Browsing by Issue Date

Viime vuosina on käyty laajaa keskustelua yrityskauppavalvonnan tehokkuudesta. Haasteeksi on etenkin osoittautunut yrityskaupat, joissa vakiintuneen markkina-aseman omaava toimija ostaa pois markkinoilta pienemmän, vasta kehittymässä olevan innovatiivisen toimijan, tarkoituksenaan vahvistaa omaa asemaansa yrityskaupan avulla. Markkinoiden kehitys on tuonut mukanaan kasvavan määrän yrityskauppoja, joissa mukana olevien yritysten liikevaihto ei välttämättä heijasta yritysten todellista tai potentiaalista kilpailuasemaa markkinoilla. Jos yrityskauppa ei ylitä EU:n sulautuma-asetuksessa tai kansallisessa lainsäädännössä asetettuja liikevaihtorajoja, siitä ei tarvitse ilmoittaa kilpailuviranomaiselle, jolloin yrityskauppa jää kilpailuviranomaisten tarkastelun ulkopuolelle. Tästä ilmiöstä on käytetty nimikettä killer acquisitions. Euroopan unionin tuomioistuimen maaliskuussa 2023 antama tuore ratkaisu asiassa Towercast (C-449/21) nosti aiheen entistä vahvemmin pinnalle. Ratkaisu selvensi, että EU-sääntely yrityskauppojen etukäteisestä ilmoitusvelvollisuudesta ei estä kansallisia viranomaisia ryhtymästä jälkikäteisiin tutkimuksiin niissä tapauksissa, joissa yrityskauppaa ei ole siirretty komission käsiteltäväksi sulautuma-asetuksen 22 artiklan mukaisesti ja joissa yrityskauppaa epäillään täyttävän määräävän markkina-aseman väärinkäytön tunnusmerkit. Asetelma korostaa yritysjärjestelyihin osallistuvien osapuolten tarvetta varautua ennakkoon SEUT 102 artiklan mahdolliseen soveltamiseen ja samalla tarvetta hankkia tarkempaa tietoa SEUT 102 artiklan soveltamisen konkreettisista edellytyksistä. Tutkielman pääasiallisena tarkoituksena on arvioida, missä määrin EU:n ja kansallisten liikevaihtorajojen alle jääviä yrityskauppoja voidaan tutkia jälkikäteisesti SEUT 102 artiklan nojalla, etenkin Towercast-tapauksen tuoman oikeuskäytännön mukaisesti. Tutkielmassa kartoitetaan yrityskauppavalvonnan täytäntöönpanovajetta killer acquisitions -järjestelyiden osalta ja pohditaan, mikä merkitys uudella Towercast-oikeuskäytännöllä on tässä suhteessa. Tämän tarkastelun myötä hahmotetaan tuomion vaikutuksia niin yleisesti kuin killer acquisitions -järjestelyihin. Tutkielmassa havaitaan, että Towercast-tapauksen kautta täsmentyneellä oikeuskäytännöllä voi olla yrityskauppavalvonnassa esiintyvän täytäntöönpanovajeen vuoksi täydentävä ja aukkoja paikkaava tehtävä. Towercast-tapauksen tarkastelun jälkeen todetaan, että vaikka SEUT 102 artiklan soveltaminen voi lisätä joustavuutta ja mahdollisuuksia puuttua killer acquisitions -järjestelyihin, sen soveltamisala pysyy kuitenkin rajallisena. Johtopäätöksenä todetaan, että kilpailuviranomaisilla on uusi, mutta rajallinen väline puuttua killer acquisitions -ilmiöön. SEUT 102 artiklan soveltamisen sisältö jää vielä täsmentymään tulevassa oikeuskäytännössä.

