Browsing by Title

The research question of this thesis is about the effect of network neutrality on human rights. As network neutrality is a relatively difficult concept to define and there are several related concepts and practices, attention is also paid to how these different concepts and practices relate to network neutrality. These different practices include zero-rating, preferential agreements and traffic management practices like deep-packet inspection. These practices are analysed from the viewpoint of three different actors in the network neutrality relation: users, access providers and content providers. All three parties are, as evident from historic development, for the most part private actors with little involvement from public authorities. The human rights chosen for further analysis are freedom of expression, freedom of trade and industry and privacy. These particular rights were chosen because of the multitude of effects of different non-neutral practices, and because network neutrality affects the rights of different parties differently. The human rights are analysed mainly through the context of European Convention of Human Rights and the protections it affords, with comparisons to the United States Constitution. In addition to the three freedoms, effects on political rights and global politics are also discussed. The fourth chapter of this thesis discusses network neutrality regulation in the European Union and the United States of America, and how non-harmonised legislation is affecting human rights of individuals. Results of the research show support for calls of harmonised international regulation, as well as strengthened and expanded positive obligations of states to protect human rights within private relationships.

Genom miljötillståndsförfarandet regleras all verksamhet som medför risk för miljön. I miljötillståndet ska beaktas hela verksamheten inklusive tiden efter verksamheten avslutats. Detta innebär att miljötillståndet även ska innehålla behövliga villkor om vilka åtgärder som ska vidtas efter att verksamheten upphört eftersom det ännu länge efter nedläggningen kan förekomma förorening. Därmed ska efterbehandlingsskyldigheter fastställas redan i samband med tillståndsprövningen som en del av myndigheternas förhandstillsyn. Denna avhandling avser att redogöra för efterbehandlingen i miljötillståndet. I denna avhandling behandlas hur efterbehandlingsskyldigheter fastställs som tillståndsvillkor i miljötillstånden, vilka uttryck de tar samt vad deras funktion är. I avhandlingen kommer att redogöras för efterbehandlingens reglering i den nuvarande lagstiftningen och hur det i praktiken går till i myndigheternas tillståndsbeslutspraxis. Till sist kommenteras även förändringar som revideringen av miljöskyddslagen bär med sig inom forskningsområdet. Redogörelsen för det nuvarande regleringen och de förnyelser som är att vänta kommer att presenteras i enlighet med en rättsdogmatisk metod medan utredningen av miljötillståndspraxisen vidtas i enlighet med en empirisk metod. Miljötillståndet och dess tillståndsvillkor regleras i miljöskyddslagen (84/2000). I miljöskyddslagens 43 § fastställs att miljötillståndet ska innehålla behövliga villkor för förhindrande av förorening, till dessa inberäknas tillståndsvillkor för efterbehandling. Tillståndsvillkor för efterbehandling kan enligt miljöskyddslagen och dess förarbeten innebära villkor för iståndsättning, övriga åtgärder för förhindrande av förorening, kontroll och avslutningsplan. I avhandlingen har även redogjorts för villkor för skyldighet att anmäla om verksamhetens avslutande som efterbehandling. I miljöskyddslagens 90 § fastställs om verksamhetsutövarens ansvar att fortsättningsvis efter att verksamheten avslutats utföra efterbehandlingsåtgärder ifall det förekommer förorening eller finns risk för förorening. Det fastställs även en rätt för tillståndsmyndigheten att senare vid behov fastställa föreskrifter för avslutande av verksamhet. Redogörelsen för den miljörättsliga regleringen visar att olika typer av efterbehandlingsskyldigheter kan fastställas och att dessa även kan fastställas senare än i tillståndsprövningen. Detta leder till att efterbehandlingen även närmar sig tillsynen i efterhand då efterbehandling inte enbart fastställs före verksamheten har inletts. För att ge avhandlingen en praktisk dimension har en empirisk undersökning av avfallsbranschens miljötillstånd vidtagits. I denna empiriska utredning har främst två forskningsfrågor undersökts. Den första gäller hur ofta ett tillståndsvillkor för efterbehandling fastställdes i miljötillstånden och den andra hurudana villkor för efterbehandling som i så fall fastställdes. På basis av utredningens resultat kunde konstateras att det i de flesta miljötillstånd fastställs något villkor för efterbehandling. Av de fem kategorier av tillståndsvillkor som granskades i utredningen var villkor för avslutningsplan det klart vanligaste. Detta villkor innebär för verksamhetsutövaren en skyldighet att göra upp en plan över tilltänkta efterbehandlingsåtgärder som sedan skickas in till myndigheten före verksamheten har avslutats. Enligt utredningen kan vi således dra slutsatsen att miljötillstånd oftast innehåller ett tillståndvillkor för efterbehandling och att det villkoret primärt innebär en skyldighet för verksamhetsutövaren att göra upp en avslutningsplan och eventuellt kan innehålla andra ålägganden. I samband med att miljöskyddslagens förnyas implementeras även direktivet om industriutsläpp 2010/75/EU. Miljöministeriet har den 15 november 2012 publicerat ett utkast till ny miljöskyddslag. På basis av utkastet kommer inte den nuvarande regleringen av efterbehandlingen och tillståndsvillkoren att väsentligen förändras genom revideringen. Däremot kommer ett nytt medel, statusrapporten, att införas i enlighet med bestämmelserna i industriutsläppsdirektivet.

