Browsing by Title

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten rakennusalalla hyödynnettyjen FIDIC-mallisopimusehtojen mukaista Dispute Board -asiantuntijapaneelin (jäljempänä “riidanratkaisupaneeli”) sisältävää riidanratkaisulauseketta on täsmennetty vuoden 2017 versiossa vuoden 1999 versioon verrattuna. Sopimusehtojen täsmentymistä tutkitaan siitä näkökulmasta, miten riidanratkaisupaneelin ratkaisut voidaan saattaa välimiesmenettelyyn FIDIC-mallisopimusehtojen mukaisesti. Lisäksi asiaa analysoidaan myös Kansainvälisen kauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen mukaisessa välimiesmenettelyssä (“ICC välimiesmenettely”) annettujen välitystuomioiden perusteella. Tarkastelun kohteena ovat FIDIC-mallisopimusehtojen käytetyimmän niin sanotun ”sateenkaarisarjan” sopimustyypit (“punainen”, ”keltainen” ja ”hopea kirja”, jäljempänä “FIDIC-sopimusehdot”). Riidanratkaisupaneelit ovat vähitellen yleistymässä. Sopimusperusteinen riidanratkaisupaneeli perustetaan usein pitempiaikaisiin riitaherkkiin rakennushankkeisiin niiden koko keston ajaksi. Riidanratkaisupaneeli voi avustaa osapuolia urakan aikana ilmenevien riitaisuuksien epämuodollisessa välttämisessä sekä antaa osapuolia väliaikaisesti sitovia ratkaisuja hankkeen aikana syntyviin riitoihin. Näitä ratkaisuja voidaan jälkikäteen uudelleen arvioida ja ratkaista lopullisesti välimiesmenettelyssä. Riidanratkaisupaneelin ratkaisusta tulee osapuolia lopullisesti sitova, mikäli kumpikaan osapuolista ei ilmoita tyytymättömyyttä ratkaisuun määräaikaan mennessä. Mikäli osapuoli kieltäytyy noudattamasta riidanratkaisupaneelin antamaa molempia osapuolia sitovaa ratkaisua, voi toinen osapuoli myös tässä tapauksessa hyödyntää välimiesmenettelyä ja pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun molempia osapuolia sitovaksi joko väliaikaisin vaikutuksin tai lopullisesti sitovana. Riidanratkaisupaneelien käytön taustalla on niin kutsuttu ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaate (engl. “pay now, argue later”). Periaatteen tausta-ajatuksena on turvata hankkeen ja sen kassavirran jatkuminen urakkasuunnitelmien mukaisesti riitaisuuksista huolimatta. Tutkielmassa keskitytään FIDIC-sopimusehtojen moniportaisen ja varsin monimutkaiseksi rakennetun riidanratkaisulausekkeen kahteen portaaseen: riidanratkaisupaneelin ratkaisuun sekä välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona. Yrityksen riidanratkaisukeinojen valintaan vaikuttavat muun muassa ratkaisun lopullisuus ja täytäntöönpanokelpoisuus. Lisäksi uusien vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien valitseminen kansainvälisesti tunnustetun ja täytäntöönpanokelpoisen välimiesmenettelyn rinnalle edellyttää, että niihin ei liity suuria riskejä. Muuten laajasti omaksutusta välimiesmenettelystä poikkeamiselle ei välttämättä ole riittäviä perusteita yrityksen riskien hallinnan kannalta. Riidanratkaisupaneelien ratkaisujen heikkoutena voidaan kuitenkin pitää niiden täytäntöönpanokelvottomuutta. Ratkaisujen välitön noudattaminen on osapuolten sopimusoikeudellinen velvollisuus, eikä ratkaisujen tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon ole vastaavaa kansainvälisesti tunnustettua instrumenttia kuin välimiesmenettelyyn soveltuva New Yorkin yleissopimus (1985). Tämän vuoksi riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona onkin tärkeää prosessin ennakoitavuuden säilyttämiseksi, ja ilman näiden prosessien välistä selkeää yhteyttä vaarantuu myös hankkeen jouheva eteneminen. FIDIC-sopimusehtojen vuosien 1999 ja 2017 versioiden vertailussa havaitaan, että FIDIC-sopimusehtojen mukaisesti riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn on mahdollista kahta eri reittiä pitkin: i) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun välittömästi osapuolia sitovaksi, ja ii) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta uudelleen arvioimaan ja ratkaisemaan asian lopullisesti. Vuoden 1999 versiossa sopimusehdoista havaitaan puutteita molempiin reitteihin liittyen, joita on selkeytetty vuoden 2017 FIDIC-sopimusehdoissa. Merkittävimpänä 1999 vuoden version puutteena mainittakoon epäselvyys siitä, voidaanko osapuolia väliaikaisesti sitova ratkaisu vahvistaa välimiesmenettelyssä. Vuoden 2017 versio sopimusehdoista sisältää myös muilta osin yksityiskohtaisempaa sääntelyä, minkä vuoksi niiden tulkinnanvaraisuus on vähentynyt vuoden 1999 sopimusehtoihin verrattuna. Lisäksi riidanratkaisupaneelin ratkaisujen saattamista välimiesmenettelyyn tarkastellaan ICC välimiesmenettelyn välitystuomioiden valossa. ICC välitystuomioita tarkastellaan, koska ICC välimiesmenettely on FIDIC-sopimusehtojen mukainen suositus. Valitut välitystuomiot koskevat vuoden 1999 FIDIC-sopimusehtoja, joita on julkaistu ja näin ollen saatavilla. Valikoitujen ratkaisujen perusteella havaitaan, että