Valmisteverot ovat erityisiä kulutusveroja. Toisin kuin yleisiä kulutusveroja, eli esimerkiksi arvonlisäveroa, erityisiä kulutusveroja kannetaan ainoastaan tiettyjen, erikseen määriteltyjen tavaroiden kulutuksesta. Muita erityisiä kulutusveroja ovat esimerkiksi autovero ja vakuutusmaksuvero. Suomessa nykyään valmisteveron alaisia tavaroita ovat nestemäiset polttoaineet, sähkö ja eräät muut polttoaineet, alkoholi ja alkoholijuomat, tupakkatuotteet, virvoitusjuomat, juomapakkaukset, jätteet sekä kaivosmineraalit. Nykyisen valmisteverotusdirektiivin edeltäjillä on 1990-luvun alkupuoliskolla luotu yhteinen valmisteverotusjärjestelmä EU:n alueelle, minkä lisäksi tietyille tuotteille on direktiivein säädetty vähimmäisverotasot. Näiden niin kutsuttujen harmonisoitujen valmisteverojen alaisia tavaroita ovat energiatuotteet, alkoholi ja alkoholijuomat sekä tupakkatuotteet. Näiden lisäksi EU:n jäsenvaltioilla on oikeus kantaa valmisteveroa myös muista tuotteista, kunhan tällaiset verot eivät häiritse sisämarkkinoiden toimintaa. Valmisteverotuksessa vero-objekti, eli se asiantila, johon verotus kohdistuu, on ajallisesti erotettu siitä ajanhetkestä, jolloin valmisteverosaatava syntyy, tai toisin sanoen, tulee täytäntöönpanokelpoiseksi. Tämä on käytännössä toteutettu valmisteverotusdirektiivissä niin sanotulla väliaikaisen verottomuuden järjestelmällä, jossa toimiessaan tietyt luvan saaneet elinkeinonharjoittajat voivat muun muassa valmistaa, jalostaa, varastoida ja siirtää valmisteveron alaisia tuotteita väliaikaisesti valmisteverottomina. Kun valmisteverotuksessa vero-objekti itsessään on valmisteveron alaisen tuotteen valmistus tai tuonti EU:n alueelle, valmisteverosaatava syntyy lähtökohtaisesti silloin, kun tuote luovutetaan kulutukseen, eli käytännössä poistuu väliaikaisen verottomuuden järjestelmästä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, mikä merkityssisältö käsitteellä ”kulutukseen luovuttaminen” on ja millaisia poikkeuksia siihen sisältyy. Lisäksi tarkastellaan niin kutsuttua hävikkiä, ja sitä, milloin hävikki ei muodosta kulutukseen luovutusta, jolloin hävikkiä voidaan pitää verottomana. Koska valmistevero-oikeudellinen tutkimus on erityisesti Suomessa ollut suhteellisen vähäistä, on keskeisenä lähdeaineistona Euroopan unionin tuomioistuimen aihetta koskeva oikeuskäytäntö, josta voidaan havaita, että olennainen kulutukseen luovutuksen elementti muodostuu siitä, voidaanko tuote tosiasiallisesti luovuttaa kulutettavaksi. Lisäksi erinäisissä hävikkiä synnyttävissä tilanteissa tulee arvioida verovelvollisen oman toiminnan vaikutusta ja sitä, olisiko hävikin syntyminen ollut kohtuullisin toimenpitein estettävissä.

Tutkielman tarkoituksena on tutkia osakeyhtiön johdon tiedonantovelvollisuutta johdon yritysostoissa, eli tilanteessa, jossa yrityskaupan ostajana on kohdeyhtiön johto. Kohdeyhtiön johdolla on MBO-kaupoissa erityinen kaksoisrooli. Johto toimii sekä ostajan puolella, että myyjän ja kohdeyhtiön edustajana. Osakeyhtiön johto on useimmiten se taho, jolla on eniten tietoa kaupan kohteena olevasta yhtiöstä ja kauppaan olennaisesti vaikuttavista seikoista. Siten tutkimuskysymykseksi muodostuukin, millainen tiedonantovelvollisuus johdolla on MBO-kaupoissa? Johdon tiedonantovelvollisuutta voidaan lähestyä useista eri näkökulmista. Ensinnäkin osapuolten keskenään tekemä sopimus voi luoda oikeuksia ja velvollisuuksia myyjälle ja ostajalle. Tietojen luovuttamisesta