Browsing by Title

Alustayritysten oikeudellinen asema on polttavan ajankohtainen kysymys niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Uudenlainen liiketoiminta aiheuttaa ainakin väitetysti uudenlaisia vahinko- ja vastuutilanteita, joita oikeustieteen tehtävänä on selventää. Yksi olennainen esille noussut kysymys on, voiko vahingonkärsijä vaatia korvausta sopimuksenulkoisesta vahingosta alustayritykseltä isännänvastuun nojalla. Useat alustayritykset ovat kiistäneet isännänvastuun mahdollisuuden. Yritykset väittävät, että niiden liiketoiminta on puhtaasti teknologisen alustan ylläpitämistä, jolloin isännänvastuu työnsuorittajien aiheuttamista vahingoista ei ole mahdollinen. Tutkielmassa tarkastellaan tulkinnallisen lainopin metodein, voiko aikaan ja paikkaan sidottua palvelua tarjoava on demand -alustayritys olla vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n isännänvastuusäännöksen nojalla vahingonkorvausvastuussa lähetti- tai kuljettajatyönsuorittajan aiheuttamasta sopimuksenulkoisesta vahingosta. Keskeisessä asemassa on sen tarkastelu, estääkö alustayritysten liiketoimintamalli itsessään säännöksen soveltamisen, ja toisaalta sen arviointi, ovatko alustayritysten työnsuorittajat joko työntekijäasemassa tai VahL 3:1:n tarkoittamia työntekijään rinnasteisia itsenäisiä yrittäjiä. EUT:n oikeuskäytäntö näyttää viittaavan siihen, että aikaan ja paikkaan sidottua palvelua tarjoavat on demand -alustayritykset eivät ole vain teknologisen alustan ylläpitäjiä. Vaikka todettaisiin, että alustayritys on pääasiallisesti teknologisen alustan ylläpitäjä, on vaikea keksiä perusteita sille, miksi yksistään tämä tosiseikka estäisi isännänvastuun soveltumisen. Sen sijaan lainopillisesti ei ole nähtävissä estettä sille, etteikö liiketoiminnan organisointia voitaisi tarkastella osana työntekijäaseman tai rinnasteisen itsenäisen yrittäjän aseman kokonaisarviointia. Analogista tukea tälle on löydettävissä KKO:n ratkaisuista. Ei tosin ole sanottua, että ratkaisu olisi tällöin alustayrityksen intressien mukainen. Kun tarkastellaan TSL:n työsuhteen käsitettä, on todettava, että oikeustila on epäselvä alustayritysten työnsuorittajien aseman suhteen. Tutkielman keskeinen huomio on, että jokainen tapaus tulisi arvioida yksitellen, in casu. Yritysten välillä on eroja, minkä lisäksi myös saman alustayrityksen työnsuorittajien tosiasiallisissa oloissa voi olla vaihtelua. Kategorinen linjaus kaikkien alustayritysten työnsuorittajien asemasta ei vaikuta mahdolliselta. Erityisesti työnsuorittajiin kohdistuva elektroninen valvonta ja sanktiointi sekä algoritmisen hallinnon mahdollistama työaikojen joustavuus ovat seikkoja, joiden arviointi suhteessa direktio-oikeuteen on haastavaa. Sovelluksen kautta järjestetty työn organisointi sisältää elementtejä, joita perinteiset työsuhteen kriteerit eivät ota huomioon. Voitaisiin kuitenkin argumentoida, ettei yritys voi vähentää vastuitaan automatisoimalla työnjohtoa sovellukselle. Oikeustila ei ole selvä senkään osalta, rinnastuvatko alustayritysten työnsuorittajat työntekijään. Tarkasteltaessa on demand -alustayritysten toimintaa suhteessa lakiin, oikeuskäytäntöön ja -kirjallisuuteen, vaikuttaa kuitenkin todennäköiseltä, että ainakin osa työnsuorittajista kuuluu tähän kategoriaan. Tutkielmassa esitetään kootusti seikkoja, jotka voitaisiin ottaa huomioon työnsuorittajan aseman kokonaisarvioinnissa. Isännänvastuutilanteissa oikeudelliseen harkintaan vaikuttanevat myös vahingonkärsijän suojaan sekä muihin isännänvastuun tarkoituksiin liittyvät argumentit. Keväällä 2019 annettiin direktiivi avoimista ja ennakoitavista työoloista Euroopan unionissa. Direktiivi saattaa johtaa sellaisiin alustayritysten työntekijöiden asemaa koskeviin EUT:n ennakkoratkaisuihin, jotka voivat olla omiaan uudistamaan työsuhteen olemassaolon arviointia Euroopassa. Tämä voinee vaikuttaa myös isännänvastuun soveltumiseen.

