Browsing by Author "Åhman, Joni"

Poliisin voimakeinojen käytöstä säädetään poliisilain (872/2011, PolL) 2:17:ssä, jonka 2 momentissa todetaan poliisilla olevan lisäksi tietyin lisäedellytyksin virantoimituksessaan oikeus hätävarjeluun siten kuin rikoslain (39/1889, RL) 4:4:ssä säädetään. Voimakeinojen käytön liioittelusta säädetään RL 4:6.3:ssa ja hätävarjelun liioittelusta puolestaan RL 4:4.2:ssa. Poliisin voimakeinojen käyttö- ja hätävarjelusäännökset tarjoavat siten lähtökohtaisesti säännöksen neljää eriluonteista tilanneolosuhdetta varten poliisin virkatoimen tarpeellisuus- ja puolustettavuusarviointia silmällä pitäen. Inhimillisen elämän sisällään pitämän loputtoman tunteiden kirjon ja ihmisiä kohtaavien ongelmien moninaisuuden valossa poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteet ovat useimmiten näitä ongelmia vastaavalla tavalla hyvin erilaisia suhteessa toimintaympäristöön, kohdehenkilön vaarallisuuteen, tämän toiminnan motiiveihin, tämän syyntakeisuuteen (ymmärrys poliisin kanssa toimimisesta ja omien toimintansa seurauksista) sekä näistä seikoista poliisilla olevaan ennakkotietoon tai mahdollisuuksiin tiedon hankkimiseen, sivullisten turvallisuutta koskeviin näkökohtiin, poliisin voimavaroihin toimintaan osallistuvien poliisimiesten ja näiden varustuksen suhteen sekä yksittäisiin olosuhteisiin, joille on tilanteen oikeudellisessa arvioinnissa annettava erityistä painoarvoa. Näiden poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteiden moninaisuuden seurauksena myös näitä koskevan tulkintasystematiikan on pystyttävä taipumaan tulkittavana olevan tapahtumainkulun asettamiin erityisvaatimuksiin, sillä säännökset painottavat puolustettavuusvaatimustensa (PolL 2:17.1 vs RL 4:4.1 ja PolL 2:17.2) tai toisintoimimisvaatimustensa (RL 4:6.3 vs RL 4:4.2 ja PolL 2:17.2) valossa hyvin eri tavoin sitä, kenen oikeusturvaa on tarpeen korostaa missäkin tilanteessa. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää poliisin ja virkatoimen kohteen oikeusturvaa näissä edellä kuvatuissa moninaisissa poliisin voimakeinojen käyttö- ja hätävarjelutilanteissa. Oikeusturvan tarkastelu on painottunut voimakkaasti varsinaisten poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelusäännösten asianosaisille tarjoamaan ennalta vaikuttavaan ja siten oikeudenloukkauksia ennalta estävään oikeussuojaan eri tilanteissa. Tosiallisessa hallintotoiminnassa, jossa osallisten henkeen tai terveyteen kohdistuvat viranomaisen toimet voivat pahimmassa tapauksessa aiheuttaa peruuttamattomia sekä henkisen kärsimyksen ja surun osalta tosiasiallisesti korvauskelvottomia muutoksia henkilön elämässä, etukäteinen tietämys niin viranomaisen kuin virkatoimen kohteen oikeuksista, velvollisuuksista sekä näiden tarjoamasta liikkumavarasta eri tilanteissa on äärimmäisen tärkeää. Oikeudenloukkausten tapahduttua oikeusturvan jälkikäteiset välineet pystyvät harvoin korjaamaan jo koettua vääryyttä. Tavoitteena tässä tutkielmassa on siten löytää ne määrittävät tekijät voimankäyttö- ja hätävarjelusäännösten väliseen tulkintasystematiikkaan, joiden avulla oikeusturva realisoituisi mahdollisimman optimaalisesti ja oikeudenmukaisesti poliisin ja virkatoimen kohteen välillä eri tilanteissa. Tutkielman 2 luvussa käsitellään