osittain annetut ratkaisut ja niiden perustelujen sisältö vaihtelevat saman tyyppisissä kysymyksissä. Välitystuomioista johdettuja havaintoja peilataan lisäksi 2017 FIDIC-sopimusehtojen muutoksiin ja havaitaan, että tapausten ratkaisuista voidaan hakea ainakin osittain johtoa niin 1999 kuin 2017 vuoden FIDIC-sopimusehtojen soveltamisessa. FIDIC-sopimusehtojen vertailun ja ICC välimiesmenettelyn ratkaisukäytännön perusteella johtopäätöksenä todetaan, että FIDIC-sopimusehtoihin voitaisiin tehdä edelleen täsmennyksiä. Esimerkiksi sitovien riidanratkaisupaneelin maksuvaatimuksia koskevien ratkaisujen väliaikaisessa vahvistamisessa voitaisiin välimiesoikeudelle lisätä nimenomainen valta edellyttää mahdollisen vakuuden asettamista vahvistamista pyytävältä osapuolelta. Lisäksi täsmennyksiä voitaisiin tehdä kuittausvaatimuksen esittämisestä välimiesmenettelyssä sekä välimiesmenettelyn kustannustenjaossa huomioon otettavista seikoista. Nämä kaikki täsmennykset edistäisivät osaltaan ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaatteen toteutumista. Tutkielman yhteenvetona väitetäänkin, ettei riidanratkaisupaneelien käyttäminen välttämättä yleisty, mikäli riidanratkaisupaneelin ratkaisujen vahvistaminen ja niiden lopullinen arvioiminen välimiesmenettelyssä ei toteudu sopimusehtojen hengen mukaisesti.

The theme of this study relates to the basic values of contract law: Is breach of contract a wrong? Is compensation the sole objective of contractual remedies? Does – and should – breach of contract pay? The themes reflect in the subject of the study, which is the disgorgement of profits under the United Nations Convention on Contracts for the International Sale of Goods (the “CISG” or “Convention”). The disgorgement of profits is a legal remedy that may come to question if breaching a contract is profitable to the defaulting party even though the aggrieved party is compensated. Disgorging profits denotes awarding the profit that arises out of the breach to the aggrieved party. The study discusses three research questions. The first question enquires whether a trend in domestic contract laws to expand the availability of disgorgement damages should be taken into account in the interpretation of the CISG. The issue revolves around the principle of uniform application. The principle entails that the interpreter should not read the Convention through the lenses of domestic law, but rather as an autonomous body of law. As a response to the first research question, the study suggests that the pro-disgorgement trend should not influence the interpretation of the CISG. The main reason for the conclusion is that the trend favouring disgorgement does not concern the majority of the CISG states, and taking such a trend into account in the interpretation of the CISG involves a significant risk of fragmenting the interpretation. The second research question asks if the CISG provides for disgorgement. The study reviews the wording and the legislative history of Article 74 CISG, as well as the principles underlying the Convention as regards contractual remedies, namely the economic benefits principle and performance principle. Following the examination, the study suggests that if the aggrieved party does not incur loss as a result of breach of contract, it is not in line with the CISG to grant disgorgement as a remedy. Such interpretation would be in glaring conflict with the wording of the Article. However, the study also suggests that the principle of protecting contractual performance may warrant an expansive reading of the term ‘loss’, thus leading to a comparable result as a true disgorgement remedy. The third and final research question asks whether the profit arising out of a breach can function as a measurement stick for compensatory damages. While the previous research question relates to granting the disgorgement of profits irrespective of whether the aggrieved party incurred loss, this section concerns the calculation of the loss caused by breach of contract. The study concludes that using the breaching party’s profit in the calculation of loss fits well in the framework of quantifying compensatory damages within the CISG, if the aggrieved party is able to show that the method is best suited to the circumstances of the individual case. To conclude, the study reflects on the disgorgement of profits through three questions; whether national developments on the area should impact the interpretation of the Convention, whether the CISG provides for disgorgement and whether the breaching party’s profits can be taken into account in quantifying the aggrieved party’s loss. As regards the bigger question of whether breach of contract pays – yes, it sometimes does. However, it is the legislator, not the interpreter, who can change this conclusion.