voidaan sopia nimenomaisesti sopimuksessa. Lisäksi Suomessa on vakiintunut tiettyjä sopimusoikeudellisia periaatteita, joista tutkielman kannalta tärkein on lojaliteettiperiaate. Tiedonantovelvollisuuden on perinteisesti katsottu olevan osa lojaliteettivelvollisuutta. Tämän periaatteen nojalla osapuolen tulee ottaa huomioon myös vastapuolen etu sopimusta solmittaessa. Olennaista tutkimuskysymyksen kannalta on kauppalain virhesäännökset ja myyjän tiedonantovelvollisuus suhteessa ostajan selonottovelvollisuuteen. Tiedonantovelvollisuus yrityskaupoissa on perinteisesti tulkittu myyjän velvollisuutena luovuttaa tietoja ostajalle. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella voidaan kuitenkin todeta, että johdolla on lojaliteettivelvollisuuteen perustuva tiedonantovelvollisuus myös toista osapuolta, eli myyjää kohtaan. Lisäksi johdon tiedonantovelvollisuuteen vaikuttaa osakeyhtiöoikeudellinen sääntely. Johdolle on asetettu osakeyhtiölaissa huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuus. Johdon tulee huolellisesti toimien pyrkiä edistämään yhtiön etua. Yhtiön etuun voidaan osittain rinnastaa myös osakkeenomistajien etu, sillä osakeyhtiölain mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on voiton tuottaminen, ellei yhtiöjärjestyksessä ole toisin määrätty. Yrityskauppatilanteessa yhtiön toiminnan tarkoitus ja osakkeenomistajien etu kulminoituu mahdollisimman korkean kauppahinnan määrittämiseen. Toisaalta johdon ollessa itse ostajan roolissa, on johdolla houkutus saada yhtiö näyttämään mahdollisimman vähäarvoiselta, jotta kauppahinta saadaan neuvoteltua mahdollisimman edulliseksi.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan tammikuussa 2025 voimaan tulevan rakentamislain (751/2023) päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuuta koskevan 95 §:n sisältöä ja merkitystä rikosoikeuden näkökulmasta. Päävastuulliselle toteuttajalle on säädetty huolehtimisvelvollisuus rakennushankkeen toteutuksesta ja vastuu toteutuksen kokonaisuudesta ja laadusta. Toteutusvastuuta koskevaan säännökseen luonnostellaan kuitenkin muutoksia. Tutkielmassa tarkastellaan aihetta kolmesta teoreettisesta näkökulmasta käsin: 1. laillisuusperiaatteen ja 2. laiminlyöntirikosten näkökulmista sekä 3. oikeushenkilön rangaistusvastuun suhteesta yksilövastuuseen ja vastuun kohdentumiseen nähden. Tutkielmassa sijoitetaan päävastuullinen toteuttaja muiden rakentamishankkeen lakimääräisten vastuutahojen joukkoon ja tulkitaan päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuuseen sisältyviä velvoitteita lainopin metodeilla, minkä jälkeen velvoitteiden laiminlyöntiä ja rakentamislain uusia velvoitteita arvioidaan esimerkkien avulla laiminlyöntirikosten näkökulmasta. Viimeistä edeltävässä luvussa arvioidaan, milloin vastuu kohdennetaan päävastuulliseen toteuttajaan oikeushenkilönä ja milloin sen taustalla toimiviin luonnollisiin henkilöihin. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä todetaan, että päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuulle on velvoittavien oikeuslähteiden perusteella määriteltävissä juridistekninen merkitys, jonka noudattaminen lainsoveltamisessa turvaa laillisuusperiaatteeseen läheisesti liittyvää ennakoitavuuden vaatimusta. Samoin todetaan, että huolehtimisvelvoitteen muuttaminen koordinointivelvoitteeksi rajaisi päävastuullisten toteuttajan toteutusvastuun laajuutta ja turvaisi näin ennakoitavuuden vaatimuksen toteutumista.

