Browsing by Title

Tutkielma käsittelee Euroopan rajat ylittäviä turvaamistoimiprosesseja, erityisesti Bryssel I -asetuksen piiriin kuuluvia siviiliprosessuaalisia turvaamistoimia. Rajat ylittävää turvaamista koskeva lainsäädäntö on eurooppalaisella mittapuulla suhteellisen tuoretta ja on tämän tutkielman laatimisajankohtana uudistuksen kohteena. Bryssel I -asetuksen soveltaminen keskittyy turvaamistoimien osalta pääasiallisesti niiden rajat ylittävään täytäntöönpanoon, ts. vieraan valtion tuomioistuimessa annetun tuomion tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa. Kuitenkin turvaamistoimia koskevat eurooppalaiset oikeusohjeet ovat toistaiseksi melko jäsentymättömiä ja tiivistyvät hajanaisessa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Näiden oikeusohjeiden ja tulkintojen ymmärtäminen vaatii kattavaa Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön tutustumista. Tutkielmassa nämä oikeussäännöt on koottu yhteen ja niiden vaikutuksia on arvioitu suhteessa kotimaisiin sekä erilaisiin eurooppalaisiin käytäntöihin. Kirjoituksessa esitellään myös rajat ylittävälle täytäntöönpanolle rinnakainen, eurooppalaisessa valmistelussa oleva, yhtenäiseurooppalainen turvaamistoimisäännös. Kirjoituksessa arvioidaan erilaisten lähestymistapojen vaikutuksia rajat ylittävään turvaamiseen erityisesti turvaamistoimen hakijan perspektiivistä. Kuitenkin tämän vastakohtana tutkielmassa on huomioitu myös turvaamistoimiasian vastaajan oikeusturvaongelmat, erityisesti erot eurooppalaisissa käsityksissä vakuuksista ja oikeudesta vahingonkorvaukseen tarpeettoman turvaamisen tullessa kyseeseen. Rajat ylittävän täytäntöönpanon problematiikka näyttäytyy erityisen vahvasti turvaamisasioiden yhteydessä - turvaamistoimilta tyypillisesti odotetut halpuus, nopeus ja tehokkuus vaarantuvat herkästi kun rajat ylittävä täytäntöönpano lisää tosiasiallisesti turvaamistoimien soveltamisen esteitä mm. eksekvatuuriprosessin muodossa. Tutkielman premissinä on tunnustettu tosiseikka - tyypillisesti kansallinen turvaaminen on tehokkaampaa kuin rajat ylittävä täytäntöönpano ja näin ollen moni rajat ylittävä turvaamistoimiprosessi jää tyystin käynnistämättä ylihankaluuden vuoksi. Tämä johtaa oikeudenmenetyksiin eurooppalaisten toimijoiden keskuudessa, jota taas ei voida pitää suotavana eurooppalaisen integraatiokehityksen kannalta. Eurooppalainen säädöskehitys on erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana pyrkinyt kaventamaan tätä kansallisen ja ylikansallisen turvaamisen välistä tehokkuuskuilua poistamalla rajat ylittävien tuomioiden täytäntöönpanon esteitä. Tutkielmassa arvioidaan eurooppalaisen lainsäätäjän valitsemia ratkaisuja säädöstasolla ja esitellään niihin liittyvää koti- sekä ulkomaista oikeudellista ajattelua sekä aiheeseen liittyviä unionin tuomioistuimen ratkaisuja. Rajat ylittävän turvaamisen problematiikka tiivistyy ennen kaikkea turvaamistoimi -käsitteen avoimuuteen ja tulkinnanvaraisuuteen, turvaamistuomioistuimen ja pääasiassa toimivaltaisen tuomioistuimen toimivaltakysymyksiin sekä osin välimiesmenettelyihin liittyviin turvaamisasioihin. Erityiseksi tutkimuskohteiksi tulevan säätelyn osalta nousevat Bryssel I -asetuksen 2015 voimaan tulevat muutokset sekä valmisteilla oleva eurooppalainen tilinjäädyttämisasetus ennakkotapauksenomaisena ensimmäisenä yhtenäiseurooppalaisena turvaamistoimisäännöksenä. Lopuksi tutkielmassa analysoidaan tulevien säännösuudistusten vaikutusta rajat ylittävään turvaamiseen ja esitellään erilaisia näkemyksiä eurooppalaisen rajat ylittävän turvaamisen tulevaisuudesta rajat ylittävänä täytäntöönpanona tai vaihtoehtoisesti ja rinnakkaisesti yhtenäiseurooppalaisina oikeussääntöinä.