Tutkielmassa tarkastellaan vaihtoehtorahastolainsäädännön ei-ammattimaisille asiakkaille tarkoitettujen sijoittajansuojasäännösten toteuttamistapoja ja niiden vastaavuutta lain tavoitteisiin. Laki vaihtoehtorahastojen hoitajista (162/2014, AIFML) astui Suomessa voimaan 15.3.2014 ja sillä implementoitiin Euroopan parlamentin ja neuvoston antama vaihtoehtorahastojen hoitajista annettu direktiivi (2011/61/EU, AIFMD). Sääntelyssä vaihtoehtorahastojen markkinointi on ensisijaisesti tarkoitettu suunnattavaksi ainoastaan ammattimaisille asiakkaille, mutta Suomen käyttämän kansallisen harkinnan johdosta mahdollisuus markkinoida vaihtoehtorahastoja on ulotettu myös ei-ammattimaisiin asiakkaisiin. Suomen valitsema kanta perustuu pitkälti perustuslain takaamiin omaisuudensuojaan ja elinkeinonvapauteen. AIFML:n tärkeimpinä tavoitteina on vaihtoehtorahastomarkkinoiden tehokas toiminta ja riittävän sijoittajansuojan turvaaminen. Tutkielmassa arvioidaan ei-ammattimaisia asiakkaita koskevia sijoittajansuojasäännöksiä oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielmassa on omaksuttu normatiivinen lähestymistapa, joka pohtii sitä, minkälainen tulkinta- tai sääntelyvaihtoehto ongelman ratkaisemiseksi tulisi omaksua. Tutkielma on de lege ferenda –tyyppistä tutkimusta, jonka tarkoituksena on antaa kannanotto siitä, minkälaista lainsäädännön tulisi olla. Oikeustaloustieteellisen tutkimussuuntauksen toteuttamisessa on ollut olennaista ottaa huomioon se, miten oikeustieteen ja taloustieteen erilaisia tutkimusmetodeja voidaan yhdistää. Suomenkielinen oikeuskirjallisuus AIFM-lainsäädännöstä on edelleen suppeaa, eikä AIFML:n soveltamisalan määrittely ole yksiselitteistä, joten tutkielmassa on nähty perustelluksi avata syvällisesti vaihtoehtorahaston ja sen hoitajan käsitteet ja lainsäädännön soveltamisala. Tässä on hyödynnetty analogista ja oikeusperiaatteiden mukaista tulkintaa. Klassinen taloustieteellinen argumentaatio pohjautuu olettamalle informaatiotehokkaista markkinoista, joilla päätöksentekijät ovat rationaalisia. Empiirinen käyttäytymistaloustieteellinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että markkinaosapuolet eivät tee rationaalisia päätöksiä, millä perusteella ei-ammattimaisten asiakkaiden korostuneet sijoittajansuojavaatimukset ovat perusteltuja. Taloudellisen päätöksenteon epärationaalisuuden ongelman lisäksi ei-ammattimaiselle asiakkaalle muodostuu kahdenlaisia intressiristiriitatilanteita vaihtoehtorahastotoiminnassa. Ensinnäkin ei-ammattimaisen asiakkaan suhde vaihtoehtorahaston hoitajaan, missä vaihtoehtorahaston hoitajalla on päämies-agentti-teorian mukaisesti kannustin toimia opportunistisesti omien etujensa mukaisesti. Toiseksi ei-ammattimaisen asiakkaan suhde muihin vaihtoehtorahaston sijoittajiin, mikä aiheuttaa mm. negatiivisen valikoitumisen ongelman. Molemmista intressiristiriitatilanteista syntyy peruste ei-ammattimaisen asiakkaan korostettuun sijoittajansuojaan. Rahastoyhtiön oikeudellisesta muodosta tyypillisesti syntyvä sijoittajien rajoitettu vastuu vastaa osaltaan näihin molempiin intressiristitilanteisiin. Ei-ammattimaista asiakasta eksklusiivisesti koskevat sijoittajansuojakeinot ovat arvopaperimarkkinalain (746/2012, AML) ja kuluttajansuojalain (38/1978, KSL) yleissäännökset, avaintietoesite ja ennakkomerkinnän ja varojen varhaisen vastaanottamisen kiellot. Yleissäännökset ovat kaiken kattavia, mutta heikon ennakoitavuutensa takia oikeusvarmuudeltaan haastavia. Avaintietoesite ja ennakkomerkinnän ja varojen varhaisen vastaanottamisen kiellot täydentävät sääntelyä. Tutkimustuloksena on ensinnäkin se, että ei-ammattimaisia asiakkaita kohtaan korostuneen sijoittajansuojasääntelyn on katsottava olevan ylipäänsä oikeutettua sen markkinahäiriöitä estävän vaikutuksen johdosta, ei-ammattimaisten asiakkaiden ollessa heikompia osapuolia ja tehokkaiden markkinoiden toiminnan edellyttäen yhdenvertaisesti toimivia markkinaosapuolia. Toiseksi, valitut sääntelykeinot vaikuttavat vaihtoehtorahaston hoitajaa hallinnollisesti suhteellisen vähän rasittavilta, mutta ei-ammattimaiselle asiakkaalle suhteellisen hyödyllisiltä keinoilta. Sääntelystrategisesti valitut sääntelykeinot ovat kuitenkin ristiriitaisia. Toisaalta avaintietoesitteen olemassaololla annetaan ymmärtää, että informaation tarjoaminen ja lisääminen ovat riittäviä sijoittajansuojakeinoja. Samaan aikaan kuitenkin indikoidaan, että informaation lisääminen ei suojakeinona riitä, vaan edellytetään erillisiä vaihtoehtorahaston hoitajaa sitovia kieltoja.

