Browsing by Title

Tutkielmassa käsitellään elatusvelvollisen oikeutta vapautua elatustukivelan takautumissaatavasta. Tutkielman tarkoituksena on luoda kokonaiskuva siitä, miten elatuslainsäädännössä on huomioitu elatusvelvollisen heikentynyt maksukyky sen jälkeen, kun siviilioikeudellisesta elatusavusta on tehty täytäntöönpanokelpoinen päätös. Tutkielmassa on erityisesti etsitty vastausta siihen kysymykseen, millä edellytyksillä maksuvapautuksia on myönnetty elatusturvalain (671/1998) aikana, sekä siihen, millä edellytyksillä maksuvapautus voidaan myöntää nykyisen elatustukilain (580/2008) pohjalta. Tarkastelussa keskitytään erityisesti siihen, miten elatusvelvollisen tuloja, menoja ja varallisuutta on arvioitu. Tutkimusmateriaalina on käytetty Kuopion hallinto-oikeuden elatustuen takautumissaatavasta vapauttamista koskevia ratkaisuja vuosilta 2000–2009, jotka perustuvat jo aiempaan, kumottuun elatusturvalakiin. Ratkaisuja on analysoitu pääosin kvalitatiivisin tutkimusmenetelmin. Toisena materiaalina ovat sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnan ratkaisut, jotka perustuvat uuteen elatustukilakiin, joka tuli voimaan 1.4.2010. Näiden materiaalien pohjalta tutkielmassa on analysoitu maksuvapautusta koskevaa viranomaisen päätösargumentointia. Tutkimuksesta käy ilmi, että elatusvelvollisen taloudellisen tilanteen arvioiminen on ollut hankalaa elatusturvalain aikana. Maksuvapautusta koskeva sääntely mahdollisti laajan tulkintavallan, mikä johti jokseenkin sekavaan oikeuskäytäntöön ja erikoisiin laintulkintatilanteisiin. Yhtenäistä linjaa siitä, milloin elatusvelvollista pidettiin maksukyvyttömänä, ei ollut. Elatusvelvollisten asema saattoi näin ollen vaihdella asuinkunnan mukaan. Tutkielman perusteella elatustukilaki on sinällään parempi versio edeltäjästään, mutta kuitenkin riittämätön. Elatustukilain tulkinta ja täsmentäminen jäi Kelan tehtäväksi. Elatustukilakia koskevan hallituksen esityksen mukaan maksuvapautuksen perusteet oli suurilta osin tarkoitus säilyttää ennallaan. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että perusteet ovat jokseenkin muuttuneet. Maksuvapautusharkinnassa on siirrytty velallisen tosiasiallisen maksukyvyn tarkastelusta lähinnä velallisen bruttotulojen, sekä toisaalta maksukyvyttömyyden aiheuttaneen syyn tarkasteluun. Tämän tutkimuksen ympärille on mahdollista luoda jatkotutkimusta täydentämällä sitä Kansaneläkelaitokselta pyydettävällä aineistolla. Tutkimusta voisi jatkaa esimerkiksi pyytämällä Kansaneläkelaitokselta maksuvapautuspäätökset otantatutkimuksena edeltävältä vuodelta. Em. materiaalin avulla voitaisiin analysoida esimerkiksi sitä, kuinka Kansaneläkelaitos, jonka tehtäväksi elatustukilain tulkinta ja täsmentäminen jäi, on onnistunut soveltamaan elatustukilain 21 §:n maksuvapautuksen edellytyksiä.

