Browsing by Title

Sijoitusrahastodirektiivillä on sovitettu yhteen yhteissijoitusyrityksiä koskevat Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainsäädännöt. Yhteensovittaminen on perustunut tarpeelle sekä lähentää yhteissijoitusyritysten välisen kilpailun edellytyksiä EU:n tasolla että taata tehokas ja yhdenmukainen suoja erityisesti ei-ammattimaisille sijoittajille. Direktiivi mahdollistaa yhteissijoitusyritysten perustamisen kolmen eri oikeudellisen muodon perusteella. Yhteissijoitusyritys voidaan perustaa sopimusoikeudellisten säännösten, trusteja koskevien säännösten tai yhtiöjärjestyksen nojalla. UCITS-direktiivi ei kuitenkaan edellytä, että jäsenvaltiot mahdollistavat kansallisissa lainsäädännöissä jokaisen UCITS-direktiivin mukaisen oikeudellisen muodon yhteissijoitusyritykselle. Suomessa yhteissijoitusyritys voidaan perustaa ainoastaan sopimusperusteiseen muotoon. Näin ollen Suomen lainsäädäntö ei tunnista trust-muotoisia rahastoja tai yhtiöjärjestyksen perusteella perustettuja vaihtuvapääomaisia rahastoja, eikä niille löydy vastaavia yritysmuotoja kansallisesta lainsäädännöstä. Pääomien vapaan liikkuvuuden periaate edellyttää sellaisten ulkomaisten oikeusmuotojen luonnehdintaa kansallisessa verotuksessa, joita kyseisen jäsenvaltion lainsäädäntö ei tunnista. Selvitettäessä ulkomaisen sijoitusrahaston verokohtelua on siis määritettävä, mihin kotimaiseen toimijaan ulkomainen sijoitusrahasto rinnastuu, sillä EU-oikeus edellyttää, että kotimaista ja ulkomaista sijoitusrahastoa kohdellaan samalla tavoin verotuksessa. Euroopan unionin tuomioistuin on ratkaisukäytännössään vahvistanut periaatteen, jonka mukaan rinnastettavuusarvioinnissa voidaan ottaa huomioon ainoastaan kansallisessa verolainsäädännössä säädetyt erotteluperusteet. Tämä osaltaan vaikutti tuloverolakiin vuonna 2019 tehtyihin muutoksiin, joilla täsmennettiin sijoitusrahaston verovapauden edellytyksiä. Vaikka rinnastamisen edellytykset sisältyvät nykyään kansalliseen verolainsäädäntöön, on edelleen tulkinnanvaraista, ovatko lainsäädännössämme vahvistetut edellytykset EU-oikeuden mukaisia. On mahdollista, että kansallinen verolainsäädäntömme johtaa tilanteisiin, joissa ulkomaisia sijoitusrahastoja syrjitään EU-oikeuden vastaisesti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sijoitusrahastodirektiivin mukaisten rahastojen rinnastettavuusarvioinnin EU-oikeudenmukaisuutta. Tutkielmassa arvioidaan rinnastettavuuden edellytyksiä Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella ja pohditaan erityisesti asian C-480/19 vaikutusta rinnastettavuusarviointiin.

Laki yhteistoiminnasta yrityksissä (30.3.2007/334) osana muuta työlainsäädäntöä on osa yksityisen sektorin työelämän sääntelijöistä. Laki on avainasemassa nykypäivän yritysmaailman jatkuvassa muutoksessa. Työvoiman käytön vähentämistä koskevat yhteistoimintaneuvottelut ovat nykypäivänä toistuvasti esillä julkisuudessa ja työpaikkatasolla. Julkisuudessa käytävä keskustelu kertoo, että yleisön tuntemus yhteistoimintalain sisällöstä on puutteellinen, kun taas oikeuskäytäntö osoittaa, että yhteistoimintalain velvoitteet eivät ole täysin yksiselitteisiä neuvotteluosapuolillekaan. Yhteistoimintalakia on tutkittu aiemmin jonkin verran keskittyen pääasiassa lain vaikutuksiin yrityksissä ja lakiin liittyviin kokemuksiin, mutta vastaavanlaista uuden lain voimaan tulon jälkeistä lainopillista tutkimusta ei ole tehty. Tutkielmassa tarkastellaan yhteistoimintalain neuvotteluvelvoitetta työvoiman käyttöä vähennettäessä. Tutkielman aihe on ajankohtainen ja sen yksityiskohtaisempaan käsittelyyn on yritysmaailmasta noussut selkeä käytännön tarve. Tutkielmassa selvitetään, mitä yhteistoimintalain neuvotteluvelvoitteella työvoiman käyttöä vähennettäessä tarkoitetaan sen sisällön ja täyttymisen osalta. Tutkimuskysymykseen vastataan kahden alatutkimuskysymyksen kautta. Ensinnäkin tutkielmassa selvitetään mistä neuvotteluvelvoitteen sisältö muodostuu tarkastellen, mitä asioita neuvotteluissa on käsiteltävä ja millä tavoin. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, milloin työnantajan katsotaan täyttäneen neuvotteluvelvoitteensa tarkastellen sitä, miten neuvotteluajat määräytyvät eri tilanteissa, joissa harkitaan työvoiman käytön vähentämistä sekä, miten neuvotteluvelvoitteen täyttyminen on sidoksissa neuvottelujen käymiseen 8 luvussa säädetyllä tavalla. Tutkielma on toteutettu lainopillisella, eli oikeusdogmaattisella metodilla. Tutkielmassa selvitetään ja jäsennetään neuvotteluvelvoitetta koskevien yhteistoimintalain säännösten sisältöä ja niiden muodostamaa kokonaisuutta. Tutkimuskysymyksiin haetaan vastausta lain ja sen esitöiden ohella oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa esitetyistä tulkintakannanotoista. Tutkielmassa osoitetaan, että yhteistoimitalain neuvotteluvelvoitteen sisältöä koskeva 50 § ja neuvotteluvelvoitteen täyttymistä koskeva 51 § muodostavat työvoiman vähentämistilanteissa yhteistoimintaneuvotteluja koskevan kokonaisuuden, jossa kuitenkin edellytetään molempien lainkohtien noudattamista toisistaan erillisinä neuvotteluvelvoitteen elementteinä. Neuvotteluvelvoitteen täyttyminen edellyttää siis neuvottelujen sisältöä koskevien vaatimusten, sekä säädettyjen neuvotteluaikojen noudattamista. Neuvotteluvelvoitteen sisältöä ja täyttymistä arvioitaessa on tarkasteltava myös yhteistoimintalain 8 luvun sääntelyn muodostamaa menettelyllistä kokonaisuutta sekä lain tarkoitusta ja yhteistoimintaneuvotteluiden yleisiä lähtökohtia, jotka muodostavat viitekehyksen neuvotteluvelvoitteen tulkinnalle. Tutkielman johtopäätöksenä on, että neuvotteluvelvoitteen sisällön ja täyttymisen tarkastelussa korostuvat tietyt yhteistoimintalaissa neuvotteluvelvoitteeseen liitetyt asiakokonaisuudet, jotka ovat osoittautuneet käytännön elämässä tulkinnanvaraisiksi, yleisemmiksi laiminlyönnin kohteiksi tai muutoin neuvotteluvelvoitteen täyttämisen näkökulmasta erityisen merkitykselliseksi. Nämä kokonaisuudet ovat ensinnäkin neuvotteluvelvoitteen syntyminen ja neuvottelujen oikea-aikaisuus, toisekseen toimenpiteiden perusteet, vaikutukset ja vaihtoehdot, kolmanneksi neuvotteluaikojen määräytyminen ja neljänneksi neuvottelujen vuorovaikutuksellisuus yhteistoiminnan hengessä. Tutkielmassa muodostuu käsitys siitä, että neuvotteluprosessin läpivieminen on kokonaisuutena paljon monisyisempi, kuin mitä laki antaa ymmärtää ja vaatii neuvottelujen molemmilta osapuolilta oikeanlaista asennoitumista, avoimuutta sekä lain sisällön ja yhteistoimintaprosessin hallintaa.

Uudet innovatiiviset yhteistyötalouden toimintamallit ovat herättäneet EU:ssa ja sen jäsenvaltioissa laajaa keskustelua, ja jäsenvaltioiden suhtautuminen näitä toimintamalleja kohtaan on vaihdellut suuresti. Yhteistyötalouden toimintamallit ovat aiheuttaneet nykyisten sääntelykehysten soveltamisongelmia, joihin jäsenvaltiot ovat reagoineet erilaisin tavoin aiheuttaen hajanaisuutta EU-alueella. Haasteena on ollut esimerkiksi sen arvioiminen, sovelletaanko yhteistyötalouden toimijoihin samoja sääntöjä kuin perinteisesti toimiviin palveluntarjoajiin, ja miten uudet toimijat, kuten yhteistyöalustat ja vertaispalveluntarjoajat, istuvat vakiintuneisiin käsitteisiin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millä tavoin palveluiden vapaata liikkuvuutta ja vapaata sijoittautumisoikeutta koskeva EU-sääntelykehys soveltuu yhteistyöalustoihin ja taustalla olevan palvelun tarjoajiin matkustajaliikenteen ja majoituksen aloilla, ja missä määrin näihin palvelutarjoajiin voidaan nykyisen EU-sääntelyn nojalla soveltaa markkinoillepääsyä koskevia vaatimuksia. Tutkimuskohdetta siis lähestytään EU-oikeudellisesta näkökulmasta ja aihetta käsitellään EU-sisämarkkinaoikeuden kontekstissa. Tutkimusongelman käsittelyssä hyödynnetään EU-oikeudellista käsitteistöä ja vallitsevia tulkintaratkaisuja, ja punnitaan näitä suhteessa yhteistyötalouden toimintamallien esille nostamiin uusiin ongelmiin. Tutkielmassa myös liitetään tutkimusongelma laajempaan palveluiden vapaan liikkuvuuden ja vapaan sijoittautumisoikeuden edistämisen ajankohtaiseen kontekstiin. Keskeisiä tarkastelukohteita yhteistyötalouden toimijoiden markkinoillepääsyä koskevan sääntelykehyksen osalta ovat erityisesti direktiivi sähköisestä kaupankäynnistä (2000/31/EY) ja palveludirektiivi (2006/123/EY). Sähköisestä kaupankäynnistä annettu direktiivi on tutkielman havaintojen perusteella ihanteellinen markkinoillepääsyn mahdollistaja yhteistyöalustan näkökulmasta, mutta yhteistyöalustan tarjoaman palvelun luonteella on ratkaiseva vaikutus sen suhteen, voiko alusta hyötyä tästä sääntelykehyksestä. Tämän määritelmän tekemisessä tulkinta-apuna toimivat muun muassa Euroopan unionin tuomioistuimen tuoreet Uber-ratkaisut. Palveludirektiivi toimii taas tärkeänä pohjana jäsenvaltioiden asettamien markkinoillepääsyä koskevien vaatimusten EU-oikeuden mukaisuuden arvioinnissa, jossa keskeistä on vaatimusten syrjimättömyyden, perusteltavuuden ja oikeasuhteisuuden arviointi. Jäsenvaltioiden asettamien markkinoillepääsyn vaatimusten arviointi näiden kriteerien valossa antaa aihetta epäillä, että osa vaatimuksista ei välttämättä ole yhteensopivia EU-oikeuden kanssa. Tärkeää on myös huomata, että yhteistyötalouden ilmiön alle mahtuu paljon erilaista toimintaa, ja sääntelykehyksen määrittelyssä tulisikin ottaa huomioon kulloinkin käsillä olevan toiminnan erityispiirteet.