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Oikeustiede Tekijä: Juuso Kivistö Työn nimi: Euroopan unionin elpymisväline – politiikkaa, juridiikkaa ja SEUT 122 artikla Työn laji: OTM-tutkielma Kuukausi ja vuosi: Helmikuu 2022 Sivumäärä: XIII + 69 Avainsanat: Eurooppaoikeus – elpymisväline – NGEU – SEUT 122 – talous- ja rahaliitto – oikeusvaltio – oikeusvaltioperiaate – budjetin tasapainoperiaate – SEUT 310 – SEUT 311 Ohjaaja tai ohjaajat: Juha Raitio Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Maaliskuussa 2020 Eurooppaa järkytti terveydenhuollon polvilleen pakottavalla voimalla maanosaan iskenyt uudenlainen koronavirus. Ravintolat, kaupat, harrastustilat ja lopulta myös kodit sulkivat ovensa. Koronaviruksen kiertoa oli estettävä, mutta samalla se tarkoitti talouden lamaannuttamista. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että terveyskriisin lisäksi EU:lla oli käsissään jälleen uusi talouskriisi. Oli elvytettävä, mutta miten? Talous- ja rahaliiton rakenteellisten puutteiden vuoksi katse kohdistui jälleen Euroopan keskuspankin innovatiiviseen ja epäkonventionaaliseen rahapolitiikkaan, mutta niin kohdistui myös Saksan perustuslakituomioistuimen huomio. Tuomioistuimen toukokuun 2020 alussa antama niin kutsuttu PSPP-ratkaisu ohjasi unionin päättäjiä ratkaisemaan tilanteen talous- ja rahaliiton vajavaisen finanssipoliittisen ulottuvuuden puolelta. Komissio antoi toukokuun 2020 lopussa ehdotuksensa täysin poikkeukselliseksi elpymisvälineeksi, josta ohjattaisiin komission ottama hurja 750 miljardin euron laina jäsenvaltioille niin lainoina kuin avustuksinakin. Tämän ei pitänyt olla perussopimusten mukaan mahdollista, ja ehdotus herättikin mitä runsaimmin huomiota eurooppalaisessa julkisessa ja oikeustieteellisessä keskustelussa. Ehdotus ohjattiin neuvoston oikeuspalvelun arvioitavaksi. Tässä tutkielmassa perehdytään neuvoston oikeuspalvelun kattavaan, tarkkaan ja yksityiskohtaiseen arvioon elpymisvälineen oikeudellisesta konstruktiosta. Lausuntoa peilataan unionin aikaisempiin näkemyksiin ja oikeustieteen alalla esitettyihin tulkintoihin. Oikeuspalvelun lausunnon pohjalta tutkielmassa nostetaan erityisesti esille elpymisvälineen oikeusperustaksi valikoitunut SEUT 122 artikla, jolle elpymisvälineen myötä annettu tulkinta on elpymisvälineen tavoin poikkeuksellinen ja silmiinpistävä. Elpymisvälineen ympärillä käyty debatti ei ole juuri kiinnittänyt SEUT 122 artiklan asettamiin vaatimuksiin huomiota, vaan on keskittynyt ennemminkin budjettiperiaatteita koskeviin kysymyksiin sekä elpymisvälineen merkitykseen EU:n kehityksessä. SEUT 122 artiklan elpymisvälineen mukaista käyttöä verrataan sen aikaisempaan soveltamiseen ja pyritään peilaamaan näitä havaintoja myös oikeustieteen alalla artiklasta esitettyyn. Huomio kiinnittyy etenkin elpymisvälineen varojen kohdentamiseen. Tutkielmassa yhdistetään elpymisväline myös EU:ssa käsillä olevaan oikeusvaltiokriisiin, jossa pääosaa näyttelevät Puola, Unkari ja uusi niin kutsuttu ehdollisuusasetus. Tutkielmassa pyritään näin löytämään elpymisvälineen taustalla vaikuttaneesta poliittisesta todellisuudesta selityksiä elpymisvälineen prosessissa tehdyille oikeudellisille tulkinnoille, kun toisessa päässä painetta tulee talous- ja rahaliiton puutteellisuuksista ja toisessa päässä Puolalta, Unkarilta ja tarpeelta pelastaa oikeusvaltion nimeen vannovan EU:n maine.