Vaikka valtioilla katsotaan olevan suvereniteettiinsa perustuva ja kansainvälisessä oikeudessa yleisesti tunnustettu oikeus kontrolloida ulkomaalaisten maassa oleskelua, ei valtioilla ole ehdotonta oikeutta poistaa alueellaan oleskelevaa ulkomaalaista valtion alueelta. Maasta poistamisen on sen sijaan perustuttava tapauskohtaiseen kokonais- ja suhteellisuusharkintaan, jossa valtion oikeutta poistaa ulkomaalainen maasta voivat rajoittaa esimerkiksi ulkomaalaisen Suomessa viettämä perhe-elämä ja lapsen etu. Tutkielmassa tarkastellaan oikeusjärjestyksen lainopillisen tarkastelun avulla, mikä merkitys kolmannen maan kansalaisen Suomessa sijaitseviin perhesiteisiin liittyville näkökohdille, ja erityisesti perhe-elämän suojalle sekä lapsen edulle, on annettava tämän maasta poistamista koskevassa kokonaisharkinnassa. Tämän kokonaisharkinnan sisältö riippuu pitkälti juuri kyseisen tapauksen yksityiskohdista. Tutkielmassa eritellään ne kokonaisharkinnassa huomioon otettavat harkintakriteerit, joihin yksittäinen maasta poistamista koskeva päätös tulee tapauskohtaisesti perustaa. Tämän kriteeristön osalta tutkielmassa tarkastellaan erityisesti sitä, minkälainen suhteellinen painoarvo ulkomaalaisen Suomessa sijaitseviin perhesiteisiin liittyville näkökohdille on maasta poistamista koskevassa harkinnassa annettava. Mikäli maasta poistamisella puututtaisiin henkilön Suomessa viettämään perhe-elämään, tulee maasta poistamista koskevassa kokonaisharkinnassa ottaa huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukainen perhe-elämän suoja sekä siihen puuttumiselle asetetut rajoitusedellytykset. Lisäksi silloin, kun maasta poistettavan ulkomaalaisen perheeseen kuuluu lapsi, tulee myös lapsen etua koskeva oikeusperiaate ottaa kokonaisharkinnassa huomioon. Kansainvälinen tai kansallinen oikeus eivät kuitenkaan tarjoa yksiselitteisiä vastauksia siihen, minkälainen suhteellinen painoarvo kullekin harkintakriteerille tulisi kokonaisharkinnassa antaa. Sen sijaan niin kansainvälisessä kuin myös kansallisessa oikeuskäytännössä on korostettu tapauskohtaisen arvioinnin merkitystä. Ulkomaalaisen Suomessa viettämän perhe-elämän tai lapsen edun ei voida katsoa nauttivan maasta poistamista koskevassa harkinnassa kiistatonta suojaa, vaan niitä on arvioitava yksittäisinä maasta poistamista koskevassa kokonais- ja suhteellisuusharkinnassa punnittavina seikkoina. Kaiken kaikkiaan kynnys sille, että kolmannen maan kansalaisen maasta poistamisesta luovuttaisiin Suomessa sijaitseviin perhesiteisiin liittyvien näkökohtien vuoksi, on muodostunut melko korkeaksi. Erityisesti lapsen edun osalta voidaankin katsoa, että lapsen edulle tulisi antaa kokonaisharkinnassa aikaisempaa suurempi painoarvo.

Urheiluympäristössä kielenkäyttö on usein poikkeuksellisen värikästä. Viime aikoina niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin mediassa on noussut esiin urheiluun ja sananvapauteen liittyviä ongelmatilanteita. Urheilukilpailut ovat tapahtumina ainutlaatuisia, sillä sen lisäksi, että urheilijat kilpailevat keskenään, myös katsojat jakautuvat usein eri joukkueiden tai osallistujien kannattajaksi. Tämä urheilulle tyypillinen vastakkainasettelu vaikuttaa myös erilaisten ilmaisujen luonteeseen. Monissa urheilulajeissa onkin tyypillistä pyrkiä vaikuttamaan kilpailun lopputulokseen niin ”omaa” joukkuetta kannattamalla kuin kilpailevia tahoja häiritsemällä. Etenkin korkeamman tasoiset urheilukilpailut herättävät myös vilkasta keskustelua ja erisuuntaisia mielipiteitä, joita ilmaistaan myös erilaisilla alustoilla, kuten sosiaalisessa mediassa. Perinteisesti sananvapautta on rajoitettu muun ohessa rikosoikeudellisella kunnianloukkaussäännöksellä, jonka voidaan katsoa sallivan tavanomaista laajemman sananvapauden käytön urheilun piirissä. Tutkielmassa käsitellään myös muita rikosoikeuden asettamia sananvapauden rajoituksia. Myös urheiluoikeudessa keskeisessä asemassa olevalla yhdistysautonomialla on tärkeärooli sananvapautta