Asunto-osakeyhtiölaissa säädetään isännöitsijälle kuuluvista tehtävistä ja isännöitsijän vahingonkorvausvastuusta. Asunto-osakeyhtiön isännöitsijäksi valitun henkilön tai yhteisön tehtävät ja vastuut suhteessa taloyhtiöön määräytyvätkin lähtökohtaisesti asunto-osakeyhtiölain nojalla. Useimmiten isännöitsijän tehtäviä on kuitenkin määritelty myös isännöintiyrityksen ja asunto-osakeyhtiön välillä laaditussa isännöintisopimuksessa. Mainitussa suhteessa tulee noudatettavaksi isännöintisopimus sopimusoikeudellisine periaatteineen. Isännöitsijän tehtäviä ja vastuuta, joudutaan siis usein arvioimaan sekä yhtiöoikeudellisten säännösten että laaditun sopimuksen nojalla. Sopimusvapauden periaatteen mukaisesti sopimukseen perustuvan vastuun rajoittaminen sopimusmääräyksin on lähtökohtaisesti sallittua edellyttäen, että rajoitusehdot eivät ole pakottavana pidettävän lainsäädännön vastaisia. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, onko asunto-osakeyhtiössä yhtiöön johtoon kuuluvan isännöitsijän vahingonkorvausvastuun rajoittaminen tehokkaasti mahdollista. Tutkimusaihe on ajankohtainen, sillä viime aikoina isännöintisopimuksiin on enenevissä määrin sisällytetty vastuuta rajoittavia ehtoja. Tutkimuksen tärkeänä osakysymyksenä on sen selvittäminen, miten isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvat tehtävät voidaan määritellä. Asunto-osakeyhtiölain mukainen isännöitsijän yhtiöoikeudellinen vastuu koskee sellaisia vahinkoja, jotka isännöitsijä on aiheuttanut tehtävässään. Kysymystä isännöitsijän vastuun laajuudesta ja sen rajoittamisen mahdollisuuksista on nähdäkseni lähestyttävä isännöitsijän tehtävien määrittämisen kautta. Siten voidaan vastata myös varsinaiseen tutkimuskysymykseen lakimääräisen vastuun sisällöllisistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista vastuun rajoittamiseen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensisijaisesti kirjoitetun lain ja lain esitöiden perusteella tukeutuen myös oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin. Pääosin tutkimukseni edustaa perinteistä lainopillista tutkimusta. Tutkimuksessani selvitän myös isännöintisopimuksissa käytettyjen vastuunrajoitusehtojen sisältöä ja vastuunrajoitusehtojen yleisyyttä. Tutkimuksellisessa käytössäni on ollut Uusimaan alueella toimivien 21 isännöintiyrityksen käyttämiä isännöintisopimuksia vuosilta 2009-2020. Tarkastelemissani sopimuksissa vastuunrajoitusehdot oli useimmiten liitetty isännöitsijän muihin kuin niin sanotusti lakimääräisiin tehtäviin, mutta myös isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvaa vastuuta oli osassa sopimuksia pyritty rajoittamaan. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sekä isännöitsijän vahingonkorvausvastuuta sekä isännöitsijän tehtäviä koskevaa sääntelyä voidaan pitää pakottavana. Näin ollen isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvaa vahingonkorvausvastuuta ei voida rajoittaa. Myöskään isännöitsijän tehtäviä ei voida supistaa asunto-osakeyhtiölaissa säädetystä. Vastuunrajoitusehdon liittäminen sellaiseen tehtävään, jota ei voida pitää asunto-osakeyhtiölain mukaan isännöitsijälle kuuluvana on kuitenkin mahdollista. Isännöitsijän ns. lakimääräisten tehtävien ja muiden tehtävien erottaminen on kuitenkin vaikeaa ja nähdäkseni monin tavoin ongelmallinen tulokulma isännöitsijän vastuun rajoittamiseen. Tutkimuksessa selvitetään myös isännöitsijän tehtävien jaotteluun liittyvää problematiikkaa.