Tutkielmassa pyritään selvittämään mitä elektroninen urheilu oikein on. Kyseessä on kovassa nosteessa oleva laji, jota suuri osa lajin edustajista haluaa verrattavan perinteiseen urheiluun. Työ on yleispiirteinen, jonka on tarkoitus herättää myös kysymyksiä ja ajatuksia. Työssä tuodaan esiin verotuksen perusteet ja lainsäädännöllinen tausta, mitä vasten elektronista urheiluakin tulisi verottaa Suomessa. Uutena ilmiönä elektroninen urheilu verotuksen kohteena voi aiheuttaa monenlaisia kysymyksiä, mutta verotuksen tulee perustua ennalta määrättyihin raameihin. Ottaen huomioon elektronisen urheilun piirteet, onkin odotettavissa, että sitä tullaan Suomessa verottamaan kuin perinteistä urheilua. Elektroniseen urheiluun liittyy perinteisten lajien mukaiset ominaisuudet. On oltava lahjakas ja harjoiteltava ahkerasti, jotta huipulle voi päästä. Peliurat ovat todennäköisesti myös perinteistä työuraa lyhyemmät, joten eri rahastointimahdollisuuksia ja verotuksen suunnittelumahdollisuuksia käydään myös läpi. Ansaintakeinot ovat myös hyvin samankaltaiset kuin perinteisessä urheilussa. Elektroniseen urheiluun liittyy kuitenkin myös perinteisistä lajeista poikkeavia ansaintakeinoja ja niitä pyritään tuomaan työssä esiin. Arvonlisäverotukseen otetaan työssä myös lyhyesti kantaa.

Tutkimuksessa on tarkasteltu elinkaarimalliin liittyviä urakoitsijan sopimusriskejä. Elinkaarimalli on melko uusi julkisien rakennushankkeiden toteutusmuoto. Elinkaarimalli terminä ei ole vakiintunut ja sitä käytetään toisistaan poikkeavien rakennushankkeiden yhteydessä. Tutkimuksessa tarkastelua on pyritty rajaamaan sopimuskäytännön perusteella yhtenäisimpään malliin, eli kuntien toimitilarakentamisessa viime aikoina kovasti suosiota kasvattaneeseen toteutustapaan. Sen keskeisimpänä ominaispiirteenä on rakennuskohteen urakoitsijan ja tämän mahdollisen kumppanin kokonaisvaltainen vastuu rakennuskohteen moitteettomasta käytettävyydestä noin 20-25 vuotisen sopimuskauden ajan. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten ja mihin urakoitsija elinkaarimallissa sitoutuu, ja mitä riskejä sitoutumiseen liittyy. Tarkoituksena on tutkia elinkaarimallille toimintaympäristössään ominaisia piirteitä, joten vertailukohteena on muut rakennusurakan toteutusmuodot. Elinkaarimallissa sopimus perustuu KVR-urakkasopimukseen, jossa urakoitsija vastaa rakennuskohteen suunnittelusta ja rakentamisesta. Elinkaarimallin sopimusrakenteessa keskeisin ominaispiirre on urakkasopimuksen ja ylläpitoa koskevan palvelusopimuksen sitominen yhdeksi sopimukseksi, jolla urakoitsijan vastuuta rakennuskohteen sopimuksenmukaisuudesta jatketaan palvelusopimuksen keston loppuun asti. Palvelusopimuksen aikana urakoitsijalle maksetaan palvelumaksua ylläpitoon liittyvistä palveluista sekä korvauksia kunnossapitosuunnitelman mukaan tehdyistä toimenpiteistä. Riski määritellään tutkimuksessa epävarmaksi tapahtumainkuluksi, joka voi vaikuttaa negatiivisesti tavoitteiden toteutumiseen. Sopimusriski puolestaan määritellään yksinkertaisesti sopimukseen liittyväksi riskiksi. Sopimusriskien tunnistamisessa riskit on jaettu karkeasti sopimuksen valmisteluun, sopimuksen mukaiseen suoritukseen sekä suoritusvirheisiin liittyviin riskeihin. Merkittävimmiksi urakoitsijan sopimusriskeiksi tutkimuksessa tunnistettiin neuvotteluriski, kustannusarvioriski sekä riski sisäilmaongelmina ilmenevästä urakoitsijan suoritusvirheestä. Tutkimuksen yhteenvedossa esitetään kannanotot näihin liittyvästä riskienjaon tasapainoisuudesta.

Tutkielmassa osoitetaan, että Suomen kilpailulain käsite elinkeinonharjoittajasta ei ole yhdenmukainen EU:N kilpailuoikeuden kanssa.

