Browsing by Author "Airaksinen, Emmi"

Laki oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä (362/2009, hyvityslaki) tuli voimaan 1.1.2010. Hyvityslain 4 §:ssä säännellään kriteereistä, joiden perusteella arvioidaan, onko oikeudenkäynti viivästynyt. Hyvityslain mukainen oikeudenkäynnin viivästymisen arvioiminen tulisi vastata Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka koskee Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen soveltamista. Hyvityslaissa asetetut kriteerit oikeudenkäynnin viivästymisen arvioimiselle ovat sanamuodoltaan varsin avoimia. Tutkielman tarkoitus on ensinnäkin pyrkiä selvittämään hyvityslain 4 §:n kriteereiden sisältöä erityisesti siviiliasioissa. Sisällön määrittämisen jälkeen arvioidaan, vastaavatko hyvityslain kriteerit Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Lisäksi tarkastellaan, vastaako hyvityslain soveltaminen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen soveltamiskäytäntöä ja millaisia ongelmia kansallisessa soveltamiskäytännössä ilmenee. Tutkielmassa on hyödynnetty kansallisten ennakkotapausten lisäksi alioikeuksien ratkaisuja. Alioikeuksien ratkaisuiden rooli tutkielmassa on kuitenkin toimia apumenetelmänä tuoden esiin enemmänkin esimerkinomaisesti kansallisessa soveltamiskäytännössä ilmeneviä ongelmia. Varsinaisen tutkimuskysymyksen lisäksi tutkielmassa pyritään määrittelemään EIT:n ratkaisukäytännössä sovellettuja linjauksia oikeudenkäynnin kohtuullisen keston osalta. Tutkielman ulkopuolelle on rajattu kokonaisuudessaan rikos- ja hallintoasioihin liittyvät erityiskysymykset. Tutkielman keskeisimmät havainnot liittyvät hyvityslain ja EIT:n ratkaisukäytännön välillä vallitsevaan ristiriitaan oikeudenkäynnin kestoa määritettäessä. Hyvityslain mukaan oikeudenkäynnin kestona huomioonotettava aika alkaa riita- ja hakemusasioissa, kun asia tulee vireille tuomioistuimessa. Ristiriita syntyy tilanteessa, jossa asianomistaja esittää rikokseen perustuvan yksityisoikeudellisen vaatimuksen. Hyvityslain mukaan oikeudenkäynnin kestona huomioonotettava aika alkaa tällöin asian vireilletulosta tuomioistuimessa, kun taas EIT:n ratkaisukäytännön mukaan huomioon otettavan ajan laskeminen alkaa siitä, kun asianomistaja ensi kertaa esittää tai ilmoittaa esittävänsä tällaisen vaatimuksen. Toinen merkittävä ristiriita oikeudenkäynnin keston määrittämisen osalta liittyy huomioon otettavan ajan päättymishetkeen. Hyvityslain mukaan oikeudenkäynnin kestona huomioonotettava aika päättyy silloin, kun tuomioistuin ratkaisee hyvitysvaatimuksen samalla kun se ratkaisee pääasian. EIT puolestaan on ratkaisukäytännössään ottanut huomioon myös täytäntöönpanon kuluvan ajan oikeudenkäynnin kestona. Läpikäydyistä käräjäoikeuksien ratkaisuista ilmenee, että vaikka hyvityslain soveltamisen tulisi vastata EIT:n linjaa, on ratkaisuiden perusteluissa usein viitattu hyvityslain hallituksen esityksestä ilmenevään EIT:n linjaan. Tältä osin ongelmaksi muodostui se, hyvityslaki ja sen esityöt ovat jo useamman vuoden takaisia ja joiltain osin jo alun perin ristiriidassa EIT:n käytännön kanssa. Näin ollen ratkaisuissa ei kyetty huomioimaan EIT:n mahdollisesti muuttunutta ratkaisukäytäntöä. Toisaalta myös useammassa alemman oikeuden ratkaisuissa vedottiin siihen, että käsittelyaika vastasi tavanomaista käsittelyaikaa kyseisessä tuomioistuimessa. Ongelmaksi muodostuu tällöin se, että juuri tuo tavanomainen käsittelyaika voi itsessään olla kohtuuttoman pitkä.