tarkasteltaessa. Yleisesti sananvapauden aineelliset rajoitukset löytyvät lähinnä rikoslaista (39/1889), mutta yhdistysautonomia antaa urheilujärjestöille mahdollisuuden rajoittaa sananvapautta myös urheilun itsesääntelyyn perustuen. Tällöin sananvapauden rajat ylittäviä ilmaisuja saatetaan tutkia useiden eri tahojen toimesta, jolloin samoista rikkomuksista voi seurata niin kurinpitoseuraamus kuin rikosoikeudellinenkin rangaistus. Yhdenvertaisuuslakia sekä naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annettua lakia koskevissa asioissa toimivalta voi olla edellä mainittujen lisäksi myös näitä lakeja valvovilla viranomaisilla. Siten urheilun vakavien eettisten rikkomusten tilanteissa voi syntyä ongelmia sen suhteen, mikä taho on toimivaltainen käsittelemään asian ja miten toinen ratkaisu tulee mahdollisesti huomioida myöhemmässä päätöksenteossa. Tähän liittyy keskeisesti myös erilaiset toimivaltuudet tapausten tutkinnassa, mikä puolestaan vaikuttaa eri tahojen mahdollisuuksiin selvittää todellinen tapahtumainkulku käsiteltävänä olevissa asioissa. Tutkielmassa käsitellään niin itsesääntelyn asettamia sananvapauden rajoituksia kuin päällekkäisen toimivallan tilanteita. Urheilujärjestöjen asema yksityisinä toimijoina vaikuttaa lisäksi perusoikeuksien tarkasteluun. Perinteisesti perusoikeuksilla on katsottu olevan tärkeämpi rooli yksilöiden suojaamisessa julkisen vallan käytöltä eli niin kutsutussa vertikaalisuhteessa. Moderni perusoikeusajattelu kuitenkin yhä enenevässä määrin korostaa perusoikeuksien suojan merkitystä myös yksityisten toimijoiden välillä eli horisontaalisuhteessa. Urheilutoiminnan organisointi pyramidimallin mukaisesti korostaa edelleen horisontaalivaikutuksen tärkeyttä urheilijoiden aseman parantamiseksi. Urheilujärjestöillä on sääntelymonopoli, jossa perusoikeuksien toteutumista ei juuri seurata. Siitä huolimatta, että urheilijat teoriassa vapaaehtoisesti sitoutuvat noudattamaan itsesääntelyä, käytännössä vaihtoehtoa ei kuitenkaan useimmiten ole, mikäli haluaa osallistua kilpailutoimintaan edes jollain tasolla. Sinänsä pyramidimalli on todettu toimivaksi ratkaisuksi urheilun organisoinnissa, mutta sen voidaan katsoa heikentävän merkittävästi urheilijoiden perusoikeussuojaa ilman tehokasta itsesääntelyn laillisuuden valvontaa.

Osakeyhtiö on osakkeenomistajistaan erillinen oikeushenkilö, joka rakentuu ajatukselle siitä, että se pystyy itse sitoutumaan sopimuksiin tai omistamaan asioita. Se ei kuitenkaan itse kykene tekemään tällaisia oikeusvaikutuksia aikaansaavia toimia, vaan se tarvitsee tähän luonnollisia henkilöitä. Kun kuvaan ilmestyy ihmisen kaltaisesti toimiva tekoälyjärjestelmä, muuttuu tilanne haastavaksi, sillä osakeyhtiölain sääntely koskee pääasiassa ihmishenkilöiden toimintaa. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää kuka tai mikä voi toimia osakeyhtiön johdon jäsenenä, sillä osakeyhtiölaissa asetetaan kyseisille jäsenille erilaisia tehtäviä. Tavallisesti yhtiön johdon katsotaan koostuvan hallituksesta, sekä mahdollisesta toimitusjohtajasta ja hallintoneuvostosta, mutta laajemmin tarkasteltuna on mahdollista hahmottaa johdon koostuvan näiden orgaanien lisäksi myös koko johto-organisaatiosta, kuten johtoryhmästä. Tämän osalta pohditaan mihin kohtaan organisaatiota ja millaiseen asemaan tekoälyjärjestelmä voidaan sijoittaa. Osakeyhtiölaissa johdolle määritellään yleisiä ja erityisiä tehtäviä. Näiden tehtävien suorittamiselle on lisäksi asetettu erilaisia vaatimuksia, jotka johdon kannalta konkretisoituvat erityisesti OYL 1:8:n huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuksien kautta. Tämän osalta tutkielmassa arvioidaan sitä, miten tekoälyjärjestelmien käyttäminen johdon toiminnassa vaikuttaa kyseisten vaatimusten arvioimiseen ja miten esimerkiksi liiketoimintapäätösperiaate soveltuu velvollisuuksien noudattamisen arvioimiseen silloin, kun päätöksen tukena on käytetty tekoälyjärjestelmän tuottamaa tietoa. Johdon menetellessä tehtävässään huolimattomasti