Vuonna 2000 annettu vesipuitedirektiivi (2000/60/EY) asetti EU:n jäsenvaltioiden tavoitteeksi savuttaa pinta- ja pohjavesissä vähintään hyvä tila vuoteen 2015 mennessä. Vesien tilatavoitteiden sitova luonne on sittemmin vahvistettu sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto- oikeuden oikeuskäytännössä. Hyvän tilan tavoitteen saavuttamisen määräaikaa on Suomessa jatkettu useiden pintavesimuodostumien osalta vuoteen 2021 tai 2027 ja edelleen merkittävä osa Suomen pintavesimuodostumista luokitellaan hyvää huonompaan tilaan etenkin rannikkovesistöissä. Vesien tilan parantamisen kannalta keskeisessä asemassa on vesimuodostumien sisäisten ja ulkoisten kuormitustekijöiden sekä paineiden yhteisvaikutusten hallinta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia voidaan hallita erityisesti nykyisen vesienhoidon suunnittelua koskevan lainsäädännön ja ympäristölupajärjestelmän puitteissa. Edellä esitetyn tutkimuskysymyksen selvittämiseksi valittu tutkimussuuntaus on pääasiassa lainopillinen: tutkielmassa pyritään selvittämään yhteisvaikutusten hallintaa koskevaa voimassa olevaa oikeustilaa. Tutkielmaa on rajattu käsittelemään pääasiassa ympäristönsuojelulakiin (527/2014) perustuvaa ympäristölupajärjestelmää sekä vesipuitedirektiiviin ja sitä täytäntöönpanevaan vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annettuun lakiin (1299/2004) perustuvaa vesienhoidon suunnittelujärjestelmää. Kokonaiskuvan riittäväksi hahmottamiseksi näiden järjestelmien perusteellisen käsittelyn lisäksi tutkielmassa tutustutaan pintapuolisesti vesistökuormitusta koskevaan sektorilainsäädäntöön. Lainopillisen tutkimussuuntauksen tukemiseksi tutkielmassa on käytetty menetelmänä laadullista tuomioistuinkäytännön empiiristä analyysiä. Empiirisen analyysin keinoin tarkastellaan myös soft law’ksi luettavia vesienhoitosuunnitelmia ja toimenpideohjelmia. Vesien tilatavoitteiden saavuttaminen edellyttää onnistunutta vesienhoidon suunnittelua, jonka keskeisimpiä instrumentteja ovat vesienhoitosuunnitelmat ja niihin kuuluvat toimenpideohjelmat. Tiettyjä vesistövaikutuksia arvioidaan ja niiden sallittavuus ratkaistaan myös yksittäisten hallintopäätösten – erityisesti ympäristölupapäätösten – kautta. Ympäristölupajärjestelmän keinoin voidaan kuitenkin (pääasiassa) hallita vain järjestelmän piiriin kuuluvien pistekuormittajien päästöjä, eikä yksittäisen luvan kautta pystytä tehokkaasti hillitsemään vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia, jos vastaanottavaan vesimuodostumaan kohdistuu runsaasti muutakin luvitettavasta hankkeesta riippumatonta sisäistä tai ulkoista kuormitusta. Vesistöihimme kohdistuu runsaasti hajakuormitusta, jonka hillitsemisestä on annettu hajanaista sektorikohtaista lainsäädäntöä, mutta pääosin hajakuormitusta aiheuttavaa toimintaa ohjataan muilla ohjauskeinoilla. Ulkoisten kuormitustekijöiden lisäksi vesistöihin kohdistuu luonnollista sisäistä kuormitusta, joka on otettava huomioon yhteisvaikutusten arvioinnissa. Koska ympäristölupajärjestelmän keinoin pystytään hallitsemaan vain yksittäisten pistekuormittajien aiheuttamia päästöjä, eikä hajakuormitusta hillitä vastaavankaltaisen hallinnollisen järjestelmän kautta, eri yhteisvaikutusten huomioimisen ja hallinnan kannalta olennaisimmassa roolissa on tehokas vesienhoidon suunnittelu ja siihen kuuluvat toimenpiteet. Vesipuitedirektiivissä asetettu hyvän tilan tavoite sitoo jäsenvaltioita, joiden toimivaltaisten viranomaisten tehtäväksi vesienhoitosuunnitelmien ja toimenpideohjelmien laatiminen on asetettu. Vesien tilatavoitteita ja vesienhoidon suunnittelujärjestelmää koskeva lainsäädännöllinen viitekehys on kuitenkin verrattain monimutkainen kokonaisuus, jonka hahmottamiseksi on tunnettava myös aihetta koskeva unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö, jonka kautta on muotoiltu keskeisiä tutkimuskysymykseen vaikuttavia oikeusohjeita.