Tutkimuksen kohteena on sijoituspalveluyrityksen tiedonanto- tai selonottovelvollisuuden laiminlyönnistä seuraava vahingonkorvausvastuu. Oikeussäännösten systematisoinnin ja tulkinnan keinoin selvitetään voimassa olevan korvausoikeuden sisältöä. Tulkinnan ja systematisoinnin kohteena on sijoituspalveluyrityksen tiedonanto- ja selonottovelvollisuus sekä sijoituspalvelulain vahingonkorvausnormi, minkä lisäksi tutkimuksessa jäsennellään sopimusperusteisen korvausvastuun edellytyksiä. Sijoituspalveluyritykselle on laissa säädetty tiedonanto- ja selonottovelvollisuus sen tarjotessa sijoituspalvelua ei-ammattimaiselle asiakkaalle. Näiden velvollisuuksien sisällön ja laajuuden hahmottaminen edellyttää sijoituspalvelulain systematiikan tuntemista. Tiedonanto- ja selonottovelvollisuus määräytyy asiakasluokan ja tarjotun sijoituspalvelun mukaan. Nämä velvollisuudet ovat laajimmillaan palveluntarjoajan tarjotessa toimeksiantopohjaisia sijoituspalveluja ei-ammattimaisille sijoittajille. On todennäköisintä, että tiedonantovelvollisuutta koskevat virheet tapahtuvat juuri ei-ammattimaisten sijoittajien kanssa asioitaessa, sillä heidän voidaan katsoa olevan tiedollisesti heikommassa asemassa verrattuna ammattimaisiin sijoittajiin. Tämän vuoksi tutkitaan ei-ammattimaisten sijoittajien kärsimiä tiedonanto- tai selonottovirheestä johtuvia vahinkoja ja niitä koskevia vahingonkorvausoikeudellisia kysymyksiä. Sijoituspalvelulain mukaisen vahingonkorvausnormin arvioiminen tutkimuksen yhtenä osana on perusteltua hiljattain tapahtuneen normia koskeneen päivityksen vuoksi. Korvausnormi tulee sovellettavaksi silloin, kun vahinkoa on aiheutettu sijoituspalvelulain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastaisella menettelyllä. Lisäksi korvausvastuun toteutuminen edellyttää sijoituspalveluyrityksen tuottamusta. Sijoituspalveluyrityksen laiminlyödessä sille laissa määritellyn tai Finanssivalvonnan määräyksissä ja ohjeissa esitetyn tiedonanto- tai selonottovelvollisuuden, ja aiheuttaen samalla asiakkaalleen vahinkoriskin, sen voidaan katsoa menetelleen tuottamuksellisesti. Tuottamusta koskeva todistustaakka määräytyy käytännössä käsillä olevan vastuuperusteen mukaisesti. Sijoituspalvelulain vahingonkorvausnormi soveltuu sekä sopimuksenulkoisessa suhteessa että sopimussuhteessa aiheutuneisiin vahinkoihin. Sijoituspalveluyrityksen ja ei-ammattimaisen sijoittajan välillä vallitsee kuitenkin yleensä sijoituspalvelua koskeva sopimus, jonka osaksi sijoituspalvelulain mukaisten velvollisuuksien nähdään asettuvan. Näin ollen, sijoituspalvelulain korvausnormista huolimatta, sijoituspalveluyrityksen korvausvastuu ei-ammattimaista sijoittajaa kohtaan jäsentyy parhaiten sopimusperusteisen korvausvastuun mukaisesti. Syy-yhteyttä ja vahingon määrää koskevien kysymysten osalta näyttö on keskeisessä asemassa, minkä vuoksi näyttökysymykset muodostuvat keskeisiksi sijoituspalveluyrityksen korvausvastuuta määritettäessä.