työssä noudatettua tutkimusmetodia ja oikeuslähdeoppia, joka osaltaan kuvastaan myös kirjoittajan työnsä toteuttamiseksi valitsemaa tutkijanideologiaa tai -positiota. Tavoitteena on lainopillista tutkimusmetodia noudattamalla pyrkiä mahdollisimman arvo- ja kohdeneutraaliin, analyyttis-deskriptiiviseen ja tuomarinideologiaa kunnioittavaan tutkimuskysymyksen käsittelyyn. Poliisin voimakeinojen käyttö- ja hätävarjelutilanteet koskettavat mitä merkittävimmällä tavalla jokaisen perus- ja ihmisoikeutta elämään. Tästä syystä tutkielman 3 luku käsittelee sekä Suomen perustuslaissa (731/1999, PL) että Suomea velvoittavissa merkittävimmissä kansainvälisissä ihmisoikeusinstrumenteissa säädettyä jokaisen oikeutta elämään. Poliisin voimakeinojen käyttöä ohjaavien PolL:n ulkopuolisten säädösten esittämisellä tutkielman 4 luvun alussa on tarkoitus tuoda korostetusti esille poliisin voimankäytön hallinto-oikeudellista luonnetta tarkoin lakiin perustuvana toimivaltuutena, jonka käytön kohteen oikeusturvaa suojelee välittömästi asiaa koskevien tarkkarajaisten erityissäännösten lisäksi suuri joukko asian systeemikokonaisuuteen kuuluvia säädöksiä. PolL:n ulkopuolisten säädösten lisäksi luvussa käsitellään PolL 1 luvun poliisitoimintaa ohjaavat yleiset säännökset ja hallinnon oikeusperiaatteet. Yleisten poliisitoimintaa ohjaavien periaatteiden jälkeen avataan PolL 2:17–20:ssä säädettyjen varsinaisten voimakeinojen käyttösäännösten sisältö, mukaan lukien poliisin äärimmäisen ja viimesijaisen voimankäyttövälineen ampuma-aseen käytön edellytykset (PolL 2:19). Näiden säännösten käsittelystä siirrytään edelleen RL:n puolella säädeltävään poliisin voimakeinojen käytön liioitteluun, jota on tulkittava rikosoi-keudellisen anteeksiantoperusteen mukaisesti. Edellä käsitellyt säädökset ja säännökset vedetään kokoavasti yhteen luvun viimeisessä alaluvussa. Tavoitteena tässä on luoda tulkinnan apuväline ja käsitteistö, jota voisi hyödyntää poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteiden erottamisessa toisistaan ja siten tarpeellisuus- ja puolustettavuusarvioinniltaan oikeasuhtaisen asiaan soveltuvan voimankäyttö- tai hätävarjelusäännöksen valinnassa. Tutkielman 5 luku käsittelee edellistä lukua vastaavasti pääsääntöisesti rikosoikeudellisena oikeuttamisperusteena tulkittavaa poliisin hätävarjeluoikeutta (RL 4:4.1 ja PolL 2:17.2) ja edelleen anteeksiantoperusteena tulkittavaa hätävarjelun liioittelua (RL 4:4.2 ja PolL 2:17.2). Luvun kokoava alaluku pyrkii vastaavasti määrittelemään ne keskeiset poliisin hätävarjelutilannetta luonnehtivat käsitteet, joiden avulla tällaisen tilanteen oikeudellinen hahmottaminen poliisitoiminnassa onnistuisi helpommin. Vaikka PolL 2:17.2:ssa säädetäänkin poliisille lisäedellytyksiä puolustusteon puolustettavuusarviointiin, muiden poliisin hallinto-oikeudellista voimakeinojen käyttöä ohjaavien säädösten ja säännösten ei voida katsoa samalla tavoin rajoittavan poliisillekin säädettyä oikeutta vakavissa vaaratilanteissa suojella niin omaa kuin sivullisen henkeä ja terveyttä oikeudettomalta hyökkäykseltä. Vaikka muissa luvuissa esitetyt huomiot ja tulkinnat ovat sovitettavissa kaikenlaisiin poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteisiin, tutkielman 6 luvussa läpikäytävä oikeuskäytäntö