Tämän tutkielman aiheena on yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelan vanhentuminen vanhentumislain (728/2003) 19 §:n nojalla. Tutkielman tarkoitus on tarkastella perusteellisesti yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelvoitteen syntymistä sekä sen vanhentumisen oikeusvaikutuksia. Tutkimuksessa vertaillaan yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelvoitteen vanhentumista Ruotsin oikeustilaan. Yhteisvastuu tarkoittaa käytännössä sitä, että vahingonkärsijä on oikeutettu vaatimaan koko korvausta keneltä tahansa korvausvelvolliselta. Yhteisvastuulla pyritään suojelemaan velkojan oikeutta täyteen korvaukseen, esimerkiksi tilanteessa, jossa jokin vahingonaiheuttajista olisi maksukyvytön. Kuitenkin mikäli vahingonkärsijä ei katkaise vahingonkorvaussaatavan vanhentumista VanhL 19 §:n mukaisesti jonkin korvausvelvollisen osalta, kukin jäljelle jäävistä velallista vastaa enää vain oman osuutensa suorittamisesta. Vanhentumisen myötä suojelun kohde muuttuu velkojasta velallisiin. Vastuun hajaantuminen on kuitenkin havaittu tutkimuksessa toisinaan ankaraksi oikeusseuraamuksesi yhteisvastuullisissa vahingonkorvaustilanteissa. Ongelmana on se, että vahingonaiheuttajien piiri on toisinaan epämääräinen, jolloin vahingonkärsijän on vaikeaa katkaista vanhentumista jokaisen vahingonaiheuttajan osalta. Lisäksi vahingonkärsijän näkökulmasta tilannetta vaikeuttaa se, että joissakin vahingonkorvaustilanteissa vanhentuminen voidaan katkaista ainoastaan kanteella. VahL:n yhteisvastuuta koskevien säännöksien taustalla on ollut lainsäätäjän tarkoitus yhtenäistää velvoiteoikeudellisia yhteisvastuutilanteita, jolloin on noudatettu takauslain (361/1999) systematiikkaa. Tutkimuksessa havaitaan, että kyseinen lainsäädäntöratkaisu ei vaikuta ottavan huomioon yhteisvastuullisten vahingonkorvausvelvoitteiden monimuotoisuutta. Erityisesti vertailu Ruotsin vanhentumislakiin osoittaa sen, että VanhL 19 §:n mukainen vastuun hajaantuminen voi olla kohtuuton seuraamus yhteisvastuullisissa vahingonkorvaustilanteissa. Tämän vuoksi tutkimuksessa katsotaan, että yhteisvastuulliset vahingonkorvaustilanteet tulisi huomioida nykyistä paremmin vanhentumislain nojalla. Prosessuaaliset kysymyksien osalta tutkimuksessa on osoitettu, että prosessuaalisesti yhteisvastuu jäsentyy vahingonkärsijän johdolla, sillä hän voi halutessaan nostaa kanteen valitsemaansa yhteisvelallista kohtaan. Yhteisvastuun kannalta asialle ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta, sillä vastaajaksi haastetulla on mahdollisuus regressivaateen esittämiseen muita kanssavelallisia kohtaan. Tilanne eroaa silloin, kun vastaaja katsoo velvoitteen vanhentuneen jonkin yhteisvastuullisen osalta ja esittää väitteen vastuun hajaantumisesta. Tällöin vastaajalla on asiasta näyttötaakka ja mikäli tuomioistuin katsoo vastuun hajaantuneen, on tuomiolla todistusvaikutus muita velallisia kohtaan. Oikeusvoiman ei kuitenkaan voida katsoa ulottuvan prosessin ulkopuolisiin velallisiin.