Article 42.7 TEU, invoked by France, binds EU member states and creates an obligation upon them to provide aid and assistance by all available means to a state victim of an “armed aggression”. This could be a decisive moment which might finally award the capacity to be an aggressor to non-state actors, as EU law refers to international law for the determination of what constitutes an ‘armed aggression’. Indeed, this thesis will answer the question of whether ISIS can be defined as an aggressor for ordering the Paris attacks by arguing a reconceptualization of aggression as inclusive of acts by non-state actors. The two relevant concepts of international law are ‘aggression’ and ‘armed attack’. Although the International Court of Justice (ICJ) found that an armed attack amounts to an act of aggression, these two correlative notions are not developing simultaneously nor coherently. Indeed, aggression is construed within the traditional paradigm of an international law limited to interstate relations. Aggression is commonly defined as a “State conduct that either initiates war against another State or brings about a situation in which the victim is (or may be) driven to war”. Thus, aggression cannot be legally considered outside of the context of interstate war and/or unlawful use of force by states. To the contrary, the required attributability of an ‘armed attack’ to a state not only has been widely discussed, but the evolving state practice tends towards the possibility for an armed attack to emanate from a non-state actor. Therefore, since aggression and armed attack are really two sides of the same coin and the concepts are synonymous, I argue that, as the interpretation of armed attack has been re-construed to include acts by non-state actors, aggression should follow a similar development. Such re-interpretation of aggression is not only feasible but also necessary. Indeed, there is no irrefutable legal presumption or rule that would justify a rigid interpretation of aggression. Not to mention that actually constraining aggression to a state’s behavior is incompatible with the very raison d’être behind the prohibition of use of force and the prohibition of aggression. Although ISIS might appear as a generic terrorist organization, it is truly a sui generi case, which simultaneously marks a point of no return in the development of global terrorist jihadism. Moreover, it exposed the challenges and inconsistencies of international law. Indeed, despite its controversial state-building capacity, it cannot be recognized as legitimate since territory cannot be acquired by aggressive use of force. Concomitantly, a traditional and rigid interpretation of aggression disapproves the recognition of ISIS as an aggressor precisely because of the lack of statehood. As the determination of the content of the law is affected by external factors, law might remain relevant without resorting to new normative texts by a simple conceptual change. Therefore, I will build upon the indeterminacy of law, as I attempt to argue for a new interpretation of aggression, encompassing the acts by non-state actors.

Punitive damages is a legal concept generally recognized only in common law countries. These damages are awarded in addition to compensatory damages, and are meant for punishment and deterrence of wrongdoers. While this type of damages can be typically awarded in common law countries, tort law of European civil law countries are based on the principle of restitution and prohibition of enrichment. This distinction creates a clash between civil law and common law countries. This distinction has raised interpretations also in the field of international commercial arbitration . This thesis is consentrating on the question of how the concept of punitive damages should be treated in international commercial arbitration, which is known of its complexity with regards of choice of law questions and attributes of different legal systems. The first question concerns the powers of arbitrators, more precisely, whether they have the power to award punitive damages. Secondly, if such damages have been awarded, are those awards enforceable in the European civil law countries, which do not recognize such concept. This issue is discussed mainly in relation to public policy principle laid down in the New York Convention as a ground for non-enforcement of arbitral award. Because the United States is the most prominent ground for punitive damages claims, it provides the best and most appropriate starting point for this thesis in relation to measuring powers of arbitral tribunals. Therefore, the analysis is highly based on the case law of the United States. However, also legislation and case law of European countries are discussed. As for the enforceability issue, the legislation and relatively rare case law are analyzed in European countries such as France, Germany and England. This analysis discloses that the principles of party autonomy and pro-arbitration have a great value in international arbitral proceedings expanding the powers of arbitrators to include powers regarding awarding punitive damages. The requirements for awarding punitive damages are quite well settled in the United States because of the substantial amount of case law regarding the issue, but European situation still seems to be more ambiguous. The final outcome depends on the mixture of applicable substantial law and lex arbitri as well as on the will of the parties. The question of enforceability of punitive damages awards, on the other hand, have proven to be a difficult issue to interpret. While the majority of legal community tend to interpret the ordre public principle narrowly, thus covering only the basic notions of morality and justice, lack of proper case law in Europe regarding the issue turns the unequivocal answer impossible.