Tutkielmassani käsittelen oikeuteen elämään kohdistuvia loukkauksia terrorismintorjuntatilanteissa. Käsittelen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksia, jotka koskevat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan 2 kappaletta ja jotka liittyvät viranomaisen ehdottoman välttämättömän voimankäytön rikkomiseen terrorismintorjuntatilanteissa. Tarkastelen yhteensä 48 tapausta, jotka ovat löytyneet HUDOC-tietokannasta hakusanoilla “use of force”, “absolutely necessary” sekä “terroris*”. Tutkimuksessa käsittelen yleisesti kaikkia loukkauksia, jotka ilmenevät tutkimusaineistosta ja keskityn tarkemmin käsittelemään kolmea esimerkkitapausta sekä niissä tapahtuneita loukkauksia. Tutkimuksen alussa perehdyn aikaisempaan tutkimukseen oikeuden elämään ja terrorismintorjunnan alalta. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään tutkimuskysymyksen kannalta olennaisia seikkoja eli ensinnäkin EIS:n 2 artiklan oikeutta elämään, sen materiaalista ja prosessuaalista velvoitetta. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään terrorismin määritelmää ja terrorismintorjuntaa. Lisäksi käsittelen Turkin, Venäjän ja Yhdistyneen kuningaskunnan kansallista lainsäädäntöä terrorismintorjuntaan ja oikeuteen elämään liittyviltä osin. Käsiteltyäni näitä, siirryn tutkimaan tapauksia. Käsittelen yleisesti kaikki loukkaukset, joita tapauksissa esiintyy ja ryhmittelen sekä vertailen loukkauksia. Eniten loukkauksia on tapahtunut Turkissa (yhteensä 32 oikeuteen elämään kohdistuvaa loukkausta), seuraavaksi eniten Venäjällä (yhteensä yhdeksän tapausta) ja kolmanneksi eniten Yhdistyneessä kuningaskunnassa (yhteensä viisi tapausta). Tutkimuskysymyksen konkretisoimiseksi käsittelen kolmea esimerkkitapausta: Makbule Kaymaz ym. v. Turkki, Tagayeva ym. v. Venäjä sekä Kelly ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta. Tapausten ja niissä esiintyvien loukkausten jälkeen siirryn käsittelemään loukkausten taustalla olevia syitä. Loukkausten taustalla on joko se, että valtiossa ei ole kunnollista lainsäädäntöä tai toimintaohjeita terrorismintorjuntatilanteisiin tai sitten se, että viranomainen ei ole noudattanut kunnollista lainsäädäntöä terrorismintorjuntatilanteessa tai sen jälkeisessä tutkinnassa. Syynä sille, että viranomainen ei ole noudattanut kunnollista lainsäädäntöä, on oikeusvaltion heikko tila. Olen tutkinut erilaisten indikaattorien ja osatekijöiden avulla oikeusvaltioon liittyviä tekijöitä, sekä näiden tekijöiden toteutumista tutkimuksen kannalta relevanteissa valtioissa. Indikaattorit, kuten ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja viranomaisen virassaan tekemästä rikoksesta sanktiointi kertovat valtion oikeusvaltion tilasta. Venäjällä ja Turkissa oikeusvaltion tila on erittäin heikko, erityisesti ihmisoikeuksia koskien. Lisäksi valtionhallinto vaikuttaa sopimattomasti oikeuteen. Yhdistyneessä kuningaskunnassa oikeusvaltion tila on hyvä, mutta tutkintaan liittyvät indikaattorit ovat hieman heikompia kuin yleisesti oikeusvaltioon liittyvät indikaattorit. Näiden erilaisten osatekijöiden ja indikaattorien heikkous osoittaa oikeusvaltion heikkouden, joka on oikeuteen elämään liittyvien loukkausten taustalla. Tutkimukseni antaa kattavan kuvan EIS:n 2 artiklan oikeuteen elämään kohdistuvista loukkauksista, joihin valtiot ovat syyllistyneet terrorismintorjuntatilanteissa sekä syistä näille loukkauksille.

