Browsing by Author "Alanen, Hannele"

Tutkimuksessa käsitellään holhoustoimesta annetun lain (442/1999, HolhTL) 39.2 §:n mukaista edunvalvojan sijoittamisvelvollisuutta ja siihen liittyviä ongelmakohtia. Edunvalvojan sijoittamisvelvollisuutta tutkitaan selvittämällä, mitä omaisuutta edunvalvoja voi ylipäätään käyttää sijoittamiseen, millaisella toiminnalla edunvalvoja täyttää sijoittamisvelvollisuutensa ja mitä seikkoja edunvalvojan tulee ottaa huomioon valitessaan sijoituskohteita. Ongelmien suhteen tutkimuksessa keskitytään pitkälti HolhTL 34.1 §:n 13 kohdan sallittuihin ja luvanvaraisiin sijoitustuotteisiin sekä edunvalvojan sijoittamisvelvollisuuden vähäiseen sääntelyyn. Tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa näihin liittyvät ongelmat ja etsiä niihin ratkaisuja (de lege ferenda). Edunvalvontaoikeutta on tutkittu runsaasti, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt edunvalvojan sijoittamisvelvollisuuteen (HolhTL 39.2 §) ja sijoitustuotteiden luvanvaraisuuteen (HolhTL 34 §) liittyvät kysymykset. Nämä ovat kuitenkin mielenkiintoisia aiheita, sillä niihin liittyy useita ongelmia. Ongelmat johtuvat pitkälti siitä, että sijoittamista ja sijoitustuotteiden luvanvaraisuutta koskevat säännökset ovat pysyneet lähes ennallaan viimeisen 20 vuoden ajan. Samaan aikaan sijoitustuotteet ovat muuttuneet, monimutkaistuneet ja lisääntyneet. Holhoustoimilain sääntely on jäänyt jälkeen tästä muutoksesta, sillä uudistamisen sijaan lakia on vain pyritty paikkailemaan muun lainsäädännön muuttuessa. Tämä on johtanut epäselvään sääntelyyn, joka ei vastaa nykyajan vaatimuksia. Tutkimuksen ensimmäinen tutkimuskysymys koskee edunvalvojan sijoittamisvelvollisuutta. Sijoitettavaksi käytettävissä oleva omaisuus määritellään HolhTL 38 §:n 1 momentissa ja 39 §:n 1–2 momenteissa. Tutkimuksen johtopäätökset ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta voitaisiin tiivistää seuraavaan kolmen virkkeeseen. Edunvalvojalla on HolhTL 39.2 §:n mukainen sijoittamisvelvollisuus silloin, kun sijoitettavaksi kelpaavaa omaisuutta on päämiehellä enemmän kuin vain vähän ja tätä omaisuutta ei ole jo sijoitettu HolhTL 39.2 §:n edellyttämällä tavalla turvaavasti ja tuottavasti sekä päämiehen edun mukaisesti. Sijoituskohteiden tulisi olla turvaavia ja tuottavia kuitenkin niin, että turvaavuus on ensisijaista. Turvaavuuden ja tuottavuuden lisäksi sijoituskohteen tulisi olla päämiehen edun mukainen. Sijoittamisvelvollisuuteen ja sijoittamisen sääntelyyn liittyvät ongelmat voidaan jakaa kolmeen kategoriaan. Ensinnäkin luvanvaraisuuden määräytymiseen ja sen sääntelyyn liittyy ongelmia. Luvanvaraiset oikeustoimet on määritelty oikeustoimityypeittäin ja sen mukaan, millaisia riskejä niihin keskimäärin liittyy. Ongelmana on se, että esimerkiksi jotkut ei-luvanvaraiset sijoitusrahastot sisältävät enemmän riskejä kuin jotkut luvanvaraiset rahastot. Samaan kategoriaan kuuluvat oikeustoimet eivät siis ole välttämättä keskenään yhtä riskipitoisia, mitä voidaan pitää päämiehen edun vastaisena. Lisäksi sijoitustuotteiden luvanvaraisuutta määrittelevä HolhTL 34 §:n 13 kohta on monimutkainen ja epäselvä, mikä aiheuttaa edunvalvojille haasteita ja vaikeuksia. Toinen kategoria on luvan hakemiseen liittyvät ongelmat. Merkittävimpinä voidaan mainita se, että vain edunvalvoja voi hakea lupaa luvanvaraisiin oikeustoimiin ja se, että lupa voidaan kerralla myöntää vain yhteen oikeustoimeen. Säännöllinen sijoittaminen, esimerkiksi luvanvaraiseen rahastoon, ei siis tule varsinaisesti kysymykseen. Kolmantena ongelmien kategoriana voidaan mainita sijoittamisen sääntelyyn liittyvät ongelmat. Edunvalvojan sijoitustoimintaa ohjaa lähinnä vain HolhTL 39.2 §, jonka mukaan edunvalvojan tulisi sijoittaa päämiehensä omaisuus turvaavasti ja tuottavasti. Vähäisestä sääntelystä seuraa se, että edunvalvojat eivät välttämättä osaa sijoittaa päämiestensä omaisuutta heidän etunsa mukaisesti sekä turvaavasti ja tuottavasti. Seurauksena on myös se, että edunvalvojat sijoittavat päämiestensä omaisuutta erilaisin periaattein ja tavoin, mikä saattaa johtaa päämiesten keskinäiseen eriarvoisuuteen. Tutkielmassa esitetään ratkaisuehdotuksia näihin edellä mainittuihin ongelmiin. Luvanvaraisuuteen ja sen sääntelyyn liittyviin ongelmiin ehdotetaan ratkaisuksi sääntelyn selkiyttämistä. Tämän tulisi tapahtua etenkin vähentämällä lakiviittauksia ja poikkeuksia. Ratkaisuksi siihen, että lupa voidaan kerralla myöntää vain yhteen oikeustoimeen, esitetään ensisijaisesti HolhTL 40 §:n mukaisen omaisuuden hoitosuunnitelman käyttöalan laajentamista siten, että edunvalvojan ei tarvitsisi hakea lupaa niihin sijoittamiseen liittyviin luvanvaraisiin oikeustoimiin, jotka toteutetaan hoitosuunnitelman mukaisesti. Hoitosuunnitelman käyttöalan laajentaminen edistäisi myös edunvalvojien sijoittamisen suunnitelmallisuutta. Ratkaisuna sijoittamisen sääntelyyn liittyviin ongelmiin esitetään sääntelyn tarkentamista niin, että sääntely ohjaisi tarkemmin edunvalvojien sijoittamista esimerkiksi hajauttamista koskevilla säännöksillä. Mallina sääntelyn tarkentamisessa voitaisiin käyttää Tanskan holhouslainsäädäntöä sekä vuonna 1971 esitettyä ehdotusta holhouslainsäädännön uudistamiseksi (komiteamietintö 1971: A 22). Yhdessä nämä edellä mainitut muutokset mahdollistaisivat päämiehen edun paremman toteutumisen omaisuuden hoitamisessa ja sijoittamisessa.