This thesis is concerned with the predictability of the fair and equitable treatment (FET) standard. The aim is to understand the North American approach to international investment arbitration, especially how the FET standard has been interpreted and applied. Today, most Bilateral Investment Treaties (BITs) and Free Trade Agreements (FTAs) contain a clause on Investor-State Dispute Settlement (ISDS). ISDS allows disputes between foreign investors and the host country to be settled through international investment arbitration (IIA). In the last 20 years, investment disputes resolved through ISDS have increased substantially. Despite its growing popularity, ISDS clauses have not gone without their fair share of public critique. In Europe, the criticism against IIA culminated during the discussions on whether to include an ISDS clause in the Transatlantic Trade and Investment Partnership (TTIP). There was a fear that American investors would be able to influence European regulators by threatening them with costly proceedings through the ISDS clause. This has been referred to as causing a “regulatory chill” on legislative initiatives. Integral in the critique of ISDS is the assumption that proceedings in international investment arbitration are somehow biased towards investors. While this is by no means true statistically, the vagueness of investment protection standards, such as the FET standard, are often used as an example of the unpredictability of the whole system. Allegedly, host states are forced to settle the dispute as they perceive IIA as unpredictable. It is therefore the unpredictability of the investment protection standard that is the main driver behind the critique against the whole system. The thesis draws its theoretical inspiration from Critical Legal Studies in an attempt to meet the critique in the same theoretical framework. The objective of the theory is to discern the legal culture in which investment awards are given. By familiarizing with this culture, I postulate that there are patterns of behavior that, once known, increase the predictability of IIA as a whole. With regards to the FET standard, I argue that its predictability is determined by how readily an impartial person could recognize a violation of the standard. The analysis is limited to this standard, because of its prominent status in investment disputes. It is by far the most popular standard on which investors base their claims. The standard has been criticized because of its vagueness, which allegedly gives the arbitrators too much discretion in deciding the investment disputes. The analysis of the predictability of the FET standard can thus be seen as a representation of the predictability of the system as a whole. The focus of the analysis is limited to investment disputes decided under chapter 11 of the North American Free Trade Agreement (NAFTA). It functions as a representation of the North American interpretation of the standard and provides for an excellent example of how investment arbitration can be used efficiently between developed economies. This thesis takes a qualitative approach to the question as the focus of the analysis is on a handful of prominent NAFTA chapter 11 awards. The analysis is divided into the interpretation and application of the FET standard. The analysis of the interpretation focuses on the theoretical argumentation on which Tribunals have supported their awards. Here, the main conclusion is that the FET standard is considered part of the customary international law minimum standard of treatment of aliens, also referred to as “CILMSTA.” There is a test that most Tribunals use to determine whether acts of host states reach this standard. The test aims to reflect the actions of the state with the likely reaction of impartial persons and to determine whether this body of people would be “outraged” or “shocked” at the actions of the state. The chapter on the application of the standard is a more concrete approach. When applied, the standard is not used as such, but is actualized through one of its subsequent elements. If one or many of the elements can be considered to satisfy the test of “outrage” or “shocking”, then there has been a violation of the FET standard. As it becomes evident throughout my survey of prominent awards, Tribunals are cautious of finding a violation of the standard. The threshold for breaching the standard is high, and it is only in exceptionally pronounced cases where the requirements of the test have been met. In conclusion, it is evident that most Tribunals reflect the actions of the state to the reaction of an average impartial person. Tribunals are mostly conscious of the fact that a violation of the standard should be predictable and thus representative of a broader understanding of fair and equitable treatment in customary international law. In the interest of correcting false perceptions that many concerned state actors may have, this thesis hopes to contribute with a nuanced perspective of the predictability of the FET standard in North American investment arbitration.