Keväällä 2020 alkanut koronapandemia johti yhteiskunnan sulkeutumiseen ja merkittäviin perus- ja ihmisoikeuksia koskeviin rajoitustoimiin. Yhtenä keskeisimpänä rajoittamisen kohteena oli elinkeinovapaus, jota rajoitettiin esimerkiksi asettamalla rajoituksia ravintoloiden aukiolo- ja anniskeluaikoihin sekä säätämällä asiakastilojen sulkemisesta määräajaksi. Keskeisimmät perusteet elinkeinovapauden rajoittamiselle olivat terveydenhuollon kantokyvyn turvaaminen sekä siihen läheisesti kytkeytyvien terveyteen liittyvien oikeuksien suojaaminen. Tutkielman tavoitteena on analysoida elinkeinovapauden rajoittamista koronapandemian aikana Suomessa vuosina 2020–2022. Pyrin tutkimaan, miten elinkeinovapautta rajoitettiin koronapandemian aikana, millä eri lainsäädännöllisillä keinoilla rajoituksia toteutettiin ja miten elinkeinovapauteen kohdistuneita rajoituksia perusteltiin ja oikeutettiin. Tutkielman metodi on lainopillinen ja keskeisimmän aineiston muodostaa koronapandemian aikana syntynyt laaja virallisaineisto, jonka osalta käsittelen erityisesti perustuslakivaliokunnan antamia lausuntoja ja mietintöjä. Elinkeinovapautta rajoitettiin pandemian aikana valmiuslain, perustuslain 23 §:n soveltamisen ja perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten perusteella. Keskeisenä johtopäätöksenä esitän, että elinkeinovapauden rajoittaminen laajamittaisestikin oli mahdollista koronapandemian aikana terveydenhuoltojärjestelmän kantokyvyn ja ihmisten terveyden suojaamiseksi, mutta rajoitustoimia tuli arvioida tarkasti erityisesti oikeasuhtaisuutta ja välttämättömyyttä koskevien kriteerien näkökulmasta. Rajoitustoimet oli rajattava ajallisesti ja alueellisesti vain siihen, mitä voitiin pitää epidemiatilanteen näkökulmasta välttämättömänä, eikä rajoitustoimilla voitu puuttua perusoikeuksiin laajemmin kuin oli välttämätöntä. Rajoitusten taloudellinen kompensaatio oli myös tärkeä osa rajoitusten hyväksyttävyyttä, vaikka korvauksen suuruuden katsottiinkin kuuluvan lainsäätäjän harkintamarginaalin piiriin, eikä kaikkia rajoitustoimia korvattu.

Yritysjärjestelyt tulevat ajankohtaiseksi lähes jokaisen yrityksen elinkaareen aikana. Yhtiöjärjestelyjen syynä voi olla esimerkiksi yhtiön toiminta- tai omistusrakenteen muutosten tarpeet. Laissa elinkeinotulon verottamisesta (360/1968) säädetään useista yritysjärjestelydirektiivin 2009/133/EY mukaisista yritysjärjestelyistä. Yksi näistä järjestelyistä on osakevaihto, josta säädetään kansallisessa lainsäädännössämme elinkeinoverolain 52 f §:ssä. Osakevaihto on järjestely, jossa osakeyhtiö hankkii sellaisen osuuden toisen osakeyhtiön osakkeista, että sen osakkeet tuottavat enemmän kuin puolet hankittavan yhtiön kaikkien osakkeiden tuottamasta äänimäärästä. Osakkeita vastaan annetaan hankkivan yhtiön liikkeeseen laskemia uusia osakkeita tai yhtiön hallussa olevia omia osakkeita. Lisäksi on