The Master of law thesis is a comparative study of the EU and Finnish competition law. The thesis evaluates whether refusal to supply constitutes abuse of dominant position under the EU and Finnish competition law regimes. The notion of freedom to contract is also noted when evaluating the research question. Moreover, particular attention is given for objective justifications for the general prohibition of refusal to supply. Objective justifications mean that a dominant company may be exempted from the general prohibition of refusal to supply in accordance with the competition law. The Master of law thesis gives a general view of how dominance is evaluated under the EU and Finnish competition laws. Moreover, abuse of dominance is analysed through the selected case-law examples under both legal systems. Without dominance no abuse can exist under competition law. In depth analysis is given for evaluating the refusal to supply through relevant case-law under the EU and Finnish competition laws. Evaluation is focused on giving examples when refusal to supply has been found prohibited as abuse of dominant position and which similarities exist between the European Union and Finnish competition laws regarding refusal to supply. Attention is also made for exemptions to the general prohibition of refusal to supply by dominant companies. Examples of objective justifications have been found to be customer insolvency, resource constraints or protecting one´s economic interests.

The need to effectively regulate the environment is recognized globally, for example, under the Paris Agreement, states are obligated to formulate national policies to combat the adverse effects of climate change. However, states are increasingly facing the consequences of such regulation in investment arbitration, as these progressive environmental protection goals can lead to a multi-billion claim made by foreign investors. International investment law and the investor-state dispute settlement are currently going through a so-called “legitimacy crisis” as there has been criticism towards both its substantive and procedural levels. As a response to this imbalance, there has been a move towards trying to reestablish international investment law. The overall purpose of this thesis is to examine the conflicting dimension of the link between environmental and investment protection. The aim is therefore to examine the defects of the international investment treaty regime in relation to the sovereign right of states to regulate environmental concerns. This is done by examining frequently used substantive treaty provisions that protect foreign investment: expropriation, fair and equitable treatment (FET), most-favored-nation (MFN) and national treatment (NT). It then examines how investment tribunals have interpreted these provisions when a foreign investor has challenged environmental measures taken by the host state in investor-state arbitration. This thesis further examines whether new types of clauses introduced in international investment agreements in recent years have succeeded in balancing the rights of investors with the interest of states in regulating public issues such as the environment. These include environmental treaty language that clarifies that investment protection should not be implemented at the expense of public policy issues. This thesis finds that both the vaguely worded investment protection provisions in international investment agreements and the inconsistent practice of arbitral tribunals have created uncertainty about the extent of state liability. It therefore seems that international investment law is still in a formative stage with respect to public interest concerns such as environmental protection. These reforms may increase the interaction between international investment law and environmental protection. However, these measures are not sufficient as they do not reduce the likelihood of a state being sued in investor-state arbitration. Therefore, more radical reforms are needed in the future to address the negative impact of the investment regime on the environmental protection measures of states.