Ihmis- ja perusoikeuksilla on merkittävä vaikutus rikosprosessissa, jota on nimitetty ajoittain jopa sovelletuksi valtiosääntöoikeudeksi. Ihmis- ja perusoikeuksien vaikutus on havaittavissa rikosprosessin funktiotasolla asti, sillä rikosprosessin tehtävinä pidetään yhtäältä rikosvastuun toteuttamista sekä toisaalta rikoksesta syytetyn oikeussuojan turvaamista. Itsekriminointisuojaa eli oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen voi pitää yhtenä keskeisimmistä rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeusturvaan kuuluvista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vähimmäisvaatimuksista. Oikeuden tarkoituksena on ensisijaisesti suojata rikoksesta epäillyn ja syytetyn vapaata tahtoa epäasialliselta painostukselta, minkä lisäksi itsekriminointisuoja vaikuttaa muun muassa todistusaineiston keräämiseen esitutkinnassa ja sen hyödyntämiseen oikeudenkäynnissä. Tutkimuksessa pohditaan, millainen yhteys itsekriminointisuojalla on Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja perustuslaissa suojattuun oikeuteen oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia tekijöitä tulee ottaa huomioon itsekriminointisuojan loukkausta arvioitaessa ja miten nämä tekijät vaikuttavat kotimaiseen oikeuskäytäntöön ja lainsäädäntöön. Tutkimuskohteen systematisoinnissa on käytetty apuna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kehittämiä itsekriminointisuojan väitettyyn loukkaukseen sovellettavia arviointikriteerejä. Näiden kriteerien mukaan itsekriminointisuojan loukkauksen arvioinnissa tulee ottaa huomioon käytetyn pakon laatu ja aste, menettelyssä mahdollisesti sovellettavat oikeusturvan takeet sekä se, miten pakolla hankittuja tietoja on käytetty. Tutkimuksessa käydään läpi näitä itsekriminointisuojan osatekijöitä ja niiden välisiä yhteyksiä itsekriminointisuojan loukkaustilanteissa. Tutkimuksessa käytetään hyödyksi myös kotimaisten tuomioistuimien ratkaisuja sekä ulkomaisten korkeimpien tuomioistuimien kannanottoja silloin, kun kannanotoilla voi katsoa olevan merkitystä myös itsekriminointisuojan kotimaisen tulkinnan kannalta Tutkimuksessa pyritään lisäksi myös selvittämään, millainen asema itsekriminointisuojalla on ihmis- ja perusoikeutena sekä voiko itsekriminointisuojaa rajoittaa minkään yhteiskunnallisen intressin perusteella. Itsekriminointisuojan rajoittamisen mahdollisuuksia tutkitaan perehtymällä itsekriminointisuojan puolesta ja vastaan esitettyihin argumentteihin. Näiden argumenttien perusteella analysoidaan itsekriminointisuojan painoarvoa tilanteissa, joissa itsekriminointisuoja on vastakkain rikoksen selvittämistä puoltavien argumenttien kanssa. Koska itsekriminointisuoja on aina yhteydessä vaatimukseen menettelyn oikeudenmukaisuudesta kokonaisuutena, periaatteen painoarvo voi vaihdella riippuen muun muassa itsekriminointisuojan loukkauksen vakavuudesta sekä julkisen intressin merkityksestä tapauksessa.

Mediassa on viime vuosina käsitelty viranomaisten, kuten poliisin, toiminnan laatua. Mikäli viranomaistoiminnan piirissä tapahtuu virheitä, voidaan niihin puuttua esimerkiksi laillisuusvalvonnan keinoin. Hallintokanteluasian käsittelyssä pyydetään selvitystä siltä virkamieheltä, jonka menettelyä asia koskee ja kyseisen virkamiehen on totuudenmukaisesti kerrottava asiasta (nk. kuulemisperiaate). Mikäli hallintokanteluasian käsittelyssä tulee ilmi seikkoja, joiden perusteella on mahdollisesti syytä epäillä virkamiehen syyllistyneen rikokseen, siirtyy asia rikosprosessiin. Tällöin rikoksesta epäillyllä virkamiehellä on itsekriminointisuojan nojalla oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Virkamiehen kuulemisperiaate ja itsekriminointisuoja näyttäytyvät eri suuntaan viettävinä periaatteina. Tämän tutkimuksen tarkoituksena onkin selvittää sitä, miten itsekriminointisuojaa sovelletaan virkamieheen kohdistuvan hallintokanteluasian käsittelyssä. Itsekriminointisuojan laajennuttua ulottumaan osin myös rikosprosessin ulkopuolisiin menettelyihin, on tarkoituksenmukaista tutkia tarkemmin periaatteen soveltamista hallintokanteluasioiden kontekstissa, sillä aihepiiriä ei sellaisenaan ole tutkittu aikaisemmin. Tutkimuksen perusteella itsekriminointisuojaan vetoaminen hallintokanteluasian käsittelyssä näyttäytyy mahdollisena, muttei rajattomana. Periaatteeseen vetoamisen kannalta merkitystä on muun muassa virkamiehen velvollisuudella toimittaa asiassa selvitys tai lausunto, itsekriminointisuojaan viittaavalla maininnalla, rikosprosessiin joutumisen realistisella mahdollisuudella ja mahdollisen rikosprosessin kannalta merkityksellisillä seikoilla. Itsekriminointisuojan soveltaminen edellyttääkin tapauskohtaista soveltamisedellytysten arviointia. Itsekriminointisuoja oikeuttaa rikosprosessin ulkopuolella ainoastaan