Tutkielma käsittelee yhtiöiden sijoittautumisvapautta Euroopan unionissa ja sen rajoittamista väärinkäyttö- ja petostarkoituksen perusteella. Yhtiöiden sijoittautumisvapaus ja sen käytännön toimiminen ovat sisämarkkinoiden ytimessä. Kuitenkin yhtiöiden sijoittautumisvapauden käyttäminen Euroopan unionissa on kohdannut esteitä ja se on ollut epätäydellistä. Erityisesti rajatylittävien yhtiömuodon muutosten osalta oikeustila on ollut epäselvä, sillä ne olivat pitkään sekundaarilainsäädännön ulkopuolella. Oikeustila muuttui Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2019/2121 direktiivin (EU) 2017/1132 muuttamisesta rajatylittävien yhtiömuodon muutosten, sulautumisten ja jakautumisten osalta, jolloin rajatylittäviä yhtiömuodonmuutoksia sekä jakautumisia koskeva prosessi tuli unionin lainsäädännön piiriin. Direktiivillä tavoitellaan sijoittautumisvapauden rajoitusten poistamista samalla varmistaen sidosryhmien oikeuksien riittävä suojaaminen. Tutkielmassa on kolme tutkimuskysymystä. Ensimmäinen kysymys tarkastelee sijoittautumisvapauden tulkintaa Euroopan unionissa, erityisesti rajatylittävien yhtiömuodon muutosten osalta. Tulkinnassa keskeistä on Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisut, sillä unionin tuomioistuin on antanut viime vuosina useita sijoittautumisvapautta edistäviä ratkaisuja. Unionin tuomioistuin on tulkinnut yhtiöiden sijoittautumisvapautta ennakkoratkaisuissaan ja yhtiöiden sijoittautumisvapauden rajat voidaan määritellä oikeuskäytännön avulla. Toinen tutkimuskysymys koskee sijoittautumisvapauden rajoittamisen tulkintaa väärinkäyttö- ja petostarkoituksen perusteella. Sijoittautumisvapaus ei koske oikeuden käyttämistä väärinkäyttö- tai petostarkoituksiin. Väärinkäyttö- ja petostarkoituksen tulkinta on haastava rajanveto perusvapauden ja sen rajoittamisen välillä. Sijoittautumisvapautta voidaan rajoittaa yleistä etua koskevien pakottavien syiden perusteella. Tulkitsemalla oikeuslähteitä voidaan pyrkiä määrittelemään väärinkäyttö- ja petostarkoituksen käsitteet ja tulkinta sijoittautumisvapauden kontekstissa. Kolmas tutkimuskysymys tarkastelee väärinkäyttö- ja petostarkoituksen tulkintaa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2017/1132 ja sen muutosdirektiivin (EU) 2019/2121 direktiivin (EU) 2017/1132 muuttamisesta rajatylittävien yhtiömuodon muutosten, sulautumisten ja jakautumisten valossa. Rajatylittäviä järjestelyitä koskevassa prosessissa keskeisessä asemassa on väärinkäyttö- ja petostarkoituksen tulkinta sijoittautumisvapauden rajoitusperusteena. Rajatylittävää järjestelyä edeltävää todistusta ei myönnetä, mikäli määritetään, että rajatylittävä yhtiömuodon muutos, sulautuminen tai jakautuminen toteutetaan väärinkäyttö- tai petostarkoituksessa, jonka seurauksena tai tarkoituksena on unionin oikeuden tai kansallisen lainsäädännön välttäminen tai kiertäminen. Muuttunut rajatylittäviä järjestelyjä koskeva oikeustila parantaa yhtiöiden mahdollisuuksia hyödyntää sijoittautumisvapautta sisämarkkinoilla. Muuttuneen oikeustilan vaikutuksia sisämarkkinoilla voidaan pyrkiä arvioimaan, erityisesti sen vaikutuksia jäsenvaltioiden väliseen kilpailuun yhtiöiden sijoittautumisesta.

Osakeyhtiö on laajalti käytetty yhtiömuoto, jossa yhtiön osakkeenomistajan vastuu on lähtökohtaisesti rajoitettu tämän yhtiöön sijoittamaan pääomaan. Osakkeenomistajat eivät kuitenkaan ole ainoita yhtiöön varojaan sijoittavia tahoja, sillä yhtiöön voidaan sijoittaa varoja myös velkarahoituksena vieraan pääoman ehtoisesti. Yhtiölle voi muodostua myös muita velkasuhteita toisten toimijoiden kanssa. Rajoitettu vastuu mahdollistaa teoriassa tilanteen, jossa lähes maksukyvyttömän osakeyhtiön osakkeenomistajat ja viime kädessä johto siirtyvät riskillisempään liiketoimintastrategiaan yhtiön lähestyessä tosiasiallista maksukyvyttömyyttä. Tämä tutkielma keskittyy erityisesti velkojan asemaan yhtiössä maksukyvyn heiketessä tarkastelemalla tätä kysymystä yhtiön johdon toiminnan kautta. Tutkielmassa haetaankin ratkaisua seuraaviin tutkimuskysymyksiin: (i) miten yhtiön maksukyvyn heikentyminen vaikuttaa yhtiön