Neuvoston puitepäätökseen eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä (EAW-puitepäätös) ei sisällytetty mainintaa siitä, mitä viranomaisia on puitepäätöksen soveltamisalalla pidettävä sellaisina oikeusviranomaisina, joilla on toimivalta antaa tai täytäntöönpanna eurooppalainen pidätysmääräys. Tämä johti jäsenvaltioissa erilaisiin eurooppalaista pidätysmääräystä koskeviin menettelyllisiin ratkaisuihin. Tutkielman tavoitteena on selvittää EUT:n oikeusviranomaisen käsitettä koskevan oikeuskäytännön perusteella, mitä edellytyksiä jäsenvaltioiden kansallisille viranomaisille asetetaan, jotta ne voidaan lukea EAW-puitepäätöksen 6 artiklassa tarkoitetun oikeusviranomaisen käsitteen alaan ja millainen merkitys luovuttamisjärjestelmän perustumisella juuri oikeusviranomaisten väliselle yhteistyölle unionissa on. Oikeusviranomaisen käsitteen määrittelyssä merkityksellistä on oikeusviranomaisen osallistuminen rikoslainkäyttöön ja sen riippumattomuus täytäntöönpanovallasta. EUT:n oikeuskäytännössä syyttäjäviranomaisen riippumattomuuden arviointi poikkeaa EUT:n tuomioistuinten riippumattomuutta koskevasta oikeuskäytännöstä. EUT on todennut, että eurooppalaista pidätysmääräystä koskevassa järjestelmässä henkilölle taattavia menettelyllisiä oikeuksia ja perusoikeuksia suojellaan kahdella tasolla, ensimmäisellä tasolla annettaessa kansallisen pidätysmääräyksen kaltainen oikeudellinen päätös ja toisella tasolla annettaessa eurooppalainen pidätysmääräys. Koska eurooppalaisella pidätysmääräyksellä puututaan sen kohteena olevan henkilön perusoikeuskirjan 6 artiklan vapautta koskevaan perusoikeuteen, pidätysmääräyksen kohteena olevan henkilön oikeuksien turvaamisen kannalta on välttämätöntä, että pidätysmääräyksen antamisedellytyksiä ja oikeasuhteisuutta koskevan harkinnan suorittaa nimenomaan oikeusviranomainen. Mikäli eurooppalaisen pidätysmääräyksen on antanut jokin muu oikeusviranomainen kuin tuomioistuin, kyseisessä jäsenvaltiossa on oltava käytössä sellainen oikeussuojakeino tuomioistuimessa, joka täyttää kaikki perusoikeuskirjan 47 artiklan tehokkaaseen oikeussuojaan liittyvät vaatimukset. Eurooppalaisen pidätysmääräyksen tehokas soveltaminen edellyttää jäsenvaltioiden välistä keskinäistä luottamusta. EUT:n oikeusviranomaisen käsitettä määrittelevä oikeuskäytäntö on pyrkinyt vahvistamaan tätä luottamusta. Oikeuskäytäntö kuitenkin velvoittaa eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta vastaavan oikeusviranomaisen arvioimaan muun muassa pidätysmääräyksen antaneen oikeusviranomaisen riippumattomuutta ja pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa käytettävissä olevien tehokkaiden oikeussuojakeinojen olemassaoloa. Tällaisen kehityksen on argumentoitu myös heikentävän jäsenvaltioiden välistä keskinäistä luottamusta.

Henkilöiden vapaa liikkuvuus on yksi neljästä Euroopan unionin (EU) perusvapaudesta ja myös unionin perusoikeuskirjassa unionin kansalaisille turvattu perusoikeus. Lainsäädännössä on alusta asti säädetty myös sellaisten perheenjäsenten oikeudesta liikkua unionikansalaisen mukana, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia. Heidän oikeutensa ovat olleet – ja ovat pitkälti edelleen - unionikansalaisten oikeuksista johdettuja, eivätkä itsenäisiä maahantulo- ja oleskeluoikeuksia. Ne on turvattu perheenjäsenille, jotta unionikansalaisilla olisi mahdollisuus tosiasiallisesti käyttää tehokkaasti oikeuttaan vapaaseen liikkumiseen. Henkilöiden vapaa liikkuvuus oli ensin lähinnä keino sisämarkkinoiden luomiseksi, mutta vähitellen EU-lainsäädäntö on laajentunut kattamaan myös muiden kuin taloudellisesti aktiivisten kansalaisten liikkumisoikeudet. Unionikansalaisten yleinen liikkumis- ja oleskeluoikeus tunnustettiin myös perussopimusten tasolla Maastrichtin sopimuksella. Perussopimus- ja lainsäädäntömuutosten lisäksi Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännön katsotaan vaikuttaneen merkittävästi oikeuksien kehittymiseen. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, keiden unionikansalaisten perheenyhdistämistä unionioikeudessa suojataan, keitä perheenjäseniä se koskee ja millä edellytyksillä. Työ keskittyy liikkumis- ja oleskeluoikeuksien henkilölliseen soveltamisalaan, sillä tämän kysymyksen osalta unionin primäärioikeuden tulkinnalla on ollut merkittävä rooli. Työssä selvitetään, missä määrin vapaata liikkuvuutta koskevien perussopimusmääräysten sekä unionin kansalaisuutta ja perusoikeuksia koskevan unionin primäärioikeuden tulkinta tuomioistuimessa on vaikuttanut oikeuksien kehittymiseen. Oikeuskäytännön osalta on ensinnäkin ollut merkityksellistä, että EUT on tunnustanut perussopimuksissa turvatun yleisen liikkumis- ja oleskeluoikeuden välittömän oikeusvaikutuksen. Toiseksi on ollut olennaista, että EUT on pitänyt mahdollisena vedota perheenyhdistämistä koskevissa asioissa perussopimusmääräyksiin, vaikka niissä ei määrätä perheenjäsenten liikkumis- ja oleskeluoikeuksista. Kolmanneksi EUT on korostanut vapaaseen liikkuvuuteen liittyvien säännösten laajaa tulkintaa. Unionin kansalaisuuden käyttöönoton voidaan yhdessä yleisen liikkumis- ja oleskeluoikeuden kanssa vaikuttaneen tiukentuneeseen kontrolliin vapaan liikkuvuuden rajoitusten arvioinnissa. Lisäksi tuomioistuin on uusimmissa tuomioissaan antanut kansalaisuutta koskevalle perussopimusmääräykselle aivan uutta itsenäistä merkitystä perheenyhdistämistä koskevissa asioissa. Perheenyhdistämistä koskevat tapaukset vapaan liikkuvuuden alalla konkretisoivat hyvin, mitä ongelmia saattaa liittyä siihen, että unionin perusoikeuksia sovelletaan ainoastaan unionioikeuden asiallisella soveltamisalalla. EUT:n oikeuskäytännön perusteella on vaikea saada tarkkaa kuvaa siitä, mikä painoarvo perusoikeusnäkökohdilla, erityisesti perhe-elämän suojaa ja usein myös lasten oikeuksia koskien, on tuomioihin ollut. Tämä johtuu pitkälti siitä, että perhe-elämän suojaamisen tärkeyttä on tuomioissa korostettu unionikansalaisten vapaan liikkuvuuden esteiden poistamiseksi. Yleisesti kuitenkin arvioidaan, että EUT on useissa tapauksissa tulkinnut perheenyhdistämistä koskevissa tapauksissa tilanteen kuuluvan vapaan liikkuvuuden oikeuden soveltamisalaan juuri siksi, että perhe-elämän suoja pystyttäisiin turvaamaan.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten unionin kilpailuoikeuden keskeisin sääntely ja sitä koskevan oikeus- ja ratkaisukäytännön linjaukset suhtautuvat Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan ja siinä asetettuihin kestävää kehitystä koskeviin tavoitteisiin. Lisäksi siinä pyritään esittämään kestävän kehityksen maksimaaliseen edistämiseen unionin kilpailuoikeudessa tähtääviä muutosehdotuksia sekä kartoittamaan kyseiseen tavoitteeseen kohdistuvia esteitä. Euroopan unionin ja sitä edeltäneen yhteisön oikeudessa voidaan sen alkuajoista lähtien katsoa olleen läsnä vastakkainasettelu taloudellisten ja sosiaalisten tavoitteiden välillä. Näistä kahdesta taloudelliset tavoitteet ovat säilyttäneet ensisijaisen asemansa tähän päivään saakka, mikä on heijastunut myös unionin kilpailupolitiikkaan ja sen tavoitteistoon. Kestävä kehitys alkoi saamaan osakseen huomiota unionin oikeudessa joitakin vuosikymmeniä myöhemmin, mutta muuten sen voi katsoa jakaneen unionin sosiaalisen ulottuvuuden kohtalon myös kilpailupolitiikan saralla aivan viime aikoihin asti. Käännekohtana unionin kilpailuoikeudessa voidaan pitää sen kokonaisvaltaista taloudellistamista eli modernisaatiota. Relevantin oikeus- ja ratkaisukäytännön perusteella voidaan todeta kestävän kehityksen pitämisen ei- taloudellisena tavoitteena olevan suurin oikeudellinen este sen edistämiselle tämän estäessä taloudellisten tavoitteiden ja kestävän kehityksen välisen tasavertaisen intressipunninnan. Huomioimalla myös yhteiskunnallinen todellisuus siihen kohdistuneihin muutoksineen kestävän kehityksen edistämisen oikeudellisiksi esteiksi voidaan luokitella myös instituutioiden puuttuminen ja unionin oikeuden yleisellä tasolla tapahtuvat tavoitemuutokset sekä periaatteessa myös valtiontuet. Yhteiskuntapoliittisiksi esteiksi taas voidaan luokitella työttömyyden kaltaiset välittömämmin näkyvät ongelmat. Myös talouskriisit ja muut kansantaloudelliset ongelmat ovat hidastaneet merkittävästi kestävän kehityksen edistämistä unionissa. Komission voidaan tulevaisuudessa katsoa integroivan kestävä kehitys varsin onnistuneesti osaksi taloudellista arviointia. Tätä tulevaa oikeustilaa voitaisiin kohentaa asettamalla unionin ympäristölainsäädännön noudattaminen etukäteisvaatimukseksi tehokkuuspuolustuksien hyväksymiselle sekä keventämällä näyttötaakkaa tietyiltä osin. Lisäksi taloudellisen arvioinnin puutteellisuuksien paikkaamiseksi komissiolle ja unionin tuomioistuimille olisi annettava mahdollisuus poiketa siitä suhteellisuusharkinnan perusteella.