vaikenemaan, ei valehtelemaan. Tutkimuksen toisena tarkoituksena on selvittää sitä, miten itsekriminointisuojan reaalitodisteluulottuvuus näkyy poliisin haalarikameroiden kuvaaman materiaalin kontekstissa hallintokanteluasian käsittelyssä. Haalarikamerat otettiin valtakunnallisesti käyttöön poliisissa keväällä 2021 ja kameratoiminta tarjoaa kiinnostavan käytännön kontekstin tarkastella reaalitodisteen luovuttamatta jättämistä itsekriminointisuojaan vetoamisen nojalla. Reaalitodisteen luovuttamatta jättäminen heikentää aineellisen totuuden selvittämistä ja eroaa siten itsekriminointisuojan periaatteen soveltamisesta henkilötodistelussa. Poliisihallituksen ohjeistuksen mukaan haalarikameraa käyttävä poliisihenkilö päättää itse siitä, tallennetaanko vai poistetaanko kuvattu materiaali. Mikäli kameramateriaali täyttää Poliisihallituksen ohjeen mukaiset tallennettavuuden kriteerit, ei itsekriminointisuoja oikeuta poistamaan tällaista materiaalia. Poliisihenkilön itsekriminointisuoja tuleekin huomioida vasta sen jälkeen, kun materiaali on tallennettu poliisin järjestelmään. Itsekriminointisuojan rikosprosessin ulkopuolisen soveltamisen yleiset edellytykset soveltuvat yhtä lailla poliisin laillisuusvalvonnassa. Mikäli poliisihenkilö velvoitetaan toimittamaan laillisuusvalvontaviranomaiselle haalarikameralla kuvattu materiaali ja tapahtuma tosiasiallisesti voisi tulla arvioitavaksi rikoksena, on poliisihenkilö itsekriminointisuojan nojalla oikeutettu jättämään tallenteen rikosprosessin kannalta merkityksellisten seikkojen osalta toimittamatta. Sillä, miten haalarikameratallennetta hyödynnetään hallintokanteluasian käsittelyssä, on merkitystä myös sen suhteen, voidaanko haalarikameratallenne mahdollisesti asettaa hyödyntämiskieltoon.

Tutkielma sijoittuu rikos-, vero-, prosessi- ja hallinto-oikeuden leikkauspisteeseen ja käsittelee itsekriminointisuojan soveltamista verotusmenettelyssä. Keskeisenä tavoitteena on selvittää itsekriminointisuojan asema oikeussuojakeinona verotusmenettelyssä nykyisen oikeustilan valossa. Tutkimus on pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Näkökulma on ennen kaikkea kriittinen nykyistä oikeustilaa kohtaan, ja oikeustilaa tarkastellaan perus- ja ihmisoikeusmyönteisestä lähtökohdasta. Kriittisestä näkökulmasta huolimatta tutkielmasta on pyritty tekemään rakentava ja siinä on haluttu säilyttää ongelmanratkaisullinen ote. Verovelvollisten tasapuoli sen kohtelun ja veronsaajien fiskaalisten intressien turvaamiseksi on syytä kiinnittää huomiota myös tehokkaan verotusmenettelyn turvaamiseen. Näin ollen perus- ja ihmisoikeusmyönteinen näkökulma ei ole ainut mahdollinen aiheen tarkastelutapa, eikä tässäkään tutkielmassa tyydytä pelkästään vain yhteen näkökulmaan. Toisaalta on haluttu nimittäin myös huomioida tehokasta verotusmenettelyä ja rikostorjuntaa korostavan näkökulman argumentit. Tavoitteena on vallitsevan oikeustilan lisäksi selvittää, kuinka sovitetaan yhteen verovelvollisen oikeusturva sekä oikeudenmukainen ja tehokas verotusmenettely, jolla turvataan samalla myös veronsaajien fiskaaliset intressit. De lege ferenda -näkökulman tueksi tehdään oikeusvertailua lähinnä Ruotsiin. Yhteenvetona keskeisistä tutkimustuloksista voi todeta, että itsekriminointisuojan soveltamisalan laajuus ja suojan vahvuus verotusmenettelyssä ovat vallitsevassa oikeustilassa jokseenkin epäselviä. KKO:n, KHO:n ja EIT:n ratkaisut eivät ole onnistuneet selkeyttämään oikeustilaa Suomessa, eikä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksesta ole odotettavissa helpotusta verotusmenettelyssä sovellettavan itsekriminointisuojan soveltamiseen. VML 26 §:n selvitysvelvollisuuden ja itsekriminointisuojan välinen kollisio on ilmeinen ja veronkorotuksen asema on monella tapaa ongelmallinen. Itsekriminointisuojan soveltamisessa ongelmakohdiksi näyttävät muodostuvan pääosin seuraavat kysymykset: (i) Milloin verovelvolliselle asetettava rikosoikeudellisen syytteen uhka on niin ilmeinen, että itsekriminointisuoja aktualisoituu verotusmenettelyssä, joka itsessään on hallinnollinen menettely? (ii) Milloin verovelvollisen itsekriminointisuoja aktualisoituu verotusmenettelyssä siksi, että rikosoikeudellisen rangaistuksen sijaan häntä uhkaa rikosoikeudelliseen rangaistukseen rinnastuva veronkorotus (hallinnollinen rikosprosessi)? Etenkin verotarkastusten ja ylipäätään verotusmenettelyn kehittämiseen annetaan itsekriminointisuojan soveltamisalan laajentuessa suosituksina harkita vaihtoehtoisesti taikka toisiaan täydentävinä (i) Sivullisten tiedonantovelvollisuuden lisäämistä; (ii) Verohallinnon ja poliisin tiiviimpää yhteistyötä niin, että kasvava osa verotarkastuksista aloitettaisiin suoraan esitutkintayhteistyönä, mikäli tarkastuskohteen valinnassa on syytä epäillä rikosta; (iii) Siirtymistä Ruotsin malliin, jossa Verohallinnon oma erillinen verorikosyksikkö suorittaa verorikoksiin liittyvää tiedustelua, tiedonhankintaa ja esitutkintaa.