Sopimuksen toteaminen kohtuuttomaksi on vakiintuneesti edellyttänyt sen kohtuuttomuutta nimenomaisesti sopimusosapuolten välisessä suhteessa. OikTL 36 § on joustavana yleislausekkeena kuitenkin kirjoitettu muotoon, jossa sopimuksen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ei ole luoteltu tyhjentävästi. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on säännöksen mukaan otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Voitaisiinko sopimuksen kohtuuttomuus mieltää myös kohtuuttomuutena ympäristölle? Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia teoreettisia rajoitteita ja mahdollisuuksia tällaiselle käsitystavalle. OikTL 36 §:n mahdollisuuksia toteuttaa myös niin sanotusti ekologista kohtuullisuutta arvioidaan tutkimuksessa etenkin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin peilaten. Yleisiä oppeja tarvitaan usein niin sanotusti vaikeasti tapauksissa, jollaiseksi voi oletettavasti lukea myös ilmastokriisistä aiheutuviin ongelmiin vastaamisen. Monet sopimusoikeuden keskeiset yleiset opit kuitenkin asettavat haasteita vastuullisuusdiskurssin sisällyttämiselle kiinteäksi osaksi sopimusoikeutta. Sopimusoikeuden tahtoa korostava lähtökohta ja lainsäädännön dispositiivisuus tekevät haastavaksi aidosti velvoittavampien elementtien liittämisen sopimusoikeuden osaksi. Sopimukseen ei ole mieltä puuttua, mikäli se ensinnäkään ei ole pakottavan lainsäädännön vastainen ja toisekseen vastaa myös osapuolten tahtoa, olipa tahdonilmaisuissa otettu huomioon sopimuksesta ympäristölle aiheutuvat seuraukset tai ei. Myös sovittelusäännökseen vetoaminen on jätetty osapuolten tahdon varaan. Tässä voisi auttaa esimerkiksi säännöksen mieltäminen julkisoikeudelliseksi instrumentiksi, joskin silloin ajaudutaan kauemmas tutkimuksen tarkastelukulmasta de lege lata. Lisäksi vallitsevassa sopimusmallissa kohtuus ei ole johtava oikeusperiaate, vaan poikkeus. Kestävänä ei lopulta voine pitää järjestelmää, jossa ekologisten näkökohtien huomioon ottaminen miellettäisiin lähinnä poikkeuksena. Tahto- ja luottamusmallia enemmän tilaa tällaisen tulkinnan tekemiselle voidaankin löytää esimerkiksi yhteisöllisen käytännön mallista, jossa kohtuusperiaatteen painoarvon nostamisen lisäksi irrottaudutaan osapuolten tahdosta ensisijaisena sopimuksen sisältöä ja sen oikeudenmukaisuutta määrittävänä tekijänä. Myös vastuu sopimusoikeudellisista toimista tulisi käsittää laajempana kuin vain toiseen sopimusosapuoleen kohdistuvana vastuuna, mikä muodostuu haasteeksi OikTL 36 §:n kontekstissa. Tahtoa korostavasta lähtökohdasta ja osapuoliin itseensä keskittyvästä kohtuusharkinnasta olisikin otettava huomattavaa etäisyyttä, jotta varallisuusoikeus voitaisiin todella muovata uusintamisen oikeudeksi. Toisaalta OIkTL 36 §:n säätämisen taustalla vaikuttaneet arvot, kuten pyrkimys sisällölliseen oikeudenmukaiseen ja kaikkien osapuolten kannalta kohtuulliseen sopimukseen, voidaan liittää myös tämän tutkimuksen kontekstiin, kunhan kohtuusarvioinnissa irrottaudutaan vain osapuoliin itseensä keskittyvästä tarkastelusta. Lisäksi sovitteluinstituution taustalta on löydettävissä yleisempiä, yhteiskunnallisia intressejä. Kun ottaa huomioon, kuinka sopimusoikeutta on ollut ominaista kehittää nimenomaan periaatteiden kautta, voi myös pohtia mahdollisuuksia toteuttaa ekologista kohtuutta ensisijaisesti sopimusoikeudellisena periaatteena. Tällöin säännös voitaisiin myös selkeämmin mieltää pyrkimykseksi ennakoiviin, ja siten vahvan kestävyyden mukaisiin, ympäristötoimiin siinä missä sovittelussa on aina kyse jälkikäteisestä puuttumisesta sitovaan sopimukseen. OikTL 36 §:n soveltamisalan laajentuminen ja yleisesti sopimusoikeudessa ilmennyt materialisoitumiskehitys voivat myös luontevasti viedä suuntaan, jossa ollakseen kokonaisuudessaan kohtuullisia, on sopimusten täytettävä myös ekologisen kohtuullisuuden kriteerit. Kokoavasti voi todeta, että mikäli ekologisia arvoja haluttaisiin jäsentää sopimusoikeuteen kohtuusperiaatteen kautta, olisi tehokkuuden kannalta tärkeää mieltää se keskeisemmäksi osaksi sopimusoikeudellista järjestelmää, mahdollisesti jopa nostettava yhteisöllisen käytännön mallin mukaisesti prima facie -asemaan oikeudenalan sisällä. Jotta periaatteesta voisi olla myös käytännön sopimustoiminnassa konkretisoituvaa hyötyä, tulisi se mieltää esimerkiksi lojaliteettiperiaatteen kaltaiseksi, sopimustoiminnan sujuvan toiminnan kannalta välttämättömäksi, periaatteeksi, joka aktiivisesti huomioitaisiin sopimustoiminnassa. Toisaalta tutkimuksessa on todettu myös realiteetit sen suhteen, ettei sopimusoikeutta ole pidetty ensisijaisesti kestävyyttä toteuttavana oikeudenalana. Ilman suurempia sopimusoikeudelliseen järjestelmään kohdistuvia muita muutoksia, muodostuisi ekologinen kohtuus ennemmin jonkinlaiseksi minimisuojaksi kuin aktiivisesti ympäristön oikeuksia toteuttavaksi instrumentiksi. Kyse olisi pikemminkin eri intressien yhteensovittamisesta kohtuusperiaatteen avulla. Kun tällaista kehitystä OikTL 36 §:n osalta ei kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa odotettavissa, tulisi kestävä kehitys jo nyt selkeämmin mieltää myös sopimusoikeudelliseksi periaatteeksi. Toisaalta kehittyvä yritysvastuulainsäädäntö voi myös tuoda vauhtia sopimusoikeuden yleisten oppien tarkasteluun.

Luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemien toiminta sen osana heikkenevät nopeammin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eikä nykyisiä toimia niiden turvaamiseksi pidetä riittävinä. Monen muun toiminnan ohella kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset uhkaavat biodiversiteettiä, minkä vuoksi kaivostoiminnan sääntelyyn on jo vuosikymmenten ajan kohdistunut ympäristönäkökohtien vahvistamiseen liittyviä muutospaineita. Tutkielman tiedonintressinä on pääasiassa teoreettisen lainopin menetelmin operationalisoida ja systematisoida biodiversiteettioikeudellista biodiversiteetin turvaamistavoitetta, minkä kautta tarkoituksena on ottaa kantaa ympäristölupamääräysnormiston biodiversiteetin turvaamista edistävään ulottuvuuteen kaivoshankkeiden näkökulmasta. Systematisointia lähestytään ekosysteeminäkökulmasta, joka perustuu ekosysteemit biodiversiteetin osakäsitteeksi ymmärrettävälle lähestymistavalle. Aiheen tarkempi kohdentuminen ekosysteeminäkökulman sisällä perustuu valinnalle ottaa tutkielman tarkastelun kohteeksi moniulotteisia biodiversiteettivaikutuksia aiheuttava kaivostoiminta, joka muutospaineineen ja kaivoshankkeisiin kohdistuvine kriittisine kannanottoineen tarjoaa ajankohtaisen tutkimusaiheen. Ekosysteemilähtöinen lähestymistapa biodiversiteetin turvaamistavoitteeseen johtaa ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitteen muodostumiseen. Ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitetta määritetään ympäristönsuojelulain kontekstissa hahmottamalla siihen sisältyviä, ympäristönsuojelulain viitekehyksestä muodostettuja ekologis-juridisia elementtejä. Elementeiksi ehdotetaan 1. ekosysteemien väliset vuorovaikutussuhteet, 2. ekosysteemien palautuvuus ja sopeutuvuus eli sietokyky, 3. ekosysteemien tila, mikä kuvaa ekosysteemien laatua sekä 4. ekosysteemien dynaamisesta luonteesta johtuva epävarmuus. Elementtien jäsentämisen jälkeen tutkielmassa arvioidaan, miten vaikuttavasti voimassa olevan ympäristönsuojelulain mukainen elementtien pukeminen normien muotoon vastaa biodiversiteetin turvaamisen haasteeseen. Johtopäätöksenä on, että ympäristölupamääräysnormistoa voisi kehittää kiinnittämällä huomiota kyseisistä elementeistä erityisesti vuorovaikutussuhteiden ja ekosysteemien dynaamisen luonteen huomioon ottamiseen sekä ympäristön tilalähtöisyydestä johtuvan staattisuuden joustavoittamiseen. Ympäristölupamääräyssääntely erityisesti kaivostoiminnan näkökulmasta voisi näin ollen edistää tehokkaammin biodiversiteetin turvaamisen tavoitetta.