on jouduttu muun muassa tutkielman laajuusvaatimukset huomioiden rajoittamaan pelkästään tilanteisiin, joissa poliisi on käyttänyt ampuma-asetta nimenomaisesti laukauksen ampumalla. Luvussa esitellään poliisin aseenkäyttötilanteita koskevat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskevat ratkaisut sekä korkeimman oikeuden ratkaisut. Koska viimeinen korkeimman oikeuden ratkaisu 2004:75 on jo yli kymmenen vuotta vanha, poliisin aseenkäyttötilanteiden tulkintaa esitellään luvussa myös vuosien 2013–2017 aikana asioiden käsittelystä vastanneiden poliisirikosasioiden syyttäjätutkinnanjohtajien tai varsinaisten syyttäjien tekemien päätösten (20 kappaletta) valossa. Tutkielman 7 luvussa on tarkoituksena koota edellä läpikäydyistä luvuista tehtyjä havaintoja yhteen sekä näiden avulla muodostaa kokonaiskuva poliisin voimakeinojen käytön ja hätävarjelun välisestä suhteesta, näiden keskeisten luonteenpiirteiden eroista poliisitoiminnassa sekä säännösten keskinäisestä tulkintasystematiikasta. Koska poliisilla on muun muassa PolL 2:17:n mukainen oikeus voimakeinojen käyttöön virkatehtävällä, tätä vastaavasti poliisin tarve turvautua sinänsä puolustettavuusarvioinniltaan poliisin kannalta armollisempaan hätävarjeluoikeuteen kaventuu. Poliisin hätävarjeluoikeutta on pidettävä systemaattisesti voimankäyttö- ja hätävarjelusäännöksiä tulkitsemalla lähinnä poliisin oikeusturvan jatkeena tilanteissa, joissa poliisilla ei ole tilanteen yllättävyyden sekä vakavan hengen tai terveyden uhkatilanteen edessä mahdollisuutta voimankäyttösäännösten edellyttämän tilannekontrollin hankkimiseen. Vaikka tutkimuskysymyksen tarkastelussa painotetaan poliisin ja virkatoimen kohteen oikeusturvan selvittämistä poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteissa sen ennalta vaikuttavassa ja siten oikeudenloukkauksia ennalta estävässä tarkoituksessa, ihmisten väliseen vuorovaikutukseen kuuluu valitettavana tosiasiana myös poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteissa ajoittaiset tarpeettomat ja laittomat oikeudenloukkaukset. Tästä syystä myös oikeusturvan jälkikäteiset eli oikeudenloukkauksia korjaavat ja hyvittävät takeet ovat tärkeitä tiedostaa. Jälkikäteen vaikuttavan oikeusturvan tiedostaminen voi myös osaltaan ennalta estää oikeudenloukkauksia tapahtumasta, ikään kuin rikosoikeudessa tästä vaikutuksesta käytetyn yleis- tai pelotusprevention muodossa. Tutkielman viimeinen 8 luku ennen yhteenvetoa käsittelee siten lyhyesti näitä pääsääntöisesti tilanteiden jälkeen vaikuttavia oikeudenloukkausten seurauksia korjaavia ja hyvittäviä oikeusturvan instrumentteja. Näihin oikeusturvan välineisiin kuuluvat erityisesti: (1) RL:n mukainen rangaistusvastuu rikollisesta menettelystä; (2) hallintolain (434/2003, HL) 8 a luvun mukainen hallintokantelu; (3) muun muassa esitutkintalaissa (805/2011, ETL) säädelty poliisin tekemäksi epäillyssä rikosasiassa puolueettoman menettelyn takaava erityinen esitutkinta- ja syyteharkintamenettely; (4) poliisin virkavastuu, joka puolestaan jakautuu virkarikosvastuuseen, kurinpidolliseen vastuuseen sekä vahingonkorvausvastuuseen; ja (5) varsinaiseen oikeusprosessiin liittyvät oikeudet puolustajaan, oikeudenkäyntiavustajaan sekä taloudelliseen tukeen prosessin kustannuksista.