mahdollista antaa enintään 10 prosenttia rahavastiketta. Säännöksen edellytykset täyttäen toteutettu osakevaihto mahdollistaa järjestelyn toteuttamisen luovutusvoittoveroa lykkäävästi. Osakevaihdon tarjotessa myös muita mahdollisia veroetuja on osakevaihto verotehokas keino luoda tai muokata konsernirakennetta ja omistajapohjaa. Tutkielman tarkoituksena on tutkia osakevaihdon säännöspohjaa ja paneutua ennen kaikkea osakevaihdon lainmukaisten edellytysten täyttämisen ongelmakohtiin. Mikäli osakevaihtoa ei suoriteta elinkeinoverolain 52 f §:n mukaisesti menetetään luovutusvoittoveron lykkääntymisetu. Lisäksi tarkastellaan elinkeinoverolain 52 h §:ssä säädettyä erityisestä veronkiertosäännöstä ja verotusmenettelystä annetun lain (1558/1995) 28 §:ssä säädettyä yleistä veronkiertosäännöstä ja näiden aiheuttamia mahdollisia ongelmakohtia osakevaihdon EVL 52 f §:n mukaisessa läpiviennissä. Mahdollisuuksia epäonnistua EVL 52 f §:n edellytysten täyttämisessä on tutkimuksen pohjalta useita. Mikäli järjestelyä toimittaessa ei toimita erityisen huolellisesti voi EVL 52 f § jäädä soveltumatta etenkin rahavastikkeeseen ja ääntenenemmistöön liittyvien nyanssien johdosta. Ongelmia voi aiheuttaa muun muassa äänileikkurit, väärään rahastoon vastikeosakkeiden merkitseminen ja tulkinta siitä mikä luetaan rahavastikkeeksi. Veronkiertosäännösten suhteen tärkeintä on ennakkoratkaisun KHO 2017:72 pohjalta pitää huoli, ettei järjestely tuota lain tarkoituksen kanssa ristiriitaista tai vierasta veroetua.

Tutkielmassa tarkastellaan elintarvikepetoksia Suomen rikoslainsäädännön ja oikeuskäytännön näkökulmasta. Tarkastelussa on otettu huomioon Euroopan unionin elintarvikelainsäädännön vaikutus Suomen elintarvikelainsäädäntöön ja sitä kautta myös kansallisten elintarvikepetoksia koskevien rikossäännösten tulkintaan. Elintarvikelainsäädännön lisäksi tutkielmassa sivutaan elintarvikkeiden turvallisuuden valvontaa sekä eurooppalaisella että kansallisella tasolla. Elintarvikepetokset ovat globaali ja kasvava ilmiö. Elintarvikkeiden tuotanto- ja jakeluketjujen kansainvälistyminen, samoin kuin elintarvikkeiden kasvava etämyynti ja internetkauppa ovat omiaan kasvattamaan elintarvikepetosten uhkaa myös Suomessa. Elintarvikepetoksille ei ole legaalimääritelmää, mutta Euroopan komissio on määritellyt elintarvikepetokselle tunnusmerkit, jotka ovat EU:n elintarvikelainsäädännön rikkominen, kuluttajien harhaanjohtaminen, tahallisuus sekä taloudellisen hyödyn tavoittelu. Elintarvikepetos voidaan toteuttaa aktiivisella toiminnalla, kuten lisäämällä elintarvikkeeseen siihen kuulumattomia ainesosia, mutta myös laiminlyömällä elintarvikelainsäädännön asettamia vaatimuksia. Tutkielmassa tarkastellaan elintarvikepetoksia koskevaa oikeuskäytäntöä myös näiden tunnusmerkkien näkökulmasta. Elintarvikepetosten määrittelyyn liittyy useita terminologisia ongelmia ja yhtenäisen