Kauppasopimuksessa olevia ehtoja jotka koskevat kauppahinnan maksamista ja kaupan kohteen toimittamista, voidaan kutsua kaupan maksutavaksi. Maksutapa on kauppasopimuksesta irrallinen siten, että lähes missä tahansa kaupassa voidaan sopia lähes minkä tahansa maksutavan käytöstä. Kauppasopimuksissa käytetyt maksuehdot kuitenkin jakavat toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta aiheutuvan riskin kaupan osapuolten välillä eri tavoin. Usein maksuehtojen aiheuttamaa riskin jakautumista ei edes harkita osapuolten toimesta, saati pyritä poistamaan tai pienentämään sitä sopimalla maksuehdoista, vaan maksuehtojen valinnan taustalla ovat usein kaupan osapuolten maksukykyyn tai neuvotteluvoimaan liittyvät tekijät. Kauppasopimuksissa sopimusrikkomukset ovat kuitenkin yleisiä, ja riskiä pienentävien maksutapojen käytölle olisi yhteiskunnallista tarvetta. Kaupan osapuolet voivat pienentää kaupan toisesta osapuolesta aiheutuvaa riskiä sopimalla niin sanotusta dokumenttimaksusta. Dokumenttimaksu on maksutapa, jossa myyjä lähettää kaupan kohteen kaupan osapuoliin nähden itsenäisen kuljetusliikkeen, joka ei kuitenkaan ole osallinen itse maksutapaan, toimesta ostajalle siten, että ostaja saa kaupan kohteen haltuunsa ainoastaan tiettyjä asiakirjoja vastaan. Tämän jälkeen ostaja suorittaa kauppahinnan näitä asiakirjoja vastaan. Järjestelyn tarkoituksena on, että kummallakaan kaupan osapuolista ei ole yhtäaikaisesti hallussaan sekä kaupan kohdetta että kauppahintaa, jolloin toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta aiheutunut menetys jää, kaupan kohteen laadussa mahdollisesti olevia virheitä lukuun ottamatta, positiivisen sopimusetuun ja syntyneisiin kuluihin. Dokumenttimaksussa kaupan kohdetta ja kauppahintaa käytetään siis kauppahinnan vakuutena. Kaupan kohdetta on pidettävä oikeussystemaattisesti panttina ja kauppahintaa joko panttina tai henkilövakuutena, riippuen dokumenttimaksun tyypistä. Dokumenttimaksuista yleisimpiä ovat perittävä ja remburssi. Perittävässä ja remburssissa käytetään kolmansina osapuolina vakiintuneesti pankkeja. Perittävässä pankit välittävät dokumentit ja maksun osapuolten välillä, ja remburssissa pankit lisäksi tarkastavat dokumentit myyjän puolesta. Pankkien tärkein rooli on välittää luottamusta osapuolten välillä, takaamalla järjestelyn aitous. Perittävän ja remburssin tarjoama tosiasiallinen suoja kuitenkin vaihtelee osapuolten välillä, riippuen maksutapaan liitetyistä ehdoista ja järjestelyyn osallistuvista tahoista. Dokumenttimaksujen käyttö maksutapana on huomattavan kallista, etenkin vähäarvoisissa kaupoissa. Teknologian kehitys on mahdollistanut niin sanottuun lohkoketjuun perustuvien hajautettujen tietokantojen luomisen, joiden avulla toisilleen tuntemattomat tai muuten toisiinsa luottamattomat osapuolet voivat yhdessä ylläpitää tietokantaa. Tämä on mahdollista siksi, että lohkoketjuun perustuvassa tietokannassa oikeudettomien muutosten tekeminen on estetty. Tietokannan sisäänrakennettu luottamus mahdollistaa myös virtuaalisten valuuttojen sekä itsensä täytäntöönpanevien sopimusten luomisen. Lohkoketjuteknologialla voidaan korvata pankkien rooli dokumenttimaksuissa luottamuksen rakentajana, jolloin dokumenttimaksun kaltainen maksutapa voidaan sopia ilman kolmansia osapuolia. Ilman kolmansia osapuolia tapahtuva dokumenttimaksu voi alentaa dokumenttimaksun kustannuksia huomattavasti, jolloin niiden käyttöala voisi laajentua myös vähäarvoisempiin kauppoihin. Kauppasopimuksissa toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta aiheutuvien ongelmien väheneminen on yhteiskunnallisesti tavoiteltavaa erityisesti siksi, että merkittävä osa vähäarvoisessa kaupassa tapahtuvista sopimusrikkomuksista tapahtuu petosrikoksella. Oikeussystemaattisesti sovittaessa dokumenttimaksusta ilman kolmansia osapuolia, kyse on perinteisestä velvoiteoikeudellisesta sopimuksesta kaupan osapuolten välillä, joka sitoo osapuolia sovellettavasta laista riippumatta. Itsensä täytäntöönpaneva sopimus toteuttaa osapuolten tahtoa sisäisen logiikkansa mukaisesti ja ulkoisista tekijöistä riippumatta. Ilman kolmansia osapuolia toteutetussa dokumenttimaksussa sekä kaupan kohdetta, että kauppahintaa on pidettävä panttina, joka niin ikään on riippumaton ulkoisista tekijöistä. Dokumenttimaksu ilman kolmansia osapuolia on sopimusoikeuden perinteisiä lähtökohtia korostava sitova sopimus, joka voi tehostaa toisilleen tuntemattomien osapuolten välillä tapahtuvaa etäkauppaa huomattavasti.

