolon veroista aikaa koskeva säännös, jolla taataan vuosiloman katkeamaton ansainta tietyissä yleisesti hyväksytyissä poissaolotilanteissa, joiden vuoksi työntekijään sovellettavan ansaintasäännön kriteerit eivät täyty. Tutkimuksessa selvitetään ensinnäkin, miten jokaisen työntekijän oikeus vuosilomaan on Suomen lainsäädännössä turvattu ja toisaalta mitkä seikat lainsäädännössä mainittujen ohella saattavat tosiasiassa vaikuttaa vuosiloman pituuteen. Toisekseen selvitetään erityisesti säännöstä työssäolon veroisesta ajasta sekä sen tosiasiallista tulkintaa ja soveltamista. Lisäksi pyritään tutkimaan, kattaako voimassa olevan lain säännös nykyaikaisen työelämän kentässä muutoin hyväksyttävät poissaolot.
Now showing items 3365-3384 of 3542