Sen vaikutukset ulottuvat kaikkialle yhteiskuntaan. Digitalisaatio näkyy esimerkiksi tehokkaampana terveydenhuoltona ja tuo esimerkiksi mukanaan enemmän ja tasa-arvoisemmin mahdollisuuksia koulutukseen. Tekoälyn ja erityisesti koneoppimisen keksiminen on merkinnyt digitalisaatiolle yhtä suurta mullistusta kuin mitä digitalisaatio oli yhteiskunnalle. Tämän merkityksen on tunnistanut niin yritykset kuin lainsäätäjäkin. Datasta on tekoälyn kehittymisen myötä toden totta tullut uusi öljy. Jos data on modernin yhteiskunnan uusi öljy, on tietosuoja sen ilmastonmuutos. Tietystä kulmasta katsottuna sen voi katsoa olevan uhka öljylle, mutta se voi myös tarjota mahdollisuuksia uudistaa datan päälle rakentuvien liiketoiminnan tapoja toimia kestävämmällä pohjalla. Henkilötietojen suojan voi nähdä liiketoimintaa rajoittavana tekijänä tai sen voi ottaa liiketoiminnan parhaaksi kilpailuvaltiksi. Tässä tutkielmassa pureudutaan Euroopan unionin tietosuojasääntelyn tavoitteiden intressitasapainon juuriin ja sen vaikutukseen tekoälyyn ja erityisesti koneoppimiseen liittyvän tietosuojasääntelyn ongelmiin ”right to explanation”-oikeuden näkökulmasta. Tutkimus tarkastelee ensin tietosuojalainsäädännön historiaa 1970-luvulta eteenpäin sitä leimaavan ja hallitsevan kahden vahvan intressin, digitaalisten sisämarkkinoiden kasvattamisen ja perusoikeuksien suojan, tasapainottelun näkökulmasta. Kun paino 1970-luvulla oli selvästi enemmän taloudellisten intressien edistämisessä, on se sittemmin siirtynyt toiseen päähän tavoitteenaan tehdä vahvasta perusoikeuksien suojasta kilpailuetu, jolla EU voi kilpailla erityisesti Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa. Sen jälkeen tutkielma siirtyy käsittelemään Euroopan unionin tekoälystrategian ensiaskelia ja saman intressien tasapainottelun vaikutuksia siihen. Keskeiseksi nousee jälleen tietosuojasta tutut arvot: teknologian läpinäkyvyyden ja luottamuksen painottaminen perusoikeuksien vakuutena. Samalla unioni strategiaksi muodostuu luoda globaali standardi eettiselle tekoälylle. Kehitykseen on vaikuttanut ympäröivässä maailmassa tapahtuneet muutokset ja se voima, millä teknologian kehitys on yhteiskuntaa ajanut. Teknologian kehityksen luonne on voimakas, rimpuileva ja ennakoimaton, joka asettaa lainsäätäjän kilpajuoksuun, jossa se on aina muutaman askeleen jäljessä. Tasapainottelun tarkastelu on tärkeää, sillä siitä on seurannut yritys luoda "joustavaa" lainsäädäntöä unionin lainsäädäntöinstrumenteilla. Tällä yrityksellä on ollut seurauksensa, joka näkyy hyvin koneoppimista koskevassa tietosuojasääntelyssä ja sen oikeusvarmuudessa. Keskeinen ongelma on right to explanation -oikeuden olemassaolon epävarmuus, joka on keskeinen elementti koneoppimisen innovaatiolle. Erityisesti, kuin tietosuojalainsäädännön mukana tulee myös mahdollisesti merkittävät sanktiot. Oikeusvarmuus on myös keskeistä unionin taloudellisten intressien saavuttamiselle. Näyttääkin siltä, että unionin intressitasapainottelun tuloksena syntynyt lainsäädäntö onkin johtanut tilanteeseen, joka voi potentiaalisesti estää unionin tavoitteiden saavuttamista.

Käsittelen tutkielmassani Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2011/99/EU eurooppalaisesta suojelumääräyksestä, joka on annettu 13.12.2011. Direktiivi on implementoitava kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa 11.1.2015 mennessä. Suomessa Oikeusministeriön asettama työryhmä ehdotti eurooppalaista suojelumääräystä koskevan direktiivin implementoimista osaksi Suomen lainsäädäntöä ns. toimeenpanolailla. Eurooppalaisen suojelumääräysdirektiivin tavoitteena on parantaa ja tehostaa yhteistyötä EU:n jäsenvaltioiden välillä torjuen väkivaltarikoksia sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen liittyviä rikoksia. Sen perustana on EU:n oikeudellisen yhteistyön piirissä rikosoikeuden alalla vallitseva vastavuoroisen tunnustamisen periaate. Eurooppalaisen suojelumääräyksen tarkoituksena on helpottaa suojelumääräysten tunnustamista ja määräämistä muissa EU:n jäsenmaissa. Eurooppalaisen suojelumääräyksen taustalla on huoli erityisesti naisiin kohdistuvasta väkivallasta EU:n jäsenmaiden alueella. EU:n jäsenmaissa elää arviolta 100 000 suojelumääräyksillä suojeltua naista. Eurooppalaisella suojelumääräyksellä pyritään helpottamaan heidän ja muiden suojelumääräyksillä suojeltujen henkilöiden vapaata liikkuvuutta EU:n alueella. Suojelumääräysten kaltaisia ennakollisia suojelutoimenpiteitä tarvitaan, koska jälkikäteiset toimenpiteet eivät ole tarpeeksi tehokkaita estämään väkivaltaa. Eurooppalainen