tai sen laiminlyödessä tehtäviensä suorittamisen kokonaan, voi tästä aiheutua vahinkoa joko yhtiölle, osakkeenomistajalle tai kolmannelle osapuolelle, jolloin syntyneen vahingon vastuukysymykset pyritään ratkaisemaan yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausnormiston perusteella. Erityisen hankalaksi tilanne muodostuu kuitenkin silloin, kun vahingon onkin aiheuttanut ihmisen sijasta tekoälyjärjestelmä, ja siksi tutkielmassa yritetään löytää vastausta siihen, tulisiko tekoälyjärjestelmä käsittää ainoastaan johtoa avustavaksi työkaluksi vai kenties omaksi itsenäiseksi toimijakseen. Tilannetta arvioidaan myös siltä kannalta, voisiko johto joutua vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta silloin, kun päätöksenteossa ei ole lainkaan käytetty tekoälyjärjestelmää apuna. Lopputulemana tutkielmassa todetaan, ettei tekoälyjärjestelmä voi toimia osakeyhtiölain tarkoittamana johdon jäsenenä, mutta johtoryhmän osalta tilanne on toisin. Tällöinkin tosin vaikuttaisi siltä, että lähtökohtaisesti tekoälyjärjestelmää käyttänyt on aina viimesijaisessa vastuussa kyseisen järjestelmän valvonnasta ja siten sen aiheuttamasta vahingosta. Huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuksien täyttämiseksi tutkielmassa katsotaan, ettei johto voi sokeasti luottaa pelkästään tekoälyjärjestelmän tuottamaan tietoon, vaan se joutuu päätöksiä tehdessä arvioimaan myös muita päätöksiin mahdollisesti vaikuttavia seikkoja.

Legaalinen välimiesmenettely nimensä mukaisesti pohjautuu menettelynä lainsäännökseen. Se on ominaislaatuinen oikeudelliselta luonteeltaan, kun sitä peilataan sopimusperustaisiin välimiesmenettelyihin. Toisaalta kyseessä ei voida katsoa olevan myöskään julkisen lainkäytön alueelle rinnastuva yleinen tuomioistuinmenettely. Tutkielmassani keskityn käsittelemään legaalisista välimiesmenettelyistä osakeyhtiölain 24:4 lunastusriita-asioiden vähemmistöosakkeiden lakisääteistä lunastusvälimiesmenettelyä. Lähestyn aihetta tutkielman teoreettisessa osuudessa eri välimiesmenettelylajien välillä suoritettavan ekskursion avulla, jossa metodina toimii lainoppi. Olen toteuttanut ekskursion tarkastelemalla pistemäisesti välimiesmenettelylajien prosessuaalisia eroja, erityisesti kohdentaen osakeyhtiölain lakisääteistä välimiesmenettelyä seuraavaan muutoksenhakuun. Kun lakisääteisen välimiesmenettelyn ominaislaatuiset piirteet suhteessa muihin menettelyihin on hahmotettu, siirryn tutkielmassa tarkastelemaan sen asemaa EU-oikeudessa. Aineistona tässä käytän Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastelun asetan siihen, miten primäärinormistoon kuuluva SEUT 267 artikla suhtautuu osakeyhtiölain lakisääteiseen lunastusvälimiesmenettelyn välitystuomioistuimeen: onko se SEUT 267 artiklan toisessa kohdassa tarkoittama ”jäsenvaltion tuomioistuin”. Jatkokysymyksenä voidaan esittää, että mikä on osakeyhtiölain lakisääteiselle lunastusvälimiesmenettelylle vaihtoehtoisten menettelyiden välitystuomioistuinten osalta tilanne. Tutkielmani johtopäätöksenä on, että osakeyhtiölain lakisääteisen lunastusvälimiesmenettelyn muutoksenhakuinstituutio on erikoislaatuinen oikeudellinen yhdistelmä, jossa välimiesmenettelylain sekä osakeyhtiölain muutoksenhakukeinot ovat perusteltuja lainsäädännöllisiä ratkaisuja. Huolimatta niiden sulavasta nivoutumisesta toisiinsa, joitakin ristiriitoja esiintyy niiden säännösten suhteen. Lisäksi johtopäätöksenäni on, että EU-oikeuden valossa osakeyhtiölain lakisääteisen lunastusvälimiesmenettelyn välimiesoikeus täyttää SEUT 267 artiklan toisen kohdan tarkoittaman jäsenvaltion tuomioistuimen määritelmän välttämättömät edellytykset ja sillä on oikeus ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen. Tutkielman lopussa suoritettava katsaus Tanskan välimiesmenettelylain 27.2 §:n säännökseen tukee sitä esittämääni argumenttia, että kotimaisesti osakeyhtiölain lakisääteistä lunastusvalimiesmenettelyä tulisi entisestään vahvistaa yksinomaisena riidanratkaisukeinona.