Videopelien tai pelinsisäisten tavaroiden eli virtuaalisten hyödykkeiden oikeudelliseen asemaan kaupan kohteena ei ole historiallisesti Suomessa otettu suuremmin kantaa. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että videopelimarkkinat ovat suhteellisen uusi ilmiö. Tästä huolimatta videopelien ja virtuaalisten hyödykkeiden tarkempaan tarkasteluun olisi syytä. Videopelien maailmoissa kulttuurit, yhteisöt ja talous yhdistyvät, ja taloudelliset rajat oikean maailman ja videopelien maailman välillä hämärtyvät. Omaisuutta koskevat säännöt videopeleissä heijastelevat hyvinkin paljon oikean maailman markkinatalousjärjestelmiä: kysyntä ja tarjonta määrittävät virtuaalisten hyödykkeiden arvoa. Vaikka hyödykkeellä olisi reaalimaailman arvoa, kyse ei kuitenkaan ole tavanomaisesta irtaimesta omaisuudesta. Virtuaalinen hyödyke ei ole fyysisesti olemassa, ja sitä rajoittavat eräät sopimusoikeudelliset piirteet. Siinä missä reaalimaailman markkinoita säädellään laeilla, pelissä markkinoita säätelevät pelin toimittajan käyttöoikeussopimuksen ehdot. Vaikka virtuaalista hyödykettä koskisivatkin tietyt omistusoikeudet, näiden omistusoikeuksien jakautuminen määräytyy pelin käyttöoikeussopimuksen perusteella. Pelin toimittaja voi yksipuolisesti hallita pelinsä sisäisiä markkinoita ja sen sisältämiä virtuaalisia hyödykkeitä. Kuluttajan oikeus virtuaalisiin hyödykkeisiin on pelien käyttöoikeussopimusten valossa erittäin rajallinen. Lisenssi, jonka pelaaja saa virtuaalisiin hyödykkeisiin on heikko. Käyttöehdot on laatinut pelin toimittaja yksipuolisesti ja paremmalla asiantuntemuksella eikä kuluttajalla ole muita mahdollisuuksia kuin hyväksyä ehdot, mikäli hän haluaa pelata peliä. Kuluttajansuojalain uusi digitaalista sisältöä ja digitaalisia palveluja koskevia kuluttajasopimuksia käsittelevä 5 a luku astui voimaan vuoden 2022 ensimmäisenä päivänä. Uusi kuluttajansuojalain 5 a luku tarjoaakin erinomaisen mahdollisuuden avata uudelleen keskustelu virtuaaliseen hyödykkeen asemasta osana kuluttajan ja pelin toimittajan välistä oikeussuhdetta. Tässä tutkielmassa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, toteutuuko kuluttajansuoja virtuaalisesta hyödykkeen sovittaessa osana kuluttajan ja pelin toimittajan välistä oikeussuhdetta etenkin 5 a luvun näkökulmasta.