suojelumääräys tarkoittaa jäsenvaltion viranomaisen tekemää suojelutoimenpidepäätöstä, jonka perusteella toisen jäsenvaltion viranomainen toteuttaa kansallisen lakinsa mukaisen toimenpiteen suojeltavan henkilön suojelun jatkamiseksi siinä valtiossa. Eurooppalaisen suojelumääräyksen perusajatuksena on, että yhdessä jäsenvaltiossa määrätty suojelumääräys tulisi voimaan myös toisessa jäsenvaltiossa, mikäli uhri tarvitsee suojaa myös siellä. Alun perin eurooppalaisen suojelumääräyksen oli tarkoitus kattaa kaikki kansalliset suojelumääräykset, mutta lopullisessa direktiivissä päädyttiin siihen, että se kattaa vain rikosprosessuaaliset suojelumääräykset. Euroopan parlamentti ja neuvosto antoivat kuitenkin asetuksen (606/2013), joka koskee yksityisoikeuden alalla määrättyjen suojelutoimenpiteiden vastavuoroista tunnustamista. Asetus tulee jäsenmaissa suoraan sovellettavaksi 11.1 2015 alkaen. Yhdessä eurooppalaisen suojelumääräysdirektiivin kanssa ne pyrkivät muodostamaan kokonaisvaltaisen sääntelyn suojelumääräysten tunnustamisessa EU:n alueella. Suomessa keskeisin suojelumääräys on lähestymiskielto, josta säädetään laissa lähestymiskiellosta (4.12.1998/898). Tarkoituksena on, että eurooppalaisen suojelumääräyksen perusteella voitaisiin määrätä Suomessa lähestymiskielto, ja vastaavasti lähestymiskiellon perusteella sen suojakseen saanut uhri voisi hakea eurooppalaista suojelumääräystä, jos määräyksen muut edellytykset täyttyvät. Ongelmallista on, että EU:n jäsenmaiden suojelumääräyksiä koskeva lainsäädäntö on sisällöltään hyvin erilaista eri jäsenmaissa. Vaikka kaikissa jäsenmaissa on jonkinlainen suojelumääräyslainsäädäntö, niiden laajuudessa ja tehokkuudessa on suuria eroja. Suojelumääräyslainsäädännöt voidaan EU:n alueella jakaa rikosoikeudellisiin ja siviiliperusteisiin sekä hallinnollisiin suojelumääräyksiin, mutta näidenkin luokkien sisältä löytyy eroja. Käsittelen tutkielmassani sekä Suomen, Ruotsin että Itävallan suojelumääräyksiä koskevia lainsäädäntöjä. Ruotsi ja Itävalta ovat suojelumääräyslainsäädännön osalta edelläkävijämaita EU:ssa, mistä johtuen niiden lainsäädäntöön perehtyminen on perusteltua myös eurooppalaisen suojelumääräyksen näkökulmasta. Keskityn tutkielmassani eurooppalaisen suojelumääräyksen vaikutusten tutkimiseen ja siihen, kykeneekö eurooppalainen suojelumääräys täyttämään tavoitteensa eli tarjoamaan tehokasta suojelua väkivallan uhreille EU:n alueella. Erot EU:n jäsenmaiden lainsäädännöissä muodostavat käytännössä suurimman ongelman. Onkin vaarana, että eurooppalainen suojelumääräys jää käytännössä teholtaan heikommaksi kuin mitä oli tarkoitus sitä säädettäessä. Käsittelen tutkielmassani eurooppalaista suojelumääräystä ja sen käytännön soveltamista pääosin oikeusdogmaattisin keinoin. Muina metodeina käytän myös oikeusvertailua sekä empiiristä oikeustutkimusta.

Tutkielmassa tarkastellaan eurooppaoikeudesta johtuvia vähimmäisvaatimuksia kansalliselle tuomioistuinmenettelylle ja niiden täyttymistä jäsenvaltion korvausvastuuasioiden käsittelyssä Suomessa. Jäsenvaltion korvausvastuu on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössään kehittämä periaate, josta ei ole säännöksiä kirjoitetussa EU-oikeudessa. Periaatteen mukaan yksityisellä on oikeus saada jäsenvaltiolta korvausta vahingosta, jonka jäsenvaltio on aiheuttanut rikkomalla EU-oikeutta. Periaatetta pidetään yhtenä unionituomioistuimen oikeuskäytännön merkittävimmistä aikaansaannoksista, sillä se tehostaa jäsenvaltioiden toimien laillisuuskontrollia vahvistamalla yksityisten mahdollisuuksia valvoa EU-oikeuden soveltamista. Suomessa on epäselvyyttä periaatteen soveltamiseen toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Toimivallasta ei ole säädetty ja ylimmät tuomioistuimet ovat kumpikin katsoneet oman tuomioistuinlinjansa olevan toimivaltainen käsittelemään siihen perustuvat korvausvaatimukset. Korkein oikeus katsoo, että asiat tulisi käsitellä riita-asioina yleisissä tuomioistuimissa, kun taas korkein hallinto-oikeus katsoo, että asiat voidaan tutkia hallintoriita-asioina hallintotuomioistuimissa. Asiasta on siis muodostunut positiivinen toimivaltakiista tuomioistuinlinjojen välille. Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenkäyntiä koskevat vaatimukset koskevat kaikkea tuomioistuinmenettelyä, jossa on kyse yksityisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Ne määrittävät tuomioistuinmenettelyn vähimmäistason myös jäsenvaltion korvausvastuuasiassa. Koska jäsenvaltion korvausvastuun periaate on unionioikeudellinen normi, tulee sen toteuttamismenettelyn täyttää myös EU-oikeudelliset vähimmäisvaatimukset kansalliselle tuomioistuinmenettelylle. Vallitsevaa kansallista oikeustilaa korvausvastuukanteiden osalta peilataan siten sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen että unionioikeuden prosessuaalisiin vähimmäisvaatimuksiin. Tämän jäsenvaltion korvausvastuun periaatteen, eurooppaoikeudellisten prosessia koskevien vähimmäisvaatimusten ja kansallisten menettelyvaihtoehtojen keskinäistarkastelun perusteella vastataan seuraaviin kysymyksiin: Mitä vaatimuksia eurooppa- ja unionioikeus asettavat kansalliselle tuomioistuinmenettelylle? Miten vallitseva kansallinen oikeustila jäsenvaltion korvausvastuukanteiden käsittelyn osalta täyttää nämä vaatimukset? Lisäksi esitetään näkemys siitä, kumpi kansallisista menettelyvaihtoehdoista olisi EU-oikeuden kannalta edullisempi. Kuten tutkimuskysymyksistä ilmenee, tässä työssä ei ole pyrkimyksenä selvittää kansallisen oikeussuojamenettelyn valintaan vaikuttavia seikkoja tyhjentävästi, vaan käsittely rajoittuu asian EU- ja osin eurooppaoikeudelliseen arviointiin. Tähän tutkielmaan on valittu EU- ja eurooppaoikeudellinen näkökulma, koska EU-oikeudesta johtuvia vaatimuksia ei voida kansallisessa oikeudessa ohittaa ja koska EU-oikeuden on myös arvioitu tuovan oikeussuojamenettelyn valintaan sellaisia näkökohtia, joita ei vahingonkorvauslakia 1970-luvulla säädettäessä ole voitu ottaa huomioon. Tutkimuskysymykset liittyvät eurooppaoikeuteen, korvausoikeuteen ja prosessioikeuteen. Niitä on luontevaa lähestyä lainopillisesta näkökulmasta, sillä kysymykset koskevat voimassa olevaa oikeutta ja siitä vedettäviä johtopäätöksiä. Tutkimuskysymyksistä johtuen tutkielman lähdeaineisto koostuu toisaalta eurooppalaisista lähteistä ja toisaalta puhtaasti kansallisista lähteistä. Oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden merkitys on korostunut, koska niin jäsenvaltion korvausvastuun periaate kuin eurooppaoikeudelliset tuomioistuinmenettelyä koskevat vähimmäisvaatimuksetkin perustuvat pääosin muuhun kuin kirjoitettuun oikeuteen. Lainsäädäntö on pääroolissa lähinnä kansallisten menettelyvaihtoehtojen tarkastelussa.

EU:n päästökauppajärjestelmä uudistuu perusteellisesti direktiivin 2009/29/EY astuessa voimaan 1.1.2013. Päästökauppajärjestelmän kenties keskeisin muutos liittyy päästöoikeuksien jakoon: kasvihuonepäästöille asetetaan ensimmäistä kertaa EU-laajuinen, vuotuinen kokonaispäästökatto ja huutokaupan merkitys päästöoikeuksien jakomekanismina lisääntyy, sillä Euroopan komission tavoitteena on tehdä huutokaupasta pääasiallinen jakomekanismi vähentämällä asteittain päästöoikeuksien ilmaisjakoa siten, että se kattaisi vuoteen 2020 mennessä enää 30 % päästöoikeuksista. Ilmaisjaon vähentämiseen liittyy kuitenkin riski ns. hiilivuodon lisääntymisestä, sillä huutokauppa lisää päästökaupasta yhtiöille koituvia kustannuksia, minkä seurauksena yhtiöille saattaa muodostua kannattavammaksi siirtää tuotantoaan EU:n päästökauppajärjestelmän ulkopuolisiin maihin. Hiilivuotoriskin torjumiseksi uusi päästökauppadirektiivi sisältää tiettyjä hiilivuodon torjuntaan tähtääviä mekanismeja, joista merkittävin on päästöoikeuksien ilmaisjako sellaisille teollisuussektoreille, joiden Euroopan komissio katsoo olevan erityisen herkkiä hiilivuodolle. Tutkielman tarkoituksena on arvioida EU:n uudistetun päästökauppajärjestelmän ja sen ilmaisjaolle perustuvien hiilivuodontorjuntamekanismien tehokkuutta eli sitä, miten hyvin ne todella vastaavat hiilivuotoriskin asettamaan haasteeseen ja vaikuttaako hiilivuoto-ilmiö ja sen torjunta toisaalta EU:n päästökauppajärjestelmän yleisiin tavoitteisiin eli kustannustehokkaiden päästönvähennysten aikaansaamiseen ja päästöjen kustannusten sisäistämiseen osaksi yhtiöiden päätöksentekoa. Tutkielmassa arvioidaan myös niitä mahdollisia ongelmia, joita uudistettu päästökauppajärjestelmä hiilivuodontorjuntamekanismeineen saattaa aiheuttaa EU:n muiden tavoitteiden ja politiikkojen kannalta. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tutkielmassa uudistettua päästökauppajärjestelmää analysoidaan viidestä näkökulmasta: 1) yhteensopivuus EU:n valtiontukilainsäädännön kanssa; 2) yhteensopivuus EU:n perustamissopimuksen 191(2) artiklan mukaisen aiheuttamisperiaatteen kanssa; 3) dynaamisen tehokkuuden toteutuminen; 4) yhteensopivuus EU:n kilpailupolitiikan ja sen tavoitteiden kanssa; 5) hiilivuodon torjunnan tosiasiallinen tehokkuus. Analyysin perusteella nykyisessä päästökauppajärjestelmässä on havaittavissa useita heikkouksia. Hiilivuotosektorit, jotka saavat 100 % päästöoikeuksistaan ilmaiseksi, on määritelty varsin laajasti, minkä seurauksena päästöoikeuksia myönnetään kokonaisuudessaan ilmaiseksi myös sellaisille teollisuussektoreille, joiden tosiasiallinen hiilivuotoriski on alhainen. Tämä on ongelmallista niin aiheuttamisperiaatteen kuin dynaamisen tehokkuuden kannalta. Sektoreita ei myöskään ole määritelty niiden tuottamien tuotteiden markkinoiden perusteella, minkä seurauksena ilmaisjako saattaa aiheuttaa kilpailuetua hiilivuotosektorille tilanteessa, jossa sen tuotteet ovat osittain substituutteja ei-hiilivuotosektorin tuotteiden kanssa. Ilmaisjakojärjestelmä saattaa myös lisätä markkinaepävarmuutta suhteessa puhtaasti huutokaupalle perustuvaan järjestelmään, mikä puolestaan on omiaan heikentämään kannustimia innovaatioille. On lisäksi epäselvää, ehkäiseekö ilmaisjakojärjestelmä riittävällä tavalla sellaisten sektoreiden hiilivuotoriskiä, joiden mahdollisuus vähentää päästöjä kustannustehokkaasti on rajallinen. Sektorikohtaisesti laskettavat vertailuarvot, joiden perusteella ilmaiseksi jaettavien päästöoikeuksien määrä määräytyy, eivät nimittäin huomioi sektoreiden tulevaa päästönvähennyskapasiteettia, minkä vuoksi vertailuarvot saattavat muodostua tietyille sektoreille muita ankarammiksi. Analyysin pohjalta tutkielmassa on tuotu esille kaksi vaihtoehtoista tapaa kehittää EU:n päästökauppajärjestelmän hiilivuodontorjuntamekanismiin liittyviä heikkouksia. Poliittisesti ja teknisesti toteuttamiskelpoisin vaihtoehto olisi kehittää järjestelmää ilmaisjaolle perustuvan hiilivuodontorjuntamekanismin puitteissa. Tällöin kyettäisiin todennäköisesti ratkaisemaan merkittävimmät aiheuttamisperiaatteen, dynaamisen tehokkuuden sekä kilpailupoliittisten tavoitteiden toteutumiseen liittyvät ongelmat, mutta hiilivuodon torjumisen tehokkuutta ei merkittävästi kyettäisi lisäämään. Toisena vaihtoehtona tutkielmassa on esitetty kokonaan huutokaupalle perustuvaa järjestelmää, jossa hiilivuotoriskiä torjuttaisiin myöntämällä huutokauppatuloista suoraa taloudellista tukea hiilivuotosektoreiden päästöjenvähennysinvestointeihin. Kyseinen vaihtoehto vaikuttaisi tutkielman perusteella teoreettisesti jopa ilmaisjaolle nojaavaa järjestelmää tehokkaammalta niiden viiden näkökulman kannalta, joiden pohjalta tutkielma on kirjoitettu. Kokonaan huutokauppaan siirtyminen saattaisi kuitenkin aiheutua käytännöllisiä vaikutuksia ja olisi poliittisesti vaikea toteuttaa. Selvää kuitenkin on, että EU:n päästökauppajärjestelmän hiilivuodontorjuntamekanismeja on syytä kehittää nykyisestä, mikäli järjestelmän tavoitteiden tehokas saavuttaminen halutaan turvata.

The thesis studies approaches to regulating algorithmic management proposed by the European Commission in the Platform Work Directive (PWD) and the Artificial Intelligence Act (AI Act). Widely used in the context of digital labour platforms, algorithmic management strategies are finding their way to regular workplaces, raising legal and ethical questions on the acceptable use of algorithmic management where it affects working conditions of employees and self-employed workers. The thesis answers two main research questions and one follow-up question. Firstly, the objective of this thesis is to critically assess the limits of EU competence to regulate algorithmic management protections to persons performing platform work through critical evaluation of the PWD’s legal basis. Here, the thesis presents that the chosen legal basis for algorithmic management protections has proven controversial and the legislative technique incompatible with many Member State labour protection systems. Secondly, the thesis carries out an analysis on the interplay of the provisions of the PWD and AI Act where they relate to algorithmic management and critically analyses what implications the chosen transparency-oriented legislative technique has for the efficient protection of workers at large. In this regard, the thesis argues that the legal instruments are deregulatory in nature and tilted towards private interests at the cost of efficient worker protections and Member State competences. To conclude, the thesis examines what solutions there are to balance these legislative proposals and provides insights to the role of Member States and collective action in responding to the lack of integrity of algorithmic management regulation. It also provides assessment on how algorithmic management could be regulated in any future EU legal instrument to ensure efficient protection of workers’ rights.