Emerging from the ruins of the World War II, European states sought to prevent new wars from breaking out by initiating a process of economic integration. The first step on the path to economic integration was the establishment of the European Coal and Steel Community in 1951, with further deepening by the establishment of the European Economic Community, eventually culminating in the establishment of the European Economic and Monetary Union (EMU) in the 1990s. Although the EMU can be considered the Holy Grail of European integration, its structure has significant shortcomings: monetary integration is strong, but economic integration remains superficial. This thesis examines the development of economic and fiscal integration in the European Union (EU) from the World War II to the 2020s. The analysis particularly seeks to answer how crises have impacted the progression of economic integration within the EU and what is the impact of the EU’s recent crisis response measures on the trajectory of fiscal integration. The thesis begins by examining the establishment of the EU and its initial stages of economic integration after the World War II. It focuses on the role of the Court of Justice of the European Union (CJEU) in deepening integration, examining its methods of interpretation of Treaties to promote an ever closer Union. The thesis progresses chronologically, addressing the significance of the Eurozone crisis in deepening economic and fiscal integration. Regarding the COVID-19 pandemic, it focuses on the EU's strong response in the form of the recovery instrument and its impact on the progress of fiscal integration and the structural asymmetry of the EMU. The main conclusions of the thesis are that European economic and fiscal integration have deepened significantly because of existential crises, even beyond what the Treaty provisions would prima facie allow, thus raising questions of constitutionality. Integration has been facilitated in part by the vague language of the Treaties and the Court’s creative, pro- integrative approach to legal interpretation, resulting in the EU gaining new competences beyond those explicitly granted to it. EU crisis management measures have acted as clear steps towards a fiscal union, thus correcting the original asymmetry of the EMU, but they do not in themselves create a genuine fiscal union.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 102 artiklan mukaista määräävän aseman väärinkäytön kiellon arviointia ja ympäristönsuojelun tavoitteiden yhteensovittamista. Euroopan unionin (EU) tavoitteena on toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii kestävään kehitykseen, jonka perustana on korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Kestävän kehityksen edistäminen on jäänyt jälkeen EU:n kilpailulainsäädännön sillä alueella, joka keskittyy SEUT 102 artiklan arviointiin. Tutkielmassa täytetään tätä aukkoa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voitaisiinko ympäristönsuojelun tavoitteet sisällyttää osaksi SEUT 102 artiklan arviointia sekä miten se voitaisiin käytännössä toteuttaa. Tutkielmassa pyritään myös arvioimaan sitä, miten SEUT 102 artiklaa voitaisiin tulkita ja soveltaa tavalla, joka edistää kestävää kehitystä ja sen tavoitteita sen sijaan, että artikla toimisi esteenä niiden saavuttamiselle. EU:n nykyinen kilpailuoikeus painottaa puhtaasti taloudellista tehokkuutta kuluttajien hyvinvoinnin edistämiseksi. Tämä voi johtaa kestämättömiin liiketoimintakäytäntöihin. Komission tulisi kehittää SEUT 102 artiklan mukaista arviointikäytäntöään edistämään ympäristönsuojelun tavoitteita.