Tutkielmassa käsitellään Schrems II-oikeustapauksen jäljiltä tapahtuneita muutoksia tietosuoja-asetuksen mukaisissa yleisissä mallisopimuslausekkeissa ja arvioidaan mikäli ne asettavat eri kokoiset yritykset eriarvoiseen asemaan nykymuodossaan. Ensin, tutkielmassa määritellään tarvittavat taustakäsitteet ja tiivistetään oleelliset oikeustapaukset (Schrems I ja Schrems II) taustoittamaan tutkittavaa aihetta, ja lisäksi myös pääpiirteittäin kuvataan Safe Harbour ja EU-US Privacy Shield sopimuksia sekä niiden implementointipäätösten historiaa. Tämän jälkeen vuoden 2010 mallisopimuslausekkeiden pääpiirteet kuvataan, jotta niitä voidaan seuraavassa osiossa peilata vuoden 2021 uusiin mallisopimuslausekkeisiin ja osoittaa, mitä muutoksia niissä on tapahtunut Schrems II-tuomion jälkeen. Seuraavaksi tutkielmassa analysoidaan mikäli aiemmissa kohdissa käsitellyt muutokset asettavat yrityksiä eriarvoiseen asemaan joko niiden saavutettavuuden (”accessibility”) tai toimivuuden (”effectiveness”) kannalta. Jälkimmäinen tarkastelutapa on perusteltu, sillä tutkielmassa osoitetaan, että suuret muutokset sääntelyssä asettavat pienemmät toimijat korostetun vaikeaan asemaan, ja mallisopimuslausekkeiden toimivuus vaikuttaa niiden pysyvyyteen. Lopuksi tutkielmassa esitetään muutosehdotuksia nykyisiin mallisopimuslausekkeisiin löydettyjen ongelmakohtien perusteella. Tutkielman lopputulema on, että vaikka mallisopimuslausekkeet eivät itsessään laajenna tietosuoja-asetuksen vaatimuksia suhteessa pk-yrityksiin ja näin ollen eivät periaatteessa aseta niitä eriarvoiseen asemaan, erityisesti niiden sisältämä kansainvälisten tietojensiirron riskiarvion vaatimus on korostetun vaikea saavuttaa pk-yrityksille, ja näin tosiasiallisesti lisää yritysten välistä epätasa-arvoa. Tutkielman lopputulemana suositellaan muutoksia tähän kansainvälisten tietojensiirron riskiarviomenetelmään, sekä suositellaan laajempaa lisätutkimusta tietosuoja-asetuksen saavututtamista tavoitteista verrattuna sen vaatimustenmukaisuuden implementoinnin raskauteen erityisesti pk-yrityksissä.

This thesis examines the legal framework surrounding driver liability in autonomous vehicles (AVs), SAE level 3 and level 4, within the European Union (EU), and assesses its compatibility with the EU's Artificial Intelligence (AI) policy. As AV technology advances, determining the distribution of liability among stakeholders involved in AV operations becomes a critical issue, particularly for level 3 and level 4 vehicles, where the presence and liability of the human driver are still significant. The study analyzes relevant international conventions and investigates the liability approaches adopted by selected EU Member States, France, and Germany, focusing on the differences between fault and strict liability in their respective legal systems. The German Autonomous Driving Act, which distinguishes between level 3 drivers and level 4 operators, is examined in detail, providing insights into the potential for a fairer liability system within the EU. The thesis ultimately evaluates the alignment of driver liability in the EU with the EU's AI policies and suggests harmonization efforts to ensure a consistent approach to liability issues. By proposing a more equitable liability system for level 3 drivers and level 4 operators, this research contributes to the ongoing discourse on the legal and regulatory challenges associated with the widespread adoption of AV technology in the EU.