Rikoslain 17 luvun eläinsuojelurikoksia koskeva lainmuutos (HE 97/2010) astui voimaan 1.3.2011. Tuolloin lakiin lisättiin uusi törkeää eläinsuojelurikosta koskeva 14 a §, täsmennettiin lievää eläinsuojelurikosta koskevaa säännöstä (RL 17:15) sekä muutettiin eläintenpitokieltoa ja eläinsuojelurikoksiin liittyvää menettämisseuraamusta koskevia säännöksiä (RL 17:23 ja 23a). Eläinsuojeluvalvonnan tehostamiseksi ja eläintenpitokiellon noudattamisen valvomiseksi, lailla eläintenpitokieltorekisteristä (21/2011) perustettiin valtakunnallinen eläintenpitokieltorekisteri, johon nykyisin kirjataan tuomioistuinten ilmoitusten perusteella niiden määräämät eläintenpitokiellot. Myös uuden eläinlääkintähuoltolain (765/2009) säätämisellä on pyritty lisäämään ennaltaehkäisevää eläinten hyvinvoinnin valvontaa.Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella edellä mainittuja lainmuutoksia ja niiden vaikutuksia eläinsuojelun tehostamiseen. Tarkastelun näkökulma on pääasiassa rikosoikeudellinen, mutta osin myös eläinsuojelullinen. Tutkimuksen tavoitteena on saattaa aihetta käsittelevä oikeudellinen aines yleiskatsauksellisempaan sekä helpommin hallittavaan muotoon. Säännösten käytännön soveltamista pyritään havainnollistamaan tutkimusta varten kerätyn oikeustapausaineiston avulla. Tutkimuksessa selvitetään eläinsuojelulain ja sen nojalla annettujen alemmanasteisten säännösten sisältöä, soveltamista ja erityisesti niiden noudattamisen valvontaa. Eläinsuojeluvalvonnan osalta tutkimuksessa tarkastellaan myös niitä eläinsuojelulain tarjoamia keinoja, joiden avulla viranomaisten on mahdollista puuttua eläintenpidossa havaittuihin eläinsuojelullisiin epäkohtiin. Eläinsuojelulakia kokonaisuudistetaan parhaillaan, mutta lainsäädännön voidaan jo nykyisellään katsoa tarjoavan viranomaisille riittävän tehokkaita keinoja epäkohtiin puuttumiseksi. Näitä keinoja ei käytännössä kuitenkaan hyödynnetä riittävän tehokkaasti. Toiseksi tutkielmassa selvitetään eläinsuojelurikossäännösten sisältöä, soveltamista ja niiden nojalla tuomittavia rangaistuksia. Eläinsuojelurikoksen kolmiportaista törkeysasteikkoa sovelletaan paikoitellen epäjohdonmukaisesti, eikä rajanveto tunnusmerkistöjen soveltamisen välillä ole täysin selvää. Eläinsuojelurikosten rangaistuskäytännön osalta on ajauduttu tilanteeseen, jossa törkeysarvostelultaan lievemmistä rikkomusluonteisista teoista tuomitaan keskimäärin ankarampaan rangaistukseen kuin sitä moitittavammista teoista. Rangaistuskäytännön voidaan tältä osin katsoa ajautuneen liiankin kapealle alueelle, jolloin tuomittavien rangaistusten ei voida katsoa olevan oikeassa suhteessa tekojen eriasteiseen moitittavuuteen nähden. Kolmanneksi tutkimuksessa tarkastellaan eläinsuojelurikoksista oheisseuraamuksena määrättävän eläintenpitokiellon sisältöä ja valvontaa sekä eläintenpitokieltoon liittyvää menettämisseuraamusta. Eläintenpitokiellon pituuden osalta sääntelyä on selkeytetty määräämällä eläintenpitokiellon vähimmäiskestoksi yksi vuosi. Myös pysyvän eläintenpitokiellon edellytykset on kirjattu lakiin, mikä on osaltaan lieventänyt seuraamusta tältä osin. Eläintenpitokielto koskee nykyään eläimen pitämisen ohella myös eläimen omistamista, mikä on selkeyttänyt ja tehostanut seuraamusta tältä osin. Nykyisin eläintenpitokieltoon liittyvä menettämisseuraamus on mahdollista panna täytäntöön lainvoimaa vailla olevan tuomion perusteella, mitä voidaan pitää perusteltuna eläinsuojelullisista syistä. Eläintenpitokiellon valvontaa on tehostettu perustamalla valtakunnallinen eläintenpitokieltorekisteri, jonka avulla mahdollisuudet eläintenpitokieltojen noudattamisen valvomiseksi ovat parantuneet huomattavasti aikaisemmasta.

Kansalaisten kasvava kiinnostus eläinten hyvinvointiin sekä uskonnollisesti ja aatteellisesti moninaistuva Eurooppa ovat nostaneet rituaaliteurastukset puheenaiheeksi kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla. Vaikka EU:ssa vaaditaan lähtökohtaisesti eläinten tainnuttaminen ennen verenlaskua, tainnutusvaatimuksesta poikkeaminen sallitaan teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen. EU-jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehneet erilaisia lainsäädäntöratkaisuja eivätkä läheskään kaikki niistä salli tainnuttamatta teurastamista. Tutkielma tarkastelee rituaaliteurastusten sääntelyyn liittyvää perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa keskittyen uskonnonvapauteen, yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon sekä sitä, miten ihmisten oikeuksia ja eläinten intressejä punnitaan vastakkain näissä tapauksissa. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko rituaaliteurastuksiin kohdistaa teurastusta edeltävän peruutettavissa olevan tainnutuksen vaatimus, kun otetaan huomioon uskonnonvapaus, yhdenvertaisuus ja syrjintäkielto siten, miten ne on EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Arviointi nojaa vahvasti unionin tuomioistuimen joulukuussa 2020 aiheesta antamaan ratkaisuun Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön lisäksi kysymystä arvioidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta, sillä tainnutuskysymystä ei välttämättä ole vielä käsitelty loppuun, vaan se saattaa tulevaisuudessa päätyä ihmisoikeustuomioistuimen pöydälle. Tutkielmassa todetaan uskonnonvapauden ulottuvan sekä uskonnolliseen rituaaliin, eli teurastamiseen toimintana, että uskonnon määrittämien ruokasääntöjen noudattamiseen. Tämän jälkeen tuodaan esiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen toisistaan poikkeavat kannat siitä, muodostaako vaatimus tainnuttaa eläin ennen verenlaskua uskonnonvapauden rajoituksen, ja arvioidaan tämän rajoituksen hyväksyttävyyttä. Uskonnonvapautta koskevan tarkastelun yhteydessä tuodaan esiin myös eläinsuojeluaatteen mahdollisuus saada suojaa vakaumuksena ja arvioidaan tästä rituaaliteurastusten sääntelyyn mahdollisesti aiheutuvia vaikutuksia. Uskonnonvapauden lisäksi tutkielmassa käsitellään tainnutusvaatimuksen suhdetta yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon, sillä siitä aiheutuvat negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin. Tässä yhteydessä tarkastellaan sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Tainnutusvaatimuksen argumentoidaan täyttävän välillisen syrjinnän tunnusmerkit, mutta sille olevan kuitenkin objektiivinen ja hyväksyttävä peruste. Tarkastelun lopputulemana voidaan todeta EU-lainsäädännön näkökulmasta jäävän jäsenvaltioiden tehtäväksi luoda oikeudenmukainen tasapaino uskonnonvapauden ja eläinten hyvinvoinnin välille tainnutusvaatimuksesta päätettäessä. EU-jäsenmaat saavat siten antaa painoarvoa eläinten hyvinvoinnille, vaikka se tarkoittaisi uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä heijastaa eläinten asemaa koskevaa yhteiskunnallista kehitystä ja on askel kohti oikeusjärjestelmää, joka huomioi paremmin myös muut eläimet kuin ihmisen.

Eläinten hyvinvointiin ja terveelliseen elinympäristöön kiinnitetään enenevässä määrin huomiota. Tieteellisen tiedon lisääntyessä ja ihmisten hyvinvoinnin kasvaessa myös eläinten hyvinvoinnille asetetaan yhä tiukempia vaatimuksia. Eläintuotannossa taas on siirrytty yhä suurempiin tilakokoihin ja entistä ammattimaisempaan toimintaan. Samalla kun eläintuotanto ja ihmisten suhtautuminen eläimiin ovat muuttuneet vuosien saatossa, myös perus- ja ihmisoikeudet ovat vahvistaneet jalansijaansa Euroopan unionissa. Perusoikeudet näkyvät nyt myös aiempaa vahvemmin EU-lakeja säädettäessä. Suomen perustuslain 18 §:ssä säädetään oikeudesta työhön ja elinkeinovapaudesta, joista jälkimmäinen on yksi useimmin eläinten intressien kanssa risteävä perusoikeus. Rikoslain 17 luvussa taas säädetään eläintenpitokiellosta. Eläintenpitokiellon tarkoitus on suojella eläimiä kieltämällä eläinten pitäminen henkilöltä, joka on osoittautunut soveltumattomaksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan eläimistä ja niiden hyvinvoinnista sekä estää uusia eläimiin kohdistuvia rikoksia. Samalla se on kuitenkin ankara seuraamus yksilön elinkeinon harjoittamisen näkökulmasta. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan eläinsuojelurikoksesta mahdollisesti määrättävän rikoslain 17 luvun 23 §:n mukaisen eläintenpitokiellon suhdetta perustuslain 2 luvun 18 §:n elinkeinovapauteen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin lainsäädännön ja esitöiden näkökulmasta. Vertailukohtana eläintenpitokiellolle käytetään muun muassa liiketoimintakieltoa. Tämän jälkeen tutkimuskysymystä tarkastellaan tuomioistuinten ratkaisukäytännön valossa selvittämällä, miten tuomioistuimet ovat huomioineet elinkeinovapauden määrätessään eläintenpitokieltoja eläinsuojelulain säännösten rikkomisen seurauksena. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön tarkastelussa keskitytään käräjäoikeuksien tuomioihin vuosilta 2017–2019. Tutkimuksen perusteella tuomioistuimet ovat suhtautuneet elinkeinovapauteen eläinsuojelurikosten yhteydessä ja eläintenpitokieltoja määrätessään toisinaan raskauttavana seikkana ja toisinaan lieventävänä. Välillä tuomioistuimet ovat jättäneet elinkeinovapauden kokonaan huomiotta ja välillä taas tuomioistuimet ovat vedonneet siihen, että eläintenpitokiellon turvaamistoimenpideluonteesta johtuen elinkeinolle ei ole syytä antaa eläintenpitokieltoa määrättäessä painoarvoa. Tutkimuksessa todetaan, että tuomioistuimilla ei ole yhtenäistä linjaa sen suhteen, miten elinkeinotoiminnan harjoittamiseen tulisi suhtautua eläintenpitokieltoa määrättäessä.