legaalimääritelmän tarve onkin tiedostettu EU:n tasolla jo pitkään. Elintarvikkeet ovat yksi Euroopan unionin säädellyimmistä kohteista ja Suomen elintarvikelainsäädäntöä sovellettaessa on otettava huomioon myös aihetta koskeva relevantti EU-lainsäädäntö. Esimerkiksi rikoslain (39/1889) 44 luvun 1 §:n terveysrikossäännös on niin sanottu blankorikossäännös, jossa itse rangaistavan menettelyn teonkuvaus saa sisältönsä elintarvikelaista (23/2006) tai delegoidun lainsäädäntövallan nojalla annetuista lakia alemmanasteisista säännöksistä taikka viime kädessä EU-oikeudesta, jolloin puhutaan EU-blankorikossääntelystä. Blankorikossäännökset voivat olla ongelmallisia rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan myös elintarvikepetoksiin liittyviä kriminalisointeja. Elintarvikepetokset eivät varsinaisesti ole sidottuja mihinkään tiettyihin rikosnimikkeisiin, mutta oikeudellisen ratkaisukäytännön tasolla elintarvikepetoksia koskevat rikosnimikkeet ovat useimmiten terveysrikoksia, elintarvikerikkomuksia ja markkinointirikoksia. Tämän lisäksi tarkastellaan tahallisuuteen ja laiminlyöntiin liittyviä kysymyksiä erityisesti epävarsinaisen laiminlyöntivastuun kautta. Elintarvikealan toimijalla on vastuu elintarvikkeiden turvallisuudesta ja tämä vastuu koskee kaikkia elintarvikeketjun toimijoita pellolta pöytään. Vaikka EU:n elintarvikelainsäädäntö on laaja ja jatkuvasti muuttuva kokonaisuus, on elintarvikealan toimijalla velvollisuus olla selvillä omaa toimintaansa koskevasta lainsäädännöstä. Siten kieltoerehdyksen soveltamiseen vastuusta vapauttava perusteena on suhtauduttava pidättyvästi. Viranomaisella on myös neuvontavelvollisuus, joten elintarvikealan toimija voi aina pyytää viranomaiselta ohjeita toimintansa lainmukaisuuden varmistamiseksi. Elintarvikealan toimijoiden omavalvonta, hallinnollinen ohjaus ja hallinnolliset pakkokeinot ovat ensisijaisia keinoja elintarviketurvallisuuden varmistamiseksi ja rikosoikeus voidaan nähdä vasta viimesijaisena puuttumiskeinona elintarvikelainsäädännön loukkauksiin. Unionin lainsäädäntö asettaa kuitenkin jäsenvaltioille velvollisuuden säätää tehokkaat, varoittavat ja oikeasuhtaiset seuraamukset elintarvikepetoksista. Lisäksi määrättävien taloudellisten seuraamusten tulisi pyrkiä ylittämään perusteeton etu, jota elintarvikepetoksella saavutetaan, jotta niillä olisi riittävä ennaltaehkäisevä vaikutus. Oikeuskäytäntöä tarkasteltaessa havaitaan kuitenkin, että elintarvikepetoksista annettavat tuomiot ovat lieviä, rangaistuslajina on vakiintuneesti sakko ja terveysrikosten osalta oikeushenkilön rangaistusvastuu on rajattu pois. Elintarvikepetoksilla saavutettavat voitot voivat olla suuria, mutta kiinnijäämisen riski on vähäinen ottaen huomioon, että elintarvikepetos paljastuu yleensä vasta hallinnollisessa valvonnassa. Tämän tulisi näkyä elintarvikepetosten rangaistusseuraamuksissa.