Extraterritorial use of force by States against suspected terrorists is no longer a new phenomenon in today’s world, yet it remains controversial how such situations should be classified under international law and which rules should govern extraterritorial counterterrorism operations. The purpose of this study is to contribute to this topical discussion. This thesis examines the practice of United States (U.S.) to conduct targeted killings against Al-Qaida in the Arabian Peninsula (AQAP) in Yemen via drone strikes and aims at finding potential answers to controversial issues surrounding the targeted killings operations. The underlying purpose of targeted killing is to intentionally deprive a person of life, and therefore the legal basis for such a conduct should be known. It is vital to understand that the assessment on the legality of a specific targeted killing depends on the context in which it is conducted. If a targeted killing is conducted within armed conflict, then international humanitarian law is the applicable legal framework; if it is conducted outside armed conflict, then human rights law is the applicable legal framework. It has long been the U.S. assertion that it is in an armed conflict with Al-Qaida, Taliban and their associated forces. This thesis takes as its starting point the U.S. assertion and attempts to establish whether and under what conditions this claim could be true with respect to the situation in Yemen. Thus, the subject is examined solely from an international humanitarian law (IHL) perspective, though human rights are taken into account as far as they also apply during armed conflict. Questions relating to inter-State use of force are not studied in this thesis, as the U.S. is conducting its operations with the consent of Yemen. The topic is further framed to concern only targeted killings conducted with drones, as drone technology has raised additional concern over the legality of targeted killings operations, and because drone strikes have been particularly typical way of conducting operations by the Obama administration. First of all, this thesis seeks to determine that if the U.S. drone strikes in Yemen are conducted within an armed conflict, how the conflict should be classified under IHL. IHL recognizes two types of armed conflicts: international armed conflict (IAC) and non-international armed conflict (NIAC). The U.S. position is that it is engaged in a single armed conflict with Al-Qaida and its associated forces, and that the type of the armed conflict is some kind of global non-international armed conflict. This position is rejected in this thesis. However, classification of the situation faces problems both under the law governing IAC and the law governing NIAC. Much of the study on this question regards the threshold of armed conflict. It is suggested that customary rules of IHL which are same for both IACs and NIACs could be applied to the situation between the U.S. and AQAP even if the nature of the conflict is not decisively determined. After coming to such conclusion, this thesis studies which are the rules of customary IHL applicable in both NIACs and IACs that are relevant when assessing the legality of U.S. drone strikes in Yemen. First, drone technology and drones as weapons are studied and it is concluded that even though drones are relatively new weapons IHL still applies to them, and that under the rules of IHL, drones cannot categorically be seen as illegal weapons. Focus is then turned to rules governing targeting, as it is possible that drones are used in a way which violates IHL even if they are not illegal as weapons. The following concepts are examined: principle of distinction and prohibition on indiscriminate attacks, combatant status, direct participation in hostilities and status of members of organized armed groups, principle of proportionality, feasible precautions in attack and whether there is a requirement to not kill unless necessary under IHL. Attention is then turned to human rights and it is determined that while IHL is the applicable law as lex specialis during armed conflict, if a particular killing during armed conflict violates norms of IHL, then it also violates the right to life under human rights law. Finally, it is studied whether it seems that the U.S. is abiding by the applicable rules of IHL in its actions when conducting drone strikes in Yemen. While it is acknowledged that it is a positive development that the U.S. is publishing any information related to its counterterrorism operations, it is also noted that usually the information given is too general and vague to be used in proper legality assessments. The U.S. constantly states that it adheres to all applicable law in its operations, yet mixes different legal concepts and fails to provide critical information, based on which the correctness of its claim could be determined. As long as the U.S. is not publishing detailed data on its drone strikes and on the criteria which makes an individual targetable, it is impossible to properly assess the legality of the U.S. actions. Still, some remarks can be made. It is concluded that at least some of the targeting practices the U.S. is using seem to violate rules of IHL. Brief remarks are then given on what kind of conduct amounts to serious violations of IHL under both IAC and NIAC and on the related transparency and accountability obligations of States.