osakkeenomistajien määräysvaltaan osakeyhtiössä, (ii) vaikuttaako yhtiön maksukyvyn heikentyminen yhtiön johdon fidusiaaristen velvollisuuksien kohdistumiseen; (iii) voidaanko määritellä raja-arvoja, joiden täyttyessä yhtiön johdon tulisi huomioida päätöksissään velkojien intressi; sekä (iv) minkälaista riskiä insolvenssin lähitilassa olevan yhtiön liiketoiminnassa voidaan ottaa. Johdantokappaleen jälkeen toisessa pääjaksossa esitellään osakeyhtiötä koskevia teorioita, kuten sopimusverkkoajattelua, päämies-agenttiteoriaa ja osakeyhtiötä institutionaalisena järjestelynä. Kolmannessa pääjaksossa tarkastellaan osakeyhtiöoikeuden keskeisiä periaatteita eli yhtiön toiminnan tarkoitusta, johdon huolellisuusvelvoitetta sekä määräysvallan jakautumista osakeyhtiössä niin sen toiminnan aikana kuin myös maksukyvyttömyysmenettelyissä. Neljännessä pääjaksossa tarkastelu keskittyy yhtiön varojen vähenemiseen sekä yhtiön varojenjakoon. Viimeisessä ja viidennessä pääjaksossa tarkastellaan erityisesti yhtiön johdon toimintaa tilanteessa, jossa yhtiön maksukyky on heikentynyt ja yhtiö on lähestymässä maksukyvyttömyyttä. Tarkastelu keskittyy ensinnäkin siihen, miten yhtiön johdon on toimittava, jotta se ei loukkaisi yhtiön osakkeenomistajien taikka yhtiön velkojien oikeuksia. Toisaalta tarkastelu keskittyy erityisesti siihen, minkälaista liiketoimintaa yhtiö voi tuolloin harjoittaa ja minkälaisella riskillä. Tutkielmassa päädytään seuraaviin loppupäätelmiin. Osakeyhtiön toiminnan tarkoitusta koskevan OYL 1:5:n sanamuodosta huolimatta on selvää, ettei maksimaalinen ja opportunistinen voiton tavoittelu kuulu osakeyhtiöinstituution sisältöön. Voiton tavoittelua ja riskinottoa rajoittaa viime kädessä OYL 13 luvun varojenjakosääntely, yhtiön johdon huolellisuus- ja lojaliteettivelvoite yhtiötä kohtaan, vahingonkorvaus sekä törkeimmissä tapauksissa rikosvastuu. Osakeyhtiölaki asettaa velkojille mahdollisuuden palauttaa varoja velkojakollektiivin piiriin sekä yksittäiselle velkojalle mahdollisuuden saada vahingonkorvausta johdolta, mikäli tälle aiheutuu vahinkoa johdon toiminnasta. Yhtiön johdon kannalta on olennaista huomata, ettei yhtiön konkurssi vapauta johtoa vastuusta yhtiölle. Tällöin johdon välillinen vastuu osakkeenomistajille siirtyy johdon välilliseksi vastuuksi yhtiön velkojia kohtaan. Yhtiön johto voi ottaa business judgement rule -periaatteen turvin yhtiön liiketoiminnassa harkittua riskiä. Tämän riskin ottamisen tulee olla liiketaloudellisesti kannattavaa yhtiön näkökulmasta. Liiallisen riskin ottaminen voi lievemmissä tapauksissa olla johdon huolellisuusvelvoitteen vastaista ja törkeimmissä tapauksissa varojenjakosääntelyn vastaista.

Tässä tutkielmassa on tarkasteltu suunnattuja osakeanteja koskevan yhtiön kannalta painavan taloudellisen syyn tulkintaa. Osakeyhtiölain (624/2006, OYL) lähtökohtana on, että osakeannissa osakkeenomistajilla on etuoikeus annettaviin osakkeisiin samassa suhteessa kuin heillä ennestään on yhtiön osakkeita (OYL 9:3.1). Osakkeenomistajan etuoikeus ei kuitenkaan ole ehdoton. OYL 9:4.1:n 1. virkkeen mukaan osakeannissa voidaan poiketa OYL 9:3:ssa säädetystä etuoikeudesta (suunnattu osakeanti), jos siihen on yhtiön kannalta painava taloudellinen syy. Painavan taloudellisen syyn vaatimus korostaa osaltaan yhdenvertaisuusperiaatetta (OYL 1:7), koska suunnattu osakeanti johtaa tyypillisesti annin ulkopuolelle jääneiden osakkeenomistajien määräysvalta-aseman heikkenemiseen. Lisäksi jos suunnattu osakeanti toteutetaan alihintaisena, merkitsee tällainen anti lähtökohtaisesti yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista varallisuuden siirtämistä annin ulkopuolelle jääviltä osakkeenomistajilta antiin osallistuville tahoille. Edellä todetusta huolimatta suunnattuja osakeanteja on kuitenkin pidetty sallittuna, mikäli anti on kokonaisuutena arvioiden osakkeenomistajien yhteisen edun – eli yhtiön edun – mukainen. Tämän tutkielman keskiössä on kysymys siitä, milloin suunnatun osakeannin aineellisena edellytyksenä olevan painavan taloudellisen syyn vaatimuksen voidaan katsoa täyttyvän. Koska