Tutkielmassa tarkastellaan itsenäisten työnsuorittajien oikeudellista asemaa työsuhteen ja yrittäjyyden rajapinnassa. Tutkielman teoreettisempana tavoitteena on edelleen arvioida työoikeudellisen perussuhdeteorian ja työntekijän suojeluperiaatteen merkitystä työmarkkinaympäristössä, jossa työvoiman käyttötavat moninaistuvat. Tutkimusteemaa käsitellään lainopin avulla oikeudenalojen rajat ylittäen: mukaan on otettu työoikeudellinen tarkastelu, verotukseen liittyviä kysymyksiä sekä työttömyysturva. Lisäksi käsitellään muutamaa asiakokonaisuutta, jotka liittyvät itsenäisten työnsuorittajien asemaan työsuhteisen työn ja yrittäjätyön rajapinnassa. Itsenäisellä työnsuorittajalla tarkoitetaan tutkielmassa henkilöä, joka tekee ansiotyötä itsenäisesti, jonkin muun sopimuksen kuin työsopimuksen perusteella ilman palkattua työvoimaa. Tutkielma sisältää myös oikeusvertailevan näkökulman, jonka tarkoituksena on asemoida tutkimusteema kansallista laajempaan viitekehykseen – onhan kotimaamme osa eurooppalaisia ja globaaleja työmarkkinoita. Työsuhteen ja muun toimeksiantosuhteen osalta rajanveto kohdistuu työsopimuslain 1:1:n työsuhteen tunnusmerkkeihin, jotka ovat sopimus, työn tekeminen henkilökohtaisesti työnantajan lukuun, vastikkeellisuus sekä työnantajan direktio-oikeus. Epäselvissä tilanteissa työsuhteen olemassaolo ratkaistaan kokonaisharkinnalla. Jos kaikki tunnusmerkit täyttyvät, kyseessä on työsuhde. Tällöin kaikki työlainsäädännön normit soveltuvat oikeussuhteeseen; jos näin ei ole, tilannetta arvioidaan muun lainsäädännön normien mukaisesti. Verotuksen osalta itsenäisten työnsuorittajien oikeudelliseen asemaan liittyvät kysymykset koskevat sitä, kohdellaanko henkilön saamaa tuloa verotuksessa työsuhteesta saatuna palkkana vai itsenäisestä työstä saatuna työkorvauksena. Ennakkoperintälain mukainen palkka on itsenäinen vero-oikeudellinen käsite, vaikka arvioinnissa huomioon otettavat seikat ovat varsin samanlaisia työoikeudellisen työsuhteen käsitteen kanssa. Työttömyysturvajärjestelmän osalta suurin yksittäinen ongelma liittyy ansioiden vakuuttamiseen itsenäisille työnsuorittajille tyypillisessä tilanteessa silloin, kun henkilön toimeentulo koostuu sekä palkkatulosta että itsenäisenä yrittäjänä saadusta tulosta. Tällöin tulon vakuuttaminen työttömyyskassassa ei useinkaan onnistu, koska yhden työttömyyskassan työssäoloehtoa ei voi kerryttää useammalla työnteon muodolla. Tutkielman johtopäätöksissä todetaan, että itsenäisten työnsuorittajien oikeudellinen asema saattaa olla hyvinkin monimutkainen ja siihen liittyy oikeudenalojen rajat ylittäen tiettyjä haasteita. Yksi epävarmuutta aiheuttava tekijä on eri oikeudenalojen lainkäyttöelinten ratkaisujen itsenäisyys suhteessa toisiinsa: esimerkiksi veroviranomaisen ja työneuvoston tulkinnat saman henkilön asemasta saattavat olla päinvastaiset. Vastaavanlainen ”kategorioihin asettumattomuuden ongelma” löytyy myös yksilötasolta: yksilöt eivät aina asetu yksiselitteisesti työntekijä-yrittäjä-dikotomiaan, vaan ansiotyötä tehdään yhä useammin samanaikaisesti eri statuksilla. Tutkielmassa tuodaan lisäksi esiin, että perussuhdeteorian ydinväite työoikeuden yhtenäisestä soveltamisalasta ei näytä vastaavan todellisuutta. Jokaisen lain soveltamisala on kytköksissä sille asetettuihin tavoitteisiin. Johtopäätöksissä pohditaan myös taloudellisesti riippuvaisten itsenäisten työnsuorittajien asemaa työntekijän – eli heikomman sopimusosapuolen – suojeluperiaatteen näkökulmasta sekä arvioidaan lainsäädännön kehittämistä.