Julkisella ostotarjouksella tarkoitetaan yhtiön osakkeenomistajille osoitettua tarjousta ostaa joko kaikki yhtiön osakkeet tai jokin määräosa niistä tarjoamalla vastikkeeksi käteismaksua ja/tai arvopapereita. Julkinen ostotarjous kohdistetaan tarjouksen kohteena olevan yhtiön osakkeenomistajille eikä itse yhtiölle. Tarjouksen tekijä ja kohdeyhtiön osakkeenomistajat eivät kuitenkaan pääsääntöisesti ole normaalissa neuvotteluyhteydessä keskenään, vaan neuvottelut hoitaa osakkeenomistajien puolesta kohdeyhtiön hallitus. Julkisen ostotarjouksen valmistelun yhteydessä tarjouksen tekijä pyytää usein mahdollisuutta suorittaa kohdeyhtiössä niin sanotun due diligence -tarkastuksen (myöhemmin myös ”DD-tarkastus” sekä ”DD”) saadakseen lisää tietoa kohdeyhtiöstä. Työssäni on kaksi varsinaista tutkimuskysymystä. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, mitä asioita kohdeyhtiön hallituksen tulee ottaa huomioon harkitessaan due diligence -tarkastusta koskevia päätöksiä ja mitkä ostotarjoustilanteissa esiin nousevat tapauskohtaiset seikat saattavat vaikuttaa näihin päätöksiin. Kuten muutenkin osakeyhtiön toiminnassa, hallituksen on asetettava päätöksentekonsa lähtökohdaksi osakkeenomistajakollektiivin etu. Jos mahdollinen ostotarjous on hallituksen mielestä kohdeyhtiön osakkeenomistajien edun mukainen, sen tulee yrittää edistää tarjouksen toteutumista ja maksimoida tarjottavan vastikkeen määrä. Tietyissä tilanteissa tämä voi tarkoittaa DD-tarkastuksen sallimista tarjoajalle, sillä DD:n salliminen vaikuttaa usein positiivisesti tarjouksen toteutumisen todennäköisyyteen ja tarjottavan vastikkeen suuruuteen. Toisaalta aina kun yhtiön luottamuksellisia tietoja luovutetaan ulkopuoliselle, on mahdollista, että tietoja väärinkäytetään tai tiedot vuotavat vahingossa väärälle taholle. Näin ollen ei voida yleisellä tasolla sanoa, onko DD:n salliminen osakkeenomistajakollektiivin edun mukaista vai ei tai kuinka laaja ja yksityiskohtainen DD on tarpeen sallia, vaan hallituksen on aina tapauskohtaisesti harkittava DD-päätöksiä ja pyrittävä osakkeenomistajien kannalta mahdollisimman hyvään ratkaisuun. Työssä on lisäksi käsitelty ostotarjoustilanteissa usein esiin nousevia tapauskohtaisia seikkoja ja pohdittu niiden vaikutusta DD-päätöksiin. DD-päätöksiin vaikuttavat ainakin 1) tarjouksen tekijän henkilö, maine ja toiminta; 2) kohdeyhtiön hallussa olevan tiedon luonne; 3) kohdeyhtiön muut vaihtoehdot; 4) tarjouksen ehdot; 5) se, missä ostotarjousprosessin vaiheessa DD-pyyntö tulee; 6) kilpailevan ostotarjouksen mahdollisuus; 7) osakkeenomistajien kanta; 8) vastikkeen laatu; sekä 9) kilpailuoikeudelliset seikat. Toinen tutkimuskysymys muodostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä kysymyksestä: (i) onko nykyinen DD-päätöksiä koskeva sääntely onnistunutta, (ii) täyttääkö ostotarjoussääntely sille asetetut tavoitteet ja (iii) onko ostotarjoussääntely sisäisesti loogista. Lisäksi tutkimushypoteesina on, että voimassa oleva sääntely ei täytä sille asetettuja tavoitteita, koska sääntelyssä on keskitytty ainoastaan tarjouksen tekemisen jälkeisten puolustustoimenpiteiden rajoittamiseen ja lähes täysin unohdettu ostotarjousprosessin valmisteluvaihe. Työssä kyseenalaistetaan EU:n voimassa olevan ostotarjoussääntelyn taustalla vaikuttava olettama osakkeenomistajien ja hallituksen välisestä jyrkästä intressiristiriidasta sekä muutenkin tarkastellaan kriittisesti nykyisiä sääntelyratkaisuja, kuten kohdeyhtiön hallitukselle asetettua passiivisuusvaatimusta. Näyttääkin siltä, ettei ostotarjoussääntely ole välttämättä loppuun asti mietittyä, minkä takia on mahdollista, ettei sääntely ole onnistunutta, sisäisesti loogista tai täytä sille asetettuja tavoitteita. Tutkielmassa kuitenkin päädytään siihen, ettei tutkielmassa ole mahdollista järkevästi vastata toiseen tutkimuskysymykseen eikä näyttää toteen tai kumota tutkimushypoteesia, koska lain toimimattomuudesta tai osakkeenomistajien ja hallituksen välisen intressiristiriidan asteesta ei ole riittävää empiiristä näyttöä. Tutkielman luonne on oikeusdogmaattinen: tarkoituksena on luoda systemaattinen kuva siitä, miten kohdeyhtiön hallituksen velvollisuuksia arvioidaan eri lainsäädännön osa-alueiden näkökulmasta. Teeman kannalta keskeisiä oikeudenaloja ovat varsinkin yhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeus. Juridisen argumentoinnin ohella tutkimuskysymyksiä tarkastellaan oikeustaloustieteellisestä perspektiivistä.