painavan taloudellisen syyn vaatimuksen on katsottava edellyttävän toisaalta yhdenvertaisuusperiaatteen ja toisaalta yhtiön edun yhteensovittamista, on tutkielmassa samalla kyse myös yhdenvertaisuusperiaatteen ja yhtiön edun tulkinnasta. Tutkielman tarkoituksena on myös ollut verrata tutkielman kautta muodostuvaa käsitystä suunnatun osakeannin aineellisista edellytyksistä korkeimman oikeuden tuoreeseen ratkaisuun KKO 2018:19, jossa korkein oikeus on ensimmäistä kertaa ainakin nykyisen osakeyhtiölain aikana ottanut kantaa suunnattujen osakeantien arviointiin. Tutkielman näkökulma on lainopillinen. Tutkielman lopuksi on esitetty, että suunnattu osakeanti täyttää painava taloudellisen syyn vaatimuksen eikä sitä voi pitää yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisena, mikäli (1) suunnatun osakeannin peruste on yhtiön edun mukainen, (2) annilla tavoiteltuun lopputulokseen ei voida päästä osakkeenomistajien etuoikeutta noudattaen ja (3) osakkeista on maksettu käypä hinta tai annista voidaan perustellusti olettaa koituvan yhtiölle muuta taloudellista etua, joka kompensoi käyvän hinnan ja merkintähinnan välisen erotuksen. Lisäksi yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisena lähtökohtana on katsottu olevan, että (4) annin ulkopuolelle jääneille yksittäisille osakkeenomistajille koituvien haittojen täytyy olla asianmukaisessa suhteessa annista yhtiölle koituviin etuihin. Lähtökohtaisesti on kuitenkin katsottava, että OYL 5:27:ssä tarkoitetulla määräenemmistöllä – tai sen valtuuttamalla hallituksella – on oikeus päättää, milloin suunnattu osakeanti on yhtiön edun mukainen. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2018:19 osalta tutkielmassa on katsottu, että tapaus muun muassa vahvistaa käsitystä siitä, että suunnatun osakeannin hyväksyttävyyttä tulisi arvioida ensisijaisesti yhtiön edun eli osakkeenomistajakollektiivin edun näkökulmasta. Yksittäisille osakkeenomistajille annista koituva haitta on myös lähtökohtaisetsi oikeutettavissa, jos antia voidaan pitää yhtiön

Osakeyhtiölain systematiikassa osakeyhtiön rahoitus jaetaan oman pääoman ehtoiseen ja vieraan pääoman ehtoiseen rahoitukseen. Käytännössä osakeyhtiön vieraan pääoman ehtoinen rahoitus ja tähän liittyvät rahoitussopimukset ovat keskeisessä asemassa yhtiön varainhankinnassa. Kotimaiseen rahoituskäytäntöön angloamerikkalaisilta markkinoilta rantautunut rahoitusinstrumentti on saatavan sopimusperusteinen alistaminen. Saatavan alistaminen toteutetaan yleisimmin alistussopimuksella. Yleisellä (vakuusvastuun) rajoituslausekkeella käsitetään vakuus-, takaus- tai alistussopimukseen sisällytettävää sopimusehtoa, jonka tarkoituksena on rajoittaa annettavan rahoitusinstrumentin laajuus siihen, mikä on osakeyhtiölain pakottavien säännösten näkökulmasta sallittua ja yhtiön johdon henkilökohtaisen vastuun rajoittamiseksi välttämätöntä. Tutkielmassa tutkitaan lainopin metodein yleisiä rajoituslausekkeita ja alistussopimuksia osakeyhtiöoikeudellisten periaatteiden valossa sekä rajoituslausekkeiden, alistussopimusten ja sanottujen periaatteiden yhteensovittamista erityisesti konsernitilanteissa. Tiedonintressi kytkeytyy sen selvittämiseen mitä oikeudellisia ja tosiasiallisia vaikutuksia yleisellä rajoituslausekkeella ja sen sisällyttämisellä rahoitusdokumentaatioon on tai voi olla, ja palveleeko yleinen rajoituslauseke yhtiön etua ja tulisiko rajoituslausekkeita ylipäätään sisällyttää alistussopimuksiin. Tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että sisällyttämällä rajoituslauseke alistussopimukseen, altistetaan sopimus rajoituslauseketta koskeville tulkinnanvaraisuuksille. Tulkinnanvaraisuudet liittyvät rajoituslausekkeen tosiasiallisiin ja oikeudellisiin vaikutuksiin sekä ennen kaikkea laittomaan varojenjakoon ja rahoitusavun kieltoon. Lisäksi alistussopimuksiin liittyy itsessään osakeyhtiö- ja esineoikeudellisia tulkinnanvaraisuuksia. Esineoikeuteen luettavat sivullissitovuuteen liittyvät kysymykset jäävät alistussopimusten tulevaisuuden kehityksen varaan. Tutkielmassa esitetään myös vaihtoehtoja rajoituslausekkeen käytölle.

