Browsing by Author "Aer, Jenni"

Suomen valtiosääntöön lisättiin useita sosiaalisia perusoikeuksia vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten yhtä näistä, perustuslain 19.3 §:n terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta, tulkitaan lainsäätämisvaiheessa. 2010-luvun sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistusten eduskuntakäsittelyssä säännös on noussut keskiöön. Syntynyttä tulkintakäytäntöä ei ole aiemmin tutkittu. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on turvattu terveyteen liittyviä oikeuksia. Perustuslain 19.3 §:n terveyspalveluiden turvaamisvelvoitteen juuret ovat vahvemmin suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kuin ihmisoikeuksissa. Vaikkei Suomen voitaisi todeta loukanneen sopimusvelvoitteitaan, sopimusten tulkintakäytännöstä voidaan silti hakea yleisiä periaatteita siitä, miten terveydenhuolto tulee järjestää. Perustuslain 19.3 §:n sisältämä turvaamisvelvoite ei tehokkaasti velvoita lainsäädäntövallan käyttäjää antamaan perusoikeutta toteuttavaa lainsäädäntöä, mutta vaikuttaa tällaisen lainsäädännön sisältöön. Perusoikeus edellyttää terveydenhuollon lainsäädäntöä, mutta tuo lainsäädäntö ei tule sillä tavoin perusoikeuden osaksi, että perusoikeus estäisi sen muuttamisen. Turvaamisvelvoitteen, toimeksiantovaikutuksen ja sääntelyvarauksen kehittely on jäänyt suomalaisessa valtiosääntöoikeudellisessa tutkimuksessa vähäiseksi. Sosiaalisten perusoikeuksien rajoittamista on käsitelty kirjallisuudessa heikennyskieltovaikutuksen kautta, mutta perustuslakivaliokunnan heikennyksiä koskeva käytäntö on hajanaista. Heikennyskieltodoktriini ei näyttäisi kovin hyvin soveltuvan terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta toteuttavan lainsäädännön arviointiin. Terveyspalveluiden erityispiirre on lääketieteellisen asiantuntemuksen itsenäisyys, jonka vuoksi hoitopäätöksiä ei pidetä hallintopäätöksinä, vaikka kyse on perusoikeuksien toteuttamisesta. Tämä rajoittaa lainsäätäjän liikkumavaraa: terveydenhuollon lainsäädäntö ei saa estää yksilöllistä lääketieteellistä arviota ja päätöstä potilaan hoidosta. Ihmisoikeussopimusten valvontakäytännössä huomiota on kiinnitetty terveydenhuoltopalveluiden saatavuuteen ja laatuun. Perustuslakivaliokunnan perustuslain 19.3 §:ää koskevassa käytännössä palveluiden laatu on jäänyt vähälle huomiolle. Sen sijaan valiokunta on asettanut palveluiden alueellisesti ja taloudellisesti yhdenvertaista saatavuutta koskevia vaatimuksia. Alueellinen yhdenvertaisuus on toiminut periaatteena, jota on punnittu vasten alueellisia eroja korostavia näkökohtia, erityisesti kunnallista itsehallintoa. Taloudellisen yhdenvertaisuuden minimivaatimuksena on ollut, etteivät palvelusta käyttäjälle aiheutuvat kustannukset saa siirtää palveluja niitä tarvitsevien ulottumattomiin. Tämän ohella taloudellinen yhdenvertaisuus on toiminut periaatteena, jonka mukaan maksukyvyn vaikutus palveluiden saatavuuteen ja laatuun tulisi minimoida. Perustuslakivaliokunta ei ole edellyttänyt terveyspalveluiden ulottamista yhdenvertaisesti kaikkiin maassa oleskeleviin, vaan muun kuin perustuslain 19.1 §:ää toteuttavan kiireellisen hoidon edellytykseksi on voitu asettaa laillinen ja vakituinen maassa asuminen tai työskentely. Perustuslain 19.3 §:stä on johdettavissa vaatimuksia terveydenhuoltojärjestelmän rakenteelle. Rakenteeseen ei saa sisältyä merkittäviä riskejä, jotka vaarantaisivat perusoikeuden toteutumisen. Perustuslakivaliokunta on viime aikoina tiukentanut suhtautumistaan terveyspalveluiden yksityistämiseen ja voidaan puoltaa tulkintaa, jonka mukaan julkisten toimijoiden tulisi tuottaa suurin osa terveydenhuollon palveluista. Perustuslakivaliokunnan terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta koskeva käytäntö ilmentää oikeuden hyvinvointivaltiollista paradigmaa ja irtaantumista valtiosääntöisestä managerialismista.