The financial markets play a key role in promoting sustainable development and climate change mitigation. Why? Because these require investment, investment requires money, and money comes from the financial markets. After signing the Paris Agreement in 2015, the EU solidified its commitment to combating climate change and promoting sustainable development. The EU must fill a massive investment gap to achieve its climate goals that exceeds its funding capabilities, and so private sector funding must be mobilised. As part of its new sustainability strategy in the 2018 Action Plan for Financing Sustainable Growth, the European Commission sets out a few measures to steer financial development in a more sustainable direction, among them the creation of a European Green Bond Standard (EU-GBS). The purpose of this thesis is to examine this forthcoming EU-GBS to understand what the standard entails and how it will promote sustainable investment and the transition towards a climate-resilient European economy. First, I look at green bonds as a financial instrument and how these are currently regulated, and I discuss from a regulatory theoretical perspective why this regulation has not been able to ensure the functioning of the green bond market. Then I examine the EU-GBS and compare it to existing standards, such as the Green Bond Principles and the Climate Bonds Standard. Subsequently, as the final form of the EU-GBS has not been decided to date, I discuss the potential forms it might take and how these might affect issuers and investors. Finally, keeping its environmental efficiency in mind, I ask whether the EU-GBS is appropriate considering its objectives. While green bonds, as any financial instrument, are regulated by securities market regulation, there is no statutory regulation that specifically addresses the green nature of bonds. Instead, issuers of green bonds can choose to adhere to a range of voluntary self-regulation measures, such as such as the Green Bond Principles and the Climate Bonds Standard. Nonetheless, these standards have failed to overcome the most prevalent barriers to green bond market development, mainly inconsistent labelling, confusion regarding what ‘green’ means, and the resulting risk of greenwashing. Contrary to the most adhered-to standards on the market, the EU-GBS introduces a clear and science-based definition of environmentally friendly projects through its link to the EU Taxonomy, thus creating a common understanding of what can be considered green. It also standardises the reporting requirements, which increases transparency and credibility, and introduces an external verification scheme to enhance investor confidence, thus strengthening the integrity of the market and promoting market growth. The EU-GBS is proposed to become a voluntary standard, but this makes little sense when considering that other voluntary standards have failed to address the risks that green bonds are facing. Leaving it up to the issuer to decide whether or not to comply to the EU-GBS seems like a missed opportunity for preventing greenwashing and bringing sorely needed coherence to the market. A more environmentally efficient approach could be the introduction of a comply-or-explain based regime for green bond labelling, allowing issuers some leeway in the adherence to the standard as long as they can provide adequate justification for any deviations. This flexibility would allow issuers to make adjustments based on their own needs, thus encouraging adherence. Finally, the EU-GBS could become mandatory legislation, which is the only guaranteed way of ensuring that all bonds labelled as green in fact have a positive environmental impact, eliminating greenwashing concerns. Additionally, a mandatory standard could introduce actionable rights to bondholders if they have been misled by an issuer. I conclude that, while the EU-GBS does introduce some welcome additions to the green bond market, namely a clear definition of what can be considered green as well as an accreditation scheme to ensure the credibility of green bond, a voluntary standard will not be enough to ensure the proper functioning of the green bond market. The green bond market needs stricter and legally enforceable rules to ensure that green bonds can fulfil their potential to finance the transition towards a sustainable economy and consequently their role in combating climate change.