Tässä tutkielmassa tutkitaan yhtiön omien osakkeiden hankkimista pörssiyhtiön varojenjakotapana. Osakeyhtiölain 624/2006, OYL) 1:5 mukaan yhtiön toiminnan lähtökohtainen tarkoitus on tuottaa osakkeenomistajille voittoa. OYL 1:8 mukaista johdon velvollisuutta edistää yhtiön etua arvioidaan puolestaan nimenomaan voitontuottamistarkoituksen kannalta. Keskeinen kysymys näin ollen kuuluu, toteuttaako varojenjakotarkoituksessa tapahtuva yhtiön omien osakkeiden hankkiminen yhtiön etua. Lisäksi tutkielmassa käsitellään omien osakkeiden hankinnan ja johdon kannustinjärjestelmien mahdollisia kytköksiä. Osakeyhtiölain esitöissä sekä oikeuskirjallisuudessa omaksutun kannan mukaan voiton tuottamista on arvioitava pitkällä aikavälillä toiminnan jatkuvuuden periaatteen (going concern) mukaisesti. Voitolla tarkoitetaan osakkeenomistajien sijoitusten nykyarvon maksimointia, mikä käsittää sekä yhtiön arvonnousun että varojenjaon. Vaikka yhtiön edulla tarkoitetaan lähtökohtaisesti yhtiön osakkeenomistajien etua, edellyttää tämä pitkällä aikavälillä myös muiden yhtiön eturyhmien huomioon ottamista. Yhtiön etua ja osakkeenomistajien etua ei myöskään voida täysin rinnastaa toisiinsa, sillä erityisesti suurissa pörssiyhtiöissä osakekannan vaihtuvuus voi nykypäivänä olla hyvinkin nopeaa. Niin ikään yhtiön lyhyen aikavälin kurssikehitystä ei voida pitää synonyymina yhtiön arvolle tai yhtiön edulle. Yhtiön etu osakkeenomistajien edusta irrallisena korostaa nimenomaan pitkän aikavälin tarkastelun merkitystä. Yhtiön edun edistäminen puolestaan kiteyttää yhtiön johdon lojaliteettivelvollisuuden. Arvopaperimarkkinoilla yhtiön omien osakkeiden hankintaa pidetään käytännössä yhdenvertaisena varojenjakotapana osingonjaon kanssa. Yhtiön hankkiessa omia osakkeitaan sen osakekurssi nousee, koska tuotettu voitto jaetaan pienemmälle osakemäärälle. Samalla omien osakkeiden hankkiminen ei myöskään aiheuta verotettavaa tuloa osakkeensa pitävälle osakkeenomistajalle. Pörssiyhtiön omien osakkeidensa hankkiminen oli Suomessa kiellettyä vuoteen 1997 asti. Yhdysvalloissa arvopaperimarkkinaoikeudellisen sääntelyn höllentäminen vuonna 1982 on puolestaan johtanut siihen, että omien osakkeiden hankkiminen on amerikkalaisten pörssiyhtiöiden keskuudessa jo pääasiallinen varojenjakotapa. Yhtiön omien osakkeiden hankkimista perustellaan usein osakkeen aliarvostuksen signaloimisella. Käytännössä tämä ei silti monessa tapauksessa näyttäisi pitävän paikkaansa. Sen sijaan yhtiön omien osakkeiden hankkiminen voi olla monella tapaa yhteydessä käynnissä oleviin yhtiön johdon ja avainhenkilöiden kannustinjärjestelmiin ja siten luoda mahdollisuuksia johdon opportunistiselle toiminnalle. Optio-oikeudet voivat esimerkiksi kannustaa johtoa suosimaan omien osakkeiden hankkimista osingonjaon kustannuksella, sillä jaetut osingot lähtökohtaisesti laskevat optio-oikeuksien arvoa. Omien osakkeiden hankkimista voidaan lisäksi käyttää torjumaan annettujen optio-oikeuksien aiheuttama laimennusvaikutus yhtiön osakekohtaiseen tulokseen. Näiden lisäksi yhtiön johto voi muutoinkin käyttää omien osakkeiden hankkimista yhtiön osakekohtaisen tuloksen parantamiseen, sillä johdon kannustinjärjestelmät on usein osin sidottu tietyn osakekohtaisen tuloksen saavuttamiseen. Siten vaikka osakepohjaiset kannustinjärjestelmät ja tulostavoitteet lähtökohtaisesti auttavat yhtenäistämään yhtiön johdon ja osakkeenomistajien etuja päämies-agenttiteorian mukaisesti, voivat ne myös luoda mahdollisuuksia johdon opportunismille sekä ajaa johtoa osakekurssin tukemiseen pitkän aikavälin voitontuottamiskyvyn kustannuksella. Vaikka voiton tuottamista tulisi teoriassa mitata pitkällä aikavälillä, yleisen näkemyksen mukaan niin pörssiyhtiöiden johto kuin osakkeenomistajat ovat usein keskittyneet nostamaan yhtiön osakekurssia lyhyellä aikavälillä. Puhutaan jopa kapitalismin kriisistä. Vaikka osakkeenomistajien oikeudet -direktiivin (2017/828/EU) mukanaan tuomat velvoitteet voivat osaltaan parantaa tilannetta, tulisi harkita myös mahdollisuuksia tehostaa kannustimia pitkän aikavälin voiton tuottamiseen tarkentamalla listayhtiöiden hallinnointikoodin suosituksia. Vaikka omien osakkeiden hankkimista pidetään markkinoilla osingonjakoon rinnastuvana varojenjakotapana, liittyy siihen myös riskejä yhtiön edun kannalta. Yhtiön omien osakkeiden hankkiminen on altis kiihdyttämään lyhytjänteistä ja osakekurssikeskeistä voitontavoittelua ja se sisältää riskin yhtiön varojen epätarkoituksenmukaisesta käytöstä. Se ei myöskään välttämättä hyödytä lainkaan yhtiöön pitkällä aikavälillä sijoittanutta osakkeenomistajaa, vaan ainoastaan osakkeensa myyneitä osakkeenomistajia. Yhtiön johdon tulisi siksi aina perustella, miksi omien osakkeiden hankinta on kulloisellakin hetkellä yhtiön varojen tehokkainta mahdollista käyttöä. Johdon kannustinjärjestelmien painopistettä tulisi siirtää entistä enemmän kohti pitkän aikavälin kannustimia, ja niiden seurannassa tulisi käyttää mittareita, joita ei voida manipuloida yhtiön omia osakkeita hankkimalla. Mikäli yhtiöt eivät reagoi koettuihin epäkohtiin etupainotteisesti itsesääntelyllä, vaarana on, että lainsäätäjä puutuu lyhytjänteiseen voiton maksimointiin pakottavalla lainsäädännöllä.