Viime vuosien aikana monet välitysinstituutit ovat lisänneet välityssääntöihinsä ehtoja pikaturvaamismenettelystä (engl. Emergency Arbitration). Pikaturvaamismenettely tarkoittaa menettelyä, jossa osapuoli voi hakea vastapuolta vastaan turvaamistoimia välityslautakunnan määräämältä pikavälimieheltä (engl. Emergency Arbitrator) silloin kun välimiesoikeutta ei ole vielä muodostettu. Tässä tutkielmassa tarkastellaan erityisesti Keskuskauppakamarin välimieslautakunnan (FCC) ja Tukholman keskuskauppakamarin välitysinstituutin (SCC) pikaturvaamismenettelysääntöjä ja verrataan niitä Suomen ja Ruotsin tuomioistuimissa määrättäviin turvaamistoimiin. Pikaturvaamismenettelyn tarvetta on yleensä perusteltu sillä, että välityssopimuksen tehneet osapuolet haluavat nimenomaan välttää oikeudenkäynnin. On kuitenkin huomattava, että jotkut välimiesmenettelyn tunnetut edut – osapuolten mahdollisuus valita välimiesoikeuden kokoonpano, menettelyn nopeus ja tehokas täytäntöönpano – eivät koske pikaturvaamismenettelyä. Suurimpana ongelmana pikaturvaamismenettelyssä on siinä annettavan ratkaisun täytäntöönpanokelvottomuus. Suomessa ja Ruotsissa ainoastaan tuomioistuimen määräämät turvaamistoimipäätökset kelpaavat täytäntöönpanoperusteeksi. Lisäksi tuomioistuin voi määrätä turvaamistoimia kolmansia osapuolia kohtaan ja vastapuolta kuulematta. Tuomioistuin voi määrätä vastapuolta kuulematta väliaikaisen turvaamistoimen niin nopeasti, että pikaturvaamismenettely jää hakijan näkökulmasta väistämättä hitaammaksi vaihtoehdoksi. Tutkielmassa tarkastellaan myös, miten toimivallan rajoja on tulkittu kansainvälisessä välimiesmenettelyssä ja toisaalta tuomioistuinmenettelyissä. Välimiehen ja tuomioistuimen toimivalta määrätä turvaamistoimia on sääntöjen ja lain sanamuodon perusteella hyvin laaja. Sekä välimiesmenettelyssä että tuomioistuinkäsittelyssä vaikein tilanne koskee ns. ennakkonautintaa, jossa haettava turvaamistoimi on sisällöltään osittain tai kokonaan sama kuin mitä hakija vaatii pääasiassa. Pikaturvaamismenettelylle tulee todennäköisesti eniten tarvetta silloin, kun tuomioistuin ei pystyisi tai suostuisi määräämään tehokasta turvaamistoimea. Tuomioistuimen määräämä turvaamistoimi on lähtökohtaisesti täytäntöönpantavissa vain tuomioistuimen sijaintivaltiossa – ja tietyin edellytyksin muissa EU- ja EFTA-maissa. Kansainvälisessä välimiesmenettelyssä voi syntyä tilanne, jossa osapuoli ei saa riittävän tehokasta turvaamistoimea siinä maassa, jonka tuomiovaltaan turvattava oikeus kuuluu. Tällöin pikaturvaamismenettely saattaa olla osapuolelle ainoa vaihtoehto. Täytäntöönpanokelvottomuudestaan huolimatta pikaturvaamispäätös voi olla osapuolelle tärkeä etu, koska osapuolet yleensä noudattavat välimiesten päätöksiä vapaaehtoisesti. Osapuoli saattaa hakea pikaturvaamispäätöstä myös silloin, kun riidan pysyminen ei-julkisena on tärkeämpää kuin se, että vastapuoli mahdollisesti ei noudata päätöstä. Pikaturvaamismenettelyssä hakija saattaa myös välttyä maksamasta etukäteisvakuutta. Tuomioistuimessa turvaamistoimen täytäntöönpano edellyttää, että hakija asettaa riittävän vakuuden vastapuolelle aiheutuvien vahinkojen turvaamiseksi. Suomen ja Ruotsin tuomioistuinten turvaamistoimimenettelyn tehokkuudesta ja pikaturvaamispäätöksen täytäntöönpanokelvottomuudesta johtuen on odotettavissa, että osapuolet valitsevat pikaturvaamismenettelyn tuomioistuimen sijaan vain hyvin harvoissa tilanteissa.

Työn kohteena on emissionjärjestäjän eli investointipankin vahingonkorvausvastuun arviointi tilanteessa, jossa sen toimeksiantajana oleva liikkeeseenlaskija listautuu pörssilistalle ja järjestää samalla listautumisannin. Lainopilliselle tutkimukselle ominaisella tavalla työssä tarkastellaan voimassa olevan oikeuden sisältöä arvopaperimarkkina- ja sopimusoikeudellisten tiedonanto- ja selonottovelvoitteiden valossa. Emissionjärjestäjä on liikkeeseenlaskijan kanssa vastuussa esitteen laatimisesta ja julkaisemisesta. Emissionjärjestäjä tekee liikkeeseenlaskijayhtiöstä due diligence -tarkastuksen AML:n mukaisen velvoitteensa täyttämiseksi. Jos esitteessä on virhe tai se on puutteellinen, osakkeen merkinnyt sijoittaja voi vaatia pankilta tai liikkeeseenlaskijalta vahingonkorvausta tiedonantovirheen johdosta. Emissionjärjestäjän selonotto- ja huolellisuusvelvollisuuden voitaneen katsoa olevan laajimmillaan juuri pörssilistalle listautuvaa yhtiötä koskevassa due diligence -tarkastuksessa. Pankki toimii tarkastuksessa liikkeeseenlaskijaan toimeksiantosuhteessa olevana asiantuntijana, mutta sen tulee myös varmistua siitä, että listautuva yhtiö täyttää listayhtiöille asetetut edellytykset. Pankilta edellytetään due diligence -tarkastuksen suorittamisen osalta sitä, että se on toiminut perustellussa vilpittömässä mielessä liikkeeseenlaskijaa koskevia tietoja tarkastaessaan ja hankkiessaan. Pankin luottamusta liikkeeseenlaskijayhtiön ja muiden täytäntöönpanoapulaisten sille toimittamiin tietoihin ei juurikaan suojata, vaan sen täytyy itsenäisesti varmistua tietojen oikeellisuudesta, jos sillä on perustellusti aihetta epäillä esitteessä esitettyjen yksittäisten tietojen paikkansapitävyyttä. Pankin toimeksiannon rajojen suppea määrittely tai se, että yhtiö on antanut sille tahallisesti virheellisiä tietoja, ei aina vapauttane emissionjärjestäjää vahingonkorvausvastuusta. Korkeasta huolellisuusvelvollisuudesta huolimatta emissionjärjestäjän due diligence -tarkastuksen laajuutta ei voida määritellä rajoittamattomaksi esimerkiksi tarkastukseen käytettävän ajan rajallisuuden vuoksi. Pankin ensisijaisena kannustimena tehdä liikkeeseenlaskijayhtiöstä mahdollisimman kattava due diligence -tarkastus on sen pyrkimys välttää listautumisannin epäonnistumisesta mahdollisesti seuraavia imagotappioita. Sopimuksenulkoisesta oikeussuhteesta huolimatta pankin vahingonkorvausvastuu sijoittajaa kohtaan määräytyy sopimusperusteista vastuuta koskevien sääntöjen mukaan. Tämä ilmenee varallisuusvahinkojen lähtökohtaisena korvattavuutena arvopaperimarkkinoilla, käännettynä näyttötaakkana emissionjärjestäjän tuottamuksesta sekä siinä, että pankki on vastuussa myös täytäntöönpanoapulaistensa tuottamuksesta. Emissionjärjestäjä ja liikkeeseenlaskijayhtiö ovat solidaarisesti vastuussa esitteessä olevasta tiedonantovirheestä sijoittajaa kohtaan. Niiden keskinäisessä suhteessa vastuun jakautumiseen vaikuttavat korvausvelvollisen viaksi jäävä syyllisyyden määrä sekä vahinkotapahtumasta saatu etu yhtiön saaman merkintämaksun ja pankin saaman palkkion muodossa. Korkein kynnys sille, että pankin katsottaisiin yhtiön ja sen välisessä suhteessa vastaavan sijoittajaa kohtaan vahingonkorvauksesta näyttäisi olevan silloin, kun yhtiö on itse laatinut esitteen osion tai kun se on toiminut virheellisiä tietoja antaessaan tahallisesti yrittäen samalla erehdyttää pankkia. Emissionjärjestäjän voi olla vaikeaa esittää näyttöä siitä, että se on toiminut huolellisesti tiedonantovelvoitteidensa täyttämisessä, joten pankilla on intressi turvautua riskinjako- ja vastuunrajoitusehtoihin sekä liikkeeseenlaskusopimuksessa että itse esitteessä. Pankki voi saada hyväksytyksi osapuolten väliseen liikkeeseenlaskusopimukseen melko laajojakin pankin oikeusasemaa turvaavia indemnity-ehtoja, joissa liikkeeseenlaskija sitoutuu vastaamaan pankkia vastaan esitetyistä vahingonkorvauskanteista, jotka ovat seurausta esitteessä olevista virheellisistä tiedoista ja niistä aiheutuneista vahingoista. Melko harvoissa tilanteissa OYL:n varojenjakosäännös tai ehtoon liittyvät kohtuullisuusnäkökohdat näyttäisivät estävän indemnity-ehtojen soveltamisen pankin ja yhtiön välisessä suhteessa. Myös esitteeseen otettavilla tiedonannoilla on vaikutusta pankin huolellisuuden sekä sijoittajan mahdolliseen vahingon myötävaikutukseen liittyvässä arvioinnissa. Kun liikkeeseenlaskusopimukseen sisällytetään indemnity-ehto, pankin palkkiovaatimus pysynee kohtuullisella tasolla. Pankin intressissä voi olla sisällyttää esitteeseen nykyvaatimuksia laajemmin liikkeeseenlaskijaa koskevaa informaatiota, jos se ei voisi turvautua mahdollisten vahingonkorvausvaateiden osalta indemnity-ehtoihin. Pankin mukanaolo listautumisannissa tuo osaltaan luottamusta pääomamarkkinoille ja siten se edistää myös listautuvien yhtiöiden etuja.

Tutkielma käsittelee kanteluita, joissa vaaditaan muutosta syyttäjän esitutkinnan rajoittamispäätökseen sekä kanteluihin annettuja valtakunnansyyttäjän ratkaisuja. Tutkielmassa käytetään sekä lainopillisen, että empiirisen oikeustutkimuksen menetelmiä. Empiirinen tutkimus on toteutettu teoriaohjaavana analyysinä. Analyysissä on käytetty menetelmätriangulaatiota, jossa kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät tukevat päämetodina käytettyä kvalitatiivista tutki-musta. Tutkimusaineisto koostuu esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehtyihin kanteluihin valtakunnansyyttäjän toimistossa annetuista ratkaisuista vuosilta 2020–2021 sekä hallinnollisista diaareista. Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän toimiston kanteluinstituution kolmitasoista merkitystä sekä sen tosiasillista ilmentymistä syyttäjälaitoksen ratkaisukäytännössä. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin, miten kanteluita voidaan käyttää syyttäjäorganisaation tasolla koko syyttäjätoiminnan valvonnassa ja työnohjauksessa. Toiseksi tutkitaan sitä, miten kante-luratkaisulla voidaan ohjata yksittäisen syyttäjän ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi etsitään vastauksia siihen, miten kantelu toimii keinona hakea muutosta syyttäjän päätökseen. Esitutkinnan rajoittaminen toimii tutkielmassa aihetta rajaavana ilmiönä. Valtakunnansyyttäjä voi devoluutio-oikeuden nojalla ottaa uudelleen ratkaistavaksi syyttäjän päätöksen esitutkinnan rajoittamiseksi. Muutosharkintakantelun avulla voidaan saattaa syyttäjän virheellinen päätös valvonnan alle ja vaatia esitutkinnan uudelleen aloittamista. Tutkielman empiirinen selvitys osoittaa, että yli kolmannes esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehdyistä kanteluista on vuosina 2020–2021 johtanut päätöksen kumoamiseen tai muuhun toimenpiteeseen, joten kantelulla on erityinen merkitys päätösten valvonnassa. Uudelleen aloitetun esitutkinnan jälkeen noin neljä viidesosaa rikosasioista kuitenkin päätetään saattamatta asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kanteluinstituutiolla on tästä huolimatta keskeinen merkitys, sillä tutkimustulosten perusteella syyttäjien päätöksissä ilmenee myös selkeitä virheitä, joihin ylemmän syyttäjän on perusteltua puuttua.